Alice Munro: Sanansaattaja

Alice Munro: Sanansaattaja
The View From Castle Rock, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2008, 383 sivua.

Kokosin materiaalia vuosien varrrella ja melkein huomaamattani siitä alkoi muokkaantua tarinantapaisia. Jotkut henkilöt esittäytyivät minulle omin sanoin, toiset nousivat esiin omista tilanteistaan. Heidän sanansa ja minun sanani. Minun tehtäväkseni jäi luoda nuo eletyt elämät uudelleen niin totuudenmukaisena kuin me menneisyyden omasta näkökulmasta ymmärrämme.  

Sanansaattaja on hieman erilainen teos kuin Alice Munron muut teokset. Monissa Munron novellikokoelmissa on mukana omaelämäkerrallisuutta ja Kanadan historiaa, mutta Sanansaattajassa Munro kirjoittaa ikään kuin puolifiktiivistä sukututkimusta. Kirjailija vietti joitakin kuukausia Skotlannissa etsien paikallishistorioista tietoa esi-isistään, ja toteaa Sanansaattajan esipuheessa tyytyväisenä, että "Laidlawien jokainen sukupolvi näytti tuottaneen jonkun joka kirjoitti pitkiä, perustellisia ja toisinaan törkeitä kirjeitä ja yksityiskohtaisia muisteloita" - materiaalia siis riitti. Sukunsa historian pohjalta Munro kirjoitti kertomuksia, joissa fakta ja fiktio sekoittuvat ja lukija nauttii - kuten aina Munron tekstin äärellä.

Lumiomena-blogista huomasin, että Alice Munron maanmiehen, kirjailija L. M. Montgomeryn syntymästä tuli eilen kuluneeksi tasan 140 vuotta. Munro ja Montgomery eivät itse asiassa kasvaneet niin kovin erilaisissa maailmoissa, sillä Munro on syntynyt vuonna 1931 eli 57 vuotta Montgomeryn jälkeen. Munro on luultavasti kasvanut Montgomeryn teosten parissa ja viittaa niihin ainakin omaelämäkerrallisen Dear Life (Kallis elämä) -novellikokoelmansa nimitarinassa, jossa nuoren tytön ulkoisesti hieman ankeaa elämää värittää Anne of Green Gablesin ja Pat of Silver Bushin lukeminen. Myös Munron tavassa tarkastella ja kuvata henkilöhahmojaan on jotain samaa kuin Montgomerylla, vähän vinoa ja ironista, mutta kuitenkin lämmintä.

Sanansaattajia lukiessa heräsi jälleen vahva tuttuuden tunne, vähän kuin olisi Montgomerya lukenut. Alice Munron kertoessa sukutarinoita ja anekdootteja skotlantilaisista esi-isistään, muista Uuden kuun Emilian, joka oli perinyt erikoisen "näkijänlahjansa" skotlantilaiselta esiäidiltään. Kuten Munrolla, myös Montgomerylla oli skotlantilaisia sukujuuria. Alice Munron esi-isät vaikuttavat Sanansaattajan perusteella olleen jokseenkin yhtä eksentrisiä kuin fiktiivisen Emilia Byrd Starrin tai todennäköiset esikuvansa, Montgomeryn omat esi-isät.

Sanansaattaja-kokoelma jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä kerrotaan skottiesi-isistä ja  toisen osan kertomukset ovat omaelämäkerrallisia ja kuvaavat niin lapsuutta kuin keski-ikääkin. Muistaminen, menneen ja nykyisyyden vuoropuhelu, eletyn ja kuvitellun kudelmat kulkevat loimilankoina läpi koko teoksen. Epilogissa kirjailija solmii langat yhteen ja levitttää lukijan eteen koko värikkään kankaan, jossa soi veren ja meren pauhu.

Sanansaattaja muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Tea with Anna Karenina

Hannu Mäkelä: Muistan. Elämän oppivuodet

Hannu Mäkelä: Muistan. Elämän oppivuodet
Tammi 2014, 354 sivua.

Minä lähtisin kirjoittamaan, ottaisin koneen, tekisin kolmannen romaanin, saisin siitä taas rahaa, pääsisin jälleen yhden askeleen eteenpäin. Olen kahdella romaanillani pyrkinyt Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi ja minut on jopa otettu; sen kunniaksi olen käynyt kahdessa kokouksessa, jopa äänestänyt liitolle uutta puheenjohtajaa ja hallitusta. Minä olen kirjailija, yritän vakuuttaa itselleni, mutta tajuan selvääkin selvemmin, etten vielä ole mitään, pelkkä lapsekas varjo kokouksessa olevien oikeiden kirjailijoiden joukossa.

Hannu Mäkelän muistelmat ovat edenneet kolmanteen osaansa; Lapsuuden ja Nuoruuden jälkeen koittavat Elämän oppivuodet. Tämä uusin, Mäkelän ylioppilastutkinnon jälkeisistä vuosista 1960-luvun alkupuolella kertova kirja oli minulle ehkä tähänastisen Muistan-sarjan antoisin lukukokemus, sillä rakastan lukea kirjailijaelämästä ja (lähi)historian suomalaisista kirjailijapiireistä. Elämän oppivuosien sivuilla vilahtavat muun muassa Tuomas Anhava, joka ateljeekriitikoi Mäkelän ensimmäiset romaanit ja suostutteli julkaisemaan ne Otavalla, runoilija Lassi Nummi, joka Kirjailijaliiton kokouksessa "yrittää sovitella eri näkemyksiä erinomaisin sanankääntein ja päästä silti omaan päämääräänsä tällä väsytystaktiikalla" sekä Paavo Haavikko, joka pestaa Mäkelän kustantamoon töihin.

Mäkelä käy läpi samankaltaisia initiaatioriittejä aikuisuuteen kuin nuoret miehet tänäkin päivänä: hän ilmoittautuu varusmiespalvelukseen eli "sotaväkeen", hapuilee seurustelusuhteissa, matkustelee ulkomailla ("Pariisi, taiteen ja vapauden pääkaupunki"), aloittelee opettajanuraa iltaoppikoulun leivissä ja pyrkii määrätietoisesti mutta sisimmässään epäröiden kohti unelmaansa. Kuusikymmentäluvulla moni asia oli kuitenkin toisin kuin nykyään, ja Mäkelän tapa muistella ja kertoa on niin autenttinen, että on kuin näkisi silmiensä edessä vuosikymmentten  takaisen Helsingin ja sen kirjallisen maailman ennen suuria myllerryksiä, joiden jäljiltä niiin kustanntamojen, , kirjailijoiden kuin lukemisenkin asema kuulttuurissa  on  muuttunut. Myös Mäkelän ensiaskeleet työ- ja kirjailijanelämään vaikuttavat vaikuttavat nykyisiä kuvioita helpommilta ja suoraviivaisilta. Ei feelancer-kausia, ei pätkätöitä, ei pienipalkkaista opiskelijaharjoittelua - Mäkelä lukee ja arvioi pinkan kustantamoon tarjottuja käsikirjoituksia ja työpaikka on hänen.

Ajankuvan lisäksi toinen viehättävä piirre Mäkelän kerronnassa on retrospektiivisyys. Mäkelä on läsnä sekä muistoissaan että kerronnan hetkessä, "muistelee tulevaa" ja suhtautuu isällisen lempeästi nuoreen, innokkaaseen ja kokemattomaan itseensä. Vaikka Mäkelä muistelee pääasiassa elämänsä "suuria linjoja" merkittävine etappeineen ja kohtaamisineen, on tarinointi arkista ja erilaisten mielenliikahdusten kuvaaminen tuo sympaattista lämpöä Hannu Mäkelä -nimiseen nuoreen päähenkilöön.

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus

Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus.
Vanhoillislestadiolaista perhe-elämää.
Atena 2014, 399 sivua.

Itsekin lestadiolaistaustaiset Aila Ruoho ja Vuokko Ilola ovat haastatelleet kirjaansa Usko, toivo ja raskaus vanhoillislestadiolaisia perhe-elämään, seurusteluun, seksuaalisuuteen ja ehkäisyyn liittyvistä aiheista. Anonyymit haastateltavat kertovat elämästään ja kokemuksistaan tyttärenä tai poikana isossa lapsikatrassa, veljenä tai sisarena suuressa joukossa (miten erilaista voikaan olla kasvaa esikoinen tai kuopus samassa perheesssä!), hämmentyneenä seurustelukumppanina, onnellisena tai panikoivana morsiamena, ylpeänä tai väsyneenä isänä. Heidän jokaisen elämänkulkua on muovannut lestadiolaisyhteisön suhtautuminen ehkäisyyn, opetus siitä, että ehkäisy on syntiä ja jokainen lapsi on otettava vastaan Jumalan lahjana, vaikka se tarkoittaisi jokavuotista raskautta ja synnytystä läpi hedelmällisen iän.

Mutta vaikka lestadiolainen perhekulttuuri yhdistää haastateltavia, he ovat kaikki myös yksilöitä ja jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Siksi yksi muistaa lapsuuden leikit yhdessä sisarusparven kanssa mahtavana rikkautena, toinen toivoo että olisi saanut enemmän omaa rauhaa tai että on joutunut ottamaan liikaa vastuuta nuoremmista sisaruksistaan liian varhain. Joku uupuu suurperheen vanhempana ja joutuu tekemään ehkä kipeitäkin ratkaisuja selvitäkseen eteenpäin, toinen sinnittelee jotenkuten ja täyttää normit, vaikka sisimmässään kapinoisikin.

Vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykiellosta on keskusteltu viime vuosina paljon, muun muassa viime vuonna ilmestyneen romaanin, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun myötä. Kaikki olennainen on varmasti sanottu jo moneen kertaan: jokainen lapsi ja aikuinen on arvokas yksilö, jokaisella lapsella on oikeus syntyä toivottuna ja saada rakkautta, hoivaa ja yksilöllistä huomiota,erilaisa perheitä ja erilaisuutta yleensäkin tulee kunnioittaa, ja jokainen perhe tekee ehkäisyn suhteen omat ratkaisunsa, joihin ulkopuolisilla ei ole sanomista.

Usko, toivo ja raskaus käsittelee arkaa aihetta asiallisesti ja lämpimästi. Ihmiset saavt puhua omalla äänellään, mutta Ruoho ja Ilola taustoittavst kulloinkin puheena olevaa ilmiötä niin, että konsteksti avautuu myös lestadiolaisuutta pintapuolisemmin tunteville lukijoille.

Kirjaan on ansiokkaasti otettu mukaan usein unohdettu näkökulma: sinkut ja perheettömät lestadiolaisyhteisössä. Jos kohta suurperheen äidillä voi olla todella rankkaa, on hänellä yleensä myös paljon iloa lapsistaan ja miehestään. Jos lestadiolaisäiti viihtyy kotona ja hänen miehellään on töitä, hänellä on tavallaan elämänura kotiäitinä, kapea mutta pitkä leipä kenties jopa pariksikymmeneksi vuodeksi. Häntä arvostetaan yhteisössä ja hän saa kehuja komeasta katraastaan. Vaikka moni kirjan haastateltava puhuu väsymyksestä, sairauksista ja masennuksesta, puhutaan myös onnesta ja rakkaudesta, kiitollisuudesta siitä, mitä on saanut.

