Anne Tyler: Pyhimys sattuman oikusta

Anne Tyler: Pyhimys sattuman oikusta
Saint Maybe. Suom. Raija Mattila.
Ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1992
Otavan kustantamana (Otavan kirjasto 101.)
Suuri Suomalainen Kirjakerho 1998. 368 sivua.

Pidin tavattoman paljon Anne Tylerin romaanista Aikaa sitten aikuisina, jossa ei oikeastaan tapahtunut mitään. Mainittu kirja on tasaisen ja turvallisen arjen kuvausta, jonka jännite syntyy keski-ikäisen naisen mielenliikkeistä hänen kaivatessaan vuosia sitten kuollutta miestään ja etsiessään itseään vuosien saatossa omaksutun roolin takaa.

Pyhimys sattuman oikusta on aivan erilaista Tyleria. Siinä on juoni ja varsin dramaattisia tapahtumia, joissa ainakin minulle oli nieleskelemistä. Jos et ole lukenut Pyhimystä mutta ajattelit lähiaikoina lukea, niin kannattaa lopettaa lukeminen tähän: en pysty kirjoittamaan lukukokemuksesta puhumatta juonesta.

Romaanin päähenkilö Ian on tarinan alkaessa (1960-luvun lopulla) seitsemäntoistavuotias. Hänen muutamaa vuotta vanhempi veljensä Daniel menee salamana naimisiin kauniin Lucyn kanssa, jolla on jo kaksi pientä lasta edellisestä liitosta. Alle yhdeksän kuukautta ensitapaamisesta Danielille ja Lucylle syntyy pieni tyttö, jota virallisesti kutsutaan keskoseksi. Ianin epäluulo Lucya kohtaan kasvaa, kun tämä katoaa useaksi tunniksi (Ianin ollessa lapsenvahtina) ja palaa uusia vaatteita ynnä muuta sellaista mukanaan, johon hänellä ei oikeastaan olisi varaa. Eräänä iltana Ianin mitta täyttyy ja hän viskaa epäilyksensä veljensä kasvoille. Daniel tekee oman traagisen ratkaisunsa, ja seuraa sydäntäsärkevää kuvausta Lucyn ja hänen lastensa elämän alamäestä. Uuden dramaattisen käänteen jälkeen lapset (joiden isästä ei ole mitään tietoa) jäävät myös äidittömiksi, ja Ianin niveltulehduksen invalidisoima äiti ja epäkäytännöllinen isä ottavat lapset hoiviinsa.

Ian kokee olevansa vastuussa veljensä perheen tragediasta. Kun hän vielä ajautuu erään kristillisen lahkon, "Uuden mahdollisuuden kirkon" vaikutuspiiriin, hän kokee velvollisuudekseen "sovittaa rikkomuksensa" ja huolehtia veljensä lapsista. Ian lopettaa collegen kesken ollakseen lähellä lapsia, opiskelee puusepäksi ja toimii aktiivisesti "Kirkossaan" (joka, muutamista opillisista omituisuuksistaan huolimatta on varsin vaaratonta toimintaa talkoineen ja kesäleireineen). Vähitellen elämä asettuu uomiinsa: lapset kasvavat, Ian kehittyy työssään mutta pysyy perheenperustamishaaveistaan huolimatta poikamiehenä vuodesta toiseen. Tapahtumia kerrotaan paitsi Ianin, myös hänen veljenlastensa ja isänsä näkökulmasta.

Lukiessani minua raivostutti suunnattomasti se vastuu, joka sysättiin keskeskasvuisen Ianin harteille. Lahkon puolelta häntä avoimesti kehotettiin keskeyttämään opintonsa ja huolehtimaan lapsista, ja Ianin vanhemmille järjestely sopi loppujen lopuksi mainiosti, vaikka collegen jättäminen saikin heidät vähän takertelemaan. Ylipäätään koko tapahtumaketju, jolla tilanteeseen oli tultu, tuntui epäuskottavalta ja ylidramaattiselta. Onneksi suurin osa romaanista oli kuitenkin Tylerille tyypillistä arjen ja ihmisten mielenliikkeiden kuvausta. Läheskään kaikilla kuvatuilla tapahtumilla tai henkilöillä ei ole varsinaista merkitystä juonen kannalta; ne vain kuuluvat elämään, antavat sille sävyjä ja vivahteita.

Romaanin teema, syyllisyys ja sovitus, tulee tarinassa jonkinlaiseen katharsikseen. Ratkaisevat sanat lausuu lahkon pastori, jonka mukaan kyse ei ole siitä, saako Ian anteeksi, vaan siitä, onko hän itse valmis antamaan anteeksi.


Osallistun kirjalla So American -haasteeseen.

P.S. Kiitos kirjasta Susalle, jonka blogin arvonnassa taannoin voitin Pyhimyksen!

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
Summer without Men. Suom. Kristiina Rikman.
Otava 2012, Otavan kirjasto 225. Sivuja 232.

Inhimillisten tunteiden katoavaisuus on jokseenkin naurettavaa. Minun tunteideni häilyväisyys tuon yhden ainoan illan aikana pani ajattelemaan että luonteeni oli kuin purukumia. Olin vaipunut syvälle itsesäälin syövereihin, maastoon joka oli nipinnapin epätoivon vielä hirveämpien syvyyksien yläpuolella. Ja sitten, helposti vikiteltävissä kun olen, olin tuota pikaa hekumoinut äityiden kukkuloilla, ja miltei pyörtynyt onnesta hyppyyttäessäni ja hyväillessäni naapurin lainalasta. Olin syönyt hyvin, juonut liikaa viiniä ja halannut nuorta naista, jota tuskin tunsin. Lyhyesti sanottuna, olin nauttinut elämästäni täysin siemauksin ja aioin tehdä niin toistekin. 


Viisikymppisen Mian aviomies Boris ilmoittaa vaimolleen yhtäkkiä haluavansa pitää paussin. Paussi ruumiillistuu Boriksen nuoremman kollegan hahmossa, hän on ranskatar, jolla on ohut mutta kiiltävä, ruskea tukka. Hänellä on huomattavan upeat rinnat, aidot, eivät silikonia, kapeat suorakulmion muotoiset silmälasit ja järki joka leikkaa kuin partaveitsi. Mia romahtaa, joutuu pariksi viikoksi mielisairaalaan ja matkustaa sitten kotiseudulleen Minnesotaan toipumaan. Alkaa kesä ilman miehiä, jonka aikana runoilija ja kirjallisuudentutkija pitää runopiiriä teinitytöille, tutustuu äitinsä ystäviin vanhainkodissa ja käy läpi traumojaan lapsuudesta alkaen.

Toisin kuin aiemmat Hustvedtilta lukemani romaanit (Kaikki mitä rakastin, Amerikkalainen elegia ja Lumous), jotka ovat imaisseet syvälle vahvaan ja joskus varsin omituiseenkin tunnelmaansa, Kesä ilman miehiä etäännyttää, saa lukemaan itseeään ajoittain kuin esseetä, vaikka Mian kärsimyksiin onkin helppo eläytyä. K-blogin Jenni on kokenut samoin, ja hän onkin omassa arvioissaan luonnehtinut Kesää ilman miehiä "epäromaaniksi". En ole lukenut Hustvedtin omaelämäkerrallista teosta Vapiseva nainen. Hermojeni tarina, mutta voisin kuvitellla Kesän ilman miehiä olevan sen sisarteos.

Hustvedt kutkuttelee lukijan älynystyröitä höystämällä tekstiään teoreettisilla pohdinnoilla(an), mutta romaanin kunniaksi on sanottava, että se onnistuu koskettamaan myös emotionaalisesti, ainakin minua. Miasta, kaikessa neuroottisuudessaan, ei voi olla pitämättä, ja eri ikäisten naisten ystävyys ja välittäminen lämmittää. Etenkin teinityttöjen maailma on kuvattu uskottavasti ja koskettavasti: hämmennys oman kehon muuttumisesta (tai liiallisesta muuttumattomuudesta!), joukossa tiivistyvä, toveriin kohdistuva julmuus, leiskuvat tunteet jotka purkautuvat kömpelöiksi säkeiksi. Kiehtova sivuhenkilö on myös vanhainkodissa asuva yhdeksänkymppinen Abigail, joka on purkanut kiellettyä vihaansa taiteilemalla piilokuvia tilkkutöihinsä. Mian pelastus onkin, että hän saa uusien ystäviensä myötä jotain ajateltavaa oman napansa ulkopuolelta.

