Arja ja Emma Puikkonen: Käsikirja mielikuvituksen matkaajille

Arja ja Emma Puikkonen: Käsikirja mielikuvituksen matkaajille. Kirjoittamisen seikkailuopas
Kuvitus ja graafinen suunnittelu Terese Bast.
Kirjapaja 2015, 104 sivua.

Tästä se alkaa, seikkailu. Mitä otat mukaan? Et juuri mitään. Ehkä paperia ja kynän, ehkä tietokoneen, jotain millä voit kirjoittaa. Itsesi. Valmistaudu tutkimaan maailmaa ja vakoilemaan ihmisiä. Valmistaudu siihen, että sinulla on salaisuuksia. Valmistaudu katsomaan pöytien alle ja keksimään uskomattomia juttuja siitä, mitä siellä näit. Valmistaudu siihen, että sinusta tulee kirjoittajien heimon jäsen. 

Arja Puikkonen on pitkän linjan lastenkirjailija, jonka Finlandia Juniorilla palkittu Haloo, kuuleeko kaupunki? (Otava 2003), löytyy meidänkin kodin kirjahyllystä. Emma Puikkonen on kirjailija ja teatterintekijä, joka työskentelee paljon nuorten parissa. Käsikirja mielikuvituksen matkaajille on inspiroiva ja monipuolinen kirjoitusopas lapsille ja varhaisnuorille. Kirja tulee varmasti kulumaan myös sanataideohjaajien ja opettajien käsissä, sillä siitä voi poimia tehtäviä, työkaluja ja tietoa kirjoittamisen ohjaukseen.

Tekijät ovat haastatelleet kirjaa varten muutamia suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita, kuvittajia ja sarjakuvataiteilijoita, jotka kertovat esimerkiksi työskentelytavoistaan, henkilöhamojen synnystä ja kertojan valinnasta tai vaikkapa siitä, millaisia hankaluuksia ovat itse kohdanneet tekstiä työstäessään. Myös lapset ja nuoret kertovat Käsikirjan sivuilla kirjoitusharrastuksestaan, mielikirjoistaan ja oivalluksistaan.

Käsikirjan kuvitus ja ulkoasu on Terese Bastin taidokasta käsialaa. Tekstin vaihteleva asettelu sivulla, erilaiset typografiset ratkaisut, infolaatikot ja kuvat houkuttelevat lukemaan ja pitävät nuoremmankin kirjoittajanalun mielenkiintoa yllä. Kirjan värikkäästä ulkoasusta ja iloisesta meiningistä tulee mieleen pari vuotta sitten esittelemäni Katarina Kuickin ja Ylva Karlssonin Kirjoittamisen ihanuus. Nuoren kirjoittajan opas, joka on suunnattu vähän varttuneemmile nuorille. Suosittelen sekä sanataideohjaajia että varhaisnuoria tutustumaan molempiin kirjoihin!

Käsikirjan hauskasta kertojahahmosta, havainnollisuudesta ja tekstin tyylistä syntyy vaikutelma, että tekijät ovat todella miettineet lapsen näkökulmaa ja kirjoittamisen pedagogiikkaa. Valmistuin vastikään äidinkielenopettajaksi enkä malta odottaa, että pääsen työelämään testaamaan Käsikirjan antia oppilaiden kanssa!

Riikka Juvonen: Valon paletti

Riikka Juvonen: Valon paletti
Retkiä värien maailmaan
Kirjapaja 2014, 102 sivua.

Värit ovat ihania. Ilman niitä maailmamme olisi monin verroin yksitoikkoisempi, vailla hienovireisiä merkityksiä ja symbolisia ulottuvuuksia. Jos meiltä puuttuisi kyky nähdä värejä, olisimmeko edes kehittyneet sellaisiksi kuin nyt olemme? Meillä ei olisi taidetta emmekä ehkä ymmärtäisi itseämme saati toisiamme tai elämän lukemattomia vivahteita.

Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuosista on hyvä siirtyä väriaiheiseen tietokirjaan, kuvataiteilija Riikka Juvosen Valon palettiin. Riikka Juvosen kuvat ja sanat ovat ihastuttaneet minua lapsesta asti, ja tämä uusin kirja vain vahvistaa tunnetta siitä, että Juvonen jos kuka osaa yhdistää kuvan ja sanan, tiedon ja taiteen, valon ja värit. Valon paletti on kudelma värien kulttuurihistoriaa, taiteilijan sormituntumaa ja verevää vertauskuvallisuutta.

Siihen nähden, että värejä ei oikeastaan ole olemassa (nehän ovat vain valoa, jota eri aineet taittavat eri tavoin), ne vaikuttavat voimakkaasti tunteisiimme ja kantavat mukanaan vahvoja kulttuurisia merkityksiä. Esimerkiksi valkoinen on länsimaisessa traditiossa puhtautta ja viattomuutta, Aasiassa valkoinen assosioituu usein suruun ja kuolemaan. Sahramin lämmin sävy (ja tuoksu!) puolestaan yhdistää niinkin kaukaiset asiat kuin provencelaisen kala-äyriäiskeiton ja suomalaisen joulupullan.

Juvosen tekstissä ruskea maistuu leivälle, punamulta osa suomalaista sielua ja siniseen hetkeen voi kätkeä omat kyyneleensä. Juvonen kertoo myös, että niin paljon kuin hän nauttiikin vihreydestä luonnossa, maalauksissa se on hänelle vaikea väri: en hallitse sitä, se karkaa minulta aina jonnekin tavoittamattomiin, takaisin sinne mistä se on tullutkin, viidakkoon, metsään, niityille.

Valon paletti saa ajan katoamaan, useammallakin eri tavalla. Kirjaan on ihana uppoutua, ja lukemisen lomassa täytyy etsiä netin kuvahaulla kirjassa mainittuja maalauksia. Kirja saa kulkemaan myös omiin värimuistoihin - meillä kaikilla on lopulta oma tapamme nähdä värit ja omat merkityksemme niille.

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia
Kirjapaja 2014, 171 sivua.

Lapsena meissä eli runouden henki. Ei vain sanoissamme, vaan myös olemuksessa oli läsnä ihmetys ja mysteeri, kaikki luovuuden lähtökohdat. Miten viisaasti ihminen onkaan rakennettu, että hän saa vanhuksena palata tuohon alkuperäiseen tiedostamattomaan kirkkauteen. Että ihminen tarpeeksi vanhaksi elettyään onkin kulkenut ympyrän eikä janaa. Ja miten nyt keski-iän kynnyksellä, kun vielä on voimia jäljellä, kurottuu kahteen suuntaan, menneeseen ja tulevaan, lapsuuteen ja vanhuuteen. Molemmat täynnä herkkyyttä ja haurautta. Tuon jännitteen sisällä elämme keski-iän.