Mietin, millaista on elää ilman lapsia ja puolisoa perhekeskeisessä yhteisössä. Millaista on jäädä yksin, jos on kenties lapsesta asti haaveillut perheestä eikä ole osannut nuorena lähteä rakentamaan elämäänsä koulutuksen ja työuran varaan, olettaen että pian saa tai joutuu kuitenkin omistautumaan perheelle. Yksinäisiä naisia on lestadiolaisyhteisössä paljon, sillä nuoret miehet jättävät liikkeen todennäkisemmin kuin nuoret naiset, ja "maailmassa olevien" kanssa seurustelua ei välttämättä katsota hyvällä, vaikka se ei kai kiellettyä olekaan. Ei ole myöskään välttämättä helppoa, jos on oppinut erilaisen seurustelukulttuurin ja arvot kuin valtaväestö. Kuten Usko, toivo ja rakkaus muistuttaa, on liikkeen piirissä tietysti niitäkin, jotka ovat valinneet perheettömyyden vapaaehtoisesti. Ja perheettömillekin on toki varattu yhteissä rooli: heillä oletetaan olevan aikaa tehdä enemmän vapaaehtoistyötä Siionissa ja auttavan perheellisiä arjessa.

Kirjan teemoista on keskusteltu rehellisesti ja koskettavasti muun muassa täällä ja täällä. Anna on kirjoittanut kirjasta "ei-vanhoillislestadiolaisen, mutta kuitenkin uskovaisen" näkökulmasta.

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito
Atena 2014, 272 sivua.

Paneutumalla eri aikakausilta peräisin olevaan, eri kulttuurisiin yhteyksiin kuuluvaan ja erilaisia sisältöjä ilmaisevaan kaunokirjallisuuteen ja näkemällä, miten ilmaisutapa on kulloinkin yhteydessä ilmaistavaan asiassisältöön, opiskelijalle avautuu kulttuurin tarjoama mahdollisuuksien maailma. [--] Kirjoittajalle annetaan kaavan sijasta vapaus, mutta tämä vapaus ei edelleytä, että runous kumpuaa itsestään yksinäisen sielun pohjattomista syvyyksistä. Kysymyksessä on yhteisössä elävän ihmisen vapaus rakentaa uutta tietoisena siitä, että erilaisia kulttuurin tarjoamia vaihtoehtoja hänellä on käytettävissään omien valintojensa pohjana.

Kirjoittamisen taide ja taito kartoittaa luovan kirjoittamisen teoriaa ja käytäntöä. Luova kirjoittaminen on yliopiston oppiaineena vielä suhteellisen tuore tulokas. Oppiaineen asema tiedeyliopistossa on kyseenalaistettu, sillä luova kirjoittaminen mielletään enemmän taiteeksi ja käytännöksi kuin tieteeksi. Luova kirjoittaminen on kuitenkin jo vahvasti juurtunut kahteen suomalaiseen tiedeyliopistoon, Turkuun (jossa Luovaa kirjoittamista voi opiskella aineopintojen laajuisena sivuaineena) sekä Jyväskylän yliopistoon (jossa voi valmistua kirjoittamisen maisteriksi ja jopa tohtoriksi). Turun yliopiston Yleisen kirjallisuustieteen professori Liisa Steinby hahmottelee artikkelissaan "luovan kirjoittamisen eurooppalaista mallia", jossa opiskelija tutustuu kaunokirjallisuuden perinteisiin ja tekniikoihin niitä jäljitellen ja muunnellen.

Kirjailijat jakavat tietotaitoaan kirjoittamisen ja kirjailijaelämän eri puolista. Kaksi historiallista romaania (Isänmaan tähden 2011 ja Malmi 1917 2013) julkaissut Jenni Linturi antaa vinkkejä aineiston hankintaan ja hyödyntämiseen. Kiitetyllä Katoamisen kirjalla muutama vuosi sitten debytoinut Ida Rauma kirjoittaa romaanin rakenteesta sekä (yhdessä Timo Harjun kanssa) henkilöhahmojen rakentamisesta - myös runoissa voi olla henkilöhahmoja, joita luonnostellaan ennen  muuta runon puhujaratkaisujen kautta, kuten Harju osoittaa.

Kirjailijat ja kirjoittajat luovivat tekstiensä maailmoissa, mutta heidän on tultava toimeen myös todellisen maailman karikoissa ja suvannoissa: kehityäkseen kirjoittajana täytyy osata ottaa vastaan palautetta ja muokata tekstiään sen pohjalta, omaata tyylistään ja äänestään tinkimättä. Kalle Vainon artikkelin otsikon mukaisesti  pitää osata "palautua vertaispalautteesta". Yhteisöllisyys on monelle kirjailijalle voimavara ja toisinaan hyvinkin kiinteä osa työtä - osa romaaneista syntyy kahden tai useamman kirjailijan tiimityönä, ja aloitteleville kirjailijoille vanhojen konkareiden tuki ja neuvot ovat kullan arvoisia. Niina Repo ja Kirjailijaliitossakin vuosia vaikuttanut Kari Levola mentoroivat artikkeleissaaan niitä, jotka ottavat ensiaskeliaan kirjallisen maailman kapeilla ja moneen suuntaan risteävillä poluilla.

Teoksen alussa  hahmotellun euroooppalaisen luovan kirjoittamisen mallin mukaisesti Kirjoittamisen taide ja taito  nojaa kokonaisuudessaaan vahvasti monipuoliseen kirjaillisuuden historian ja teorian tuntemukseen, vaikka toiset artikkelit ovat aiheensakin puolesta luonnollisesti soveltavampia kuin toiset. Teoria ja käytäntö nivoutuvat toisiinsa kauniisti Emilia Karjulan toimittaman kirjan sivuilla.

Voin suositella kirjaa lämpimästi paitsi kirjoittamisesta kiiinnostuneille, myös kirjallisuuden opistkelijoille, sillä siitä löytyy niin terävää teosanalyysia kuin kiinnnostavaa kirjallisuushistoriaa - jälkimmäisestä oivana esimerkkinä  Päivi Kososen artikkeli omaelämäkerrallisen kirjoittamisen historiasta. Osa artikkeleista vaatii sulattelua, ja teos onkin enemmän kirjoittajan käsikirja ja tietopankki kuin nopeasti lukaistavissa oleva inspiraatio-opas - vaikka insporoitumiselta tuskin voi välttyää näiden tekstien äärellä!


Kirjasta toisaalla: Nostetaan teksti pöydälle, Luonnostelua, Kirjallisia

Ritva Hapuli: Ulkomailla

Ritva Hapuli: Ulkomailla. 
Maailmansotien välinen maailma suomalaisnaisten silmin.
SKS 2003, 299 sivua.

Kulttuurihistorioitsija Ritva Hapuli tarkastelee kirjassaan Ulkomailla suomalaisten naisten ulkomaankokemuksia matkakirjojen, kirjeiden, päiväkirjojen ja sanomalehtitekstien kautta. Hapulin kiinnostus tutkimukseen heräsi sen hämmästelystä, että Olavi Paavolainen ja Mika Waltari muistetaan kyllä 1900-luvun ensimmäisen puoliskon maailmanmatkaajina ja eurooppalaisten virtausten ja mentaliteettien kotouttajina, mutta naismatkaajat ja heidän julkaisunsa on unohdettu. Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä -teoksesta ja Waltarin Yksinäisen miehen junasta on vuosikymmenten varrella otettu lukuisia uusintapainoksia, mutta Elsa Enäjärvi-Haavion Vanha iloinen Englanti -matkakirjaa joutuu etsimään varastokirjastojen kellareista. Naisten ulkomaankokemuksia on vähätelty, vaikka esimerkiksi Englannissa jatko-opintoja tehnyt Enäjärvi-Haavio, suurlähettiläspuolisonsa kanssa Lontoossa asunut kirjailija Aino Kallas ja edellisen sisar, toimittaja-kirjailija Helmi Krohn oleskelivat ulkomailla pidempiä aikoja kuin edellä maininut mieskirjailijat.

Krohn, Kallas, Enäjärvi sekä kirjailija-toimittaja Tyyni Tuulio muistetaan yhä ansioistaan taiteen ja tieteen saroilla. Heidän päiväkirjojaan ja kirjeitään on julkaistu runsaasti ja heidän elämästään ja tuotannostaan on tehty uutta tutkimusta aivan viime vuosinakin. Hapulin aineistossa on tekstejä myös vähemmän tunnetuilta kirjoittajilta, kuten Serp-nimimerkillä pakinoineelta Seere Salmiselta, Aino Malmbergilta, Aili Aholta, Irja Spiralta ja Hilja Haahdilta. Vaikka moni näistä naisista oli aikanaan suosittu kirjoittaja, suhtauduttiin naisten matkakokemuksiin jo aikalaiskeskustelussa hieman epäluuloisesti ja jopa naureskellen - esimerkiksi Paavolainen kirjoitti naismatkailijoista siihen sävyyn, kuin nämä eivät oppisi tai omaksuisi matkoillaan mitään uutta vaan palaisivat Suomeen pudistellen päätään suuren maailman meuhkeelle, tyytyväisinä pieniin piireihinsä ja lintukotoihinsa.

Vaikka kirjoittavien naisten matkustaminen on helppo nähdä emansipatorisena ja edistyksellisenä, eivät tutkimuskohteena olevat matkakirjoitukset näyttäydy ainoastaan ihanteellisessa valossa. Joitakin kirjoituksista käy ilmi, että kirjoittajat kokivat olevansa aikansa poikkeusyksilöitä - kuten he olivatkin, mutta näin ajatellessaan he myös projisoivat kotimaassa ja kotona pysytteleviin naisiin kuvan alistetusta massasta. Kaikkein varattomimmilla naisilla ei yleensä ollutkaan mahdollisuutta matkustaa, vaikka siirtolaisiksi lähti toisaalta köyhempääkin väkeä.  Joistakin teksteistä käy ilmi myös naisten kolonialistisia ja jopa rasistisia asenteita esimerkiksi kiinalaisia tai juutalaisia kohtaan.

Koska itse olen parhaillaan lukemassa tutkimuskirjallisuutta nostalgiasta ja koti-ikävästä, oli hauska huomata, että Hapuli ottaa kirjassaan kantaa myös näihin käsitteisiin. Hapuli huomaa tätä matkakirjallisuustutkimusta tehdessään suhtautuvansa hieman negatiivisesti kodin käsitteeseen, olihan se hänen tutkimansa aikakauden naisille myös eräänlainen vankila, johon ajan vahvasti sukupuolittunut ajattelu yritti samaistaa ja kahlita naisen. Muun muassa Karin Johannissonin Nostalgia. En känslas historia -teoksessa esittämät laajemmat kodin luonnehdinnat saavat Hapulin suhtautumaan koti-käsitteeseen suopeammin. Koti on paitsi paikka, myös mielentila, muistoja ja ihmisiä, ja koti voi olla myös maailmalla.

Julia Donner: "Oi, terve tarhurineito..." Aino Sibeliuksen puutarha

Julia Donner: "Oi, terve tarhuríneito..." Aino Sibeliuksen puutarha.
Valokuvat: Taneli Eskola ja arkistolähteet.
Piirustukset Markus Konttinen, ulkoasu ja taitto Matleena Saarninki.
Multikustannus 2006, 111 sivua.

Aino Sibeliuksen kirjeenvaihtoa lukiessani kiinnittyi huomioni siihen, että "puutarha" oli kirjeissä läsnä tavalla tai toisella. Alkoi tuntua siltä, että puhe puutarhasta sisältää useita tasoja. Aino tuntui sulautuvan puutarhaansa - tai puutarha häneen. Edellä olen tarkastellut Ainolan puutarhaa viljelyn kannalta, mutta mielestäni sen voi nähdä ystävyyden ja huolenpidon metaforana, tunteiden ilmaisemisen väylänä.

