Agneta Rahikainen: Edith - Runoilijan elämä ja myytti

Agneta Rahikainen: Edith. Runoilijan elämä ja myytti
Kampen om Edith. Biografi och myt om Edith Södergran.
Suomentanut Jaana Nikula.
Schildts&Söderströ 2014, 463 sivua.

Kaikki elämäkerrat koostuvat aineistovalinnoista ja tulkinnoista, mikä antaa pohjaa fokuksen ja suuntalinjojen valintaan. Kaiken aikaa tarvitaan siis uusia tulkintoja, jotta aineistolle tehtäisiin oikeutta uudessa yhteydessä ja uutena aikana. Kukin elämäkerta kertoo aina jotakin omann aikansa tavasta ottaa kirjailijan tuotanto vastaan. Siksi sopii kysyä, voiko elämäkertojen kautta ymmärtää tuotantoa vai pitävätkö ne vain yllä illuusiota jostakin mkä voisi valaista kirjailijan työtä paremmin. Virginia Woolf, joka oli kiinnostunut elämäkertagenrestä sen kaikissa muodoissa, väitti olevan mahdotonta kirjoittaa elämäkertaa, joka olisi täysin totta. Hänen mielestään fakta, fiktio ja myytit sekoittuvaat tahattomaan väärinymmärrykseen, vääristelyyn ja suoranaisiin valheisiin ja ne ovat niin kietoutuneet toisiinsa, että koko totuuden kertominen on mahdotonta. Mutta elämäkerta voi tietenkin myös tarkoituksellisesti argumentoida kohdehenkilönsä elämän uskottavimman tulkinnan puolesta.

Rahikainen kyseenalaistaa kuvan Edith Södergranista kärsivänä, eteerisenä nerona ja osoittaa aikalaislähteisiin - muun muassa Edithin ja muiden kirjeisiin - tukeutuen, että Edith oli itse asissa hyvinkin elämäniloinen ja rohkea nainen, joka ei tuberkuloosista huolimatta elänyt vain runon maailmassa vaan nautti myös seuraelämästä, ulkomaanmatkoista ja kesäpäivistä huvilalla Kannaksen Raivolassa. Rahikainen vastustaa myös yleistä käsitystä, että Södergranin runojen minä olisi yhtä kuin runoilija itse - Södergran ei suinkaan aina ammentanut runoihinsa suoraan omista tunnoistaan.

Södergran julkaisi esikoiskokoelmansa Dikter vuonna 1916, aikana, jolloin suomenruotsalainen lyriikka eli kukoistuskauttaan mutta suomenruotsalaisen kirjallisuuden kenttä kirjailijoista tutkijoihin ja kriitikoinhin oli pitkälti miesten hallitsemaa. Runokokoelmasta ilmestyi lukuisia arvosteluja, joista monet olivat kiittäviä mutta joukossa myös avoimen ilkeitä ja pilailevia kirjoituksia, osa niistä nimimerkin takaa. Vapaamuotoiset runot herättivät hämmennystä ja epäluuloa perinteisen runon mittoihin ja rytmiin tottuneille, ja epävarmuus purkautui usein pakinan tai mielipidekirjoituksen pilkkaaviin lauseisiin asiantuntevan kritiikin sijasta.

On erikoista, miten ystävyys, sukulaisuus tai joskus jopa vain tuttavuus edesmenneen lahjakkaan ihmisen kanssa voi laukaista joissakin ihmisissä omistushaluisen reaktion, halun hallita ja kontrolloida tämän henkistä perintöä. Etenkin jos tuon perinnön vaalija vaikuttaa samalla taidekentällä, kuten Edithin ystävät kirjailija Hagar Olsson ja runoilija Elmer Diktonius, on hyvin mahdollista, että elämäkerrat, muistokirjoitukset, kirjekokoelmien kommentit ja ja kirjallisuuskritiikki kertoo enemmän kirjoittajastaan kun kohteestaan. Rahikainen ei tyydykään kirjassaan ainoastaan purkamaan myyttiä vaan kerii auki myös motiiveja ja syiden ja seurauksien vyyhtiä, joka on saanut aikaisemmat Södergran-elämäkerturit korostamaan tiettyjä puolia runoilijan persoonassa ja tuotannossa ja häivyttämään toisia.

Edith - Runoilijan elämä ja myytti syntyi rinnakkain Rahikaisen kirjallisuustieteellisen väitöskirjan Poeten och hennes apostlar kanssa, joka löytyy kiinnostuneille myös elektronsena julkaisuna (klikkaa julkaisun nimeä). Yleistajuisessa Edith-elämäkerrassa Rahikainen on onnistunut jäsenämään runsaan tietoaineksensa nautittavaksi teokseksi, jota lukee paikoin kuin jännityskertomusta - millaisen arvion Södergranin tuorein runoteos saa, miten käy Edithin kirjeille maailman ja tunteiden myrskyssä, millaiseen suuntaan aikalaiset alkoivat viedä kuvaa ja tulkintaa runoilijasta ja tämän teoksista.

Edith muissa blogeissa: Leena Lumi (joka hurmaantui Rahikaisen elämäkerrasta kuten jo nuorena Södergranin runoista), Kirjojen kamari (joka vertaa kirjan lähtökohtia osuvasti Minna Maijalan tuoreeseen Minna Canth -elämäkertaan Herkkä, hellä, hehkuvainen, jossa niin ikään puretaan aiemman tutkimuksen jähmettämää kirjailijamyyttiä)

Kirsti Kuronen: Vili Voipio kyhää ja kynäilee

Kirsti Kuronen: Vili Voipio kyhää ja kynäilee
Karisto 2014, 149 sivua.

Nyt en kuitenkaan taida rustailla mitään perusviliä eli kirjata kavereiden toilailuja ja tarkastella mikroskoopilla omaa napanöyhtääni. Tahdon tarjoilla entistä pahempaa sillisalaattia: irtovitsejä, irtokirjoitusharjoituksia, irtotehtäviä, irtotietovisoja, irtovinkkejä, irtoleikkejä, irtohuulia - ja bonuksena vielä jotain irrallista.

Olen kiinnostunut kirjoitusoppaista – kaiken ikäisille ja kaikista genreistä – ja olen tykännyt aiemmin lukemistani Kirsti Kurosen kirjoista, erityisesti nuortenromaanista Omenapuu laulaa – siinäpä syyt tarttua noin kymmen-kaksitoistavuotiaille (pojille) suunnattuun kirjoitusoppaaseen Vili Voipio kyhää ja kynäilee. Vili Voipio on seikkaillut aiemmin kuudessa varhaisnuortenromaanissa, joihin en ole tutustunut, mutta ymmärtääksen Kyhää ja kynälee on samaa tyylilajia fiktiivisten kirjojen kanssa, siis rentoa ja humoristista, paikoin varsin itseironista menoa.

