Martina Haag: Olin niin varma meistä

Martina Haag: Olin niin varma meistä
Det är något som inte stämmer, suom. Riie Heikkilä.
Atena 2017, 212 sivua.

Mies, joka on herännyt viereltäni joka aamu viidentoista vuoden ajan, on päättänyt yhtäkkiä että minua ei ole olemassa. On kuin minut olisi pyyhitty pois maan pinnalta. Olenko edes olemassa, jos en ole osa omaa perhettäni? Tunnen että ääriviivani alkavat heikentyä. Alan muuttua näkymättömäksi.

Martina Haagin avioeroromaani Olin niin varma meistä kuvaa viisikymppisen Petran selviytymistaistelua perheen ja oman elämän hajotessa kappaleiksi. Romaanissa vuorottelevat tunturijaksot ja takaumat, joissa kuvataan aikaa, jolloin Petra alkaa aavistaa miehensä uskottomuuden (romaanin alkukielinen nimi Det är något som inte stämmer kuvaa tätä tunnetta) ja jää yksin avioliittonsa raunioille Andersin muutettua pois kotoa. Ratkaisu on toimiva, sillä Haag kuvaa Petran surua ja paniikkia todella intensiivisesti, ja siihen erämaamökissä vietetyt jaksot tuovat ikään kuin hengähdystaukoja.

Kuvaukset mökkivahtina toimimisesta menevät paikoin jopa parodian puolelle, etenkin kohtauksessa, jossa mökkiin ryntää ryhmä norjalaisia vaeltajia vaatimaan täyttä palvelua ilman aikomustakaan maksaa yöpymisestä. Elo tunturissa ei kuitenkaan ole pelkkää mielenrauhaa, virkistäviä kävelyretkiä ja ajoittaista ärtymystä persoonallisiin mökkivieraisiin. Jokin tuntuu uhkaavan Petraa, ja läheisellä Taalujärvellä muutama vuosi aiemmin tapahtunut tragediakin alkaa vaivata mieltä.

Haag kuvaa taitavasti Petran tunteita: epäluuloa, pelkoa, surua, vihaa, lohduttomuutta, turhautumista, mustasukkaisuutta, paniikkia, toivoa. Negatiivisten tunteiden vyöry vertautuu hukkumiseen ja tukehtumiseen, mutta lopulta Petra kuitenkin räpiköi pinnalle ja ui rantaan omin voimin. Kirjailija on myös taitava rakentamaan jännitettä ja kuljettamaan tarinaa. Haagin aiemmat suomennetut teokset Radan väärällä puolen, Ihana ja todella rakastettu sekä Meidän kotona ovat ilmeisesti humoristisia rakkausromaaneja. Vakuutuin Haagin kertojanlahjoista niin, että aion lukea jotakin muutakin häneltä.

Olin niin varma meistä -romaanin lukeminen tuntui ajoittain jopa tirkistelyltä, sillä Haagin romaani on vahvasti omaelämäkerrallinen. Menestyneen kirjailija-näyttelijän ja tämän tv-kasvona tunnetun aviomiehen avioeroa on riepoteltu viimeiset kolme-neljä vuotta Ruotsin iltapäivälehdissä. Martina Haagia googletellessani minulle selvisi myös, että tämän sisko on upean Naparetki-tietokirjan kirjoittanut Bea Uusma.

Riie Heikkilän suomennos kulkee mutkattomasti eteenpäin. Sen sijaan en ole ihan varma siitä, mitä ajattelen kirjan kansitaiteesta (en löytänyt graafikon nimeä, se on ehkä jäänyt kirjaston tarran alle?). Kynttilä, joka on polttanut sydämen halki, on ihan nokkelasti kirjan tapahtumia hyödyntävää symboliikkaa, mutta etukansi on liian sekava yläkulmassa leijuvine ripsineen ja eri värein ja fontein kirjoitettuine teksteineen. Alkuteoksen kannet ovat tyylikkään mustapunaruutuiset ja viittaavat Andersin takkiin, jota Petra kantaa pitkään mukana kuin turvana.


Muissa blogeissa sanottua: Kirjasähkökäyrä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Ullan luetut kirjat

Ihana kirjamessulauantai

Vietin tänä(kin) vuonna kirjamessuilla vain yhden päivän, mutta sitäkin täydemmän ja virkistävämmän. Ison messuhallin hulina ei tunnu omimmalta, mutta nautin pienemmistä tilaisuuksista, joissa pystyy keskittymään siihen, mitä sanottavaa kirjailijoilla tai kirjanystävillä on.

Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis.

Aamiaisella kirjailijoiden kanssa

Bonnierin järjestämä lauantain bloggariaamiainen on jo perinne. Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa virikkeitä täynnä oleva messupäivä kuin etsityä etäällä hälinästä sijaitsevaan kokoustilaan, nauttia aamupalaa, tavata tuttuja ja uusia blogikasvoja ja kuunnella kirjailijahaastatteluja!

Brunssilla on usein ollut jonkinlainen teema: viime vuonna saimme tavata erityisesti esikoiskirjailijoita, jonakin vuonna oli enemmän käännöskirjailijoita ja muutama vuosi sitten oli useampi nuortenkirjailija. Tänä vuonna kaikki kirjailijavieraat olivat tunnettuja ja arvostettuja konkarikirjailijoita: Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis. "Kirjailijakattaus" herätti jo ennakkoon aikamoista pöhinää bloggarien keskuudessa, sillä joukkoon mahtuu monen lempikirjailijoita. Itsekin olen kaikkien viiden tuotantoa lukenut ja tunnustan tässä nyt vienosti, että erityisesti Riitta Jalosen ja Hannu Mäkelän tuotanto on ollut jo pitkään sydäntä lähellä.

Bloggaribrunssia emännöivät Anna-Riikka Carlsson, Tuuli Leppänen ja Nora Varjama. Kirjailijoita haastateltiin ensin kutakin erikseen Tammen ja Wsoyn edustajien toimesta, ja lopuksi oli vapaampaa keskustelua kirjailijoiden ja bloggaajien välillä.

Claes Anderssonilta on tänä vuonna ilmestynyt teos Hiljaiseloa Meilahdessa, joka on jatkoa viitisen vuotta sitten ilmestyneelle Oton elämälle. Anderssonin haastattelusta minulle jäi mieleen erityisesti vastaus kysymykseen kirjallisuuden merkityksestä nykymaailmassa: "Jos ei sanalla voi vaikuttaa maailmaan, niin millä sitten?"


Myöhemmin haastateltu Anja Snellman kertoi ihailleensa Claes Anderssonia jo nuorena ja hakeutuneensa osittain kirjailija-psykiatrin jalanjäljissä lukemaan kirjallisuutta ja psykologiaa. Snellmanin tuorein teos Lähestyminen kertoo muun muassa kirjoittamisesta ja kreetalaisen kylän asukkaista.

Hannu Mäkelä puhui kirjoittamisen vaikeudesta: "Joskus on vain mentävä suon yli vaikka millä keinoin." Kaikessa vaikeudessaan ja kurinalaisuudessaankin – Mäkelä kirjoittaa  säännöllisesti aamuneljästä kahdeksaan – kirjoittaminen on palkitsevaa kirjailijalle. Vaikka palkkatyössä Otavalla oli säännölliset tulot, iso työhuone ja työsuhdeauto, oli Mäkelä kuitenkin onnellisempi jättäydyttyään vapaaksi kirjailijaksi, mistä hän kertoo muistelmiensa tuoreimmassa osassa Vapaa. (Olen blogannut Muistan-sarjan aiemmasta osasta Elämän oppivuodet ja muutkin osat olen lukenut, viimeksi Otavan ajan ihan hiljattain.)


Tuula-Liina Varikselta kysyttiin syksyllä ilmestyneen Huvila-romaanin miljöön ja henkilöiden mahdollisia innoittajia ja esikuvia. Huvilan taiteilija on kuulemma saanut hieman piirteitä Tšehovilta,  taiteilijan puolisossa Rakelissa taas on jonkin verran kirjailijaa itseään. 1930-luvusta kirjoittaminen kiehtoi kirjailijaa muun muassa siksi, että se on hänen vanhempiensa nuoruusaikaa.


Riitta Jalosen uusiseelantilaisesta kirjailijasta, Janet Framesta, kertova romaani Kirkkaus on ehtinyt tehdä vaikutuksen jo moneen lukijaan. Jalosen romaanit Todistaja Brigitin talossa ja Kuka sinut omistaa sekä yhdessä Kristiina Louhen kanssa tekemät lastenkirjat, kuten Aatos ja Sofia-kirjat, ovat olleet minulle tärkeitä, ja sen perusteella mitä olen Kirkkautta ehtinyt lukea, tulen rakastamaan sitäkin. Nämä Jalosen sanat painoin haastattelusta mieleeni: "Kirjoittaessa sanat eivät lähde pelosta tai vihasta, ne lähtevät toivosta. Sanojen voima pitää elossa."

