Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä
Teos 2017, 187 sivua.

Iso maailma asettuu raiteilleen, Aino sanoi, mutta vaikka se taas suistuisi, ei se meihin osu niin kuin ei nytkään osunut. Meidän pieni maailma, jossa tavalliset ihmiset elävät tavallista elämäänsä, on suojassa ja turvassa kuin Eedenin puutarha tai meidän puutarhapiha, johon myrskytuuli ei löydä. Oli kylmä tai leuto, lumeton tai lumitalvi, keväällä siellä nuput paisuvat ja omenapuut ja luumupuut alkavat kukkia, ja kesä kypsyttää hedelmät.

Näin sanailee Elsan sisko ja pienen Taimin täti Aino. Perhe ja valkoinen talo Hangossa ovat selvinneet sisällissodasta vähin vaurioin. Ainon optimistinen ennustus ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä pian Elsa kuolee espanjantautiin ja vuosia myöhemmin talvisota iskee rajusti Hankoon ja sekä Ainon että nuorta aikuisuuttaan elävän Taimin elämään.

Miljöö, useamman sukupolven naisten tarina ja Camilla Pentin lämminsävyinen, graafinen kansikuva assosioituvat Katja Kallion ihanaan Säkenöivät hetket -romaaniin (jonka kansi on Emmi Kyytsösen käsialaa). Tyylilaji ja kerronta on kuitenkin toki erilaista; Kallio kirjoittaa ajasta jotenkin täyteläisesti,  romaanin nimen mukaisesti hetkissä viipyillen, Lassila taas ikään kuin viitteellisesti ja hieman etäännyttäen.

Pidin paljon Lassilan esikoisromaanista Ihmisten asiat (2013), Finlandia-ehdokkaaksikin noussut Armain aika (2015) sen sijaan on vielä lukematta, mutta lukulistalla sekin. Kesän kerran mentyä huokuu samanlaista haikeutta ja illuusioiden särkymistä kuin esikoisromaanikin.

Kesän kerran mentyä on naisten tarina, ja ennen kaikkea Taimin. Pari vahvaa mieshahmoakin on; Taimin entisen poikaystävän kohtalossa näyttäytyy jatkosodan mielettömyys ja iäkkään taiteilijan nuoresta Taimista maalaama muotokuva – tai pikemminkin Taimin kokemus hänen katsoessaan maalausta vuosien jälkeen – kiteyttää romaanin teeman.

Muissa blogeissa sanottua: Aina joku kesken, Kirjan pauloissa, Kirjasta kirjaan

Ihana kirjamessulauantai

Vietin tänä(kin) vuonna kirjamessuilla vain yhden päivän, mutta sitäkin täydemmän ja virkistävämmän. Ison messuhallin hulina ei tunnu omimmalta, mutta nautin pienemmistä tilaisuuksista, joissa pystyy keskittymään siihen, mitä sanottavaa kirjailijoilla tai kirjanystävillä on.

Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis.

Aamiaisella kirjailijoiden kanssa

Bonnierin järjestämä lauantain bloggariaamiainen on jo perinne. Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa virikkeitä täynnä oleva messupäivä kuin etsityä etäällä hälinästä sijaitsevaan kokoustilaan, nauttia aamupalaa, tavata tuttuja ja uusia blogikasvoja ja kuunnella kirjailijahaastatteluja!

Brunssilla on usein ollut jonkinlainen teema: viime vuonna saimme tavata erityisesti esikoiskirjailijoita, jonakin vuonna oli enemmän käännöskirjailijoita ja muutama vuosi sitten oli useampi nuortenkirjailija. Tänä vuonna kaikki kirjailijavieraat olivat tunnettuja ja arvostettuja konkarikirjailijoita: Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis. "Kirjailijakattaus" herätti jo ennakkoon aikamoista pöhinää bloggarien keskuudessa, sillä joukkoon mahtuu monen lempikirjailijoita. Itsekin olen kaikkien viiden tuotantoa lukenut ja tunnustan tässä nyt vienosti, että erityisesti Riitta Jalosen ja Hannu Mäkelän tuotanto on ollut jo pitkään sydäntä lähellä.

Bloggaribrunssia emännöivät Anna-Riikka Carlsson, Tuuli Leppänen ja Nora Varjama. Kirjailijoita haastateltiin ensin kutakin erikseen Tammen ja Wsoyn edustajien toimesta, ja lopuksi oli vapaampaa keskustelua kirjailijoiden ja bloggaajien välillä.

Claes Anderssonilta on tänä vuonna ilmestynyt teos Hiljaiseloa Meilahdessa, joka on jatkoa viitisen vuotta sitten ilmestyneelle Oton elämälle. Anderssonin haastattelusta minulle jäi mieleen erityisesti vastaus kysymykseen kirjallisuuden merkityksestä nykymaailmassa: "Jos ei sanalla voi vaikuttaa maailmaan, niin millä sitten?"


Myöhemmin haastateltu Anja Snellman kertoi ihailleensa Claes Anderssonia jo nuorena ja hakeutuneensa osittain kirjailija-psykiatrin jalanjäljissä lukemaan kirjallisuutta ja psykologiaa. Snellmanin tuorein teos Lähestyminen kertoo muun muassa kirjoittamisesta ja kreetalaisen kylän asukkaista.

Hannu Mäkelä puhui kirjoittamisen vaikeudesta: "Joskus on vain mentävä suon yli vaikka millä keinoin." Kaikessa vaikeudessaan ja kurinalaisuudessaankin – Mäkelä kirjoittaa  säännöllisesti aamuneljästä kahdeksaan – kirjoittaminen on palkitsevaa kirjailijalle. Vaikka palkkatyössä Otavalla oli säännölliset tulot, iso työhuone ja työsuhdeauto, oli Mäkelä kuitenkin onnellisempi jättäydyttyään vapaaksi kirjailijaksi, mistä hän kertoo muistelmiensa tuoreimmassa osassa Vapaa. (Olen blogannut Muistan-sarjan aiemmasta osasta Elämän oppivuodet ja muutkin osat olen lukenut, viimeksi Otavan ajan ihan hiljattain.)


Tuula-Liina Varikselta kysyttiin syksyllä ilmestyneen Huvila-romaanin miljöön ja henkilöiden mahdollisia innoittajia ja esikuvia. Huvilan taiteilija on kuulemma saanut hieman piirteitä Tšehovilta,  taiteilijan puolisossa Rakelissa taas on jonkin verran kirjailijaa itseään. 1930-luvusta kirjoittaminen kiehtoi kirjailijaa muun muassa siksi, että se on hänen vanhempiensa nuoruusaikaa.


Riitta Jalosen uusiseelantilaisesta kirjailijasta, Janet Framesta, kertova romaani Kirkkaus on ehtinyt tehdä vaikutuksen jo moneen lukijaan. Jalosen romaanit Todistaja Brigitin talossa ja Kuka sinut omistaa sekä yhdessä Kristiina Louhen kanssa tekemät lastenkirjat, kuten Aatos ja Sofia-kirjat, ovat olleet minulle tärkeitä, ja sen perusteella mitä olen Kirkkautta ehtinyt lukea, tulen rakastamaan sitäkin. Nämä Jalosen sanat painoin haastattelusta mieleeni: "Kirjoittaessa sanat eivät lähde pelosta tai vihasta, ne lähtevät toivosta. Sanojen voima pitää elossa."

Mitä kirjailijat sitten itse lukevat juuri nyt tai ovat äskettäin lukeneet? Hannu Mäkelä kertoi lukeneensa vieressään istuvan Riitta Jalosen Kirkkaus-romaanin ja kehui sitä kovasti. Riitta Jalonen puolestaan oli mainitsi Christina Wallinin runokoelman (oliko kyseessä uusin, Valon paino, vai joku aikaisempi, ei jäänyt minulle mieleen). Claes Andersson ihailee Karl Ove Knausgårdin laveaa ja koukuttavaa Taisteluni-romaanisarjaa, Anja Snellman on viime aikoina syventynyt tutkimuskohteensa Pentti Saarikosken runouteen. Tuula-Liina Varis oli vaikuttunut Joyce Carol Oatesin upeasta, mutta sekä aiheeltaan että rakenteeltaan raskaasta romaanista Sisareni, rakkaani.

Atenan esikoiskirjailijat

Kaksi Atenan esikoiskirjailijaa, joiden teoksia yhdistävät Volvo ja menneisyys: Soili Pohjalainen ja Tiina Lifländer.

Konkarikirjailijoiden parista siirryin kuuntelemaan kahta esikoiskirjailijaa, joilla tosin heilläkin oli jo pitkä tausta kirjoittajina: Tiina Lifländeria ja Soili Pohjalaista. Atenan järjestämää lämminhenkistä bloggaritilaisuutta emännöi kustannustoimittaja Kanerva Eskola-Hirvanen.

Tiina Lifländerin Kolme syytä elää -romaanin luin elokuussa ja kirjailijan jo yhdeksän vuoden ikään ehtinyttä Rooibos kirjoittaa -kirjoittamisblogia olen seurannut viitisen vuotta. Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä-romaani odottaa kännykässä e-kirjalainana, ja pitkään toimittajana ja sanataideopettajana toimineen kirjailijan Kirjasta tulee totta -blogin lisään nyt lukulistalleni.

Hauskasti molempien kirjailijoiden esikoisteoksessa sekä Volvo että menneisyys ovat tärkeitä. Ilmeisesti tyylilaji on kuitenkin erilainen: Kolme syytä elää on runollinen ja haikea romaani, kun taas lukemieni arvioiden perusteella Käyttövehkeitä koostuu muun muassa lakonisista lauseista ja mustasta huumorista.

Pohjalaisen mukaan kirjoittaminen on kuin avantoon menemistä: "kauheaa, mutta koskaan ei kaduta jälkikäteen." Lifländerin mielestä taas kirjoittaminen on ennen kaikkea kivaa. Pohjalainen tunnustautuu perfektionistiksi kirjoittamisen suhteen ja hioo jokaista blogipostaustaankin kauan ja hartaasti, Lifländer sen sijaan kirjoittaa blogiin spontaanisti ja editoimatta.

Teoksen kirjailijat: faktaa ja fiktiota menneisyydestä

Kirjailija Kari Hukkila, Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen sekä kirjailijat Katarina Baer ja Leena Parkkinen.

Tiina Lifländerin Kolme syytä elää sijoittuu osin 1950-luvulle, ja samalle vuosikymmenelle sijoittuvasta romaanista keskusteltiin myös Teoksen bloggaritilaisuudessa myöhemmin lauantaina. Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen haastatteli kolmea kirjailijaa, joiden uusimpia teoksia yhdisti hänen mukaansa historian taju.

Kari Hukkilalta on vastikään ilmestynyt teos Tuhat ja yksi, jota voisi luonnehtia esseeromaaniksi. Teoksessa keskustellaan, liikutaan eurooppalaisissa kaupungeissa ja käsitellään myös pakolaisuutta. Hukkila kertoi, miten häntä kiehtovat todellisuudet, joihin ei hakukoneilla pääse, miten kirjallisuus syntyy matkoista ja muistiinpanoista ja miten 1300-luvun teos voi puhutella – miten ylipäätään kirjallisen tradition kieli on jotain niin paljon rikkaampaa kuin nykyään keskusteluissa vallitseva talouden kieli.