Hauska yksityiskohta kirjassa ovat Hustvedtin pienet mustavalkopiirrokset, joita on muutama tekstin lomassa. Pidin myös minäkertoja-Mian tavasta puhutella lukijaansa, jopa väitellä kuvitteellisten vastaanväittäjien kanssa. Ajoittaisesta luentomaisuudestaan ja rankoistakin aiheistaan huolimatta kirja oli yllättävän kepeää, ajoittain naurunpyrskähdyksiin juksaavaa luettavaa.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen.

(Kesästä ilman miehiä on kirjoitettu niin monessa blogissa, että en tavoistani poiketen nyt linkitä ketään.)

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina
Back When We Where Grownups.
Suom. Kristiina Drews.
Otava 2002. Otavan kirjasto 153.

Hakim kohotti lasinsa, samoin lapset, mutta muut vain mutisivat "Eläköön!" ja jatkoivat jutusteluaan. He olivat elämänsä aikana kuulleet jo kylliksi maljapuheita. Rebecca ymmärsi heitä. Hänestä tuntui että hän joutui alituiseen lietsomaan innostusta iloisten perhetapahtumien johdosta - milloin oli kihlajaiset, milloin häät, lapsia syntyi, lapset saivat hyviä todistuksia ja päärooleja koulun näytelmissä ja suorittivat tutkintoja. Joskus, kun parempaa aihetta ei ollut, Rebecca ehdotti maljaa torstaille. 


Rebecca Davitch on leski ja suurperheen 53-vuotias isoäiti. Hän pyörittää suuressa talossaan Avoimet ovet -nimistä juhlapalvelua, huolehtii edesmenneen miehensä lähes satavuotiaasta isosedästä ja pyrkii sovittelemaan suuren ja suorapuheisen suvun välisiä pikku kinoja ja ristiriitoja. Kolmekymmentäkolme vuotta aiemmin Rebecca opiskeli historiaa yliopistossa ja suunnitteli tulevaisuutta samanikäisen poikaystävänsä kanssa. Kun eronnut kolmen tytön yksinhuoltaja iski häneen silmänsä eräissä ystävättären juhlissa, Rebeccan elämä otti uuden suunnan. Viisikymppisenä Rebecca sitten herää pohtimaan, oliko tuo suunta oikea. Millaista elämä olisi ollut, jos Rebecca olisi jatkanut opintojaan ja mennyt naimisiin nuoruudenihastuksensa kanssa?

Tyler on taitava perheen, suvun ja arjen kuvaaja. Hänen romaaneissaan on usein runsaasti henkilöhahmoja ja tapahtumilla on pitkä aikajana, Aikaa sitten aikuisena -romaanissa liikutaan takautumien kautta kuusikymmentäluvulta 90-luvulle. Kerronta on miellyttävän kiireetöntä; Tyler kuvaa yksityiskohtaisesti puhelinkeskusteluja, sukupäiväivällisiä, ihmisten ilmeitä ja pieniä eleitä. Kirja ei käy kuitenkaan missään vaiheessa pitkästyttäväksi, vaan koko ajan tapahtuu jotakin pientä kiinnostavaa, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin ja syventää henkilöiden luonnekuvausta.

Tylerin romaanien peruskohderyhmää taitavat olla keskiluokkaiset, keski-ikäiset naiset. Mutta ehkä juuri vähän nuoremmille aikuisille Tylerin, ainakin Aikaa sitten aikuisten, lukeminen on erityisen lohdullista, sillä niissä on perspektiiviä: elämä ei lopu viisikymppisenä, eikä edes satavuotiaana (tästä esimerkkinä satavuotias Poppy, joka on vielä täysin mukana perheen elämässä dementiasta huolimatta). Mikään dreams come true -romaani Aikaa sitten aikuisina ei kuitenkaan ole, vaan Rebecca joutuu huomaamaan monet pyrkimyksensä turhiksi, unelmansa harhakuviksi ja muutokset mahdottomiksi. Kaikki kuvataan kuitenkin lempeän huumorin sävyttämänä.

Aikaa sitten aikuisina ei ole perinteisessä mielessä romanttinen romaani, mutta siinä on pienieleistä romantiikkaa niin takaumissa kuin nykyhetkessäkin. Eniten romaanissa kuvataan kuitenkin rakkautta lapsiin, lapsenlapsiin, vanhuksiin ja muihin perheejäseniin, sellaista rakkautta, joka syntyy vaikka ihan vain vuosien yhdessäolosta - ja kestää kaikenlaista.

Olen lukenut Tylerilta aiemmin romaanit Avioliiton lyhyt oppimäärä ja Amerikan lapset, ja Aikaa sitten aikuisina nousi suosikikseni jälkimmäisen rinnalle, ehkä jopa ohitse. Oli hauska huomata, kuinka kansainvälisestä adoptiosta kertovan Amerikan lasten aihio on jo muhinut kirjailijan päässä Aikaa sitten kirjoitettaessa, kuten seuraavasta lainauksesta käy ilmi:

"Minä sain idean kerran kun olin jotakuta tyttöä vastassa lentokentällä ja näin valtavan hälisevän ja ilakoivan porukan, joka kantoi ilmapalloja ja plakaatteja ja videokameroita ja valokuvauskameroita ja kukkia ja lahjapaketteja, ja sitten kone laskeutui ja sieltä tuli nainen, jolla oli sylissään pikkuruinen vauvannapero, ehkä korealainen tai kiinalainen, ja väkijoukko alkoi hurrata, ja sitten joukosta astui esiin pariskunta, ja vaimo ojensi käsivartensa ja lentokoneesta tullut nainen ojensi vauvan hänelle, ja... Minusta on tavallaan pettymys, ettei meidän suvussa ole yhtään adoptiota.


Suosittelen Tylerin kirjoja rauhallisiin iltoihin, flunssaisiin päiviin ja niihin hetkiin, kun kaipaa lohtua ja hyvää mieltä.

Kirja on luettu osana So American -haastetta.

Aikaa sitten aikuisina on lukenut hiljattain myös Kaisa.

Parvela & Sinkkonen: Kouluun!

Timo Parvela ja Jari Sinkkonen: Kouluun! 
Ekaluokkalaisen vanhemmille.
Wsoy 2011. 207 sivua.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen ja lastenkirjailija, entinen luokanopettaja Timo Parvela ovat kirjoittaneet "vanhempien aapisen" koulutulokkaiden isille ja äideille. Kouluun!-kirjassa käsitellään koulunaloitusta niin lapsen kuin vanhempienkin näkökulmasta ja valotetaan myös opettajan työnkuvaa. Kirja antaa paitsi käytännön vinkkejä onnistuneeseen koulutiehen myös taustatietoja lapsen kehityksestä ja iänmukaisista tarpeista.

Sinkkonen ja Parvela ovat minulle kirjoittajina tuttuja lähinnä Meidän perhe -lehden kolumneistaan, jälkimmäinen myös Hilma-kirjoistaan. Sinkkoseltakin olen muistaakseni lukenut jonkin tietokirjan ja miellän hänet ennen kaikkea poikien ja rauhallisemman arjen puolestapuhujaksi. Molempien tyyli Kouluun! -teoksessa on henkilökohtainen, kansantajuinen ja paikoin huumorin sävyttämä. Ennen kaikkea tekstistä kuultaa lasten arvostaminen ja ymmärtäminen.

Jari Sinkkonen kirjoittaa erityisesti lapsen psyykkisestä ja sosiaalisesta kehityksestä. Lastenpsykiatrina hänellä on luonnollisesti paljon tietoa ja kokemusta erilaisista psykologisista ja neurologisista häiriöistä, mutta hän peräänkuuluttaa kasvattajilta maalaisjärkeä, jottei jokaista vilkasta tai levotonta lasta diagnoisoitaisi ADHD:ksi. Ensin tulee selvittää esimerkiksi, saako lapsi riittävästi unta ja liikuntaa tai onko perheessä riitoja tai huolia. Häiriöt ovat aina seurausta perimän ja ympäristön (johon kuuluu perheen ohella myös päivähoito ja koulu sekä muu yhteiskunta) yhteisvaikutuksesta.

