En koskaan ehdi lukea kaikkia kirjoja jotka haluaisin

Viime keskiviikon lukumaratonilla sain luettua 680 sivua: kaksi ja puoli proosateosta, sarjakuvaromaanin, yhden novellin ja yhden lastenromaanin luvun. Maratonpäivästä aika iso osa kului muuhun kuin keskeytyksettömään lukemiseen, mutta ihan kauhean paljon enemmän en varmaan olisi jaksanutkaan lukea, eikä lukunopeuteni ole lähelläkään esimerkiksi Norkun lukemia.

Kävin juuri kirjastossa palauttamassa ison osan niistä kirjoista, joita suunnittelin lukevani maratonpäivänä (ja joista sain luettua yhden, Märta Tikkasen omaelämäkerrallisen (kaksois)romaanin Yötäpäivää). Muun muassa Ulla-Lena Lundbergin, Joni Skiftesvikin ja Eeva Tikan teoksille jouduin sanomaan toistaiseksi heipat, sillä lainojen eräpäivä oli taas kerran käsillä. En toki voinut poistua kirjastosta tyhjin käsin, vaan mukaan kotiin lähti kaksi tiiliskiviromaania ja yksi omaelämäkerta. 

Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä-romaania (Tammi 2004) on hehkuttanut moni bloggaaja, ja kun kirja taas tänään nousi esiin eräässä keskustelussa, oli se pakko poimia mukaan hyllystä (kirjastonhoitajakin oli nostanut sen esille!). Kiinnostuin kirjasta jo aiemmin, mutta olen hyvin skeptinen tiiliskivien suhteen – ehdin tuskin koskaan lukea niitä, sillä lukuhetkeni ovat pienissä paloissa ja keskittymisen herpaantuessa tulee helpommin tartutta johonkin lyhyeen teokseen.

Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani (Otava 2012) olin mielessäni sijoittanut "luen sitten joskus" -osastoon, mutta kun suhteellisen tuore kirja oli aivan joutilaana hyllyssä, oli pakko tarttua tilaisuuteen. Oatesin kirjaa on kuvattu paitsi upeaksi, myös hyvin rankaksi synkän aiheensa ja raadollisen ihmiskuvansa vuoksi.

Diana Websterin Ikuisesti Suomi -muistelmista (SetS 2013) kiinnostuin jo nähdessäni sen Schildts&Söderströmin kevään uutuusluettelossa. Websterin nimi on minulle tuttu peruskoulun englannin oppikirjojen kansista (!) ja brittinaisen mutkainen matka Suomeen kuulostaa hauskalta ja kiehtovalta.

Riikka Pelon Jokapäiväistä elämää jo aloittelinkin, mutta väkevä ja pakahduttava kirja ei sovi ollenkaan katkonaisesti luettavaksi. Venäläisen runoilijan, Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariana Efronin elämästä kahdessa aikatasossa kertova romaani on vienyt jalat jokseenkin kaikilta sen lukeneilta, ja kun isotätinikin kehui kirjaa eräissä sukujuhlissa, kaivoin Jokapäiväisen elämämme taas lukupinojen kärkeen.

Saa nähdä, miten näidenkin kirjojen kanssa taas käy. Tosiasia on, että en ehdi koskaan lukea kaikkia niitä kirjoja, jotka haluaisin. Uusia kiinnostavia ja ihania ilmestyy koko ajan lisääkin! Voisi olla hyvä lukea vain todella kiinnostavia ja vahvasti suositeltuja kirjoja, joita kaikki tuossa yllä mainitut ovat (ehkä Websterin kirjaa lukuunottamatta, josta en ole tainnut lukea vielä yhtään arviota), mutta toisaalta haluan jättää tilaa myös yllätyksille ja sivupoluille. Ja välillä, kun on lukenut jonkin keskinkertaisen kirjan, osaa taas todella arvostaa "täydellisiä kirjoja".

Miten sinä valitset ne kirjat, jotka luet – yritätkö vaistota "elämäsi kirjat" ja jättää tavanomaisemmilta vaikuttavat teokset tylysti kirjaston ja kirjakaupan hyllyyn, vai kokeiletko monenlaista ja katsot, mikä kirja vie mukanaan?

P.S. Jos sinulla on aikaa lukea vain yksi syksyn uutuus, lue Pauliina Rauhalan Taivaslaulu.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013, 281 sivua.
(ennakkokappale, kirja ilmestyy viikolla 33)

Minä ikävöin enkä ikävöi.
Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen.
Olen vapaa nainen.

En osta itselleni ukomuotoa, en rakenna elämäntarinaa enkä harjoittele elämänhallintaa. Ulkomuotoni on minulle suurelta osin annettu, tarina kasvaa minussa ilman käsikirjoitustakin ja hallinnan sijaan keskityn pikemminkin luopumiseen.

[– –]

Minä ikävöin enkä ikävöi.
Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen.
Olen kahlittu nainen.

Olen vatsani vankin enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksän kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.

Pauliina Rauhalan esikoisromaani kertoo kahdesta vanhoillislestadioilaisesta nuoresta, Aleksista ja Viljasta. Parikymppisenä, vähän ujona historianopiskelijana Aleksi häikäistyy kuvataideopiskelija-Viljan kauneudesta ja tavasta maalata tauluja. Aleksi ei ole uskoa onneaan todeksi, kun Viljakin rakastuu häneen. Koska Aleksi ja Vilja ovat uskovaisia, heidän mielessään alkaa heti väikkyä kuva suurista puurokattiloista ja lukuisista varvaspareista pirttipöydän alla. Suuri perhe on itsestäänselvyys ja vähän toivekin, mutta nuoret lykkäävät avioitumista jotta Vilja voisi vielä opiskella ja maalata. Kolmikymppisinä he ovat kuitenkin jo neljän pienen lapsen vanhempia, eikä työsarka ole suinkaan vähenemässä.

Taivaslaulu on rakkaustarina, jossa miehen ja naisen välinen side ei katkea arjen harmaudessa tai suurissakaan vaikeuksissa, vaikka rakastetun syli onkin useimmiten varattu pienokaisille. Kirja kertoo myös todella vaikeasta masennuksesta ja uupumuksesta, josta mies ei voi yksin nostaa vaimoaan vaikka tekee kaikkensa. Kirja kertoo rakkaudesta uskovaisten yhteisöön, sen ihmisiin,

jotka tekevät työt, hoitavat lapset ja uskaltavat tyytyä onneensa.

Uskovaiset ovat kauniita kuin kansanlaulu. Metsän puista he ovat pitkiä suoria mäntyjä.

Toisaalta seurakunta näyttäytyy Viljalle myös kuin toisena äitinä, valvovana ja ankarana. Saara-äidin rakkaus ei ole ehdotonta: Saara toteaa, että jos kodin säännöt eivät miellytä, sopii kotoa sitten lähteä, selkeyden vuoksi tarpeeksi kauas, ja palata voi ainoastaan, jos erehdyksensä nöyrtyen anteeksi pyytää. Saarasta kaikkein käsittämättömintä on, että joku, joka ei noudata sääntöjä, yrittää silti jäädä kotiin. Se on röyhkeää.

Vilja kokee suurinta ristiriitaa siitä, että hänen kehonsa ja ennen kaikkea mielensä ei kestä toistuvia raskauksia, synnytyksiä ja katraan mukana kasvavaa työmäärää. Hän on omenapiirakan tuoksuinen äiti, joka pysähtyy askareiden keskelläkin sylittelemään ja lohduttelemaan lapsiaan, ihmettelemään heidän kanssaan luonnon ihmeitä. Mutta raskauspahoinvoinnin ollessa pahimmillaan lapset saavt itse huolehtia itsestään ja pienemmistään. Viljan masennus syvenee kuitenkin ennen kaikkea siitä tunteesta, että ei ole toivoa tilanteen helpottamisesta. Vasta kun tuo toivo löytyy, voi Viljan toipuminen todella alkaa. Samaan aikaan Aleksilla on omat kipunsa ja pohdintansa, mutta kaiken aikaa hän seisoo vakaasti Viljan rinnalla.