Toimittajana tunnettu Katarina Baer kertoi isovanhemmistaan ja heistä kertovasta kirjastaan He olivat natseja. Baerille selvisi vasta isoäidin 1980-luvulla tapahtuneen kuoleman jälkeen, että hänen isovanhempansa olivat olleet aktiivisia kansallisosialistisia, pitäen muun muassa Mein Kampf-lukupiiriä. Baerin mukaan Saksa on yhteiskuntana käsitellyt natsimenneisyyttä, mutta perheet ovat vaienneet asiasta. Isovanhempiensa kirjeenvaihdon ja saksalaisissa arkistoissa säilyneiden asiakirjojen avulla Baer sai rakennettua kuvan siitä, millaisia tavalliset, keskiluokkaiset ihmiset natsiliikkeen piirissä olivat.

Leena Parkkisen uusin romaani Säädyllinen ainesosa tosiaan sijoittuu 1950-luvulle, ja Parkkiselta kysyttiinkin, miten hän rakensi romaaninsa ajankuvaa ja miljöötä. Parkkinen kertoo oppineensa historiallisen romaanin kirjoittamisesta paljon Kaari Utriolta ja opettavansa nykyään itse historiallisen fiktion kirjoittamista. Säädyllisen ainesosan maailmaan Parkkinen eläytyi muun muassa lukemalla gradun siitä, miltä Helsingissä haisi 1920-luvulla ja kuvittelemalla, miten kaaliruuat, harvakseltaan tapahtunut peseytyminen ja hiililämmitys vaikuttivat 1950-luvun helsinkiläismiljöössä.

Messulauantaini kului muuten blogiystäviä moikkaillessa sekä perheen kanssa messuosastoja kierrellessä. Kävin totta kai myös Boknäsin osaston Bloggaripisteellä, josta poimin mukaani Pihin naisen elämää -blogin Leilan paketoiman ihanan yllätyskirjapaketin, kiitos! Pakettikortti lupaa lukumatkaa Grönlantiin, ja luulenpa, että säästän tämän aarteen jouluun. Lunastin messuilla myös oman kappaleeni kirjabloggaajien heimon tunnusta, Kirjabloggaaja-rintanappia, kiitos Yöpöydän kirjat -blogin Niinalle asiaan liittyvistä järjestelyistä!

Kyllä se on niin, että Kirjmessut ovat vähän kuin kirjabloggaajan joulu!

Tänään sunnuntaina olen selaillut messujen kirjasaalista ja katsonut HS-tv:stä suoria messulähetyksiä, muun muassa Hesarin esikoispalkintoehdokkaiden haastattelun. Ehdolla on muun muassa Minna Rytisalon ihana Lempi, ja muista ehdokaskirjoista aion lukea ainakin Aura Nurmen, Tuomas Juntusen, Inkeri Markkulan, Aino Kiven ja Hanna Weseliuksen teokset. Onnea kaikille upeille ehdokkaille!


❤️ Kiitos ihanille blogikollegoille, teitä oli ihana nähdä, vaikka monia niin harmillisen pikaisesti! ❤️

Annika Sandelin: Yokon yökirja

Annika Sandelin: Yokon yökirja
Yokos nattbok, suom. Liisa Ryömä.
Kuvitus Liisa Bondestam.
Teos 2015, 148 sivua.

Olen itselleni vihainen kun en tohtinut puhua Danielin kanssa koko loppupäivänä, vaikka hän näytti surulliselta. Anna ja minä mentiin yhdessä kotiin ja puhuttiin siitä mitä oli tapahtunut. Me ei oltu koskaan ennen ajateltu että saduissa on ilkeitä kääpiöitä ja että Daniel luultavasti juuri siksi ei halua että häntä sanotaan kääpiöksi. Meistä molemmista Tove on varsinainen idiootti ja me päätettiin ettei enää koskaan käydä kirjastossa. Sitten me mentiin meille ja leikattiin keittiösaksilla kirjastokorttimme tuhansiksi palasiksi.

Illalla meilä oli kriisikokous siitä, miten estetään äitiä hakemasta kuviksenopettajan työtä. Salvadorkin sai osallistua. Hän esitti vain typeriä ideoita kuten että meidän pitäisi sytyttää postilaatikko tuleen, ja ennen kuin me keksittiin mitään parempaa, äiti kutsui meitä syömään. 

Yoko on kymmenvuotias tyttö, jolla on kaksi salaista kirjaa: Yökirja, johon hän kirjoittaa päivän tapahtumista sekä omista ajatuksistaan ja tunteistaan, ja vakoiluvihko, johon kirjataan yhdessä parhaan ystävän Annan kanssa havainnot epäilyttävistä henkilöistä, vaikkapa herrasmiehestä, joka kantaa kadulla kukikasta kassia, tai vanhasta rouvasta, joka kävelee turhan vetreästi tarvitakseen todella rollaattorilla ja jolla on varaa ostaa kahvilasta useita leivoksia.

Yokon perhe on vähän boheemi, sillä äiti on taiteilija, joka on nimennyt lapsensakin taiteilijoiden mukaan, on kiukkuinen ennen näyttelyä ja leikkaa sanomalehden silpuksi, jos näyttely on saanut huonon kritiikin. Pikkusisarukset Salvador ja Frida ovat useimmiten rasittavia, mutta on niistä joskus iloakin. Psykologi-isä pysyy useimmiten rauhallisena, kaikesta huolimatta. Vakoiluvihkoa on paras säilyttää Yokon huoneessa, sillä Annan perheen yläkerrassa sijaitsevassa asunnossa on niin siistiä, että sinne ei voi piilottaa mitään. Annan kotona on Yokon mielestä ihanan rauhallista, sillä siellä ei ole ärsyttäviä pikkusisaruksia tai temperamenttista äitiä, mutta kun tytöt vaihtavat koteja yhdeksi viikonlopuksi, tulee Yokolle äkkiä koti-ikävä.

Ja sitten on tietysti vielä luokka, 4B, jossa sattuu ja tapahtuu. Ja kun tapahtuu, niin Kimmo kantelee kaikesta Malin-opelle, se on varma.

Annika Sandelinin lastenromaanissa on ihanasti rosoa, joka näkyy myös Linda Bondestamin mainiossa kuvituksessa. Kirjan huumori on sopivan vaivihkaista. Kaikki ei ole vaaleanpunaista ja ihanaa, vaan myös negatiiviset tunteet ja isommat ja pienemmät surut kuuluvat kymmenvuotiaan elämään. Silti arki on perusturvallista ja ennakoitavaa. Kuten Yoko itse sen ilmaisee:

Minä en oikein tiennyt mitä vastata, sillä oikeastaan minusta on mukava tietää mitä päivittäin tapahtuu. Jos kaikki päivät olisivat aivan erilaisia, minä varmaan hermostuisin kovasti.


Yökirjasta toisaalla: Lumiomena, Mari A.:n kirjablogi, Lastenkirjahylly, Lapsen maailma.

Ulla-Lena Lundberg: Metsästäjän hymy

Ulla-Lena Lundberg: Metsästäjän hymy. Matkoja kalliotaiteen maailmassa. 
Jägarens leende, suom. Leena Vallisaari.
Teos 2014, 304 sivua.

Metsästäjän hymy on eräänlainen matkakirja, rikas ja kiehtova opas afrikkalaisten ja eurooppalaisten kalliomaalausten äärelle. Suomenruotsalainen kirjailija Ulla-Lena Lundberg matkustaa sisarensa Gunillan kanssa ja tekee samalla selkoa esihistoriallisista aikakausista, kalliomaalaustyyleistä ja merkittävien kulttuuriperintökohteiden nykytilasta, jota turismi jonkin verran uhkaa. Kirja on myös kertomus vahvoista sisaruuden siteistä, ystävyydestä ja luopumisesta – mutta ei luovuttamisesta, sillä vakavasti sairas sisar kulkee mukana retkillä niin kauan kuin suinkin mahdollista, vaikka liikkuminen onkin käynyt vaikeaksi.

Jää-romaanistaan Finlandialla palkitun kirjailijan tietämys ja kokemus kalliomaalauksista herättää kunnioitusta. Lundbergilla ei ymmärtääkseni ole muodollista koulutusta alalta, mutta vuosikymmeniä jatkunut asian harrastaminen, matkustelu ja lukeminen ovat tehneet hänestä asiantuntijan. Lundberg punoo tietoainesta saumattomasti matkakuvauksiinsa ja tekee rohkeasti omiakin tulkintoja – kuin ainakin kirjailija, jolla on taito eläytyä, tulkita ja täyttää mielikuvituksen avulla liian suuret aukot.

Kirjassa on muutamia kuvia maalauksista ja maisemista, eikä enempää oikeastaan kaipaakaan, sillä kirjailijan romaaneista tuttu lämmin, viisas kerronta loihtii matkakohteet lukijan eteen. Lundberg kuvaa elävästi, kuinka luolan katossa olevasta aukosta virtaava valo kulkee kallioseinämää pitkin, miten kivikauden ihminen maalasi ilonsa ja pelkonsa kallioon, kuinka nykyihminen seisoo lopulta vain henkäyksen päässä esi-isistään.

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Jonna ja Raija.

Marjatta Levanto & Julia Vuori: Leonardo oikealta vasemmalle

Marjatta Levanto (teksti) ja Julia Vuori (kuvitus): Leonardo oikealta vasemmalle
Teos 2014, 113 sivua.

On lopultakin aivan yhdentekevää, kuka maalauksen [Mona Lisa] nainen on, sillä kyseessa saattaa olla paljon suurempi kuvio: maailman muotokuva. Eihän voi olla pelkkää sattumaa, että naisen sydän on maalauksen matemaattisessa keskipisteessä, kohdassa jossa auringon viimeiset säteet loistavat kaikkein kirkkaimmin?

Suurmies-kuvakirjojen teema jatkuu: eilen bloggasin kahdesta Sibelius-aiheisesta kuvakirjasta, tänään on vuorossa renessanssinero Leonardo da Vincista kertova Leonardo oikealta vasemmalle. Siinä missä Soiva metsä ja Hämeenlinnan Janne ovat aika selvästi lapsille suunnattuja, joskin aikuistakin suuresti ihastuttavia kuvakirjoja, Leonardo oikealta vasemmalle kiinnostaa hieman varttuneempaa yleisöä, ehkä noin kymmenvuotiaista aina satakymmenvuotiaisiin asti.

Leonardo oikealta vasemmalle on kuvitettu tietokirja ja eräänlainen elämäkerta Leonardo da Vincista. Suuret, hyvälaatuiset kuvat da Vincin tuotannosta tekevät siitä myös taidekirjan. Kirja on kokonaisuudessaan aivan upea, viimeisteltyä ulkoasuaan myöten, ihana katsella, selailla ja lukea. Julia Vuoren kuvista osa pieniä, humoristisiakin, osa on koko aukeaman kokoisia, värikylläisiä "fantasiakuvia", jotka tuovat teokseen sadun hehkua.

