Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus
Livets meaning, suom. Raija Rintamäki.
Tammi 2017, 218 sivua.

Elämän tarkoitus on ylevä kirjannimi. Kun kirjan kirjoittaja on ihana ja särmikäs Merete Mazzarella, voi arvata, että nimessä on mukana annos ironiaa. Teksti on kuitenkin vakavaa ja painavaa; kirjailija on hyvin herkistynyt sekä maailman epäkohdille että sen kauneudelle. Kirjan päättää Credo, Mazzarellan kuvaus siitä, mihin aisoihin hän uskoo, mikä on todella tärkeää.

Kirjoittaessaan elämän tarkoituksesta Mazzarella kirjoittaa paljon myös elämän varjopuolista, kuten surusta. Juhlista kotiin -teoksessaan Mazzarella kertoi äitinsä viimeisistä kuukausista ja kuolemasta, ja palaa aiheeseen, kertoen samalla myös isänsä kuolemasta. Surusta puhuessaan Mazzarella kirjoittaa myös muun muassa C. S. Lewista ja Thaimaan tsunamista. Joskus suru ja ilo, elämä ja kuolema kietoutuvat yhteen, kuten Karen Blixenin kertomuksessa Surun pelto, jossa äiti saa elämälleen tarkoituksen pelastaessaan poikansa nääntyessään ylivoimaisen niittourakan alle (tästä Blixenin tarinasta on tehty elokuva, josta olen vaikuttunut joskus hyvin nuorena ja joka nyt palautui mieleeni).

Kahdessa aiemmassa kirjassaan, Ainoat todelliset asiat ja Aurinkokissan vuosi (näiden kahden välissä ilmestyi Sielun pimeä puoli, jota en ole vielä lukenut), Mazzarella on kirjoittanut todella paljon siitä, miten hän rakastui, erosi aviomiehestään ja meni uudelleen naimisiin. Vaikka rakkaus on epäilemättä iso osa elämän tarkoitusta, Mazzarella ei viittaa onnelliseen avioliittoonsa uusimmassa kirjassaan juurikaan. Aiemman miehensä jättämisestä kirjailija kuitenkin kirjoittaa lyhyesti pettämistä käsittelevässä luvussa.

No, kirjoittaa Mazzarella toki rakkaudestakin, vaikkakin tällä kertaa yleisemmällä tasolla. Mieleeni jäi hauska anekdootti tutkimuksesta, jossa skannattiin pidempään yhdessä olleiden pariskuntien aivoja. Joissakin tapauksissa rakastumisen huuma oli säilynyt jopa vuosien jälkeen. Mazzarella pohtii, mitä jos jonkin pariskunnan toisen osapuolen aivoissa näkyisi palava rakkaus, mutta toisen osapuolen aivoissa ei. Pitäisikö siitä kertoa, ja mitä mahtaisi "rakastuneempi" osapuoli tuumata asiasta?

Niin – mitäpä jos tämä rakastuneempi hellisi kumppaniaan entistäkin enemmän tietäessään, että saa itse vielä nauttia suloisista rakkaushuuruista, kun taas toinen jaksaa arkea tasaisemmalla aivokemialla?

                                                                        ❤︎❤︎❤︎

Omistan tämän postauksen Lukutoukan kulttuuriblogin Kristan muistolle. Jos Kristalta olisi kysytty, mikä on elämän tarkoitus, hän olisi varmasti puhunut lukemisesta, kirjoista, lukukokemusten jakamisesta, ihmisten kohtaamisesta ilolla ja lämmöllä. ❤️ Kiitos Krista! ❤️

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi
Solkattens år, suom. Raija Rintamäki.
Tammi 2015, 250 sivua.