Sinkkosen oma kansakoulu- ja oppikoulu-ura sijoittuu 1950- ja -60 -lukujen taitteeseen, mikä antaa hänen kirjoituksillee ajallista perspektiiviä. Muun muassa lapsen psykologisen kehityksen ymmärtäminen ja opettajankoulutus ovat kehittyneet noista päivistä, mutta toisaalta lasten levottomuus on lisääntynyt yhteiskunnan ja perhe-elämän rytmin muuttuessa hektisemmäksi ja viriketulvan kasvaessa.

Timo Parvela käsittelee ennen kaikkea koulumaailman yleisiä käytäntöjä, opettajan roolia sekä kodin ja koulun yhteistyötä. Kuten Sinkkonen, Parvelakin palaa omiin koulumuistoihinsa, mutta kertoo myös kokemuksistaan omien kouluikäisten lastensa vanhempana. Parvelan tekstiä elävöittävät nauruhermoja kutkuttavat sitaatit hänen Ella-kirjoistaan, joihin haluan jossain vaiheessa lasten kanssa tutustua (ei ehkä kuitenkaan ennen esikoisen koulun aloitusta, sillä koulusta saattaa saada kirjojen perusteella harhaanjohtavan boheemin kuvan!).

Kirjassa käsitellään koulunkäynnin sosiaalisten ja psykologisten puolten lisäksi jonkin verran myös opetuksellisia sisältöjä, ennen muuta lukemaan oppimista. Vaikka ekaluokkalaisen luku- ja kirjoitusläksyt saattavat tuntua vanhemmista naurettavan helpoilta, on heidän tärkeä auttaa lastaan omaksumaan läksyjenteon rutiini. Sujuva lukemaan oppiminen ei myöskään ole itsestäänselvyys kaikille lapsille: Lukutaito tuntuu itsestään selvältä kun sen hallitsee, mutta se on mutkikas prosessi. Lukeminen edellyttää puheen rakenteiden hahmottamista, äänteiden pitämistä mielessä ja niiden yhdistämistä. Puhutun kielen sanat pitää oppia liittämään visuaalisiin kirjainsymboleihin, ja kirjaimet ja niiden yhdistelmät taas takaisin äänteisiin. Muutamalla prosentilla lapsista on lukivaikeuksia (joilla ei ole yhteyttä lapsen älykkyyteen), mutta näiden vaikeuksien diagnosoinnin ja tukitoimien kehittyessä monen lapsen koulutie on tullut helpommaksi ja itsetunto välttynyt samanlaisilta kolauksilta kuin aiempien sukupolvien koululaisilla.

Yksi keino tukea lapsen lukemaan oppimista jo ennen koulun alkua on lukea hänelle ääneen sekä antaa hänelle lukevan aikuisen malli (tämä koskee erityisesti isiä, koska poikien lukutaito on keskimäärin tutkitusti heikompi kuin tyttöjen ja lukuharrastus vähäisempää). Lukemisen taito syntyy motivaation kautta, ja motivaatio syntyy, kun lukija oivaltaa tarinoiden lumon. Monet opettajat kertovat osaavansa jo hetken tutustumisen jälkeen osoittaa luokasta ne lapset, joille on kotona luettu kirjoja. Näiden lasten sanavarasto on laajempi ja kyky kuunnella, keskittyä ja ymmärtää ohjeita on usein parempi kuin niiden, joille kirjat ja tarinat eivät ole tuttuja. Pelkkä tarinan rakenteen tunteminen on tärkeää, sillä se auttaa lasta hahmottamaan ajallista ja kausaalista jatkumoa myös omassa elämässään.

Kouluun!-teos kannustaa vanhempia olemaan kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä, arvostamaan opettajan työtä, puuttumaan esille tuleviin ongelmiin (esimerkiksi koulukiusaamiseen) rohkeasti mutta provosoitumatta sekä ennen kaikkea tukemaan lapsensa tervettä itsetuntoa oppijana ja kouluyhteisön toiset huomioivana jäsenenä. Kirjaa voi suositella erityisesti isille, sillä kirjoittajien (jotka ovat itsekin isiä) humoristinen ja konstailematon tyyli uppoaa varmasti heihinkin.

Sinisen linnan kirjaston kevätsuunnitelmia

Runoilijanarsissi (kuva Fotopedia)

Nyt kun olen saanut tärppini kevään kirjauutuuksiin listattua, haluan kertoa vähän muistakin luku- ja bloggaussuunnitelmistani. Uutuskirjojen lisäksi lukupinossani on lukuisia muita kirjoja, muun muassa klassikoita, amerikkalaisia naisprosaisteja sekä nuortenkirjoja. Kevään kirjasadosta, muiden bloggaajien aloittamista lukuhaasteista sekä omasta elämäntilanteesta on noussut muutamia teemoja, joihin liittyen on luvassa useampia kirja-arvioita ja muita postauksia.

Viime vuonna juhlittiin Juhani Ahon syntymän 150-vuotisjuhlaa, jonka tiimoilta luin Panu Rajalan Aho-elämäkerran sekä lastuvalikoiman jos toisenkin. Lähiaikoina on luvassa arvio vielä yhdestä Ahoon littyvästä kirjasta, jonka päähenkilö tosin on joku muu. Myös Ahon tuotantoa olisi tarkoitus lukea lisää. Tänä vuonna englantilaisen kirjallisuuden ikisuosikki Charles Dickens viettää 200-vuotisjuhlaansa, ja olisi houkuttelevaa lukea Suuria odotuksia (suom. myös nimellä Loistava tulevaisuus) vihdoin loppuun,  mutta Sinisen linnan kirjaston kevään kirjailijaksi valitsin kuitenkin erään toisen.

Maaliskuussa ilmestyy Helena Ruuskan elämäkerta Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu. Kirjaa odotellessani suunnittelin lukevani Vartion romaaneja (olen aiemmin lukenut vain kaksi Vartion teosta) ja päiväkirjoja. Kuka sopisikaan kevään kirjailijaksi paremmin kuin sellainen, joka on kirjoittanut romaanin Se on sitten kevät ?

Vartio-elämäkerran lisäksi lukulistallani on muutamia muita kirjailijoiden tai taiteilijoiden elämään liittyviä elämäkertoja sekä omaelämäkerrallista proosaa. Odotan kovasti myös pian ilmestyvää Eino Leinon (ei sukua runoilijalle) teosta Kirjailijoiden Helsinki, jossa kuljetaan muun muassa Maila Talvion, Pentti Saarikosken ja Mika Waltarin viitoittamia reittejä pääkaupungin kaduilla.

Kirjailijoijin ja kulttuurihistoriaan liittyvien teemojen lisäksi aion kevään mittaan pitää esillä erästä omaan arkeeni liittyvää aihetta. Esikoiseni, reipas eskarilainen, aloittaa koulun elokuussa. Tämän johdosta olen hankkinut luettavakseni muutamia koulun aloitusta ja lukemaan oppimista käsitteleviä tieto- ja kuvakirjoja. Ensimmäinen aiheeseen liittyvä kirja-arvio on luvassa alkuviikosta.

Aloitin viime vuoden lopulla Tuntemattomat tyttökirjat -haasteen uuden Montgomery-suomennoksen innoittamana. Tuo mainittu L. M. Montgomeryn romaani on toistaiseksi ainoa haasteen puitteissa lukemani kirja, mutta arvioita vähemmän tunnetuista tyttökirjoista on tulossa pitkin kevättä. Monet muut bloggaajat/lukijat ovat osallistuneet haasteeseen ahkerasti, kiitos teille lukuisista uusista tyttökirjavinkeistä! Haaste jatkuu vuoden 2012 lokakuun loppuun, ja osallistuneiden kesken arvotaan teemaan sopiva yllätyspalkinto.

Viime vuoden tapaan olen kahminut itselleni myös monia toisten bloggaajien lanseeraamia lukuhaasteita. En pysty vastustamaan varsinkaan sellaisia, joissa on alakategorioita, kuten tässä, tai johon voi osallistua vaikka vain yhdellä teoksella, kuten tähän. Kaikki haasteet, joihin olen tänä vuonna osallistumassa, löytyvät blogini alasivulta Lukuhaasteet 2012. (Blogittomille lukijoille tiedoksi: muutaman lukuhaasteen päätteeksi on luvassa arvonta siihen osallistuneille, ja osallistuminen ei edellytä kirjoista bloggaamista/omaa blogia.)