Mitä kirjailijat sitten itse lukevat juuri nyt tai ovat äskettäin lukeneet? Hannu Mäkelä kertoi lukeneensa vieressään istuvan Riitta Jalosen Kirkkaus-romaanin ja kehui sitä kovasti. Riitta Jalonen puolestaan oli mainitsi Christina Wallinin runokoelman (oliko kyseessä uusin, Valon paino, vai joku aikaisempi, ei jäänyt minulle mieleen). Claes Andersson ihailee Karl Ove Knausgårdin laveaa ja koukuttavaa Taisteluni-romaanisarjaa, Anja Snellman on viime aikoina syventynyt tutkimuskohteensa Pentti Saarikosken runouteen. Tuula-Liina Varis oli vaikuttunut Joyce Carol Oatesin upeasta, mutta sekä aiheeltaan että rakenteeltaan raskaasta romaanista Sisareni, rakkaani.

Atenan esikoiskirjailijat

Kaksi Atenan esikoiskirjailijaa, joiden teoksia yhdistävät Volvo ja menneisyys: Soili Pohjalainen ja Tiina Lifländer.

Konkarikirjailijoiden parista siirryin kuuntelemaan kahta esikoiskirjailijaa, joilla tosin heilläkin oli jo pitkä tausta kirjoittajina: Tiina Lifländeria ja Soili Pohjalaista. Atenan järjestämää lämminhenkistä bloggaritilaisuutta emännöi kustannustoimittaja Kanerva Eskola-Hirvanen.

Tiina Lifländerin Kolme syytä elää -romaanin luin elokuussa ja kirjailijan jo yhdeksän vuoden ikään ehtinyttä Rooibos kirjoittaa -kirjoittamisblogia olen seurannut viitisen vuotta. Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä-romaani odottaa kännykässä e-kirjalainana, ja pitkään toimittajana ja sanataideopettajana toimineen kirjailijan Kirjasta tulee totta -blogin lisään nyt lukulistalleni.

Hauskasti molempien kirjailijoiden esikoisteoksessa sekä Volvo että menneisyys ovat tärkeitä. Ilmeisesti tyylilaji on kuitenkin erilainen: Kolme syytä elää on runollinen ja haikea romaani, kun taas lukemieni arvioiden perusteella Käyttövehkeitä koostuu muun muassa lakonisista lauseista ja mustasta huumorista.

Pohjalaisen mukaan kirjoittaminen on kuin avantoon menemistä: "kauheaa, mutta koskaan ei kaduta jälkikäteen." Lifländerin mielestä taas kirjoittaminen on ennen kaikkea kivaa. Pohjalainen tunnustautuu perfektionistiksi kirjoittamisen suhteen ja hioo jokaista blogipostaustaankin kauan ja hartaasti, Lifländer sen sijaan kirjoittaa blogiin spontaanisti ja editoimatta.

Teoksen kirjailijat: faktaa ja fiktiota menneisyydestä

Kirjailija Kari Hukkila, Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen sekä kirjailijat Katarina Baer ja Leena Parkkinen.

Tiina Lifländerin Kolme syytä elää sijoittuu osin 1950-luvulle, ja samalle vuosikymmenelle sijoittuvasta romaanista keskusteltiin myös Teoksen bloggaritilaisuudessa myöhemmin lauantaina. Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolainen haastatteli kolmea kirjailijaa, joiden uusimpia teoksia yhdisti hänen mukaansa historian taju.

Kari Hukkilalta on vastikään ilmestynyt teos Tuhat ja yksi, jota voisi luonnehtia esseeromaaniksi. Teoksessa keskustellaan, liikutaan eurooppalaisissa kaupungeissa ja käsitellään myös pakolaisuutta. Hukkila kertoi, miten häntä kiehtovat todellisuudet, joihin ei hakukoneilla pääse, miten kirjallisuus syntyy matkoista ja muistiinpanoista ja miten 1300-luvun teos voi puhutella – miten ylipäätään kirjallisen tradition kieli on jotain niin paljon rikkaampaa kuin nykyään keskusteluissa vallitseva talouden kieli.


Toimittajana tunnettu Katarina Baer kertoi isovanhemmistaan ja heistä kertovasta kirjastaan He olivat natseja. Baerille selvisi vasta isoäidin 1980-luvulla tapahtuneen kuoleman jälkeen, että hänen isovanhempansa olivat olleet aktiivisia kansallisosialistisia, pitäen muun muassa Mein Kampf-lukupiiriä. Baerin mukaan Saksa on yhteiskuntana käsitellyt natsimenneisyyttä, mutta perheet ovat vaienneet asiasta. Isovanhempiensa kirjeenvaihdon ja saksalaisissa arkistoissa säilyneiden asiakirjojen avulla Baer sai rakennettua kuvan siitä, millaisia tavalliset, keskiluokkaiset ihmiset natsiliikkeen piirissä olivat.

Leena Parkkisen uusin romaani Säädyllinen ainesosa tosiaan sijoittuu 1950-luvulle, ja Parkkiselta kysyttiinkin, miten hän rakensi romaaninsa ajankuvaa ja miljöötä. Parkkinen kertoo oppineensa historiallisen romaanin kirjoittamisesta paljon Kaari Utriolta ja opettavansa nykyään itse historiallisen fiktion kirjoittamista. Säädyllisen ainesosan maailmaan Parkkinen eläytyi muun muassa lukemalla gradun siitä, miltä Helsingissä haisi 1920-luvulla ja kuvittelemalla, miten kaaliruuat, harvakseltaan tapahtunut peseytyminen ja hiililämmitys vaikuttivat 1950-luvun helsinkiläismiljöössä.

Messulauantaini kului muuten blogiystäviä moikkaillessa sekä perheen kanssa messuosastoja kierrellessä. Kävin totta kai myös Boknäsin osaston Bloggaripisteellä, josta poimin mukaani Pihin naisen elämää -blogin Leilan paketoiman ihanan yllätyskirjapaketin, kiitos! Pakettikortti lupaa lukumatkaa Grönlantiin, ja luulenpa, että säästän tämän aarteen jouluun. Lunastin messuilla myös oman kappaleeni kirjabloggaajien heimon tunnusta, Kirjabloggaaja-rintanappia, kiitos Yöpöydän kirjat -blogin Niinalle asiaan liittyvistä järjestelyistä!

Kyllä se on niin, että Kirjmessut ovat vähän kuin kirjabloggaajan joulu!

Tänään sunnuntaina olen selaillut messujen kirjasaalista ja katsonut HS-tv:stä suoria messulähetyksiä, muun muassa Hesarin esikoispalkintoehdokkaiden haastattelun. Ehdolla on muun muassa Minna Rytisalon ihana Lempi, ja muista ehdokaskirjoista aion lukea ainakin Aura Nurmen, Tuomas Juntusen, Inkeri Markkulan, Aino Kiven ja Hanna Weseliuksen teokset. Onnea kaikille upeille ehdokkaille!


❤️ Kiitos ihanille blogikollegoille, teitä oli ihana nähdä, vaikka monia niin harmillisen pikaisesti! ❤️

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena 2016, 342 sivua.

Tuoksui sellainen ilta kuin ei kotona koskaan. Lämpö, vieraat kasvit, huolella leikattu ruoho, jalopuiden mahla, aavistus savua tai ruokaa tai vain kuuman päivän hehkua kaupungista. En ollut tavannut sellaista tuoksua ikinä sitä ennen. Ilma oli lämmintä ja erityisen pehmeää ja kun se liikkui iholla, tuntui kuin jokin elävä olisi painautunut käsivarsia ja sääriä vasten.

Tiina Lifländerin esikoisteos Kolme syytä elää on ihana romaani. Sen kieli on niin vahvaa ja omaäänistä, kuvaus värikylläistä ja kaikkiin aisteihin vetoavaa, tarina täynnä surua ja voimaa, henkilöt rakastettavia. Tarina kahdesta naisesta ja miehestä, jota kumpikin rakastaa, voidaan kertoa monella tapaa ja on kerrottukin. Anna Makkosen suunnittelema kaunis kansi johdattaa siihen tunnelmaan ja sävellajiin, jolla Lifländer  kertoo Helmin, Laurin ja Kertun tarinan. Kaksi  kahvi- tai teekuppia – vaiko kolme? – viittaavat hetkeen, jolloin kaksi toisilleen etäisesti tuttua naista tapaa yllättäen kahvilassa vuosikymmenten jälkeen, tai kenties siihen iltapäivään, jolloin vanha aviopari kattaa hääpäiväkahvit olohuoneen sohvapöydälle ja puhuvat siitä mistä eivät koskaan ennen.