Hannu-Pekka Björkman osaa kirjoittaa niin, että sielu tulee ravituksi, että tekee mieli poimia ajatusten helmiä muistiin, viipyillä lauseissa. Björkman saa marraskuunkin kuulostamaan kauniilta: "Villavan sumun hiljaisuudessa aistit herkistyvät." Hänen tavassaan kirjoittaa on jotakin kauniin melankolista. Näyttelijä-kirjailijan uusin kirjoituskokoelma Välähdyksiä peilistä näyttää kirjoittajastaan myös humoristisen puolen. Osa kirjan teksteistä oli minulle tuttuja Eeva-lehden kolumneista. Se ei haitannut, sillä Björkmanin tekstit kestävät kyllä useamman lukukerran, mutta on hämmentävää, että asiasta ei ole mainittu sanallakaan sen enempää kirjan takakannessa, liepeissä kuin sisällysluettelossakaan.

Kenties juuri juttujen alkuperäisestä julkaisufoorumista johtuen Välähdyksiä peilissä on paljon keveämpi kokonaisuus kuin Björkmanin muutama vuosi sitten julkaisema Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen. Siinä missä Kadonneet askeleet on varsin vakavasävyinen, vanhoihin ja ikuisiin asioihin keskittyvä kirja, on monissa Välähdyksien teksteissä huumoria ja ajankohtaisuutta. Kokonaisuuskin on tässä uutuuskirjassa löyhempi; vaikka tekstit on jaettu kolmeen osioon, ei ainakaan minulle kirkastunut, että miksi juuri näin, mikä saman osion tekstejä yhdistää. No, ensimmäisessä osassa puhutaan ehkä vähän korkealentoisemmista ja vakavammista aiheista - näyttelemisestä, koti-ikävästä, maailman vesivarannoista - kuin toisessa, jossa tekstit ankkuroituvat enemmän konkreettiseen arkeen ja huumoria on enemmän? Ja kolmannessa osassa sitten taas vakavampaa, pohdiskelevampaa ja melankolisempaa, kirjoituksia syksystä, ajan kulumisesta ja ortodoksisesta uskosta.

Vaikka hieman kritisoinkin kirjaa kokonaisuutena enkä olisi pitänyt välttämättömänä saada kaikkia sen sisältämiä tekstejä kansien väliin, sisältää Välähdyksiä peilissä myös pakahduttavan hienoja tekstejä, juuri niitä, jotka tekisi mieli siteerata tähän alusta loppuun ja joihin tulen varmasti vielä palaamaan. Björkman ammentaa niin lapsuutensa lakeuksilta kuin keskieurooppalaisten kulttuurikaupunkien historiaa henkiviltä kaduilta. Hän kirjoittaa herkkyydellä ja viisaudella, epäröivällä mielellä ja lujassa uskossa. Björkman maalaa lukijan ympärille tunnelmia, joihin haluaa jäädä.

Harvoin pystyy ihmisriepu olemaan sovussa itsensä kanssa. Alati kiusaavat häntä ajatusten tyngät. Joskus sentään käsi herpoaa toimestaan ja kummallinen rauha valtaa ihmisen olemuksen. Niin käy usein kesän keskellä. Lapsuuskodin portailla kesäyönä tai tai pihakeinussa aaamuauringon viistossa valossa. Ihminen uppoaa menneisiin kesiin, näkee pitkän vääjäämättömän tapahtumain ketjun, mutta katselee sitä levollisin mielin.

Kirjoja herkkyydestä: Erityisherkkä ihminen sekä Herkkyys ja sosiaaliset pelot

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen
The Highly Sensitive Person, suom. Sini Linteri.
Nemo 2013, 246 sivua.

Erityisherkkä ihminen on kokonaisuus. Herkkyys tarkoittaa, että hän on myös varovainen, sisäänpäin suuntautunut ja tarvitsee tavallista enemmän yksinoloa. Koska enemmistöllä ei tätä piirrettä ole, se ei ymmärrä sitä, vaan näkee erityisherkät arkoina, ujoina, heikkoina, tai mikä pahinta, epäsosiaalisena. Leimautumisen pelossa erityisherkät yrittävät olla kuin muut. Se johtaa siihen, että erityisherkkä ylivirittyy ja ahdistuu. (Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen)

Juhani Mattila: Herkkyys ja sosiaaliset pelot
Kirjapaja 2014, 231 sivua.

Sensitiivisyys on siis sitä, että että ihminen on tavallista vastaanottavaisempi kaikelle sille informaatiolle, jota hän saa sekä ulkomaailmasta että sisältään omasta ruumiistaan. Herkkä ihminen ei sen takia kaipaa voimakkaita ärsykkeitä, jotta hän kokisi jotain ja säilyttäisi vireystasonsa. Suodatin hänen aivoissaan päästää läpi kaikki ärsykkeet ja jännitys pysyy yllä vähästäkin. Vastakohtana on ihminen, jonka suodatin ei laske sisälle juuri mitään, ja siksi hän tarvitsee enemmän vaihtelua ja virikkeitä pitääkseen yllä energiatasoaan. (Juhani Mattila: Herkkyys ja sosiaaliset pelot)

Kaksi tuoretta tietokirjaa, Elaine N. Aronin Erityisherkkä ihminen ja Juhani Mattilan Herkkyys ja sosiaaliset pelot kertovat pitkälti samasta aiheesta, mutta hieman eri näkökulmin ja painotuksin. Molemmat kirjat pyrkivät tukemaan niitä, jotka kokevat ja aistivat voimakkaasti ja tarvitsevat siksi tilaa, aikaa ja rauhaa ympärilleen erityisesti sosiaalisissa tilanteissa ja niiden jälkeen. Molemmat kirjat ovat varsin käytännönläheisiä, vaikka teoreettista tietoa on mukana paljon. Varsinkin Aron antaa paljon vinkkejä erilaisiin tilanteisiin ja elämänvaiheisiin, myös erityisherkkien vanhemmille ja muille läheisille.

Elaine N. Aron on aisti- ja tunneherkkien ihmisten tutkimiseen ja auttamiseen erikoistunut psykologian tohtori ja psykoterapeutti, joka pyrkii kirjassaan lisäämään erityisherkkien ihmisten itseymmärrystä ja itseluottamusta. Aron neuvoo itsetutkiskeluun, kehollisuuden tärkeyden ymmärtämiseen, sosiaalisissa suhteissa toimimiseen ja ihmissuhteisiin, oman kutsumuksen ja urapolun löytämiseen.