Marjatta Levannon teksti on todella informatiivista, mutta helposti lähestyttävää. Levannon taidekasvattajan tausta tulee käy ilmi hänen kyvyssään esittää mutkikkaita ja korkealentoisiakin asioita ymmärrettävästi sekä rakentaa, yhdessä Vuoren kuvituksen kanssa, Leonardon tarinasta seikkailu. Teos johdattaa Leonardon elämään ja ajatteluun, mestarin taideteosten ja kryptisten – oikealta vasemmalle kirjoitettujen – muistiinpanojen äärelle. da Vincin elämäntyössä tiede, taide ja mielikuvitus punoutuivat yhteen ällistyttävällä, ihastuttavalla tavalla.

Tajusin vasta tätä kirjoittaessani, että meillä on jo ennestään hyllyssä Levannon ja Vuoren yhteistyönä syntynyt teos Eero, joka on eräänlainen "sarjakuvaelämäkerta" taiteilija Eero Järnefeltistä. Haluan ehdottomasti tutustua muihinkin Levannon ja Vuoren yhteisiin kirjoihin, ainakin Unennäkijä tulee – Hugo Simbergin kuvia ja Taivaallinen tungos – kuvia muinaisista myyteistä -teoksiin.

Heli Vaaranen: Sunnuntaina Manhattanilla

Heli Vaaranen: Sunnuntaina Manhattanilla
Teos 2014, 272 sivua.

Voi, miten korret pistelivät oranssien froteeshortsien lävitse kun haaveilin itseni kehittämisestä heinäladon ylisillä! Charlotte Brontën romaaneissa sankarittaret osasivat piirtää, maalata, laulaa ja soittaa. Enää en ollut teini, eikä minun tarvinnut piiloutua heinälatoon lukemaan lainakirjoja. New Yorkissa kaikki näyttivät kehittävän taitojaan. Kukaan ei käskenyt heitä tekemään jotakin hyödyllistä. Osasin jo laulaa ja soittaa, mutten piirtää tai maalata niin hyvin kuin halusin. Nyt olisi niiden vuoro.

Tämä kirja päätyi kirjastokassiini oikeastaan kahdesta syystä: toinen oli Ilselän (osuvan!) piikikäs ja hersyvä bloggaus, toinen Heli Vaarasen kirjan pohjalta antama haastattelu jossakin tv-ohjelmassa keväällä. Heli Vaaranen on Väestöliiton Parisuhdekeskuksen johtaja, perhesosiologi ja psykoterapeutti, jolle toimittajat ilmeisen usein soittavat silloin, kun tekevät juttua jostakin rakkauteen tai perheen perustamiseen liittyvästä aiheesta. Muistelmateoksessaan Sunnuntaina Manhattanilla Vaaranen ei kuitenkaan jaa parisuhdeneuvoja vaan kertoo nuoruudenurastaan näytös- ja valokuvamallina ulkomailla ja vähän kotimaassakin.

Heli Vaarasen (tuolloin vielä Kokkala) lapsuus ja nuoruus maatilan tyttönä heinähangon varressa ja lypsykiulun ääressä muodostaa niin herkullisen kontrastin Manhattanin kulttuuri- ja muotiseurapiireille, gourmet-herkuille ja itselliselle elämälle, että omaelämäkerturi ei malta olla rinnastamatta näitä kahta maailmaa toisiinsa tuon tuostakin. Saatuaan luupiikin kuljettuaan liian korkeakorkoisissa kengissä pitkin kaupunkia Vaarala intoutuu muistelemaan lapsuusvuosiaan, jolloin hän paineli kaiket kesät paljain jaloin ja jatkoi empimättä matkaa "lehmänmiinaan" astuttuaankin, enimmät lannat varpaanväleistä putsattuaan.

Sunnuntaina Manhattanilla oli kohtuullisen viihdyttävää kesäsunnuntailukemista, vaikka se ei sen enempää aiheeltaan (mallimaailma) kuin esitystavaltaan ole sellainen muistelma tai omaelämäkerta, joita yleensä tykkään lukea. Vaarasen kuvauksessa lapsuudenperheestään ja maatilan elämästä ol lämpöä ja huumoria, voin kuvitella hänellä olleen onnellinen, joskin varmasti myös työntäyteinen lapsuus. Suurkaupunkien muotimaailman glamourista ja seuraelämästä on hauskaa ja eksoottista lukea, mutta tuon maailman karvas kääntöpuoli tulee myös kerrottua ja teki ihan pahaa lukea, kuinka Vaaranen laihdutti itsensä aivan luurangoksi. Jotkut kohdat kirjasta luin harppoen, mikä ehkä sopi kirjan aiheesta ja ajankohdasta toiseen harppovaan tyyliin. Lukemisen jälkeen jäin miettimään, miten jänniä polkuja joidenkin ihmisesten elämä kulkee, miten erilaisten maailmojen läpi, miten erilaiset asiat jättävät jälkiä tai ovat jättämättä.

John Keats: Yön kirkas tähti

John Keats: Yön kirkas tähti
99 viimeistä kirjettä. suom. Kaisa Sivenius.
Teos 2010, 281 sivua.

Minun sopii kirjoittaa vain aamuaikaan ihanalle neidolle, jota sydämestäni rakastan, sillä yöllä, kun yksin eletty päivä on mennyt mailleen, ja autio, hiljainen, musiikiton kamari odottaa sulkeakseen minut sisäänsä kuin hautakammioon, intohimoni riistäytyy valloilleen. Tuloksena on haltioitunutta tekstiä, jollaiseen en konsa olisi uskonut sortuvani, vaan naureskellut niille, jotka moista suoltavat. En tahdo sinun näkevän sellaista, sillä voisit pitää minua joko liian onnettomana tai hiukkasen hulluna. Nyt istun soman maalaistaloni ikkunassa ja näen edessäni kauniin, kumpuilevan maiseman ja vilauksen valtamerta; aamu on hieno.

John Keats (1795–1821) oli englantilainen romantiikan ajan runoilija, joka kirjoitti tynnekylläisiä runoja, rakasti palavasti naapurissaan asuvaa Fanny Brawnea muttei voinut köyhyytensä takia koskaan avioitua tämän kanssa ja kuoli sairauden riuduttamana vain 25-vuotiaana. Keatsin runoja olen lukenut aiemmin vain antologioista, mutta Runoelmista on ilmestynyt Ntamolta niin viehättävä näköispainos, että voisin hankkia kirjan vaikka omaan hyllyyn. Ensimmäiseksi Keatsilta lukemakseni kirjaksi valikoitui kuitenkin kirjekokoelma Yön kirkas tähti, jonka ostin jo muutama vuosi sitten kauniin kannen, runollisen nimen ja romanttisen taiteilijamyytin houkuttelemana. "Ensimmäiseksi Keatsiksi" kirja onkin omiaan, sillä monen menneiden vuosisatojen kirjailijoiden tapaan Keats kirjoitti hyvin kaunokirjallisia, kiinnostavia ja monivivahteisia kirjeitä.

Yön kirkkaalla tähdellä ei ole varsinaista alkuteosta, vaan Kaisa Sivenius on suomentanut "vuonna 1895 ilmestyneen H. Buxton Formanin toimittaman Keatsin koottujen kirjeiden laitoksen 214:stä kirjeestä 99 viimeistä". Kirjan nimi taas on sama kuin Jane Campionin ohjaamalla, John Keatsin ja Fanny Brawnen rakkaussuhdetta kuvaavalla elokuvalla – "Yön kirkas tähti" on erään Keatsin Fannylle kirjoittaman runon nimi.

Nimi ja kansikuvassa Johnin kirjettä lukeva Fanny johtavat ajatukset rakkauskertomukseen, mutta rakkauskirjeet ovat kokoelmassa kuitenkin vähemmistönä (Fannyn kirjeet John Keatsille eivät valitettavasti ole säilyneet, sillä Keats määräsi ne hävitettäväksi kuolemansa jälkeen). Kokoelmassa on myös Keatsin ystävilleen kirjoittamia kirjeitä. Kirjeet rönsyävät kiihkeästä tunteenpalosta arkisten sattumien kuvailuun, vaivihkaisesta huumorista synkkyyden kautta riemuun. Keatsin sairaus ja aavistukset tulevasta kuolemasta värittävät toisia kirjeitä voimakkaasti; valoisissa luonto- ja maisemakuvauksissa lepää sielu.

Kirjasta lisää: Kiiltomato, Sabinanknalli, Naakkujakirjat, Nenäkirjassa, Suomenkuvalehti

Luin kirjan osana Blogistanian III lukumaratonia

Annika Sandelin ja Karoliina Pertamo: Baudeliero ja Mette-rotta

Annika Sandelin (teksti) ja Karoliina Pertamo (kuvat): Baudeliero ja 
Mette-rotta
Vauvarunoja ja villejä riimejä. 
Råttan Bettan och Masken Baudelaire, suom. Henriikka Tavi.
Teos&Schildts&Söderströms 2014, sivua.

Mitä tikkuaskissa onkaan, kato!
Se on pienen pieni kastemato!
Se on hitsin viksu, melkein kiero, 
tottelee nimeä Baudeliero.
Sanon: Baudeliero - ota paikka,
sehän pysyy siinä, katsos vaikka!"

Annika Sandelinin Baudeliero ja Mette-rotta on alaotsikkonsa mukaisesti suunnattu ennen kaikkea perheen pienimmille, mutta isompienkin lasten ja aikuisten suupielet nousevat hymyyn nokkelia riimejä lukiessa. Hetkittäin tulee mieleen Kirsi Kunnas tiitiäisineen ja jaakko vaakko vesirottineen. Palkittu runoilija Henriikka Tavi on riimitellyt runot onnistuneesti suomeksi. Kirjan suomenkielinen nimi, jossa "Masken Baudelairesta" on tullut "Baudeliero" on kerrassaan mainio.

Kokoelman punaisena lankana kulkee se, kuinka vauva tai pieni lapsi kokee maailman: se on uusi ja ihmeitä täynnä, luutuneet tulkinnat joutavat romukoppaan. Vauvalle vaunuretki kaupunkiin on suuri seikkailu, varjo herättää ihmetystä ja kerrostalon naapurien äänet kertovat monta tarinaa. Samalla myös lapsi itse on ihailevan ihmetyksen ja rakkauden kohteena: "Kun silmäsi avaat, / katsot nauraen minua, väsymys katoaa / valonvälke ympäröi sinua."

Karoliina Pertamo on yksi suosikeistani nykykuvittajien joukosta. Pertamon kuvissa on iloa, pehmeyttä ja lempeyttä, mutta usein myös ilmeikkyyttä ja liikettä. Baude-lieron ja Mette-rotan kuvitus rakentuu sinisen ja oranssin ympärille: lämpimät värit ovat tietenkin Baude-lieron, kun taas siniset sävyt kuuluvat Mette-rotan maailmaan. Värimaailma täydentyy violetilla, vihreällä ja ruskealla. Kirjan värimaailmassa ja tyylissä on paljon samaa kuin äskettäin lukemassani, niin ikään Pertamon kuvittamassa Lautasellinen iloa -keittokirjassa, josta tykkäsin kovasti. Perspektiivit ja kuvakulmat yllättävät. Kuvat luovat uusia merkityksiä tekstin rinnalle ja ottavat hienosti aukeamat haltuun.

