Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
The Way the Crow Flies, suom. Kaijamari Sivill.
Tammi 2004, Keltainen kirjasto 361, 851 sivua.

Edessäpäin, Huron Countyn maantien ja nimettömän soratien risteyksessä, on maataviistävä paju. Puu seisoo vähän kallellaan kuin vaivihkaa tervehtien ja väreilee sateessa vedenalaisen vihreänä, syksyn haalistamana; kun Madeleine ehtii lähemmäs, sade soi tiheisiin pieniin lehtiin keveänä, pitkätukkaisen sopraanon lauluna. Paju kimmeltää, taikavarpuja jokainen oksa. Kenties hän viettää täällä ensi yön, leveä ja tukeva oksa vuoteenaan. Hän avaa vihreän verhon ja vesihelmet sulavat hänen käsivarsilmeen ja niskaa pitkin selkään kun hän astuu viileään kuivaan holviin, ja samassa ääni muuttuu. Kuin olisi sateella teltassa.

MacCarthyn perhe on siirtynyt isän lennonopettajan työn mukana tukikohdasta toiseen pitkin Eurooppaa, muuttanut kerta toisensa jälkeen uuteen naapurustoon, maalinvalkoisena hohtavaan tyhjään taloon ja aloittanut alusta tutustumisen uusiin työtovereihin, kotirouvakollegoihin ja koulukavereihin. Romaanin Linnuntietä alkaessa Jack-isä on saanut siirron kotimaahan Kanadaan, Centralian tukikohtaan, jossa hän on vuosia aiemmin joutunut lento-onnettomuuteen. Eletään vuotta 1962. Toinen maailmansota on vielä vahvasti muistissa, ja kolmatta maailmansotaa pelätään. Perinteiset arvot ovat voimissaan, vaimot ovat kotirouvia, lapset tottelevaisia ja politiikka kuuluu miehille.

Jack käy töissä ja upseerikerholla, Mimi hoitaa kotia, järjestää kutsuja ja verkostoituu muiden naapuruston kotirouvien kanssa. Kaksitoistavuotias Mike ja romaanin keskeishenkilöksi nouseva kahdeksanvuotias Madeleine käyvät koulua ja luovivat omissa kaveriporukoissaan. Kaikki haluavat päteä ja tulla hyväksytyiksi omassa viiteryhmässään, ennen muuta Madeleine ja Jack-isä painivat tämän asian kanssa. Jack on valmis maksamaan siitä kovemman hinnan – tai oikeastaan hän maksattaa sen muilla – kun hän lähtee mukaan salaiseen operaatioon ja riskeeraa sen mukana paljon.

Centralian seurapiireissä on tärkeää olla kuten kaikki muutkin, mutta jonkin verran boheemiutta katsotaan läpi sormien – saksanjuutalaisen Henry Froelichin perheeseen suhtaudutaan hyväntahtoisesti ja vähän säälivästi, sillä perheen Karen-äiti pukeutuu ja käyttäytyy epäsovinnaisesti, kahdella lapsella on koulukotitausta ja yhdellä vaikea cp-vamma. Henrykin alkaa jossain vaiheessa houria nähneensä kaupungilla miehen, joka työskenteli Dora-keskitysleirillä, jossa Henry itse oli pakkotyössä toisen maailmansodan aikana. Froelichien teini-ikäistä Ricky-poikaa pidetään lähestulkoon unelmavävynä, mutta hänellekin yhteisö kääntää nopeasti selkänsä, kun kaameaan rikokseen etsitään syyllistä.

Salaisuudet ja pelot sekä valheet ja syyllisyys ovat Linnuntien keskeisiä teemoja. Kirja on ennenkaikkea nuoren tytön kasvu- ja kehityskertomus, jonka taustana on kertomus Kanadasta ja Euroopasta kylmän sodan piinassa mutta myös kasvavan populaarikulttuurin ja avaruuslentoihin kulminoituvan tulevaisuudenuskon hehkussa. Romaani luotaa niitä uhkia, jotka vaarantavat keskiluokkaisen koulutytön päältä katsoen suojattua elämää. Pitäisikö pelätä eniten Kuuban ohjuskriisiä vai naapurin koulukotitaustaista rämäpäätä? Onko Hitler varmasti kuollut? Uskaltaako papalle tai mamille kertoa, mitä koulussa tapahtuu?

Moni on sanonut, että mittavuudestaan ja hitaasta kerronnastaan huolimatta Linnuntietä tempaa mukaansa niin, että kirjaa ei pysty päästämään käsistään. Minä puolestani tarvitsin tämän tiiliskiven lukemista taukoja toisten kirjojen parissa, ja tapahtumien kääntyessä tragedian kautta masentavan epäoikeudenmukaiseksi oikeussalidraamaksi minun oli pakko unohtaa kirja pidemmäksi aikaa. MacDonald kuvaa suurta, osin selittämätöntäkin pahuutta, ja toisaalta inhimillistä heikkoutta ja itsekkyyttä, joka vie julmuuden aloittaman tapahtumaketjun pidemmälle. Kaiken lisäksi Linnuntietä pohjaa todelliseen tapaukseen, jossa syytön nuori tuomittiin vuosikymmeniksi vankilaan – tuo tosipohjaisuus saa tarinan tuntumaan entistäkin julmemmalta. Yhtä kaikki, vuoden (ja kirjaston uusimiskertojen) kääntyessä kohti loppuaan minun piti palata Linnuntielle, kohdata aikuistunut Madelin ja se, että katharsista ei aina ole tarjolla romaanissakaan. Mutta toivoa ja ystävyyttä on aina, onneksi MacDonald piirtää nekin näkyviin.

Ann-Marie MacDonald on ennen kaikkea tarinankertoja, joka hallitsee niin kertomuksen laajan kaaren kuin sen pienemmätkin punokset. Linnuntien toinen vahvuus on ajankuvassa, joka saa varmasti kaikupohjansa 1958 syntyneen kirjailijan omista lapsuusmuistoista mutta tekee 1960-luvun eläväksi sellaisellekin lukijalle, joka ei ole kyseistä vuosikymmentä kokenut. Henkilökuvaus on romaanissa hieman heikompaa osan hahmoista jäädessä stereotyypeiksi, mutta Madeleinen sisäisen kokemusmaailman romaani välittää vahvasti. Kaijamari Sivillin käännöksessä myös romaanin kieli soi kauniisti; MacDonaldin kerronta on hyvin kuvailevaa.

Linnuntietä oli minulle ennen kaikkea koskettava ja ravisteleva kirja, yhtä aikaa sekä nautittavaa että ahdistavaa luettavaa. Nautittavaa taitavan kerronnan vuoksi, ahdistavaa puhtaasti rankkojen tapahtumien ja henkilöhahmojen kohtaloiden vuoksi. Romaani käynnistyi hitaasti, mutta alun hitauden koin vain miellyttävänä, kun taas kirjan puolenvälin jälkeen voimakkain jännite hiipui ja koin, että tiivistämisen varaa olisi ollut.Linnuntietä on runsas, rikas ja tarkkanäköinen teos.

Linnuntiellä ovat viipyneet myös Liisa, Katja, Karoliina, Salla, Eeva Kolu ja Hesarin Suvi Ahola.

Jostein Gaarder: Joulumysteerio

Jostein Gaarder: Joulumysteerio
Julemysteriet, suom. Katriina Savolainen.
Tammi 1996, 229.

– Joakim on oikeassa sanoessaan, ettemme saa ruveta riitelemään, vaikka uskommekin eri asioihin. Sekin on joulun sanoma. Kenties suurin kaikista totuuksista on se, että taivaallinen kauneus leviää hyvin helposti, mikäli ihmiset vain auttavat sitä leviämään. Kun kirjoitin kertomusta pienille paperilapuille, jotka taittelin huolellisesti ja sujautin joulukalenterin luukuista sisään, minulla oli vain muutama kiinnekohta.

Luin Joulumysteerion lapsille ääneen "joulukalenterina": yksi luku illassa joulukuun ensimmäisestä päivästä aattoiltaan. Siitä on monta vuotta, kun olen viimeksi lukenut kirjan alusta loppuun, vaikka esimerkiksi viime joulukuussa selailin kirjaa ja luin siitä muutaman luvun. Joulumysteerion lumo oli jäljellä, joskin hieman haalistuneena, ja kirja oli jännästi yhtä aikaa hyvin ajankohtainen ja toisaalta ajaton, mutta nuortenkirjana ehkä hivenen vanhentunut. Toki Joulumysteerio on kirja kaikenikäisille, mutta kirjan ensisijainen kohderyhmä ovat mielestäni varhaisteini- ja teini-ikäiset, joiden mielenkiinto ei välttämättä pysy yllä tällaisen (kirkko)historiallisella nippelitiedolla kuorrutetun ja varsin löyhäjuonisen tarinan parissa.

Joulumysteeriossa on tavallaan kaksi sisäkkäistä tarinaa. Kehyskertomuksessa noin kymmenvuotias (en muista mainittiinko ikää, mutta suunnilleen sen ikäisenä aina ajattelen päähenkilöä) Joakim etsii viime hetkellä joulukalenteria isänsä kanssa, ja löytää eräästä kirjakaupasta vanhan kuvajoulukalenterin. Kalenteri ei ole myynnissä – kirjakauppias arvelee torilla kukkia myyvän Johannes-nimisen miehen tuoneen jättäneen kalenterin myymälään kiitokseksi vesilasillisesta – mutta Joakim saa sen ilmaiseksi. Kotona Joakim avaa ensimmäisen luukun ja löytää paitsi kuvan, myös pienen paperilapun täynnä tekstiä. Näin käy joka luukun kohdalla, ja lappusista syntyy tarina, jatkokertomus kahdeksanvuotiaasta Elisabeth-tytöstä, joka lähti tavaratalon leluosastolta joulun alla seuraamaan karitsaa ja päätyi matkaamaan halki ajan ja Euroopan kohti Betlehemiä ajanlaskun alussa, Jeesuksen syntymähetkellä. Joka päivä Elisabethin ja karitsan seuraan liittyi uusi "pyhiinvaeltaja", milloin enkeli, milloin paimen, tietäjä tai itse keisari Augustus, jonka verollepanokäskyn johdosta jouluevankeliumi alkaa.

Joulumysteerion sisäkansille on kuvattu kartta Elisabethin ja hänen kanssavaeltajiensa matkareitistä. 