Siihen, että tämän postauksen kuvassa herkistelevät runoilijanarsissit kurkistavat maasta, on vielä tovi aikaa. Oma kevään runoilijani on Aaro Hellaakoski, jonka erääseen runoon palailen toukokuussa. Lukeminen ei ainakaan odotellessa lopu, ihania lukuhetkiä kaikille ja mukavaa hiihtolomaa niille, joilla sellainen tänään alkaa!

Kirsti Kuronen: Omenapuu laulaa

Kirsti Kuronen: Omenapuu laulaa
Nuortenromaani.
Karisto 2012. 276 s.

Omenapuu laulaa kertoo kolmen nuoren, Katrin, Riikan ja Eliaksen itsenäistymisestä ja unelmista. Juuri ylioppilaaksi valmistunut Katri tuskailee äitinsä ylihuolehtivaisuutta, paras ystävä Riikka taas toivoo, että joku taas tekisi lämmintä kaurapuuroa voisilmällä - isä on symppis, mutta ei mikään mahtava kokki, ja äiti on muuttanut pois ja asuu nykyään "Ihmemies-Jarinsa" kanssa. Isä antaa Riikalle vapautta, mutta mustasukkainen poikaystävä vahtii jatkuvasti tekemisiä. Riikka on pettynyt, kun Sibelius-Akatemian ovet eivät auenneet ensiyrittämällä, Katri puolestaan aikoo pitää välivuoden ja pohtia, mikä olisi hänen juttunsa.

Matkalla Provinssirockiin tytöt kohtaavat kaksi mukavaa poikaa, Tanun ja Eliaksen, ja festarit muuttuvat lennossa mökkiviikonloppuun nuorisoporukassa. Parikymppinen Elias haaveilee runokokoelman julkaisemisesta, mutta kokee tukehtuvansa menestyneen runoilijaäitinsä vähättelevän asenteen alle. Katrin ja Eliaksen välille syntyy yhteys: Olen varma, ettei yksikään otus voi olla yhtä luotettava kuin delfiiniä puhuva tähtisolutyttö. Jos nyt kertoisin. Nyt. 

Katri, Riikka ja Elias vuorottelevat minäkertojina, pari kertaa ääneen pääsee myös joku nuorten kavereista. Kuronen kuvaa kesäiltaa ja yötä niin elävästi, että saatoin melkein maistaa grillatun kalan ja nähdä usvan järven yllä. Tarinaan tulee tummempia sävyjä, kun nuoret huomaavat Eliaksen kadonneen yön aikana. Tyttöjen elämä kuitenkin jatkuu; Katri pääsee haaveilemalleen Lontoon-matkalle ja Riikka selvittää välejään poikaystävänsä kanssa.

Pidin Kurosen kielellä leikittelevästä kerronnasta, kiireettömästi mutta varmasti etenevistä tapahtumista. Pidin myös tarinan sävystä ja tunnelmasta: nuorilla on omat kasvukipunsa ja haasteensa, mutta pohjimmiltaan elämä kantaa heitä. Paikoin tuntui hassulta, kun muutamaan (lähinnä Eliakseen liittyvään) kipukohtaan viitattiin lyhyesti, mutta aiheeseen ei ikänä palattu. Toisaalta on hyvä, että kaikkea ei selitetä puhki, pienetkin viittaukset auttavat ymmärtämään henkilöiden sielunmaisemaa ja motiiveja.

Kaunis ja herkkä kansi on Laura Valojärven käsialaa. Kantta ja kirjan kaunista nimeä on osittain kiittäminen siitä, että halusin lukea kirjan, ja niiden herättämät odotukset täyttyivät. Omenapuu laulaa on herkkä mutta maustettu myös huumorin pilkkellä, kevytlukuinen mutta myös syvempiä teemoja sivuava.

Kirsti Kuronen on kirjoittanut lukuisia nuortenkirjoja sekä runokokoelman Likkojen lipas. Tyttöromaani Piruettiystävyys (Karisto 2010) voitti viime vuonna Topelius-palkinnon (lue kirjasta arvio Saran kirjat -blogista).

Riikka Pulkkinen: Totta (täydennetty painos)

Riikka Pulkkinen: Totta
Kahdeksas, täydennetty painos (sisältää uuden luvun).
Otava 2011.

Kun hän sanoo haluan, hän katsoo silmiin, silmien taakse, ja minä ajattelen, että oikeastaan ihmisen kasvot ovat jonkinlainen aukeama, kuin metsäaukea. Jokainen pyyntö ja toive, pelko ja salattukin ilo, lapsuuden ilo, avautuu kasvoilla kuin astuisi siimeksestä valoon silloin kun ihminen sanoo haluan. 

Riikka Pulkkisen romaani Totta kertoo pian syöpään kuolevasta Elsasta, joka on tunnettu ja arvostettu psykologi ennen muuta lapsen tunne-elämän ja minäkuvan kehitystä koskevien tutkimustensa ansiosta. Elsa on myös kuvataiteilija Martin vaimo, lääkäri-Eleonooran äiti sekä nuoruuden unelmien ja parisuhteiden karikoissa luovivien Annan ja Marian isoäiti. Syövän saattohoitovaiheesta huolimatta eletään keskiluokkaista, hillittyä arkea, vaikka perheessä uskalletaan näyttää myös tunteita. Jotkut tunteet ja muistot on kuitenkin jouduttu tukahduttamaan, kauan sitten, kun perheessä työskenteli nuori kotiapulainen nimeltä Eeva.

Riikka Pulkkisen tavasta kuvata perhesalaisuuksia, naiseutta ja äitiyttä sekä nivoa yhteen eri sukupolvien kokoemuksia tuli mieleeni kaksi muuta suomalaista, 1980-luvulla syntynyttä kirjailijaa, Helmi Kekkonen (novellikokoelma Kotiin ja romaani Valinta) sekä Essi Tammimaa (toinen romaaninsa Paljain käsin). Pulkkisen Totan ja Tammimaan Paljain käsin -romaanin yhteys on lähinnä teeman tasolla; Pulkkisen kieli on silkoisen kaunista, Tammimaan rehevän, kaunistelemattoman kaunista. Tammimaan henkilöhahmojen elämäkin on rosoisempaa ja haavoittuvampaa kuin Pulkkisen henkilöiden, jotka vaeltelevat Ateneumin käytävillä ja joille saattoihoitokin on yksi iso piknikki, jolla juodaan punaviiniä.

Sen sijaan Kekkosen teosten kielessä ja tunnelmissa on paljonkin samaa kuin Pulkkisella: omenankukkia, vanhoja rakkaita kesäpaikkoja, joissa muistot tiivistyvät, sanoja, joita ei sanota vaikka ne olisivat totta. Tunnetasolla Kekkosen kirjat koskettivat minua enemmän kuin Totta, mutta Pulkkisen kerronta on todella taitavaa ja monivivahteista.

Pulkkinen rakentaa eri aikatasojen ja naishahmojen välille vastaavuuksia, kohtalot tuntuvat periytyvät äidiltä tyttärelle. Maalauksissa, valokuvissa ja romaanin kohtauksissa toistuu veteen astelevan kalevalaisen Ainon hahmo, puhdas tarkoittamatta lian puutetta. Punaisena lankana kulkee myös lapsen kiintymys äitiinsä, tai toiseen hoitajaansa.

Pulkkisen kieltä on arvosteltu liiankin hiotuksi. KirjAntila-blogin Jaakko kiteytti Totta-arvionsa kommentissa osuvasti: "Lauseet valmiita. Ihminen keskeneräinen." Toisaalta Koiranmutkia-blogissa luonnehditaan Pulkkisen kieltä "talouskieleksi" ja "koripalloproosaksi". Minua Pulkkisen kielessä ja kerronnassa (kirjallisuuden kieli saakin, tällaisessa vähäeleisessä, keskiluokkaisessa romaanissa, olla huoliteltua ja paikoin pakahduttavan kaunista) ei häirinnyt mikään muu kuin dialogi. Sanooko rakastajatartaan tapaamaan tullut keski-ikäistyvä aviomies - olkoonkin vaikka taiteilija! - näin: - Minun etsimäni naisen hellyys on niin tiheää, että se valuu sormenpäistä ?