Nyt kaupunkiin mennään, sut peitellään
vaunujen turvaan, vain silmäsi nään.
Oi näetkö pilvet, autot ja talot
ja liehuvat liput ja vilkkuvat valot?

Muissa blogeissa sanottua: Värikäs päivä

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (suom. Kersti Juva)

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Pride and Prejudice, suom. Kersti Juva.
Teos 2013, 504 sivua.

Huolimatta syvään juurtuneesta vastenmielisyydestään Elizabeth ei voinut olla ottamatta tällaisen miehen rakkautta kunnianosoituksena, ja vaikka hänen oma päätöksensä ei horjunut hetkeäkään, oli hän aluksi pahoillaan tuskasta, jota oli tuottava; kunnes kieli, jota mies sen jälkeen käytti, suututti hänet, ja hän kadotti kiukuissaan kaiken myötätunnon. Hän yritti kuitenkin rauhoittua ja vastata miehelle kärsivällisesti tään lopetettua. Mies päätti puheensa kuvaamalla hänelle vakavaa rakkauttaan, jota hänen kaikista yrityksistään huolimatta oli ollut mahdoton tukahduttaa; ja ilmaisi toiveen, että se palkittaisiin myöntävällä vastauksella kosintaan. Hän näki selvästi, ettei mies hetkeäkään epäillyt lopputulosta. Sanat puhuivat huolesta ja levottomuudesta, mutta ilme kertoi täydellisestä varmuudesta. Se oli omiaan ärsyttämään lisää, ja kun mies vaikeni, väri kohosi Elizabethin poskille ja hän sanoi: 

 »Tällaisissa tilanteissa lienee tapana ilmaista kiitollisuutta rakkaudentunnustuksesta riippumatta siitä, kuinka suurta vastakaikua se saa.On luonnollista tuntea kiitollisuutta, ja jos tosiaan voisin sitä tuntea, kiittäisin teitä nyt. Mutta en voi – en ole koskaan etsinyt suosiotanne, ja te suotte sen totisesti äärimmäisen vastentahtoisesti. Olen pahoillani, että olen aiheuttanut kenellekään tuskaa. Olen kuitenkin tehnyt sen täysin tahtomattani ja toivon, että se jää kestoltaan lyhyeksi. Niiden tuntemusten avulla jotka, kuten sanotte, ovat kauan estäneet teitä ilmaisemasta kiintymystänne, voitte varasti helposti voittaa sen tämän selityksen jälkeen.»

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin ilmestymisestä tuli vuonna 2013 kuluneeksi kaksisataa vuotta, ja sen kunniaksi Teos julkaisi kirjasta uuden, Kersti Juvan käsialaa olevan suomennoksen. Kauniskantinen kirja (graafinen suunnittelu Elina Warsta) ilmestyi parahiksi juuri joulun alla, joten sain viettää joulunpyhät yhden kaikkien aikojen lempikirjailijaninseurassa, lukien teosta, joka on yhtä aikaa tuttu ja kuitenkin uusi.

Oma Jane Austen -suhteeni alkoi samoin kuin monella muullakin nykyään, dramatisointien kautta. Olin otollisessa iässä, noin 12–13 -vuotias, kun Jane Austen -villitys levisi elokuvateattereissa ja televisiossa ja Austenin klassikoista otettiin uusia painoksia Suomessakin. Ihastuin BBC:n televisiosarjaan, joka esitettiin Ylellä 1996, ja sen innostamana luin kirjankin. BBC:n dramatisointi (jonka katsoi ties kuinka monennen kerran muutaman viime päivän aikana Yle Areenasta) on taiten tehty ja näyttelijäsuoritukset ovat valloittavia, mutta Jane Austenin kieli ei tietenkään pääse oikeuksiinsa muuta kuin jossain määrin dialogin osalta. Pidin Austenin kerronnasta lukiessani Sirkka-Liisa Norko-Turjan jo tuolloin hieman vanhentunutta suomennosta (1. painos Wsoy 1947), mutta vasta lukiessani Pride and Prejudicen alkukielellä, pääsin todella jyvälle Austenin lahjakkuudesta kielenkäyttäjänä ja siitä, kuinka rikasta ja vivahteikasta Austenin englanti on. Olen myös erityisen iloinen, että Kersti Juvan ansiosta saan lukea kirjaa nyt uudestaan äidinkielelläni, tarvitsematta arvailla joidenkin vanhentuneiden ilmausten merkityksiä. Juvan teksti on sujuvaa ja helppolukuista, mutta suomentaja onnistuu myös välittämään alkutekstin rikkaan kielenkäytön.

Suunnittelin vertaavani vanhaa ja uutta suomennosta toisiinsa – en arvottavassa mielessä, sillä Norko-Turjan käännös on syntynyt omassa ajassaan, silloisen kirjakielen puitteissa – mutta olinkin lainannut Wsoy:n Ylpeyden ja ennakkoluulon siskolleni (ja kirjaston kappaleetkin ovat kaikki lainassa!), eikä alkukielistä Penguin-pokkariakaan löytynyt. Uuden suomennoksen käännösprosessista kiinnostuneille suosittelen Kersti Juvan blogia Kotuksen sivuilla, erityisesti artikkeleja Sanastopulmia ja Herra Darcyn kosinta.

Ylpeyden ja ennakkoluulon viehätys perustuu tietenkin kielen ohella valloittavaan rakkaustarinaan ja 1800-luvun alun englantilaisen maalaisaatelin seurapiirien herkulliseen kuvaukseen. Ennen kaikkea sankaritar, Elizabeth, on elävästi kuvattu. Elizabethin mielenliikkeet – ja juonen kannalta erityisen tärkeät mielenmuutokset! – välittyvät lukijalle niin keskusteluissa kuin kertojan kuvaamina. Herra Darcy taas on virkistävä miespäähenkilö, sillä hän on kaikkea muuta kuin siloiteltu ja täydellinen. Lukija voi täysin eläytyä Elizabethin ennakkokäsityksiin Darcysta: tämä käyttäytyy todellakin epämiellyttävästi, ja mikä pahinta, ei osaa heti ensisilmäyksellä arvostaa Elizabethin kauneutta ja älykkyyttä. Sekä Elizabeth että Darcy ovat alkuun turhan ylpeitä ja ennakkoluuloisia suhteessa toisiinsa, mutta kylliksi älykkäitä, rehellisiä ja lopulta rakastuneitakin muuttaakseen käsityksiään.

Bennetin seitsenhenkinen perhe – hysteerisyyteen taipuva, typerä rouva Bennet, kuivaa huumoria viljelevä ja naisväen hupsutuksiin enemmän tai vähemmän kärsivällisesti suhtautuva herra Bennet sekä heidän viisi tytärtään, lempeä Jane, eloisa Elizabeth, kirjaviisasteleva moralisti Mary, hupsu Kitty ja huikentelevainen Lydia – on monella tavalla etuoikeutettu perhe, jonka joutilaan ja ylellisen elämäntavan perusta on Britannian siirtomaavallassa ja alempien luokkien raadannassa. Yläluokan piirissä he ovat kuitenkin vaatimatonta maalaisaatelia, ja rouva Bennetin sukulaiset ovat ammatinharjoittajia, kuten kauppiaita ja lakimiehiä. Bennetin tyttärien asemaa aikansa avioliittomarkkinoilla ja heidän tulevaisuudennäkymiään ylipäätään heikentää kuitenkin eniten se, että herra Bennetin isännöimä Netherfield on sääntöperintötila, joka siirtyy aina lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle, tässä tapauksessa herra Bennetin serkulle. Kunkin tyttären tuleva perintöosuus on vain tuhat puntaa, eikä sillä juurikaan houkutella kosijoita.

Ylpeys ja ennakkoluulo ei kuitenkaan varmaan olisi saavuttanut klassikkoasemaansa ja yhä uusien lukijapolvien suosiota, ellei siinä kannatettaisi kaikkien taloudellisten ja käytännöllisten seikkojen uhallakin romanttisen rakkauden ideaalia ja puolisoiden keskinäistä yhteensopivuutta. Kirja on aito aikuisten satu siinä mielessä, että niin hyvä kuin pahakin saavat pitkälti palkkansa ja niille, jotka haluavat mennä naimisiin rakkaudesta ja rehellisin tarkoitusperin, annetaan avio-onnen lisäksi kaikki maallinenkin hyvä.

En voi kuin ihailla Jane Austenin kykyä kuljettaa juonta, jossa ei sadoista sivuista huolimatta ole lainkaan tyhjäkäyntiä vaan jonka rytmi on miellyttävä suvantoineen ja nopeampine virtauksineen. Lukijalle paljastetaan asioden kulusta sopivasti, ja tarinan jännite toimii silloinkin, kun lukija jo tietää lopputuloksen. Jane Austenillakin oli toki edeltäjänsä ja esikuvansa, kuten Frances Burney ja Ann Radcliffe (jonka Udolphoa Austen parodioi romaanissaan Neito vanhassa linnassa), mutta yhtä kaikki Austen oli aikanaan todellinen romaanikerronnan uranuurtaja, ja hänen romaaneistaan tehdään yhä uusia sovelluksia Helen Fieldingin Bridget Jonesista P. D. Jamesin Syystanssiaisiin. Mutta vaikka Austenin romaanien henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä voidaan jäljitellä, ei hänen lämmintä mutta terävää kerrontaansa niin

Jenni Linturi: Malmi, 1917

Jenni Linturi: Malmi, 1917
Teos 2013, 203 sivua.

– Ajatella, Ingeborg sanoi. – Että joskus minä kuvittelin olevani rohkea.

Lettu ei vastannut mitään, hän istui isän nojatuoliin ja jäi odottamaan aamua. Kaikki he olivat joskus kuvitelleet olevansa toisenlaisia kuin olivat.

Jenni Linturin toinen romaani, Malmi, 1917, heittää niin suoraan keskelle tapahtumia, että olen jonkin aikaa hieman hukassa siitä, ketkä olivatkaan suomen-, ketkä ruotsinkielisiä, ketkä olivat punaisia huligaaneja ja ketkä valkoisia riistäjiä, kuka on kenenkin poika ja tytär. Toisaalta olen iloinen tästä hämmennyksestä, sillä sitä paremmin romaanin henkilöt piirtyvät näkyviin ihmisinä, kukin omana itsenään. Työläisten ja tilallisten kahakoista, miliisinpillien ja kiväärien ulvonnasta nousevat päähenkilöinä esiin ruotsinkielisen tilallisen tyttäret Ingeborg ja Lettu sekä maalta isän apulaisnimismiehen pestin perässä Helsingin laidalle Malminkylään muuttaneet veljekset Oiva, Antero ja Into.