Jostein Gaarder toimi uskonnon ja filosofian opettajana ennen kuin jäi vapaaksi kirjailijaksi, ja vaikka Joulumysteerio ei ole yhtä tietopitoinen kuin vähän vanhemmille suunnatut Pasianssimysteerio ja Sofian maailma, on kirjassa pitkähköjä "luento-osuuksia", joissa esimerkiksi itämaan tietäjä tai enkeli selostaa Elisabethille jotakin historiallista tai kristinopillista anekdoottia. Ylipäätään "joulukalenterikertomus" on aika pitkäveteinen; pyhiinvaeltajajoukko kulkee eteenpäin, enkeli Efiriel tarkistaa silloin tällöin vuosiluvun "enkelikellostaan", seurueeseen liittyi joku uusi jäsen ja silloin tällöin joku tavallinen ihminen näkee vilauksen pyhiinvaeltajista. Lapsienkeli Umuriel tuo mukaan hieman vaivihkaista huumoria, mutta vaellustarinasta puuttuu oikeastaan jännite, vaikka lukija odottaakin uteliaana, mitä Betlehemissä tapahtuu.

Kehyskertomus on vähän jännittävämpi, vaikka toki sekin, joulukalenteri-ideasta johtuen, perustuu toistolle. Toistosta puheen ollen, Joulumysteeriossa kerrataan jatkuvasti aiemmin kerrottua, ja kuusivuotiaani kysyikin eräänä iltana hämmästyneenä, että miksi aloitan alusta. Kertauksen ansiosta vähän nuoremmatkin lukijat/kuuntelijat pysyvät kärryillä siitä, mitä sisäkkäisissä tarinoissa tapahtuu (etenkin, jos kirjaa luetaan juurikin kalenterimaiseen luku päivässä -tyyliin), ja osittain se taitaa olla kerronnan tehokeinokin, mutta toisto meni ehkä vähän liiallisuuksiin. Joka tapauksessa kehyskertomukseen luo jännitettä ennen kaikkea se, että Joakim vanhempieneen saa selville, että kahdeksanvuotias norjalaistyttö on todellakin kadonnut tavaratalosta äitinsä seurasta – vuosikymmeniä aiemmin, vuonna 1948.

Viimeisessä luvussa "maagisen joulukalenterin" arvoitus selviää jollain tapaa ja langat solmitaan muutenkin yhteen, mutta tietty arvoituksellisuus säilyy. Tapahtumia voi tulkita monella tavalla, ja varsin suuretkin asiat kuitataan lopulta joulun hengessä. Kadonneen Elisabethin kohtalo kietoutuu Palestiinan kansan kohtaloihin ja pakolaiskysymyksiin, ja vaikka norjankielisen alkuteoksen ilmestymisestä on jo yli kaksikymmentä vuotta, ei Betlehemissä ja sen ympäristössä ole vieläkään todellinen rauha. Hämmentävän ajankohtaiseksi Joulumysteerion tekee myös se, että joulukalenterin tekijä Johannes on kotoisin Syyrian Damaskoksesta.

Joulumysteeriossa on hippunen ikiaikaista viisautta, hyvyyttä ja kauneutta. Ajoittaisesta pitkäpiimäisyydestä huolimatta kirja on kiehtovaa luettavaa, ja koska olin sopivasti unohtanut loppuratkaisun, sain vähän jännittääkin miten mysteeri selviäisi. Gaarderin mielikuvitus ja kyky punoa yhteen faktaa ja fiktiota sekä leikitellä elämän ja kirjallisuuden lainalaisuuksilla on ihailtavaa, ja nyt tekisi mieli lukea hänen muutkin suomennetut kirjansa uudestaan.

Aaltonen, Hämäläinen & Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa

Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen ja Sanni Seppo:
Anna Ahmatova Fontankan talossa
Into 2012, 79 sivua.

Fontankan talon kattojen alla, 
missä illan raukeus vaeltaa, 
aivainnippu ja lyhty kädessään, 
jostain etäältä ääneni huhuili, 
sopimaton ääneni häiritsi
esineiden sikeää unta;
missä vanha vaahtera, todistaja,
auringonkiertojen vartija,
katselee sisälle huoneeseen, 
ja eromme ennalta aavistaen
ojentaa kuin apua tarjoten
mustaa, kuivunutta kättään.

Kiinnostuin Anna Ahmatova Fontankan talossa -kirjasta luettuani siitä muutaman blogiarvion, mutta lukuisista kehuista huolimatta en osannut täysin kuvitella, kuinka kiehtova teos on kyseessä. Tätä kirjaa täytyy pitää kädessä, käännellä sen lehtiä ja nähdä omin silmin Anne Hämäläisen upeat valokuvat ja Sanni Sepon niistä ja aikalaiskuvista koostamat kollaasit. Lainasin kirjan ensin kirjastosta, mutta ihastuin siihen niin, että toivoin sitä puolisolta joululahjaksi. Nyt voin aina halutessani palata kirjan tunnelmiin, ihastella sen herkkää kauneutta.

Useimmat kirjan kuvista ovat tosiaan kollaaseja, joissa valokuvat Anna Ahmatovasta ja Fontankan talon esineitä ja interiööreistä kuultavat toistensa lävitse. Näin kuviin syntyy uusia merkityksiä ja ajallista kerroksellisuutta. Kuin Anna Ahmatova itse olisi yhä läsnä Fontankan talossa – ja varmasti hän eräällä tavalla onkin. En ole käynyt koskaan Pietarissa enkä siis myöskään Fontankan talossa, mutta voisin kuvitella, että talon tunnelmassa on samaa ajan virtauksen ja pysähtyneisyyden haikeaa leikkiä kuin Sanna Sepon työstämissä kollaasikuvissa.

Kuvat nousevat Fontankan talossa -kirjassa pääosaan, mutta myös tekstit ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Pirjo Aaltonen kertoo runoilija Anna Ahmatovan (1889–1966) elämästä, etenkin niiltä osin, kuin se kytkeytyy Fontankan taloon, jossa Ahmatova asui vuosina 1928–20 sekä myöhemmin 1920-luvulla. Seremetevin kreivisuvun upeassa barokkipalatsissa, joka sai kutsumanimensä edessään virtaavasta Fontankajoesta, toimii nykyään Ahmatova-museo, jossa esitellään paitsi Ahmatovan, myös muiden talossa asuneiden tai vierailleiden ihmisten – sukulaisten, ystävien ja elämänkumppanin, taidehistorioitsija Nikolai Puninin – elämää.

Kirjassa on myös muutamia Anna Ahmatovan runoja, Marja-Leena Mikkolan ja Pentti Saaritsan suomennoksina. Anna Ahmatova Fontankan talossa on täydellinen kirja juuri tällaisena, mutta se herättää halun lukea lisää Ahmatovalta ja Ahmatovasta. Lukulistalle päätyvät siis ainakin Jelena Kuzminan elämäkertateos Anna Ahmatova, koditon sekä Mikkolan suomentamat Ahmatovan Valitut runot.

Kirjasta muualla: Täällä toisen tähden alla, Oksan hyllyltä, Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Kirjava kukko

Vastauksia jouluisiin haastekysymyksiin ja rauhaisan joulun toivotus!

Lumiomenan Katja muisti minua pienellä haasteella ja siihen liittyvillä jouluisilla kysymyksillä, kiitos! Haasteessa pyydettiin ensin kertomaan jotakin oman päivän kulusta. Neljäntenä adventtisunnuntaina olen muun muassa nukkunut pitkään, sytyttänyt neljä kynttilää sekä paistanut (vielä kerran!) lisää pipareita ja koristellut niitä lasten kanssa. Ja sitten kysymyksiin:

1. Mikä on joulun paras herkku?

Piparkakut, rosolli ja graavilohi. Jouluna kuitenkin, jos koska, parasta on joulupöydän kokonaisuus, jossa eri maut täydentävät toisiaan.

2. Joulukuusi: luonnonkuusi, kasvatettu, muovinen vai ei kuusta ollenkaan?

Luonnonkuusi olisi tietysti paras ja sellaisiakin meillä on ollut. Tänä vuonna mies kävi (itse asiassa juuri tänään) hakemassa lasten kanssa kasvatetun kuusen paikallisen joulukuusiyrittäjän metsästä – pakettiin kuului makkaranpaistoa kodalla. Edellisessä, pienessä asunnossa meillä ei ollut joka vuosi kuusta lainkaan, mutta silloin lapset olivat pienempiä eivätkä sitä osanneet niin toivoa. Mutta mieluummin ei kuusta ollenkaan kuin muovikuusi, sillä parasta kuusessa on sen tuoksu.

3. Oletko joulun suhteen konservatiivinen vai uutta etsivä?

Riippuu tietysti siitä, kehen vertaa, mutta en tiukasti kumpaakaan. En ikinä leipoisi piparkakkuja muulla kuin sillä ainoalla oikealla piparireseptillä, mutta monesta muusta asiasta voin joustaa.

4. Mitä teet vanhoille joulukorteille?

Tusinakortit pistän poistoon, mutta valokuvat lapsista ja kissoista säästän.

5. Jos saisit suositella blogisi lukijoille vain yhtä kirjaa joululukemiseksi, mikä tuo kirja olisi?

Apua, tämä on vaikea! Jos suosittelisin lastenkirjaa, se olisi ehdottomasti Marikki, katso lunta sataa! Paras tietokirja joulunaikaan olisi varmaan Tuula Karjalaisen uusi Tove Jansson -elämäkerta Tee työtä ja rakasta, sen myötä saisi kurkistaa vähän muumilaaksoonkin – tai ehkä sittenkin hurmaava Haltiakuusen alla, jossa vieraillaan suomalaisissa kirjailijakodeissa...

Tämähän meni kovin vaikeaksi, en millään pysty sanomaan vain yhtä, kuten näkyy! Elämäni parhaita jouluisia lukuhetkiä olen viettänyt L. M. Momntgomeryn ja Jane Austenin kirjojen parissa, joita sain lahjaksi ollessani toisella kymmenellä, heidän kirjojaan suosittelen aina. Jos nyt kuitenkin saisin oikeasti sanoa vain sen yhden, niin kyllä se olisi erinomaisesti joulun tunnelmaan sopiva Ulla-Lena Lundbergin Jää.

Yllä olevasta kuvasta näkyy, mitä itse olen suunnitellut lukevani tänä jouluna: kenties nautin tyttökirjanostalogiasta Helga Nuorpuun Ruusulan tyttöjen parissa, uppoudun vähän poikamaisempiin tunnelmiin Jari Tervon Esikoisen kanssa, tai luen viimeinkin niin monen "kirjasiskon" kehuman Uunin tai Westön Missä kuljimme kerran. Kirjat olen (vanhemmilta lainattua Uunia lukuunottamatta) itse ostellut syksyn mittaan ja säästellyt rauhalliseen hetkeen. Jätän lukusuunnitelmissa (joiden toteutuminen ylipäätään on vähän epävarmaa, lapsiperheessä kun lukuaika on lomillakin kortilla) kuitenkin tilaa myös mielenmuutoksille ja ihanille yllätyksille, etenkin sellaisille, joita mahdollisesti löytyy lahjapaketeista.