Vili Voipio kuvaa itse varsin osuvasti kirjaa sen esipuheessa eli "Alkupaloissa" (ks. tämän postauksen alun lainaus). Varsinaisia kirjoitusharjoituksia tai kirjoitusvinkkejä lukijoille on lopultakin aika vähän, ja niitä on vähän hankala hahmottaa kertovan tekstin seasta - erilaiset tieotolaatikot ja ranskalaiset viivat olisivat tuoneet kirjaan selkeyttä ja eloa, kuvituksesta puhumattakaan (Jari Paanasen piirroskuvat sopivat kirjan tyyliin, mutta niitä on valitettavan vähän ja ne ovat mustavalkoisia tai oikeastaan harmaita). Visuaalisuus on mielestän tärkeä osa kirjoitusoppaita ja melkein mitä tahansa oppi- ja tietokirjoja, mutta erityisesti silloin, kun yritetään herätellä lukijan omaa luovuutta. Myös Vili itse puhuu kuvien puolesta:

Kaikkia eivät kiinnosta valokuvat, mutta musta ne ovat kiehtovia. Tykkään myös lehtikuvista, maalauksista, piirroksista, pilakuvista ja sarjakuvista. Ne ovat täynnä tarinoita. Kun osaa katsoa.

Mahtavaa Kyhää ja kynäilee -kirjassa on se, että se houkuttelee varhaisnuoria (joiden ajasta kilpailee niin moni muukin viihdyke ja harrastus tietokonepeleistä jalkapallotreeneihin) kuin vaivihkaa lukemisen ja kirjoittamisen pariin. Nuo hiljaiset ja keskittymistä vaativat harrastukset saattavat olla monen nuoren mielstä vähän nörttiä touhua, mutta Vilin huumori saa ne tuntumnaan suorastaan katu-uskottavilta. Vilin kirjavisa palauttaa kenties mieleen lapsuuden kirjasuosikit ja houkuttelee ehkä tarttumaan johonkin uuteen kirjaan. Tarinankehittelytaidot kasvavat huomaamatta hauskan yhteisleikin varjolla, ja runosuoni saa uutta virtaa muistutuksesta, että biisien sanatkin ovat runoutta. Vilin ja hänen kavereidensa hauskojen sattumusten lomassa mieleen voi jäädä paljonkin vaivihkaista kirjoitusoppia itämään.

Olli Korjus: Kuusi kuolemaantuommittua

Olli Korjus: Kuusi kuolemaantuomittua
Atena 2014, 461 sivua.

"Olen rakastanut vain sinua ja aatetta", tunnustaa Kustaa yhdessä viimeisistä kirjeistään vaimolleen kuolemankopista.

Kuusi kuolemaantuomittua antaa kasvot ja tarinan kuudelle punavangille, jotka teloitettiin Suomenlinnassa syyskuisena aamuna vuonna 1918. Heidät oli tuomittu maan- ja valtionpetoksesta epämääräisessä oikeudenkäynnissä valtiorikosoikeudessa. Suomen sisällissodasta oli kulunut muutamia kuukausia ja maa ei ollut ollut vielä vuottakaan itsenäinen valtio. Katkeruus ja viha leimasivat tuomioita ja rangaistuksia, joita voittaneet valkoiset langettivat hävinneille punaisille.

Rankan aiheen vuoksi arkailin hieman kirjan aloittamista. Teloitettujen ja heidän perheidensä kohtalot tekevät surulliseksi. Laajassa teoksessa on kuitenkin paljon tietoa ja taustoitusta, historian suurempia linjoja ja ajankuvausta, eikä lukeminen käy liian raskaaksi dramaattisten käänteiden äärellä, vaikka kaikki vuoden 1918 tapahtumat syineen ja seurauksineen ovatkin karua luettavaa. Olli Korjus kirjoittaa sujuvaa, yleistajuista asiaproosaa, jota inhimillisyys ja kiihkottomuus lämmittävät.

Kukin kirjassa kuvatuista kuudesta miehestä oli tullut punaisten toimintaan mukaan omista lähtökohdistaan ja motiiveistaan, toinen ehkä enemmän aatteen palosta kuin toinen, toinen enemmän käytännön syistä tai henkilökohtaisin motiivein. Esimerkiksi maalari Kustaa Salminen tunnettiin sopuisana työmiehenä, joka oli luottamusmiehenä toimiessaan säilyttänyt hyvät välit työnantajaan. Yhtä lukuunottamatta kaikki tuomitut olivat naimisissa, ja heiltä jäi kaikkiaan yksitoista lasta. Yksi miehistä, kanttori Gunnar Mörn, ei ollut kuulunut punakaartiin eikä kantanut asetta -- kuolemantuomio perustui hänen Arbetet-lehteen laatimiinsa kärjekkäät ja anarkistiset kirjoitukset. Kuuden kuolemaantuomitun joukossa oli kuitenkin myös niitä, joiden tuomio ei ollut pelkästään poliittinen, vaan joilla oli todennäköisesti kontollaan sodan aikana tapahtuneita murhia tai tappoja. Kaikkiin tapauksiin ei ole enää mahdollista saada täyttä selvyyttä.

Korjus nostaa paikallishistoriat arvoonsa tutkimuslähteinä. Jokainen Kuudessa kuolemaantuomitussa kuvattu elämäntarina ankkuroituu henkilön kotipaikkaan ja niihin paikkakuntiin, joilla hän toimi, mahdollisesti taisteli ja jolla hänet vangittiin. Korjus näkee vuoden 1918 tapahtumat pikemminkin useiden paikallisten taisteluiden ja kahakoiden sarjana kuin yhtenäisenä sisällissotana; eri paikkakunnilla levottomuudet saattoivat syttyä eri syistä. Punaista liikehdintää yhdisti kuitenkin yleensä vaatimus paremmista elinmahdollisuuksista torppareille, työläisille ja muille köyhille.

Kenties koskettavimpana kirjasta jäävät mieleen lainaukset Kustaa Salmisen Laina-vaimolleen kirjoittamista kirjeistä, jossa hän viimeiseen asti elättelee toivoa rangaistuksen muuttamisesta elinkautiseksi, kutsuu vaimoaan hellittelynimillä ja kaipaa rauhallisia koti-iltoja.

Lukuhaasteet: Ihminen sodassa

Kirjasta muualla: Helsingin sanomien arvio

Jyrki Heino: Kello

Jyrki Heino: Kello
Schildts&Söderströms 2014, 297 sivua.