Aino Sibelius (1971-1969) eli pitkän ja monella tavalla antoisan, joskin myös työntäyteisen ja ajoittain hyvinkin raskaan elämän. Hän syntyi Alexander ja Elisabeth Järnefeltin seitsemänneksi lapseksi, ja hänen sisaruksiaan olivat muun muassa taiteilija Eero Järnefelt, kirjailija Arvid Järnefelt, säveltäjä Armas Järnefelt sekä kriitikko Kasper Järnefelt. Aino avioitui säveltäjä Jean Sibeliuksen kanssa vuonna 1892, ja avioliitto kesti yli kuusi vuosikymmentä, Jean Sibeliuksen kuolemaan 1957. Avioliito oli rakkauden täyttämä ja onnellinen, mutta Aino kantoi vastuun arjen sujumisesta aviomiehen keskittyessä säveltämiseen ja työhön liittyviin, usein pitkiinkin ulkomaanmatkoihin. Miehen alkoholismi ja masennuskaudet eivät ainakaan keventäneet Aino Sibeliuksen taakkaa.

Aino Sibelius oli monin tavoin lahjakas, muun muassa musiikissa ja kielissä, mutta hän ei hankkinut omaa ammattia (vaikka tekikin satunnaisia suomennostöitä mm. Päivälehteen) vaan omistautui perheelleen. Sibeliuksille syntyi kuusi tytärtä, ja Aino huolenhti sekä tyttöjen kasvatuksesta ja opetuksesta että Tuusulanjärven rannalle vuonna 1904 valmistuneen kansallisromanttisen Ainola-huvilan taloudesta. Tärkeää oli myös pitää talo hiljaisena ja rauhallisena silloin, kun säveltäjän työ sitä vaati. Puutarha muodostui Ainolle omaksi tilaksi, pakopaikaksi suuren perheen ja palveluskunnan hälystä, jossa hän saattoi toteuttaa luovuuttaan ja kätkeä murheensa ravitsevaan multaan.

1900-luvun alussa säätyläis- ja porvarisperheiden ei katsottu voivan viettää kesiään kaupunkien hälyssä ja etenkin taiteilijat kaipasivat enemmän tilaa ja rauhaa ympärilleen. Näin syntyi muun muassa Tuusulanjärven taiteilijayhteisö, johon kuuluivat Sibeliukset, Eero ja Saimi Järnefelt perheineen, taitelija Pekka Halosen perhe kuin Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofelt sekä runoilija J. H. Erkko. Perheenemäntien velvollisuuksiin lisättiin aikakauden arvomaailmassa tärkeänä puutarhanhoito: hyvä emäntä tuotti perheensä tarpeisiin juureksia, vihanneksia, hedelmiä ja marjoja ja kaunisti talon sisältä ja ulkoa huolella vaalitulla kukkaloistolla. Pulavuosina hyveestä tuli välttämättömyys, tärkeä osa perheen ruokataloutta.

Julia Donner yhdistää kirjassaan "Oi, terve tarhurineito..." Aino Sibeliuksen puutarha kiehtovalla tavalla taide- ja naishistoriaa ja puutarhanhoitoon liittyviä aatteita ja estetiikkaa. Kirjassa puhutaan ystävyydestä ja rakkaudesta, tilasta ja paikoista, tunteista ja aatteista. Donner tekee taidehistorian väitöstutkimusta Helsingin yliopistossa 1900-luvun suomalaisesta kotipuutarhasta Aino Sibeliuksen, Saimi Järnefeltin ja Jenny Elfvingin puutarhojen ja kirjoitusten kautta. Tarhurineidon (joka perustuu ilmeisesti Donnerin pro graduaan varten tekemiin tutkimuksiin) lähteinä ovat toimineet paitsi Sibeliuksien ja lähipiirin välillä kulkeneet kirjeet ja monet kotoisat tai virallisemmat asiakirjat laskuista ruokaresepteihin ja karttoihin, myös aikakauden puutarhanhoidon oppaat, joita Aino Sibelius luki ahkerasti.

"Oi, terve tarhurineito..." on viehättävin kirja, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Donnerin teksti avaa kiinnostavia ikkunoita 1900-luvun kulttuurihistoriaan ja naisen asemaan, ja kirja on myös esteettinen elämys. Arkistovalokuvat ja Taneli Eskolan tuoreemmat väriotokset Ainolan puutarhasta
sekä Markus Konttisen kauniit piirrokset ovat olennainen osa kokonaisuutta.



Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä ja sen asukkaista on julkaistu paljon kirjoja, suosittelen tutustumaan ainakin Riitta Konttisen tuoreeseen teokseen Onnellista asua maalla  sekä SuviSirkku Talaksen toimittamiin kirjekokoelmiin, esimerkiksi Aino Sibeliuksen ja hänen sisarustensa Elisabeth Järnefeltille lähettämistä kirjeistä koostuvaan Rakas äitini!

Christina De Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa

"Oriana Fallaci (1929-2006) oli italialainen toimittaja ja kirjailija, joka muistetaan erityisesti toimimisestaan sotakirjeenvaihtajana Vietnamissa ja Libanonissa sekä musliminaisten huivipakon vastustamisesta itsensä ajatollah Khomenin edessä. Fallaci syntyi ja kuoli Firenzessä, mutta asui vuosia New Yorkissa. Christina De Stefano kertoo polulaarissa elämäkerrassaan Oriana Fallaci – Nainen ristitulessa Fallacin perhetaustasta, lapsuudesta, työstä ja matkoista, mutta koettaa jäljittää myös 'aukkoja suojamuurissa', päästä Fallacin henkilökohtaisten tunteiden ja kipupisteiden jäljille."


Kirjoitin kirjasta arvion (josta ylläoleva lainaus) Lukulamppuun, käykäähän lukemassa! Vinkkaan vielä, että De Stefano vierailee Helsingin kirjamessuilla 23.-25.10.

Jukka Pakkanen: Antonella

Jukka Pakkanen: Antonella
Like 2014, 142 sivua.

hän olisi voinut elää sen miehen kanssa, rakasti sen sinisiä silmiä otsalle putoavaa vaaleaa tukkaa kömpelöiden sormien avuttomia kosketuksia sen vaiteliaisuutta häivähtäviä hymyjä, yksikin sana
olisi voinut pelastaa sen mitä enää oli
vielä kiintymys, mutta sitten
marraskuun sateisena yönä tanssiravintolan värivalot
Antonellalla vielä mielessään

Kun kolme vuotta sitten luin ensi kertaa Jukka Pakkasta, Elena Damianin kirjeet, vertasin pienoisromaania aiheensa ja tunnelmansa osalta Joel Haahtelan tuotantoon. (Sittemmin olen lukenut Haahtelalta monta romaania lisää, ja sanonpa niille, jotka ovat hurmaantuneet Haahtelan haikeasta romaanista Tule risteykseen seitsemältä, että lukekaa Pakkasen Antonella!) Kirjoitin myös, että "Elena Damianin kirjeet on ihana kirja niille, jotka rakastavat Helsingin katuja, kahviloita ja raitiovaunujen kolinaa." Voisin sanoa samaa myös Pakkasen uusimmasta romaanista Antonella, jossa niin ikään liikutaan sekä Helsingissä (ertyisesti Lauttasaaressa) että Italiassa (erityisesti uneliaassa pikkukylässä nimeltä Traminia), juodaan kahvia tunnelmallisissa kuppiloissa, tutustutaan eläkkeelle siirrettyyn raitiovaunuun (!) sekä etsitään kauan sitten näköpiiristä kadonnutta naista ja ennen kaikkea omaa identiteettiä:

Minä vain olen syntynyt itseeni. Kuka minä olen? Samat silmät ja aivot ja sydämensykintä ja verenkierto kuin silloin, kun radiosta kuului: "you are my dream come true..." ja valo syttyi Antonellan huoneeseen. Olen sama, ja olen joku toinen. Kuka?

Tätä identiteettityötä tekee Johan, viisikymppinen mies, joka saa postikortin, jossa on italialainen postileima ja vähän arvoituksellista tekstiä mutta ei lähettäjän nimeä eikä allekirjoitusta. Tekstin pienet vihjeet saavat Johanin uskomaan, että kortti on italialaiselta laulajattarelta Antonellalta, nuoruuden aikaiselta palvonnan kohteelta. Muistot alkavat virrata Johanin mieleen, ja hän matkustaa etsimään aikanaan yhtäkkiä, jäljetyömiin kadonnutta naista. Kuten tällaisissa miehen identiteetitarinoissa usein, salaperäisen naisen lisäksi tärkeä hahmo on oma isä.

Osa romaanin jaksoista (ne, joissa kuvataan Antonellaa kolmannen persoonan kertojan sanoin) on kirjoitettu runollisesti ja jotenkin ilmavasti, ilman isoja alkukirjaimia. Teksti virtaa eteenpäin – se ei ole tajunnanvirtaa vaan pikemminkin havaintojen virtaa, tunnelmia ja kauniita häivähdyksiä ohikiitävistä hetkistä, muistijäljistä.

Jukka Pakkasen Antonella on ihana kirja, kuin kesäinen iltatuuli tai auringonlasku. Varmaan arvasittekin tämän jo, mutta varoitan vielä: tämä kirja ei ole kyynikoille.

Jäädä tänne vai lähteä täältä? Jään, yöt ja päivät seuraavat toisiaan ja raitiovaunut kulkevat reittejään. Lähden, Helsingissä muista Traminian etääntyvänä unena.

Bengt Renander: Luovan prosessin tunteet

Bengt Renander: Luovan prosessin tunteet
Himmel – helvete tur och detur: en bok on kreatvitetens känslor, 
suom. Virpi Näsänen.
Nemo 2003, 172 sivua.

Ruotsalaisen kouluttajan ja elokuvantekijän Bengt Renanderin kirja Luovan prosessin tunteet osui silmiini Kirjavan kammarin Karoliinan kuvasta, jossa näkyvät muut kirjat (Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen, Antti Tuurin Kuinka kirjoitan romaanin, Stephen Kingin Kirjoittamisesta  ja -- jos oiken arvaan Karoliinan pinossa alimmaisena lymyilevän kirjan nimen, myös Claes Anderssonin Luovan mielen) olin jo lukenut - kärsinhän parantumattomasta fiksaatiosta kirjoitusoppaisiin ja kirjoittamista tavalla tai toisella käsitteleviin teoksiin. Renanderin kirjahan ei ole kirjoitusopas vaan kertoo luovasta prosessista yleensä, mutta peilaan jatkuvasti kirjan antia nimenomaan kirjoitus- ja tutkimusprosessiin. Kirjoitan itse paraikaa opinnäytetyötä ja on hauska vertailla omia kirjoitustyöhön liittyviä tunteitaan Renanderin esittämään kaavaan, jossa kuljetaan

1. Kaipauksesta
2. Kiihkon
3. Epäröinnin
4. Tyhjyyden
5. Innostuksen
6. Turhautumisen
7. Pelon
8. Ahdistuksen
9. Halun
10. Ilon ja
11. Kiukun kautta
12. Rauhaan

Luovan prosessin tunteet perustuu siis edellä mainittuun kuuden vaikean ja kuuden ihanan tunteen kaavaan. Renander vertaa luovaa prosessia kertomukseen, jonka voi yksinkertaisimmillaan jakaa kolmeen eri osaan, alkuun, keskikohtaan ja loppuun – tai, luovan prosessin kannalta kuvaavammin, tehtävään, ideointiin ja toteuttamiseen. Kuhunkin kolmeen vaiheeseen kuuluu sitten neljä tunnetta, jotka toimivat työn etenemisen katalysaattoreina tai hetkellisinä hidastajina, mutta yhtä kaikki prosessille olennaisina.