Kaiken kaikkiaan nautin Totan lukemisesta paljon. Aluksi minun oli vaikea eläytyä tarinaan ja kiintyä henkilöihin, mutta kirja avautui minulle uudella tavalla kun kerronta siirtyi 1960-luvulle, Eevan minäkerrontaan. Nämä menneisyyteen sijoittuvat jaksot olivat minulle kirjan koskettavimmat ja toivat henkilöt lähelle, ennen kaikkea Eleonoora-äidin, joka oli tuolloin vasta pieni lapsi, vuoroin äitinsä, vuoroin kotiapulaisen hoivissa.

Totta on luettu osana Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista -haastetta.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Hymyilevä eläkeläinen, Linnea, Valkoinen kirahvi, Katja ja Salla, joka käsitteli arviossaan jo käsitteeksi muodostunutta nakkipaperiongelmaa.

Kevään 2012 kirjasatoa

Kuva Flickr.

Olen mielenkiinnolla lukenut kirjabloggaajakollegoideni katsauksia kevään kirjauutuuksiin, mutta omaa koontiani en ollut vielä ehtinyt tehdä. Toisaalta on ihan hyvä, että teen oman kirjakatsaukseni vasta nyt, sillä olen saanut uusia lukuvinkkejä toisten bloggaajien tärppilistoista ja ennen kaikkea kirja-arvioista. Kirjakevät on pyörähtänyt täysillä käyntiin, mutta monet uutuudet ilmestyvät kuitenkin vasta maaliskuussa. Kirjailmassa on siis sekä iloa jo luetuista että kutkuttavaa odotusta!

Lista on täysin subjektiivinen; siksi saatan mainita joiltakin kustantamoilta vain esimerkiksi lasten- ja nuortenkirjoja, vaikka joku toinen varmasti löytäisi kiinnostavaa myös esimerkiksi romaanien puolelta. Kaikkia tässä mainitsemiani kirjoja en kevään aikana tietenkään ehdi lukea, sillä en halua lukea pelkästään uutuuksia, mutta suurimmasta osasta voi odottaa arviota. Osan kirjoista olen jo ehtinyt lukeakin, ja arvioni löytyy kirjan nimeä klikkaamalla. Olin marraskuussa kuuntelemassa Gummeruksen kevään kirjailijoiden haastatteluja ja kirjaesittelyjä ja kirjoitin Gummerus-tärpeistä tuolloin blogiini, joten en palaa em. kustantamon kirjatarjontaan tässä koosteessa.

Atena

Satu Grönroos: Lumen syli. Esikoisromaani

Avain (kustantomon nimeä klikkaamalla pääsee katalogiin)

Seija Vilén: Pohjan akka. Romaani
Katja Lahti ja Satu Rämö: Vuoden mutsi. Humoristinen äitiysopas
Susan Cain: Hiljaiset. Ujouden manifesti. Tietokirja

Bazar

Cecilia Samartin: Kaunis sydän. Romaani
Ann Rosman: Noitavasara. Dekkari

Gummerus

Ks. tämä postaus

Karisto

Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt. Pitkiä päiviä, arkisia askareita. Tietokirja
Kirsti Kuronen: Omenapuu laulaa. Nuortenromaani
Kirsti Ellilä: Majavakevät. Nuortenromaani
Kilbride &Tilley: Prinsessa Eveliinan ponit. Lasten kuvakirjoja.

Minerva

L. M. Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny. Romaani
Raili Mikkanen: Laulu punaisesta huoneesta. Romaani
Ruuska-Tuominen & Riipinen: Kielet kippuralle. Lasten loruaapinen



Otava

Joel Haahtela: Traumbach. Pienoisromaani
Carol Shields: Ruohonvihreää. Romaani

SKS

Leskelä-Kärki, Lahtinen & Vainio-Korhonen (toim.): Kirjeet historiantutkimuksen välineenä
L. Onerva: Nousukkaita. Novellikokoelma (luonnollisesti uusintapainos)

Siltala

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja. Romaani
Nina Banerjee-Louhija: Yhden päivän kuningatar. Muistelmateos


Teos

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen. Kirjailijan työpäiväkirja
Zacharias Topelius ja Lena Frölander-Ulf: Adalmiinan helmi. Kuvitettu lasten satuklassikko

Tammi

Johan Bargum: Syyspurjehdus. Pienoisromaani
Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat. Asiaproosa
Haruki Murakami: Norwegian Wood. Romaani
Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton. Romaani
Torgny Lindgren: Muistoissa. Omaelämäkerrallinen proosa.

Wsoy

Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa. Tietokirja
Amor Towles: Seuraelämän säännöt. Romaani
Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu. Elämäkerta

Edit: Tarkoitukseni oli linkittää kaikkien kustantamojen kevään katalogeihin, mutta kun selaimeni kaatui katalogien lataamisesta ja arki kutsuu, lisäilen linkit myöhemmin. Toivottavasti löysit tästä lukuvinkkejä!

KilBride & Tilley: Hopea - Lumimaan taikaponi

Sarah KilBride (teksti) & Sophie Tilley (kuvat): Hopea - Lumimaan taikaponi
Kuuluu sarjaan Prinsessa Eveliinan ponit.
Alkuteos Silver the Magic pony. Suom. Tytti Träff.
Karisto 2012.

Kun prinsessa Eveliina avasi silmänsä, hän henkäisi syvään. Kaikkialla oli häikäisevää lunta. Ja hänellä itsellään oli pörröinen vaaleanpunainen viitta, villatumput ja lämpimät saappaat. 


Jääkiteet saivat Hopean harjan ja hännän säihkymään, ja suitsiin ja satulaan oli muodostunut kimmeltäviä jääkukkia.


Hopea - Lumimaan taikaponi on ihana satukuvakirja lumisiin helmikuun päiviin. Hopea on Prinsessa Eveliinan Tähtitallien poni, ja tänään on sen vuoro päästä ratsastusretkelle Eveliinan ja tämän Kipinä-kissan kanssa. Hopean pehmeä karva on valkeaa kuin vastasatanut lumi, ja se viekin Eveliinan keskeltä lämmintä kesäpäivää lumiseen taikamaahan, jossa he tapaavat lumikeijuja. Hopea ryhtyy vetämään lumikeijujen rekeä, sillä Eveliina päättää lähteä keijujen kanssa Helmijärvelle luistelemaan.

Matkalla ystävykset kohtaavat eksyneen jääkarhunpoikasen, ja neuvokkaan Kipinä-kissan avulla auttavat pikkunallen kotiin. Luistelujuhliin alkaa olla kiire, mutta sadun taika siivittää reen matkan nopeasti perille...

Hopea-kirjan tarina on suloinen, joskaan ei erityisen omaperäinen tai monitasoinen. Pastellinsävyinen, idyllinen kuvitus (kannessa on sydämiä ja hopeista kimalletta!) uppoaa takuuvarmasti prinsessaikäisiin tyttöihin. Ainakin meidän kuusivuotias kommentoi kirjaa: "Se oli kiva. Minä pidin niistä kuvista." Myös 3- ja 4-vuotiaat prinsessat tykkäsivät.

Kirja kuuluu sarjaan Prinsessa Eveliinan ponit, josta on julkaistu suomeksi Hopean lisäksi Virma - Satumetsän taikaponi. Molemmissa kirjoissa on mukana pahvinen poni. Hopea on pikkuprinsessojen leikeissä, mutta tässä teille poseeraa Virma:

Sadunhohtoista helmikuun sunnuntaita kaikille!

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä.
Case Histories. Suom. Kaisa Kattelus.
Schildts 2011. 295 sivua.

Jackson haki Tiger-oluen jääkaapista, riisui kenkänsä (Magnum Stealth, ainoa kenkämerkki Jacksonille), pani maata epämukavalle sohvalle, kurkotti CD-soittimeen (pienessä talossa oli se hyvä puoli, että melkein kaikkeen ylsi tarvitsematta nousta paikaltaan) ja pani soimaan Trisha Yearwoodin Thinkin' about You -levyn vuodelta 1995, levyn jota jostain syystä ei ollut enää myynnissä. Trisha oli valtavirtaa, mutta hän oli silti hyvä. Hän ymmärsi kipua. Jackson avasi Johdatuksen ranskan kielioppiin ja yritti keskittyä menneen ajan ilmaisemiseen être-apuverbillä (vaikka sitten kun hän olisi Ranskassa, ei olisi mennyttä eikä tulevaa, olisi vain nykyhetki), mutta keskittyminen oli hankalaa, sillä hänen ientään jomotti rikkinäisen hampaan yläpuolelta. 