Ingeborg haaveilee näyttelijänurasta ja matkalla maineeseen pyörittelee kiharoitaan sakilaisten pysähtyessä kadulla ostamaan ruusuja. Lettu pakkaa eväskoriin makkaraa ja juustoa ja salakuljettaa ne veljeksille. Romaanin naiskuvaus tuo mieleeni Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan ja ehkä vielä enemmän Katja Kallion vuoteen 1914 ja 1930-luvulle sijoittuvan romaanin Säkenöivät hetket, joista viimeksi mainitussa kuvataan myös siskoksia. Naiset joutuvat sotien ja muiden kahakoiden keskellä venymään ja kestämään, mutta rohkeimmat heistä uskaltavat myös unelmoida. Etenkin nuoret tytöt ovat tyttöjä myös poliittisten kuohuntojen aikana, heillä on omat salaiset haaveensa, turhamaisuutensa ja hupsuutensa.

Hänen olisi karattava Oivan kanssa vihille. Ehkä he lähtisivät Eurooppaan, eläisivät kuin boheemieläimet ja söisivät aamiaisensa italialaisilla kukkuloilla, Pariisin kaduilla. Tietenkin Oiva haluaisi mennä myös Berliiniin. Siloin Lettu sanoisi, että hän näkisi mieluummin maaseutua. Sitten he riitelisivät kiivaasti hotellihuoneessa. Oiva heittäisi tuhkakupin vihassa. Sirpaleet kimpoilisivat seinästä. Lettu painaisi päänsä käsiinsä. Silloin Oiva huomaisi typeryytensä ja laskeutuisi polvilleen Letun jalkoihin. Lettu syleilisi häntä ja itkisi. Eivätkä he lähtisi enää mihinkään vaan jäisivät hotelliin ja menisivät tunteistaan sekaisin.

Naiskuvaus on totisesti muuttunut niistä ajoista, jolloin Tyyni Tuulio kirjoitti nuorille naisille ihanteellisen ja opettavaisen romaanin Marja-Liisa harjoittelee, jossa päähenkilö haluaa tehdä velvollisuutensa kotimaataan ja perhettään kohtaan ja uskaltaa tavoitella unelmiaan vain, jos ne ovat sopusoinnussa isänmaan edun kanssa. Linturin naishahmot ovat inhimillisiä ja monitahoisia, mutta niin ovat Malmi, 1917 miehetkin, jotka aatesuunnasta riippumatta ovat milloin järkeävän maltillisia, milloin turhan kuumapäisiä, mutta harvemmin niin rohkeita ja johdonmukaisia kuin heidän ihateiden mukaan pitäisi.

Joissakin historiallisissa romaaneissa vedetään laajoja kaaria yli vuosien, vuosikymmenten ja kenties vuosisatojenkin. Toisissa, kuten Malmi, 1917:sta, kuvataan lyhyttä ajanjaksoa, isoja ja pieniä käännekohtia, joissa joskus risteävät kansakunnan ja yksilön kohtalot. Linturi kirjoittaa tiiviisti, mutta ei lainkaan lakonisesti. Pikemminkin romaanin kieli on rujoja tapahtumia vasten runollista, maalailevaa: "Värisevä taivas, janoiset lehmukset pudottivat keltaisia lehtiään." Kieli olisi voinut enemmän ankkuroitua kuvattavaan aikakauteen, mutta näinkin tempauduin mukaan romaanin tapahtumiin, elävästi kuvattujen henkilöiden rinnalle.


Kirjasta on blogannut myös ainakin TuijaTa, jonka kanssa huomaaan verranneeni Linturin kirjaa muutamiin samoihin teoksiin.

P.S. Tätä postausta kirjoittaessani kello heilahti tiistain puolelle, eli tänään julkaistaan Finlandia-palkintoehdokkaat!

Pertti Lassila: Ihmisten asiat

Pertti Lassila: Ihmisten asiat
Teos 2013, 166 sivua.

Minä en kaivannut draamaa ja tunnemyrskyä vaan rauhallista elämää, jota ei koko ajan tarvitse miettiä. En tuntenut salaista kiihtymystä enkä suurta intohimoa, mutta minun oli hyvä olla Jarnon kanssa. Elämisen ja elämän ei pidä olla oopperaa. Olen oppinut pitämään opperasta, se voi olla hienoa mutta se on sitä siksi, että se kestää sen kolme tuntia, ei paljon kauemmin. Ihmisen on elettävä vuosikymmeniä ennen kuolemaansa, ja siinäkin voi olla kestämistä, vaikka se olisi tavallista arkielämää.

Pertti Lassilan esikoisromaanissa Ihmisten asiat lapseton, noin seitsemänkymmentävuotias nainen tekee tiliä elämästään ja avioliitostaan miehensä Jarnon kuoleman jälkeen. Kertojan ja Jarnon avioliitto oli kahden tavallisen ihmisen liitto, haalea sellainen, ja jos vesi kattilassa on haaleaa, kuka sen tietää, onko se kylmästä lämmennyt vai kuumasta jäähtynyt. Jarnon lisäksi kertoja muistelee Ritvaa, joitakin vuosia aiemmin kuollutta läheistä ystäväänsä, sekä Eskoa, ensimmäistä rakastettuaan, joka oli vain hetken tärkeä mutta joka tulee yhä uniin. Kaikki läheiset ovat kuolleet, ja kertojan ääni on yksinäinen – ei katkera, mutta kenties hiukan hämmästynyt: näinkö tämä elämä menikin?

Romaanin kieli on kaunista ja kerronnan rytmi on rauhallinen, kenties jopa liian rauhallinen – tyylilaji pysyy koko ajan samana, vanha nainen muistelee verkkaisesti ja kertoo dramaattisetkin asiat hieman lakoniseen, tunteilemattomaan tyyliin. Romaanissa kuvataan monia kauniita, kuulaita hetkiä, mutta laajempi tarinan kaari ei ole niin kaunis eikä kertoja sellainen hurmaava viisas vanha rouva, johon haluaisi tutustua. Kertoja toteaa tyytyväisenä olevansa hyvin tavallinen ihminen, ja ehkä hän on oikeassa: tavalliset vanhat rouvat eivät ole ihania kyllikkivilloja, meretemazzarelloja tai märtatikkasia. Ihan tavalliset ihmiset saattavat toimia juuri niin kuin Ihmisten asioiden kertoja: tehdä välillä itsekkäitä tekoja, pelätä elämää, ajautua eteenpäin, kiintyvät sellaiseenkin puolisoon, jota eivät palavasti rakasta.

Luin Ihmisten asioita hitaasti, viipyilin sen lauseissa ja vanhan naisen kertomissa anekdooteissa. Mietin, mitä tämä ulkonaisesti hyvin tasainen kertomus haluaa sanoa, miksi kertojan elämäntarina kannattaa kuunnella? Kieli on tosiaan klassisen kaunista, jotenkin ajatonta, kuvat pinnalta siloisia. Lassilan pienoisromaanissa on joitakin samoja teemoja kuin Julian Barnesin niin ikään tiiviissä romaanissa Kuin jokin päättyisi, ja aivan viimeisillä riveillä Ihmisten asiatkin paljastaa simpukan kätkemän salaisuuden – on se sitten hohtava helmi tai vielä karkea hiekansiru. Siinä missä Barnesin romaanin lopun paljastus hieman laski romaanin arvoa mielessäni, Lassilan romaanin viimeiset rivit paransivat lukukokemustani keskinkertaisesta todella hyvään. Koin aavistelleeni oikein, mistä Ihmisten asiat kertoo. Merkityksellisistä hetkistä kannattaa pitää kiinni, jottei elämästä tule liian tavallista.

Poika käveli kohti majapaikkaansa, oli jo valoisaa, melkein aamu, eikä hän tiennyt, miten hänen laitansa oli. Hänestä oli kuin tyttö, jota hän oli likistänyt itseään vasten ja siksi tuntenut itsensä vahvaksi, olisi muuttunut, kasvanut vieraammaksi, ja hän kokeili ensimmäistä kertaa nimittää tyttöä naiseksi. Hän tajusi, että siinä hävisi jotakin, kuin eläin metsän piiloon, mutta se, mikä tuli tyhjäksi, alkoi täyttyä jollakin, mikä oli vierasta kieltä, käsittämätöntä mutta merkitystä täynnä, ja hän aavisti, että siltä hän ei eläessään rauhaa saisi.

Anu Silfverberg: Äitikortti

Anu Silfverberg: Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä.
Teos 2013, 250 sivua.

Ihmiset, joilla on antaa vanhemmuudelleen jokin yleinen nimike, ovat pitkästyttäviä ja aggressiivisia, ja heitä kannattaa vältellä. Ei ole oikeastaan väliä sillä, onko mainittu nimike lähtökohtaisesti kannatettava asia vai ei. Jos ihmisellä on halu nimikoida lähisuhteensa, on se merkki siitä, että hän näkee kaiken maailmassa kulutusvalintoina. Ekovanhemmat, kiintymysvanhemmat, vaistovanhemmat ja niin-edelleen-vanhemmat ovat pyrkimys määritellä minuutta, mutta ennen kaikkea muita ihmisiä. (Usein samat ihmiset viljelevät sellaisia substantiiveista johdettuja verbejä kuin "kotoilla", "mammailla", "perheillä", "ekoilla" ja "kestoilla".) Tämä kaikki on ihmisyyden esineellistämistä. Ei kukaan ole parisuhteessaan ekotyttöystävä tai kiintymysaviomies.

Äitinä Yhteiskunnallisesti valveutuneena järki-ihmisenä halusin ehdottomasti lukea Anu Silfverbergin omakohtaisen esseeteoksen pamfletin äitiydestä. Muutamien mediassa näkemieni nostojen perusteella (muun muassa tämän sinänsä tärkeän Kantoliinayhdistyksen kannanoton) perusteella pelkäsin, että Äitikortissa olisi paljon provosoivia heittoja ja kärjistyksiä, mutta Silfverberg tuulettaa rohkeasti ja älykkäästi erilaisia elämäntapoja ja ajattelumalleja, joista osaa varmasti noudatetaan myös hänen omassa ystävä- ja tuttavapiirissään. Monessa kohtaa saatan toki olla eri mieltä tai kokea, että Silfverberg yleistää liikaa omien ja ystäviensä kokemusten perusteella, mutta kaiken kaikkiaan Äitikortti on tarpeellisen herättelevä puheenvuoro naiseuden ja äitiyden poliittisista ulottuvuuksista. Henkilökohtaisuus tuo teksteihin herkkyyttä, yhteiskunnallisuus räväkkyyttä. Osa kirjan teksteistä tuntui hämmentävän tutuilta, ja tajusin, että Silvferberg on pyöritellyt samoja ajatuksia ja jopa aivan samoja lauseita aiemmin julkaistuissa Nyt-liitteen kolumneissa, esimerkiksi tässä.

Kirjan nimeenkin nostettua "äitikorttia" Silfverberg kritisoi siitä, että se torppaa keskustelun – kun lasten vanhempi toteaa lapsettomalle, että "sitten kun sinulla on omia lapsia, ajattelet tästä eri tavalla" (=samoin kuin minä), ei enää puhuta aiheesta vaan haetaan äitiydestä tai isyydestä tukea omille mielipiteille, joille ei jakseta miettiä oikeita perusteluja. Silfverberg tasapainoilee itsekin kirjassaan yksityisen ja yleisen välimaastossa mutta korostaa, että feministisestä liikkestä peräisin oleva slogan "henkilökohtainen on poliittista" ei tarkoita, että esimerksi laajoihin aineistoihin perustuvan tutkimuksen voisi sivuuttaa argumentilla "mutta kun meidänkin esikoinen --".