Renanderin näkökulma luovaan prosessiin on tärkeä; tunteet ja niiden vaihtelut huipusta alhoon ovat tosiaan olennainen osa kaikkia vähänkään pidempiä, henkistä kapasiteettia vaativia töitä. Vierastan kuitenkin ajatusta, että kaikki luovat prosessit olisivat palautettavissa johonkin tiettyyn sabluunaan, ja vaikka Renander ei yritäkään tarjota tunnekaaviotaan minään ainoana totuutena, niin valmis kertomuksen rakenne vei Reinanderin oman luovan työn tulokselta (siis tältä kirjalta) pois jännitteen. Renanderin psykologisoinnit pysyvät aika yleisellä tasolla ja tekstiä elävöittävät tosielämän esimerkitkin aika yleisellä tasolla. Silti, Luovan prosessin tuteet tarjoaa ihan hyvää vertaistukea esimerkiksi opinnäyteprosessin tunteisiin, rohkaisee vaikkapa tällaisilla mainioilma vertauksilla:

Kun hankin lapsilleni vaatteita, ostan aina vähintään yhden koon liian suuria. Vaatteissa on oltava kasvunvaraa, sillä lapset kasvavat nopeasti.

Sama periaate pätee myös luoviin tehtäviin. Ota vastaan tehtäviä, jotka ovat sinulle koon liian suuria ja joiden edessä tunnet itsesi epävarmaksi. Fake until you make it. Kasvat tehtävän mukana, kunhan ensin otat sen hoitaaksesi. Todella suurissa tehtävissä kasvunvaraa on paljon.

Helmi Kekkonen: Suojaton

Helmi Kekkonen: Suojaton
Siltala 2014, sivua.

Isa istuu villiköynnösten peittämälle kuistille ja vetää polvet rintaansa vasten. Siniharmaan talon edustalla kasvaa omenapuita ja koivuja, huojuen ne taipuvat kylmenneessä tuulessa. Seinää vasten nojaavat syyssateiden pehmentämät tikapuut ja lahoamaisillaan oleva kärrynpyörä, ikkunanpielten valkoinen maali hilseilee. [––]

Isa keinuttaa itseään varovasti ja pysyäkseen hereillä hän ajattelee vuodenaikoja ja vuosia, suljettuja ikkunoita ja näkymättömiä kasvoja niiden takana, sitä mitä täällä on aikaisemmin ollut, kylän eteläisellä reunalla, metsän takana. Kuka tämän talon on rakentanut, mikei se on aikoinaan hylätty. Kymmeniä vuosia sitten se on ollut koti, tulvillaan ihmisiä ja heidän tarinoitaan.


Pidin kovasti Helmi Kekkosen romaanista Valinta (Avain 2011) ja kirjailijan esikoisteosta, novellikokoelmaa Kotiin (Avain 2009) suorastaan rakastin. Oli itsestään selvää, että lukisin myös uusimman romaanin, ja onnekkaasti voitinkin Suojattoman kirjailijan Sivulauseita-blogissaan pitämässä arvonnassa (suosittelin kommentissani Kekkoselle luettavaksi Johan Bargumin Syyskesää, koska se on niin hyvä, niin tähän hetkeen ja koska Bargunin pienoisromaani toi mieleeni Kekkosen Valinnan).

Helmi Kekkosen kirjat ovat minulle syksyn kirjoja. Ne ovat tunnelmaltaan jotenkin utuisia ja haikeita, niissä on paljon harmaan sävyjä, hyvästijättöjä, menetyksiä - ja toisaalta myös sellaista lempeyttä ja kodikkuutta, jota on sateisissa illoissa ja villasukissa. Kotiin ja Valinta ovat surumielisyydestä huolimatta lempeitä kirjoja, niissä on turvallista arkisuutta, vaikka ihmissuhteet olisivatkin kiertyneet monelle mutkalle. Suojaton on edeltäjiään rosoisempi ja kipeämpi romaani. Se kertoo Isasta, hiljaisesta tytöstä josta kasvaa nuori nainen, jonka suusta sanat eivät tule. Romaani kertoo myös Isan perheestä ja läheisistä, jotka haluaisivat suojata herkkää tyttöä, jolla ei ole tukenaan sanojen muuria. Suojaton on romaani rakkaudesta ja haavoittuvuudesta.


Helmi Kekkonen on kielen taituri ja tunnelmien luoja, mutta myös taitava ihmisten ja heidän välisten suhteiden kuvaaja. Äidinrakkaus ja äidin ja tyttären suhde olivat teemoina jo aiemmissa teoksissa, ja nyt aiheessa on mukana uudenlaista viiltävyyttä ja syvyyttä. Jälleen kerran myös talot ja maisemat ovat tärkeitä. Isan tarina on samalla kertaa sumuisen arvoituksellinen ja repivän tarkka, romaanin kieli lumojaa ja keinuttaa lukijan mukaansa.

Muissa blogeissa sanottua; Kirjojen kamari, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Mari A.n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjava kammari,

Juha Suoranta & Sanna Ryynänen: Taisteleva tutkimus

Juha Suoranta & Sanna Ryynänen: Taisteleva tutkimus
Into 2014, 393 sivua.

Taisteleva tutkimus on tieteellisiin metodeihin perustuvaa tutkimusta, joka ottaa kantaa yhteiskunnan rakenteellisiin ja sosiaalisiin epäkohtiin ja pyrkii muuttamaan niitä. Taisteleva tutkimus on köyhien, riistettyjen, sorrettujen, syrjittyjen ja marginalisoitujen puolella, antaa vaiennetuille äänen. Kirjassaan  Taisteleva tutkimus yhteiskuntatieteilijät Juha Suoranta ja Sanna Ryynänen esittelevät taistelevan tutkimuksen historiaa, lähtökohtia, toimijoita ja erilaisia lähestymistapoja. 

Tiede ei ole oikeastaan koskaan arvovapaata, ja kaiken tutkimuksen tulisi olla eettistä. Taisteleva tutkimus vie nämä lähtöoletukset pidemmälle: tutkimuksen tarkoitus on vastustaa vallitsevia valtarakenteita, tehdä ahdingossa olevien hätä näkyväksi ja myös vaikuttaa ihan konkreettisesti olojen  parantamiseksi. "Taisteleva tutkija" voi olla alunperin innostunut nimenomaan tieteentekemisestä, mutta havahtuessaan epäkohtiin ympärillään alkaakin suunnata tutkimustaan niin, että se palvelee muutosta ja vaikeuksissa olevia ihmisiä. Joskus taas aktivisti törmää käytännön työssään ongelmiin, joiden selvittämiseen tutkimus tuntuisi antavan työkaluja. Taisteleva tutkimus voi olla monenlaista, mutta siihen liittyy Ryynäsen jan Suorannan mukaan olennaisesti osallistumista, yhteistoimintaa ja oppimista.

Filosofisten ja sosiologisten ajatusrakennelmien ohella kirja nostaa esiin tapausesimerkkejä taistelevista tutkimusprojekteista. Oli erityisen kiinnostavaa lukea kriittisestä kartografiasta, kun olin jokin aika sitten lukenut Ari Turusen kirjan nMaailman kuvat, joka herätti miettimään karttaprojektioiden takana olevia kansallisia, taloudellisia ja poliittisia intressejä. Kriittiset kartografit puolestaan ovat hyvinkin tietoisia siitä, miten karttojen avulla voi muokata maailmankuvia ja näyttää piilossa olevia rakenteita - he piirtävät karttoja tavoitteenaan nähdä ja esittää vallitsevia asiantiloja uusin tavoin. Yksi kirjassa mainittu esimerkki on Hackitectura, joukko espanjalaisia arkkitehtejä, hakkereita ja kansalaisaktivisteja, jotka esittävät Gibraltanin salmea kuvaavissa kartoissaan jotain ihan muuta kuin staattisen raja-alueen Espanjan ja Marokon välissä. Maahan- ja maastamuutto, viestintäyhteydet, pääoman reitit ja viranomaistoiminta tulevat kartoissa näkyviin, ja maiden erilaiset sijoittelut kartalla kyseenalaistavat arvo- ja valtaoletuksia.

Taisteleva tutkimus on tiivistä, runsaasti lähdeviitteitä ja teoriaa sisältävää tekstiä, mutta se hehkuu aitoa innostusta käytäntöön, todellisuuteen teorioiden takana.

Julia Savtchenko: Salainen sienikirja

Julia Savtchenko: Salainen sienikirja. 
Professori Funguksen kadonneet muistiinpanot
Karisto 2014, 32 sivua.

Julia Savtchenkon esikoisteos Salainen sienikirja on hurmaava "fiktiivinen tietokirja", joka on saanut inspiraationsa todellisten sienten usein vähän hassuista nimistä ja erikoisista olomuodoista. Sienethän eivät tunnetusti ole kasveja, vaan itöemiä - mutta professori Funguksen muistiinpanoista ja matkapäiväkirjoista saamme lukea sienistä, jotka ovat pieniä kaupunkejä (Lillipoliseitikki eli Cortinarius urbs), uponneiden laivojen hylkyjä syöviä syvänmeren asukkeja (Ahdinlamppu eli Gyromitra geminus) tai terävähampaisia Louskurouskuja (lactarius mordeo), jota innokkaimmankin sientenpoimijan on syytä varoa visusti.

Idea mytomykologian eli mytologissen sienitieteen tutkijasta ja hänen pienestä, lentotaitoisesta tutkimusapulaisestaan rouva Rimosasta on hauska, ja toteutus aivan upea. Tekstin "mytomykologia" sisältää hymyilyttäviä oivalluksia ja Savtchenko osoittaa esikoiskirjassaan ihailtavan kypsyytensä kuvittajana. Salaisen sienikirjan kuvat ovat tunnelmallisia ja niissä on käytössä koko värien kirjo niin, että yleisilme säilyy kuintenkin aiheeseen sopivasti maanläheisenä ja vähän hämäräperäisenä. Sienten hahmot ovat kuvissa luonnollisesti pääosassa ja etualalla, mutta niiden taustalla voi ihailla kauniita yksityiskohtia, kuten perhosia, kukkia, simpukoita tai vaikkapa mystisiä, vähän flamingoja tai kurkia muistuttavia lintuja.

Suosittelen lähtemään oikean sieniretken lisäksi myös sadunhohtoiselle sieniretkelle Salaisen sienikirjan johdattamana! Ruokasienikorin sijasta sillä retkellä karttuu mielikuvituksen koppa.

Kirjaan on ihastuttu myös Lumiomena-blogissa.

Teija Rekola & Mervi Lindman: Eetu ja nokkelat neropatit

Teija Rekola (teksti) ja Mervi Lindman (kuvitus): Eetu ja nokkelat neropatit
Wsoy 2014, 59 sivua.

Silloin varjo, joka oli kasvanut Eetun selän takana isoksi ja mustaksi, huusi niin kovaa kuin keuhkoistaan sai irti: 

-Serkut on ällöjä, ällöjä, ällöjä! Me ei pidetä viisastelevista neropateista, jotka syöttää mätäruokaa ja pilaa meidän kesän!