Oikein rauhallista ja ihanaa joulunaikaa kaikille!

Riitta Konttinen: Onnellista asua maalla

Riitta Konttinen: Onnellista asua maalla
Tuusulanjärven taitelijayhteisö
Siltala 2013, 367 sivua.

Onnellista asua maalla -teoksessa yhdistyy monta kiehtovaa aihepiiriä: taide- ja kulttuurihistoria, perhe-elämän, avioliittojen ja ystävyyssuhteiden kuvaus, kollegiaalisuus ja yhteisöllisyys lahjakkaiden kuvataiteilijoiden, säveltäjien ja kirjailijoiden välillä sekä upeat miljööt, yksinkertaiset mutta kauniit kodit mahtavissa Tuusulanjärven maisemissa. Kirjan päähenkilöt ovat ennalta tuttuja taiteellisen tuotantonsa ja elämäkertojen sekä kirjekokoelmien kautta: Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofeldt, Pekka ja Maija Halonen, Jean ja Aino Sibelius, Eero ja Saimi Järnefelt sekä runoilija ja näytelmäkirjailija J. H. Erkko. Taidehistorioitsija Riitta Konttisen tuoreessa teoksessa heitä tarkastellaan ennen muuta suhteessa toisiinsa ja taloihin – Aholaan, Halosenniemeen, Ainolaan, Suvirantaan ja Erkkolaan – jotka toimivat niin koteina, kohtaamispaikkoina kuin ateljeinakin.

Perinteisesti Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä puhuttaessa on tarkoitettu ennen muuta miehiä: kirjailija-Ahoa, taitelija-Eero ja säveltäjä-Sibeliusta, mutta Konttinen nostaa esiin myös monin tavoin lahjakkaat ja ansoituneet puolisot, joista oikeastaan vain Venny Soldan-Brofelt on enemmän tunnettu myös omista taiteellisista ja kirjallisista töistään. Saimi Järnefelt, omaa sukua Swan (samaa sisarusparvea kuin satukuningatar Anni Swan) oli näyttelijä, mutta hän jätti uransa taka-alalle perustettuaan perheen Eero Järnefeltin kanssa. Eero Järnefeltin Aino-sisar avioitui Jean Sibeliuksen kanssa, vaikka myös myöhemmin Vennynsä vihille vienyt Juhani Aho oli ollut Ainoon rakastunut. Pekka Halosen vaimolle Maijallekaan ei riittänyt pelkkä taloudenpito elämäntehtäväksi vaan hän kaipasi "laajempaa henkistä liikkuma-alaa", jota hän löysi pianonsoitosta ja käännöstöistä, joista jälkimmäisillä oli ajoittain suurikin merkitys perheen elatuksen kannalta.

Vaikka taiteilijayhteisön avioparit uskoivatkin tasa-arvoon ja molempien sukupuolten oikeuteen toteuttaa itseään ja lahjakkuuttaan, lankesi päävastuu arjesta ja talouden- sekä lapsenhoidosta aina lopulta naisten harteille. Tässä suhteessa Tuusulan taiteilijavaimot olivat samassa veneessä, vaikka toinen saattoi elää harmonisemmassa avioliitossa kuin toinen ja kolmas saattoi toteuttaa omaa taiteilijankutsumustaan helpommin kuin neljäs. Naiset tukivat toisiaan arjessa ja lähtivät joskus yhdessä käymään teatterissa tai konsertissa Helsingissä, reippaan yhteisen kävelymatkan rautatieasemalta koteihin ollessa melkein paras osa matkaa. Kodeissakin musiikki ja näytteleminen, "kotiteatteri", olivat luontevia yhdessäolon muotoja. Lapset pyörivät mukana touhuissa ja heidän kasvatukseensa, myös taidekasvatukseen ja esteettisen tajun kehittymiseen kiinnitettiin erityistä huomiota.

Olen käynyt kaikissa Tuusulanjärven taiteilijakodeissa paitsi nykyään(kin) yksityiskotina toimivassa Suvirannassa, ja Konttisen kirja kertoi paljon sellaista kiinnostavaa taustatietoa esimerkiksi talojen rakennusprojekteista, joita en ollut opastetuilla kierroksilla kuullut ja joita varmasti tulevilla taiteilijakotivierailuillani muistelen. Viime kesänä kävin Erkkolassa katsomassa iki-ihanan Martta Wendelinin kuvituksista kootun näyttelyn ja ihastelin etenkin yläkerran pienten kamarien tunnelmaa, mutta runoilija itse on ollut minulle aiemmin tuttu lähinnä kirjallisuuspalkinnon nimestä – nyt tiedän enemmän tuosta rakkaudessaan useaan kertaan pettyneestä miehestä.

Ainolassa olen käynyt yli kymmenen vuotta sitten enkä vierailusta paljoakaan muista, mutta vierailut Aholassa ja Halosenniemessä ovat tuoreessa muistissa. En tiedä, millainen Ahola oli ennen viimeisintä remonttia, mutta ainakaan nykyään talossa ei valitettavasti ole juuri vanhan ajan henkeä ja autenttisuutta jäljellä. Toisaalta juuri siksi Aholassa on helppo ja mukava vierailla lasten kassa: alkuperäisiä pintamateriaaleja ei tarvitse varoa ja taideteoksetkin ovat turvallisesti vitriineissä.

Halosenniemi on kuitenkin Tuusulanjärven taloista hurmaavin, koska siinä on alkuperäiset lankkulattiat ja paljaat jykevät hirsiseinät. Melkein voi kuvitella Pekka Halosen maalaamassa suurista ikkunoista tulvivassa valossa ja Maijan soittamassa pianoa, lasten leikkiessä omiaan.

Onnellista asua maalla on ihana kirja, jota voisi vaikka vain katsella, niin kauniita ovat kuvat Järnefeltin, Halosen ja Soldan-Brofeltin taiteesta, taiteilijakotien interiööreistä ja autenttiset valokuvat taiteilijoista työssään tai naapureista yhdessä pihamaalla lapsineen. Myös tekstiä lukee ahmien, sillä taloilla asukkaineen on kiehtovat tarinansa ja historiansa. Ehkä kiinnostavinta ovat juuri ne erilaiset ystävyys-, rakkaus- ja sukulaisuussuhteiden säikeet, jotka asukkaita yhdistivät, ja ne polut, joita pitkin kuljettiin ystävän luo juttelemaan, toisen takkatulen ääreen.

Pidin kirjan selkeästä jäsennyksestä, jonka ansiosta niin kodit kuin asukkaastkin tulevat vuorollaan esitellyiksi (ja ne ovat myös myöhemmin kirjaa selatessa helposti löydettävissä) ja erilaiset teemat, kuten arki ja juhla sekä politiikka ja aatteet, saavat omat osionsa alalukuineen.

Ateneumin Järven lumo -näyttely, joka kertoo taiteilijayhteisön elämästä teoksin, esinein ja valokuvin on avoinna yleisölle 9.2.2014 asti. Riitta Konttinen on kuratoinut näyttelyn yhdessä Anna-Maria von Bonsdorffin kanssa.

P.S. Inspiroivien taiteilijamiljöiden ystäville suosittelen lämpimästi myös aiemmin tänä vuonna ilmestynyttä kirjaa Haltiakuusen alla – suomalaisia kirjailijakoteja.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalainen: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta
Tammi 2013, 303 sivua.  

Ehkä meidän on kiittäminen sotaa muumeista. Muumit olivat visuaalisina hahmoina syntyneet jo ennen sotaa, mutta vasta sodan keskellä Tove loi niille maailman, jossa kirjailijakin oli turvassa sodan kauhuilta.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta rakastetun kuvataileija-kirjailija Tove Janssonin syntymästä. Tänä syksynä ilmestyi Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta, joka julkaistaan juhlavuonna englanniksi. Karjalainen on tutustunut Toven laajaan kirjeenvaihtoon ja lukuisiin muistikirjoihin ja perehtunyt hänen laajaan, monipuoliseen taiteelliseen tuotantoonsa – ja oi, tavannutkin Toven ja keskustellut tämän ateljeessa taiteesta, elämästä ja [Toven rakastetusta ja opettajasta] Sam Vannista. Runsaan materiaalin ja vankan asiantuntemuksensa pohjalta Karjalainen piirtää Tovesta moniulotteisen kuvan herkkänä mutta määrätietoisena ja tuotteliaana taiteilijana ja syvästi rakastavana ja rakastettuna ihmisenä.

Muutama vuosi sitten luin Boel Westinin Sanat, kuvat, elämä -elämäkerran Tove Janssonista, joten monet faktat Toven elämästä ja tuotannosta olivat ennalta tuttuja. Se ei toki haitannut, ja sitä paitsi taidehistorioitsijana Karjalainen painottaa jonkin verran eri asioita kuin kirjallisuudentutkija Westin. Karjalaisen kirja on lisäksi esteettinen elämys upeine kansineen ja runsaine värikuvineen. Karjalainen kirjoittaa nautittavaa, eläytyvää ja kohteeseensa lämmöllä suhtautuvaa tekstiä.

Toven kaltainen poikkeuksellisen lahjakas ja taiteellisesti varhaiskypsä ihminen ei luonnollisestikaan kasvanut ihan tavanomaisessa perheessä. Toven isä oli kuvanveistäjä Viktor Jansson ja äiti Signe Hammarsten "Ham" Jansson niin ikään kuvataiteilija, joskin Ham joutui ajalle tyypilliseen tapaan jättämään kunnianhimoisimmat ammatilliset tavoitteet perheellistymisen myötä. Tyttärelleen Tovelle Ham oli kuitenkin isän ohella tärkeä ammatillinen esikuva, Karjalaisen (ja aikalaisvalokuvan) mukaan Tove oppi kirjaimellisesti piirtämään äitinsä sylissä. Tove oli niin lahjakas, että hän sai jo 16-vuotiaana jättää koulun (joka oli ollut hänelle aikamoista pakkopullaa) kesken ja aloittaa taideopinnot Tukholmassa.

Muumimammankin esikuvana toimineen Hamin kanssa Tove pysyi aina hyvin läheisenä, Viktor-isänsä, "Faffanin", kanssa sukset menivät ristiin erilaisten poliittisten näkemysten ja arvojen vuoksi. Viktor oli varsin räjähtelevä persoona, ja molemmille oli helpotus, kun Tove sai oman ateljeen ja kahden taiteilija(luontee)n oli mahdollista pitää hajurakoa.