Taivaslaulun aihe on ajankohtainen ja koskettaa varmasti monia. Se on kuitenkin ennen kaikkea kaunokirjallinen teos, kieleltään ja kerronnaltaan hiottu esikoisromaani. Kielessä on paikoin kalevalaista rytmiä alkusointuineen, paikoin taas Laulujen laulun, virsien tai Siionin laulujen säkeitä. Tunnistin tekstin lomasta myös ainakin Mirkka Rekolan, Aulikki Oksasen ja Eino Leinon säkeitä, usein sellaisia, joita on lauluiksikin sävelletty. Tekstin runollisuus ja ajoittainen vertauskuvallisuus ei kuitenkaan lainkaan hämärrä tarinaa, ja kerronnassa on sopivasti vaihtelua lyyrisen ja arkisen, yksityisen ja yleisen sekä synkän ja valoisan välillä.

Kerronnan lomassa on myös (fiktiivisestä tai todellisesta) "Anonyymista blogista" peräisin olevia jaksoja, joissa kommentoidaan sellaisiakin lestadiolaisyhteisön ja -opin asioita, jotka eivät suoraan sivua Viljan ja Aleksin tarinaa. Ihmettelin pitkään, miksi nämä jaksot olivat kirjassa mukana, mutta ratkaisu motivoitiin kyllä juonen kannalta kirjassa myöhemmin. Myös muutamissa kerronnallisissa jaksoissa selitetään toisinaan suhteellisen pitkästikin lestadiolaisyhteisön käytäntöjä. Toisinaan taas lestadiolaisnaisen ja -miehen osaa tehdään eläväksi pienten arkisten yksityiskohtien tai tapahtumien kautta, paljon selostavia jaksoja tehokkaammin. Olin jo aika huolissani Viljasta, mutta kun hän kotiloman ensimmäisenä iltana leipoi kuusi muhkeaa mangojuustokakkua Rauhanyhdistyksen myyjäisiin ja osti ne seuraavana aamuna yhdistykseltä takaisin sadallaviidelläkympillä, aloin uskoa että hän selviäisi.

Rauhalan romaani tarjoaa samastumiskohteen monille sellaisillekin pienten lasten äideille ja isille, joilla ei ole mitään suhdetta lestadiolaisyhteisöön. Niin kauniisti ja elävästi Rauhala kuvaa niin turhautumista kurahoususulkeisten ja jatkuvien pyyntöjen ja vaatimusten äärellä kuin rakkautta ja ylpeyttäkin sekä iloa yhteisistä pienistä ja suurista hetkistä, kaakaoretkestä lumiseen metsään ja vastasyntyneen tuhinasta vatsan päällä.

Valon jossa ei ole pelkoa voin jakaa vain rakkaimpani kanssa, hänen joka yhä kulkee kanssani. Hiljaisuus suojelee meitä, kietoo keveät verhonsa ympärillemme, sulkee pois katseet jotka kieltävät ilon, ja me olemme kahden, minä ja hän, laaksojen lilja ja omenapuu. Talvi on mennyt, sade on lakannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut.

Blogistanian lukumaraton II alkaa!

Banneri: Hys, äiti lukee nyt!

Jee, kello on nyt yli puolen yön ja kovasti odottamani Blogistanian lukumaraton II starttaa nyt täällä Sinisen linnan kirjastossa! Anna minun lukea enemmän -blogi aloitti jo muutama tunti sitten, ja alkaneen vuorokauden aikana yhteismaratoniin liittyy ainakin reilut kolmekymmentä bloggaajaa. Lukumaratoneja on arvosteltukin, paheksuttu kirjojen ahmimista, mutta käykääpä lukemassa Kirsin kirjanurkan kirjoitus kulttuuriharrastusten, ja ennen kaikkea yhteisöllisten sellaisten, tervehdyttävästä ja elinikää lisäävästä voimasta. On mukava tietää, että nyt kun muu perhe nukkuu ja valvon yksin lukemassa (ja vähän bloggaamassakin) niin jossakin joku lukee samaa aikaa tämän yhteisen tempauksen merkeissä.

Esittelin lukumaratonille suunnittelemiani kirjoja muutama päivä sitten, mutta koska oikein koukuttava, kevyt ja juonivetoinen kirjallisuus, jota saattaa kaivata etenkin maratonin loppumetreillä, puuttui tuosta pinosta kokonaan, kaivoin omista ja kirjaston hyllystä vielä muutaman erityyppisen kirja. Tein äsken vielä tomaatti-mozzarella-leivät ja kaakaon itselleni yöpalaksi, sillä tankkaus on olennainen osa maratonia!

En aio lukea koko yötä, vaan vain sen aikaa kun hyvältä tuntuu. Vaikka olenkin illanvirkku, en tykkää valvoa ylettömän myöhään. Aloituskirjaksi taidan valita Helen Hanffin Rakkaan vanhan kirjan, joka koostuu vanhoja kirjoja rakastavan Hanffin ja antikvaarisen kirjakaupan pitäjän kirjeenvaihdosta. Kirjaa suositteli erään toisen blogin kommenteissa Sanna, joka kirjoittaa Hanffista blogissaan.

Palailen vielä ennen nukkumaanmenoa päivittämään ainakin tuon Hanffin kirjan lukemisesta, siihen asti näkemiin, tai siis lukemiin!

Klo 1.05: luettu Helen Hanffin Rakas vanha kirja, 97 sivua.

Amerikkalainen Helen Hanff kirjoittaaa "vanhojen kirjojen alihankkijalleen" lontoolaiselle Marks & Companylle muun muassa näin :

Näin kevään tullen tarvitsen rakkausrunokirjan. Ei mitään Keatsia eikä Shellyä, lähettäkää minulle runoilijoita, jotka pystyvät rakastamaan joutavia lörpöttelemättä – Wyattia tai Jonsonia tai jotakin muuta, käyttäkää omaa harkintakykyänne. Pääasia että se olisi mukava kirja ja niin pieni, että sen voi työntää pitkien housujen taskuun ja viedä mukanaan Central Parkiin. (25.3.1950)

Marks & Companyn Frank Doel vastaa hänelle näin:

Monet kiitokset hyvin tervetulleesta pääsiäispaketista, joka eilen saapui turvallisesti perille. Olimme kaikki ihastuneita, kun näimme purkit ja munalaatikon. [– –]

Olen pahoillani, ettemme ole voineet lähettää Teille yhtäkään toivomaanne kirjaa. Silloin tällöin saamme käsiimme kuvailemanne kaltaisen rakkausrunokirjan. Tällä hetkellä meillä ei kuitenkaan ole sellaista varastossa, mutta pidämme silmämme auki Teitä varten. (7.4.1950)

Saman kirjakaupan Cecily Farr puolestaan kirjoittaa Hanffille näin:

Me kaikki rajastamme Teidän kirjeitänne ja yritämme kuvitella miltä Te näytätte. Minä olen päättänyt, että Te olette nuori ja erittäin hienostunut ja elegantti. Vanha herra Martin on sitä mieltä, että Teidän täyty näyttää aika tavalla lukutoukalta huolimatta suuremmoisesta huumorintajustanne. Miksette lähettäisi meille valokuvaa? Se ilahduttaisi meitä kovasti.

Viehättävä kirja, josta tuli (kirjemuodon, aikakauden ja vähän tunnelmankin vuoksi) mieleen Mary Ann Shafferin kirjeromaani Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Nyt siirryn sänkyyn lukemaan, mutta en vielä tiedä, onko luenko seuraavaksi runoteosta Seitsemän enoa, uutuusromaania Valo valtameren yllä vaiko Märta Tikkasen omaelämäkerrallista teosta Yötäpäivää. Se selviää kohta, päivitän tätä postausta ehkä kännykällä vähän ennen kuin rupean nukkumaan, mutta viimeistään aamulla sitten. Öitä!


1.35: Eksyin pitämään lukupaussia nettiin, ja löysin tämän hauskan (luku)maratonpostauksen kirjailija Karo Hämäläisen blogista.

2.15. "Kitalaki puhdistettu" saamelaisen Kirste Paltton novellila "En halua menettää sinua", antologiasta Rakastaa, ei rakasta - pohjoismaisia novelleja nuorille, s. 162–180 eli 18 sivua.

Nyt vielä muutama sivu Märta Tikkasen omaelämäkerrallista romaani Yötäpäivää. Oli hyvä päätös aloittaa maraton puoliltaöin; kotona on niin rauhallista, että pääsin hyvään vireeseen.