Erityisherkkiä (engl. highly sensitive person) luonnehtii muun muassa se, että he aistivat monia pinnanlaisiakin tunteita ja tunnelmia helpommin kuin muut ja väsyvät siksi tavallista nopeammin sosiaalisissa tilanteissa. Myös voimakkaat valot ja äänet aiheuttavat helposti stressiä erityisherkälle. Erityisherkän on opittava kuuntelemaan tarpeitaan ja tuntemaan rajansa, mutta pohjimmiltaan elämässä joutuu aina tasapainoilemaan sisäisten tarpeiden ja ulkoisten vaatimusten välillä.

Aron käyttää paljon "tapausesimerkkejä" kertoen potilaistaan ja muista kohtaamistaan ihmisistä. Tapauskertomukset ovat aitoamerikkalaiseen tyyliin pieniä menestystarinoita, joissa kuljetaan vaikeuksien kautta voittoon. Muutenkin kirjan sävy on hyvin rohkaiseva ja inspiroiva, kuten kuuluukin. Tärkein tekijä erityisherkän elämänmuutoksessa on usein sisimpänsä kuuntelu, ymmärtäminen ja kunnioittaminen. Erityisherkät ovat usein arkoja ja epävarmoja, ja heidän on tärkeä tiedostaa oma arvonsa, lahjakkuutensa ja rakastettavuutensa.

Juhani Mattila on psykiatri ja tietokirjailija, jonka Herkkyys ja sosiaaliset pelot -teoksen tavoitteena on paitsi tukea herkkiä itsetutkiskelussa ja -hoidossa, myös esittää vaihtoehto pitkälti lääkehoitoon nojaavalle nykypsykiatrialle. Mattila haluaa kääntää katseen ulospäin näkyvistä oireista jännittäjän sisimpään ja sen tunnesolmuihin ja toivoisi painopisteen siirtyvän korjaavasta hoidosta ennaltaehkäisevän psyko-sosiaaliseen neuvontaan.

Mattila korostaa Elaine N. Aronin tavoin sitä, että herkkyys eli sensitiivisyys on synnynnäinen ominaisuus ja tempperamenttipiirre. Herkkyys on sitä, että aistit havaitsevat monenlaisia fyysisiä ja psyykkisiä ärsykkeitä voimakkaasti, ja sisäinen elämä tunteineen on virittynyttä. Sen sijaan ujous ja jännittäminen ovat Mattilan mukaan pikemminkin sosiaalisen yhteisön kuin yksilön piirteitä. Tilannesidonnaisina kokemuksina ujouteen ja jännitykseen kannattaa suhtautua ennemmin voitettavina haasteina kuin pysyvinä persoonallisuuden piirteinä. Nykyään ihmisiä käsketään olemaan oma itsensä, mutta neuvon noudattaminen voi Mattilan mukaan olla vaikeaa: meillä kaikilla on monia erilaisia tapoja suhtautua ja reagoida maailmaan ja tilanteisiin. Toisaalta juuri siksi meillä on mahdollisuus valita, mitä toimintatapoja ja piirteitä itsessämme vahvistamme.

Psykiatrina Mattila käsittelee jännitystä fysiologis-psykologisena ilmiönä, joka saattaa toisinaan ollaa niin voimakas, että rajoittaa merkittävästi kokijansa elämää. Mattila antaa ohjeita ja neuvoja erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin ja monenlaisten tunteiden käsittelyyn, mutta korostaa, että jännityksen voittamiseen ei ole oikotietä. Prosessi vie usein aikaa ja joskus tarvitaan lääketieteenkin apua, mutta tärkeintä on muistaa Elaine N. Aroninkin korostama seikka: erityisherkät, ujot ja jännittäjät ovat ihmisinä arvoikkaita ja usein juuri herkkyytensä ansiosta erityisen lahjakkaita ja pidettyjä.


Kirjasta Erityisherkkä ihminen on blogannut myös Leena Lumi sekä Kirjasähkökäyrän Mai.

Liisa Vihmanen: Varpaille - balettia koko elämä

Liisa Vihmanen: Varpaille. Balettia koko elämä
Kuvat Natalia Baer ja Juha Reunanen.
Kirjapaja 2014, 156 sivua.

Baletti ei ole pelkästään nuorten ja terveiden taidelaji. Balettia voi harrastaa turvallisesti lähes minkä ikäisenä tahansa. Olen nähnyt yksikätisen tanssijan, huonokuuloisen tanssijan ja onpa joku tullut tunnille käsi kipsissäkin. Tärkeintä on olla armollinen itseään kohtaan. Hyvä baletinopettaja osaa erottaa, opettaako hän tarrastelijoita vai ammattilaisia. Joskus tunnen surua ja pelkoa, kun katson nuoria, jotka yrittävät väkisin päästä ammattiin kilpaa ajan kanssa. Yksikin hukkaan heitetty vuosi kriittisessä iässä voi olla ratkaiseva. Tuntuu pahalta katsoa vierestä, kun monivuotinen treenaus ei johdakaan toivottuun tulokseen. Toisinaan taas voi iloita siitä, että joku onnistuu saamaan haluamansa opiskelupaikan tai jopa kiinnityksen ryhmään.

Olen viime päivien harvoina lukuhetkinä - kevätkiireet ja ulkoiluun houkuttelevat säät pitävät tehokkaasti pois kirjojen äärestä - lukenut eteenpäin paksua tiiliskiviromaania, hurmaantunut palkitun ruotsalaiskirjailijan runoista ja kantanut kirjastosta kasapäin uutta luettavaa, muun muassa Jaak Jõerüütin teoksen Muuttuvainen inspiroimana Viivi Luikin omaelämäkerrallisen romaanin Varjoteatteri. Mutta omenankukkien alla tuntui hyvältä lukea balleriinoista, jotka näyttävät leijailevan näyttämöllä keveästi kuin terälehdet tuulessa, mutta jotka tekevät lujasti töitä synnyttääkseen katsojille tämän illuusion. 

Liisa Vihmasen Varpaille - balettia koko elämä on kiehtova tietoteos kaltaiselleni balettiummikolle. Kirja valottaa niin baletin historiaa kuin nykypäivää (erityisesti Suomessa) ja sekä lajin fyysistä että henkistä puolta. Vihmanen korostaa, että balettia voivat harrastaa kaikki ruumiinrakenteeseen ja taitoihin katsomatta, mutta ammattitanssijan ura avautuu vain todella lahjakkaille, ahkerille, määrätietoisille ja ruumiinrakenteeltaan sopiville - eikä heistäkään kaikille. Pelkästään Kansallisoopperan balettioppilaitoksen pääsykokeiden seula on tiheä, ja koulusta valmistumisen jälkeenkin nuori on epävarman tulevaisuuden edessä. Monet suuntaavat luomaan uraa ulkomaille, toiset keskittyvät valmennukseen tai koreografioiden tekoon. Varmaa on vain se, että "baletissa ei ole ikinä valmis tai tarpeeksi hyvä", ja ammattitaitoa ylläpitääkseen täytyy laittaa varvastossut jalkaan lähes päivittäin.