Entinen sotilas ja poliisi, nykyinen yksityisetsivä Jackson Brodie saa kesällä 2004 kolme toimeksiantoa, joista yksi liittyy pikkutytön katoamiseen vuonna 1970, toinen aviomiensä surmanneen nuoren naisen tapaukseen vuodelta 1979 ja kolmas nuoren naisen murhaan vuonna 1994. Yhdistävänä tekijänä tapauksissa on se, että ne kytkeytyvät perhesuhteisiin tavalla tai toisella. Taustalla on perhesalaisuuksia, masennusta, suojamekanismeja, liian vähän tai liian paljon rakkautta omaan lapseen tai sisareen. Brodie, joka on myös nuoruudessaan kokenut menetyksen ja on vasta toipumassa avioerostaan, peilaa tutkimiaan tapauksia omaan elämäänsä ja pelkää koko ajan, että hänen omalle tyttärelleen tapahtuu jotain tässä maailmassa, jossa kaikki voi muuttua ihan tavallisena päivänä. 


Kirjan "tapauskertomukset" olivat kaltaiselleni herkälle lukijalle aika karua luettavaa, mutta onneksi raakuudet jäävät pääasiassa siihen ja kertojan musta, mutta ihmistä ymmärtävä huumori etäännyttää hieman tapahtumista ja henkilöistä. Cambridgen yliopistokaupunkiin sijoittuvassa romaanissa on brittiläistä viehätystä, kuten teehetkiä skonsseineen, villiintyneitä puutarhoja ja luokkaerojen kuivan humoristista kuvausta.


Romaaneistaan ja novelleistaan paremmin tunnettu kirjailija Kate Atkinson ei pidä Jackson Brodiesta kirjoittamiaan kirjoja (joita on ilmestynyt jo neljä) rikosromaaneina, mutta itse luin Ihan tavallisena päivänä nimenomaan dekkarina. Voihan dekkareissakin olla taitavaa luonnekuvausta, rikasta kieltä ja paljon muitakin aiheita ja tapahtumia kuin rikokset ja niiden selvittäminen. Viimeksi mainitut aiheet ovat Ihan tavallisessa päivässä kuitenkin niin etusijalla, että dekkaristatus on aika selvä. Luonnehtisin Atkinsonin kirjaa ennen muuta psykologiseksi rikosromaaniksi, jossa on hieman kovaksikeitetyn dekkarin piirteitä.

Joka tapauksessa nautin kirjan lukemisesta kovasti. Arvoitukset olivat kiinnostavia, juonenkäänteet sopivan yllättäviä ja henkilöhahmot, etenkin etsivä Jackson, vioistaan huolimatta sympaattisia. En lue kovin paljon dekkareita, mutta olen iloinen Schildtsin aikeesta suomentaa myös muut Jackson Brodie -kirjat, sillä Jacksonin vaiheista olisi mukava lukea lisääkin.

Ihan tavallisesta päivästä on kirjoitettu myös Vielä yksi rivi- ja Café Voltaire -blogeissa.

David Nicholls: Sinä päivänä

David Nicholls: Sinä päivänä
One Day, suom. Sauli Sintikko.
Otava 2011. 505 sivua.

"Ei mistään erikoisesta syystä", Dex sanoi. "Haluan vain todella, todellakin antaa sinulle tippiä." Emma tunsi, kuinka taas uusi pala mureni hänen sielustaan. 

Parikymppiset Emma ja Dexter valvovat yhdessä kauniin kesäyön valmistujaispäivänsä jälkeen. Emma on  ihaillut komeaa Dexteriä kaukaa ja pitänyt tätä saavuttamattomana, ja vaikka Dexterkin tuntee pientä ihastusta Emmaa kohtaan, varsinaista suhdetta heidän välilleen ei tuolloin synny. Sen sijaan alkaa ystävyys, joka kestää vuodesta toiseen, ajoittaisista riidoista, kummankin seurustelusuhteista ja erilaisista elämänpoluista huolimatta.

Kirjan asetelma on klassinen, etten sanoisi kliseinen: rikas hulttiopoika ja köyhä älykkötyttö kohtaavat ja leikkivät kissaa ja hiirtä, vuoroin lähentyvät, vuoroin etääntyvät toisistaan. Varsinaista juonta ei ole, vaan kirjassa kuvataan kahden päähenkilön ajelehtimista, huumeiden käyttöä, biletystä ja urahaaveita. Henkilöhahmot eivät juuri kehity vaan pysyvät jokseenkin samanlaisina. Romaanin juju käy ilmi jo nimestä: Emman ja Dexterin elämää kuvataan "sinä päivänä", heinäkuun viidentenätoista, kahdenkymmenen vuoden ajan. Osan "vuosipäivistä" Emma ja Dexter viettävät yhdessä, toisinaan he kirjoittavat toisilleen kirjeitä, soittelevat puhelimella tai vain ajattelevat toisiaan. Pidin tästä ratkaisusta: keskittyminen vain yhteen päivään jätti tarinaan kutkuttavia aukkoja.

Kuvittelin kirjan jotenkin haikeansuloiseksi, mutta tyylilaji olikin rappioromanttinen, tai oikeastaan vain rappio-. Taidan olla liian romantikko nauttiakseni Sinä päivänä -romaanista. Tai liian tosikko. Tai liian Emma? Emmasta kertovat jaksot vielä menettelivät, mutta Dexter-jaksot olivat aina kertakaikkisia mahalaskuja. Luultavasti kaikki romaanin lukijat, olivat he sitten naisia tai miehiä, samastuvat lukiessaan Emmaan. Dexterin kaltaiset eivät lue kirjoja, vaikka Emma optimistisesti määrääkin Dexterin lukemaan milloin Forsterin Taloa jalavan varjossa tai Nabokovin Lolitaa. 


Tarinassa on "jännittäviä" kohtauksia, joissa esimerkiksi Dexter soittaa Emmalle juuri kun tämä on poistunut asunnostaan rappukäytävään (tämä siis ennen kännykkäaikaa). Toisenlaisessa tarinassa tällaiset "läheltä piti" tilanteet saattaisivat kirvellä herkän lukijan sydäntä, mutta kun kyse on vain Dexterin kännipuhelusta, lukija on vain helpottunut ja toivoo, että Emma pyyhkisi vastaajaviestit pois niitä kuuntelematta.

Masentavinta ja ärsyttävintä kirjassa olikin, että Dexter on niin kertakaikkisen typerä ja itsekeskeinen, vuodesta toiseen, sinä päivänä ja oletettavasti kaikkina muinakin päivinä. Toivoin koko ajan, että Emma pääsisi Dexteristä lopullisesti irti ja löytäisi mukavan, fiksun miehen (jonkun muun kuin koomikko-Ianin!) Kirjallisuudessa on kuvattu muutamia charmikkaita ja moniulotteisia hulttioita, mutta Dexter ei kuulu heihin.

Pienempiä ärsytyksenaiheita olivat jotkin kielen (käännöksen?) kömpelyydet ja muutamat huolimattomuusvirheet, esim. vuonna 1993 Emma toteaa, että "Onhan sentään jo vuosi 1995" tai puhutaan Ianista (Emman poikaystävä), kun tarkoitetaan Dexteriä, ja niin edelleen.

Vaikka en aivan kirjaan ihastunutkaan ja paikoin jopa pitkästyin sen parissa (tiivistämisen varaa olisi ollut), oli tarinassa oma viehätyksensä, joka perustui pääosin huumoriin ja sanaleikkeihin. Jos henkilöt olisivat olleet sellaisia, joiden olisin toivonut päätyvän yhteen, tarinassa olisi ollut myös vanhanaikaista, romanttista jännitystä. Kenties Nicholls pyrkii ironisoimaan romanttisen viihteen konventioita, mutta minulta ironia meni ohi. Ehkä pitäisin tästä enemmän elokuvana?

Todella moni on kuitenkin pitänyt kirjasta paljon, eivät toki kaikki - kurkkaa, mitä esimerkiksi Katri, Ilse, Margit, Katja, Noora ja anniM kirjoittivat tästä. Sinä päivänä menestyi myös kirjabloggajien äänestyksessä vuoden 2011 parhaasta käännöskirjasta.

Juhani Aho: Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja

Juhani Aho: Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja
Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Juhani Niemi.
Karisto 2011. 214 sivua.