10.15: Huomenta! Lukeminen on lähtenyt vähän hitaasti käyntiin näin aamulla; heräsin jo 8.30 mutta aamutoimet ja lapset ovat pitäneet kiireisenä. En muutenkaan ole "aamulukija", mutta eiköhän tämä tästä. Tänään ei paistakaan aurinko kuten luvattiin, ainakaan vielä, joten saa nähdä, missä vaiheessa mies ja lapset lähtevät ulos retkeilemään. Lukemiseen sää on kuitenkin mitä mainioin!

Eilen en ehtiny lukea Yötäpäivää kun pari sivua, kun silmät painuivat kiinni. Nukuin aivan erityisen makeasti, mutta siitä kiitän ehkä enemmän monen tunnin ulkoilua eilen illalla kuin yölukemista. Yöpalallakin oli varmaan osansa. Nyt jatkan ihanan Märta Tikkasen parissa.

13.30: Lounaan jälkeen omaa rauhaa, vihreää teetä ja edelleen Yötäpäivää. Kirja on selvästi Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta -teoksen sisar, niin samoja teemoja tässä käsitellään ja tapahtumat ja henkilöt ovat vähintään yhtä tosia (joskin nimet on muutettu) kuin Märta Tikkasen myöhemmässä, "parielämäkerrallisessa" kirjassa. Yötäpäivää-teoksen kertoja kirjoittaa, kuin Märta ikään

mistä minä nyt sitten olen niin kiihtynyt, merkitseekö muka jotai mitä hän tekee, haittaako se minua kun minä saan maata täällä omassa sängyssäni eikä kukaan ihminen voi häiritä minua ja kaikki lapset nukkuvat eikä kukaan vaadi minulta mitään ja saan tehdä työtä koko yön pelkäämättä että Anders herää kysymään mitä minää teen, juoda teetä jos haluan tai juoda konkkua jonka olen piilottanut, mihin hittoon minä sen nyt taas viimeksi piilotinkaan, kirjojen taakse saappaaseen ikkunanpesuaineiden ja ammoniakin sekaan paperikoriin, itse asiassa sillä ei ole väliä, sillä en halua konkkua, joisinko nyt itseni uniseksi kun minulla kerrankin on mahdollisuus näyttää miltä haluan ja mietiskellä vähän

Yötäpäivää ei ole mikään ihanteellinen maratonkirja, sillä teksissä ei ole laikaan pisteitä tai isoja kirjaimia lauseen alussa. Teksti on tajunnanvirtamaista, hengästynyttä, märtamaista. Nautiskelen nyt siitä, eli etenen tällä hetkellä sellaista hidasta hölkkää tai pikemminkin mietiskelevää ja maisemiin uppoutuvaa kävelyä.

17.30: Keskeytyksetöntä lukuaikaa oli noin kolme tuntia, jonka aikana sain luettua Yötäpäivää loppuun. Teos koostuikin kahdesta kirjasta, joista jälkimmäinen oli enemmän perusproosaa, välimerkit paikoillaan ja kerronta kolmannessa persoonassa, joskin yhä naisen, Fredrikan näkökulmasta. Tyylilaji vaihtui juuri, kun olin päässyt mukaan tekstin virtaan. Jälkimmäinenkin kirja oli kiinnostava, mutta paikoin teksti vähän puudutti. Kirjasta lisää varsinaisessa blogiarviossa. Nyt taidan vaihtaa vähän sentimentaalisemmalle vaihteelle ja lukea monen kanssabloggarin (alkuteoksen perusteella) kehumaa romaania Valo valtameren yllä.

20.15: Lukeminen on välillä keskeytynyt muihin puuhiin, mutta olen kuitenkin edennyt Valtamerellä sata ensimmäistä sivua. Kirja on tähän mennessä vaikuttanut melko tavanomaiselta lukuromaanilta, ja painostava sääkin tekee lukemisesta jotenkin tahmaista. Odotan kirjan kuitenkin vielä saavan merituulta siipiensä alle ja talonkin piakkoin hiljenevän. Jospa kohta taas pääsisin kiinni flow-lukemiseen!

22.45: Stedmanin romaani on edennyt sivulle 228. Tässä välissä on tehty myös iltatoimia ja luettu ensimmäinen luku (eli 27 ensimmäistä sivua) Astrid Lindgerin Meidän Marikkia lapsille ääneen. Maratonaikani alkaa olla loppusuoralla, joten kasvatan taktisesti kirjapinoa ja lopullista sivumäärää lukemalla tässä välissä yhden sarjakuvaromaanin, Kirjailija ja Madame. Jos aikaa vielä jää, luen Stedmanin kirjaa eteenpäin tai vaikkapa muutaman runon jostakin kokoelmasta. Palaan varmaankin vielä puolen yön jälkeen lisäämään tänne "maaliviivan jälkeisiä tunnelmia", mutta muuten toivottelen jo hyvää yötä. Lämmin kiitos kaikille teille tsempeistä täällä ja facebookissa!

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
Sammakko 2012, 231 sivua.

Sofiasta tuntui, että tämä kaikki oli tapahtunut ennenkin. Että aina lauantaina alkoi jossain vaiheessa sataa. He keräsivät kiireesti pöytäliinoja ja viinilaseja pois. Nopeasti vettä tuli jo lähes kaatamalla ja he kaikki ryntäsivät kuistille suojaan. Kuistilla he naureskelivat, puhisivat ja kuivailivat vaatteitaan, vaikka ne eivät oikeastaan olleet ehtineet juuri kastua. 

Sade ropisi kattoon ja rummutti nurmikkoa, yhtiön miehet, Roosa ja äitikin nauroivat. Joku sanoi jotain Suomen kesästä. 

Ja vähän ennen kuin nauru haipui kokonaan pois, hetken aikaa kaikki oli tasapainossa. 

Jarmo Ihalaisen esikoisromaani Perheestä ja alastomana juoksemisesta oli viime syksynä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana, mutta lukulistalleni kirja päätyi blogikollegojen suosituksesta. Kirjaa verrattiin blogeissa muun muassa Tove Janssoniin – Kesäkirjaan ja romaaniin Reilua peliä, jotka molemmat olen lukenut vuosia sitten ja itsellenikin tuli Tove mieleen, ei vähiten romaanin keskeisiin henkilöihin kuuluvasta taiteilijanaisten pariskunnasta, joista toinen on kirjailija ja toinen kuvataiteilija. Paikoin Ihalaisen kerronassa on samankaltaista lakonisuutta kuin Tove Janssonin kirjoissa, mutta loppujen lopuksi tyyli on aika erilainen. Ihalainen kirjoittaa varsin runollisesti, kuvaa taitavasti luontoa, maisemia ja tunnelmia, mutta romaanissa tapahtuu ja paljastuu seesteisen alun jälkeen aika rujojakin asioita.

Romaanissa on kaksi merenrantahuvilaa ja kolme aikatasoa, jotka kertovat Wikstenin perheen elämästä. Keskiössä ovat aikuistuvat sisarukset Sofia ja Roosa sekä naapurissa asuvat "taiteilijanaiset" Gudrun ja Fredriksson. Myös tyttöjen vanhempien ja isovanhempien tarinaa kerrotaan, mutta he ovat enemmäkin taustaa nuorten naisten sisarussuhteelle, kasvukivuille ja elämänvalinnoille. Gudrunin ja Fredrikssonin kautta taas kuvataan hieman laimentunutta ja arkistunutta parisuhdetta, jossa toinen jo harkitsee eroa, leppoisaa boheemielämää ja vähän taitelijan luomistuskaakin.

Ihalainen on taitava kertoja ja osuva ihmisten ja ennen kaikkea heidän välistensä suhteiden kuvaaja. Paikoin hän kuitenkin selittää ja kirjoittaa auki vähän liikaa, tyyliin "Fredrikssonin pienen huvilan pihalla seisoskelee joukko ihmisiä, jotka ovat kaikki joissain suhteessa keskenään". Hieman kömpelöltä tuntuu myös se, että muutama keskeinen seikka selviää vanhoista kirjeistä ja edesmenneiden kirjoittamista viesteistä. Toisaalta monet asiat kerrotaan aika viitteellisesti; esimerkiksi äidin ja tyttären suhde on juonen kannalta varsin keskeinen, mutta tämä kirkastui minulle vasta aivan romaanin viime sivuilla. Perheestä ja alastomana juoksemisesta kestää varmasti useammankin lukukerran, sillä asioiden väliset (syy- ja seuraus)suhteet eivät välttämättä avaudu ensilukemalla.