Erityisen kiinnostavaa oli lukea balettia opiskelevien nuorten arjesta. Nuorten elämä täyttyy balettitunneista sekä niitä tukevista uinti- ja salitreeneistä, tuikitärkeää venyttelyä unohtamatta. Jossain välissä pitäisi ehtiä tehdä myös läksyt. Balettitanssijan urasta haaveileva nuori ei ehdi eikä voi notkua hampurilaisbaareissa tai donitsikahviloissa, ja monet ovat muuttaneet tanssin takia varhain omilleen asuakseen lähellä balettikoulua. Balettiympyröiden ulkopuoliset ystävyyssuhteet painuvat helposti taka-alalle ja kanssaopiskelijoiden ja opettajien muodostama yhteisö muodostuu sitäkin tärkeämmäksi. Kuitenkin monet Vihmasen haastattelemista nuorist harrastivat baletin lisäksi muita taiteen ja kulttuurin lajeja: lauloivat tai soittivat, kirjoittivat runoja. Ylipäätään on tärkeä saada jonkilaista vastapainoa baletille, vaikka se on ajan ja voimavarojen käytössä ehdoton ykkönen.

Natalia Bauerin ja Juha Reunasen valokuvat hivelevät silmää. Kuvat ovat mustavalkoisia, yhdellä tai useammalla tehostevärillä korostettuna. Usein tuo tehosteväri on tietenkin vaaleanpunainen, kuten baletin maailmaan kuuluu. Arkistokuvat balettitanssijoista vuosien takaa niin näyttämöllä, harjoituksissa kuin esitysten jälkeisellä vapaa-ajallakin syventävät baletin historiakatsausten ajankuvaa ja suhteuttavat balettiin liittyviä ulkonäköihanteita - kirjassa kerrotaan, että ammoin balettitanssijoita on jopa moitittu liiasta laihuudesta!


Baletin/tanssin maailmaan sijoittuvia romaaneja: Bolsoin perhonen, Linnunpaino, Tulilinnun tanssi

Reetta Meriläinen ja Johanna Pentikäinen: Lautasellinen iloa

Reetta Meriläinen ja Johanna Pentikäinen: Lautasellinen iloa
Kirjallinen keittokirja
Kuvittanut Karoliina Pertamo.
Kirjapaja 2013, 126 sivua.

Seuraavana päivänä koulusta kotiin palatessani tunsin jo kaukaa leivän tuoksun. Se sekoittui loppukevään märän maantien, puhkeavien koivunsilmujen ja auringossa lämmenneen metsän tuoksuun. Ja kun viimein avasin tuvan oven, läikähti vastaani huumaava lämpö. Pöydällä oli nojallaan vastapaistettujen ruisleipien rivistö. Kärjestään haljennut leipälauta seisoi vasten uuninkylkeä. Ja kaiken keskellä äitini pöydän ääreen kumartuneena, toukokuun enenevässä valossa, lähellä ikkunaa. (Hannu-Pekka Björkman, "Leipäpäivä")

Lautasellinen iloa on kaunis ja värikäs kattaus ruokareseptejä, kaunokirjallisia tekstejä ja Karoliina Pertamon värikylläistä ja lempeää kuvitusta. Reetta Meriläisen ja Johanna Pentikäisen toimittamaan kirjaan ovat kirjoittaneet Hannu-Pekka Björkman, Laura Honkasalo, Irja Askola, Leena Lehtolainen, Irja Askola, Jari Tervo, Sinikka Nopola, Ilpo Tiihonen ja Aki Ollikainen. Lyhyet, usein omaelämäkerralisuuteen viittaavat tarinat kertovat lapsuuden  makumuistoista, ruokapöydän sattumuksista ja arjen ja ideologian törmäyksistä keittiössä, kukin omassa tyylilajissaan ja sävyssään. Piispa Irja Askolan teksti on rukous ja Ilpo Tiihosen teksti runo, kuinkas muuten. Kirjalla on näiden kirjailijoiden lisäksi vielä lukuisia muitakin kirjoittajia, joiden nimet löytyvät kirjan lopusta: reseptit ovat peräisin usean naistenpankkilaisen omista reseptivihoista.

Jotkut ohjeet ovat kutkuttava sekoitus pohjoismaista ruokaperinnettä ja kaukomaiden makuja: en ihan heti olisi itse keksinyt laittaa avokadoa saaristolaisleivän päälle. Myös täysin perinteisiin, monille rakkaisiin herkkuihin, kuten karjalanpiirakoihin, puolukkapuuroon ja kotijuustoon löytyy kirjasta ohjeet – ihmiset reseptien takana eivät ole tässä kirjassa avanneet ohjeidensa taustoja, mutta voin kuvitella, että monia reseptejä on käytetty samassa suvussa useammassa polvessa. Vastapainoa tuovat  eksoottisemmat ruokalajit, kuten liberialainen kana-bataattigratiini tai tai kambodzalaiset tofuvartaat ja limetti-pippuridippi. Näilläkin resepteillä on taustansa ja tarinansa, ne tuovat viestiä toisista maista.

Ihastuin Lautaselliseen iloa heti ensinäkemältä ja olen sittemmin palannut kirjan pariin yhä uudelleen. Keittokirjana pidän tässä siitä, että monet ohjeet on helppo toteuttaa sellaisista ruoka-aineista, joita on aina kaapissa tai jotka löytyvät lähikaupan hyllyltä. "Kirjallisena keittokirjana" ihastuin kaikkiin kaunokirjallisiin teksteihin, aivan erityisesti Hannu-Pekka Björkmanin onnelliseksi tekevään "Leipäpäivään", Aki Ollikaisen sydämeenkäyvään evakkotarinaan "Lehmä" ja Laura Honkasalon "Täydellinen toffee", joka lumoaa kuvauksellaan lapsuuden kesästä: "Minä ja Sara, mutaisen järven rantametsässä,m auringonlaikut lehvien läpi, ne liplattavat kesätuulessa huojuvissa kortteissa, vaaleanvihreissä,villavissa."

Kirjan takakannesta huomasin,että iloa voi jakaa eteenpäin myös ostamalla Lautasellinen iloa itselleen tai vaikka lahjaksi: "Tällä kirjalla tuet Naisten Pankkia, joka edistää kehitysmaiden naisten yrittäjyyttä. Naistenpankkilaiset ovat lahjoittaneet kirjaan rakkaimmat ruokaohjeensa."