Viime syksynä luin toisen juhlavuoden kunniaksi julkaistun lastukokoelman, Valikoima lastuja (Wsoy 2011). Pidin Raimo Sallisen kuvittamasta kokoelmasta paljon, nauttien Ahon kielestä, jutustelusta ja tarinankerronnasta. Kariston kokoelmasta Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja sain kuitenkin kulttuurihistoriallisessa mielessä irti enemmän. Yksi syy oli se, että nyt olin lukenut Panu Rajalan elämäkerran Juhani Ahosta (Wsoy 2011), jossa avattiin monien lastujen syntyhistoriaa. Lastujen kontekstoimista ja tulkitsemista helpotti myös se, että Kariston kokoelmassa on Juhani Niemen kirjoittama johdanto ja luettelo lastujen alkuperäisistä julkaisupaikoista.

Esimerkiksi lastun "Taiteilija, joka oli maalannut paljaan naisen" teki entistä mielenkiintoisemmaksi Rajalan teoksesta lukemani tieto, että Aho kirjoitti alunperin Päivälehdessä julkaistun lastunsa vastauksena edellisenä syksynä julkaistun pienoisromaaninsa Yksin synnyttämään paheksuntaan ja moralistisiin reaktioihin. Lastussa nuori kuvataitelija on saanut paljon kiitosta fennomaanisesta ja ihanteellisesta maalauksestaan "Verkkoukko" (vrt. Ahon kertomus Rautatie) ja saa valtion apurahan Pariisissa työskentelyä varten. Taitelijan appiehdokas on kuitenkin epäilevällä kannalla:

Kunhan et siellä menettäisi ihanteellisuuttasi, arveli kamarineuvos hänelle, - ottaisi liian paljon vaikutusta noista ranskalaisista realisteista. Sinä et ole koskaan tehnyt etkä luultavasti tule tekemäänkään mitään niin todellista, mutta samalla niin ihanteellista kuin tuo sinun "Verkkoukkosi". Minä olen kuullut niiden, joiden arvosteluun minä panen suuren arvon, lausuvan samaa pelkoa kuin minäkin tuon "Pesurantasi" johdosta. Toivokaamme, että sinä saatat nämä epäilyksemme häpeään. 


Pariisissa taitelija maalaa kuvan uimaan menevästä Ainosta, joka on heittänyt hamehensa haapaselle/ kenkänsä vesikiville. Taitelija pyrkii kuvaamaan Ainon neitseellistä viattomuutta, mutta kun taulu asetetaan näytteille kotimaassa, se herättää suurta paheksuntaa, taitelijan kihlattu purkaa kihlauksen ja entinen anoppiehdokas ripittää nuoren miehen ihmetellen, miksei tämä voinut toimia kuten "häveliäs taiteilija", joka "vetää aina eteen milloin lehvän, milloin vaatteen liepeen". Taitelija vastaa: - Ja jos minä olisin ollut häveliäs, te olisitte olleet sitä hävyttömämmät! Jos minä olisin vetänyt lehviä eteen, te olisitte niiden alle kuitenkin tirkistelleet!


Toinen erityisesti mieleen jäänyt lastu on "Säveltäjän muistikirjasta" (1912), jossa kertoja kuulostelee myrskyä ja on kuulevinaan siinä tuskaa ja valitusta:

Korisi jossain kuin kuoleva. Ullakollako? Lattianko alla? Niin kuin kuristettaisiin kurkkua, päästettäisiin hetkeksi henki kulkemaan, kuristettaisiin taas. On, niinkuin joku estäisi tulemasta sisään jotakuta, joka pyrkii sisään. Se, joka pyrkii, tuntuu loikertelevan torvien läpi, monta kertaa uunin ympäri, pitenevän, venyvän, nyt se nuuskii uunin alapeltiä, rämähyttää sitä, säikähtää, nielaiseikse takaisin ja alkaa uudelleen. 


Tästä psykologisesta lastusta tulivat mieleeni Edgar Allan Poen kauhunovellit. Kertoja kokee, "niinkuin se ei olisi enää toisen tuskaa, vaan omaani". Lopulta hän hirmustuu ja repii talostaan ja sen ympäriltä kaiken - viiritangon, syreenipensaan - mikä pitää tuulella meteliä. Sillä

Minä tahdon ottaa todellisuuden taiteena, minä en tahdo kuulla siinä mitään, mikä ei soinnu, minä poistan siitä kaiken, mikä siinä vihloo ja särkee, uhallakin - väkivallallakin. Ei minään suru saa tulla minua niin lähelle, että se pakottautuisi omakseni. 


Taiteilijan työstä kertoo myös kokoelman, ja koko Ahon tuotannon viimeneinen lastu, "Tulivuori sammuessaan" (1920). Kertoja on vanha tulivuori, jota on ihailtu ja kunnioitettu, mutta joka on hiipuessaan jo unohdettu. Tulivuori on kuitenkin omanarvontuntoinen; vaikka sen luomisvoima ja uho onkin jo ehtynyt, se uskoo omaan vaikutusvaltaansa ja perintöönsä vielä tulevaisuudessakin:

Henkäisenkö kerran vielä hiillokseeni? - En. - Sillä vaikka minä nyt kuolen, en kuitenkaan kuole. Kaikki, mikä ympärilläni elää, elää minusta tästä lähtien niin kuin tähänkin asti. Missä minusta muinoin laavavirrat kuohuivat ja kiehuivat, siinä pulppuavat samoissa uomissa pian viileät vuoripurot ja karkeloivat kosket, ja minä kastelen heidän vainioittensa viljaa ja pyöritän heidän myllyjänsä ja riennätän rattaita. Minä sammuneenakin säihkyn heidän majakoissaan, hehkun tulena heidän kaduillaan ja pimeimmillä pihoillaan ja tuikaan heidän matalimmankin majansa katon alla, minä lämmitän heidän liesiään, ja mikä heissä on voimaa ja mikäli voima on valtaa, se on heissä minulta ja minun. 


(Juhani Ahon seuran sivuilla on vertailtu Wsoyn, Kariston ja SKS:n viime vuonna julkaistuja lastukokoelmia.)

Tammisen tammikuun luetut ja vähän muutakin

Luminen tammi (geographic.org)

Helmikuu on jo hyvässä vauhdissa, mutta kurkistetaanpa vielä Sinisen linnan kirjaston tammikuuhun, joka oli varsin Tammi-painotteinen. Pakkasten keskellä lämmitti käynti kustantamon Tammiglögeillä, jossa törmäsin sattumalta Tammella työskentelevään entiseen naapuriini ja juttelin kirjablogiystävieni kanssa Keltaisen kirjaston kirjojen täyttämässä huoneessa. Luin tammikuussa myös paljon Tammen kirjoja, ennen muuta siksi, että useampikin minua kiinnostava Tammen uutuus sattui ilmestymään juuri tammikuussa.

Tammikuussa luin seuraavat kirjat:

Emma Donoghue: Huone
L. M. Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny
Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide.
Johan Bargum: Syyspurjehdus
Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat
Kristina Carlson: William N. päiväkirja
Joel Haahtela: Traumbach
Vivi-Ann Sjögren: Mustaa kahvia, keksinmuruja
Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen
Orhan Pamuk: Hiljainen talo

Tammikuuhun mahtui monta todella hyvää lukukokemusta. Romaaneista, joita luin kaikkiaan kuusi, suosikkini oli ehkä Bargumin Syyspurjehdus, mutta Carlsonin ja Haahtelan teokset olivat melkein yhtä hyviä. Asiaproosateoksista Mazzarellan Ainoat todelliset asiat ja Peuran Antaumuksella keskeneräinen oliva upeita lukuelämyksiä.

Kuukauden ylivoimaisesti suosituin postaus on ollut arvio Merete Mazzarellan kirjasta Ainoat todelliset asiat, jota on käyty lukemassa yli neljäsataa kertaa. Tästä saan varmasti osittain kiittää tammikuista Voimala-ohjelmaa, jossa Mazzarella kertoi elämästään ja kirjastaan. Ohjelma on vielä kolmisen viikkoa katsottavissa täältä.

Tammikuun alussa osallistuin Sallan lukupäiväkirjan emännöimään Blogistanian Finlandia -äänestykseen (ehdokkaani voi kurkata täältä), jonka voitti Katja Ketun romaani Kätilö. Helmikuun alussa kirjabloggaajat äänestivätkin sitten parhaasta viime vuonna julkaistusta käännöskirjasta (katso ehdokkaani täältä). Äänestyksen voitti Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi, suom. Helene Bützow), ja tarkemmat tulokset voi käydä kurkkaamassa Kirjavasta kammarista.