Moni lukija on kommentoinut romaanin loppua. En itsekään pitänyt siitä, mutta ratkaisu tulee kyllä romaanissa motivoiduksi ja oikeastaan vähän arvasinkin mitä tuleman pitää. Ihan muutamassa kohdin romaani kallistuu vähän absurdin, kliseiden ja mustan huumorin puolelle, mikä tuntuu hieman hämmentävältä teoksen vakavaa yleissävyä vasten. Perheestä ja alastomana juoksemisesta sisältää ripauksen antiikin tragediaa, jossa vanhempien synnit tulevat jälkipolvien maksettaviksi ja kohtaloaan on mahdoton väistää.

Parhaimmillaan tämä kirja on varmasti juuri kesällä luettuna ja kaikkein parhaiten se sopii elokuun pimeneviin iltoihin, kun

ei tarvittaisi kuin yksi tuulinen päivä, yksi hiukan viiämpi säärintama, joka mylläisi meriveden, ja veteen sekoittuisi jo hiukan syksyn viileyttä

Huviloilla ovat viihtyneet myös kirjailijan oma tytär emi, Suketus, Liisa, Booksy, Jenni ja Karoliina.

Blogistanian lukumaraton II – mitä silloin lukisi?

Kuva Yöpöydän kirjat -blogista.

Terveiset Pohjanmaan-kierrokselta! Viime keskiviikkona, kun parisenkymmentä kanssabloggaajaani vietti 24 tuntia kirjojen parissa, nautin itse "musiikkimaratonista" Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla  kuunnellen ja katsellen toinen toistaan upeimpia musiikki- ja tanssiesityksiä. Vähän alle kaksi viikkoa kestäneellä kesälomareissulla luin kuitenkin vain yhden kirjan, Markus Leikolan lyhyehkön novellikokoelman Matkalla tänne, josta bloggasinkin heti tuoreeltaan puhelimen selaimella. Lukuhalu ehtikin jo kasvaa suureksi, joten Blogistanian lukumaraton numero kaksi tulee kuin tilauksesta ensi keskiviikkona. 

Lumaratoniin voi liittyä mukaan kuka vaan, ja joustavat säännöt menevät seuraavasti (kopioin nämä Le Petit Lectrice -blogista):


1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin. 

2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Esim: aloitus 24.7. klo 18.00 -> lopetus 25.7. klo 18.00.) Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan. 

3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa. 

4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa! 

5. Lukumaratonista saa mielellään kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja varsinkin maratonin kuluessa. 

6. Lukumaratonin hastagina somessa on #lukumaraton.

Lukumaratonin lisäksi mukana on minihaaste Kitalaenpuhdistusnovelli, jonka ideana on lukea novelleja maratonin lomassa ja pikaisesti postata niistä.

Maratoniin voivat osallistua kaikki halukkaat, löytyi blogi tai ei. Maratoniin mukaan voi ilmoittautua Hys, äiti lukee nyt! - blogissa. Aiemmasta maratonista voi lukea enemmän vaikkapa Kirsin kirjanukassa, josta löytyy jälkipuintia osa 1 ja osa 2.


Tällä hetkellä lukumaratoniin aikovat ottaa osaa seuraavat bloggaajat:


http://suketus.blogspot.fi (Eniten minua kiinnostaa tie)
http://rainwilds.blogspot.fi/ (Solaris)
http://aitilukeenyt.blogspot.fi (Hys, äiti lukee nyt!)
http://kirjakissa.blogspot.fi/ (Yöpöydän kirjat)
http://elegiakirjat.blogspot.fi (Elegia)
http://pieni-kirjasto.blogspot.fi (La petite lectrice)
http://teawithannakarenina.blogspot.fi/ (Tea with Anna Karenina)
http://tapahtumahorisontti.blogspot.fi (Aberdeen Diaries)
http://kirjanpauloissa.blogspot.fi/ (Kirjan pauloissa)
http://sininenkeskitie.blogspot.fi/ (Sininen keskitie)
http://kristankirjat.blogspot.fi (Lukutoukan kirjablogi)
http://helmi-maariapisara.blogspot.fi/ (Pisara)
http://doyoulovebookslikeme.blogspot.fi/ (Book lover)
http://annaminunlukeaenemman.blogspot.fi (Anna minun lukea enemmän)
http://lonkeropiirakka.blogspot.fi/ (Lonkeropiirakka)
http://yksiviela.blogspot.fi/ (Yksi rivi vielä...)
http://kirjanurkkaus.blogspot.fi/ (Kirjanurkkaus)
http://bibliofiles2.wordpress.com/ (Bibliofiles)
http://tarukirja.blogspot.fi/ (Tarukirja)
http://kuutarlukee.blogspot.fi/ (Kuuttaren lukupäiväkirja)
http://hdcanis.blogspot.fi (Hyönteisdokumentti)
http://systomykoosi.blogspot.fi (Systomykoosi)
http://kirjojenkeskella.blogspot.fi (Kirjojen keskellä)
http://calendula.stazzy.net (Calendula)
http://pigeonnaire.blogspot.fi (Kujerruksia)
http://satunluetut.blogspot.fi/ (Satun luetut)
http://kirjakko.blogspot.fi/ (Kirjoista)
http://todellavaiheessa.blogspot.fi/ (Todella vaiheessa)
http://sininenlinna.blogspot.fi/ (Sinisen linnan kirjasto)

Keräsin jo alustavaa lukupinoa, joka koostuu lähinnä sellaisista kirjaston kirjoista, joiden eräpäivä kolkuttelee uhkaavasti ovella. Oletko lukenut joitakin näistä? Mistä kirjoista haluaisit lukea blogiarvion? (Päivitän maratonin aikana varsinaista maratonpostausta lyhyillä kommenteilla luetuista kirjoista ja "kisafiiliksistä", mutta kirjoitan luetuista teoksista varsinaiset blogiarviot myöhemmin). Käyn luultavasti vielä ennen maratonia kirjastossa hakemassa "tuoretta luettavaa", sillä monet pitkään kotona pyörineet kirjat (Lundberg, Tikka, Tikkanen, Skiftesvik) ovat pikemminkin hitaasti nautiskeltavaa slow-readingia kuin nopeasti ahmaistavia kirjoja. Toisaalta maratonin aikana minulla on ehkä lukurauhaa ja pystyn syventymään paremmin kuin arkena. "Kitalaenpuhdistusnovelleiksi" olisi tarjolla Leena Krohnia ja eri kirjoittajien novelleista koostuva Rakkaustarinat -antologia. Suunnittelen lukevani siis joitakin näistä kirjoista: 

Petteri Hannila: Kaukamoinen (pientä pränttiä, mutta monen kollegan mielestä mukaansatempaava)
Vilja-Tuulia Huotarinen: Seitsemän enoa (runoja romaanien lomaan)
Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla (fiktiopainotteisen maratonin mausteeksi vähän faktaa)
Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (niitä "kitalaenpuhdistusnovelleja")
Reetta Laitinen: Kirjailija ja Madame (sarjakuvaromaani, ei kuvassa)
Ulla-Lena Lundberg: Linnunsiivin Siperiaan (matkakirja, jota jo joskus aiemmin aloittelin, ei kuvassa)
Inka Nousiainen: Kaksi kevättä ja Seitti (koska Kirkkaat päivät ja ilta oli niin ihana)
Rakkaustarinat (kitalaenpuhdistusnovelleja, varmaankin sekä makeita että kirpeitä)
Joni Skiftesvik: Tuulenpesä (koska Luettua elämää -blogin Elina kehui tätä kovasti)
Eeva Tikka: Hiljainen kesä (ei ehkä hyvä maratonkirja, mutta muuten odotukset ovat korkealla)
Märta Tikkanen: Yötäpäivää (tämännimistä kirjaa olisi hauska lukea "yötäpäivää")

En ole lukumaratoonaajana ihan noviisi, sillä viime kesäkuussa pidin Kotiäidin lukumaratonin lasten ja ennen kaikkea tuolloin vielä ison osan vuorokaudesta nukkuneen vauvan ehdoilla. Tuolloin sain luettua 573 sivua aikuistenkirjoja itsekseni sekä 291 sivua kuvakirjoja (joissa siis hyvin vähän teksiä/sivu) ääneen lapsille. Tällä kertaa toivoisin saavani olla ainakin osan päivästä yksin ja kerryttäväni vähän paremman lukusaldon, vaikka tarkoitukseni onkin ennen kaikkea nauttia lukemisesta, ei lukea mahdollisimman paljon. Aloitan todennäköisesti kello 00.00, sillä yöllä on ainakin rauhallista. Tervetuloa siis seuraamaan ja tsemppaamaan etenemistäni ensi keskiviikkona!