Kylää halkovalla maantiellä nuuhkaisin leipäpakettia. Se oli vielä lämmin. Tunsin hienoista ylpeyttä tehtävästäni ja astelin tavanomaista reippaammin kohti taloja ja ovia, joihin koputtaisin. Aivan pian ihmiset ovien takana näkisivät pienen pojan ojentamassa leipää ja kuulisivat äänen sanovan: Äiti lähetti. Ja jokin tuossa pojan eleessä ja sanoissa liikuttaisi ihmisiä. Jokin ikivanha ja kaunis, joka oli läsnä tuona myöhäiskevään päivänä, kun ilmassa oli jo kesän tuntu. (Björkman, "Leipäpäivä")

Johanna ja Juha Tanska: Alussa oli puutarha

Johanna ja Juha Tanska: Alussa oli puutarha
Viisaus kasvaa maasta
Kirjapaja 2013, 174 sivua.

Hiirenkorvien hento tuoksu. Ja yhtäkkiä lapsuuden keväät siinä, monta kevättä, kaikki. Hajuaisti on yhteydessä ihmisen muistoihin välittömämmin kuin mikään muu aisti. Haistan hiirenkorvien kevättuoksun ja olen hetkessä se, joka joskus olin.

Alussa oli puutarha on viehättävä, samaa aikaa mieltä tyynnyttävä ja inspiroiva kirja, joka sopi erinomaisesti keväisen viikonlopun lukemistoksi. Kansilieve kertoo Johanna ja Juha Tanskan olevan Kotkassa pappeina toimiva aviopari, joka etsii "maan ja hiljaisuuden yhdistävää elämäntapaa". Kirjan kantavina ajatuksina ovat kristillinen hengellisyys ja ekologisuus: omaa pientä maapalaansa viljessään ja varjellessaan voi tuntea olevansa osa jotakin suurempaa: sukupolvien ketjua, luontoa kunnioittavien ihmisten verkostoa, luomakuntaa. Arkisen aherruksen lomassa voi hiljentyä kauniiden yksityiskohtien äärelle, keskittyä vain hengittämään.

Tämä kirja ei anna konkreettisia ohjeita taimien istuttamiseksi, rikkaruohojen kitkemiseksi tai pensaiden harventamiseksi. Sen sijaan Alussa oli puutarha opettaa katselemaan ja kuuntelemaan luontoa, toisia ihmisiä, itseään ja Jumalaa. Kirja rohkaisee luopumaan turhasta kiireestä ja täydellisyyden tavoittelusta sekä halusta hallita luontoa tai pakottaa kasveja ja istutuksia tiettyyn valmiiseen muottiin. Kirjan rakenne noudattaa jossain määrin vuodenkierron rytmiä ja tekstien sävy on mietiskelevä. Sitaatit kirjallisuudesta ja Raamatusta, erilaisten ihmisten tarinat ja kirjoittajien omat muistot rikastuttavat ja kehystävät tekstiä, jossa kuljetaan puutarhassa ja sunnitellaan tulevia askareita.

Kirjan kuvat ovat kauniita mutta eivät täydellisiä tai siloiteltuja. Joissakin kuvissa näkyy lapsia pienissä askareissa tai kuraleikeissä, eikä heitä ole puettu kuvauksellisesti villakangastakkeihin ja mekkoihin vaan tavallisiin välikausipukuihin, joissa on hyvä möyriä maassa. Kuvat ovat Tanskan perheen omasta ja heidän ystäviensä puutarhoista, pelloilta ja pihoilta, ja niissä näkyy hilseilevää maalia, villiintyneitä kukkapenkkejä, sumuisen harmaa pelto ja kesäkukkakorien koristama ruostunut pyöränrunko. Luonto ja kulttuuriympäristö voivat olla monin tavoin kauniita. Kirjan sanoma on, että "Älä naura rapistuneelle puutarhalle; se kasvaa pieniä aarteita" ja että unelmapuutarhan ei tarvitse olla sellainen, joka kelpaa esiteltäväksi lehtiin ja televisio-ohjelmiin – unelmapuutarha voi olla myös sellainen, joka opettaa minua sietämään paremmin keskeneräisyyttä, suhtautumaan virheisiin lempeämmin, vaalimaan omaan sisintäni epärehellisten unelmien ja ulkoisten paineiden keskellä, syleilemään kohtuullisuutta ja hellimään haavoittuneisuutta.

Kolmevuotias kylvää rukolan siemeniä ruukkuun, pienen pieniä, pikkuinen kämmen täynnä, sinne tänne mustaan multaan. Keskittyminen Hellävaraisuus. Äiti vielä lisää! Äiti vielä! Vuoden ikäinen kompastuu kuoppaisella pihanurmikolla, kiskaisee tupon ruohoa käteensä, katsoo, maistaa ja nauraa päin aurinkoa. Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta. Heidän, jotka haluavat istuttaa tammikuussa tulppaanin sipuleita hankeen. Heidän, jotka eivät vielä tiedä, että etanat ovat inhottavia ja että vuohenputkestä pitää päästä eroon, ja että meidän pitäisi leikata nurmikko vähän useammin. He ovat yhtä eivätkä irrallaan, ja heidän on ilo ja läsnäolo ja kaikki aistit ja leikki.

Ilmassa on hienoista takatalven tuntua (lue: räntää), mutta toivotan siitä huolimatta kaikille rentouttavaa, suorittamisesta vapaata ja antoisaa puutarhakauden alkua!

C. S. Lewis: Ilon yllättämä

C. S. Lewis: Ilon yllättämä
Surprised by Joy, suom. Ritva Miettinen.
Kirjapaja 2013 (2. painos), 282 sivua.

Talvisena lauantai-iltapäivänä, kun nenänpäätä ja sormia nipistelevä pakkanen kiidytti odotuksen ihanuutta ajatellessani kotona odottavaa teetä ja takkavalkeaa ja koko viikonloppu lukuelämyksineen oli edessäpäin, tunsin varmasti niin suurta onnea kuin maanpäällä on milloinkaan mahdollista. Ja erityisesti jos minua vielä odotti jokin uusi, kauan toivottu kirja.