Luvussa "Ihmisen lisääntyminen" Silfverber käsittelee vähän turhan pitkästi "odotuksen odotusta" ja niitä tunteita, joita jatkuvat raskausutelut naisissa herättävät. Näistä asioista ei sanota Äitikortissa paljonkaan sellaista, mitä ei olisi jo kirjoitettu viime vuosina lukuisissa lehtijutuissa tai vaikkapa kirjoissa  Ihmeet tapahtuvat muille, Adoptiomatka, Ei kenenkään äiti ja Vuoden mutsi. Kyllä, on todella epäkohteliasta ja sopimatonta tiedustella puolitutuilta näiden lisääntymisaikeista esimerkiksi hienoisen vatsan pyöristymisen perusteella. Toki Silfverberg tuo tähänkin aiheeseen vähän yhteiskunnallista näkökulmaa esimerkiksi kuvaamalla työyhteisöä, jossa (naispuoliset) kollegat kyselevät ja toivovat työtoverinsa raskautumista, jotta tämä olisi ainakin vuoden pois kiivaasta urakilpailusta. (Voisin kuvitella, että samalla tavalla kotiäitipiireissä kysellään ja salaa toivotaan, että muut menisivät töihin veroja maksamaan ja jättäisivät kiven alla olevat virikekerhopaikat muiden lapsille).

Muutamat Silfverbergin kiteytykset ovat mainioita: "Kolikon toiselta puolelta löytyy vain kolikon toinen puoli, ja se on samanmuotoinen ja aivan yhtä kova". Lausuma liittyy Silfverbergin analyysiin niin sanotusta ekovanhemmuudesta, joka on kaikkea muuta kuin ekologista silloin, jos elämäntavan toteuttaminen vaatii jatkuvaa kilpavarustelua kantoliinoilla ja kestovaipoilla. Toisaalta olen eri mieltä siitä, että eko- ja kiintymysvanhemmuusideologiat "kantamisineen" ja "kestoiluineen" sekä pitkine imetyksineen merkitsisivät paluuta 1950-luvun kotirouvakulttuuriin ja perheen kääntymiseen sisäänpäin, sillä usein kantoliina juuri mahdollistaa äidin helpon liikkumisen vauvan kanssa – muuallakin kuin lapsiperheille suunnitelluissa puistoissa ja esteettömissä kahviloissa ja omassa tuttavapiirissäni "kantoliinaäidit" ovat olleet juuri niitä yhteiskunnallisesti aktiivisimpia, omista harrastuksistaan kiinni pitäviä ja suhteellisen varhain työelämään palaavia äitejä.



Liisa on Luetut, lukemattomat -blogissaan kirjoittanut Äitikortista vapaaehtoisesti lapsettoman näkökulmasta. Keskustelua kirjasta löytyy myös muun muassa Project Mama -blogista.

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis!

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis! Kertomuksia uuden journalismin ajasta.
Teos 2011, 230 sivua.

Aikana, jolloin kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa, on entistä tärkeämpää miettiä mikä on journalismia ja mikä ei – ja mikä laadukasta journalismia ja mikä ei. Journalismi ei ole yhtä kuin informaatio. Uudelta journalismilta vaaditaan paljon enemmän kuin tiedonvälitystä. Uusi journalismi on merkitysten etsijä, taustoittaja ja linkittäjä. 

Olin suunnitellut Johanna Vehkoon Painokoneet seis! -pamfletin lukemista jo sen ilmestymisestä lähtien, mutta aikomus oli aina päässyt unohtumaan. Uuden laatujournalismia "sähköinen artikkeli kerrallaan" myyvän Long Play -hankkeen myötä kirja palasi mieleeni. (LP:n uusimman artikkelin, Johanna Vehkoon ja Anu Silfverbergin kirjoittaman "Himasen etiikka" voi ostaa luettavakseen Long Playn sivuilta, lyhyt johdanto näkyy kaikille). Kun kirjan julkaisusta on kulunut jo miltei pari vuotta, Vehkoon esiin nostamista näkemyksistä on tietysti kirjoitettu esimerkiksi verkossa ristiin rastiin, joten monet kirjan asiat tuntuivat vanhan kertaukselta. Toisaalta oli erityisen herkullista lukea kirjaa juuri nyt, kun Vehkoo on Long Playn päätoimittajana konkreettisesti toteuttamassa visioitaan hitaasta (LP:n artikkeleita on ainakin toistaiseksi ilmestynyt kerran kuukaudessa) ja taustoittavasta journalismista.

Johanna Vehkoo esittelee Painokoneet seis! -pamflettinsa aluksi "Journalismin kootut kriisisit", taustoittaa niitä ja pyrkii sitten etsimään niihin ratkaisua. Printtimediaa pidetään "auringonlaskun alana" ja tästä syntyy noidankehä: kun lehtitalot pyrkivät maksimoimaan voitot ja jättävät investoinnit uusiin journalistisiin innovaatioihin ja toimintatapoihin tekemättä – ja päinvastoin irtisanovat lahjakkaita ja motivoituneita työntekijöitään ja täyttävät sanomalehtien sivut laatujournalismin sijasta uutistoimistojen bulkkiuutisilla ja kohuotsikoilla – he saavat viimeisetkin lehdenlukijat lopettamaan tilauksensa.

Vehkoo muistuttaa, että Suomessa asiat ovat vielä varsin hyvin moneen muuhun Euroopan maahan (tai vaikkapa Yhdysvaltoihin) verrattuna: vaikka sanomalehtien levikki jatkaa pienenemistään ja lehtien lukumäärä vähenemistään, ovat asiat esimerkiksi Italiassa paljon huonommin. Väkimäärään suhteutettuna Suomessa julkaistaan ja luetaan paljon lehtiä, ja journalisteja on maassamme pilvin pimein, ovat he sitten työsuhteisia tai freelancereita. Verrattain hyviin asemiin ei kuitenkaan pidä tuudittautua, sillä journalistien työmahdollisuudet vähenevät meilläkin. Vehkoon mielestä nyt pitäisi herätä miettimään, miten saisimme säilytettyä edes suurimman osan alan työpaikoista ja ennen kaikkea varmistettua, että laadukasta journalismia julkaistaan Suomessa jatkossakin.

Vehkoo uskoo, että journalismi voi kilpailla ihmisten ajankäytöstä vain laadulla. Nopeus ei enää voi olla laadun mitta, sillä sosiaalisen median myötä kuka tahansa kansalainen voi olla ensimmäinen, joka esimerkiksi tviittaa uutisen julki. Laadukkaalle journalismille on toki erilaisia määritelmiä, ja joidenkin mielestä laatujournalismi pitäisi "kätkeä" yleisön suosiman viihteellisen ja pinnallisen materiaalin joukkoon, jotta suuren levikin myötä fiksutkin tekstit saisivat enemmän näkyvyyttä. Virheettömyys, selkeys, rehellisyys ja riippumattomuus ovat hyvän journalismin ominaisuuksia nykyäänkin, mutta Vehkoon mielestä on hyvä miettiä myös sitä, tarkoittaako laatu samaa verkkojournalismissa kuin printissä. Eräs laadukkaan verkkoartikkelin ominaisuus voi olla esimerkiksi se, että se on helposti kommentoitavissa ja jaettavissa eteenpäin.

Työhönsä sitoutuneet, itsensä kehittämisestä innostuneet ja omaan erikoisalaansa perehtyneet työntekijät ovat tulevaisuuden(kin) journalismin tärkein edellytys – painokoneet voi vaikka pysäyttää, sillä tekstejä voi levittää sähköisesti, mutta toimittajille täytyy antaa aikaa ja vapautta tehdä työtään.

Aivan kuten paras kirjallisuus, paras journalismi pyrkii kertomaan jotain olennaista maailmasta ja ajasta, jossa elämme. Se etsii kaaoksen ja hälyn seasta selityksiä, tulkintoja ja analyyseja. Se katsoo itsestäänselvyyksien tuolle puolen, eteen ja taakse. Paras journalismi näkee, mihin meitä ollaan viemässä ja miten.

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Erja, Juha Haataja

Liitän tämän postauksen osaksi Kirjoittajan helmikuu -teemaani – Painokoneet seis ei ole kirjoitusopas, mutta se käsittelee pohjimmiltaan kirjoittamista, joka toimii ajattelun, tiedonvälityksen ja mielipidevaikuttamisen välineenä.

Sara Razai: Olen etsinyt sinua

Kansi: Eva-Jo Hancock

Sara Razai: Olen etsinyt sinua

Jag har letat efter, suom. Jaana Nikula.

Teos&Schildts&Söderströms 2012, 168 sivua.

Kyllä minä tiedän mitä Moa ja Sandra kuvittelivat. Mutta me tuskin kosketimme toisiamme. Hän piti minua valveilla ja veti peiton yllemme ettemme häiritsisi heitä. Hän kertoi minulle hyvänyönsatuja. Talosta Tabestanissa, suuresta valkoisesta kolmikerroksisesta talosta ja puutarhan viiniköynnösmajasta. Lattialle levitettävästä lakanasta jolle katetaan ruokalaji toisensa jälkeen niin että kaikki voivat istua syömään. Hääjuhlista joissa on satoja vieraita ja tanssia ja kultaa ja seteleitä joita heitetään ilmaan ja jotka leijailevat taas alas riemuhuutojen kaikuessa. Ja ilotulituksia. 

Annika tuntee olonsa ulkopuoliseksi, sillä hän on suomenruotsalainen, joka osaa huonosti suomea. Samim tuntee olonsa ulkopuoliseksi, sillä hän on tullut pakolaisena Tabestanista, Afganistanin rajalta ja osaa huonosti suomea. Kaksikymmentäkuusivuotias Annika on lukenut kunnianhimoisesti kauppatieteitä ja työskentelee vetoisessa toimistossa asiakkaanaan muun muassa ruotsalainen kosmetiikkafirma. Muutamaa vuotta nuorempi Samim hukkuu satojen eurojen puhelinlaskuihin, jotka hän on saanut soittamistaan ulkomaanpuheluista - kenelle hän Suomessa soittaisi? Nuoret tapaavat Bailando-yökerhossa, tutustuvat ja rakastuvat. 

Annika on Sara Razain esikoisromaanin Olen etsinyt sinua pääasiallinen kertoja, joten pariskunnan kulttuurierot nähdään pääosin hänen näkulmastaan. Romaani alkaa kuitenkin pysähdyttävästi kuvauksella miehestä, jonka täytyy kaikkien maksamiensa lahjuksien ja muiden uhrauksien jälkeen selvitä vielä yhdestä tulikokeesta: hänen täytyy olla kuvattavana silmiään räpäyttämättä, jotta hän saa passikuvan ja pääsee Eurooppaan.