Joulukuun luetut jäivät vuodenvaihteen tohinoissa listaamatta, joten kirjaan ne lyhyesti ylös tähän:

Karvonen & Vuorento: Pikku-Kulta ja Tähtikarhu
Kirjasto-Kaisa, Mimmi Lehmä lukee ja Sirkus saapuu kirjastoon
Malmberg & Koponen: Aapeli ja evakkomatka
James: Murhaajan mieli
Westerberg: Yönmusta, sileä
Carpelan: Kulkeva varjo
Isto & Vuori: Tinka ja Taika
Tammimaa: Paljain käsin
Kaaro: Evoluutio
Mikkanen & Valojärvi: Suomen lasten linnakirja
Levo: Neiti Soldan

Joulukuu oli lastenkirjapainotteinen; lisäksi luin yhden runoteoksen, kaksi romaania sekä kaksi dekkaria (ikisuosikiltani P. D. Jamesilta ja paremmin runoistaan ja romaaneistaan tunneltulta Bo Carpelanilta). Joulukuun kirjoista haluan mainita erityisesti Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirjan, Essi Tammimaan romaanin Paljain käsin sekä Sanna Iston ja Julia Vuoren ihastuttavan lasten saturomaanin Tinka ja Taika, joka voitti alkuvuodesta Arvid Lydeckenin palkinnon.

Aurinkoista viikonloppua kaikille!

Orhan Pamuk: Hiljainen talo

Orhan Pamuk: Hiljainen talo
Alkuteoksesta Sessiv Ev (1983) suomentanut Tuula Kojo.
Tammi 2012, Keltainen kirjasto 425.
433 sivua.

Hänellä oli peittonaan sinikukallinen täkki, ja hän nojasi kolmeen tyynyyn sängyssä, jonka messinkisiä nuppeja olin pienenä kilkutellut. Kukin suuteli vuorollaan hänen kättään. Hänen kätensä valkeassa, pehmeässä ja ryppyisessä ihossa oli tutut maksaläiskät ja laikut, jotka ilahduttivat samalla tavalla kuin vanha ystävä ilahduttaa. Huone, mummi ja käsi tuoksuivat samalta kuin aina ennenkin.

Hiljainen talo on Nobel-palkitun Orhan Pamukin varhaistuotantoa, ilmestynyt alunperin jo vuonna 1983. Kirjan keskiössä oleva "hiljainen talo" on rapistuva, homeelta tuoksuva talo meren äärellä, noin tunnin matkan päässä Istanbulista. Vuosikymmeniä aiemmin lääkäri Selahattin on paennut nuoren vaimonsa Fatman kanssa kaupungin poliittista ilmapiiriä. Romaanin tapahtumahetkellä, 1980-luvun alussa, Selathin ja pariskunnan poika ovat kuolleet, ja suuressa talossa asuu enää yhdeksänkymppinen Fatma ja hänen miehensä avioton poika, kääpiö Recip, joka on perheessä palvelijan asemassa. Kun Fatman kolme lastenlasta, eronnut historioitsija Faruk, kommunismista innostunut Nilgün ja lukiolainen Metin vierailevat talossa, tarinassa rinnastuvat nuorten kasvukivut, keski-iän pettymykset ja vanhuuden surulliset muistot.

Minulta kesti hetken aikaa päästä sisään Hiljaiseen taloon, mutta Blogistanian Globalia -äänestyksen innoittamana urakoin kirjan loppuun tammikuussa. Pitkät sisäisen monologit, pitkät ja polveilevat lauseet ja useat eri minäkertojat tekivät kirjasta alkuun työlään lukea, mutta kun tyyliin ja rytmiin tottui, kerronta vei mennessään.

Fatman tajunnanvirta piirtää kuvaa katkeroituneesta naisesta, joka muistelee kokemiaan epäoikeudenmukaisuuksia, suree kuollutta poikaansa ja vihaa miehensä länsimaista, sekulaarista ja idealistista ajattelutapaa vielä pitkään tämän kuoleman jälkeenkin. Selâhattinilla olikin suuret suunnitelmat: kun lääkärinvastaanoton asiakkaat kaikkosivat Selâhattinin länsimaisten käytäntöjen ja mielipiteiden takia, hän keskittyi kirjoittamaan ensyklopediaansa, rahoittaen elämän myymällä vastahakoisen vaimonsa koruja.


Eikä sinun tarvitse mitään edes sanoa, sillä kun minä saan sen neljäkymmentäkahdeksanosaisen ensyklopediani valmiiksi, niin siinä on yhdellä kertaa sanottu kaikki perustavanlaatuiset ajatukset ja sanat, joita idässä ylipäätään pitää sanoa: täytän kertaheitolla uskomattoman ajatustyhjiön ja lyön kaikki ällikällä, lehtikaupustelijat myyvät ensyklopediaani Galatan sillalla, Pankkikatu menee sekaisin, Sirkeci kuohuu, osa ensyklopediani lukijoista tekee itsemurhan ja, mikä tärkeintä, kansa ymmärtää minua, kyllä kansa silloin ymmärtää!


Nuorempi polvi ei ole juuri Fatmaa optimistisempi. Turkissa kuohuu yhä, oikeisto ja vasemmisto mellakoivat. Rikkaiden ja köyhien välillä on juopa, jonka myös Metin ja Recipin veljenpoika Hasan tuntevat. Sydänsurut, identiteetin pohdinta ja oman paikan etsiminen yhteiskunnan myllerrysten keskellä ei ole helppoa.

Ajattelin että rakastan Ceylania; mutta jokin epäselvä tunne loitonsi minua hänestä: tiesin että minun pitäisi kertoa hänelle itsestäni, kuten joka yö suunnittelinkin sängyssä aamuun asti, mutta niin ajatellessani mieleeni tuli, että sitä "minää" josta kertoisin ei ole edes olemassa. Se mitä sanoin minäksi oli kuin sisäkkäiset laatikot laatikoiden sisällä: aivan kuin minussa olisi aina jotain muuta; sen jonkin muun jälkeen voisin ehkä löytää oman itseni ja esitellä sen, mutta mistään laatikosta ei löytynyt sitä todellista ja aitoa Metiniä, jonka voisin näyttää Ceylanille sellaisenaan, vaan sieltä ilmestyi aina uusi laatikko, joka kätki aidon Metinin. 

Pamukin kerronta on suurista teemoista huolimatta pienieleistä, tapahtumien traagisuudesta huolimatta jotenkin rauhoittavaa. Hiljainen talo ei ollut minulle aivan Viattomuuden museon veroinen lukuelämys, mutta joka tapauksessa hieno kirja.

Osallistun Hiljaisella talolla Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Kirjan ovat lukeneet myös Arja ja Jaakko.

Blogistanian Globalia-ehdokkaani

Blogistanian Globalian logon on suunnitellut Marja-Leena Liipo.

Ehdokkaani Blogistanian Globalian voittajiksi ovat seuraavat Suomessa vuonna 2011 ilmestyneet käännöskirjat:

1. Colm Toíbín: Brooklyn 
2. Carol Shields: Pikkuseikkoja
3. Sarah Waters: Vieras kartanossa
4. A. S. Byatt: Lasten kirja
5. Amin Maalouf: Leo Afrikkalainen
6. Orhan Pamuk: Hiljainen talo 



Valitsin ehdokaskirjani puhtaasti sillä perusteella, mitkä olivat parhaita lukuelämyksiä vuonna 2011 suomeksi julkaistuista käännöskirjoista. On kuitenkin hauska huomata, että edustettuna on neljä eri kustantamoa ja kaikki ehdokaskirjani kuuluvat johonkin kustantamon käännöskirjallisuuden sarjaan. Tammen Keltaisen kirjastosta on kolme kirjaa ja Otavan kirjastosta, Wsoyn Aikamme kertojia -sarjasta ja Teoksen Babel-sarjasta on kustakin yksi teos.

Kolmen ensin mainitun uskon menestyvän Globalia-kisassa, mutta kolme viimeistä on lukenut niin harva bloggaaja, että ne tuskin yltävät mitalisijoille. Jännä nähdä, miten tässä käy - tulokset julkaistaan huomenna Kirjavassa kammarissa!