"Tiedän, että olet lähdössä Pietariin kenraali Swanstrålen pyynnöstä. Samoin olen hyvin selvillä siitä, että tutkitte Magnus Swanstrålen katoamista. Esiin saattaa tulla valtakunnan kannalta tärkeitä ja jopa vaarallisia seikkoja. Jos näin tapahtuu, pyydän, että kerrotte niistä ensimmäiseksi minulle. Suhde Venäjään on Ruotsille kriittisen tärkeä. Tällä hetkellä sota olisi täydellinen katastrofi. Kokemattomat tai pahantahtoiset henkilöt voisivat aiheuttaa paljon vahinkoa, jos saisivat haltuunsa arkaluontoista tietoa."

Wennehielm oli varsin ällistynyt asioiden saamasta yllättävästä käänteestä. Hän oli pitänyt tapausta vain Swanstrålen perhettä koskevana, mutta nyt hänelle väitettiin, että tapahtumilla saattoi olla merkitystä koko kuningaskunnan tulevaisuudelle.

Eletään vuotta 1796 Turussa. Ruotsin ja Venäjän taisteluista Savossa on kulunut vasta muutama vuosi, mutta sotaa käyneen Ruotsin kuningas Kustaa III:n jälkeen valtaistuimelle noussut Kustaa Adolf on jo matkalla Pietariin, rauhanomaisin aikein, tarkoituksenaan kosia keisarin tytärtä, suurruhtinatar Aleksandra Pavlovnaa. Yllättäen, ja alkuun varsin vastahakoisesti, kuninkaan seurueeseen liittyy luutnantti Carl Wennehielm, jota kenraali Swanstråle on pyytänyt tutkimaan sodassa kadonnutta poikaansa Magnus Swanstrålea. Ensimmäinen johtolanka on vuosien jälkeen esiin putkahtanut arvokas taskukello, jonka Magnus oli saanut nyt jo edesmenneeltä kuninkaalta.

Luutnantti Wennehielm on tuttu Jyrki Heinon esikoiromaanista Kellari (2012), jota en ole vielä lukenut. Varmasti kuitenkin vielä luen, samoin kuin mahdolliset tulevat Wennehielm-dekkarit, sen verran nautittavaa luettavaa Kello on ja senverran sympaattinen sen päähenkilö. Wennehielm on rampa ja viihtyisi jo mieluiten takkatulen ja taloudenhoitajansa Kaisa-mamsellin lihapatojen ääressä, mutta alunperin pakon sanelemana aloitettu tutkimus imaisee hänet pian mukaansa. Apunaan Wennehielmillä on kaupunginviskaali John Appengren, joka niin ikään jäisi mieluummin kotiin nuoren vaimonsa luo, mutta kulkee neuvokkaana ystävänsä rinnalla.

Historiallisena dekkarina Kello on sekä historiallinen romaani että dekkari, ja näiden kahden genren yhdistäminen taitaa olla aina jonkinmoista tasapainoilua. Toisaalta historiallinen miljöö edellyttää runsaahkoa kuvailua tullakseen eläväksi lukijalle, eikä "rikostutkinta" voi esimerkiksi juuri 1700-luvulla edetä samanlaisella ripeydellä ja tehokkuudella kuin nykypäivänä. Toisaalta dekkarin olisi syytä olla riittävän jännittävä ja juonen tulisi rullata eteenpäin ilman kohtuuttoman pitkiä selostuksia ajan tavoista ja aatteista. Olen historiahulluna lukijana ehkä erityisen suopea miljöökuvauksille ja muille selostuksille ja dekkareita lukiessanikin uppoudun mielelläni suvantokohtien tunnelmiin (Agatha Chriestien teehetket, P. D. Jamesin klassista musiikkia punaviinilasin äärellä nauttiva Dalghliesh, Vera Valan pastaa kokkaava ja Rooman kaduilla kulkeva Arianna) jännitysjuonen kustannuksella, joten Jyrki Heinonkin yhdistelmä mysteeriä ja huumorin sävyttämiä seurapiirikuvauksia tuntui oikein sopivalta kattaukselta, vaikka tarina ehti edetä hyvän matkaa ennen kuin alkoi varsinaisesti jännittää.


Muissa blogeissa sanottua: Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä, Hemulin kirjahylly

Lukuhaasteet: Rikoksen jäljillä (Oksan hyllyltä)

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja
Min kamp. Tredje bok. suom. Katriina Huttunen.
Like 2013, 470 sivua.

Sinä iltana ymmärsin, mitä äidin poissaolo merkitsi.
Huoneet olivat kuolleita.
Isä istui työhuoneessaan, ja olohuone ja keittiö olivat ihan kuolleita. Livahdin sinne, ja minulle tuli heti sama tunne kuin silloin kun olin yksin metsässä ja metsällä oli tarpeeksi tekemistä itsessään eikä se halunnut ottaa minua vastaan.
Huoneet olivat vain huoneita, ne ammottivat tyhjyttään kun menin sisään.
Onneksi ei sentään oma huoneeni. Se sulkeutui ympärilläni pehmeäst ja ystävällismielisesti kuten aina ennenkin.

Muistan joskus nuorena lukijana miettineeni, millainen olisi romaani, jossa kuvattaisiin elämää "reaaliaikaisesti" ja yksityiskohtaisesti, siis niin, että kerrottaisiin kaikki päähenkilön tekemät ja kokemat asiat arkisimpia ja triviaaleimpia myöten. Karl Ove Knausgård on melkein toteuttanut tuon ajatusleikin mittavassa, omaelämäkerrallisessa Taisteluni-romaanisarjassaan – paitsi että tietenkin kirjailija on rajannut ja jättänyt pois asioita tässäkin. (Auto)fiktiivisen Karl Oven elämä ei myöskään kaikkiaan kuusiosaisessa sarjassa etene kronologisesti (ei sillä, että elämäkään aina etenisi siinä mielessä, etteivätkö muistot veisi aina välillä ajassa taaksepäin), vaan Knausgård tuntuu keskittyvät milloin mihinkin ajanjaksoon elämässään. Sarjan Ensimmäinen kirja keskittyy kirjailijan teinivuosiin, Toinen kirja taas kuvaa erityisesti avioliittoa ja perhe-elämää kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan Linda Boström Knausgårdin (joka on niin ikään kirjailija ja jonka romaani Helioskatastrofi ilmeistyi suomeksi viime syksynä) kanssa, ja tässä kolmanessa osassa Knausgård kertoo lapsuus- ja kouluvuosistaan.