Elämäkerta kertoo paljon siitä, kuinka raskaasti Tove koki sodat. Hän syntyi aivan ensimmäisen maailmansodan aattona, ja toisen maailmansodan alkaessa hän oli nuori nainen. Tovella oli joitakin juutalaisia tai venäläistaustaisia ystäviä, kuten pitkäaikainen ystävä ja rakastettu Sam Vanni sekä ystävätär Eva Konikoff, ja hänen oli vaikea hyväksyä sitä, että nämä tunsivat olonsa epämukavaksi Suomen ollessa liittoutuneena natsi-Saksan kanssa. Erityisesti Evan muutto Yhdysvaltoihin oli Tovelle kova pala, mutta me jälkipolvet voimme olla kiitollisia siitä, että pitkät (joskin joskus sotasensuurin osittain mustaamat ja leikkelemät) kirjeet kulkivat valtameren yli paljastaen Toven syvimpiä tuntoja ja ajatuksia.

Muumikirjat syntyivät pakotieksi sodasta. Muumilaakso oli Toven oma, idyllinen mutta moniulotteisten hahmojen kansoittama pakopaikka, jonka lopulta miljoonat lukijat ympäri maailman tulivat ottamaan omakseen. Tove oli toki kirjoittanut ennenkin ja julkaissut ensimmäisen satukirjansa jo 19-vuotiaana, mutta vasta Muumiromaanit ja -sarjakuvat nostivat hänet suuren yleisön tietoisuuteen myös kirjoittajana.

Muumiromaaneja ja -kuvakirjoja voi lukea pienillekin lapsille ääneen, jännittävinä, lämminhenkisinä ja viisaina satuina, joissa pyöreät muumit, neuroottiset vilijonkat, boheemit mymmelit ja omaa tietään kulkevat muikkuset seikkailevat, mutta tarinoista löytyy myös syvempiä tasoja sekä viittauksia Toven omaan elämänhistoriaan ja identiteetin muodostumiseen. Toven elämän suuri rakkaus ja kypsien vuosikymmenten elämänkumppani, graafikko Tuulikki Pietilä, on kuvattu Tuutikiksi ja Kuka lohduttaisi Nyytiä -kuvakirjan Tuituksi.  Jo pian ensimmäisten tapaamisten jälkeen Tove kirjoitti Tuulikille: "Rakastan sinua yhtaikaa lumoutuneena ja hyvin rauhallisena enkä pelkää mitään mikä meitä kenties odottaa."

Olen aiemmin kirjoittanut blogiini Sirke Happosen Muumioppaasta sekä ainakin seuraavista Tove Janssonin kirjoista: Outo vieras muumitalossa, Taikatalvi. Olen lukenut kaikki muumiromaanit ja joitakin Toven novelleja ja romaaneja, muun muassa suuret suosikkini Kesäkirjan ja Kunniallisen petkuttajan joskus vuosia sitten, enne blogia, mutta kenties luen joitakin niistä juhlavuoden kunniaksi uudelleen, uusin silmin.

Tee työtä ja rakasta -kirjasta on kirjoitettu myös blogeissa Luettua elämää ja Kirjojen keskellä.

Osallistun tällä postauksella vähän etuajassa Reetan ensi vuodelle ideoimaan Tove Jansson 100 vuotta -haasteeseen, mutta tulen varmasti palaamaan tähän Tove Jansson -elämäkertaan blogissani ensi vuonnakin.

Kaari Utrio: Seuraneiti

Kansi: Lauri Linnilä.

Kaari Utrio: Seuraneiti
Amanita 2013, 464 sivua.

Uskotko nyt? Tohtori Roosin kamarissa luit minulle Liviusta. Silloin rakastuin sinuun, eikä se asia ole miksikään muuttunut. Paitsi että nyt arvelen sinun suostuvan kosintaani. Mitä muuta voit tehdä suudeltuasi minua kymmenen minuuttia virkavallan edessä?

Parin sylen päässä seisoi lumisateessa sarkatakkiin ja turkislakkiin puettu jyhkeä poliisimies ilmeisen epävarmana siitä, miten suhtautua säädyttömään käytökseen keskellä Helsingin paraatiaukiota, kun lainrikkojat kuitenkin olivat selvästi herrasväkeä.

Kaari Utrion uusimassa historiallisessa romaanissa Seuraneiti jännitetään köyhän ja herttaisen papintyttären Linda Melinin kohtaloa maailman turuilla: miten maalaistyttö selviää tultuaan yhtäkkiä viskatuksi keskelle Helsingin humua tanssiaisineen ja kutsuineen, etenkin kun ylhäisesti esiintyvän Waldaun perheen vieraanvaraisuus on vähintäänkin kyseenalainen? Sekä komea senaatin sihteeri Viktor Waldau että Poppelin kauppahuoneen perillinen, tukkukauppia Claes Carleson, osoittavat romanttista kiinnostusta nuorta neitokaista kohtaan, mutta kummalle Lindan tunteet lämpenevät?

En juurikaan lue niin sanottua romanttiikka-genreä (siis romanttista viihdettä), sillä se tuntuu liian imelältä, juonet turhan kaavamaisilta ja henkilöhahmot yksiulotteisia. Romaanit, joiden pääasiallisena juonena on yhden tai useamman pariskunnan rakkaustarina, vaativat usein höysteekseen huumoria, ja sitä Kaari Utrion epookkikomedioissa tuntuisi olevan juuri sopivasti (Utrion 1800-luvulle sijoittuvista epookkiromaaneista olen tosin aiemmin lukenut vain pari vuotta sitten ilmestyneen Oppineen neidin). Utrion romaaneissa houkuttaa myös niiden ammattitaidolla rakennettu historiallinen ajankuva, erityisesti kun kyseessä on 1800-luku, joka on kenties "kirjallinen suosikkivuosisatani".

Utrio kuvaa Seuraneidissä kaunista empire-Helsinkiä, mutta myös Ylä-Savoa, josta sankaritar on kotoisin, ja Kajaania, jossa Linda Melin toimii äksyn vanhan neidin seuralaisena. Seuraneiti on eräänlainen tuhkimotarina, kuten niin monet ihanat romaanit Charlotte Brontën Jane Eyresta alkaen, ja ennen sitäkin. Linda on kaunis, mutta köyhä – hänen asemansa avioliittomarkkinoilla ei siis ole kovin korkea, vaikka hän saakin osakseen herrasmiesten ihailevia katseita. Sitäkin enemmän hän on altis kateudelle, epäoikeudenmukaisille juoruille ja ilkeämieliselle kohtelolle. Linda pääsee lopulta hyvään asemaan, mutta romaanissa on aimo annos alcottmaista eetosta: hienot seurapiirit eivät ole avain onneen, jos niissä pärjätäkseen joutuu mielistelemään, nöyristelemään ja hienostelemaan. Konstailemattomuus ja aitous on parasta, ja onnellinen on se, joka löytää oman paikkansa maailmassa: Hänellä olisi omat velvollisuutensa ja tehtävänsä, jotka hän pystyisi suorittamaan ja joista hän nautti. Voisiko ihminen enempää pyytää?

Muissa blogeissa sanottua: Amman lukuhetki, Sallan lukupäiväkirja, Bookin it some more, Kirjakko ruispellossa

Kolme jouluista kuvakirjaa: Velhovaari ja joulupukin parta, Lumiukko tuli tupaan ja Onko jo joulu?

Hanna Kallio (teksti) ja Antti Kallio (kuvitus): Velhovaari ja joulupukin parta
Art House 2013. (arvostelukappale)

Ian Bowie (teksti) ja Keanne van der Kreeke (kuvitus): Lumiukko tuli tupaan
Aurinko-kustannus 2013. (kustantamosta)

Jane Chapman: Onko jo joulu?
Is it Christmas Yet?, Suom. Raija Rintamäki.
Mäkelä 2013. (arvostelukappale)

Tässäpä kolme tuoretta, tänä vuonna julkaistua lasten jouluista ja talvista kuvakirjaa, joista ainakin kahdessa on joulukuusi, kahdessa lumiukko ja kaikissa kolmessa tähtien tuiketta. Kuvitustyyliltään ja tarinaltaan kirjat ovat kuitenkin varsin erilaisia.

Velhovaari ja joulupukin parta on sekoitus talvista satukirjaa ja lasten tietokirjaa. En ole lukenut kuvakirjasarjan aiempia osia Velhovaari ja taikasieni ja Velhovaari ja kultahippu, mutta juonesta saa hyvin kiinni, kun kirjan alkusivuilla esitellään keskeiset henkilöt ja kerrataan lyhyesti aiemmin tapahtunutta: "Velhovaari oli alun perin nukke, joka asui pitkään Hevosvaaran kartanossa Suvilaaksossa. Hän heräsi eloon ensimmäisen kerran 1850-luvulla Kuhmu-Iisakki-velhon kehittämän velho-eliksiirin avulla. Velhovaari päätyi Myöhäsen perheen taloon, jonka kellarikerrokseen hän rakensi omat tilansa. Talon leluhyllyssä istuivat pikkuiset Klara- ja Kerkko-nuket, jotka Velhovaari herätti eloon."

Antti Kallion kuvitus on varsin persoonallista, etenkin suurisilmäisten mutta rimppakinttuisten hahmojen osalta. Tietokonepiirroksista ja karrikoiduista hahmoista tulee sarjakuvamainen vaikutelma. Vaikutelmaa lisää tekstin fontti ja sijoittuminen omiin laatikoihinsa. "Tarinalaatikoiden" ohella sivuilla on "Velhovaarin tieto" -infolaatikoita esimerkiksi matkaluistelusta ja lintujen talvimuutosta. Lopussa on vielä erikseen tehtäviä, joihin voi etsiä vastauksia kirjan sivuilta.

Lumiukko tuli tupaan alkaa kodikkaissa joulunajan tunnelmissa: Anna istuu lempinojatuolissaan lukemassa, vieressä pino lisää kirjoja. Äkkiä ovikello soi ja lumiukko tulee visiitille. Lyhyen kuvakirjan tarina etenee verkkaisesti, kunnes tapahtuu hätkähdyttävä käänne. Lopuksi lukijalla on kuitenkin taas hymy huulilla.

Keanne van der Kreeken kuvitus on kaunista, kuvien miljööt hieman boheemeja katosta riippuvine hämähäkkeineen ja muine yllätyksineen.