Heinäkuu on kuukausi, jolloin kaikki keikahtaa yli ja menee liiallisuuksiin. Juhannukseen asti sää on mukavan raikas, mutta heinäkuussa huomaa,että syksy ja kuolema alkavat ilmoitella tulostaan. Heinäkuu voi olla hyvin kaunis, mutta siinä on jotain psykoottista. Odottamisen ilo on aina suurempi kuin täyttymyksen, ja heinäkuu on kuukausi, jolloin kaikki täyttyy. Kesä saa täyttymyksensä ja täyttymys tarkoittaa, että kaikki on ohitse.  –Henrik Nordbrand, sit. Merete Mazzarella

Moni on sanonut, että Aurinkokissan vuosi ei ole parasta Mazzarellaa. Eikä se olekaan. Kirjassa on paljon toistoa, sekä sisäistä toistoa että sellaista, minkä Mazzarella on jo sanonut aiemmissa kirjoissaan. Esimerkiksi yllä oleva sitaatti Henrik Nordbrandilta on tuttu jo Mazzarellan aiemmasta teoksesta Kun kesä kääntyy – vanhenemisen taidosta (2001). Luin Aurinkokissan vuoden heinäkuussa, kesän jo kääntyessä, ja nyt elokuun viimeisenä päivänä tuntuu hyvältä palata kirjan tunnelmiin.

Nuo tunnelmat ja kesän muistot ovat ihania: luin Aurinkokissan vuotta kesälomareissulla eri paikoissa, yleensä iltaisin, päivän ohjelmasta ja kävelystä väsyneenä. Nuo lukuhetket teekupin ääressä olivat kuin rupatteluhetkiä kirjailijan kanssa, kuin tyyni satama, koti. Siksi en pysty arvioimaan kirjaa objektiivisesti, vaikka näenkin sen heikkoudet: hypähtelevyyden, joskus jopa töksähtelevän rytmin. Enimmäkseen teksti kuitenkin kulki eteenpäin verkkaisen kauniisti, kuin rauhallisen kävelyn rytmissä.

"Aurinkokissan vuosi" on Mazzarellan seitsemänkymmentävuotissyntymäpäivää edeltävä vuosi. Tuon vuoden aikana Mazzarella kirjoittaa, käy aamukävelyillä miehensä kanssa, keskustelee ja pohtii ajan kulkua ja maailman tapahtumia. En muista, että Mazzarella olisi aiemmin liikkunut esseissään maantieteellisesti ja kulttuurisesti näin laajalla alueella tai näin kiinni ajankohtaisissa tapahtumissa. Eniten kuitenkin nautin Mazzarellan arjen kuvauksesta, siitä kuinka pieni San Franciscosta hankittu aurinkokissa heiluttaa tassuaan kesällä nopeammin, talvella laiskemmin.

Yksi Mazzarellan vahvuuksista on hänen rohkeutensa ja rehellisyytensä. Juuri kun lukija saa itsensä kiinni uteliaisuudesta tietää enemmän tilanteista ja tunteista, Mazzarella paljastaa ne – aina hyvällä maulla, tietysti. Kirjan koskettavinta antia on avioliiton kuvaus, kaikki se rakkaus ja kunnioitus, joka pariskunnan yhteiselosta välittyy.

Muissa blogeissa sanottua: Kirjakuiskaaja, Kulttuuri kukoistaa, Levoton lukija, Assyriologin lifestyle-blogi, Ullan Luetut kirjat, Mamma Pippuri

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi
Att berätta sig själv, suom. Raija Rintamäki.
Tammi 2013, 219 sivua.

Juuri mikään ei ole kunniakkaampaa kuin herättää antoisia mielleyhtymiä.

Elämä sanoiksi on kirja omaelämäkerrallisesta, muistelevasta kirjoittamisesta. Se ei kuitenkaan ole kirjoitusopas – tai jos on, niin se on sitä hyvin mazzarellamaisella tyylillä: esseemäisesti, assosioivasti, luonnostelevasti ja suuntaa antavasti. Mazzarella ujuttaa tekstiinsä muutamia kirjoittajalle tärkeitä oivalluksia, kuten että ei kannata aloittaa alusta (sillä, hyvänen aika, mikä se alku oikeastaan on, kun mietitään ihmisen elämänkaarta), kannattaa mieluummin näyttää kuin sanoa ja kannattaa jättää kerrontaan aukkoja – juuri aukot tekevät tekstistä täydemmän. Elämäkerturin kannattaa myös muistaa, että vaikka kirjeet ja valokuvat ovat tärkeitä ja inspiroivia lähteitä, niitä kannattaa omassa tekstissä käyttää säästeliäästi.