Markus Leikola: Matkalla tänne

Markus Leikola: Matkalla tänne. Novelleja
Schildts&Söderströms 2013, 151 sivua.

Pesutupaan mentiin hissillä ykköskerrokseen ja sitten rappusia kellariin, siellä se oli kahtena kulmana mutkittelevan käytävän päässä. En ollut koskaan ymmärtänyt miksi kellarit piti sommitella mutkitteleviksi, kaikkien kahden kellarin kokemuksella joka minulla oli, lapsuuden talon ja sitten tämän, vaikka kukaan ei halunnut, että mutkan takana törmäisi äkillisesti täysin uuteen ja outoon ihmiseen.

Ja näinhän minulle tietysti sitten juuri tapahtui.

(novellista "Pyykkitupa")

On pimeä yö, ja matka pihan poikki huussiin tuntuu lapsesta pelottavan pitkältä. On vähän erilainen häämatka, jonka romanttisimpana hetkenä nuorikko jännittää voimansa äärimmilleen, jotta ei joutuisi liian liki vastavihittyä puolisoaan pariisilaishotellin upottavassa sängyssä. On lääkärin tarkastus, jonka etiikka horjahtelee lääkärin ja potilaan salasuhteen vuoksi. Muutaman Markus Leikolan matkalla tänne -kokoelman novellin äärellä joutuu lajityypille ominaiseen tapaan hieman pähkäilemään, mitä tarinassa oikeastaan tapahtui, mutta pääosin novellit ovat sujuvalukuisia ja hieman vinksahtaneet ihmiskohtalot avautuvat yleensä helposti lukijalle. Lyhyytensä ja näennäisen yksinkertaisuutensa ansiosta Leikolan novellit olivat oikein mainiota luettavaa "matkalla tänne".

Kokoelman novelleissa on erilaisia kerrontaratkaisuja: monessa tarinassa äänessä on minäkertoja, jotkut kerrotaan kolmannessa persoonassa, kenties näkökulmaa vaihdellen ja dialogimuotoisessa "Tänään"-novellissa ei ole kertojaa ollenkaan. Novelleja yhdistää silti muukin kuin matkanteon tematiikka – kenties vaivihkaisen ironinen sävy ja tumma huumori.

Leikolan novellien henkilöt ovat enemmän erilaisia tyyppejä kuin persoonia. Erilaiset neuroosit, erikoisuudet ja yllättävät reagointitavat nousevat esiin muutoin melko kasvottomiksi jäävistä hahmoista. Myös tapahtumapaikat ja tilanteet ovat – paria "katastrofinovellia" lukuunottamatta päällisin puolin tavanomaisia ja arkisia, kunnes tapahtuu, lähes huomaamatta, jotain vähän absurdia. Matkalla tänne on novelleja yleensä karttaville hyvä matkaopas lyhytproosan maailmoihin.

Elsi Hyttinen ja Katri Kivilaakso (toim.): Lukemattomat sivut. Kirjallisuuden arkistot käytössä

Elsi Hyttinen ja Katri Kivilaakso (toim.): Lukemattomat sivut. 
Kirjallisuuden arkistot käytössä.
SKS 2010, 231 sivua.

Kirjailijoita koskevat tiedot vaikuttavat siihen, miten heidän tuotantoaan luetaan, miten heidän työnsä tulkitaan ja kirjoitetaan kirjallisuushistorioihin – tai jätetään niiden ulkopuolelle. 

[– –] Kirjallisuushistorioiden tieto on luonteeltaan yleistä, kun taas arkistoista saatava tieto perustuu useimmiten erityisyyteen, yksityiskohtiin, menneisydessä vallinneen järjestyksen ilmenemiseen arkisesti, konkreettisesti ja henkilökohtaisesti (vrt. Osborne 1999, 58–59).

Tässäpä taas esimerkki varsin erikoisista lukumieltymyksistäni: mikäpä olisikaan rentouttavampaa lukemista lämpimänä kesäpäivänä kuin tieto- tai oikeastaan tiedekirja, jonka aiheena on arkistojen hyödyntäminen kirjallisuudentutkimuksessa. Mutta Lukemattomat sivut _on_ kiehtova ja sujuvalukuinen kirja, joka tarjoaa uusia näkökulmia monen kanonisoidun ja muutaman miltei unohdetunkin suomalaisen kirjallisen vaikuttajan tuotantoon ja elämään. Teos avaa myös arkistojen merkitystä (kirjallisuuden)tutkimukselle, kaunokirjallisen tuotannon tulkinnoille ja kirjallisuushistorioiden ja kaanonien kirjoittamiselle.

Aloitin lukion jälkeen yleisen kirjallisuustieteen opinnot ja olen pitänyt itseäni "tekstisuuntautuneena", minua kiinnostavat siis enemmän kirjat kuin kirjailijat ja olen sisäistänyt sellaisia väittämiä kuten "tekijän intentioilla ei ole merkitystä" ja "tekstin ulkopuolella ei ole mitään". Nyt, gradua vaille valmiina ja vuosia perhevapaiden tai pedagogisten opintojen merkeissä viettäneenä olen alkanut tuntea entistä enemmän mielenkiintoa kirjallisuuden ja toisen intohimoni, (kulttuuri)historian (jota en tosin ole yliopistossa opiskellut) yhdistämiseen. Haluaisin myös, monestakin syystä, tutkia mieluummin kotimaista kuin maailmankirjallisuutta. Maarit Leskelä-Kärjen kulttuurihistorian väitöskirja Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisarten kirjallinen elämä on yksi kiehtovimmista viime vuosina lukemistani tutkimuksista ja yksi "elämäni kirjoista", johon palailen aina uudelleen.

Lempilukemistooni kuuluvat yleensäkin erilaiset kirjailijoiden ja kulttuurivaikuttajien (oma)elämäkerrat, muistelmat sekä päiväkirjat ja kirjekokoelmat. Hauska sattuma on, että olen tänä kesänä lukenut L. M. Montgomeryn päiväkirjoja ja niihinkin viitataan eräässä Lukemattomien sivujen artikkelissa.

Lukemattomissa sivuissa on johdannon lisäksi yhdeksän kiinnostavaa artikkelia, joista haluan nostaa esille erityisesti Maila Talviota ja Elina Vaaraa käsittelevät artikkelit.

Kukku Melkaksen artikkeli "Maila Talvio ja Wsoy: Rahasta ja ratkaisuista" valottaa Talvion teosten syntyprosessia ja taustoja kirjailijan ja kustantajan käymän kirjeenvaihdon pohjalta. Myös nykyiset (sähköposti)kirjeenvaihdot kirjailijoiden ja kustantajien välillä arkistoidaan tulevia tutkimuksia varten, mutta viestit lienevät sekä muodoltaan että sisällöltään varsin erilaisia kuin 1890–1930 -luvuilla, kun arvostetun ammattikirjailijan asemaan vähitellen kohonnut Maila Talvio kirjoitti kirjeitä Werner Söderströmille ja myöhemmin myös Jalmari Jäntille. Kirjeissä keskusteltiin muun muassa siitä, millainen romaanin loppuratkaisu olisi moraaliselta kannalta soveliain, ja spekuloitiin tekeillä olevien teosten vastaanottoa. Talvio esitti myös toiveita teostensa ulkoasun suhteen sekä pyysi usein, kohtelian ja nöyrin sanankääntein, lisää rahaa kustantajalta vastineeksi jo luovutetuista tai tekeillä olevista käsikirjoituksista.

Katri Kivilaakson artikkelissa "'Pitäisikö vielä kirjoittaakin se, mikä on verisesti eletty'. Elina Vaaran julkaisemattomat muistelmat" luetaan ruutuvihkoja, joihin seitsemänkymppinen Elina Vaara luonnosteli häneltä pyydettyjä muistelmia. Elina Vaara tuskailee muun muassa sitä, miten hän voi muistella omia kipeitä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiaan, ja toisaalta sitä, mitä hänen on soveliasta kertoa Tulenkantaja-tovereistaan ja muista aikalaisistaan.