1950-luvulle ja 2000-luvun alkuun sijoittuvan romaanin henkilöiden motiivit ja tunteet punoutuvat auki hitaasti. Kaiken kaikkiaan edetään verkkaisesti, mutta jännite säilyy ja Helmin minäkertoja ja kahden muun keskeisen henkilön näkökulmat vuorottelevat sujuvasti. Ihan kaikkia lankoja ei solmita yhteen, vaan lukijan omille tulkinnoille jää tilaa. Kolmiodraaman rinnalla kuvataan myös sukulaistyttö Nooran, hiljattain eronneen Tomin ja tämän luona joka toinen viikonloppu vierailevan Kiia-tyttären vaiheita. Tomin vaaniva ex-anoppi on kuin kauhukuva siitä, mitä Helmistä olisi voinut tulla, jos hän olisi valinnut toisin.

Mikä sitten sai Helmin selviämään ilman katkeruutta, vaikka hänellä oli kannettavanaan paljon muutakin tuskaa ja menetystä kuin se, mitä hän näki ruuhkaisella asemalla ennen kymmentä vaille kuuden junaa eräänä keväisenä iltana? Helmin pelasti Volvo, jonka ratissa hän kiersi maaseutua, selvitti ajatuksiaan ja teki päätöksensä.

Tästä lukukokemuksesta jäi mieleen lämpö. Melkein tekisi mieli onnellisena itkeä sitä, miten ihmiset voivat valita myös oikein, ja sitä, miten kauniisti kieli joidenkin kirjoissa soi.

Jukka Laajarinne: Tiloissa

Kirjan tyylikäs ulkoasu on Timo Mänttärin käsialaa.

Jukka Laajarinne: Tiloissa. Esseitä
Atena 2016, 260 sivua.

Joskus sitä on niin tiloissa jostakin kirjasta, eikä oikein tiedä, mitä kirjoittaisi siitä. Sitä lukee kirjaa aurinkoisessa puistossa tutunvieraassa kaupungissa ja miettii, miten paikka vaikuttaa lukukokemukseen ja miten tästä kirjasta on pakko kertoa muillekin, mutta miten? Jukka Laajarinteen Tiloissa on kokoelma esseitä, joissa on kävelyn rytmi, Alppien huimaus ja sivupolut.

Jukka Laajarinne kirjoittaa sujuvasti ja syvällisesti. Hän tarkastelee tilallisuutta toisinaan varsin filosofisesta kulmasta, mutta aina yleistajuisesti, nivoen pohdiskelut arkeen ja konkretiaan. Laajarinne kirjoittaa muun muassa siitä, miten ihmisen keho vaikuttaa siihen, millaisena koemme ympäristömme, miten identiteettimme rakentuu osin niiden paikkojen kautta, joissa olemme asuneet ja miten arkkitehtuuri ja mainosjulisteet ovat köyhtyneet yksityiskohdiltaan sitä mukaa, kun ihmisten liikkumisnopeus on kasvanut modernien kulkuvälineiden myötä.

Esseissä tutustutaan myös Kruunovuoren hylättyyn huvila-alueeseen,  tavarataloahdistukseen sekä muumitalon arkkitehtuuriin, joka saa muotokielensä kaakeliuunista. Tiloissa herättää miettimään tiloihin liittyviä valtarakenteita, mutta ennen kaikkea aistimaan sekä tuttuja ja vieraita ympäristöjä entistä valppaammin.

Tiloista toisaalla: Suketus kirjoitti kirjasta niin hyvin, että päätin oitis lukea sen.

"Luultavasti juuri silmien avaamiseksi matkailemme. Meidän on toisinaan aiheellista poiketa tutuilta poluiltamme, sillä vieraassa ympäristöissä näemme enemmän, tiedostamme enemmän ja elämme enemmän."

Päivi Heikkilä-Halttunen: Lue lapselle!

Päivi Heikkilä-Halttunen: Lue lapselle!
Atena 2015, 240 sivua.

Lastenkirjahylly-blogistaankin tuttu lastenkirjallisuuden tutkija ja kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen tarjoaa Lue lapselle! -teoksessaan tienviittoja ja virikkeitä lastenkirjallisuuden maailmaan. Kohderyhmänä ovat ennen kaikkea vanhemmat, päiväkodin työntekijät, luokanopettajat ja isovanhemmat – kaikki aikuiset, jotka viettävät aikaa lasten kanssa, kasvattavat, hoivaavat, viihdyttävät ja lohduttavat. Lastenkirjasta on moneksi, moniin hetkiin ja tilanteisiin.

Heikkilä-Halttunen ei tyydy vain hehkuttamaan lastenkirjallisuuden ja lukemisen ihanuutta, vaan esittää myös kritiikkiä joitakin ilmiöitä, vakiintuneita käytänteitä tai vaikkapa aikuisten asenteita kohtaan. Onko tarkoituksenmukaista, että monen päiväkodin säännöllisin satuhetki sijoittuu päiväuniaikaan, jolloin etenkin porukan pienimmät nukahtavat ennen kuin satu ehtii kunnolla alkaakaan? Onko vanhemman oma lapsuuden lempikirjoihin kohdistuva nostalgia se paras valintaperuste, kun lapselle etsitään luettavaa kirjakaupasta tai kirjastosta? Heikkilä-Halttunen ottaa kantaa myös maahanmuuttajalasten kirjallisuuskasvatukseen (jokaisen lapsen pitäisi saada kuulla satuja ja tarinoita omalla äidinkielellään!) ja muistuttaa vanhempia, että lapsen toivetta kuulla sama kuvakirja yhä uudestaan ja uudestaan tulee kunnioittaa.

Vaikka kirjassa puhutana paljon ääneen lukemisesta sekä lapsen ja aikuisen yhteisistä hetkistä kirjojen parissa, on siinä vinkkejä myös isompien lasten ja varhaisnuorten lukuharrastuksen aktivoimiseen ja ylläpitämiseen. Tässäkin näkökulma on lapsilähtöinen: lapsen on hyvä päästä itse valitsemaan luettavansa, ja yksilölliset erot näkyvät tässäkin: samankin perheen lapsista yksi voi olla todellinen lukutoukka, toista taas kiinnostavat muut asiat. Lapsi saa valita oman lukupolkunsa, jossa yksi teos voi hieman yllättäenkin johtaa toiseen.

Runsas tutkimustieto esimerkiksi lapsen kielellisten ja sosiaalisten taitojen kehityksestä, yhteisten iltasatuhetkien positiivisista vaikutuksista, satujen symboliikasta ja kuvakirjan estetiikasta on kudottu huomaamattomasti yleistajuisen tekstin sisään. Kaiken kaikkiaan Lue lapselle! on kaikessa informatiivisuudessaan ja näkökulmiensa runsaudessa helposti lähestyttävä käsikirja, jota kirjavinkkilistat ja pääasiat tiivistävät "huoneentaulut" sopivasti ryhmittävät.

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta.
Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla. 
Atena 2015, 184 sivua.

Miettinen tuulettaa yleistajuisessa historiateoksessaan Piikojen valtakunta varhaismoderniin aikaan liitettyjä myyttejä nuorista neitstytmorsiamista, ydinperhemallin vallitsevuudesta ja piioista ressukoina vailla itsenäisyyttä tai valinnan mahdollisuuksia. Todellisuudessa esimerkiksi avioton lapsi ei ollut – kirkon ja valtiovallan tuomitsevuudesta huolimatta – maailmanloppu, vaan etenkin talollisen tytär säilytti hyvät avioitumismahdollisuudet aviottoman lapsen synnyttämisen jälkeenkin. Pitkät kihlaukset, joiden aikana pariskunta eli avioliiton kaltaisesti yhdessä, olivat tyypillisiä. Vain jos sulhanen ei sitten lopulta vienytkään morsiantaan vihille, hän joutui vastaamaan lupauksensa pettämisestä ja maksamaan sakkoja – etenkin, jos morsian oli "aviovuoteesta syntynyt" talonpojan tytär.

Varhaismodernin ajan mikrohistoriallinen ja elämäkerrallinen tutkimus keskittyi pitkään aatelisiin siitä yksinkertaisesta syystä, että he jättivät jälkeensä henkilökohtaista aineistoa, kuten kirjeitä ja päiväkirjoja, aivan toisella tapaa kuin niin sanottu rahvas, jonka piiriin kuuluvista ihmisistä löytyy aikalaislähteistä lähinnä merkintöjä asiakirjalähteistä, kuten oikeuden pöytäkirjoista. Tämä johtaa Miettisen mukaan paitsi siihen, että suuren yleisön käsitykset aikakaudesta perustuvat pääasiassa aatelisten elämään (josta populaarikulttuurikin kirjoineen ja elokuvineen pääosin ammentaa) ja talollisten, irtolaisten ja käsityöläisten elämästä tunnetaan vain virallisiin asiakirjoihin päätyneet, usein hätkähdyttävät ja surulliset kohtalot. Myös Miettisen kirjassa muutamat elämäntarinat jäävät dokumenttien vähyydestä hyvinkin irrallisiksi ja fragmentaarisiksi, mutta tutkija pyrkii sinnikkäästi tuomaan monenlaisia ihmiskohtaloita esiin varjoista.