Elämä sanoiksi houkuttelee lukijaa muistelemaan, etsimään omia "elämänsymboleitaan" ja käännekohtiaan, kuuntelemaan, mitä aiemmilla sukupolvilla on sanottavana. Kirja kannustaa löytämään merkityksiä, kiinnittämään huomiota arkisiin yksityiskohtiin, arvostamaan tunteita ja henkilökohtaista kokemusta. Hieman ironisoiden Mazzarella viittaa suomenruotsalaiseen muistelmaperinteeseen, jossa (yleensä vanhojen herrojen toimesta) käsitellään laveasti lapsuudenperhettä ja työuraa, mutta kuitataan itse perustettu perhe yhdellä tai kahdella lauseella.

Mazzarella käyttää esimerkkejä monista sellaisista omaelämäkerrallisista ja autofiktiivisistä teoksista, joita olen viime aikoina lukenut ja jotka ovat tulleet minulle tärkeiksi: Märta Tikkasen esikoisromaanista Yötäpäivää, joka syntyi kun puoliso Henrik Tikkanen sivuutti Märtan hänelle kirjoittamat kirjeet; Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-teossarjasta; Torgny Lindgrenin puolifiktiivisestä Muistissa-kirjasta. Mazzarella houkuttelee myös tarttumaan sellaisten kirjailijoiden tuotantoon, jotka ovat minulle ennestään tuntemattomia tai joihin olen vasta tutustumassa: Tito Colliander, Benedict Zilliacus (jonka Kertomus kadonneesta saaresta -muistelmaa olen jo aloitellutkin), Henrik Tikkanen ja – itsestäänselvyys silloin kun puhutaan muistamisesta – Proust.

Kirjallisuudentutkijalle ominaisesti Mazzarella ammentaa paljon klassikoista – Dickensistä, Tolstoista, Fredrika Runebergista, mutta hän on kiinni myös nykypäivästä viitaten facebookiin, sähköpostiin ja blogeihin ihmisten muistojen tallentajina: "Viime vuosina minua on suuresti inspiroinut myös blogimuoto ja sen antamat mahdollisuudet yhdistellä suurta ja pientä, koettua ja ajateltua."

Mazzarellan mielestä kirjoihin pitäisi merkitä tekstin tempo samaan tapaan kuin musiikkikappaleisiin ja kehottaa lukemaan omia tekstejään hitaasti, laittamaan välillä kirjan pois ja vaipumaan omiin ajatuksiin. Juuri näin luinkin Elämää sanoiksi, joka ei ollut yhtä vaikuttava lukukokemus kuin Ainoat todelliset asiat, mutta mazzarellamaisen ajatteluttava, ihana ja inspiroiva kirja kuitenkin.

Merete Mazzarella: Juhlista kotiin

Merete Mazzarella: Juhlista kotiin
Hem från festen, suom. Kaarina Ripatti.
Kirjayhtymä 1992, 200 s.
(Uusin painos 2003 Tammen kustantamana)

"Kuoleminen nyt tuntuu oikeastaan siltä kuin joutuisi lähtemään juhlista kotiin hiukan aikaisemmin kuin oli aikonut, mutta on tietysti lohdullista, että hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti - ja että kaikkien muidenkin on ennemmin tai myöhemmin lähdettävä kotiin."


"Eihän sinusta ole koskaan ollut mukava lähteä aikaisin juhlista kotiin", minä sanon. 


Hän hymyilee. "Ei niin, mutta voi olla että vaikeampaa on sinulla joka jäät."


Minulla on vaikeampaa, sen olen jo kauan tiennyt.

Merete Mazzarellan elämäniloinen äiti, Annamarie Schreck, sai tietää sairastavansa syöpää keväällä 1991, 71-vuotiaana. Pian oli selvää, että syöpä tulisi viemään Annamarien muutaman kuukauden kuluessa. Sairauden kuluessa Annamarie tunsi ensimmäistä kertaa itsensä väsyneeksi, sai jäähyväiskirjeitä ja vierailuja lukuisilta ystäviltä ja paljasti tyttärelleen joitakin ihania salaisuuksia: "Tätä minä en sinulle sanoisi ellen kohta kuolisi, mutta koska minä pian kuolen niin minusta olisi mukavaa että sinä tietäisit..." Mazzarella alkoi pitää päiväkirjaa äitinsä viimeisistä kuukausista, kertoen väsymyksestään ja turhautumisestaan välinpitämättömien tai kuolemanpelkoisten lääkärien kanssa asioidessaan, keskusteluista äitinsä kanssa, surusta, jota tunsi ajatellessaan, ettei enää tulevina kesinä heräisi kesäpaikassa äidin leipoman leivän tuoksuun. Näistä merkinnöistä syntyi kirja Juhlista kotiin.