Fokus on siis jälleen Knausgårdin lapsuudenperheessä, jota hallitsee pelottava, kohttuuttomia vaativa ja arvaamaton isä. Kolmas kirja oli minulle raskaampi ja vaikeampi kokemus kuin Toinen kirja, sillä vaikka Karl Oven ja Linda perhe-elämä sairauksineen, väsymyksineen ja riitoineen ei totisesti ole kuvattu mitenkään auvoiseksi, on paljon hyytävälpää lukea lapsen (Karl Oven) kodissaan kärsimästään pelosta. Aikuinen kertoja-Knausgård tekee samansuuntaista vertailua kirjassa itsekin; hän toteaa olevansa isänä kaikkea muuta kun täydellinen, mutta sentään parempi kuin oma isänsä – hänen omat lapsensa eivät pelkää häntä.

Knausgård on vähintään yhtä hyvä kuvaamaan herkän lapsen tuntoja kuin kipuilevan aikuisen ajatuksia. Etelä-norjalainen 1970-luvun saarikaupunki herää eloon, koulupojan ilot ja surut tulevat liki. Pelko isän reaktioista pakottaa Karl Oven olemaan varpaillaan, luovimaan, keksimään epätavallisia selviytymiskeinoja ihan tavallisistakin vaikeuksista ja vaikenemaan, mutta poikavuosiin mahtuu sentään myös leikkiä, seikkailuja, sarjakuvia ja suukkoja tyttöjen kanssa. Isoveli Yngve on Karl Ovelle kohtalotoveri ja tärkeä tuki, Sissel-äiti lempeä ja empaattinen nainen, joka lohduttaa poikaansa pienissäkin suruissa (kuten pojan itkussa siitä, että äidillä on toinen nimi, josta hän ei ollut tiennyt – mitä kaikkea muuta äiti on voinut salata!), mutta ei syystä tai toisesta pysty vaikuttamaan kodin yleiseen ilmapiiriin ja pelastamaan lapsiaan heidän isänsä tyrannialta.

Onneksi ahdistavan keskelläkin voi nähdä ja kokea kaunista ja hyvää. Kirjallisuuden luonto- ja maisemakuvaukset ovat vähän huonossa huudossa, mutta minä nautin niistä, etenkin kun ne on kirjoitettu samalla intensiteetillä ja ilmaisuvoimalla kuin muukin Knausgårdin proosa:

Silmiinpistävintä eivät kuitenkaan olleet mittasuhteet vaan värit, ne vaikuttivat täällä syvemmiltä – vihreä väri ei ole missään yhtä syvä kuin Länsi-Norjassa – ja kirkkaammilta, jopa taivas, sen sinikin oli kirkkaampi ja syvempi kuin kotiseutuni taivas. Laaksojen reunat olivat vihreitä ja viljeltyjä, keväällä ja alkukesästä hedelmäpuiden kukinnan aikaan japanilaisen valkoisia, tuntureiden huiput olivat utuisen sinisiä, siellä täällä lumen peittämiä, ja, voi, näiden molemmin puolin kohoavien tunturijonojen välissä oli vuono itse, paikoin vihertävä, paikoin sinertävä, kaikkialla auringossa kimmeltävä, yhtä syvä kuin tunturit ovat korkeita

Mikä parasta, Neljännen kirjan on määrä ilmestyä suomeksi aivan pian!

Muissa blogeissa sanottua: Lumiomena, Les!Lue!, Nannan kirjakimara

Anna-Lisa Lundkvist: Tyttö sateessa

Anna-Lisa Lundkvist: Tyttö sateessa
Flickan i regnet, suom. Laila Järvinen
Wsoy 1966 (3. painos, Vihreä kirjasto), 198 sivua.

–Sanoitko tärkeäksi? Hän kirkui ja käytti kiihdyksissään omaa äidinkieltään. –On sekin sana! Tärkeäksi, sitä juuri te olette joka ikinen! Aina tulostani lähtien olen tuntenut, kuinka tärkeitä ja itsetyytyväisiä te olette. Te kehräätte kuin lihavat kissat omahyväisyydessänne. "Katso meidän hyvin rakennettuja talojamme!" — "Katso meidän suuryrityksiämme!" — "Katso, katso, katso! Kaikkialla näkyy meidän erinomaisuutemme ja edistyneisyytemme!" Kyllä kai! Onnea teillä on ollut! Te olette säästyneet kaikelta, te. Mitä te tiedätte hädästä ja kauhusta ja nälästä? Ette tiedä miltä tuntuu, kun kaikki luhistuu ympärillä eikä jää mitään, ei niin mitään jäljelle! Ei mitään muuta kuin kauhea tuska, joka valtaa öisin eikä hellitä ikinä. Ei, kuinka te voisitte ymmärtää sitä? Se täytyy kokea! Mutta voisitte ainakin olla tallaamatta meitä muita. Ja lakata pitämästä itseänne loistavana hyväntekeväisyysyhdistyksenä. Minä vihaan teidän hyväntekeväisyyttänne. Ja vihaan teitä – kaikkia!

Anna-Lisa Lundqvistin alunperin Ruotsissa vuonna 1950 ilmestynyt nuortenromaani Tyttö sateessa kuvaa toisen maailmansodan jättämiä arpia turvallista ja hyvinvoivaa ruotsalaista idylliä vasten. Romaanissa seitsemäntoistavuotias Joy matkustaa äitinsä synnyinmaahan sodan runtelemasta kotimaastaan Saksasta. Joyn kaunis ja ihailtu näyttelijä-laulajaäiti on vangittu maanpetosepäilyjen vuoksi. Tyttö sateessa on julkaistu Wsoyn Vihreässä kirjastossa, jonka kohderyhmänä olivat ymmärtääkseni aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret tytöt. Olen tainnut lukea sarjasta aiemmin vain Soile Kaukovallan Teinitytön ikkunan, mutta mielikuvani sarjasta on se, että siinä julkaistuissa kirjoissa käsitellään usein aika kipeitä aiheita – mistään ruusunpunaisesta tyttökirjaviihteestä ei siis ole kyse, vaikka Tyttö sateessa alkaakin "Tyttö ruusuntuoksussa" -nimisestä luvusta, jossa romaanin varsinaista päähenkilöä vasta odotetaan saapuvaksi.

Kirjan alku toi suorastaan hämmentävästi mieleeni toisen ruotsalaisen nuortenkirjan Salaisuus varjossa. Myös siinä, Maria Gripen 1980-luvulla julkaistussa neliosaisen sarjan avausosassa keskiluokkaiseen perheeseen saapuu nuori tyttö (tämä on tietysti varsin yleinen aloitus kirjallisuudessa – uusi henkilö saapuu ja muuttaa ilmapiiriä ja henkilöiden välisiä suhteita), joka ei halua ketään vastaan junalle, vaan kävelevät yksin pitkän matkaa ja saapuvat yllättäen isäntäperheen ovelle, Lundkvistin Joy kirjan nimen mukaisesti sateessa ja Gripen Carolin kuunvalossa.