Elina Vaaran kirjoitusten tulkinnan tekee problemaattiseksi myös se, että niiden tekstilaji ja funktio on hieman häilyvä. Kyseessä on toisaalta julkaistavaksi aiottu – kuitenkin keskeneräiseksi ja julkaisemattomaksi jäänyt – muistelma, toisaalta muistiinmerkinyöjen muoto lähenee päiväkirjaa, jossa Vaara tuskailee muistamisen ja kertomisen vaikeutta. Välillä, Vaaran puhutellessa esimerkiksi ystävätärtään Katri Valaa, tekstin muoto muistuttaa kirjettä.

Tästä tullaankin (kirjallisuuden)historiantutkijan eettisiin kysymyksiin: miten tällaisia tekstejä, joiden suhde julkiseen ja yksityisyyteen on häilyvä, on lupa hyödyntää? Millaisia tulkintoja tutkija hoi tehdä, kun toisinaan tekstin kirjoittajakin on suhtautunut kertomiinsa asioihin ristiriitaisesti? Onko tutkija jotakin velkaa edesmenneelle lähdetekstin kirjoittajalle vaiko vain nykyiselle ja tulevalle tiedeyhteisölle ja kirjailijoiden ja muiden merkkihenkilöiden elämästä ja tuotannosta kiinnostuneelle yleisölle?

TTT: Kymmenen ihanaa suomalaista kesäkaupunkia

Hanko – merellisiin maisemiin ja huviloiden keskelle pitää päästä aina uudelleen, etenkin nyt kun olen lukenut Säkenöivät hetket

Helsinki – Seurasaari, Suomenlinna, Esplanadin puisto, kauppatori, meren suolainen tuoksu ja paljon muuta

Hämeenlinna – Aulanko, Vanajavesi, Hämeen linna ja tori!

Kaustinen – suurimman osan vuotta varmaankin aikamoinen tuppukylä, mutta parhaimmillaan juuri nyt, kun kansantanssi ja musiikki kaikuvat joka nurkassa.

Maarianhamina — suloisen pieni "pääkaupunki" meren äärellä, jossa on muun muassa ihana puisto pikku saaressa kaneineen ja kanoineen.

Naantali – siellä en ole käynytkään (ainakaan aikuisena), enkä erityisemmin halua Muumimaailmaankaan, mutta Silkkiä samettia -blogin Petriina osasi kertoa todella houkuttelevasti  kaupungin tärpeistä

Porvoo – auringossa kimmeltävä joki, mukulakivikadut, ihanat vanhat puutalot...

Turku – — pitäisi joskus ajan kanssa tutustuttaa lapset Turun nähtävyyksiin, kun olemme kaupungissa yleensä joko sukuloimassa tai läpikulkumatkalla, menossa "Viikinki-laivalle".

Sastamala – Vanhan kirjallisuuden päivät äidille, läheinen remppakohde isälle, Herra Hakkaraisen talo lapsille sekä kaupan päälle ihanat järvimaisemat ja kauniit vanhat talot ja kirkot. Assyriologin lifestyle-blogissakin on vastikään ihastuttu kaupunkiin ja kirjoitettu siitä postaus ja toinenkin.

Savonlinna – Naantalin lisäksi toinen kesäisiä mielikuvia herättävä kaupunki, jossa en ole ikinä (kunnolla) käynyt, mutta jonne olisi mukava päästä.

Missä kotimaan kaupungeissa sinä tykkäät vierailla kesäisin?

Mary H. Rubio & Elizabeth Waterston: The Complete Journals of L. M. Montgomery (Vol. 1)

Mary H. Rubio & Elizabeth Waterston: The Complete Journals of L. M. Montgomery. 
The PEI Years, 1889–1899.
Oxford University Press 2010, 484.

Monday, July 14, 1890
Cavendish PEI

I am sitting in a kitchen doorstep as I write. It is a lovely evening. Everything is so clear and beautiful and I feel almost sad when I reflect that soon I shall be far away from those dear hillslopes and clover fields — for it is all settled that I am to go for a trip west and will probably stay there a year. We will leave in August I expect. I am looking forward to it with great delight.

Olen jo pitkään haaveillut L. M. Montgomeryn päiväkirjojen lukemisesta ja ajattelin alkaa kerätä Selected Journalsien niteitä. Onneksi en kuitenkaan ryhtynyt tuumasta toimeen, sillä nyt huomasinkin, että lempikirjailijani päiväkirjamerkintöjä on alettu julkaista kokonaisuudessaan, lyhentämättöminä. Tilasinkin kaksi tähän mennessä ilmestynyttä Complete Journalsia eräästä pohjoismaisesta verkkokirjakaupasta. En ole lukenut vielä ensimmäistäkään osaa kokonaan, mutta halusin jo kirjata joitakin vaikutelmia ylös.

Muistan lukeneeni jostakin, että Maud Montgomery hyödynsi omia päiväkirjamerkintöjään Runotyttö-trilogian Emilian fiktiivisissä päiväkirjamerkinnöissä, ja se on helppo uskoa. Maudin merkinnöissä on samankaltaisia tapahtumia ja kuvauksia kuin Emilialla – kuvauksia koulupäivistä, erilaisista kommelluksista ja leikeistä ystävien kanssa, lyhyitä luonnehdintoja hänen tuntemistaan ja tapaamistaan ihmisistä, siellä täällä lyyrisia luontokuvauksia ja tunnelmointia. Ennen kaikkea sävy on sama: siinä on huumoria ja dramaattisuutta, veitikkamaisuutta ja tunteellisuutta.

Julkaistut päiväkirjat alkavat vuodesta 1889, jolloin Maud on viisitoistavuotias (Maud kertoo kyllä pitäneensä päiväkirjaa aiemminkin mutta hävittäneensä vanhat tekstit, sillä hän ei ollut tyytyväinen säätilojen kommentointiin painottuneisiin merkintöihinsä). Päiväkirjojen ensimmäisten vuosien merkintöjä lukiessa on helppo uskoa, että Maudilla on ollut varsin onnellinen nuoruus Prinssi Edwardin saarella, vaikka menetys ja orpous (äiti kuoli Maudin ollessa pienokainen ja isä asettui asumaan länteen ja perusti uuden perheen) on varmasti luonut varjonsa kaikkiin elämänvaiheisiin. Nuoruuden päiväkirjoja lukiessa kuva vanhoilla päivillään väsyneestä, katkeroituneesta ja masentuneesta rouva Maud McDondaldista tuntuu kuitenkin etäiseltä, sillä teksti pursuaa elämäniloa kuin kertomukset Vihervaaran Annasta konsanaan.

Maud asui lapsuutensa ja nuoruutensa äidinpuoleisten isovanhempiensa MacNeilien luona Prinssi Edwardin saarella, pienessä Cavendishin kalastajakylässä. Maud mainitsee päiväkirjassaan isovanhemmistaan, että he eivät mielellään anna Maudin kutsua vieraita kylään eivätkä tahtoisi Maudin juuri käyvän muualla kuin koulussa (päiväkirjan perusteella Maud kuitenkin kävi erilaisissa nuorten huvituksissa ja kirkon tilaisuuksissa sekä vietti ystäviensä kanssa aikaa metsissä ja rannoilla).

Vuonna 1890 Maud matkusti isänisänsä (josta hän pitää enemmän kuin isoisä MacNeilista) isänsä perheen luo Prince Albertin kaupunkiin Saskatchewaniin. Näin Maud kuvaa ensivaikutelmiaan:

We reached Prince Albert at four. It is quite a pretty little town – rather "straggly", build along the river bank. Father's house is a nice one on Church Street. Mamma seems quite nice and friendly and my two-year-old half sister Kate is a very pretty child. There is also a girl staying here and going to school – Edith Skelton. She belongs to Battleford, and is just my age. I have met so many strangers that  I feel bewildered – and very tired.