Nimestään huolimatta Piikojen valtakunta kertoo eri yhteiskuntaluokkien naisten elämäntarinoita piioista talontyttäriin ja irtolaisista aatelisiin. Yksi kiehtovimmista kuvauksista on liivinmaalaisesta aatelissuvusta lähtöisin olleen Anna von Dückerin ja hänen tyttärensä Hedvigin vaiheista, joihin kuuluu muun muassa kahden itsellisen naisen – äiti ja tytär saavuttivat itsenäisen aseman leskeytymisen myötä – perustama, aivan uusi kartano, jota Anna myös taajaan laajensi ostamalla talonpoikien sukuoikeuksia tai antamalla lainoja. Mieleen jäi erityisesti myös tarina mouhijärveläisestä torpantytöstä, joka pakeni ankeita oloja äitipuolensa emännöimässä kodissa lähtemällä piikomaan aina Rääveliin (Tallinnaan) asti, maksaen rahojen puuttuessa lauttamatkansakin työnteolla.

Vaikka kirja keskittyy (Ruotsi-)Suomen alueella eläneiden naisten kohtaloihin, on kontekstina Eurooppa laajemminkin. Eräs kiinnostava ilmiö on se, että tilastollisesti Pohjois- ja Etelä-Euroopan välillä kulkee rajalinja: pohjoisessa, kuten Isossa-Britanniassa, Skandinaviassa ja Pohjois-Ranskassa naiset avioituivat tyypillisesti vasta noin kolmikymppisinä, kun taas esimerkiksi Espanjassa morsiamet saattoivat olla jopa vain viidentoista vanhoja. Miettinen korostaa naisten, naimattomien ja lapsettomienkin, roolia pohjoisen melko karuissa oloissa, joissa ei ollut varaa jakaa töitä tiukasti miesten ja naisten töihin tai hyljeksiä vaikkapa talonpojan naimatonta sisarta, vaikka tämän status olikin heti alhaisempi sen jälkeen, kun veli avitoitui ja taloon tuli uusi emäntä. Mikäli elo sukulaisten nurkissa ei millään luontunut, tarjosi vieraan palvelukseen lähteminen pakotien toraisasta talosta sekä taloudellista itsenäisyyttä. Jos talonpoikia ei riittänyt sulhaskandidaateiksi, oli myös torpanemännyys tai asema arvostetun käsityöläisen puolisona hyvinkin varteenotettava vaihtoehto. Piikojen valtakunta havainnollistaa, kuinka naisilla oli yhteiskunnan odotuksista ja rajoituksista huolimatta jonkin verran liikkumavaraa ja mahdollisuus tehdä erilaisia valintoja elämänsä suhteen.

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen

Ilari Aalto (teksti) ja Elina Helkala (kuvat): Matkaopas keskiajan Suomeen.
Atena 2015, 256 sivua.

Jatkan Sibelius-lastenkirjoista ja Leonardo-kuvakirjasta alkanutta yleistajuisten, kuvitettujen historiateosten "teemaviikkoa" esittelemällä arkeologi Ilari Aallon ja artesaani Elina Helkalan hienon Matkaoppaan keskiajan Suomeen. 

Luulin Matkaopasta keskiajan Suomeen alunperin lasten- tai varhaisnuortenkirjaksi, samankaltaiseksi historialliseksi lasten tietokirjaksi kuin vaikkapa Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirja tai Jussi Kaakisen, Juha Kuisman ja Kirsti Mannisen Suomen lasten historia. Mielikuva syntyi varmaankin Matkaoppaan piirroskuvituksesta – hyvä, että olin ennakko-oletukseni kanssa väärässä ja Suomessa ilmestyy piirroskuvitettuja tietoteoksia myös aikuisille! Toki Matkaopas keskiajan Suomeen kiinnostaa varmasti myös kouluikäsiä, mutta tietopitoista tekstiä on paljon ja kirjassa käsitellään myös keskiajan rujoja puolia.

Keskiajalla kuljettiin paikasta toiseen usein jalkaisin, ja niinpä myös kirjallinen matka keskiajan Suomeen etenee verkkaisesesti, kulkijan matkasauvaan nojaten. Kulkijan reitillä tutustutaan muun muassa keskiaikaisiin ruokalajeihin, markinoihin ja uskomuksiin.Teemoja on paljon, ja rajatummalla aihevalikoimalla yhteen asiaan olisi ehtinyt paneutua enemmän, mutta kirja pysyy kuitenkin hyvin nipussa eikä ole päässyt paisumaan liian laajaksi. Myöskään ajallisesti ei yritetä saada haltuun liian laajaa aikajanaa, vaan kirja keskittyy suurinpiirtein vuoteen 1400.

Ilari Aalto kertoo kiinnostavasti kirjan syntyprosessista Mullan alla -blogissaan, ja Elina Helkala puolestaan blogissaan Pakanavuoren lapsi.

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Marile (jonka postauksesta löytyy upeita valokuvia keskiaikaisista raunioistaVaasassa) ja Ulla.

Liisa Rinne: Odotus

Liisa Rinne: Odotus
Atena 2015, 181 sivua.

Kierryit silti mykkänä uneni reunoille. Häilyit tunnistamattomana hahmona minussa. Ja joskus näin sinut jopa päivittäin. Juoksemassa kadun yli, hyppäämässä junaan, kävelemässä kovaa vauhtia lentokentän pitkällä rullamatolla. Sitten meni viikkoja, kuukausia ja minä unohdin. Vaivutin itseni takaisin siihen suloiseen ei-mihinkään tilaan, jossa ei ollut muistoja. Ei ollut unohdettavaa eikä muistettavaa, ei mitään mikä sitoisi minut sinuun, pakottaisi ajattelemaan niitä tuhansia ja taas tuhansia paikkoja joissa voisit juuri nyt olla.

Odotus on tarina Emiliasta, joka saa kolmetoistavuotiaana tietää olevansa adoptoitu. Aila ja Lasse eivät olekaan hänen biologisia vanhempiaan, ja hän itse ei olekaan Emilia vaan Silja, joka alkaa kummitella kaksoisolentona murrosiän kuohuissa, kyseenalaistaen nuoren tytön identiteetin. Parikymmentä vuotta myöhemmin Emilia odottaa itse esikoistaan ja saa adoptiovirannomaisten kautta sovittua tapaamisen biologisen äitinsä kanssa. Romaanin nykyhetkessä, eräänlaisessa kehyskertomuksessa, Emilia odottaa biologista äitiään Kerttua kahvilassa, käy läpi menneisyyttään ja nykyisyyttään, suhdettaan Ailaan ja Lasseen sekä Santtuun, mieheen jonka lasta odottaa, miettii mitä sanoisi tuntemattomalle ja silti varmasti jollain tavalla tutulle naiselle, kun tämä astuisi kahvilan ovesta sisään.

Liisa Rinteen esikoisromaania lukiessa minua häiritsi voimakas tuttuuden tuntu. Aivan kuin olisin lukenut tämän tarinan ennenkin, ja tässä teoksessa ei juuri tarjota uutta näkökulmaa aiheeseen. Kahvilaepisodin "loppuratkaisu" oli suorastaan ennalta arvattava ja tuttu monista kirjoista ja elokuvista. Rinteen kieli sen sijaan on kaunista ja omaperäistä, se toi mieleen Essi Tammimaan romaanin Paljain käsin. Myös muistoja ja tunnelmia Rinne kuvaa vahvasti.

Tapahtumat ja muistot kerrotaan milloin Emilian, milloin muutaman muun henkilön näkökulmasta. Pidin siitä, että Lassekin sai äänensä vahvasti kuuluviin eikä Odotus ollut vain äitien ja tyttären tarina. Viehtymys kankaisiin ja ompelutöihin tekee Lassesta persoonallisen (kiltistä, lapsirakkaasta ja huolehtivaisesta Lassesta tuli vähän mieleen Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen Onni). Myös Aila on kuvattu onnistuneesti hyvine aikomuksineen ja tahattomine virheineen. Kerttu sen sijaan jää etäiseksi paitsi Emilialle, myös lukijalle. En oikein vakuuttunut Kertun motiiveista toimia niin kuin toimi, mutta tämä ei ole kerronnan vika, en vain pystynyt eläytymään Kertun ajatusmaailmaan. Hetkeksi ääneen pääsee myös Emilian ystävä Tuovi, mutta tämän jakson koin irralliseksi.