Toinenkin Tyttö sateessa -kirjan kohtaus assosioitui mielessäni Gripen Carolinin tarinaan. Romaanissa Varjojen lapset sokea isoäitihahmo Hyväneuvo muovailee savesta Carolinin muotokuvan, joka paljastaa Carolinin sisimmän ja näyttää tytöstä sellaisia puolia, jotka tämä on pyrkinyt salaamaan muilta tai joista ei ole ollut itsekään tietoinen. Lundqvistin Joy kohtaa oman isoäitihahmonsa Susanna-tädin, joka – niin ikään sokeudestaan huolimatta tai kenties juuri sen ansiosta – lukee tarkasti Joyn persoonaa ja pukee sanoiksi tämän hyviä ominaisuuksia, jotka ovat jääneet uhmakkaan ulkokuoren alle.

Olisipa kiinnostavaa tietää, oliko Lundqvistin kirja Gripelle tuttu – toki Gripen romaanissa tämä salatun identiteetin ja sitä avaavan katseen teema on paljon monisyisempi ja koko teoksen kannalta merkityksellisempi, mutta olisiko kenties nuorena luettu Tyttö sateessa voinut antaa joitakin tiedostamattomia virikkeitä Carolinin tarinalle? Identiteettiään etsivän nuoren ja tarkkanäköisen vanhuksen kohtaamiset ovat varmasti nuortenromaanien peruskuvastoa, mutta vanhuksen (fyysinen, vaan ei henkinen) sokeus ja havaintojen pukeminen sanoiksi tai kuviksi toistuu hämmentävän samankaltaisena Lundqvistilla ja Gripellä.

Joyn tarina on pohjimmiltaan varsin perinteinen nuoren tytön kehityskertomus, johon kuuluu epävarmuutta ja itseluottamusta, ihastumista ja ystävyyttä, kompleksinen äitisuhde, taiteellista kunnianhimoa ja eettisiä pohdintoja. Kirja on myös koululaiskuvaus opettajineen, luokkatovereineen ja läksyineen, unohtamatta perinteistä juonikuviota, jossa viaton saa rikkomuksesta syyt kiskoilleen. Joyn sukulaisperhe, ennen muuta ikätoverit Lena ja Knut mutta myös sekä perheen isä Björn nousevat keskushenkilöiksi Joyn rinnalle. Lenassa ja Knutissa Joy ja hänen salaperäinen, hämmentävä taustansa herättävät ristiriitaisia tunteita. Tunteiden ja tunnelmien kuvaajana Lundqvist onkin vahvimmillaan, kun taas dialogi (johon toki myös ajan hammas ja kääntäjän panos vaikuttavat) ja jännitteen ylläpitäminen ajoittain takkuavat. Kaiken kaikkiaan Tyttö sateessa on koskettava ja sodanjälkeisen Ruotsin ilmapiiriä kiinnostavasti valottava romaani.

Luin Tytön sateessa osana Blogistanian III lukumaratonia ja osallistun kirjalla Saran kirjat -blogin Vihreä kirjasto -haasteeseen. Myös Sara on blogannut Lundkvistin kirjasta.

John Keats: Yön kirkas tähti

John Keats: Yön kirkas tähti
99 viimeistä kirjettä. suom. Kaisa Sivenius.
Teos 2010, 281 sivua.

Minun sopii kirjoittaa vain aamuaikaan ihanalle neidolle, jota sydämestäni rakastan, sillä yöllä, kun yksin eletty päivä on mennyt mailleen, ja autio, hiljainen, musiikiton kamari odottaa sulkeakseen minut sisäänsä kuin hautakammioon, intohimoni riistäytyy valloilleen. Tuloksena on haltioitunutta tekstiä, jollaiseen en konsa olisi uskonut sortuvani, vaan naureskellut niille, jotka moista suoltavat. En tahdo sinun näkevän sellaista, sillä voisit pitää minua joko liian onnettomana tai hiukkasen hulluna. Nyt istun soman maalaistaloni ikkunassa ja näen edessäni kauniin, kumpuilevan maiseman ja vilauksen valtamerta; aamu on hieno.

John Keats (1795–1821) oli englantilainen romantiikan ajan runoilija, joka kirjoitti tynnekylläisiä runoja, rakasti palavasti naapurissaan asuvaa Fanny Brawnea muttei voinut köyhyytensä takia koskaan avioitua tämän kanssa ja kuoli sairauden riuduttamana vain 25-vuotiaana. Keatsin runoja olen lukenut aiemmin vain antologioista, mutta Runoelmista on ilmestynyt Ntamolta niin viehättävä näköispainos, että voisin hankkia kirjan vaikka omaan hyllyyn. Ensimmäiseksi Keatsilta lukemakseni kirjaksi valikoitui kuitenkin kirjekokoelma Yön kirkas tähti, jonka ostin jo muutama vuosi sitten kauniin kannen, runollisen nimen ja romanttisen taiteilijamyytin houkuttelemana. "Ensimmäiseksi Keatsiksi" kirja onkin omiaan, sillä monen menneiden vuosisatojen kirjailijoiden tapaan Keats kirjoitti hyvin kaunokirjallisia, kiinnostavia ja monivivahteisia kirjeitä.

Yön kirkkaalla tähdellä ei ole varsinaista alkuteosta, vaan Kaisa Sivenius on suomentanut "vuonna 1895 ilmestyneen H. Buxton Formanin toimittaman Keatsin koottujen kirjeiden laitoksen 214:stä kirjeestä 99 viimeistä". Kirjan nimi taas on sama kuin Jane Campionin ohjaamalla, John Keatsin ja Fanny Brawnen rakkaussuhdetta kuvaavalla elokuvalla – "Yön kirkas tähti" on erään Keatsin Fannylle kirjoittaman runon nimi.

Nimi ja kansikuvassa Johnin kirjettä lukeva Fanny johtavat ajatukset rakkauskertomukseen, mutta rakkauskirjeet ovat kokoelmassa kuitenkin vähemmistönä (Fannyn kirjeet John Keatsille eivät valitettavasti ole säilyneet, sillä Keats määräsi ne hävitettäväksi kuolemansa jälkeen). Kokoelmassa on myös Keatsin ystävilleen kirjoittamia kirjeitä. Kirjeet rönsyävät kiihkeästä tunteenpalosta arkisten sattumien kuvailuun, vaivihkaisesta huumorista synkkyyden kautta riemuun. Keatsin sairaus ja aavistukset tulevasta kuolemasta värittävät toisia kirjeitä voimakkaasti; valoisissa luonto- ja maisemakuvauksissa lepää sielu.