Maudista oli ihanaa nähdä isäänsä, mutta jo muutaman päivän kuluessa hän oli varma, että ei tulisi pitämään äitipuolestaan. Maudin mukaan Mary Ann kohteli häntä tahallisen välinpitämättömästi, tylysti ja mustasukkaisesti – onkohan äitipuoli ollut esikuvana esimerkiksi Jane ja Saaren kutsu -romaanin isoäidille ja Jane-tädille? Montgomeryn tyttöromaanien sankarittaret ovat lähes poikkeuksetta äidittömiä ja harvemmin heillä on äitipuoltakaan, mutta erilaiset sukulaistädit on usein kuvattu varsin ankariksi ja joskus jopa ilkeiksi.

Maud kaipasi myös kovasti takaisin Prinssi Edwardin saarelle, ja hän palasikin sinne vuotta myöhemmin. Vain Saarella Montgomery tunsi olevansa kotonaan, meren ja omenankukkien tuoksussa:

The country is very beautiful now. The young leaves are such a bright, tender green, and the opening apple buds are pink and white. The grass is green and velvety, starred with hundreds of dandelions.

Jatkan ihanan Maudin päiväkirjojen parissa ja tulen luultavasti kirjoittamaan niistä vielä useampaan kertaan. Tässä näitä ensivaikutelmia, suloista sunnuntaita kaikille ja erityisesti niille, "jotka tuntevat Joosefin"!

Henrika Andersson & Christel Rönns: Nauvo-Auvo, mun amour

Henrika Andersson (teksti) ja Christel Rönns (kuvat): Nauvo-Auvo, mun amour
Nagu-nalle min amour, käsikirjoituksesta suomentanut Helene Bützow.
Schildts&Söderströms 2013, 102 sivua.

Mietin joskus, miksi ihmisten täytyy koko ajan TEHDÄ niin paljon. Jotkut asiat ovat tietysti tärkeitä, niin kuin esimerkiksi syöminen, nukkuminen ja leposteleminen. Olen kuitenkin nähnyt joskus, kuinka Benjaminin perhe säntäilee sinne tänne, ovesta sisään ja ulos, käsissään kasseja ja sateenvarjoja, laukkuja ja vaatteita, puhelimia ja avaimia, jotka ovat unohtuneet pöydälle siksi että on niin kiire. Sellaisina hetkinä minusta on erityisen mukavaa olla karhu.

Nauvo-Auvo on lelukarhu, joka on unohtunut hyllylle pölyttymään Benjamin-pojan täytettyä jo kymmenen vuotta. Nauvo-Auvon ja Benjaminin seikkailuista on kerrottu (tai tarkemmin sanoen, Nauvo-Auvo on itse kertonut ja hän toimii minäkertojana myös tässä uudessa kirjassa) aiemmin Nauvo-Auvon omassa kirjassa (Tammi 2007). Benjaminin perhe lähtee Ranskaan lomalle, ja jo puoliksi unohtunut nalle pääsee mukaan.

Sekä Nauvo-Auvon takakannessa että Lastenkirjahylly-blogissa kirjaa suositellaan ennen muuta ääneen luettavaksi, ja olen samaa mieltä – pitkähköt luvut, kapeat marginaalit, niukka kuvitus ja rauhallisesti etenevä tarina eivät ehkä saisi kirjaa itsekseen lukevaa 6–9 -vuotiasta (minkä ikäisille kirja ehkä parhaiten sopii) säilyttämään mielenkiintoaan. Meillä Nauvo-Auvoa luettiinkin ääneen, mutta lapsista oli selvästi nähtävissä, että kirja ei vienyt täysin mukanaan. Itse pidän rauhallisista lastenkirjoista, mutta Nauvo-Auvon tarina olisi kaivannut hieman lisää jännitettä – ei siis jännitystä vaan jännitettä, jotakin mitä kohden juoni kulkee, motivaatiota tarinalle.

Kirja on kuitenkin hyvin sympaattinen ja lämminhenkinen, täydellinen kesäkirja. Nauvo-Auvo on leppoisa nalle, joka tarkkailee perheen puuhia mutta jolla on omiakin suunnitelmia, ajatuksia ja unelmia. Benjaminin kanssa Nauvo-Auvo pääsee onkiretkelle ja kanoottiseikkailulle, tutustuu kameleguaani herra Iguun ja kuuntelee Benjaminin sydämen salaisuuksia kauniiseen Vivieniin liittyen. Benjaminin perhe on hauskasti kuvattu: kukaan perheenjäsenistä ei ole täydellinen vaan kaikilla on joskus huonot hetkensä, mutta perheen yhteishenki on vahva keskinäisestä naljailusta ja ajoittaisista kiukunpuuskista huolimatta. Christell Rönnsin kuvitus kertoo samaa arkisen aurinkoista tarinaa, jossa tuimatkin ilmeet sulavat hymyyn kesän ja ystävyyden lämmössä.

István Örkény: 100 minuuttinovellia

István Örkény: 100 minuuttinovellia
Unkarinkielestä suomentanut Juhani Huotari.
Atena 2012, 242 sivua


Muutaman viikon kuluttua oli hänen taiteellisessa näkemyksessään kuitenkin havaittavissa huomattava muutos. Kuuluisiin oliivi– ja biljardipalloasetelmiin (kyseessä oli hänen ns. oliivinvihreä kautensa) ilmestyivät ensimmäiset appelsiinit.

Vanhoilla päivillään hän maalasi jo sitruunoitakin ja lopulta myös kananmunia, mutta yhdeltäkään kankaalta ei uupunut appelsiini.

Silloin hänestä tuli suuri taiteilija. 


Arvaatteko, mikä sai aikaan tämän käänteentekevän muutoksen taidemaalari Viktor T.:n taiteessa, jota kuvataan István Örkenyn novellissa "Elämys ja taide"? Ei enempi eikä vähempi kuin avaruusmatka. Nyt olen spoilannut teiltä yhden Örkényn minuuttinovelleista – referoimalla alun ja siteeraamalla lopun – mutta onneksi Juhani Huotarin suomentamassa ja Atenan julkaisemassa 100 minuuttinovellia -kokoelmassa on vielä 99 yllättävää ja absurdia novellia jäljellä.

Yhden Örkényn novellin voi, nimensä mukaisesti, lukea minuutissa, kokoelman alussa olevan "Käyttöohjeen" mukaisesti vaikka sillä aikaa kun keitämme löysiä munia tai odotamme vastausta puhelimeen (mikäli numero tyyttää varattua). Osa novelleista on muodoltaan erilaisia listoja tai lomakkeita, joissakin on piirros ja jotkut ovat lähinnä dialogia. Novellit parodioivat milloin kansansatuja, milloin totalitaristisen valtion mielipidekyselylomaketta.

Unkarilainen István Örkény (1912–1979) taisteli toisessa maailmansodassa rintamalla – juutalaisuutensa vuoksi pakkotyöyksikössä – jäi vangiksi ja joutui työleirille. Unkarin kansannousun jälkeen Örkény oli vielä muutaman vuoden julkaisukiellossa poliittisista syistä. Vaikeat kokemukset näkyvät varmasti minuuttinovellien synkässä huumorissa, mutta kirjailijan itsensä mukaan myös niiden lyhyessä muodossa:

Kenties se on ollut syynä sille, että olen aina pyrkinyt tiiviiseen harvapuheisuuteen, lyhyeen ja tarkkaan ilmaisuun, hakenut oleellista, usein hätiköiden, jokaista ovikellon soittoa kavahtaen, sillä paljon hyvää en voinut odottaa sen enempää posteljoonilta kuin muiltakaan tulijoita.

100 minuuttinovellin esipuheessa György Konrád kirjoittaa, että Örkénylle itselleen minuuttinovellit olivat sivutuotteita, sormiharjoituksia vakavampia töitä eli romaaneja varten – romaaneja, joista suurin osa ei koskaan valmistunut. Minuuttinovellit sen sijaan ovat saavuttaneet jo klassikon aseman.

Minuutteja novellien parissa ovat viettäneet myös ainakin Merenhuiske ja Linnea.

P.S. Olen näemmä suunnitellut Örkényn novellien lukemista jo pari vuotta sitten, Novellihyllystä poimittua -postauksessa mainitsen saaneeni niistä vinkin blogiystävältä. Millaisia lukusuunnitelmien arkistoja kirjablogit ovatkaan; pitipä heti kurkata, mitä kirjoja ajattelinkaan tänä kesänä lukea ja mitä niistä olen tähän mennessä lukenut.