Olen lukenut (tai oikeastaan kuunnellut, ala-asteen luokanopettajan lukemana) C. S. Lewisin kuuluisasta Narnia-sarjasta vain ensimmäisen osan, Velho ja leijona, ja fantasia-genre ei ole muutenkaan se itselleni läheisin kirjallisuuden lajityyppi. Joskus toisella kymmenenellä, en muista takemmin minkä ikäisenä, löysin kuitenkin kirjaston hyllystä Lewisin omaelämäkerrallisen teoksen Ilon yllättämä ja ihastuin sen tarinoivaan muistelutyyliin ja ajankuvaan 1900-luvun alkuvuosikymmenten Englannista. Kirjan nimi viittaa Lewisin kokemukseen jostakin todella kauniista ja hyvästä, jota hän nimitti iloksi (joy) ja jonka hän aikuisiällä ateistista kristityksi käännyttyään alkoi yhdistää uskonnolliseen kokemukseen. Rakastuin kirjassa siihen, kuinka Lewis puhuu kirjoista; monessa kohtaa hän pukee sanoiksi sen, miksi kirjallisuus ja kirjat tekevät ihmisen niin onnelliseksi.

Kirjat ja mielikuvitus olivat Clive Staples Lewisille paitsi nautinto sinänsä, myös tarpeellinen pakotie välillä hyvinkin raskaasta ja ankeasta arjesta. Lewisin äiti kuoli syöpään Lewisin ollessa vain kymmenvuotias, ja aivan kuin menetyksen surussa ei olisi ollut tarpeeksi raskas taakka kannettavaksi, Clive eli Jack, kuten häntä kutsuttiin, ja hänen isoveljensä Warnie lähetettiin pian pohjoisirlantilaisesta kodista meren yli kouluun Englantiin. Koulun hierarkia, epäoikeudenmukainen simputus, suuri työmäärä ja ikävä ilmapiiri kävivät nuoren Lewisin voimille:

En muista milloinkaan – paitsi etulinjassa taisteluhaudoissa enkä aina sielläkään – tunteneeni sellaista jatkuvaa, jomottavaa väsymystä kuin Wyvernissä [Malvern College]. Miten armottomia päivät olivatkaan, miten kauhea herääminen aamulla, mikä loputon tuntien erämää ennen kuin pääsi taas nukkumaan! 

Yksi harvoista turvapaikoista koulun, asuntolan ja urheilukentän muodostamassa kehässä oli koulun kirjasto – jos sinne onnistui livahtamaan, sai olla hetken rauhassa ja silloin – kirjat, hiljaisuus, kiireettömyys, mailan ja pallon kaukaiset äänet, avoimissa ikkunoissa surraavat mehiläiset; vapaus. Kirjastossa saattoi unohtaa raadollisen todellisuuden ja uppoutua Miltoniin, Yeatsiin ja kelttiläiseen mytologiaan.

Olen yleensäkin heikkona kirjoihin, joissa ihmiset kuvaavat lukuharrastustaan: mitä he ovat lukeneet lapsena ja nuorena, mitkä kirjat ovat muodostuneet erityisen rakkaiksi, mitkä lukukokemukset ovat kenties muuttaneet elämän tavalla tai toisella, mitä kirjoja kulttuurivaikuttajat ovat aikanaan lukeneet. C. S. Lewisin Ilon yllättämä tarjoaa tätä herkkua runsain mitoin, sillä kirja on vähintään yhtä paljon "lukemiselämäkerta" kuin hengellinen elämäkerta, ja lukeminen kytkeytyy monin tavoin myös ukonnolliseen kääntymiseen. Aivan erityisesti Lewis rakasti myyttejä ja eepoksia (kuten myös ystävänsä J.R.R. Tolkien), ja pohjoismaiden jumal- ja sankaritarut olivat aivan erityisen lähellä hänen sydäntään, mutta Lewis luki paljon myös esimerkiksi englantilaista runoutta. Monet Lewisin suosikkikirjoista ja -kirjailijoista ovat minulle tuntemattomia tai ainakin lukematta, mutta Lewis osaa (hyvän ystävänsä Arthurin näkemyksiä lainaten) myös pukea sanoiksi sen, miksi pidän niin paljon esimerkiksi Jane Austenin romaaneista:

Arthurin vaikutuksesta luin tuohon aikaan Waverleyn parhaat kirjat, kaikki Brontët, kaikki Jane Austenin romaanit. Totesin niiden tasapainottavan erinomaisesti lukuharrastustani, joka muuten suuntautui lähinnä mielikuvituksen alueelle, ja molemmat tuottivat sitäkin enemmän iloa juuri vastakohtaisuutensa vuoksi. Arthur opetti minua näkemään, että näiden kirjojen viehätys piili juuri niissä ominaisuuksissa, joiden takia minä siihen asti olin vieroksunut niitä. Sitä, mitä minä olisin sanonut niiden "raskassoutuisuudeksi" tai "arkipäiväisyydeksi", Arthur sanoi "kodikkuudeksi". Se oli hänen mielikuvitusmaailmansa avainsana. Hän ei tarkoittanut pelkkää viihtyisyyttä, vaikka se sisältyi siihen. Hän tarkoitti sellaista syvälle juurtunutta ominaisuutta, joka yhdisti nämä kirjat kaikkiin ihmisen pieniin kokemuksiin, säähän, ruokaan, perheeseen ja naapurustoon.

Juuri tuollaisesta kodikkuudesta ja "ihmisten pieniin kokemuksiin" keskittyvästä kerronnasta pidän Jane Austenin ja hänen kirjallisten tyttäriensä Carol Shieldsin ja Anne Tylerin tuotannossa. Lämmintä kodikkuutta on myös esimerksi Anni Blomqvistin, Ulla-Lena Lundbergin ja – sodan kuminasta huolimatta – myös Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa. Viimeksi mainituista viisikymmentä vuotta sitten kuollut englantilaiskirjailija ei luonnollisesti ollut koskaan kuullutkaan (Kalevala sen sijaan oli Lewisille tuttu!), ja muutenkin olemme lukeneet varsin erilaisia kirjoja – mutta se, miten Lewis kuvailee suhdettaan kirjallisuuteen ja sitä iloa, mitä hyvän kirjan lukeminen herättää, saa hänet tuntumaan sukulaissielulta.

Laura Kokko (toim.): Volter ja Hilja

Laura Kokko: Volter ja Hilja
Volter Kilven ja Hilja Vanhakartanon kirjeenvaihtoa
Kirjapaja 2013, 341 sivua.

En ole lukenut Alastalon salissa -järkälettä, mutta olen lukenut Volter Kilven Bathseban ja Antinouksen ja ihastunut niiden kauniiseen kieleen ja intensiiviseen tunnelmaan. Kirjekokoelmat, etenkin kirjailijoiden ja kulttuurivaikuttajien sellaiset, herättävät aina mielenkiintoni, ja Laura Kokon toimittaman Volter ja Hilja -teoksen houkuttelevuutta lisäsi sekin, että sen taustalla on vahva rakkaustarina.