Kirjasta lisää: Kiiltomato, Sabinanknalli, Naakkujakirjat, Nenäkirjassa, Suomenkuvalehti

Luin kirjan osana Blogistanian III lukumaratonia

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika

Wsoy 2014, 171 sivua. 

Varhaisista muistoista johtaa säikeitä myöhempään elämään. Niin hauraita kuin ne ovatkin ja niin sotkuisia, tuntuu että elämä pysyy niiden avulla edes jotenkin koossa. Koossa pysyminen tuntuu tarkoituksenmukaiselta, vaikka tarkoituksesta ei pääsisikään perille.

Kun pääsisi Hiitolaan marjaan!

Eeva Kilpi on kesän kirjailija, ehkä siksi, että hänen tekstinsä liikkuvat metsissä ja niityillä, syrjäseutujen talojen ja kesämökkien pihapiireissä, luontoa ja vuodenkiertoa tarkkaillen. Kolme vuotta sitten luin kesällä Kilven novellikokoelman Kesä ja keski-ikäinen nainen, ja nyt tartuin muistelmateokseen Välirauha, ikävöinnin aika. Olisin halunnut aloittaa aikajärjestyksessä kirjasta Talvisodan aika, mutta sitä ei löytynyt kirjaston hyllystä sisarteostensa Välirauhan ja Jatkosodan ajan rinnalta.

Oikeastaan tämä "ikävöinnin aika" vetosikin eniten jotakin haikeankaunista luettavaa kaipaavaan mieleeni. Ja jotenkin Kilpi ei ole sellainen kirjailija, jota pitäisi välttämättä lukea "kronologisesti" – kirjoittaahan Kilpi itsekin Välirauhassa näin: "Ajatukset poukkoilevat kronologiasta välittämättä. On kuin ajallinen perättäisyys olisi muistojen maailmassa kaikkein vähiten sitovia ominaisuuksia."

Vaikka en ole usein Kilven teksteistä blogiini kirjoittanutkaan, luen niitä jatkuvasti; runon sieltä ja toisen täältä, katkelman omasta hyllystäni löytyvästä Rajattomuuden ajasta ja niin edelleen. Viime aikoina on herännyt halu lukea Kilven esikoisteos Noidanlukko, ja luulenpa, että toisen evankokirjailijan, Anu Kaipaisen muistelmien lukeminen johti ajatukseni taas Eeva Kilpeen. Tai ehkä se olikin Benedict Zilliacuksen Kertomus kadonneesta saaresta, joka sai ajatukseni Laatokan Karjalaan?

Välirauha, ikävöinnin aika kertoo Eeva Kilven ja hänen lapsuudenperheensä evakkoelämästä Etelä-Karjalassa, Imatran lähiseudulla. Koko perhe ikävöi menetetyn Karjan kannaksen Hiitolaan, kaksitoistavuotias Eeva ehkä kaikkein eniten. Koti-ikävälle ei tahdo löytyä sanoja, ja Hiitolan talon muisto pakenee Eevaa unissakin, joissa hän näkee vain tyhjiä, mutta jotenkin vääränlaisia huoneita. Ikävän määrä moninkertaistuu, kun Eeva joutuu eroon perheestäänkin oppikoulussa opiskelun vuoksi.

Elämä on monin tavoin ahdasta, rankkaa, työntäyteistä ja köyhää, mutta nuoren tytön päiviin mahtuu myös romanttisia haaveita, oman muuttuvan kehon hämmästelyä, tärkeitä ystävyyssuhteita ja hurmioituneita hetkiä tädin eläytyvää runonlausuntaa kuunnellen. Uusi oma kotitalo juurruttaa Hiitolaan kaipaavan perheen vankemmin uudelle seudulle, mutta äkkiä sodan jyly palaa ja evakkojen mielissä alkaa kangastella mahdollisuus palata kotiin.

Kilpi kirjoittaa omakohtaisista kipeistä kokemuksistaan sellaisella salakavalasti kätketyllä huumorilla, että pohjimmiltaan surullinen tarina köyhästä ja tinkimisintoisesta isästä ostamassa palelevalle Eevalle sitä koko seudun halvinta, kakanruskeaa talvipalttoota saa melkein nauramaan ääneen. Ja ihmiskuvaus – se ei ole mustavalkoista, ja vaikka Kilpi eläytyykin syvästi nuoren minänsä iloihin ja suruihin, on kertojanääni vanhan ja viisaan naisen, sellaisen, joka katsoo monia asioita jo uudesta kulmasta. Mutta ikävä jää, se vain oikeastaan kasvaa vuosien myötä ja siitä ei voi kirjoittaa pilke silmäkulmassa.

"Onneksi emme silloin tienneet mitä edessä oli", on lausuttu monen nurmettuneen kivijalan ääressä entisellä kotikalliolla kesällä 1990, lapsuusmuistojen tulviessa silmiin ja sydämeen.


Lukuhaasteet: Ihminen sodassa (Sodan liepeillä -kategoria)

Riitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta

Kannen kuvassa Helene Scherfberckin maalaama muotokuva ystävästään Ada Thilénistä, Nuori nainen koivujen alla (1891).

Riitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta
Helene Schjerfbeck, Ada Thilén, Helena Westermarck ja Maria Wiik. 
Siltala 2014, 141 sivua.

Taidehistorioitsija Riitta Konttinen on jälleen julkaissut kiehtovan teoksen. Viime syksynä ilmestynyt Onnellista asua maalla tutustutti lukijat Tuusulanjärven taiteilijayhteisöön, ja hiljattain julkaistu Taiteilijatoveruutta puolestaan kertoo neljän kultakauden naistaiteilijan työstä ja ystävyydestä. Helmikuussa luin Harriet Weckmannin Kynällä vai siveltimellä -elämäkerran Helena Westermarckista, Maria Wiikin työt ovat jääneet mieleen ja tiesin hänen olleen Schjerfbeckin ystävä, mutta Ada Thilénistä ja hänen taiteestaan minulla ei ollut mitään mielikuvaa. No, nyt on, sillä Konttisen kirjassa on runsas nelivärikuvitus. Ihastuin esimerkiksi Thilénin öljymaalaukseen Lukeva tyttö.