Yksi hassu yksityiskohta minua jäi kirjassa mietityttämään. Lassen äitiä eli Emilian isänpuoleista isoäitiä kutsuttiin mufaksi. En ole ruotsinkielinen, mutta käsittääkseni mufa ei ikinä viittaa naispuoliseen isovanhempaan, vaan isoisään (isoisä=morsfar=mufa). Lassen äiti voisi olla Emilialle famu, mutta mielestäni romaanissa ei missään kohtaa edes sanottu, että Lassen perhe olisi ruotsinkielinen. Mietin lukiessani myös, että olisiko nimitys voinut olla ironinen, vihjaus siitä, että Lassen äiti on halunnut itselleen jonkin mummia fiinimmän kuuloisen nimen, mutta se ei tuntunut uskottavalta jo teoksen vakavan ja runollisen tyylin kannalta, eikä myöskään siksi, että tällaiseen tulkintaan ei lainkaan vihjailtu.

Vaikka olisin toivonut tarinalta jotakin enemmän, olen vakuuttunut Rinteen kyvyistä kuvata henkilöitään ja piirtää tuokiokuvia, kuin läpileikkauksia henkilöiden elämiin vuosikymmeniin. Rinne onnistuu rakentamaan Odotukseen tunteen siitä, että henkilöt elävät elämäänsä myös niiden hetkien ulkopuolella, jotka kuvataan lukijalle.

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus

Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus.
Vanhoillislestadiolaista perhe-elämää.
Atena 2014, 399 sivua.

Itsekin lestadiolaistaustaiset Aila Ruoho ja Vuokko Ilola ovat haastatelleet kirjaansa Usko, toivo ja raskaus vanhoillislestadiolaisia perhe-elämään, seurusteluun, seksuaalisuuteen ja ehkäisyyn liittyvistä aiheista. Anonyymit haastateltavat kertovat elämästään ja kokemuksistaan tyttärenä tai poikana isossa lapsikatrassa, veljenä tai sisarena suuressa joukossa (miten erilaista voikaan olla kasvaa esikoinen tai kuopus samassa perheesssä!), hämmentyneenä seurustelukumppanina, onnellisena tai panikoivana morsiamena, ylpeänä tai väsyneenä isänä. Heidän jokaisen elämänkulkua on muovannut lestadiolaisyhteisön suhtautuminen ehkäisyyn, opetus siitä, että ehkäisy on syntiä ja jokainen lapsi on otettava vastaan Jumalan lahjana, vaikka se tarkoittaisi jokavuotista raskautta ja synnytystä läpi hedelmällisen iän.

Mutta vaikka lestadiolainen perhekulttuuri yhdistää haastateltavia, he ovat kaikki myös yksilöitä ja jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Siksi yksi muistaa lapsuuden leikit yhdessä sisarusparven kanssa mahtavana rikkautena, toinen toivoo että olisi saanut enemmän omaa rauhaa tai että on joutunut ottamaan liikaa vastuuta nuoremmista sisaruksistaan liian varhain. Joku uupuu suurperheen vanhempana ja joutuu tekemään ehkä kipeitäkin ratkaisuja selvitäkseen eteenpäin, toinen sinnittelee jotenkuten ja täyttää normit, vaikka sisimmässään kapinoisikin.

Vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykiellosta on keskusteltu viime vuosina paljon, muun muassa viime vuonna ilmestyneen romaanin, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun myötä. Kaikki olennainen on varmasti sanottu jo moneen kertaan: jokainen lapsi ja aikuinen on arvokas yksilö, jokaisella lapsella on oikeus syntyä toivottuna ja saada rakkautta, hoivaa ja yksilöllistä huomiota,erilaisa perheitä ja erilaisuutta yleensäkin tulee kunnioittaa, ja jokainen perhe tekee ehkäisyn suhteen omat ratkaisunsa, joihin ulkopuolisilla ei ole sanomista.

Usko, toivo ja raskaus käsittelee arkaa aihetta asiallisesti ja lämpimästi. Ihmiset saavt puhua omalla äänellään, mutta Ruoho ja Ilola taustoittavst kulloinkin puheena olevaa ilmiötä niin, että konsteksti avautuu myös lestadiolaisuutta pintapuolisemmin tunteville lukijoille.

Kirjaan on ansiokkaasti otettu mukaan usein unohdettu näkökulma: sinkut ja perheettömät lestadiolaisyhteisössä. Jos kohta suurperheen äidillä voi olla todella rankkaa, on hänellä yleensä myös paljon iloa lapsistaan ja miehestään. Jos lestadiolaisäiti viihtyy kotona ja hänen miehellään on töitä, hänellä on tavallaan elämänura kotiäitinä, kapea mutta pitkä leipä kenties jopa pariksikymmeneksi vuodeksi. Häntä arvostetaan yhteisössä ja hän saa kehuja komeasta katraastaan. Vaikka moni kirjan haastateltava puhuu väsymyksestä, sairauksista ja masennuksesta, puhutaan myös onnesta ja rakkaudesta, kiitollisuudesta siitä, mitä on saanut.

Mietin, millaista on elää ilman lapsia ja puolisoa perhekeskeisessä yhteisössä. Millaista on jäädä yksin, jos on kenties lapsesta asti haaveillut perheestä eikä ole osannut nuorena lähteä rakentamaan elämäänsä koulutuksen ja työuran varaan, olettaen että pian saa tai joutuu kuitenkin omistautumaan perheelle. Yksinäisiä naisia on lestadiolaisyhteisössä paljon, sillä nuoret miehet jättävät liikkeen todennäkisemmin kuin nuoret naiset, ja "maailmassa olevien" kanssa seurustelua ei välttämättä katsota hyvällä, vaikka se ei kai kiellettyä olekaan. Ei ole myöskään välttämättä helppoa, jos on oppinut erilaisen seurustelukulttuurin ja arvot kuin valtaväestö. Kuten Usko, toivo ja rakkaus muistuttaa, on liikkeen piirissä tietysti niitäkin, jotka ovat valinneet perheettömyyden vapaaehtoisesti. Ja perheettömillekin on toki varattu yhteissä rooli: heillä oletetaan olevan aikaa tehdä enemmän vapaaehtoistyötä Siionissa ja auttavan perheellisiä arjessa.

Kirjan teemoista on keskusteltu rehellisesti ja koskettavasti muun muassa täällä ja täällä. Anna on kirjoittanut kirjasta "ei-vanhoillislestadiolaisen, mutta kuitenkin uskovaisen" näkökulmasta.

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito
Atena 2014, 272 sivua.

Paneutumalla eri aikakausilta peräisin olevaan, eri kulttuurisiin yhteyksiin kuuluvaan ja erilaisia sisältöjä ilmaisevaan kaunokirjallisuuteen ja näkemällä, miten ilmaisutapa on kulloinkin yhteydessä ilmaistavaan asiassisältöön, opiskelijalle avautuu kulttuurin tarjoama mahdollisuuksien maailma. [--] Kirjoittajalle annetaan kaavan sijasta vapaus, mutta tämä vapaus ei edelleytä, että runous kumpuaa itsestään yksinäisen sielun pohjattomista syvyyksistä. Kysymyksessä on yhteisössä elävän ihmisen vapaus rakentaa uutta tietoisena siitä, että erilaisia kulttuurin tarjoamia vaihtoehtoja hänellä on käytettävissään omien valintojensa pohjana.

Kirjoittamisen taide ja taito kartoittaa luovan kirjoittamisen teoriaa ja käytäntöä. Luova kirjoittaminen on yliopiston oppiaineena vielä suhteellisen tuore tulokas. Oppiaineen asema tiedeyliopistossa on kyseenalaistettu, sillä luova kirjoittaminen mielletään enemmän taiteeksi ja käytännöksi kuin tieteeksi. Luova kirjoittaminen on kuitenkin jo vahvasti juurtunut kahteen suomalaiseen tiedeyliopistoon, Turkuun (jossa Luovaa kirjoittamista voi opiskella aineopintojen laajuisena sivuaineena) sekä Jyväskylän yliopistoon (jossa voi valmistua kirjoittamisen maisteriksi ja jopa tohtoriksi). Turun yliopiston Yleisen kirjallisuustieteen professori Liisa Steinby hahmottelee artikkelissaan "luovan kirjoittamisen eurooppalaista mallia", jossa opiskelija tutustuu kaunokirjallisuuden perinteisiin ja tekniikoihin niitä jäljitellen ja muunnellen.