Onko jo joulu? on näistä kolmesta kirjasta jouluisin, perinteisin ja lämminhenkisin, mutta myös tavanomaisin. Isokarhu ja Pikkukarhu valmistelevat yhdessä joulua. Pikkukarhu on odotuksesta aivan täpinöissään ja säheltää ja koheltaa sotkeutuen niin paketointinaruihin ja teippiin kuin kakkutaikinaankin. Isokarhu alkaa vähitellen hermostua, kun tehtävää olisi vielä paljon ja Pikkukarhusta ikuisuudelta tuntuva aika ennen joulua tuntuu Isokarhusta aivan liian lyhyeltä. Kuusenkakureissullakaan ei vältytä kommelluksilta, mutta Isokarhu osaa eläytyä poikasensa tunteisiin ja lopulta kaikki on valmista joulua varten – myös Pikkukarhu, joka nukahtaa odotellessaan suloiseen uneen...

Enää muutama päivä jouluun, iloista odotusta ja mahdollisimman stressittömiä joulutouhuja ennen sitä!

Satu Reinikainen: Ihme joulu

Satu Reinikainen: Ihme joulu
Kuvittanut Marjo Nygård.
Lasten Keskus 2013, 151 sivua.

Enkelit jatkoivat etsimistään. Jonkun matkan päässä kasvoi toinen vihreä puu, kuusi. Sen oksat ylsivät maahan saakka ja muodostivat kuin pienen suojaisan majan ikivihreiden oksien ja rungon väliin. Vahvat oksat kantoivat väsymättöminä paksua lumitaakkaa. Usko meni lähemmäs puuta. "Tämä kelpaa", hän sanoi ja nosti kuusen oksan toisten enkelien nähtäväksi. Valkoista hankea vasten enkelit näkivät, kuinka kuusen oksan kärjet muodostivat ristin. 

"Tässä on meille joulupuu!" enkelit iloitsivat. Jokainen enkeli antoi vastavalitulle joulupuulle lahjan. Usko koristeli kuusen oksat kynttilöillä, jotka loistivat kuin tähdet Betlehemin taivaalla jouluyönä. Toivo ripusti puun latvaan suuren tähden muistuttamaan siitä tähdestä, joka johdatti tietäjät Jeesus-lapsen luokse. Rakkaus asetti kuusen juurelle lahjokaan, jotta ihmiset muistaisivat toisiaan rakkaudella. Ilo siunaisi joulupuun, jotta se toisia joulun iloa jokaiseen kotiin. ("Legenda joulupuusta" teoksesta Ihme joulu)

Ihme joulu on kirja täynnä joulun odotusta, tietoa kristillisestä jouluperinteestä, jouluisia raamatunkertomuksia ja suomalaista arkikuvausta. Kirjan kehystarinassa kouluikäisen Liisan uusperheeseen odotetaan joulua, mutta myös pikkusisarusta, sillä äitikin odottaa vauvaa. Liisa ihmettelee suklaatonta adventtikalenteria, leipoo pullaa ja leipää vanhoista ajoista tarinoivan isoäitinsä kanssa, tekee lumienkeleitä ja suunnittelee antavansa tulevalle vauvalle joululahjaksi oman huoneen – sellaisenhan voisi remontoida vaikka vaatehuoneesta! Marjo Nygårdin värikkäästi ja lämminhenkisesti kuvittamaa kehystarinaa voi lukea lapsille ääneen kuin mitä tahansa arkista kertomusta, joskin tarinaan on upotettu runsaasti myös jouluperinteisiin liittyvää tietoainesta esimerkiksi seuraavaan tapaan:

Joululeivästä tuli kiiltävä ja kaunis. Mummi leikkasi siihen saksen kärjillä koristeita ja painoi kämmensyrjällä ristin keskelle leipää. Kun leipää paistettiin, se otettiin välillä pois uunista ja Liisa sai sivellä siirappia sen pintaan. Seuraavaksi tehtiin tähtipullia. Siinäkin Liisa sai auttaa ja asetella piparitähtiä pullien päälle. Liisa nuuhki tuoreita pullia. "Nämä tuoksuu ihan joululta" hän huokaisi.

"Miksi me leivotaan jo jouluherkkuja, vaikka jouluun on vielä tosi kauan?" Liisa kysyi. "On vanha tapa aloittaa jouluvalmistelut Annan nimipäivänä. Siitä on sopivasti aikaa, että ehtii saada kaiken rauhassa valmiiksi", mummi vastasi. "Kuka se Anna on?" Liisa kysyi. "Anna oli Jeesuksen mummi, Marian äiti", mummi kertoi. "Oliko Jeesuksellakin mummi?" Liisa hämmästyi ja alkoi miettiä, minkä näköinen se Anna-mummi oli ollut.

Arkisen tarinan rinnalla kulkee kertomus Mariasta ja Joosefista matkalla kohti Beetlehemiä, joulun ilosanoman vastaanottavista paimenista ja vastasyntyneen luo matkaavista itämaan tietäjistä. Raamatunmukaisten tekstien lisäksi kirjassa on jouluisia legendoja esimerkiksi joulupukin alkuperästä aj siitä, miksi juuri kuusi on vakiintunut (ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla) joulupuuksi. Kertovan, tarinallisen tekstin rinnalla Ihme joulu -kirjassa on muun muassa ohjeita askartelu- ja hartaushetkiin, adventtilaulujen nuotteja ja joululautapelin pohja ohjeineen.

Ihme joulusta löytyy juttua myös Lastenkirjahyllystä.

Kuvakirjoja rakennustöistä ja dinosauruksista: Päivä eläinten rakennustyömaalla, Kaivajakoira ja Missä on tyrannosaurus?

Sharon Rentta: Päivä eläinten rakennustyömaalla
A Day with the Animal Builders, suom. Terhi Leskinen.
Mäkelä 2013.

William Bee (teksti) ja Cecilia Johansson (kuvitus): Kaivajakoira
Digger Dog, suom. Birgit Huttunen.
Minerva 2013.

Thierry Laval (teksti) ja Yann Couvin (kuvitus): Missä on tyrannosaurus?
Cherche et trouve géant aut temps des dinosaures, suom.
Nemo 2013.

Prinsessakirjojen ylivalta alkaa perheessämme pikku hiljaa horjua, kun kolmivuotiaani on ryhtynyt esittämään entistä enemmän toiveita lukemisen suhteen. Poikani suosikkeja ovat muun muassa Astrid Lindgrenin ja Björn Bergin Eemeli-kuvakirjat, Zenek Milnerin Myyrän seikkailut, Richard Scarryn kirjat sekä sellaiset Mauri Kunnaksen teokset, joissa seikkailee Herra Hakkarainen. Ylipäätään kirjat, joissa on eläimiä, koneita ja autoja sekä värikäs ja runsas kuvitus, ovat nuoren miehen suosiossa.

Koneista ehkä suurin suosikki on kaivinkone, ja muutenkin kaikki sellaiset härvelit ja työkalut, joilla voi rakentaa tai korjata jotakin, mielellään aika suureellista, ovat kiinnostavia, myös kirjoissa. Moni muu lapsi on samaa mieltä, ja aihepiiristä onkin tarjolla paljon kirjoja, monen ikäisille ja monen tasoisia niin kuvituksestaan, kieleltään kuin tarinaltaankin. Meillä luetaan toisinaan Puuha-Pete- ja Mainio Manu -kirjoja, mutta joskus on kiva löytää rakennusaihepiiristä jotain vähemmän tietokoneanimoitua ja mielikuvituksellisempaa. Tykästyin itse kovasti Sharon Renttan kirjaan Päivä eläinten rakennustyömaalla -kirjaan, sillä siinä on perinteinen piirroskuvitus, huumoria ja vähän erilaiseksi muotoutuva rakennusprojekti.

On Aasin ensimmäinen työpäivä. Se on harjoittelijana rakennustyömaalla, ja sen on tarkoitus oppia kaikki talojen rakentamisesta.

Ensimmäiseksi Aasi oppii, ettei märässä betonissa saa kävellä. Hups.

William Been ja Cecilia Johanssonin Kaivajakoira ei ole kuvitukseltaan yhtä laadukas, mutta poikani on aivan ihastunut kirjaan. Alkuun Kaivajakoira vaikuttaa varsin tavanomaiselta, vähän pienempien lasten kuvakirjalta (teksti on suurikokoista ja sitä on aika vähän), jossa käytetään toistoa tehokeinona – kaivajakoira hakee aina vain suuremman kaivurin etsiessään suuren suurta luuta. Lopussa on kuitenkin hauska jippo, huumoria, joka aukeaa kirjan lukijalle mutta ei kaivajakoiralle itselleen.

Kaivajakoiran "loppuhuipennus".

Kaivajakoiran kaksi viimeistä sivua avautuvat taitoksistaan suuriksi aukeamiksi, joista ensimmäsessä on jättimäinen kaivinkone ja toisessa dinosauruksen luuranko – se, mikä on suurta, on varsin suhteellista, kuten viimeinen kuva osoittaa.

Dinosaurukset on tällä hetkellä aihe, joka kiinnotaa mutta myös pelottaa: toisten poikien kanssa on hauskaa ja jännittävää leikkiä hurjia leikkejä muovisilla leludinoilla, ja tv-sarjat Harri ja dinot sekä Dinojuna ovat suosiossa. Kirjahyllystämme löytyvä Dinosarukset - maapallon historialliset hirmuliskot (Gummerus 2011) on kuulemma vielä liian pelottava kirja, mutta Thierry Lavalin ja Yann Couvinin hauskaan Missä on? -sarjaan (johon kuuluvasta Missä on kaivinkone? -kirjasta meillä on tykätty kovasti) kuuluva MIssä on tyrannosaurus? on voittanut kolmivuotiaan puolelleen värikkyydellään ja kapean kirjan sisältä isoiksi avautuvilla aukeamillaan.

Missä on tyrannosaurus? on eräänlainen lasten kuvatietokirja, vaikka dinosaurusten riemukas väritys tuskin perustuu luonnonhistorioitsijoiden veikkauksiin. Kirjasta voi nauttia ihan vain katselemalla (ja satunnaisesti dinosaurusten nimiä ääneen lapselle lukien), kuten meillä on tehty, mutta isommat lukijat innostuvat varmasti myös opettelemaan lajien nimiä ja perhehtymään tarkemmin dinosaurusten historiaan.

Sirke Happonen: Muumiopas

Sirke Happonen: Muumiopas
SKS 2013, 248 sivua.