Volter Kilpi (1874–1939) ja Hilja Vanhakartano (1884–1927) tapasivat asuessaan samassa täysihoitolassa Helsingin Katajanokalla vuonna 1904. Syvempi ystävyys ja rakkaus syntyi ennen kaikkea kirjeiden välityksellä, ja vaikka Hiljan vanhemmat suhtautuivat nuoreen kirjailijaan penseästi, ei se estänyt Volteria ja Hiljaa astumasta avioon vuonna 1907.

Volter Kilven ja Hilja Vanhakartanon kirjeenvaihto oli tavattoman laaja ja se on säilynyt kokonaisuudessaan – kuten myös suuri määrä Kilven muuta kirjeenvaihtoa. Volter ja Hilja -kokoelmaa on rajattu niin, että se kattaa seurustelu- ja kihlausajan kirjeenvaihdon (1905–1907), alkaen ensimmäisestä pidemmästä erosta tutustumisen alkuvaiheessa ja päättyen siihen, kun Hilja lähtee lapsuudenkodistaan avioituakseen Volterin kanssa.

Volter Kilpi oli kirjeenvaihdon alkaessa jo julkaissut kirjailija. Pääteos Alastalon salissa syntyi vasta vuosikymmeniä myöhemmin, mutta muunmuassa tajunnanvirtamaiset pienoisromaanit Bathseba, Parsifal ja Antonius oli jo julkaistu. Hilja Vanhakartano, joka opiskeli ensimmäistä vuotta lääketiedettä Volter Kilpeen tutustuessaan, julkaisi hänkin myöhemmin – Hilja Kilven nimellä – näytelmiä ja muita tekstejä.

Tällaisten upeiden kirjekokoelmien (tai tarkemmin sanottuna valikoimien, onhan Volter ja Hiljakin valikoitu kirjeenvaihdon runsaudesta) äärellä tuntee usein surua siitä, että vastaavaa ei tule säilymään meidän ajastamme. Vaikka nykyäänkin on varmasti joitakin innokkaita (paperi)kirjeiden kirjoittajia, eivät varmaankaan edes vuosia eri maissa asuvat pariskunnat tulisi kirjoittaneeksi toisilleen näin paljon, kun vaihtoehtoisia viestintäkanavia ja nopeita kulkuyhteyksiä on tarjolla. Seurustelukulttuurikin on muuttunut, ja sellainen toisen tunteita arasti tunnusteleva riiustelu, jota etenkin Volterin kirjeistä välittyy, ei useinkaan jatkuisi niin kauan. Volterin kirjeet ovat tunteellisia, korkealentoisia ja kauttaaltaan kaunista kieltä, ja ajoittai teksti yltyy todella lyyriseksi:

Katselisin minä sinua ja merta, ja sulaiseitte mielessäni yhdeksi säkenöinniksi, josta tuntuisi kuin kirpoilevia sinkoilevia tähtiä mieleeni, ja valkea koskematon riemu säihkyisi minussa. Ohjaisin purteni sitte jonkun korkean saaren suojaan, jonka sannalle nousisimme, ohjaisin sinua kädestä jyrkkää vuorenrinnettä ylös, ja kun viimein pääsisimme laelle jäisit sinä riemusta hykähtyneenä seisomaan, toisella puolellasi näkisit raikkaan, kovan, rajattoman meren, joka pingottuisi silmien eteen, kuin valkeasti ja sinisesti säteilevä äärettömyys, toisella puolellasi näkisit luikertavia salmia, jotka säteilevät ja säkenöitsevät auringossa ja raikkaassa tuulessa, ja jotka kiemurtelevat vehreitten lempeitten saarien lomitse kuin heleät silkkirihmat. (Volter Hiljalle 23.6.1907)

Hiljan varhaisimmissa kirjeissä on jonkin verran selittelyä siitä, että hän ei ole kasvotusten kyennyt näyttämään Volterille tunteitaan vaan on vaikuttanut tylyltä ja umpimieliseltä. Hiljan lapsuudenperheessä ei ilmeisesti ollut tapana näyttää tunteita, ja Hilja oli ilmeisesti myös hieman ujo ja pidättyvä luonteeltaan. Hiljan kirjeet ovat kuitenkin hyvin rehellisiä ja vilpittömiä, kuten Volterinkin, ja nuoresta naisesta löytyy kosolti itsenäisyyttä ja määrätietoisuutta, uskallusta määrätä itse omasta elämästään:

Muussa tapauksessa täytyy meidän toimia heidän kiellostaan huolimatta, vaikka se katkeralle tuntuisikin. Sillä vanhemmilla ei ole oikeutta väkisanalla ja keinolla määrätä lastensa tulevaisuutta; heillä on ainoastaan oikeus ja velvollisuuskin neuvoa ja ohjata, kun huomaavat ja elämää enemmän kokeneena käsittävät, ettei asia ole heidän lapsilleen hyödyksi ja onneksi; mutta enempää ei heillä ole valtaa. – (Hilja Volterille 12.12.1906)

Myöhemmin Hilja tosiaan uhmasi vanhempiensa vastustusta ja meni naimisiin Volterin kanssa. Sitä ennen lukuisat kirjeet olivat kulkeneet tiuhaan rakastavaisten välillä. Kaipauksesta, ihailusta ja rakkaudesta puhutaan näissä kirjeissä paljon, mutta niissä jaetaan myös arkisia tapahtumia, kerrotaan ystävien ja sukulaisten kuulumisia ja puhutaan rakkaudesta kirjoihin ja kirjallisuuteen – ilmaiseepa Volter kauniisti myös sen, miksi tärkeimmät kirjat kuuluu pitää aina saatavilla: Et tiedä, millä hyväilevällä rakkaudella toisinaan katselen kirjojani. Siellä lepää Goethe, johonka silmäni vaan tarvitsee hipaista, jotta tunnen semmoisen omituisen suloisentyyneen väristyksen rinnassani.

Volter ja Hilja -teoksen lopussa onkin paitsi tavanomaiset lähdeluettelot sekä tiedot Volterin ja Hiljan omasta kirjallisesta tuotannosta, myös tietoa kirjeissä mainituista henkilöistä ja kirjoista, joita Volter ja Hilja aikanaan lukivat. Laura Kokkoa on kiittämien kirjan laadukkaasta toimitustyöstä, ja myös kirjan kaunis ulkoasu ja selkeä typografia tekevät Volterista ja Hiljasta miellyttävän lukukokemuksen. Olen lukenut useita hienoja kulttuurihistoriallisia ja elämäkerrallisia teoksia tänä vuonna, mutta Volter ja Hilja ei joudu yhtään häpeään tuossa seurassa, vaan säkenöitsee yhtenä kirjavuoteni helmistä.

Johanna Venho ja Marjo Nygård: Otto loikkaa ojan yli

Johanna Venho ja Marjo Nygård: Otto loikkaa ojan yli. 
Kertomus koulun alkamisesta.
Kirjapaja 2011.