Kirjailijat jakavat tietotaitoaan kirjoittamisen ja kirjailijaelämän eri puolista. Kaksi historiallista romaania (Isänmaan tähden 2011 ja Malmi 1917 2013) julkaissut Jenni Linturi antaa vinkkejä aineiston hankintaan ja hyödyntämiseen. Kiitetyllä Katoamisen kirjalla muutama vuosi sitten debytoinut Ida Rauma kirjoittaa romaanin rakenteesta sekä (yhdessä Timo Harjun kanssa) henkilöhahmojen rakentamisesta - myös runoissa voi olla henkilöhahmoja, joita luonnostellaan ennen  muuta runon puhujaratkaisujen kautta, kuten Harju osoittaa.

Kirjailijat ja kirjoittajat luovivat tekstiensä maailmoissa, mutta heidän on tultava toimeen myös todellisen maailman karikoissa ja suvannoissa: kehityäkseen kirjoittajana täytyy osata ottaa vastaan palautetta ja muokata tekstiään sen pohjalta, omaata tyylistään ja äänestään tinkimättä. Kalle Vainon artikkelin otsikon mukaisesti  pitää osata "palautua vertaispalautteesta". Yhteisöllisyys on monelle kirjailijalle voimavara ja toisinaan hyvinkin kiinteä osa työtä - osa romaaneista syntyy kahden tai useamman kirjailijan tiimityönä, ja aloitteleville kirjailijoille vanhojen konkareiden tuki ja neuvot ovat kullan arvoisia. Niina Repo ja Kirjailijaliitossakin vuosia vaikuttanut Kari Levola mentoroivat artikkeleissaaan niitä, jotka ottavat ensiaskeliaan kirjallisen maailman kapeilla ja moneen suuntaan risteävillä poluilla.

Teoksen alussa  hahmotellun euroooppalaisen luovan kirjoittamisen mallin mukaisesti Kirjoittamisen taide ja taito  nojaa kokonaisuudessaaan vahvasti monipuoliseen kirjaillisuuden historian ja teorian tuntemukseen, vaikka toiset artikkelit ovat aiheensakin puolesta luonnollisesti soveltavampia kuin toiset. Teoria ja käytäntö nivoutuvat toisiinsa kauniisti Emilia Karjulan toimittaman kirjan sivuilla.

Voin suositella kirjaa lämpimästi paitsi kirjoittamisesta kiiinnostuneille, myös kirjallisuuden opistkelijoille, sillä siitä löytyy niin terävää teosanalyysia kuin kiinnnostavaa kirjallisuushistoriaa - jälkimmäisestä oivana esimerkkinä  Päivi Kososen artikkeli omaelämäkerrallisen kirjoittamisen historiasta. Osa artikkeleista vaatii sulattelua, ja teos onkin enemmän kirjoittajan käsikirja ja tietopankki kuin nopeasti lukaistavissa oleva inspiraatio-opas - vaikka insporoitumiselta tuskin voi välttyää näiden tekstien äärellä!


Kirjasta toisaalla: Nostetaan teksti pöydälle, Luonnostelua, Kirjallisia

Tanja Pohjola: Lintu pieni

Tanja Pohjola: Lintu pieni
Atena 2014, 285 sivua.

Oliko kokin asia, jota hän ei itse tajunnut, mutta jonka Taimi ymmärtäisi? Ehkä oli jokin viipurilainen tapa, jonka hän oli unohtanut mutta joka oli pinttynyt häneen. Kainaloihin kihosi hiki, kun hän solmi tyynyliian päätynauhat. Vaikka hän oli huolellinen, niin ehkä oli jokin pieni yksityiskohta. Tapa, miten hän oli asettanut kenkänsä eteisessä tai miten hän oli järjestänyt posliinikupit keittiön avohyllyyn. Hän muisteli kuumeisesti. Entäpä eteisen lipaston pitsiliinan kuviointi, olisiko se Taimille tuttu? Dorotea oli saanut liinan Pertteli-tädiltään, joka oli lähtöjään Inkeristä. Hän nousi seisomaan ja meni eteiseen. Toden totta: nyhdännäiskirjottu liina, jonka kuvioinnin aiheena oli Karjalan käki. Hän siirsi puhelinta, jotta sai otettia pitsimäisen liinan lipaston päältä. Hän taitteli liinan niin pieneksi kuin pystyi ja vei sen vaatekaappinsa päälle.

Tanja Pohjola on kirjoittanut vangitsevan esikoisromaanin. Pieni lintu on vangitseva monellakin tavalla: se vangitsee lukijan seuraamaan kahden tytön, kaksitoistavuotiaan Doran ja kolmivuotiaan Marin hitaasti kuluvia päiviä kesällä 1944, kun heidät on teljetty kahdestaan yläkerran vierashuoneeseen kovia kokeneessa huvilassa Viipurinlahdella. Isä on kuollut ja äiti on omituinen - kenties siksi, että hänen oma äitinsä on ehkä ollut huuhkaja, Dora ajattelee lapsena, mutta etsii aikuisea syytä itsestään.

Aikuisena, vuonna 1953 Dora on Dorotea ja vanki toisella tavalla: hän on avioitunut nopeasti ja harkitsemattomasti nuoren muusikon, Otto Rasin kanssa, mutta torjuu kaikki tämän fyysiset ja henkiset lähestymisyritykset. Avioliitto tuntui ajatuksena rauhan satamalta ja turvapaikalta kovien kokemusten jälkeen, köyhyyden ja epävarmuuden keskellä, mutta menneisyys estää antautumasta elämään nykyhetkeä. Henkisen vankilan seinät tuntuvat tulevan lähemmäs, kun Oton edesmenneen äidin vanha ystävätär Taimi pyytää majapaikkaa tuberkuloottisen tyttärentyttärensä Lahjan kanssa.Taimi on Viipurin evakkoja, ja Dorotea pelkää taustansa tulevan julki. Tämä´pelko sulkee Dorotean silmät muiden kipuiluilta.

Kerronta etenee vuoroin kummassakin ajassa, ja sekä Dora-lapsen että aikuisen Dorotean kohtalon hetkiä seuratessani minun oli pakko kääntää sivua nopeasti, saada tietää miten käy. Romaanissa on tosiaan ahdinkoon joutuneita lapsia useampiakin, mikä osaltaan selittää sen vahvan koskettavuuden ja koukuttavuuden, mutta Pohjola on myös taitava luomaan jännitteitä ja kauhunsekaista tunnelmaa.

Ajankuva rakentamisessa Pohjola onnistuu myös hyvin, makujen, tuoksujen, vaatteiden ja sisustuksen kautta se tulee eläväksi. Ihmettelin tosin sitä, miten pula-ajan ja sokerin säännöstelyn Suomessa istutaan lähentelevän kollegan kanssa muina miehinä kahvilassa nauttimassa leivoksia, tai että mielenkuohu saa nälkääkin nähneen naisen unohtamaan kaksi vastaostettua ranskanleipää kerrostalon alaovelle.

Pienen linnun kerronta on kaunista ja kuvailevaa. Kuvailua tuntuu paikoin olevan jopa liikaa, mutta se rakentaa tunnelmaa (ja jo mainittua ajankuvaakin) ja on sinällään paikallaan. Lauseet sitovat lukijan romaanin paikoin ahdistavaan maailmaan kuin seitti:

Huoneen pimeys on jähmeää siirappia, se maistuu palaneelle ruisleivälle ja voikukan juurille, piiskaa Doran vatsaa, sivelee häntä pienellä mustalla hännällään, kutittelee jalkapohjia ja saa kiskaisemaan varpaat lakanan alle piiloon.

Pieni lintu on jo kolmas tänä kesänä lukemani kirja (tosin ainoa romaani), jossa kerrotaan karjalaisista evakoista tai ihmisistä, jotka palaavat Karjalan kannakselle korjaamaan sodan tuhoja ja aloittamaan alusta - vain joutuakseen pian lähtemään uudestaan. Eeva Kilven omaelämäkerrallinen Välirauha, ikävöinnin aika kuvaa evakkoutta ja kaipuuta rajan taakse jääneeseen kotiin, Benedict Zilliacuksen muistelma Kertomus kadonneesta saaresta taas kuvaa hyvinkin samanlaista miljöötä ja tunnelmia kuin Pohjolan esikoisromaani: Laatokan rannalla sijaitsevaa kaunista huvilaa, jossa asukkaiden nopea evakuoiminen ja puna-armeijan miehitysaika ovat tehneet tuhojaan. Pienessä linnussa demonit ovat kuitenkin ennen kaikkea sisäisiä, siinä kuvattu huvila mätänee sittenkin enemmän asukkaiden sisimmässä kuin rakenteissa.

Olli Korjus: Kuusi kuolemaantuommittua

Olli Korjus: Kuusi kuolemaantuomittua
Atena 2014, 461 sivua.

"Olen rakastanut vain sinua ja aatetta", tunnustaa Kustaa yhdessä viimeisistä kirjeistään vaimolleen kuolemankopista.