Sisäisen muumin löytäminen voi viedä aikaa. Pyri rehellisyyteen. Nauti kukista, puista ja merestä, jos myrskyää, lähde heti ulos. Tule kotiin haltioituneena löytämistäsi aarteista: puunoksat, pullot ja muovipussit – ties mitä tuuli ja meri tuovat. Kokeile myös juhlien järjestämistä, vaikka et tuntisi itseäsi muumiksi. Kutsu ensimmäisinä ne, jotka sinusta ovat yhtään muumimielisiä. Luokaa oma, vahva juhlaperinne ja avatkaa se sitten kaikelle kansalle, myös niille työkeskeisille ja itsensäsurkuttelijoille.

Muumiopas on Tove Janssonin muumituotannon henkilögalleriaa esittelevä hakuteos, josta voi tarkistaa vaikkapa, että kuka se Ruttuvaari oikein olikaan tai kenelle keskeiselle hahmolle Muumipapan nuoruudenystävä Juksu olikaan sukua. Olen lukenut kaikki Tove Janssonin ole muumikirjat, mutta en ole juurikaan lukenut muumisarjakuvia, joten Muumioppaassa esitellään lukuisia minulle täysin tuntemattomia hahmoja. Monet näistä vähemmän tunnetuista hahmoista on esitelty varsin lyhyesti, mutta keskeiset hahmot ovat saaneet pidemmät artikkelit, joita höystävät hauskat "Meidän maailmamme vilijonkat" ja "Muuntaudu Mymmeliksi" -aiheiset, muumitietoutta soveltavat tekstit. Nämä pidemmät tekstit tekevät Muumioppaasta paljon enemmän kuin pelkän muumitietokirjan ja hakuteoksen, se on kerronnaltaan ja visuaalisuudeltaan nautittava lukuelämys.

Happonen julkaisi muutama vuosi sitten väitöskirjansa Vilijonkka ikkunassa – Tove Janssonin muumiteosten kuva, sana ja liike, joten hänen muumitietoutensa on vankka. "Muumifaktat" ovat tietysti peräisin Toven tuotannosta, mutta hahmojen luonteiden kuvaaminen vaatii myös hienovaraista tulkintaa, jossa Happonen on mielestäni onnistunut hyvin. Muumiopasta sävyttää muumihenkinen lämpö ja huumori.

Happonen tuo kirjassa esille myös sen, miten jotkin muumihahmot muuttuivat sekä ulkoisilta että luonteenpiirteiltään vuosien kuluessa: Toven tyyli piirtää esimerkiksi muumeja muuttui pyöremmäksi, ja Nuuskamuikkusen luonne muuttui Muumipeikko ja pyrstötähden ensimmäisen ja myöhempien versioiden välillä. Alkuperäinen Muikkunen oli seurallinen veijari, myöhempi vähän juronlainen, viisas erakkoluonne. Mutta jos haluat tietää, kuka Toven ystävistä oli esikuvana Nuuskamuikkuselle, niin kurkkaa vaikkapa Boel Westinin (Sanat, kuvat elämä) tai Tuula Karjalaisen (Tee työtä ja rakasta) Tove Jansson -elämäkertoihin – Muumioppaan näkökulma on rajattu muumiteosten maailmaan ja hyvä niin.

Älä hämmenny, kun huomaat olevasi epävarma, ehkä yksinäinenkin. Se kuuluu Homssun elämään. Kummastelusta kumpuaa luovuutesi, kykysi nähdä toisin. Samoin tylsyydestä. Kun mitään ei tapahdu, alkaa tapahtua. Mutta sinun kuvasi ja tarinasi ovat sinun. Jos joku kaipaa elämänkatsomuksellisia ohjeita ja opetustarinoita, menkön nuuskamuikkusten luo. (Katkelma ohjeesta "Muuntaudu Homssuksi")

Toven juhlavuoden logo: Wsoy.

Otan tämän postauksen myötä varaslähdön Tove Janssonin satavuotisjuhliavuoteen 2014 ja osallistun Les!Lue! -blogin ideoimaan Tove Jansson 100 vuotta -haasteeseen.

Muumioppaasta on löytyy juttua myös blogeista Villasukka kirjahyllyssä, Koko lailla kirjallisesti, Jokken kirjanurkka, Pinon päällimmäinen ja Hemulin kirjahylly

Kirsi-Maria Hytönen & Keijo Rantanen (toim.): Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla

Kirsi-Maria Hytönen ja Keijo Rantanen: Onnen aika?
Valoja ja varjoja 1950-luvulla.
Atena 2013, 300 sivua.

Sodanjälkeisessä Suomessa rakennettiin rintamamiestaloja ja uutta teollisuutta optimistisessa hengessä, iloiten rauhasta, mutta oltiin myös tiukoilla sotakorvausten vuoksi ja nähtiin yöllä painajaisia sotatraumojen vuoksi. Lapset, nuo kuuluisat "suuret ikäluokat" kasvoivat ahtaissa asunnoissa ja kävivät koulua vuoroissa, mutta toisaalta ulkona riitti aina kavereita ja pienetkin ilot tuntuivat suurilta ja yhteisiltä. Öisellä taivaalla saattoi nähdä Sputnikin valot, mutta elämänpiiri saattoi olla varsin ahdas, jos asui syrjäkylällä eikä saanut mahdollisuutta pyrkiä oppikouluun tai lähteä kotiapulaiseksi kaupunkiin. Naiset pääsivät entistä suuremmin joukoin työelämään, mutta paineet kodin ja lasten mallikelpoisesta hoitamisesta kasvoivat, ja housupukuisia naisia paheksuttiin yhä. 1950-lukuun liittyi niin valoa kuin varjoakin, ja näitä erilaisia näkökulmia kartoitetaan Kirsi-Maria Hytösen ja Keijo Rantasen toimittamassa yleistajuisessa tietokirjassa Onnen aika?

Teos jakaantuu johdannon jälkeen viiteen teemaan, joiden alussa on yleisluontoinen taustoitus. Ensimmäisen teeman artikkelit käsittelevät lapsuutta ja nuoruutta – muun muassa lapsiperheiden ahtaita ja puutteellisia asuinoloja, uuden lapsikeskeisen ajattelutavan syntyä, lavatansseja, ajan koulujärjestelmää sekä orastavan nuorisokulttuurin ilmiöitä lättähattuineen ja villamyssymisseineen. Seuraava aihepiiri on työ, kolmas kylmä sota naapurisuhteineen. Neljäs teema, "Perheenemäntiä ja housupukuja", kertoo naisten aseman muuttumisesta 1950-luvulla, jolloin "kotikultti" alkoi säröillä entistä enemmän ja työtä alkoi olla entistä enemmän tarjolla myös kodin ulkopuolella, joskin ennen kotitalouskoneiden läpimurtoa työtä riitti yllin kyllin kotonakin. Viimeinen teema käsittelee elämää kaupungissa ja maaseudulla, kertoen muun muassa tehdastyöläisten ja pienviljelijöiden elämän ehdoista.

Minua kiinnostivat henkilökohtaisesti eniten 1950-luvun lapsuutta, nuoruutta ja perhe-elämää sekä naisten asemaa kartoittavat artikkelit, mutta luin mielelläni myös artikkelit minua lähtökohtaisesti vähemmän kiinnostavista aiheista, ja niistä opin ehkä eniten uutta. Kirjassa on artikkeli myös Ville Kivimäeltä, jonka sotatraumoja käsittelevä tietokirja Murtuneet mielet voitti tämän vuoden Tieto-Finlandia -palkinnon. Kivimäen kirjoitus "Muuttuneet miehet" kertoo muun muassa siitä, kuinka olematonta matalan kynnyksen psykologinen ja psykiatrinen tuki rintamaveteraaneille oli. 1950-luvulle tultaessa akuuteimmat ongelmat alkoivat jäädä taka-alalle, kun sodassa olleiden miesten siviilielämä alkoi vakiintua ja moni löysi jälleen paikkansa työ- ja perhe-elämässä. Vuosien myötä monet veteraanit käänsivät sotatraumat selviytymistarinoiksi. Kaikkein rankimpia tarinoita mielen järkkymisestä ei kuitenkaan ole kertomassa kukaan, sillä kuten Kivimäki toteaa, niiden kokijoista harva on enää hengissä – mitä suurempaa stressiä sotilas oli joutunut rintamalla kokemaan, sitä suurempi riski hänellä oli menehtyä ennenaikaisesti esimerkiksi sydänsairauteen.

Monessa artikkelissa viitataan 1950-lukulaisten omiin muistoihin ja siteerataankin niitä. Nämä lainaukset elävöittävät tekstiä ja osoittavat, miten erilaisena vuosikymmen saattoi näyttäytyä samoina vuosina syntyneille lapsille, nuorille tai aikuisille, vaikka he olisivat asuneet samalla paikkakunnallakin. Luonnollisesti on myös joitakin niin sanottuja sukupolvikokemuksia, jotka ovat yhteisiä ainakin useimmille 1950-luvulla eläneille: vaikka elanto oli tiukassa ja työtä oli paljon, ihmisiä yhdisti se, että sama tilanne oli melkein kaikilla, ja Armi Kuuselan Miss Universum -tittelistä ja Helsingin Olympialaisista vuonna 1952 iloittiin kollektiivisesti.

Historiallisen tiedon popularisointi on onnistunut hyvin kautta koko Onnen aika? -teoksen, samoin pääosin autenttisista mustavalkokuvista koostuva kuvitus, jolle on annettu ilahduttavan hyvin tilaa.

Kirjasta löytyy arvio myös blogista Eniten minua kiinnostaa tie.

Sanna Pelliccioni: Onni-poika tahtoo kaiken

Sanna Pelliccioni: Onni-poika tahtoo kaiken
Minerva 2013.

"Oi, legoja! Pussillinen karkkeja! Väriliituja! Hirmuinen käärme! Suklaadinosaurus! Pikkuauto! Jihuu!" Onni kiljahtelee. 

"Ihania lahjoka! Muistitko kiittää kaikkia?" äiti kysyy. 

Tähän aikaan vuodesta varmaankin monessa perheessä lapset kirjoittavat kirjeitä joulupukille tai esittävät lahjatoiveita vanhemmilleen. Laatikot pursuavat ennestään leluja ja muuta roinaa, ja aikuiset arvaavat jo etukäteen, että uuden tavaran hohto haihtuu taas pian pakettien avaamisen jälkeen. Ei sillä, että aikuisetkaan olisivat tässä asiassa synnittömiä – mekin haluamme lisää tavaraa, ja tiedän eräitäkin kirjahamstereita, jotka toivovat aina vaan lisää kirjoja, vaikka hyllyt jo pursuavat luettavaa...