Kirja on jatkoa mahtavalle Eetu ja ruma rusina -kirjalle, jossa Eetu kapinoi uutta isoveljen rooliaan vastaan keksimällä varjonsa kanssa kaikenlaisia kolttosia kakkavaipalta haisevan ja kiljuvan "Rusinan" toimittamiseksi jonnekin haju- ja kuulomatkan kantamattomiin, vaikkapa naapurin vanhalle rouvalle. Vähitellen vauva kasvaa ja tulee Eetulle tutuksi ja tärkeäksi Miisa-siskoksi, ja samalla Varjo kutistuu ja katoaa. Varjo palaa kuitenkin kuvioihin, kun Eetun ja Miisan perhe saa vieraakseen serkkutytöt, itsetietoiset kaksoset Ruotsista.  Ensimmäisessä Eetu-kirjassa shown varastanut Miisa-vauva on Nokkelissa neropateissa vain sivuroolissa, mutta vauvvojen vekkulimaisuus ja "vaippahuumori" on kirjassa mukana Eetun vauva-ajan valokuvien ja videoiden katselemisen kautta.

Nokkelat neropatit noudattaa hauskasti samaa kaavaa kuin Ruma rusina. Jos ensimmäinen Eetu-kirja on tuttu, voi tunnistaa samantapaisia kohtauksia, repliikkejä ja kuvakulmia, ja kokonaisen draaman kaaren konfliktista kommenllusten kautta harmoniaan. Ruman rusinan asetelma oli klassisuudessaan niin tunnistettava, samastuttava ja riemastuttava, että vauvatulokkaan korvaaminen serkkuvierailla ei saa aikaan ihan samanlaista hykertelyä, ja meidän perheen pienimpiä (jotka rakastavat "Rusina-kirjaa") tämä tarina ei kiinnostanut ihan samalla tavalla, mutta isompia lapsia tämä ehkä huvittaa enemmän, kun Eetu seikkailee ikään kuin vertaistensa parissa. Teija Rekola ja Mervi Lindman onnistuvat varioimaan Eetu ja varjo -ideaa niin, että mukana on sopivasti uutta ja vanhaa ja hilpeä lukukokemus on taattu.

Eetu ja nokkelat neropatit toimii siis myös, totta kai, itsenäisenä teoksena. Vertaan sitä ensimmäiseen Eetu-kirjaan kuitenkin vielä kirjan ulkoasun suhteen: toinen Eetu-kirja onkin yllättäen korkeaselkäisempi kuin Eetu ja ruma rusina. Mietin, miksi näin, sillä yhtenäinen ulkoasu tukee sarjan hahmottamista ja tunnetuksi tulemista. Kenties Lindmanin mainiolle, värikylläiselle kuvitukselle on haluttu antaa enemmän tilaa, ja ehkä Rekolan riemastuttavaa tekstiäkin on nyt hieman enemman ja pienemmässä koossa kirjasta olisi tullut liian paksu? Vai viittasiko pienempi koko ja neliömäinen muoto sittenkin liikaa pienten ensikirjoihin, ja uudella ulkoasulla ja perheen piiristä enemmän kaverisuhteisiin kurkottavalla tarinalla halutaan profiloida Eetu-kirjoja enemmän alaluokkalaisten kuin alle kouluikäisten lukemistoksi?  Suuntaa-antava ikähaitari Eetu ja nokkelat neropatit -kirjalle olisi mielestäni noin 5-8 -vuotiaat, ja kirja sijoittuu genreltään kuvakirjojen ja lastenromaanin välimaastoon vähän samaan tapaan kuin Sinikka ja Tiina Nopolan kaksi uusinta, Salla Savolaisen kuvittamaa Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa (Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen sekä Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen) Sekä kuvia että tekstiä on runsaasti, ja kirja sopii hyvin niin ääneen kuin itsekseenkin luettavaksi.

Eetun ja varjon toilaukset ja kolttoset naurattavat, mutta Nokkelissa neropateissa käsitellään hienosti myös vaikeampia tunteita, kuten alakouluikäisille niin voimakasta nolouden tunnetta, ärsyyntymistä, kateutta, pelkoa ja alemmuudentunnetta. Kirjan lopussa asetelmat kääntyvät ylösalaisin ja Eetu oppii, että nokkelimmat, taivavimmat ja tyylikkäimmätkään eivät ole immuuneja noloudelle. Samalla hänessä herää solidaarisuus: lopulta kaikki lapset ovat samassa veneessä, sillä noloimpia ovat tietysti vanhemmat.

Riikka Juvonen: Valon paletti

Riikka Juvonen: Valon paletti
Retkiä värien maailmaan
Kirjapaja 2014, 102 sivua.

Värit ovat ihania. Ilman niitä maailmamme olisi monin verroin yksitoikkoisempi, vailla hienovireisiä merkityksiä ja symbolisia ulottuvuuksia. Jos meiltä puuttuisi kyky nähdä värejä, olisimmeko edes kehittyneet sellaisiksi kuin nyt olemme? Meillä ei olisi taidetta emmekä ehkä ymmärtäisi itseämme saati toisiamme tai elämän lukemattomia vivahteita.

Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuosista on hyvä siirtyä väriaiheiseen tietokirjaan, kuvataiteilija Riikka Juvosen Valon palettiin. Riikka Juvosen kuvat ja sanat ovat ihastuttaneet minua lapsesta asti, ja tämä uusin kirja vain vahvistaa tunnetta siitä, että Juvonen jos kuka osaa yhdistää kuvan ja sanan, tiedon ja taiteen, valon ja värit. Valon paletti on kudelma värien kulttuurihistoriaa, taiteilijan sormituntumaa ja verevää vertauskuvallisuutta.

Siihen nähden, että värejä ei oikeastaan ole olemassa (nehän ovat vain valoa, jota eri aineet taittavat eri tavoin), ne vaikuttavat voimakkaasti tunteisiimme ja kantavat mukanaan vahvoja kulttuurisia merkityksiä. Esimerkiksi valkoinen on länsimaisessa traditiossa puhtautta ja viattomuutta, Aasiassa valkoinen assosioituu usein suruun ja kuolemaan. Sahramin lämmin sävy (ja tuoksu!) puolestaan yhdistää niinkin kaukaiset asiat kuin provencelaisen kala-äyriäiskeiton ja suomalaisen joulupullan.

Juvosen tekstissä ruskea maistuu leivälle, punamulta osa suomalaista sielua ja siniseen hetkeen voi kätkeä omat kyyneleensä. Juvonen kertoo myös, että niin paljon kuin hän nauttiikin vihreydestä luonnossa, maalauksissa se on hänelle vaikea väri: en hallitse sitä, se karkaa minulta aina jonnekin tavoittamattomiin, takaisin sinne mistä se on tullutkin, viidakkoon, metsään, niityille.

Valon paletti saa ajan katoamaan, useammallakin eri tavalla. Kirjaan on ihana uppoutua, ja lukemisen lomassa täytyy etsiä netin kuvahaulla kirjassa mainittuja maalauksia. Kirja saa kulkemaan myös omiin värimuistoihin - meillä kaikilla on lopulta oma tapamme nähdä värit ja omat merkityksemme niille.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Japaninkielisestä alkuteoksesta suomentanut Raisa Porrasmaa.
Tammi 2014, 330 sivua.
Keltainen kirjasto 465.

Jäljelle jäi vain kohtaloon tyytymistä muistuttava hiljainen tuntemus, väritön ja neutraali tyyneys. Hän tömähti istumaan autioksi jääneen suuren vanhan talon saliin, kuuteli hiljaa aikaa mittaavan valtavan, vanhan seinäkellon onttoa ääntä. Hän sulki suunsa ja tuijotti eteenpäin liikkuvaa viisaria herkeämättä. Sitten Tsukuru ikään kuin kääri tunteensa moninkertaiseen harsoon, pysäköi mielensä tyhjään kohtsaan ja vanheni tunti tunnilta tasaista vauhtia.

Viisi lukiolaisnuorta, kolme poikaa ja kaksi tyttöä, lähtee kesäksi yhteiseen vapaaehtoistyöprojektiin ja kuin harvinaisena kemiallisena reaktiona heidän kaikkien välille syntyy tiivis ystävyys. Tsukoru Tazaki, Murakamin uusimman romaanin Värittömän miehen vaellusvuodet päähenkilö, kokee kuitenkin hienoista ulkopuolisuudentunnetta, koska hän on kaveriporukasta ainoa, jonka nimessä ei ole väriä tarkoittavaa kirjoitusmerkkiä: Aka on "Punainen", Ōmi "Sininen", Shiro "Valkoinen" ja Kuro "Musta". Tsukorun oma nimi tarkoittaa arkisesti asioiden tai esineiden valmistamista. Tsukoru pelkää etääntyvänsä joukosta myös siksi, että hän on ystävyksistä ainoa, joka lähtee Tokion yliopistoon muiden jäädessä kotikaupunkiin Nagoyaan. Yhteys ystäviin kuitenkin säilyy välimatkasta huolimatta, ja Tsukoru matkustaa aina vähänkään pidemmillä vapailla luotijunalla kotiinsa, tapaa ystäviään ja kokee kaiken olevan kuin ennenkin. Myös pitkät kirjeet kulkevat molempiin suuntiin. Sitten, aivan yllättäen, kun Tsukoru matkustaa Nagoyaan toisen opiskeluvuoden jälkeisellä kesälomalla, hän ei saa ketään ystävistään kiinni puhrlimella. Sitten Aka ilmoittaa koko nelikon puolesta, että he eivät tahdo enää olla missään tekemisissä Tsukorun kanssa. Mitään selitystä välirikolle ei anneta; Aka vihjaisee vain, että Tsukorun pitäisi se itse ymmärtää. Tsukoru vaipuu masennukseen, yksinäisyyteen ja passiiviseen itsetuhoon, josta hän tokenee vasta nähtyään unen, jossa tuntee voimakasta mustasukkaisuutta, itselleen aiemmin tuntematonta tunnetta.

Tsukoru on jo yli kolmekymmentäviisivuotias ja yrittää pitää muiston ystävyydestä ja sen katkeamisesta taka-alalla, kun hänen rakastettunsa Sara vaatii, että Tsukoru selvittää tilinsä menneisyytensä kanssa jotta voisi katsoa eteenpäin. Saran kannustamana ja avustamana Tsukoru alkaa jäljittää elämänsä värejä.

Yksi Murakamin (lukuisista) tavaramerkeistä on "tarina tarinassa" -rakenne, ja siitä ammennetaan myös Värittömässä miehessä. Murakamin kirjoja lukiessa pitää tempautua uskomaan uskomattomaan, rinnakkaisiin todellisuuksiin, silakkasateisiin, mystisesti katoaviin naisiin ja eksentrisiin suljettuihin yhteisöihin, puhuvia kissoja ja pikkuihmisiä unohtamatta. Kohottelin kuitenkin nyt vähän kulmiani Tsukorun opiskelukaverin kertomukselle "kuolemankuponkia" kaupittelevasta miehestä, joka näkee kaikilla ihmisillä värilliset (tai värittömät!) aurat ja vakuuttaa aiemman elämänsä tuntuvan väljähtyneeltä ja merkityksettömältä tuon ihmeellisen kyvyn saamisen jälkeen. No, tämä ei ollut tosiaan ensimmäinen Murakamin romaani, jota lukiessa koen oudon sisäkertomuksen vieraannuttavana, mutta tämä onnistui kaikessa kliseisyydessään ärsyttämään oikein erityisesti.