Kuusi kuolemaantuomittua antaa kasvot ja tarinan kuudelle punavangille, jotka teloitettiin Suomenlinnassa syyskuisena aamuna vuonna 1918. Heidät oli tuomittu maan- ja valtionpetoksesta epämääräisessä oikeudenkäynnissä valtiorikosoikeudessa. Suomen sisällissodasta oli kulunut muutamia kuukausia ja maa ei ollut ollut vielä vuottakaan itsenäinen valtio. Katkeruus ja viha leimasivat tuomioita ja rangaistuksia, joita voittaneet valkoiset langettivat hävinneille punaisille.

Rankan aiheen vuoksi arkailin hieman kirjan aloittamista. Teloitettujen ja heidän perheidensä kohtalot tekevät surulliseksi. Laajassa teoksessa on kuitenkin paljon tietoa ja taustoitusta, historian suurempia linjoja ja ajankuvausta, eikä lukeminen käy liian raskaaksi dramaattisten käänteiden äärellä, vaikka kaikki vuoden 1918 tapahtumat syineen ja seurauksineen ovatkin karua luettavaa. Olli Korjus kirjoittaa sujuvaa, yleistajuista asiaproosaa, jota inhimillisyys ja kiihkottomuus lämmittävät.

Kukin kirjassa kuvatuista kuudesta miehestä oli tullut punaisten toimintaan mukaan omista lähtökohdistaan ja motiiveistaan, toinen ehkä enemmän aatteen palosta kuin toinen, toinen enemmän käytännön syistä tai henkilökohtaisin motiivein. Esimerkiksi maalari Kustaa Salminen tunnettiin sopuisana työmiehenä, joka oli luottamusmiehenä toimiessaan säilyttänyt hyvät välit työnantajaan. Yhtä lukuunottamatta kaikki tuomitut olivat naimisissa, ja heiltä jäi kaikkiaan yksitoista lasta. Yksi miehistä, kanttori Gunnar Mörn, ei ollut kuulunut punakaartiin eikä kantanut asetta -- kuolemantuomio perustui hänen Arbetet-lehteen laatimiinsa kärjekkäät ja anarkistiset kirjoitukset. Kuuden kuolemaantuomitun joukossa oli kuitenkin myös niitä, joiden tuomio ei ollut pelkästään poliittinen, vaan joilla oli todennäköisesti kontollaan sodan aikana tapahtuneita murhia tai tappoja. Kaikkiin tapauksiin ei ole enää mahdollista saada täyttä selvyyttä.

Korjus nostaa paikallishistoriat arvoonsa tutkimuslähteinä. Jokainen Kuudessa kuolemaantuomitussa kuvattu elämäntarina ankkuroituu henkilön kotipaikkaan ja niihin paikkakuntiin, joilla hän toimi, mahdollisesti taisteli ja jolla hänet vangittiin. Korjus näkee vuoden 1918 tapahtumat pikemminkin useiden paikallisten taisteluiden ja kahakoiden sarjana kuin yhtenäisenä sisällissotana; eri paikkakunnilla levottomuudet saattoivat syttyä eri syistä. Punaista liikehdintää yhdisti kuitenkin yleensä vaatimus paremmista elinmahdollisuuksista torppareille, työläisille ja muille köyhille.

Kenties koskettavimpana kirjasta jäävät mieleen lainaukset Kustaa Salmisen Laina-vaimolleen kirjoittamista kirjeistä, jossa hän viimeiseen asti elättelee toivoa rangaistuksen muuttamisesta elinkautiseksi, kutsuu vaimoaan hellittelynimillä ja kaipaa rauhallisia koti-iltoja.

Lukuhaasteet: Ihminen sodassa

Kirjasta muualla: Helsingin sanomien arvio

Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies

(En oikeastaan tiedä, miten tuo kallellaan oleva lasten kottikärry tuli tähän kuvaan mukaan, mutta oikeastaan se kuvaa kirjan luonnetta hyvin. Ja meidän pihan luonnetta myös.)

Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies. Elämä ja vähäisemmät teot.
Atena 2014, 215 sivua.

Junttius kasvattaa lapsista myös luonnonläheisempiä kuin kaupunkilaisista verrokeistaan. Vaikka voihan se johtua myös siitä, että nuorimmat ovat ainakin aikuisiin verrattuna noin metrin lähempänä luontoa. Neljävuotiaalla on lähtökohtaisesti paremmat mahdollisuudet kuin vanhemmillaan tutkia erilaisia ötököitä, kasveja, muovipusseja, traktorinrenkaita ja muuta kivaa, mitä maasta kasvaa. Ei tarvitse kuin vähän kumartua ja nenä on jo maassa kiinni. 

Roope Lipastin ensimmäinen aikuistenromaani, Helsingin sanomien esikoispalkintoehdokkaanakin ollut Rajanaapuri oli riemastuttava kirja, jota lukiessani hykertelin naurusta. Myöhemmin Lipastilta ilmestyi toinen romaani, Perunkirjoitus, jota en ole lukenut, ja tuoreimpana "omaelämäkerrallista proosaa" (pilke silmäkulmassa ja kirjailijan taiteellisella vapaudella) edustava Halkaisukirvesmies, kokoelma tekstejä, joissa neljän lapsen isä, kotona töitä tekevä tekstityöläinen ja tuurinikkaroija tarinoi "elämästä ja vähäisemmistä teoista".

Osa kirjan teksteistä on ilmestynyt aiemmin lehdissä, muun muassa Kotivinkissä, Turun sanomissa, Expressissä ja Lapsemme-lehdessä. Tämä ei minua juurikaan häirinnyt, sillä vain muutama Kotivinkissä ilmestynyt kolumni oli ennalta tuttu. Etuliepeen mukaan "Kun kirjailijan halkaisukirves viuhui rakastettujen tekstien yllä, ei yksikään niistä säästynyt, mutta mukaan pääsi paljon ennen julkaisematonta materiaalia." Kirja on jaoteltu viikonpäivien mukaan; siitä löytyvät ikään kuin maanantaimietteet ("Maanantai on toivoa täynnä, kuten John Steinbeck sen luultavasti tarkoitti.") ja sunnuntaihöpinät ("Sunnuntai on ähky, jonka saa kun on syönyt sisäänsä kokonaisen viikon, ja se pitää sulattaa ennen kuin uusi alkaa.")

Pidän Lipastin itseironiasta, vähän vinosta mutta lämpimästä huumorista ja arjen oivalluksista, etenkin kun voin itse varsin hyvin eläytyä siihen, mistä puhumme kun puhumme tavaroista, joita erittyy lattian läpi koko ajan, luistinten määrää ei pysty laskemaan ennen kuin on suorittanut koko alakoulun matematiikan oppimäärän ja herkkujen salasyöminen käy lähes mahdottomaksi. "Halkaisukirvesmies" on selvästi "Rajanaapuurin" (siis Rajanaapuri-romaanin kertojan naapurin) sielunsukulainen ja kohtalotoveri: kaikki tuntuu kaatuvan päälle, mutta tärkeintä on tehdä parhaansa (vaimon mieliksi) ja ottaa muuten rennosti. Kirja sisältää "huoneentauluja", joista voi ammentaa esimerkiksi seuraavanlaista arjen asennetta:

Jos laittaa laudankappaleen kompostiin, se ei hajoa ikinä, mutta jos sen laittaa tukirakenteeksi, se mätänee parissa viikossa. 

Halkaisukirvesmies pyörii lähinnä kotoisissa ympyröissä, mutta välillä otetaan kantaa myös kansainvälisiin asioihin ja ulkomaanmatkailuun: Parasta on tietenkin jos pääsee huonoon hotelliin. Britanniassa se onnistuu helpoiten. Sellaisen kokoemuksen jälkeen sekä oma koti, elämä että asuinkunta tuntuvat luksukselta, mikä on sikäli saavutus, että keskimääräisen suomalaisen asuinkunta sopii suunnittelultaan parhaiten kauhuelokuvien lavasteeksi. 

Tässäpä kirja kaikille niille, jotka kaipaavat vertaistukea ja vinkkejä vaikkapa lastenkasvatukseen, painonhallintaan, remontointiin, perhesuunnitteluun ja rahankäyttöön. Vähintäänkin kirjan lukeminen pidentää ikää muutamien kunnon naurujen verran. Suosittelen!

Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet

Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet
Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa
Atena 2013, 207 sivua.

Kiitos kirjeestäsi, jonka sain kaksi päivää sitten. Minulle ei kuulu muuta kuin hyvää, vaan sinua on ikävä. Mutta onhan hyvä kun sanoit pääseväsi tänne Suomeen minun luokse. Minun tulee kovin sinua sääli tällä kertaa niin kuin kaikkia teitä karjalaisia. Kunhan ajat asettuu, niin kyllä teille kaikille tulee parempi eläminen. Sotan aikana on aina kovaa joka puolella. Niin sanoit Anna, että uutella kuulla sinulle annettiin lupa tulla tänne. Koeta nyt sitten hommata asiasi niin että pääset tulemaan.