Sanna Pelliccionin uusin kuvakirja Onni-poika tahtoo kaiken kertoo kuluttamisesta, tavaraähkystä ja kierrättämisestä lapselle ymmärrettävästi. Joulun sijasta tarina alkaa toisesta tavarakeskeisestä juhlasta, kun vietetään Onnin syntymäpäiviä. Onni saa lahjoja sekä perheeltään että kakkukesteihin saapuvilta kavereiltaan, ja on hetken ihan päästään pyörällä. Juhlien jälkeen iskee ärtymys ja tyytymättömyys: Onni ja pikkuveli Olavi haluaisivat syödä karkkia ja kakkua aamupalaksi, ja Onni miettii jo, mitä kaikkia tavaroita hän vielä tarvitsisi.

Tuttuun Onni-poika -tyyliin tämäkin kirja etenee opettavaiseen sävyyn, ongelmasta pohdintaan ja jonkinlaiseen ratkaisuun. Perheen vanhemmat selittävät, että kaikkea ei voi saada: tavarat tukkisivat koko asunnon ja vanhempien kaikki aika menisi töissä käymiseen ostosmenojen kattamiseksi. Mikä onkaan elämässä tärkeää? Hauskasti ja oivaltavasti Pelliccioni kuvaa myös vanhempien kaipuuta rauhalliseen kahvihetkeen – lapset komennetaan pihalle, ja pienen hengähdyshetken jälkeen voi ryhtyä siivoamaan ja laittaa samalla tarpeettomiksi käyneet tavarat kiertoon.

Pelliccionin suhteellisen minimalistinen kuvitustyyli ei ihan parhaalla mahdollisella tavalla sovin liian tavaran tematiikkaan. Vaikutelma on jopa koominen, kun isä kompastuu legopalikkaan ja valittaa, ettei lattialla mahdu kävelemään, mutta kuvassa lattia hohtaa tyhjyyttään kolmea legoa lukuunottamatta. Mieleeni muistuu muutama vuosi sitten ilmestynyt Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen kuvakirja Mennään jo kotiin (josta löytyy arvio ainakin Luettua elämää -blogista), jossa lastenhuoneiden ja muidenkin kodin tilojen tavararunsautta oli kuvattu todella yksityiskohtaisesti ja kaunistelematta. Ilmankos – olihan Savolainen ottanut kuviin mallia ihan todellisista suomalaiskodeista!

Muissa blogeissa sanottua: Pihin naisen elämää, Sininen keskitie

Kaksi lukuromaania valheista ja rakkaudesta: Valo valtameren yllä ja Jos saat tämän kirjeen

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä
The Light Between Oceans, suom. Leena Perttula.
Karisto 2013, 442 sivua.

Sarah Blake: Jos saat tämän kirjeen
The Postmistress, suom. Raija Rintamäki.
Bazar 2013, 376 sivua.

Valo valtameren yllä loistaa majakasta, jota nuori aviopari hoitaa syrjäisellä saarella Australian rannikolla 1920-luvulla, ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa. Tomilla on tapana merkitä majakanvartijan päiväkirjaansa tunnollisesti jokainen pienikin tapahtuma, mutta vaimonsa Isabelin hartaasta pyynnöstä hän jättääkin kirjaamatta jotakin todella tärkeää: tiedon pienessä veneessä, kuolleen miehen kanssa rantaan huuhtoutuneesta pienestä vauvasta. Useista keskenmeinoista kärsinyt, lasta kuumeisesti kaipaava Isabel haluaa pitää pienokaisen, mutta entä jos lapsella on äiti yhä elossa – äiti, joka kaipaa ja rakastaa lastaan yhtä palavasti kuin Isabel?

Jos saat tämän kirjeen on harras toive, joka lausuttiin hiljaisesti mielessä lähes joka kerta, kun postia lähetettiin matkaan toisen maailmansodan aikana. Sensuurille ja kirjeiden ajoittaiselle katoamiselle eivät tavalliset kansalaiset voi mitään, mutta entä jos postin työntekijä rikkoisi ammattietiikkansa ja jättäisi toimittamatta kirjeen perille? Mikä voisi oikeuttaa sellaisen teon, vai voisiko mikään? Pikkukaupungin postinhoitaja Iriksen, Lontooseen matkustanutta lääkärimiestään kaipaavan amerikkalaisen Emman ja sodan kauhuista Lontoossa raportoivan radiotoimittaja Frankien kohtalot kietoutuvat yhteen.

Ilselän Minna on muutaman kerran asettanut kaksi teosta keinulaudalle, ottamaan mittaa toisistaan esimerkiksi kielen, rakenteen ja tematiikan saralla. Viimeksi tänään Ilselän keinulaudalla ovat keinuneet Marie NDiayen Kolme vahvaa naista ja Daniel Kehlmannin Minä ja Kaminski, ja kyseisestä postauksesta löytyvät linkit myös aiempiin "keinulautabloggauksiin". Minnan idea on mainio, ja saatan joskus apinoida sitä, mutta nyt en laita Stedmanin ja Blaken kirjoja vastakkain, vaan rinnakkain – niin samantapaisen lukukokemuksen sain kummastakin ja niin samankaltaisia teemoja ne käsittelevät.

Kumpikin kirja päätyi lukulistalle lupauksena viihdyttävästä, mutta kuitenkin ajatuksia herättävästä lukuromaanista. Valo valtameren yllä -romaanista odotin vähän enemmänkin, sillä olin lukenut englanninkielisestä alkuteoksesta kehuja ja majakkasaarimiljöö on aika lupaus jo itsessään. Lounais-Australian rannikolla sijaiseva yksinäinen majakkasaari onkin viehättävästi kuvattu, joskin Stedmanin romaanissa liikutaan myös vähemmän idyllisissä miljöissä, kuten oikeussalissa. Jokin määrittelemätön kuitenkin jätti Valon valtameren yllä minulle valjuksi lukukokemukseksi tunteisiin vetoavasta tarinasta huolimatta – osasyynä oli ainakin kerronnan ja kielen jonkinasteinen yksinkertaisuus ja ennen kaikkea se, että henkilöhahmot eivät tulleet minua lähelle.

Romaanin Jos saat tämän kirjeen maailmaan en tahtonut päästä lainkaan sisälle. Missään vaiheessa en tuntenut, että tämä tarina vie mennessään, näiden ihmisten kohtalot haluan tietää – sen sijaan kohottelin hieman kulmiani mutkikkaalle, dramaattiselle mutta silti niin lattealle juonelle. Blaken kirja on ihan sympaattinen pyrkimyksessään käsitellä vaikeita teemoja, mutta toteutus jää puolitiehen. Idea, jossa kolmen alkujaan toisilleen tuntemattoman naisen kohtalot kietoutuvat yhteen, ei ole uusi, mutta kuitenkin ihan kiva. Jälleen kerran kielen ja kerronnan tasolla kirja ei tarjoa mitään sen erikoisempaa kuin tällaiselta kevyehköltä (ei toki aiheeltaan, mutta käsittelytavaltaan) lukuromaanilta voi odotttaa.

Jos etsit tunteisiin vetoavaa, viihdyttävää luettavaa kiehtovassa miljöössä tai dramaattisella aikakaudella, Valo valtameren yllä tai Jos saat tämän kirjeen saattaa olla sinun kirjasi. Varaudu kuitenkin siihen, että tarina lupaa enemmän kuin lunastaa, ja siloiltellusta pinnasta ei välttämättä saa otetta. Jos kuitenkin asettaisin nämä kaksi lukuromaania keinulaudalle, veisi Stedmanin romaani kyllä voiton.

Valoa valtameren yllä ovat seuranneet myös ainakin Sara, Norkku, Katri, Mai, Anneli, Raitasukka, Henna, Marika, Maria

Jos saat tämän kirjeen puolestaan on kulunut ainakin Ainon, Annika K.:n, Norkun, Jenni K.:n, Marjan ja Main käsissä.

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia?
When will threre be good news?, suom. Kaisa Kattelus.
Schildts&Söderströms 2013, 361 sivua.

Louise oli kokenut sen, hän oli kokenut sen Archien ollessa pieni, tyhjissä leikkipuistoissa ja autioilla ankkalammilla: äkillisen valpastumisen, kun sekopää lähestyy luimistellen, katse pälyillen. Ei saa katsoa silmiin. Pitää kävellä ripeästi ohi, ei saa herättää huomiota. Jossain olemattomassa utopiassa naiset kävelivät pelkäämättä. Louise olisi mielihyvin nähnyt sen paikan.

Mitali kaikille naisille.

Kate Atkinsonilla on taito tempaista lukijalta kuvainnollisesti sydän rinnasta jo kirjojensa ensi sivuilla. Atkinsonin Jackson Brodie -dekkareissa tapahtuu kauheita, eikä hän anna lukijalle mahdollisuutta katsoa julmuuksia matkaan päästä. Rikosten uhrit ovat tavallisia ihmisiä, ja katastrofi iskee keskelle arkea. Ja sen jälkeen arki jatkuu, myös Joannalla, joka joutui kuusivuotiaana todistamaan äitinsä ja sisarustensa raakaa murhaa, mutta pelastui itse piiloutumalla vehnäpeltoon. Parikymmentä vuotta myöhemmin, saadessaan poliisilta tiedon murhaajan vapautumisesta vankilasta, Joanna on menestyvä lääkäri, viehättävän mutta hämäräperäisiin bisneksiin sekaantuneen miehen vaimo ja pienen pojan äiti. Joannan poikaa hoitaa päivisin teini-ikäinen Reggie, joka Joannan tavoin on ehtinyt kokemaan kaikenlaista elämässään.

Vaikutuin Kate Atkinsonin aiemmista dekkareista Ihan tavallisena päivänä ja Kaikkein vähäpätöisin asia, joten minulle oli itsestään selvää lukea myös kolmas suomennettu Jackson Brodie -romaani, Eikö vieläkään hyviä uutisia? Atkinsonin jokseenkin korkeakirjalliset dekkarit eivät noudata samaa kaavaa, mutta näissä kaikissa kolmessa on ollut samankaltainen hieman vinksahtanut tunnelma ja laaja henkilögalleria, jonka välisten konfliktien juuret ulottuvat usein vuosikymmenten taakse.

Jos Eikö vieläkään hyviä uutisia -romaania haluaa lukea dekkarina, sen ongelmaksi nousee hienoinen jännitteen puute. Vaikka halusin kovasti tietää, mitä Joannalle, Reggielle, Louise-nimiselle empaattiselle poliisille, Jacksonille ja muille keskeisille hahmoille tapahtuu, ei kirjan hautautuminen muiden kirjojen ja kiireiden alle aiemmin syksyllä juurikaan haitannut. Kate Atkinsonin romaanit ovatkin toki monisyisempiä kuin suoraviivaisimmat whodunnit- tai toimintadekkarit. Atkinsonin romaanit kysyvät pikemminkin miksi? kuin kuka? ja antavat viitteitä vastauksista, jotka kytkeytyvät niin yhteiskunnan rakenteisiin kuin yksilön valintoihinkin.