Schjerfbeck (1862-1946), Thilén (1852-1933), Westermarck (1857-1938) ja Wiik (1853-28) elivät ja tekivät taidetta aikana, jolloin tyttöjen ja naisten kouluttaminen, työurasta puhumattakaan, ei ollut itsestäänselvää. Yliopisto-opintoihin haikailevien harvalukuisten naisten piti hakea keisarilta "vapautusta sukupuolesta", eikä tuota vapautusta suinkaan aina myönnetty. Taidekoulutus oli kuitenkin yksi niistä harvoista aloista, joita ei oltu (keksitty!) kieltää naisilta. Piirustuskoulun ateljeet alkoivatkin Suomen taiteen kultakauden edellä täyttyä naispuolisista opiskelijoista, joskin monen lahjakkaankin naisen taiteilijanura yhä katkesi avioitumiseen ja perheen perustamiseen. Konttisen kuvaamat ystävykset pysyivät kaikki läpi elämänsä naimattomina, mutta heidän taiteilijantiensä ei ollut suinkaan vailla vaikeuksia ja esteitä. Kaikki ovet eivät olleet naisille avoimia edes boheemissa Pariisissa, ja henkilökohtaiset vaikeudet, kuten sairaudet ja köyhyys, piinasivat etenkin Schjerfbeckiä.

Taiteilijanaiset olivat lähtöisin helsinkiläisistä sivistyneistökodeista, ja perheen isän varhain menettäneitä Schjerfbeckejä lukuunottamatta he olivat kaikki myös hyvin toimeentulevia. He tutustuivat toisiinsa Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun antiikkiluokalla ja Adolf von Beckerin yksityisakatemiassa. He opiskelivat myöhemmin samaan aikaan myös muun muassa Pariisissa - toki harvemmin kaikki neljä olivat samassa paikassa ja välillä ystävyyden säikeet kulkivat vahvempina vaikkapa kahden tai kolmen ystävyksen välillä. Ystävyys kesti kuitenkin ajoittaiset keskinäisen kateuden puuskat, erilaiset elämäntilanteet ja pitkätkin etäisyydet, väillä lämmeten, välillä viileten.

Istuin tänään tulen ääressä ja ajattelin vanhoja aikoja, kun sinun kirjeesi tuli - kiitos siitä, ja saat nyt nähdä, että vastaan heti - kuka tietää milloin rauhallinen hetki jälleen tulee. Niin, on paljon mitä tiedät - ja paljon, mitä et tiedä. (Ote Helen Schjerfbeckin kirjeestä Ada Thilénille.)

Taiteilijatoveruutta on tiivistä, runsaasti tietoa, anekdootteja ja yksityiskohtia sisältävää tekstiä, jota runsas taide- ja valokuvakuvitus keventää. Naistaiteilijoiden ystävyys ja kunkin elämänkulku on kehys, jonka sisällä Konttinen kertoo paljon myös aikakauden aatteista, taidesuuntauksista ja ilmapiiristä. Siten Taiteilijatoveruutta on vaatimattoman kuuloista sivumääräänsä rikkaampi teos, joka herättää utelijaisuuden tietää ja nähdä lisää käymällä vaikka Sinebrykoffin taidemuseon Naisten matkassa -näyttelyssä.

Taiteilijatoveruutta on luettu myös Ilselässä.

Anu Kaipainen: Kun on rakastanut paljon

Anu Kaipainen: Kun on rakastanut paljon
Wsoy 1986, 136 sivua.

Tiesin että vaikka olin ruumiiltani aktiivinen ja virkeä, oli mieleni pohjalla vielä ahdistus kuin siellä olisi kyyristellyt eläin. Kirjoittamalla voisin kenties vapautua siitä nopeammin. Minun pitäisi paljon kelata muistojani ja sillä tavalla sekoittaa ne tavalliseen elämääni, kuin ei mitään ratkaisevaa olisi tapahtunutkaan. Olin ollut Osmon kanssa naimisissa kolmekymmentä pitkää ja antoisaa vuotta. Se yhdessäolo ei yhdestä kuolemasta piittaisi.

Minussa heräsi hiljattain halu lukea Anu Kaipaista, ja lainasin kirjastosta kirjailijan viimeiseksi jääneen romaanin Vihreiksi poltetut puut. Ennen kuin ehdin kirjan pariin, satuin huomaamaan kirjaston elämäkertahyllyssä Kaipaisen muistelmateoksen Kun on rakastanut paljon, ja siitä tulikin ensimmäinen Kaipaiselta lukemani teos.

Kun on rakastanut paljon on muistelmaksi toisaalta hyvin kaunokirjallinen, toisaalta ajoittain tyyliltään hyvinkin yksitotinen, lakoninen ja toteava. Alussa, eräänlaisessa johdantoluvussa, aikatasot ja asiat sekoittuvat unenomaisesti, ja tämä unenomainen "kehyskertomus", jossa Kaipainen kertoo elämästään nuoruudenrakkaudelleen Rafaelille, putkahtelee teksiin aika ajoin ja siihen palataan kirjan lopussa.

Varsinaiset muistelmat keskittyvät kuvaamaan Anu Kaipaisen ja Osmo Kaipaisen kolmekymmentä vuotta kestävää avioliittoa ja miehen yllättävän kuoleman aiheuttamaa surua. Kun on rakastanut paljon on eräänlainen parielämäkerta, jossa Kaipainen tekee selkoa kummankin uran etenemisestä (Osmo Kaipainen oli lääkäri ja kansanedustaja, Anu Kaipainen puolestaan toimi ensin äidinkielen lehtorina eri kouluissa mutta jäi vapaaksi kirjailijaksi muutama vuosi esikoisteoksensa jälkeen). Kaipainen muistelee politiikkaa ja järjestötoimintaa, työelämää ja perheen kasvua. Hän ei kuitenkaan juuri mene yksityiskohtiin tal erittele tapahtumien herättämiä tunteita. Rivien väleistä voi aistia kopukobtia ja onnenhetkiä.

Muutamat tapahtumat nousevat kuin kohokohdiksi tai vedenjakajiksi. Yksi dramaattisimmista ja merkitystyteisimmistä kohtauksista on Kaipaisen kuvaus siitä, kuinka hän oli kuolla vaikeaan keskenmenoon ja säikähti, että ei olekaan ehtinyt tulla kirjailijaksi. Pitkän ja vaikean toipumisaikansa kuluessa Kaipainen sitten kirjoittaa vahvasti omaelämäkerrallisen esikoisromaaninsa Utuiset neulat.

Minulle tuli Kaipaisen muistelmista vahvasti mieleen Märta Tikkasen teos Kaksi, jossa Tikkanen kuvaa avioliittoaan taiteilija Henrik Tikkasen kanssa. Molemmat naiset kirjoittavat paljon työstä ja luottamustoimista ja luovat vähäeleisin keinoin ajankuvaa, josta voi aistia kuvauksen kohteena olevan ajanjakson asenteita ja ilmapiiriä. Siinä missä Tikkanen kuvaa nimenomaan taiteilija-avioliittoa ristiriitoineen ja syvästä intohimosta ja rakkaudesta vihaan heittelehtivää tunnemyrskyä, Kaipainen luonnostelee kuvaa varsin harmonisesta aviliitosta, jossa kumpikin tuki toistaan tämän pyrkimyksissä. Osmo Kaipainen tuli vaimonsa luovaa työtä muun muassa lähtemällä lasten kanssa reissuun vaimon ollessa tulevan kirjan "synnytyspolttojen" kourissa (siinä missä Henrik Tikkanen lähti reissuun yksikseen), Anu Kaipainen puolestaan osallistui aktiivisesti miehensä eduskuntavaalikampanjaan.