Tanskalaissyntyinen Annamarie tuli Suomeen ensimmäistä kertaa vuonna 1943 nuorena toimittajana. Toimittajanura ja kotimaa jäivät, kun Annamarie tutustui suomalaiseen diplomaattinuorukaiseen, meni naimisiin (omien sanojensa mukaan paitsi miehen, myös Ulkoministeriön kanssa) ja sai kaksi lasta, Mereten ja tämän pikkuveljen Martinin. Isän ammatti vei perheen milloin Turkkiin, milloin Kiinaan tai Englantiin, ja myös Suomessa vietettiin pitkiä aikoja. Miehensä kuoleman jälkeen Annamarie olisi ollut vapaa palaamaan Tanskaan, mutta koska hän olisi niin monen vuoden jälkeen ollut outolintu entisessä kotimaassaan, hän saattoi naapurin tulkinnan mukaan "yhtä hyvin olla outolintu Suomessa". Diplomaatinrouvan ja kokopäivävaimon (joka muun muassa veti aina miehensä kellon) velvollisuuksien päätyttyä ja lastenkin eläessä jo omillaan Annamarie oli muun muassa pitänyt joogatunteja ja kuunnellut niiden jälkeen ymmärtäväisesti stressaantuneiden uranaisten huolia teekupposen ääressä.

Sairauden myötä nainen, joka on aina huolehtinut muista, joutuukin toisten huolehdittavaksi. Mazzarella kuvaa koruttomasti sitä, kuinka hän tuntee itsensä äitinsä seurassa vuoroin tämän äidiksi, vuoroin kiukuttelevaksi pikkutytöksi. Hän kokee huolta ja surua, mutta myös ärtymystä, esimerkiksi silloin, kun äiti sanoo itsekin uskoneensa, että eläisi kauemmin kuin tyttärensä. Ei ole helppoa lähteä aikaisin "juhlista kotiin". Mazzarella toteaa kuitenkin, että äiti ja hänen läheisensä olivat onnekkaita, sillä äiti sai paitsi elää hyvän elämän, myös kuolla hyvän kuoleman: hyvästellä rakkaat ihmiset, paikat ja asiat, olla sairaudesta huolimatta kotona mahdollisimman pitkään. Vaikka Mazzarellan näkökulma kirjassa on hyvin henkilökohtainen, siinä on myös poliittinen ulottuvuus: "kuvittelen, että me voimme oppia luomaan edellytykset hyvälle kuolemalle aivan kuten luomme edellytykset hyvälle synnytyksellekin nöyrän tietoisina siitä, että molemmat loppujen lopuksi edellyttävät myös sitä että ihmisellä on onni matkassa."

Yhtä paljon kuin kuolemasta ja surusta, Juhlista kotiin kertoo elämästä ja äidin ja tyttären suhteesta. Annamarie Schreckin ja Merete Mazzarellan voi sanoa olleen harvinaisen avoimia ja tasavertaisia, vaikka Annamarien äidillinen huolehtivaisuus Mereteä kohtaan säilyi loppuun asti. Keskustelut mitä erilaisimmista aiheista äidin kanssa olivat Mazzarellalle tärkeitä, ja hän omistikin äidilleen esseeteoksensa Keskustelu (suom. 1992). Keskustelut, hetkeen pysähtyminen, käyvät sitä tärkeämmiksi, mitä vähemmän on yhteistä aikaa jäljellä.

Viime vuosien aikana olen eri yhteyksissä puhunut ja kirjoittanut hitauden kulttuurista, siitä että meidän  on annettava itsellemme aikaa sulatella kokemuksiamme ja sallittava vaikutelmien asettua, siitä ettemme saa kärsimättömyydestä ja uutishimosta sivuuttaa keskustelunaiheita ennen kuin olemme käsitelleet ne loppuun. Mutta tämäkin on hitauden kulttuuria - ennen kaikkea juuri tämä on hitauden kulttuuria. Näen kaiken ympärillämme hyvin selvästi - auringon kimalluksen vedessä, lokit, vihreälle vivahtavat koivut, äidin käden joka yhä on ruskea ja känsäinen, oikea työkoura.