Vaikka en tuntenut pakottavaa tarvetta ahmaista Eikö vieläkään hyviä uutisia? yhdeltä istumalta, romaani piti kyllä otteessaan silloin kun uppouduin sen maailmaan. Kylmäävien tapahtumien vastapainoksi Atkinson tarjoaa vaivihkaista huumoria ja kirjallisia viittauksia, jotka tekevät lukemisesta entistä nautittavampaa.

Muissa blogeissa sanottua: Lukuneuvoja, Annelin lukuvinkit, Tuulevin lukublogi

Hannu Mäkelä & Marika Maijala: Ääni joka etsi laulua

Hannu Mäkelä (teksti) ja Marika Maijala (kuvat): Ääni joka etsi laulua 
Paasilinna 2013, 140 sivua.

Ääni ryhtyi heti toimeen. Se pakkasi pienen reppunsa, ja otti mukaan vain kaikkein välttämättömimän: kanervasaippuan ja hammasharjan sekä hieman mietittyään myös unityynynsä. Ääni katseli vielä ympärilleen, muisti ääniraudan ja tunki sen repun sivutaskuun; olihan se ollut Äänellä aivan pienestä saakka ja auttoi aina, kun Ääni puron uniaikoina etsi oikeaa alkusointua hyräilylleen. Katse haravoi ja harhaili huoneessa vielä hetken, ja sitten myös hohtavat pikkukivet löysivät tiensä reppuun; ne se oli löytänyt luolansa takaseinästä, jossa niitä kiilteli tulikärpäsiä. Ne voisivat ehkä tuoda lohtua, jos yön pimeys yllättäisi.

Hannu Mäkelän saturomaanin Ääni joka etsi laulua kertoo Äänestä, jonka äiti on puliseva puro ja isä häikäisevä aurinko. Marika Maijalan herkässä kuvituksessa Ääni on saanut pienen, keijukaismaisen lapsen hahmon. Ääni asuu tyytyväisenä sumuisen vuoren syvässä rotkossa, omassa kotiluolassaan. Äänen aika kului lähinnä sammalvuoteella uinaillen, silloin tällöin itsekseen hyräillen. Eräänä päivänä Ääni alkaa kuitenkin kaivata jotakin niin kovasti, että sen on pakko jättää kotinsa ja lähteä etsimään. Ääni tarvitsee Laulua tullakseen kokonaiseksi ja ollakseen onnellinen.

Äänen tarina käynnistyy hitaasti, niin että perheen pienimmät ehtivät jo kyllästyä ennen kuin seikkailu alkaa. Kieli on runollista ja kertomus on enemmän vertauskuvallinen kuin konkreettinen. Kirjan keskivaiheilla runollisuus karisee jonkin verran rosoisemman kielen ja juonenkäänteiden tieltä. Ylipäätään Ääni joka etsi laulua on yhtä paljon, ja ehkä enemmänkin, aikuisten kuin lasten satu. Hieman hölmön Korpin hahmo sai ainakin minut hymyilemään, ja muutenkin alkuun kovin eteerisessä tarinassa on aimo annos salaviisasta huumoria.

Kokonaisuutena Ääni joka etsi laulua jäi minulle kuitenkin etäiseksi. Kertomuksen taustalla on kaunis filosofia, mutta tarina joutuu etenemään sen ehdoilla ja kerronnassa selitetään asioita vähän liikaa auki. Marika Maijalan vähäeleiset, mustavalkoiset piirrokset sen sijaan viehättävät silmää kaikin tavoin, ja kirjan tekstissäkin on monta kohtaa, jotka soivat mielessä kuin laulu.

Sanojen tulkitsijasta riippuu lopputulos, niin on aina. Mutta ehkä todennäköisempi vaihtoehto on sittenkin "ylistys". Elämää, jos mitä, kannattaa ylistää monin tavoin, niin sanoin kuin lauluin.

Muissa blogeissa sanottua: Luettua elämää, Tarinauttisen hämärän hetket, K-blogi, Opuscolo,

Astrid Lindgren & Ilon Wikland: Marikki, katso lunta sataa!

Astrid Lindgren (teksti) ja Ilon Wikland (kuvat): Marikki, katso lunta sataa!
Titta, Madicken, det snöar!
Wsoy 1993 (3. painos), 32 sivua.

Kun Lumiomenan Katja kyseli muutama viikko sitten lumikirjavinkkejä bloginsa lumisten kirjojen kuukautta varten, mieleeni nousi heti nostalginen lapsuusmuisto Astrid Lindgrenin ja Ilon Wiklandin kuvakirjasta Marikki, katso lunta sataa!. Katjalle en kirjasta kuitenkaan vinkannut, sillä tiesin hänet edellä mainitun tekijäkaksikom vakaumukselliseksi ihailijaksi, jolle Marikki on erityisen läheinen hahmo – ja olihan Katja Marikin ja Liisa lumisesta tarinasta jo blogannutkin. Sen sijaan lähetin Katjalle sähköpostia ja kyselin, kuinka tarkkaan Satuja, seikkailuja ja kepposia -kokoelmaan sisällytetty Marikki-tarina vastaa alkuperäistä esimerkiksi kuvien koon ja määrän osalta. Katja kertoi, että myös kokoomateosversion kuvat ovat isoja ja hyvälaatuisia, mutta pari alkuperäisversion kuvaa puuttuu. Satuja, seikkailuja ja kepposia on Katjan mukaan ihana kokonaisuus monine tarinoineen, mutta "jos onnistut löytämään Marikki, katso lunta sataa -kirjan, niin osta se. Se on huippu ja ainoa oikea." Kiitos Katja "kirjakonsultaatiosta!" <3 (Jos haluat päästä kirjallisuuden(kin) kautta talvisiin tunnelmiin, niin kurkkaa Lumiomenasta kaikki kyselyyn tulleet lumikirjavinkit)

Marikki, katso lunta sataa! -kuvakirjasta ei ole tietääkseni otettu (suomenkielistä) uusintapainosta vuoden 1993 jälkeen (alunperin teos on ilmestynyt 1983), vaikka tarina on erilaisiin kokoelmiin painettukin. Kokoomateoksissa Wiklandin hurmaavaa kuvitusta on kuitenkin karsittu ja pienennetty, toisssa kokoelmissa enemmän, toisissa vähemmän. Ostin sekä Satuja, seikkailuja että Lindgrenin Joulukertomuksia (en toki pelkästään Marikki-tarin takia), mutta jäin kärkkymään, josko alkuperäinen kuvakirja tulisi myyntiin netissä – ja aika pian sen ilokseni löysinkin. Itsenäisyyspäiväviikonloppuna tänne harjuseudulle satoi kunnolla lunta, ja lapset viettivät useita tunteja hiihtäen ja pulkkaillen. Kuin lumisen maiseman kunniaksi posti toi iki-ihanan Marikki, katso lunta sataa! -kirjan tällä viikolla, ja pääsin sukeltamaan rakkaaseen kuvamaailmaan.

Kokoelmateoksissa ei luonnollisestikaan ole tuota yllä olevaa sisäkansiaukeaman kuvaa, jossa näkyy Kesäkumpu ja sitä ympäröivää kaupunkimaisemaa. Omissa mielikuvissani Kesäkumpu ei ole noin kaupungin keskellä, mutta Wiklandin kuva on aivan ihana "pienoismaailma" täynnä viehättäviä yksityiskohtia.

Itse tarina alkaa joulunodotuksen tunnelmissa: siskokset Marikki ja Liisa peuhaavat vasta sataneessa lumessa ja odottavat jo innokkaasti seuraavan päivän jouluostosreissua ja piparkakkujen leipomista. Seuraavana päivänä Marikki on kuitenkin kuumeessa ja Liisa pääsee Alva-kotiapulaisen kanssa kahdestaan jouluostoksille Marikin jäädessä harmissaan kotiin. Marikin pettymys haihtuu piparintuoksuun, mutta Liisan päivästä tulee vaiheikkaampi: Alvan tehdessä vähän salaisempia lahjaostoksia lelukaupassa Liisa hyppää naapurinpojan yllytettämänä erään reen jalaksillw ja päätyy lopulta harhailemaan yksin lumisessa metsässä. Kesäkummussa mennään tietysti huolesta suunniltaan ja iloinen joulunalustunnelma on tipotiessään.

Marikki, katso lunta sataa! on Lindgreniä ja Wiklandia parhaimmillaan: herkkää ja koskettavaa, mutta ei siloiteltua, lämminhenkistä ja värikylläistä. Tarinassa on jännitystä (miten Liisa-ressu pääsee kotiin?) ja rosoa: reen jalaksilla keikkuessaan Liisa näkee kuski-Anderssonin ottavan huikkaa viinapullosta ja kuulee lasten korville sopimattomia "juomalauluja". Kirjan liikuttavimmat kohtaukset ja kuvat ovat ne, joissa Liisa lämmittelee syrjäisessä navetassa lehmän kylkeä vasten ja se, kun ystävällinen pariskunta poimii Liisan rekeensä vällyjen alle ja kuljettaa viluisen tytön "Päivä vain ja hetki kerrallansa" -virren säestyksellä kotiin. Lukijan silmäkulma kostuu viimeistään siinä vaiheessa, kun Marikki itkee kaivaten siskoaan odottaessaan yksin kotona aikuisten ollessa Liisaa etsimässä – ja sitten Liisa pelmahtaakin yhtäkkiä sisään, ja siskokset syövät kaksistaan piparkakkuja ja juovat kuumaa kaakaota.

Kun vanhemmat palaavat tuloksettomien etsintöjen jälkeen kotiin ja menevät sanomaan Marikille hyvää yötä sydämet raskaina, he löytävät Marikin vuoteesta "kaksi pikku tyttöä, melkein kuin siinä olisi ollut kaksi enkeliä". Kesäkummussa on taas kaikki kohdallaan, idylli on palautunut ennalleen.

En osaa enää sanoa muuta, kuin että rakastan tätä kirjaa ja toivon, että alkuperäisestä kuvakirjasta otettaisiin uusintapainos uusien lukijapolvien iloksi. Olisi hauska kuulla, onko sinulla jokin (jouluinen) kuvakirjasuosikki, johon palaat tai jota etsit kuumeisesti (netti)antikvariaateista, kun painos on myyty loppuun?