Muuten pidin Värittömän miehen vaellusvuosista kovasti, vaikka romaanista tuntuikin alkuun puuttuvan se tietty murakamimaisuus tunnelman tasolla. Osasin odottaa jotakin huomattavasti "realistisempaa" kuin Kafka rannalla tai 1Q84, mutta jotenkin jäin kaipaamaan sellaista haikeansuloista tunnelmaa, joka väritti Norwegian Woodia. Kaihoa ja nostalgiaa on Värittömässäkin, mutta pikemminkin tunnelmapaloina (kun Tsukarun ystävä Haida puhuu Franz Lisztin kappaleesta "Le mal du pays", mutta Tsukoru tuskin kuuntelee, sillä mennyt palaa hänen mieleensä:

Kappaletta soittavan Shiron hahmo kohosi hänen mieleensä hämmästyttävän kirkkaana, kolmiulotteisena. Kuin nuo kauniit hetket olisivat nousseet tasaisesti ja varmasti vastavirtaan ylös kanavaa, ajan virran suuntaa vastustaen.

-- Iltapäivän valo tulvi sisään ikkunoista, pihan sypressi heitti varjonsa huoneeseen. Tuulessa keinuvat pitsiverhot, teekupit pöydällä. Shiron siististi taakse sidotut sileät mustat hiukset, nuotteja seuraava vakava katse.

(Ah ja voi! <3 )

Suomalaisittain Värittömän miehen vaellusvuodet on kahdellakin tapaa merkkitapaus. Se on ensimmäinen Murakamin romaani, joka on suomennettu suoraan japaninkielisestä alkuteoksesta. Japanologi ja suomentaja Raisa Porrasmaa. Porrasmaa on julkaissut myös Japani-aiheisia tietokirjoja, viimeksi tänä vuonna teoksen Temppelin hämärästä matsurin vilinään. Toinen suomalaislukijaa aivan erityisesti hykerryttävä yksityiskohta on se, että Värittömässä miehessä vaelletaan vanhojen ystävien perässä aina Suomeen saakka ja vieraillaan säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymäkaupungissa Hämeenlinnassa.

Muissa blogeissa sanottua: Omppu on lukenut kirjan englanninkielisen käännöksen ja Annika sekä Krista suomennoksen.

Rudyard Kipling: Alkutarinoita

Rudyard Kipling: Alkutarinoita
Just So Stories, suom. Jaakko Anhava.
Tekijän kuvittama.
Art House 2013, 213 sivua.

Olipa kerran hyvin varhaisina aikoina neoliittinen eli kivikautinen mies. Hän ei ollut suomalainen eikä ruotsalainen eikä dravidalainenkaan, mikä hän hyvinkin olisi saattanut olla, pieni ystävä, mutta älä välitä, minkä vuoksi. Hän oli alkukantainen ja asui luolassa niin kuin luolassa asutaan, eikä hänellä ollut juuri lainkaan vaatteita, eikä hän osannut lukea eikä kirjoittaa, eikä halunnutkaan, ja milloin hänellä ei ollut nälkä, hän oli oikein onnellinen.

Nimensä mukaisesti Alkutarinat kertovat ajasta, jolloin "maailma oli uusi ja nuori". Kokoelman lukemalla selviää muun muassa, "Miten kameli sai kyttyränsä" (joka on oikeastaan kyhtyrä, mutta "me sanomme sitä nykyään kyttyräksi, että emme loukkaisi sen tunteita"), "Miten valas sai nielunsa" (jossa kertoja kehottaa lukijaa, "pientä ystävää" muistamaan tarinan kannalta keskeiset olkaimet) ja "Miten ensimmäinen kirje kirjoittettiin".

Viehätyin alkutarinoiden leikillisyydestä, kekseliäisyydestä  ja monissa tarinoissa varsin itsetietoisesti ja lempeästi jutustelevasta kertojasta. Tarinat on kertojan puhuttelutapojen perusteella kirjoitettu alunperin ensisijaisesti lapsille, ja kuten varmasti jo aikoinaan, niin nykyään näiden kertomusten äärellä viihtyvät kaikenikäiset. Huumorista tuli mieleen nonsense ja Peppi Pitkätossu. Kiplingin piirroksetkin ovat taiokkaita ja hauskoja, ja kuvatekstit kertovat usein omaa sivujuontaan.

Teos on ilmestynyt aiemmin Yrjö Kiviniemen suomentamana nimillä Veikeitä juttuja pienille lapsille (Wsoy 1925) ja Norsulapsi ja muita veikeitä juttuja (Wsoy 1954), mutta Jaakko Anhavan tuore suomennos on ensimmäinen, jossa ilmestyvät runojen ensisuomennokset ja kirjailijan piirtämät kuvat kokonaisuudessaan. Jäin kaipaamaan esipuhetta tai jälkisanaa, jossa olisi vähän avattu kirjan julkaisu- ja suomennoshistoriaa  ja kerrattu Rudyard Kiplingin elämänvaiheita.

Osallistun kirjalla 14 nobelistin teosta -haasteeseen -- onpa hauska saada haasteeseen lastenkirja mukaan!

Myös Kirjojen keskellä on luettu Alkutarinoita.

John Langdon-Davies: Hyökkäys lumessa

John Langdon-Davies: Hyökkäys lumessa.
Brittikirjeenvaihtajan talvisota.
The First Total War. Invasion in the Snow, suom. Simo Liikanen.
Paasilinna 2014, 222 sivua.

Brittiläinen John Langdon-Davies oli pasifisti, sotakirjeenvaihtaja ja Plan Internationalin perustaja. Hyökkäys sodassa perustuu kirjeisiin, joissa Suomessa talvella 1940 oleskellut Langdon-Davies raportoi Suomen ja Neuvostoliiton välisistä, talvisotana tunnetuista taisteluista ja analysoi niitä tekijöitä, jotka johtivat Suomen eräänlaiseen torjuntavoittoon, vaikka virallisesti Suomi hävisi sodan, menetykset oliva suuret ja rauhanehdot ankarat.

En ole erityisen kiinnostunut sotahistoriasta (siis varsinaisista taisteluiden kuvauksista, siviilien kokemuksista enemmän), ja Hyökkäys lumessa päätyikin lukulistalle erilaisen näkökulmansa vuoksi: kuinka saarivaltion lauhkeasta ilmastosta ja suurvallan suojista saapunut tarkkailija näki ja koki talvisodan, tuon Suomessa varsin myyttisiin mittoihin kasvaneen David ja Goljat -kamppailun? Myös  Langdon-Daviesin persoona herättää kiinnostuksen – ensimmäisen maailmansodan aikana aseistakieltäytymisen takia vankilassa istunut mies päätyy sotakirjeenvaihtajaksi erinäisiin kahinoihin ja perustaa myöhemmin järjestön, jonka pyrkimyksenä on auttaa kaikkein heikoimpia, siis lapsia, ja lisätä ymmärrystä ja myötätuntoa kansojen välillä kummilapsitoimintaan kuuluvan kirjeenvaihdon kautta. Langdom-Davies oli vasemmistolainen, mutta ei kommunisti, ja hän kritisoi ankarasti kotimaansa vasemmiston haluttomuutta ymmärtää ja tukea Suomea puolustussodassa Neuvostoliittoa vastaan.

Langdon-Davies ylistää Suomen luontoa ja suomalaisten luontosuhdetta keskeisenä tekijänä siinä, että suomalaiset kykenivät torjumaan Neuvostoliiton ylivoimaiselta vaikuttavan hyökkäyksen. Myös suomalainen, joustava ja oloihin mukautettu sotastrategia saa kiitosta, kun taas vastustajan suoraviivaisiin, aroilla ja tasangoilla tapahahtuviin taisteluihin suunniteltu taktiikka näyttäytyy kankeana, joustamattomana ja ennen muuta kohtalokkaana. Puna-armeijan kohtaloksi koitui Karjalan Kannaksella ennen muuta pakkanen, taudit ja nälkä -- viimeksi mainittuun tosin vaikutti vahvasti se, että yhtenä Suomen armeijan taktiikkana oli tuhota vihollisen kenttäkeittöitä siinä missä panssarivainujakin.

Vaikka kirjan suomennos on tuore, näkyy kirjoitusajankohdan tyyli tekstin  viehättävänä vanhanaikaisuutena. Historiallista vaikutelmaa tuo myös se, kuinka Langdon-Daviesin näkemykset nojaavat aikakautensa tietämykseen ja moraalisiin näkemyksiin. Sotatoimien kuvaukset tuntuvat absurdeilta monella tavalla - ja samalla pelottavalla tavalla tutuilta.  Lähes seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten Kannaksella Suomea vastaan taisteli tuhansia unkarilaisia, joita Neuvostoliitto oli kerännyt ja kuljettanut kaukaiselle pohjoiselle rintamalle. Unkarilaiset ovat sodassa nytkin, tällä kertaa omalla maaperällään, ja sota on mieletöntä ja kauheaa kuten on aina ollut.


Osallistun tällä postauksella Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Ari Turunen: Maailman kuvat

Ari Turunen: Maailman kuvat
Mitä kartat kertovat meistä ja muista.
Into 2014, 143 sivua.

Maailmasta ei ole yhtä oikeaa kuvaa.Ainoa todellinen kuva maailmasta syntyy, kun tutustutaan erilaisiin tapoihin katsoa maailmaa. Tällainen maailmankuva jää kuitenkin helposti syntymättä, jos jäämme vain yhden valtakulttuurin kielen ja median vaikutukseen -- oli tuo kulttuuri sitten angloamerikkalainen tai han-kiinalainen.

Suhtaudumme karttoihin helposti totuutena: saatamme vähän naureskella kuvalle keskiaikaisesta kartasta, jossa pannukakun muotoisen maan reunoilla vaanivat hirviöt, mutta nykyaikaiset, satelliittikuviin ja tarkkoihin mittauksiin perustuvat kartat ovat toki eri asia - ne vaikuttavat tieteeellisiltä ja kyseenlaistamattomita. Olemme ehkä kuulleet, että maapalloa ei voi kuvata kaksiulotteiselle kartalle ilman, että mittasuhteet vääristyvät, mutta pysähdymme tuskin ajattelemaan, miksi asiat on esitetty tietyssä koossa suhteessa toisiinsa tai tietyssä paikassa suhteessa karttalehden ylä- ja alareunaan tai vaikkapa karttapallon alustaan.

Ari Turusen kiinnostavasti kirjoitettu sekä runsaasti ja havainnollisesti kuvitettu tietokirja Maailman kuvat herättää pohtimaan karttojen suhteellisuutta, petollisuutta ja puolueellisuutta. Turusen mukaan meille ihmisille on tyypillistä nähdä itsemme keskipisteessä ja havainnoida maailmaa sen mukaan. Tämä on inhimillistä, mutta karttoja piirrettäessä tulevat mukaan poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset tarkoitusperät, ja sellaiset arvot kuin tieteellisyys, todenmukaisuus ja tasapuolisuus jäävät taka-alalle. Voittajat kirjoittavat historiat ja piirtävät kartat.

Maailman kuvat tarjoaa karttojen kriittiseen tutkiskeluun perspektiiviä esittelemällä ensin muinaisia karttoja, kuten babylonialaisen maailmankartan 600-luvulta eaa. ja arabialaisen kartan vuodelta 1154. Hauskimpia tutkailtavia ovat kuvat kartoista, joihin on kaupunkien ja jokien lisäksi piirrettuy "havainnollistavia" ihmis- ja eläinhahmoja kuten "pohjoisen alaston villi" 1400-luvun katalonialaisessa maailmankartassa. Karttoihin ja nimistöön tarttuu jälkiä harhakäsityksistä ja sattuman oikuista: kutsumme Kristoffer Kolumbuksen "löytämää" "uutta" mannerta Amerikaksi vielä tänäkin päivänä Americo Vespuccin mukaan, vaikka kyseisen retkeilijän kertomukset mantereella kohdatuista kannibaaleista ja jättiläisistä ovat jo aikanaan joutuneet kyseenalaiseen valoon.