Blogini aikana olen lukenut Mazzarellalta myös teokset Ainoat todelliset asiat ja Ensin myytiin piano.

Kurkkaa myös mitä Karoliina, todellinen Mazzarella-fani, on kirjoittanut Juhlista kotiin -kirjasta.

Haasteet: Kirjallisuuden äidit (Muistelmateokset, elämäkerrat), Underbara finlandsvenskor vid papper.

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä.
Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Det enda som egentligen händer oss: Ett år i livet suomentanut Raija Rintamäki.
Tammi 2012. 237 sivua.

Merete Mazzarella kertoo tuoreessa teoksessaan Ainoat todelliset asiat vuodesta, jolloin hän, 64-vuotiaana, rakastui suomenruotsalaiseen, eläkkeellä olevaan filosofian professoriin ja tunsi ensi kertaa tulevansa ihmissuhteessa hyväksytyksi kokonaisena, kaikkine piirteineen. Eläkeikä olisikin ihanteellista aikaa rakastumiselle - voi syödä kaikessa rauhassa yhdessä aamiaista ja katsella Mannerheimintien aamuruuhkaa ulkopuolisena - mutta kun uusi rakkaus merkitsee myös 82-vuotiaan aviomiehen jättämistä, eivät asiat ole niin yksinkertaisia. Vaikka Mazzarella ei polta siltoja takanaan vaan käy yhä tapaamassa Ruotsissa asuvaa aviomiestään, niin moni muu polttaa - muun muassa vuosikymmenet kestänyt ystävyyssuhde päättyy, kun ystävätär ei hyväksy Mazzarellan ratkaisua.

Kirjan nimi ja motto tulee Marilyn Monroelta, joka on sanonut: "Työ ja rakkaus ovat ainoat todelliset asiat elämässä, eikä ole hyvä jos toinen niistä puuttuu." Työn ja rakkauden teemojen kautta Mazzarella pohtii muun muassa identiteettiä, toisen kohtaamista, luovuutta ja luotettavuutta. Näköalapaikkoina hänellä on uusi Vänrikki Stoolin kadun neljännen kerroksen asunto, jonne hän on äskettäin muuttanut avomiehensä kanssa (myytyään lapsuudenkotinsa 65-vuotiaana) ja kesäpaikka Tammisaaressa, mutta myös aviomiehen kanssa yhteinen asunto Uppsalassa. Kaikupohjaa Mazzarellan ajatuksille antaa laaja lukeneisuus ja ystäväpiiri, mutta parasta Mazzarellan omaelämäkerrallisessa esseistiikassa on, ettei hän säästele itseään.

Jos haluaa puolustella lähtöään, sen tekee usein juuri sanomalla, ettei toinen ole enää sama ihminen. 


Nykyään jotkut papit ovat valmiita sanomaan, että vihkikaavan sanat "kunnes kuolema meidät erottaa" tarkoittavatkin itse asiassa rakkauden kuolemaa. Nämä papit paltraavat, en voi muuta kuin halveksia heidän paltraamistaan. 


Minun mieheni on yhä sama ihminen, en voi puolustella itseäni.


Paltraaminen on verbi, jonka Mazzarella toivoisi tulevan yleisempään käyttöön. Paltraaminen ei ole suoranaista valehtelua, vaan sitä, että antaa tarkoituksella toisen ymmärtää väärin, puhuu esimerkiksi kaarrellen tai jättää kerromatta jotakin olennaista.

Mazzarellan lukeminen on rauhoittavaa, tekstin rytmi on juuri rauhallisen aamiaishetken rytmiä, jossa ajatukset kulkevat sivupoluille ja juuri näiltä harharetkiltä löytyy jotakin tärkeää. Vaikka Mazzarella kirjoittaa myös kipeästä myllerryksestä, joka hänen ihmissuhteissaan tapahtuu, Ainoat todelliset asiat ei ole töhryinen paljastuskirja. Monet asiat jätetään kertomatta, ja nekin mitä kerrotaan, kerrotaan mazzarellamaisen pienieleisesti ja tyylikkäästi. Lopulta parisuhdekuviot ovat kirjassa melko pienessä roolissa, enemmän Mazzarella palaa niihin aiheisiin, joista on kirjoittanut jo aiemmissa kirjoissaan: eläkkeellä olemisen taitoon, hoivatyön ja ihmisten kohtaamisen tärkeyteen, keskusteluun, identiteettiin ja kirjallisuuteen.