Laura Save: Paljain jaloin

Laura Save: Paljain jaloin 
Wsoy 2013, 380 sivua.

Olen kukenut pitkän matkan. En ole enää se sama Laura, joka luuli voivansa hallita elämää. 

En olisi koskaan uskonut, että kohdalleni osuu tällaista. Vaikka olen aina pelännyt sairastuvani syöpään, en kuitenkaan jotenkin tosissani ajatellut, että sellainen on mahdollista. Syöpähän on se, josta  luetaan kirjoista. Siihen sairastuu joku urhea sankaritar, joka taistelee loppuun asti ja paranee, kun läheiset jo luulevat että toivo on menetetty.

Paljain jaloin on syöpään menehtyneen Laura Saven (1983–2012) päiväkirjamerkintöihin ja muistoihin perustuva omaelämäkerrallinen romaani. Kirja alkaa siitä päivästä, kun Laura saa tietää sairastavansa syöpää ja viimeiset sivut kertovat siitä, kuinka Lauralle varataan paikka saattohoitokodista. Vaikka tiesin jo kirjaan tarttuessani, miten Lauran taistelu syöpää vastaan tulisi päättymään, se tuntui vaikealta uskoa. Välillä näyttää jo paremmalta: tulevat "viimeiset sytostaattihoidot", hyvältä näyttävät kontrolliröntgenit, leikatun jalan kuntoutus sekä meikkaus- ja ruuanlaittokurssit pehmeänä laskuna ennen opintojen jatkamista. Laura valmistautuu henkisesti siihen, että on pian taas ortopedian osastolla ja Töölön tapaturma-asemalla, mutta tällä kertaa opiskelijana. Toisin kuitenkin käy, kun röntgenkuvat kertovat syövän olevan yhä voimissaan ja Lauran jalka amputoidaan.

Kirja alkaa samankaltaisella rytinällä kuin Riikka Ala-Harjan romaani Maihinnousu, jossa syöpään sairastuu kertojan tytär. Syöpä paiskataan kasvoille ilman ennakkovaroitusta, eikä sitä vastaan taistelemisesta saa lomaa, vaikka sytostaattihoitojen väliin mahtuukin suvantovaiheita. Laura on nuori lääketieteen opiskelija, Sofian vaimo ja pienen Otson äiti. Syöpä tunkeutuu keskelle onnellista parisuhdetta ja perhe-elämää, vie jalan ja lopulta tulevaisuudenkin, vaikka toivosta ei voi luopua koskaan. Otso-poika on vasta vauva, kun Laura sairastuu, ja äidin ollessa sairaalassa Otso kasvaa ja oppii uusia asioita. Pojan aikuisuutta Laura ei tule koskaan näkemään, mutta pojan hymyt ja halaukset antavat uskomattoman paljon voimaa.

Ehkä helpottavin kokemus kohti tynkäni hyväksymistä oli kuitenkin se, kun Otso tuli sängyn viereen ja ilmoitti haluavansa kurkata peiton alle. Sitten se kulta vain repi peiton pois, hihkaisi innostuneena "OHO!" ja halusi sen jälkeen monta kertaa joka vierailulla kurkkia jännää uutta jalkaani. Silloin päätin, että en koskaan poistata noita polvesta heiluvia varpaitani. 


Kirjan alkuosa keskittyy hoitojen konkretiaan ja on täynnä taistelutahtoa. Arki – milloin sairaalassa, milloin kotona – on vahvasti läsnä myös tarinan loppupuolella, ja Lauran oma ääni kuuluu väsymyksen, kivun ja luopumisenkin hetkillä. Lauran tapa kertoa on kaikkea muuta kuin sentimentaalista tai korkealentoista; se on rosoista, karheaa, kaunista, katkeraa ja valoisaa. Paljain jaloin on samankaltainen lukukokemus kuin Reko ja Tiina Lundánin Viikkoja, kuukausia tai Johanna Ervastin Jäähyväiset Einolle: ravisteleva ja itkettävä.



Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Zephyr, Annika K., Peikkoneito, Annami, Elegia, Krista, Susa, Karoliina, Jaana, Maija, Suketus, Marissa, Mai

Kesäinen päivä Aarniwalkean Satupihalla

Vietimme esikoisen 8-vuotissynttäreitä Aarniwalkean Satupihalla, mielikuvitusta kutkuttavassa puistossa Riihimäen tuntumassa. Paikka on kuin kotikutoinen yhdistelmä Puuhamaata ja Herra Hakkaraisen taloa. Mitään huvipuistolaitteita satupihassa ei ole; kovimmat vauhdit saa isolla trampoliinilla pomppiessa. Sen sijaan alueella on lukuisia erilaisia leikkimökkejä – koulu, kauppa sekä erilaisia "kotileikkimökkejä", koiranhoitola, "lentävä lautanen", poliisiauto, "lypsylehmä", leikkilaiva, polkutraktoreita sekä prinsessa- ja ja ritaripukuleikkiin houkuttelevia asusteita. Alue laajenee läheiseen havumetsään, josta löytyy kummituslinna, noidan mökki ja peikkojen koti. Kaikkea en edes muista ta, mutta alueen monipuolisuudesta ja kiehtovuudesta kertoo se, että 1–12 -vuotiaat lapset viihtyivät Satupihalla useita tunteja ja lähtiessämme 6-vuotias kysyi, voimmeko tulla seuraavana päivänä uudestaan.

Synttäreitä varten varasin toisen alueen kahdesta katetusta eväspaikasta. Synttäreiden omatoiminen järjestäminen tai eväspaikan varaaminen ei maksanut mitään ekstraa, ainoastaan sisäänpääsymaksut alueelle (6,5 euroa kaikilta yli 2-vuotiaitiailta, mikä on varsin kohtuullinen hinta kun leikkiaikaa ei ole rajattu). Grillasin hotdogeja varten nakkeja nuotiolla, muuten olin valmistanut tarjoilut kotona. Jääkaappia paikassa ei ole, mutta koska päivä ei ollut kamalan helteinen, pysyivät juomat kohtuullisen viileinä ja lastenkutsujen takuuvarmat hitit, keksit, karkit ja popcornit, kesätävät hyvin lämmintä, samoin mutakakku (Pihin naisen reseptillä).

Koskaan ennen en ole saanut kattaa synttäripöytää niin rauhassa, vaikka mies lähti autolla hakemaan vieraita, sillä Satupiha lumosi lapset ensi hetkestä lähtien. Mitään ohjelmaa ei tarvinnut keksiä myöhemminkään, kiertelin vain alueella katsomassa että kaikki ovat tallella ja että kaikilla on joku leikkikaveri. Alue ei ole suuren suuri eikä siellä ole mitään vesilammikoita tai muuta erityistä valvontaa vaativaa, mutta erilaisiin mökkeihin ja nurkkauksiin pääsee kyllä aikuisen katseelta piiloon joten perheen pienempien perään pitää tietysti katsoa.

Satupihalla vessatkin ovat runollisia.

Noitako tässä keittelee taikaliemiään?

Leikkimökit olivat tilpehööreineen niin ihania, että en olisi ihmetellyt, vaikka joku lapsistani olisi päättänyt muuttaa leikkimökkiin asumaan kuin Astrid Lindgrenin Lotta.

Omassa pikku häkissään pihalla asustaa suloinen Peppi-pupu, mutta eksoottisempi luontoelämys oli ihka oikean, ison ja kullanhohtoisen sisiliskon näkeminen pienen koristelähteen auringossa lämmenneillä (muovi)kivillä. Sisilisko on kuulemma niin tottunut ihmisiin, että ei hätkähdä kuin äkkinäisistä liikkeistä. Olin kuitenkin sisiliskon näkemisestä niin häkeltynyt, että en hoksannut ottaa siitä valokuvaa. Rakennelman takana asustaa kuulemma myös ujo sammakko.

Kaiken kaikkiaan Aarniwalkean Satupiha oli hurmaava retkikohde, jonka tunnelmassa on enemmän kuin ripaus Astrid Lindgrenin ja Tove Janssonin lapsen omaa mielikuvitusta kunnioittavaa ja boheemia henkeä.

Olisi hauska kuulla, onko joku lapsiperheen kotimainen kesäkohde vienyt sinun sydämesi tai millaisissa paikoissa olet järjestänyt lastenkutsuja!