Avaan taskun, ja uniperhonen lehahtaa ulos. Se nousee puhelinlangan ylle, kiertää, kaartaa suurta silmukkaa, sirottelee sinistä. Hilettä sataa, se tarttuu tukkaan, kutittaa poskia, maistuu kielellä mustikalta. Nenään tulee kesätuulen tuoksu. 

Ensin kesä ei tuntunut päättyvän koskaan, mutta äkkiä alkaakin koulu, ensimmäistä kertaa. Otto osaa jo kirjoittaa nimensä ja teroittaa lyijykynänsä, mutta silti häntä jännittää. Onneksi on uniperhonen, sinisiipi, joka livahtaa repun sivutaskuun piiloon ja tulee mukaan kouluun. Koulussa on kiltti mutta topakka opettaja sekä kavereita, joiden kanssa voi pelata futista tai uittaa kaarnalaivoja.

Otto loikkaa ojan yli on kirja koulun alkamisesta, mutta myös kesän muistoista: millaista on syödä eväitä salaisella linnakivellä, leinikkivoita ja kuumaa kaarnaa, emalikupissa matomutavelli, kalanruokakeksit. Kesällä ei ollut kiire minnekään, mutta koulussa kello soi vähän väliä. Otolle päivä on palapeli jota pelaan: tunti ja välitunti, tunti, ruokatunti, välitunti. Otto oppii uusia asioita, mutta aina välillä hän ajattelee perhosta, kesää, äitiä ja isää.

Johanna Venhon teksti on lyyrisen kaunista, pienen pojan mielenmaisema piirtyy herkästi näkyviin. Nygårdin kuvitus sävyttää tarinan tunnelmia: kun Otto on omissa ajatuksissaan ja muistoissaan, ovat kuvat sinisävyisiä, kouluin touhuissa keltainen on määräävä väri. Kuvakirjaksi teoksessa on suhteellisen paljon tekstiä ja tarina on hidastempoinen, mietiskelevä. Siniperhonen tuo tarinaan sadunomaisen ulottuvuuden ylittäessään kodin ja koulun, salaisuuksien ja jaettujen asioiden, kesän ja syksyn välisiä rajoja.

Pienelle koulualokkaalle kirjan sanoma on voimaannuttava: minä uskallan, minä pärjään, minä osaan. Menen eteenpäin, tiedon ja kavereiden maailmaan, mutta saan välillä palata mielikuvitukseen, salaisuuksiin, äidin syliin, kesään.

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet. 
Matkoja aikaan ja taiteeseen. 
Kirjapaja 2011. 176 sivua.

Tällainen kelluva ihminen, homo fluctuaris, on joko tahtoen tai tahtomattaan irti kaikesta klassisesta sivistyksestä sekä uskonnosta ja sen merkityksistä. Hän kelluu tiedon valtameressä tyytyväisenä, ajelehtien sattumanvaraisesti tuulten mukana. Hänen tietoisuuttaan hallitsevat populaarikulttuurin sisällöt ja arvot, erilaiset kaupalliset vertaisryhmät ja niin sanottu nopea tieto, joka päivittyy lähinnä internetistä ja lehtien sivuilta.

Rakastan kirjoja, joissa kirjoittaja kirjoittaa kirjallisuudesta ja taiteesta, avaa lempikirjojaan ja suosikkiteoksiaan, rakentaa yhteyksiä ilmiöiden välille, peilaa omaa elämäänsä taiteeseen ja historiaan. Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeleet on tällainen kirja. Björkmanin esseeteos ei ole ajankohtainen, se on ajaton: Luulen, että jos joutuisin elämään vain tässä ajassa ja tästä ajasta, menettäisin elämänhaluni ja kykyni luoda.  Kadonneet askeleet kulkevat renessanssista nykyaikaan, Venetsiasta pohjoisille lakeuksille - seudulle, jossa hämärän voi tuntea ihollaan ja jossa se hallitsee ihmisen elämää puolet vuodesta.


Taiteen ja kirjallisuuden kautta Björkman puhuu valosta ja varjosta, ilosta ja kärsimyksestä. Omat lapsuudenmuistot limittyvät Antti Hyryn novelliin Kivi auringon paisteessa, Paavo Rintalan romaani Minä, Grünewald johdattaa unohdetun taiteilijan jalanjäljille. Avausessee, joka on myös kokoelman laajin, käsittelee Mathias Grünewaldin antoniittojen luostarin kirkkoon maalaamaa alttaritaulua, joka kertoo kipeästi paitsi Raamatun tapahtumista, myös aikakauden (1500-luvun) ihmisten kärsimyksistä torajyvämyrkytyksen kourissa.

Taiteen tehtävä on kuohkeuttaa sielujamme ja auttaa meitä kantamaan ristejämme. Grünewaldille taide oli myös uskon ilmaus. Hän luotti maalauksen voimaan. Siihen, miten se järkyttäisi katsojaa kutsuen hänet parannukseen ja katumukseen. Mutta hän kuvasi myös voiton pahuudesta ja kuolemasta. Grünewaldin kärsimyksen takaa loistaa lohdutuksen ja armon valo. 


Björkman kirjoittaa viisaasti, nöyrästi ja lämpimästi. Hän siteeraa paljon muita taiteilijoita, ajattelijoita ja Raamattua, ja minun tekisi mieleni siteerata tähän Björkmanin tekstiä vähän joka toiselta sivulta. Vaikka teoksen pääpaino onkin siinä, mitä Björkman on matkoillaan nähnyt ja kirjoista lukenut, hän sivuaa kirjassa myös omaa elämäänsä ja näyttelijäntyötä, jota hän pitää eräänlaisena hengellisenä harjoituksena.

Entä, oma valoni? Onko sitä? - En osaa vastata? Tunnistan valon tiloja, jotka vaikuttavat elämässän. Lapsuuteni kuulaan valon lakeuksilla. Joen pinnan heijastukset. Tunnistan näyttämön valot. Niiden lämmön ja vaatimukset. Tunnistan näyttämöltä myös toisenlaista valoa. Harvinaista, satunnaista. Usein tavoittamatonta. Joskus se on pudonnut minuun. Ja silloin en ole kyennyt kuin ihmetykseen. 

Kadonneet askeleet on täydellinen adventinajan kirja. Haluan ehdottomasti lukea myös Björkmanin aiemman teoksen Valkoista valoa (Kirjapaja 2007), jossa hän kirjoittaa pitkälti samoista teemoista kuin Kadonneissa askelissakin: uskosta, taiteesta ja valosta.

Kadonneita askeleita ovat etsineet myös Minna, anni.M ja Marissa ihanassa Café pour les idiots -kulttuuriblogissaan.