Olen lukenut lähes kaikki Mazzarellan esseeteokset, niistä blogini aikana vain lapsuusmuistoihin keskittyvän Ensi myytin piano. Suosittelen kaikille myös upeaa elämäkertaa Fredrika Charlotta os. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo ja kaikille lukutoukille Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta. 

Melkein sukua Meretelle (Keskiluokan arki -haaste)

Ullakolla säilytettiin kaikkia perheen pyhäinjäännöksiä, joihin sen konjakkipullon lisäksi josta Mannerheim oli kerran juonut, kuuluivat muun ohessa rustonpala, joka joskus oli leikatu veljeni polvesta ja jota säilytettiin spriissä, ja musta silinterihattu jonka isoisäni oli ostanut, kun hänen aivan vuosisadan alussa piti matkustaa Pietariin porvarissäädyn edustajana yhdessä niistä monista valtuuskunnista, jotka yrittivät saada tsaarin järkiinsä --.


Suomalaisen keskiluokan arki -haastetta on kiittäminen siitä, että päätin lukea Merete Mazzarellan "nuoruudenmuistelmat" Ensin myytiin piano (1985, Först sålde de pianot 1979). Olen rakastanut Mazzarellan pohtivaa, lämmintä ja itseironista kirjoitustyyliä siitä saakka, kun luin lukiolaisena esseeteoksen Silloin en koskaan ole yksin - lukemisen taidosta (1999). Pohjoismaisen kirjallisuuden professorin (nykyisin emerita, kuten kirjasta Matkalla puoleen hintaan - eläkkeellä olemisen taidosta voimme lukea) Fredrika Runeberg -elämäkerta on aivan omaa luokkaansa, niin eläytyvästi ja taidokkaasti se on kirjoitettu. Parisen vuotta sitten luin Esitettävänä elämän ja jotenkin hämmennyin: onko Mazzarella tosiaan kirjoittanut "muistelmateoksen" jo kolmekymppisenä? Ja niin mazzarellamaista, älykästä tekstiä jo silloin, kipeistäkin aiheista. (Edellisen lukukokemukseni jälkimainingeissa en malta olla vertaamatta Mazzarellaa Carol Shieldsiin.)


Ensin myytiin piano kertoo Mazzarellan lapsuudesta, isä- ja äitisuhteesta, ulkopuolisuuden tunteesta, kun siirryttiin aina uuteen maahan isän diplomaattityön perässä, kouluvuosista sisäoppilaitoksessa sekä Mazzarellan suvusta. Teksti ei ihan samalla tavalla temmannut mukaansa ja lumonnut ilmaisullaan kuin monet muut kirjailija-kirjallisuudenutkijan teokset, mutta jotenkin kuitenkin koukutti. Olisin saattanut haukotella sukumuisteloiden äärellä, ellei teksti olisi ollut niin omaäänistä.

Olen aina kokenut Mazzarellan sukulaissieluna kirjarakkauden ja muutamien arkisten anekdoottien vuoksi, joita hän on kirjoissaan viljellyt. Oli hauska yllätys Ensin myytiin pianoa lukiessa huomata, että jos ei minulla ja Meretellä, niin ainakin hänellä ja minun lapsillani on jossain historian hämärissä yhteisiä esi-isiä - niin kuvaavia yksityiskohtia ja nimiä Mazzarella suvustaan kertoilee ja niin tarkkaan olen mieheni suvun sukukirjat lukenut.

Ihan ensimmäiseksi mazzarellaksi en tätä kirjaa suosittele, mutta lukekaa vaikka Illalla pelataan Afrikantähteä - isovanhemmista ja lapsenlapsista, niin ymmärrätte, miksi Mazzarellan teokset viehättävät näin paljon!

P.S. Suomalaisen keskiluokan arki -haasteesta luettu 2/5.