Täytyy kuitenkin sanoa, että Märta Tikkasen kirjoitus- ja kerrontatyyl vetoaa minuun jollakin tapaa paremmin kuin Kaipaisen, vaikka molemmat kirjoittavat rohkeasti ja koskettavasti kipeistä aiheista. Kenties minuun tehoaa sittenkin lavea tyyli paremmin, vaikka olenkin luullut olevani tiiviin kerronnan ystävä. Tai ehkä syy siihen, että Kun on rakastanut paljon jätti minut kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta hieman viileäksi, on Kaipaisen tavassa jättää niin paljon kertomatta ja toisaalta kertoa sellaisia yksityiskohtia, jotka eivät niin kiinnosta. Kaipainen kuvailee useammankin romaaninsa juonta muutamalla lauseella, mutta kertoo kovin vähän siitä, miltä kirjoittaminen tuntui. Toisaalta Kaipainen osaa toisinaan tiivistää jonkin merkityksen todella taidokkaasti yhteen lauseeseen tai kielikuvaan. En tiedä, onko näiden muistelmien tyyli kovinkin tyypillistä Kaipaisen tavalle kirjoittaa, mutta jatkan tuotantoon tutustumista uteliain mielin.

Raakel Lignell & Patrik Borg: Raxun rinnalla - kohti pysyvää painonhallintaa

Raakel Lignell ja Patrik Borg: Raxun rinnalla - kohti pysyvää painonhallintaa
Reseptit Teresa Välimäki, reseptien ravintoarvot Nina Hirsimäki.
Sanoma 2014, 142 sivua.

Moni laihduttaja vakuuttelee laihdutuksen jälkeen itselleen ja muille, että aikoo pitää itsensä kurissa eikä ikinä päästä painoa nousemaan. Tahdonvoiman ja itsekurin korostuminen on ymmärrettävää, mutta valitettavasti usein tyhjää puhetta. Painonhallinnastaan epävarmalla on todennäköisesti elintavoissa vielä aikapommeja kytemässä. Jos keinot ovat kunnossa, itsekuria ja tahdonvoimaa ei juuri tarvita. Patrik Borg kirjassa Raxun rinnalla

P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara kirjoitti tammikuussa inspiroivasti kirjasta Raxun remppa, jossa muusikko ja kulttuurin sekatyöläinen Raakel Lignell kertoo hurahtamisestaan liikuntaan ja terveelliseen syömiseen ja näiden seurauksena tapahtuneesta onnistuneesta, useiden kymmenien kilojen painonpudotuksestaan. Kiinnostuin kirjasta ja ajattelin lukea sen jossain vaiheessa, mutta asia unohtui. Hiljattain painonhallinta-asioita verkosta googlaillessani törmäsin ravitsemustieteilijä Patrik Borgin Pöperöproffa-blogiin ja ihastuin Borgin maanläheiseen ja ihmisystävälliseen tapaan puhua syömisestä ja liikunnasta. Ajattelin lukea jonkin Borgin kirjan, ja kun näin kirjaston uutuushyllyssä Raxun rinnalla -kirjan, pääsinkin tutustumaan Lignellin kokemuksiin ja Borgin ajatuksiin samojen kansien välissä.

Raxun rinnalla käsittelee tärkeää kysymystä: mitä sitten, kun painoa on saanut pudotettua? Miten pysyä ihannepainossa, ja mikä se ihannepaino oikeastaan on, päättääkö sen mieli vai keho? Yksi kirjan keskeinen sanoma on, että pysyvässä painonhallinnassa on vaikea onnistua yksin - kannattaa kuunnella muiden kokemuksia, lukea aiheesta ja kysyä tarvittaessa asiantuntijoiden apua. Ennen kaikkea kannattaa kuitenkin kuunnella itseään ja omaa kroppaansa: syödä sitä, mikä saa voimaan hyvin ja harrastaa sellaista liikuntaa, josta aidosti nauttii.

Toinen keskeinen ajatus on se, että kovallakaan tsemppihengellä ei pärjää elämänmittaisella painonhallintamatkalla, sillä aina tulee vaikeita tilanteita ja raskaita elämänvaiheita, jolloin ei pysty pitämään kiinni hyvistä päätöksistä ja itselleen asetetuista ruokarajoituksista tai ei pysty liikkumaan niin paljon kuin aiemmin. Siksikin on erityisen tärkeää, että "perusta on kunnossa" eli ruokarytmi ja syömisen laatu ovat hyvällä mallilla - ja tämähän ei sulje pois ajoittaista herkuttelua. Borgin mukaan liikunnan rooli painonhallinnassa on pienempi kuin mitä ihmiset yleensä olettavat. Liikunta kannattaa aina, mutta myös monesta muusta (tärkeämmästäkin) syystä kuin painon takia.

Raxun rinnalla -teos rakentuu niin, että ensin Lignell kertoo omista kokemuksistaan liittyen esimerkiksi liikuntaan, näläntunteen hallintaan, ruuanlaittoon tai univaikeuksiin, ja sitten Borg kommentoi Lignellin kertomaa ja antaa yleisluontoisia ohjeita ja vinkkejä. Rakenne on mielestöäni toimiva, ja pidin sekä Lignellin että Borgin kirjoitustyylistä. Molempien sanavalinnoista huokuu kunnioitus itseä ja muita kohtaan, kaikenlainen saarnaaminen ja yhden totuuden julistaminen on kaukana. Kirjan lopussa on Teresa Välimäen reseptejä.

Vaikka Raxun rinnalla -kirjan painotus on ennen muuta laihdutuksen jälkeisen painon ja jo kertaalleen hyvälle tolalle saatujen elämäntapojen säilyttämisessä, on siitä mielestäni hyötyä myös (meille) sellaisille, jotka ovat vasta muuttamassa elämäntapojaan terveellisempään suuntaan. Meistä kaikista ei tule ikinä samanlaisia himoliikkujia kuin Raxusta eivätkä kaikki reilusti ylipainoiset pysty samanlaiseen painonpudotukseen, ja sitäkin rohkaisevampaa on lukea tästä kirjasta, että tärkeintä on huolehtia itsestään kokonaisvaltaisesti, huolehtia riittävästä levosta ja syödä hyvin.