Samimin ja Annikan rakastumista kuvataan kauniisti ja herkästi, mutta tarina jäi minulle silti hieman etäiseksi. Romaani lähtee käyntiin tahmeasti; en oikein tahtonut saada otetta Annikan elämästä yökerhoissa ja työpaikalla. Kertomus alkaakin elää vasta, kun Annikasta ja Samimista todella tulee pari.  Jos rakastavaisten täytyy aina sovittaa yhteen kaksi erilaista "kulttuuritaustaa" - kahden perheen ja suvun tapoja, yksilölliset elämäntavat, arvot ja tavoitteet - niin Annikalla ja Samimilla on soviteltavaa paljon enemmän.

Vaikka Razain kerronta on melko runollista ja paljon jätetään sanomatta, teksti on vahvasti kiinni ajassa ja paikassa. Turkulaiset lähiöt, mausteiden tuoksu rappukäytävässä, yökerhojen levottomuus, keskustan pastillinsävyiset kivitalot ja kylmässä pakkasilmassa höyryävä hengitys tekevät tekstistä elävää. Esikoisromaaniksi teos on onnistunut, mutta minulle kirja ei ollut ihan niin voimakas elämys kuin olin etukäteen kuvitellut. Kirja on kaunis, nopealukuinen  ja käsittelee tärkeitä teemoja, mutta itselleni lukukokemus oli jotenkin kevyt, sellainen joka ei jättänyt pysyvää jälkeä.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin Mari A.:n kirjablogissa ja Riinan kirjapinoissa.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Is, suom. Leena Vallinsaari.
Teos&Schilds&Söderströms 2012, 365 sivua.

Pappi vaimoineen seisoo hytisten rannalla vielä vähän aikaa sen jälkeen, kun vieraat ovat lähteneet matkaan, kuulevat heidän huutonsa kaukaa jäältä. Sitten nekin ovat poissa, ja kuuluu vain kuvaamaton hiljausuus joka vallitsee, kun meri on jäässä. Muulloin täällä kuuluu aina meren ääni. Koskaan ei ole niin tyyntä etteivät mainingit kuiskailisi ja supisisi, ja tyventäkin kannattelee paahteisten laiskanpäivien alla piilevä ääni. Sitten tuuli nousee ja kohina vahvistuu. Kun kuulee vihellystä, on oltava varuillaan, mutta sisäluotojen suojaan ja sisälle taloonkin pauhu tunkeutuu, ja myrskyn mentyä ohi se soi siellä kuin viivästyneenä kaikuna. 

Pastori Petter Kummel, Marsipaanisotilaasta (Gummerus 2001) tutun Kummelin perheen poika, matkustaa Mona-vaimonsa ja vuoden vanhan Sanna-tyttärensä kanssa Ahvenanmaan saaristoon kuuluville Luodoille alkukesästä 1946. Suomi on toipumassa sodasta; on vaikea uskoa, että kaikki ei enää olekaan kortilla ja että kauniista säästä voi iloita vilpittömästi, pelkäämättä pommituksia. Kylmän ja tuulisen venematkan jälkeen kaakeliuuneilla hehkuvaksi lämmitetty pappila, valmiit voileivät ja kuuma kahvinkorvike saavat perheen tuntemaan olonsa tervetulleeksi, ja luotolaisten vieraanvaraisuus, vilpittömyys ja avoimuus vakuuttavat Petterin pian siitä, että hän haluaa jäädä kirkkoherranvirkaansa pysyvästi. Tiivin, talviaikaan eristyksissä elävän yhteisön ihmissuhteet ovat kuitenkin monisyisempiä ja haavoittuvaisempia kuin saattaisi aavistaa, ja papin perhe pääsee osalliseksi tästä kaikesta.

Ulla-Lena Lundbergin Jää on minulle lähes täydellinen kirja. Romaanin maailmassa on sekä kauneutta että säröä, sen kertojanääni lempeä, ja pienistä tapahtumista kasvaa teemoiltaan suuri tarina. Kirja saa nauramaan ja välillä melkein itkemään. Kieli on ilmaisuvoimaista ja kaunista, se imaisee mukaan tarinaan ja saarten rytmiin, sen vuodenkiertoon ja perinnäistapoihin. Kesällä kaikki yrtit levittävät aurojaan ja aromejaan, ne luovat ilmapiirin joka herättää kaipauksen ja halun aaltoja. Silakkamarkkinoiden aikaan saaret tyhjenevät ja Monalla ja Petterillä on aikaa toisilleen. Talvella kyläläiset kerääntyvät pappilaan kuuman teepannun ääreen seurustelemaan, nauttien rauhasta ja eristyneisyydestä, kerran viikossa saapuvista sanomalehdistä. Keväällä seurataan hartaana jäiden lähtöä, kun vesi ryöppyää ja kerää voimia, heittäytyy ajelehtiville jäälautoille. 

Lundbergin luomiin henkilöihin voi samastua ja kiintyä, vaikka kaikkitietävä, pilke silmässä kuvattaviaan tarkasteleva kertoja hieman etäännyttää ja saa pitämään mielessä, että romaaniahan tässä luetaan. Suosikkini on Mona, toimelias emäntä, joka rakastaa miestään niin, että on vaikea saada se pidetyksi kylkiluiden sisäpuolella. Mona koettaa saada lähimmäistään aina auliisti palvelevan miehensä pitämään puoliaan, ja vähän perheensäkin puolta, jotta ei raataisi itseään aivan loppuun seurakuntatyössään. Petter löytää itselleen isähahmon viisaasta lukkarista, kyläkauppaa pyörittävästä Adelesta uskollisen tukijan ja naapuriseurakunnan kirkkoherra Fredrikistä ystävän ja sukulaissielun. Tärkeä hahmo on myös Neuvostoliitosta loikannut lääkäri Irina Gyllen, joka tuntee syvää syyllisyyttä ja kaipausta rajan taakse jääneen poikansa vuoksi.

Posti-Anton, joka toimii myös kertojana omissa kursivoiduissa jaksoissaan, on eräänlainen näkijä, joka vaistoaa herkästi niin luonnon kuin ihmismielenkin liikahdukset. Säällä Luotojen ja muun maailman välillä luotsiva Anton katsoo yhteisöä yhtä aikaa sisältä ja ulkoapäin, eikä hän kommunikoi vain niiden kanssa, jotka elävät, vaan myös niiden, jotka ovat joskus eläneet. Niiden, jotka saattavat kääntää tuulen myötäiseksi, jos niille jättää eväsleivän luodolle. Miten yksi romaani voikin olla samaan aikaan realistinen ja hitusen maaginen, humoristinen ja vakava!

Jää kertoo työnteosta, rakkaudesta, perhe- ja ystävyyssuhteista ja luonnon voimasta. Ennen kaikkea se on romaani kohtaamisista: kohtaamisista ihmisten välillä, ihmisen kohtaamisesta itsensä kanssa, ihmisen kohtaamisesta Luojan ja luonnon kanssa. Lundbergin romaani toi mieleeni taannoin K-blogissa käydyn keskustelun "superkirjoista" ja siitä, voiko kirja olla, tai pitääkö sen olla, yhtä aikaa mukava ja hyvä - siis samalla kertaa miellyttävä lukea ja ajatuksia herättävä. Jää on sellainen kirja: lämmin, lempeä ja vähän viiltäväkin, syvää viisautta huokuva.

Elina Halttunen: Syysvieraita

Elina Halttunen: Syysvieraita
Teos 2012, 288 sivua.

Mutta hän todella halusi lähteä pois kotoa, mahdollisimman kauas keinolla millä hyvänsä saadakseen tarpeeksi etäisyyttä kaikkeen, voidakseen palata joskus takaisin ja tehdä tilit selviksi menneisyytensä kanssa. Hän halusi kohdata uudelleen hylätyksi tulemisen kauhun päästäkseen siitä lopullisesti eroon. Löytää syitä ja seurauksia, saada selityksiä ja vastauksia kysymyksiin, jotka olivat vaikeasti esiin kaivettavissa, koteloituneina kuin toukat hänen sisäänsä. 

Elina Halttusen toinen romaani Syysvieraita oli minulle kuulaiden aamujen ja sateisten iltojen kirja, jota luin vuoroin omenapuun alla, vuoroin takkatulen ääressä, hitaasti. Falkin suvun ympärille kiertyvässä tarinassa on kosolti dramaa: rakastajia ja rakastajattaria, hukkumiskuolema ja tuhoisa tulipalo, vaikeita synnytyksiä ja yllättäen paljastuvia sukulaissuhteita, mutta koska tapahtumia tarkastellaan pääasiassa pitkän ajallisen etäisyyden läpi (2000-luvulla muistellaan esimerkiksi 1930-luvulla tapahtunutta) ja kerronta on pikemminkin viileää kuin räiskyvää, eivät henkilöiden tunteet tule iholle.

Kuten niin monissa viime vuosina julkaistuissa suomalaisen keskiluokan sukutarinoissa, myös Syysvieraissa menneisyyttä penkovat ja rakkaus- ja sukulaisuussuhteita selvittävät useamman sukupolven naiset. Menneisyys kiertyy auki kirjeissä, valokuvissa ja tauluissa, mutta ennen kaikkea yhdeksänkymppisen Aili Plyhmin muistoissa. Aili on tullut Falkin porvarilliseen perheeseen ulkopuolelta, ensin perheen tyttären koulutoverina, myöhemmin pojan rakastettuna ja lopulta perheen isän, Oskari Falckin rakastastajattarena ja tämän lapsenlapsen Marian varamummina. Vasta kirjan edetessä selviää, kuinka voimakkaasti tämä "syysvieras" on perheen kohtaloita muovannut.

Kerronnan tyyli on pikemminkin dokumentoiva kuin eläytyvä, ja paikoin sinänsä koskettavat tapahtumat on etäännytetty niin, että minun oli vaikea säilyttää mielenkiintoni Falkien vaiheisiin. Pääosin hillitty, mutta paikoin jopa runollinen kieli sekä tunnelma kantavat kuitenkin eteenpäin, ja viisikymppiseen Mariaan ja hänen hieman alle kolmikymppiseen tyttäreensä Emmaan jopa kiinnyin monien muiden henkilöiden jäädessä paperisiksi.

Syysvieraiden sivuille piirtyvät eri vuosikymmenten Helsinki, oopperan ja teatterin kulissit, lapsuuden kesien kultainen kesäpaikka, porvariston hillitty charmi, vanhemmilta lapsille peritytyvät virheet ja vaietut salaisuudet. On paljon kipua, sotien arpia, tukahduttavaa ilmapiiriä, ulkopuolisuuden tunnetta - mutta myös anteeksiantoa, rakkautta, omia polkuja ja uusia alkuja. Vielä elämän viimeisinä päivinä, vielä romaanin viimeisillä sivuilla.

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri

Kannen maalaus: Caren Schröder
Graafinen suunnittelu: Maria Appelberg

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. 
Neljä lyyristä esseetä
Havet. Suom. Asko Sahlberg.
Teos 2012, 169 sivua.

Aika kuin maisema, laaja kuin avaruus, joka lukiessani syntyy minussa. Jossa kertomus, kertomukset ikään kuin soljuvat ympäriinsä. Ja tausta jolla ne kaikuvat, ehkä siellä tuulee, mutta välinpitämättömästi. 