Ensimmäinen matemaattisen tarkka ja navigointiin soveltuva maailmankartta oli flaamilaisen Gerardus Mercatorin käsialaa. Matemaattisesti nerokas ja merenkäyntiä suuresti helpottanut kartta oli kuvitukseltaan varsin mielikuvitusrikas: Uudessa-Guineassa asuu kääpiöitä, Etelä-Amerikassa jättiläisiä ja kannibaaleja. Mercatorin nimi jäi kuitenkin elämää karttaprojektion nimenä, ja prokjetion mukaiset kartat ovat laajasti käytössä vieläkin.

Meidän suomalaisten on varsin helpppo hyväksyä pohjoisamerikkalainen maailmankuva ja Mercatorin projektio: sijaitseehan Suomikin pohjoisella ja "läntisellä" pallonpuoliskolla, jonka esimerkiksi projektioon pohjautuva, Yhdysvaltojen tuottama maailmankartta kuvaa kartassa ylös ja keskelle ja ennenkaikkea tavallista kokoaan suuremmaksi. Esimerkiksi Kananda, Alaska ja Grönlanti ovat Mercatorin projektioon perustuvissa kartoissa suhteettoman suuria verrattuna vaikkapa Australiaan, Intiaan tai Brasiliaan. Piskuinen kotimaammekin näyttäytyy kartalla todellista
suhteellista kokoaan suurempana ja on vieläpä keskeisellä paikalla. Sama pätee niin ikään Mercatorin
projektioon perustuvaan neuvostoliittolaiseen maailmankaarttaan vuodelta 1947: olemme siinäkin korkealla ja keskellä, todellakin "idän ja lännen välissä" -- Neuvostoliitto puolestaan on kartalla yhtä suuri kuin koko muu maailma.

Esimerkiksi australialaiset ovat kyllästyneet maansa asemaan pienenä saarena kartan oikeassa tai vasemmassa alanurkassa ja ovat tehneet oman karttaprojektionsa, jossa Australia on ylhäällä oikealla.  Esimerkiksi Hobo-Dyerin projektioon perustuvaa australialaiskarttaa katsoessa alkaa melkein huimata; ihan kuin olisi pää alaspäin (kuten australialaiset ovat, eikö niin?). Suomea tuskin löytää alareunasta kartassa, jossa maanosien pinta-alat on kuvattu oikeassa suhteessa toisiinsa eikä pieni Eurooppa näyttäydy omana maanosanaan, vaan Euraasian niemimaana.

Turunen muistuttaa kirjassaan, että kaikki kartat vääristävät, toiset enemmän ja toiset vähemmän hja kaikki jollekulle edulliseen tai epäedulliseen suuntaan. Tarvitsemme erilaisia karttoja eri tarkoituksiin ja hahmotamme maailmaa kuvien kautta. Maailmankarttoja kannattaa uteliaasti ja epäluuloisesti, ja erityisesti periferiaan tavalla tai toisella sijoitetuilla on oikeus piirtää omat karttansa, esittää maailma toisin.

Kesän paras lukuhetki

Elina haastoi Luettua elämää -blogissaan kuvaamaan kesän parhaan lukuhetken. Aavistelin jo etukäteen, että tehtävä olisi vaikea - jo senkin takia, että juuri sinä parhaana hetkenä, kun lukee jotain ihanaa kirjaa lämpimänä kesäiltana pihatuolissa ja siili vilistää nurmikon poikki, ei välttämättä ole kameraa käsillä. Olen kuitenkin siinä mielessä onnekas, että päättyvän kesän hyvissä lukuhetkissä riitti valinnanvaraa. Pariviikkoisen kesälomareissun (jolla en juurikaan ehtinyt lukea) jälkeen vietimme pari kolme helteistä kesälomaviikkoa kotona, tehden pieniä retkiä ja kyläilyjä, mutta enimmäkseen vain nauttien kiireettömyydestä ja siitä, että ei ollut pakko lähteä minnekään. Vedin lepolassen varjoon, kasasin tuolin viereen kasan hyviä kirjoja ja luin ja luin ja luin. Se oli kuin paluuta lapsuuden loputtomilta tuntuviin lukukesiin.

Kesän parasta lukuhetkeä saa nyt tässä haasteessa edustaa yllä oleva kuva. Olimme perheen kanssa viimeisenä kesälomapäivänä Arniwalkean satupiha -puistossa, jossa riittää lapsille loputtomasti tutkittavaa, katsottavaa ja leikittävää erilaisissa leikkimökeissä, kaniineissa ja satumetsässä. Tässä kuvassa istumme miehen kanssa puiston pihakeinussa. Mies tapailee nuotteja kitaralla ja minä luen Tanja Pohjolan esikoisteosta Lintu pieni. Lukuhetkessä yhdistyi yhdessäolo ja oma aika: perhe oli lähellä mutta omissa puuhissaan, ja sain hetkeksi uppoutua kirjaan, sen kauniiseen kieleen ja kiehtovaan, surumieliseen tunnelmaan.

Kesän parhaan lukuhetki -kuvan tittelistä kilpaili viime metreillä myös ylläoleva kuva, jossa istun heinäkuisena aamuna kuistilla juomasssa kahvia ja lukemassa Jhumpa Lahirin Tulvaniittyä. Romaanin alku tuntui hitaalta, mutta tuossa vaiheessa se oli jo alkanut vetämään ja tuntui kerrassaan upealta romaanilta. Kirjan kaunis kansi ja Mymmelin äiti -muki olivat vielä oikein osuvasti sävy sävyyn.

Kiitos Elinalle mainiosta haasteesta ja ihania lukuhetkiä loppukesääsi ja syksyysi, Sinisen linnan kirjaston lukija!

Kummallisen kirjoittajat – opas fiktiivisen maailman luomiseen

Upea kansi on Maija Pietiläisen käsialaa.

Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi ja Anne Leinonen: Kummallisen kirjoittajat.
Opas fiktiivisen maailman luomiseen.
Suomen scifi- ja fantasiakirjoittajat ry 2014, 243 sivua.

Suomen scifi- ja fantasiakirjoittajat ry.n julkaisema Kummallisen kirjoittajat opastaa viidessätoista artikkelissaan aloittelevaa ja vähän pidemmällekin ehtinyttä kirjoittajaa luomaan uskottavia fiktiivisiä maailmoja, lukijaa koskettavia henkilöhahmoja ja mukaansatempaavia tarinoita. Kirja on eräänlainen sisarteos samalta julkaisijalta muutama vuosi sitten ilmestyneelle kirjoitusoppaalle Kirjoita kosmos. Tuore Kummallisen kirjoittajat painottaa alaotsikkonsa mukaisesti fiktiivisen maailman luomista, ja mukana on muun muassa Liisa Rantalaihon artikkeli tarinan yhteiskunnan ja politiikan hahmottelusta sekä Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen artikkeli, jossa he avaavat Routasisarukset-trilogiansa syntyprosessia.

En itse kirjoita fiktiota, mutta minua kiinnostaa se, miten erilaiset tekstit rakentuvat ja millaisia kerronnan ja kuvauksen keinoja niissä käytetään. Luen paljon kirjoitusoppaita, ja niistä saa usein paljon irti riippumatta siitä, kirjoittaako juuri sitä tekstilajia tai genreä, jota ajatellen opas on ensisijaisesti kirjoitettu. Tulevaisuudessa työskentelen mahdollisesti äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana esimerkiksi yläkoulussa tai lukiossa, ja tällainen opas on sekä tuki ja ideapankki kirjoittamisen ohjaamiseen että teos, jota voisin suositella oppilaille ja opiskelijoille itsekseenkin luettavaksi.

Suosittelen Kummallisen kirjoittajia kaikille proosan kirjoittajille. Vaikka artikkeleissa on spefinäkökulma ja kirjallisuusesimerkeissä viitataan spekulativisiin teoksiin – niin fantsian ja kauhun kaikille tuttuihin klassikoihin Tolkienista Shelleyn Frankensteiniin kuin aivan uusiin kirjoihin – niin perusasiat pätevät fiktiivisiin teksteihin yleensäkin.

Esimerkiksi Tiina Raevaaran (joka kirjoittaa omien sanojensa mukaan "kirjoittaa realistisia tarinoita, joissa tarinan omaan realismiin kuuluvat vaikkapa hirviöt" ja jolta olen lukenut vaikuttavan pienoisromaanin Laukaisu) kirjoitus idean tärkeydestä, Saata Henrikssonin ja Anne Leinosen kirjoitus tarinan rakenteesta ja Tuomas Salorannan artikkeli tarinan punomisesta aina suunnittelusta raakatekstin hiomiseen antavat hyviä eväitä omien novellien tai romaanisikirjoituksen työstämiseen genrestä riippumatta.

Yhtä lailla hyödyllistä luettavaa kaikille kirjoittajille, ja itselleni yksi tämän kokoelman kiinnostavimmista, on Tommi Vännin artikkeli "Lukijan Hämäämisestä". Vänni avaa J. K. Rowlingin Harry Potter -romaanien enemmän tai vähemmän onnistuneita "sumutuksia" ja tarkoituksellisia, tarinankuljetusta palvelevia epäloogisuuksia. Samalla Vänni antaa ohjeita omaa tekstiään työstävälle kirjoittajalle vastaavanlaisiin, toisinaan tuiki tarpeellisiin hämäysstrategioihin. Markku Soikkeli kirjoittaa omassa artikkelissaan tavallaan lukijan hämäämisen vastakohdasta, selittelystä, jolla tarinan maailma ja muut tekijät tehdään lukijalle näkyviksi ja ymmärrettäviksi.

Jussi Katajalan artikkeli historiallisesta spefistä ja J. S. Meresmaan artikkeli romanttisesta fantasiasta soveltuvat hyvin niillekin, jotka kirjottavat historiallista tai romanttista fitiota ilman spekulatiivisia elementtejä. Meresmaa antaa vinkkejä muun muassa tarinan romanttisen jännitteen luomiseen ja rakastavaisten dialogin kirjoittamiseen, Katajala puolestaan historiallisen taustatutkimuksen tekemiseen ja ajankuvan rakentamiseen. Näiden yleisempien vinkkien lisäksi annetaan myös "spefimpiä" ohjeita: miten luodaan vaihtoehtoista historiaa, millasia sudenkuoppia aikamatkustamiseen perustuvaan juoneen voi liittyä tai millaisia mahdollisuuksia ja haasteita paranormaali maailma antaa ihmissuhteiden kehittelylle.

Opin Kummallisen kirjoittajia lukiessani paljon, ja lisäksi viihdyin sujuvien tekstien ja kiinnostavien aiheiden äärellä (etenkin lukiessani viime yönä Heikki Nevalan artikkelia kauhutunnelman rakentamisesta samalla, kun ulkona jyrähteli ja salamoi oikein klassisen goottilaiseen tyyliin). Ihan kaikesta en tietenkään ollut kaikkien kirjoittajien kanssa aivan samaa mieltä, sisäinen teoreetikkoni rypisti otsaansa esimerkiksi joillekin genremääritelmille tai -luokitteluille. Nämä olivat kuitenkin pieniä ja merkityksettömiä yksityiskohtia, ja pääosin olen vaikuttunut kirjoittajien asiantentmuksesta ja siitä, miten he ovat saaneet sanomansa jäsenneltyä ymmärrätettävästi ja sen verran yleistajuisesti, että kaltaiseni spefigenreä suhteellisen vähän tunteva jästikin pysyy kärryillä, samoin sellaiset lukijat, jotka ovat innokkaita kirjoittajia mutta eivät ole tottuneet miettimään tekstin tai yhteiskunnan rakenteita.

Uskon, että Kummallisen kirjoittajien toimitustyöhön on todella panostettu, sillä usean kirjoittajan eri näkökulmia valottavat tekstit muodostavat tasapainoisen kokonaisuuden. Pidempien artikkelien langanpäät solmitaan hyvin yhteen "pähkinänkuoressa"-tyylisellä koonnilla. Useampikin kirjoittaja puhuu esimerkiksi ideoinnista tai henkilöhahmoista, mutta aina omasta käkökulmastaan niin, että häiritsevää toistoa ei tule, vain hyödyllistä kertausta ja uusia tarkastelukulmia. Suurin osa kokoelman teksteistä käsittelee tekstin työstämistä, siis kirjottamista, ja nämä artikkelit avaavat kokoelman rohkaisten ja innostaen kirjoittavaa lukijaa tekstin ääreen. Ulkokirjallisiin aiheisiin, kuten (spefi)kirjoittajan julkaisukanaviin ja kirjailijan toimeentulomahdollisuuksiin tai valmiin kirjan ulkoasuun tai markkinointiin keskittyvät artikkelit, kuten Boris Hurtan ja Irma Hirsjärven kirjoitus kaikesta teoksen liepeillä vaikuttavasta, mikä osaltaan ohjaa lukijoiden kirjavalintoja sekä Katri Alatalon pohdinnat perinteisen fantasian tulevaiuudesta nykyisillä kirjamarkkinoilla, on sijoitettu teoksen loppupuolelle – kuin vastatakseen käsikirjoituspinkkaa pyörittelevän kirjoittajan kysymykseen, että miten tästä eteenpäin.

Ilahduin siitä, miten kautta koko kirjan puhutaan monipuolisen lukemisen tärkeydestä kirjoittajalle. Aivan erityisesti siitä puhuvat Shimo Suntila kirjoituksessaan lukemisen, palautteen saannin ja palautteen annon kolmiyhteydestä, sekä Irma Hirsjärvi kokoelman päätösartikkelissa "Lue muutakin! Lyhyt johdatus siihen muuhun kirjallisuuteen". Lainaan lopuksi Hirsjärveä:

Kirjallisuus viittaa vahvasti kaikenlaisiin aikaisempiin teksteihin, ja merkittävä osa lukijan nautinnosta tulee näiden viittausten ja tehokeinojen tietoisesta tai alitajuisesta tunnistamisesta. Siksi laaja lukeneisuus on kirjoittajalle tarpeen.


Kirjasta on blogannyt myös Reta.

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati
Grand  final i skojarbranchen, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen.
Tammi 2014, 474 sivua.
Keltainen kirjasto 451.

Kiitos, kaikesta huolimatta kiitos. Hän tunnustaa, että minä olen työstänyt hänen tekstejään ja vaikuttanut niihin. Lillemor lukee uudestaan omaa työpanostaan koskevat rivit, mutta toisella lukukerralla tuntuu, että sitä lähinnä vähätellään. Hänestä näyttää, että hänet esitellään pätevänä kustannustoimittajana. Mutta itse asiassa tilanne on pahempi, paljon pahempi. He ovat olleet kuin kaksi ruukkukasvia, jotka on istutettu yhdessä aivan liian pieneen astiaan. Niiden juuret ovat kiertyneet toistensa ympärille ja takkuuntuneet yhteen. Ne ovat yrittäneet imeä toisiaan, kun on tullut liian ahdasta ja ravinteetonta. Mutta kuka siipeilee eniten? Kumpi on toiselle pääravinnon lähde?

Kumpi on se oikea kirjailija ja kirjan tekijä, se joka kirjoittaa, luo maailmat, tarinan ja henkilöt, vaiko se, joka antaa teokselle sen pinnan, muokkaa ja korjailee, sekä ennen kaikkea antaa kauniit kasvonsa kansiliepeeseen? Tästä nukkavieru ja hienostumaton, mutta kirjoittajana lahjakas Babba Andersson sekä kirjojen kanteen nimensä ja lehtien kirjailijahaastatteluihin kasvonsa ja mielipiteensä saanut Lillemor Troj vääntävät Kerstin Ekmanin uusimmassa romaanissa Huijareiden paraati.

Kaksikon yhteistyö on toiminut enemmän tai vähemmän sujuvasti jo vuosikymmenet: Babba kirjoittaa teokset ja Lillemor julkaisee ne ominaan. Kunnes eräänä päivänä Lilllemor huomaa Babban nousseen kapinaan. Tämä on kirjoittanut kirjan naisten yhdessä toteuttamasta huijauksesta, omasta näkökulmastaan, ja aikoo julkaista sen omalla nimellään. Lillemor saa Babbanin käsikirjoituksen mutkan kautta käsiinsä, lukee sen ja peilaa lukemaansa omia tunteitaan ja tavoitteitaan. Kumpikin naisista katsoo kokeneensa vääryyttä, niin julkisuudessa kilpenä toiminut elegantti kirjailijakasvo kuin hänen sisällään - ei kun vierellään - ääntään korottava taiteilijasielu. Ekman kuljettaa tarinaa halki vuosikymmenten, kummankin naisen hapuillessa paikkaansa.

Kerstin Ekmanin Huijareiden paraati oli minulle lukukokemuksena vähän kuin äskettäin lukemani Siri Hustvedtin Säihkyvä maailma: puitteet (Hustvedtilla taidemaailma ja Ekmanilla kirjalliset piirit – ovat ihanteelliset, mutta tyylilaji (parodia) ei ole se minuun parhaiten vetoava. Molemmissa romaaneissa on myös aimo annos politiikkaa ja naisasiaa, ne kutkuttavat älyä ja toki, etäännytyksestä huolimatta, tunnettakin. Näistä kahdesta Huijareiden paraati on kuitenkin jotenkin juurevampi ja maanläheisempi -tai kenties vain tutumpi sijoittuessaan kotoisaan Ruotsiin New Yorkin sijasta. Joka tapauksessa oma vaakani kallistuu tässä vertailussa Ekmanin hyväksi, ennen muuta tariunan mutta myös paremmin avautuvan huumorin ansiosta. Paljon ruotsalaisen kirjamaailman nimiä ja ilmiöitä jäi kuitenkin tunnistamatta ja ymmärtämättä ihan ajallisen etäisyydenkin vuoksi.

Huijareiden paraatin päähenkilöihin ei juuri voi kiintyä tai samastua, sen verran häikäilemättömiä ja itsekkäitä naisia he ovat. Ja kuitenkin heitä voi myös sääliä ja ymmärtää vähän, Kerstin Ekman puhaltaa hahmoihin eloa kuin itsekin tietäisi jotakin siitä, mitä on olla nainen ja kirjailija 1900-luvun Ruotsissa.


Muissa blogeissa sanottua: Cafe Voltaire, Anna minun lukea enemmän, Cafe pour les idiots, Ullan luetut kirjat, Mari A.:n kirjablogi

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Wsoy 2014, 334 sivua.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys kertoo neljän ihmisen tarinan yli sadan vuoden aikajänteellä, vuodesta 1895 vuoteen 1996, johon prologi ja epilogi sijoittuvat kuin kehystäen laajaa tarinaa. Maria on kätilöntyön uranuurtaja Kuusamossa, hänen tyttärensä Lahja avioliittonsa yksinäisyydessä katkeroituva valokuvaaja, tämän mies Onni sodan ja jonkin salatumman tuskan haavoittama, mutta lempeä mies, ja edellisten miniä Kaarina koettaa ymmärtää. Kaikki saavat paljon, toisten mielestä ehkä liikaakin, mutta jäävät silti jotakin vaille.

Romaanin alussa kuvataan Marian kätilöntyötä alkeellisissa oloissa sellaisella raadollisuudella ja tarkkuudella, että kätilöntyön ja synnytysten kulttuurihistoriaa 1700-luvulla kuvaava Kirsi Vainio-Korhosen Ujostelemattomat jää melkein toiseksi. Maria lunastaa paikkansa yhteisössä rankimman kautta, hän pitää käsissään niin uutta elämää kuin joskus, aivan liian usein, kuolemaakin.

Kohtaus, jossa Maria ostaa pyörän (kauppias on omavaltaisesti tilannut hänelle naisten pyörän) ja lähtee ajamaan pitkin tietä musta viitta hulmuten, korostaa Marian itsenäisyyttä ja edistyksellisyyttä, joka puhaltaa kuin raikas ja tervehduttävä tuuli läpi vanhakantaisten kylien ja ummehtuneiden talojen. Polkupyörään kiteytyy paljon myös toisessa viime kevään esikoisteoksessa ja historiallisessa romaanissa, Anni Kytömäen Kultarinnassa, jossa heinistä yllättäen löytyvä vanha pyörä pelastaa Mallan pakomatkan. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan kuuluvassa Rautayöt-romaanissa Anna Tuomi vaipuu masennukseen, kun hänen polkupyöränsä varastetaan – ilman sitä hänen ei ole mahdollista käydä töissä, ja sotakesän 1940 niukka leipä uhkaa kaventua entisestään. Myös Marialle pyörä on välttämätön, jotta hän pääsee syrjäisiinkin torppiin synnyttäjien avuksi.

Yksi romaanin aiheista – homoseksuaalisuus toisen maailmansodan aikana ja jälleenrakennusvuosina – on ollut esillä useissa viime vuosina julkaistuissa kotimaisissa romaaneissa, kuten Sami Hilvon Viinakortissa (Tammi 2010), Heidi Köngäksen Dora, Dorassa (Otava 2012) ja Leena Parkkisen romaanissa Galtbystä länteen (Teos 2013). Myös Paula Havasteen Kaksi rakkautta (Gummerus  2010) sivuaa aihetta, joskin vähän eri näkökulmasta ja eri tyylilajissa. Jotkut aiheet tuntuvat jotenkin "leijuvan ilmassa", ja useampikin kirjailija tarttuu niihin, kukin omista lähtökohdistaan ja omalla tavallaan. Monet lähihistoriaan liittyvät aiheet nousevat tällä lailla esiin, kun niistä on lupa kirjoittaa.

Muutenkin sotavuosiin palaaminen ja uudet tulkinnat noista ajoista näkyvät vahvasti nykykirjallisuudessa. Neljäntienristeyksen aikajana ulottuu aina vuoteen 1996, mutta varhaisimpien ajanjaksojen kuvaukset piirtyivät mieleeni vahvimmin: Maria rakentamassa elämäänsä ja taloaan, Lahja haaveilemassa valokuvauksesta, liekkien loimu saksalaisia sotilaita pakenevien pohjoisen evakkojen taustalla.

Neljäntienristeys on taitavasti punottu, läpi vuosikymmenten vahvasti kulkeva tarina. Parasta kirjassa ei kuitenkaan ole rakenne tai kieli, vaikka niissä on paljon aihetta kiitokseen. Kauneinta on romaanin sivuilta välittyvä inhimillinen lämpö, ymmärrys omaa tietään joskus kompastellenkin kulkevaa ihmistä kohtaan.

Neljäntienristeys on luettu niin monessa blogissa, että linkitän tällä kertaa vain Luettua elämää -blogin hienoon arvioon, josta löytyy koko joukko linkkejä muihin blogiarvioihin.