Kertomuksia tuulessa. Ja mieleeni juolahtaa, että kaikki meidän tarinamme, miten eeppisiä ne ovatkin, mitem fragmentaarisia "muodoltaan" - sirpaleita ne ovat yhtä kaikki. Leikkauksia, tähdenlentoja, väreilyä ja katkelmia. Eikä sen ajatteleminen tunnu yhtäkkiä lainkaan vaaralliselta, hajottavalta tai mielivaltaiselta - vaan ihanalta, oikealta ja vapauttavalta.


Ennen kuin aloin lukea Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin yhteisteosta Meri, en ollut kuullutkaan sellaisesta tekstilajista kuin lyyrinen essee. Fagerholm ja Johnson varoittavat teokset esipuheessa, että termi "kuulostaa runollisemmalta kuin onkaan", mutta ainakaan minä en joutunut pettymään. Meren neljä lyyristä esseetä ovat juuri sellaista tekstiä, mitä rakastan lukea: assosioivaa, moniin suuntiin haarautuvaa, moniin pohjateksteihin viittaavaa ja henkilökohtaista. Lyyriset esseet ovat eräänlaisia hybridejä, sekoituksia faktaa ja fiktiota.

Jotkut teksteistä muistuttavat journalistisia artikkeleja, toiset henkilöhaastatteluja, kolmannet ovat kuin (oma)elämäkertoja. Monet ovat kaikkea edellämainittua - tai jotain ihan muuta, määrittelemätöntä. Vaikka osa teksteistä on minämuodossa, kertoja ei korostu, vaan on pikemminkin ääni kuin persoona. Fagerholmin ja Johnsonin osuudet teksteistä erottaa erilaisista fonteista, mutta oikeastaan se ei ole tarpeen, sillä tärkeintä on se, mitä kerrotaan.

Jos muoto on kirjassa kohdallaan, niin niin on sisältökin. Esseiden (lukujen) nimet ovat Katastrofi, Pinnan alla, Labyrintti ja Yksinäisyys, ja niissä lähestytään merta eri näkökulmista. Ensimmäisessä esseessä kerrotaan (todellisista tai fiktiivisistä) perheistä, jotka etsivät mereltä vapautta, mutta joutuvatkin somalimerirosvojen tai omien pelkojensa ja ristiriitojensa panttivangeiksi (miten hyvin tähän lukuun olisikin sopinut pohjatekstiksi myös Tove Janssonin Muumipappa ja meri!). Toisessa sukelletaan meren syvyyksiin, mistä ei löydykään kadonnutta Atlantista vaan tonnikaupalla ydinjätettä. Kolmannessa seikkaillaan luotsien mukana saaristossa ja kuunnellaan nobelistirunoilija Tomas Tranströmeriä. Neljännessä "suuri amerikkalainen romaanikirjailija" Jonathan Frantzen lukee ensimmäistä englantilaista romaania, Robinson Crusoeta, joka on romaani yksinäisyydestä, ja pohtii samalla sitä yksinäisyyttä, jota koki hänen syvästi masentunut kirjailijaystävänsä David Foster Wallace.

Pienestä sivumäärästään ja tiiviydestään huolimatta Fagerholmin ja Johnsonin kirja on runsaudensarvi, jota makustelen pitkään ja johon tulen varmasti palaamaan. Vahvatunnelmainen kirja, joka kertoo pieniä tarinoita suurten merien ja labyrinttimaisten saaristojen salaisuuksista. Kokemuksia ja tunteita, joita en tule itse koskaan kokemaan - muuten kuin tämän kirjan kautta. Lukiessani Merta olen kuin Judith Schalansky, joka tutki karttapallon saaria ja "kirjoitti muistiin kaikki kaukaisimmilta ja unohdetuimmilta tuntuvat nimet":


Tuloksena oli kartasto viidestäkymmenestä kaikkein kaukaisimmasta saaresta. Englanniksi kirja on nimeltään Atlas of Remote Islands: Fifty Islands I have Never Visited And Never Will. Vaaleansininen kirja sisältönään kertomuksia saarista, joiden ylitse ihminen on ikään kuin kompuroinut. Ja sitten unohtanut.


Kirjaan ovat ihastuneet myös Sanna (joka luki sen alkukielellä) ja Jenni.

Haasteet: Underbara finlandssvenskor vid papper, Merten äärillä

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012, 266 sivua.

"Ne näyttävät sinusta ehkä tyhjiltä, koska sinä et ole teemestari", isä sanoi, ja jokainen sana putosi ilmaan painavana. "Silti jotkin asiat ovat niin syvällä, ettei niiden virtaa voi pysäyttää. Vesi ei kuulu kenellekään. Armeija ei saa ottaa sitä omakseen, ja siksi salaisuus täytyy säilyttää. "


Eletään aikaa jossain kaukaisessa tulevaisuudessa, jossa se maailma, jonka me tunnemme, on pitkälti suolaveden peittämä. Makeasta vedestä on pulaa, armeija kontrolloi vesihuoltoa, kiinalainen kulttuuri on vyörynyt Lappiin, paperikirjoja ei juuri ole saatavilla ja entismaailman ihmisten valmistama ja poisheittämä romumuovi on noussut kestävyytensä ansiosta arvoon arvaamattomaan. Öljy on kulutettu loppuun jo edellisellä "Hämärän vuosisadalla", jonka aikana on hävinnyt myös paljon tietoa historiasta ja tekniikasta. Kulkeminen hoituu aurinkokennojen avulla kulkevilla helipyörillä ja cd-levyt ovat hämmentäviä esineitä, joiden avulla voi kuitenkin kuulla viestejä menneestä.

Teemestarin kirjan päähenkilö on nuori nainen Noria, joka asuu teemestari-isänsä ja tutkijaäitinsä kanssa kylässä jossakin Kuusamon pohjoispuolella. Norian on määrä oppia isänsä ammatti ja ikivanhojen teeseremonioiden salat - samalla hän saa tietää tunturin salaisesta lähteestä, jossa puhdas ja raikas vesi virtaa viranomaisten sitä kontrolloimatta.

Teemestarin kirja on dystopia siitä, mihin nykyinen elämäntyylimme voi johtaa. Pohjoismaissa puhdasta vettä pidetään itsestäänselvyytenä, mutta luonnon riistokulutus voi muuttaa ilmaston ja sen mukana makean veden saatavuuden, kuten Itärannan kuvaamassa Skandinavian Unionissa, jonka järvet ja joet olivat liuenneet suurempiin vesiin, entiset rantaviivat kadonneet kauan sitten. Noria tuntee lumenkin vain äitinsä kirjoista, jotka kaavioineen eivät kuitenkaan kerro kaikkea:

Pohdin, miltä lumi tuntuu kämmenellä juuri ennen sulamistaan vedeksi, tai miltä jää näyttää talvipäivänä, kun aurinko kuorruttaa maiseman ja piirtää varjoille terävät ääriviivat, mutta niitä tarinoita jouduin etsimään toisista kirjoista. 

Itärannan kieli on hätkähdyttävän kaunista ja ilmeikästä. Kirjan tunnelma on paikoin kiireetön ja harmoninen kuin oikeassa teeseremoniassa, mutta kaiken yllä leijuu armeijan ja epävakaiden olojen muodostama uhka. Köyhyys, pelko ja epätoivo hajottavat perheitä ja rikkovat ystävyyssuhteita.


Emmi Itäranta (s. 1976) voitti esikoisromaanillaan Teoksen fantasia- ja scifiromaanikilpailun. Tuolloin käsikirjoitus kulki vielä runollisella nimellä "Veden muisti". Jo tämä hiottu esikoisteos vakuutti minut niin, että odotan mielenkiinnolla Itärannan seuraavaa kirjaa.

Tarina kertoo, että vedellä on ymmärrys, että se kantaa muistissaan kaikkea, mitä maailmassa on tapahtunut, aina ajalta ennen ihmisiä tähän hetkeen, joka piirtää itsensä sen muistin jo kuluessaan. Vesi tuntee maailman liikkeet ja tietää, milloin sitä etsitään ja missä sitä tarvitaan. 

Teemestarin kirjan ovat lukeneet myös ainakin Riina, Elma Ilona, Ahmu, Morre, Katja, Booksy, Minna ja  Johnny.

Zacharias Topelius & Lena Frölander-Ulf: Adalmiinan helmi

Zacharias Topelius: Adalmiinan helmi
Graafinen suunnittelu ja kuvitus Lena Frölander-Ulf.
Adalminas pärla. Suom. Asko Sahlberg.
Teos-Söderströms 2012.

Satu prinsessa Adalmiinasta ja hänen helmestään lienee lähes kaikille tuttu. Kauan odotettu tyttövauva, kuningasparin ainokainen, saa kahdelta haltijattarelta kummilahjat: kauneutta, viisautta ja rikkautta, joiden säilymisen ehtona on, että haltijattaren antama helmi pysyy tallessa - toisaalta nöyrän sydämen, jonka prinsessa voi saada vain kadotettuaan helmen ja siihen liittyvät lahjansa. Prinsessa varttuu säteilevän kauniina ja viisaana, mutta myös sietämättömän koppavana, kateellisena ja ilkeänä. Kunnes hän eräänä päivänä kumartuu ihailemaan kuvaansa lähteestä ja kaikki muuttuu...

Zacharias Topeliuksen Adalmiina helmi ilmestyi ensi kerran vuonna 1856 Eos-lehdessä ja myöhemmin satukokoelmassa Lukemisia lapsille. Nykyään Adalmiinan helmi on suomalaisen taidesadun klassikko, joka on ilmestynyt useina eri käännöksinä ja kuvituksina. Omassa lapsuudessani Adalmiinan helmi ilmestyi Maija Karman suloisesti kuvittamana. Nyt Teos on julkaissut sadusta uuden suomennoksen, jossa on Lena Frölander-Ulfin upea kuvitus. Adalmiinan helmi on lastenkirja, mutta sen voisi yhtä hyvin luokitella taidekirjaksi, ja kuvia katsoisi mielellään tauluina seinällään.

Kuvat ovat kuitenkin paitsi kauniita, myös ilmeikkäitä: hahmojen tunnetilat näkyvät henkilöiden kasvoiltaan, ja kuvissa on muutenkin vahva tunnelma. Kuvitusta on sekä kokonaisina sivuina tai aukeamina että tekstin ohessa.

Frölander-Ulf nimeää kirjan lopussa inspiraation lähteikseen John Bauerin, Alphonse Muchan, Aubrey Beardsleyn ja Gustav Klimtin. Jugend-henkisistä, tyylitellyistä kuvista kukka-aiheineen tuli itselleni mieleen myös Akseli Gallen-Kallelan työt, esimerkiksi grafiikanlehti Kalman kukka.

Luin kirjan ääneen 4- ja 6-vuotiaille tyttärilleni, jotka ilmoittivat heti alkuun, että tarina on kyllä tuttu. Kuvitusta tytöt eivät kommentoineet, ennemminkin tarinaa, ja ihmettelivät, millainen on "nöyrä sydän" ja onko heillä itsellään sellaista. Lapset jaksoivat hyvin kuunnella tarinaa, sillä tekstiä on yhdellä aukeamalla suhteellisen vähän, ja Sahlbergin suomennos on paitsi kaunista, myös selkeää kieltä.