Luin äskettäin Tyyni Tuulion romaanin Marja-Liisan oma koti (Wsoy 1945), jossa jatkosodan aikaa kuvataan hyvin ihanteelliseen sävyyn. Tuulion kirja on tietysti aikansa tuote, suunnattu sota-ajan nuorille naisille vahvistamaan heidän uhrimieltään ja tulevaisuudenuskoaan kotirintamalla. Itä-Karjalan miehittämisestä tai Suur-Suomesta haaveilevasta Akateemisesta Karjala-seurasta romaanissa ei puhuta mitään, ja sota näyttäytyy ennen muuta isänmaan puolustamisena. Kuitenkin myös esimerkiksi koulujen historianopetuksessa vaiettiin pitkään siitä, että Suomi oli jatkosodassa myös miehittäjä: Suomen armeija ei pysähtynyt niin sanotulle vanhalle rajalle, vaan jatkoi eteenpäin alueille, jotka eivät ole koskaan kuuluneet Suomelle. Keskisuomalaisen pääkirjoitustoimittaja Pauliina Salminen on tarttunut monin tavoin herkkään aiheeseen tutkiessaan suomalaisten miehittäjäsotilaiden ja itäkarjalaisnaisten suhteita jatkosodan aikana.

Tutkimuslähteinään Salminen on käyttänyt muun muassa oikeuden pöytäkirjoja, viranomaisten kirjeitä ja Marjo Koposen gradua suomalaissotilaiden aviottomista lapsista Itä-Karjalassa, mutta myös muutamia rakkauskirjeitä ja jopa joitakin aikalaisten haastatteluja. Vuosina 1941–1944 suomalaisten ja itäkarjalaisten välille syntyi monenlaisia ja monenkestoisia suhteita, mutta dokumentteja on pääasiassa sellaisista suhteista, joiden tuloksena syntyi lapsi tai lapsia, sillä miehityshallinnon virannomaiset tekivät lasten elatusta ja asemaa koskevia kuulemisia ja päätöksiä. Suomalaissotilaiden lapsia jäi Itä-Karjalaan arviolta viitisensataa; todennäköisesti luku saattaa olla suurempikin. Salmisen aineistosta piirtyy esiin todellisia rakkaustarinoita, olosuhteiden paineessa syntyneitä molemminpuolisen hyötymisen suhteita, hyväksikäyttöä, katteettomia lupauksia, hylättyjä naisia ja lapsia ja pahimmillaan raiskauksia ja puoskaroituja abortteja. Sota- ja miehitysaika kaukana kotiseuduilta ja omasta perhepiiristä vaikutti sotilaiden moraalikäyttäytymiseen, mutta pahimmat rötöstelijät olivat usein niitä, joilla oli rikosrekisterissä merkintöjä jo rauhanajan Suomesta.

Vaikka iso osa Suomen armeijan sotilaista oli vastahakoinen jatkamaan etenemistä sen jälkeen, kun talvisodassa menetetty Laatokan Karjala oli vallattu takaisin, monet olivat myös täynnän intoa Itä-Karjalan "vapauttamisesta" ja pääsystä kalevalaisen kansanrunouden laulumaille. Sotakuukaudet ja -vuodet olivat kuluneet pääosin miesporukoissa; naimisissa olevatkin pääsivät harvakseltaan lomille ja naimattomien oli vaikea lyhyiden lomien aikana edes aloittaa seurustelusuhdetta. Itä-Karjalassa sen sijaan oli pääasiassa naisia ja lapsia, kun miehet oli viety puna-armeijaan tai evakuoitu. Olosuhteet olivat siis otolliset ihastumisille, himolle, rakastumisille ja jopa pitkille, avioliiton kaltaisille suhteille.

Pääosa suomalaissotilaiden suhteista syntyi niin sanottujen kansallisten naisten, siis suomalaisten heimokansoihin kuuluvien naisten kanssa. Joitakin merkintöjä on myös suomalaismiesten ja venäläisnaisten, sekä vieläkin harvempia dokumentteja suomalaisnaisten ja itäkarjalaismiesten, suhteista. Jos itäkarjalaisnainen meni naisimisiin suomalaismiehen kanssa, hän sai Suomen kansalaisuuden ja saattoi matkustaa Kanta-Suomen puolelle avioitumista varten jo ennen naimisiinmenoa; suomalaisnaisen kanssa avioituneilla (harvalukuisilla) itäkarjalaismiehillä ei tätä samaa oikeutta ollut.

Monet itäkarjalaisnaisista olivat jo aiemmin naimisissa ja pienten lasten äitejä. Neuvostoliitossa oli kahdenlaisia avioliittoja, rekisteröityjä ja rekisteröimättömiä. Jälkimmäisiin luettiin vakituisesti yhdessä elävät pariskunnat, ja rekisteröimättömyydestä huolimatta nämä "avoliitot" rinnastuivat neuvostokansalaisten mielissä avioliittoihin eikä niitä paheksuttu samaan tapaan kuin samaan aikaan suomessa niin sanottuja "susipareja". Suomessa hyväksyttiin tosiaan vain laillisesti vihityt parit aviopareiksi, ja Suomeen päästäkseen itäkarjalaisnaisten oli mentävä "suomalaiseen avioliittoon" ja haettava avioeroa mahdollisesta aiemmasta (rekisteröidystä) aviomiehestään. Niin pitkään kun uskottiin, että Itä-Karjala jäisi pysyvästi osaksi Suomea, miehityshallion viraomaiset tukivat avioliittoja suomalaisten ja itäkarjalaisten välillä ja myönsivät varsin auliisti avioeroja kenties hyvinkin kauan (jo ennen jatkosotaa) teillä tietymättömillä olevista itäkarjalais- tai venäläismiehistä. Kun alkoi näyttää siltä, että Suomi häviää sodan ja joutuu vetäytymään Neuvostoliiton alueiksi jäävästä Itä-Karjalasta, alettiin anomuksiin suhtautua nuivemmin.

Kaikki suomalais-itäkarjalaiset "uusperheet" eivät siis koskaan yhdistyneet vilpittömistä aikeista ja molemminpuolisesta rakkadesta huolimatta. Syitä oli monia: rakkautta raskaaksi tulleelle itäkarjalaisheilalleen vannonut sotilas saattoi kuolla taistelussa tai johonkin sairauteen, perheellinen mies saattoi katua rakkauden huumassa annettuja lupauksia ja palata sittenkin entisen perheensä luo, virannomaiset saattoivat evätä Suomeen-matkustusluvan tai itäkarjalaisnainen halusi sittenkin jäädä kotiseudulleen ja sukunsa pariin. Sota-ajan epävakaissa oloissa oli väistämätöntä, että monet tarinat päättyivät onnettomasti.

Oli lohdullista lukea Salmisen kirjasta, että Neuvostoliiton puolelle jääneiden itäkarjalais-suomalaisten lasten asema oli vallan vaihtumisen jälkeenkin kohtalaisen hyvä; lapset ja heidän äitinsä eivät tiettävästi joutuneet syrjinnän kohteeksi, ja kotiinsa mahdollisesti palanneet vanhat neuvostoliittolaisaviomiehet saattoivat hyväksyä miehityksen aikana syntyneet uudet perheenjäsenet. Sen sijaan ne itäkarjalaisperheet, joista sisko tai tytär oli muuttanut suomalaissotilaan kanssa Suomeen, joutuivat syrjinnän kohteeksi. Myöskään Suomeen muuttaneilla itäkarjalaisnaisilla ja aviottomilla lapsilla ei välttämättä ollut helppo elämä edessään vieraassa maassa.

Pauliina Salminen on kirjoittanut koskettavan, sujuvasti ja kiinnostavasti etenevän ja helposti lähestyttävän tietokirjan. Omat pohjatietoni aiheesta olivat lähes olemattomat ja koulun historiantunneilla käsitellyt jatkosodan vaiheetkin varsin hyvin unohtuneet, mutta Miehittäjän morsiamissa tapahtumien taustat tuodaan lyhyesti ja ymmärrettävästi esille. Autenttiset valokuvat jatkosodan aikaisesta Itä-Karjalasta työssä ahkeroivine naisineen ja imetettävine pienokaisineen tuovat historian lähelle, samaistuttavaksi, samoin kuin lainaukset todellisista rakkauskirjeistä. Miehittäjän morsiamissa kerrotaan lyhyesti useiden naisten, lasten ja pariskuntien tarinat (joissakin johtolangat loppuvat lähes alkuunsa, toisten jäljet kantavat 2000-luvulle saakka), mutta keskisuomalaisen Väinön ja aunukselaisen Annan rakkaustarinaa seurataan läpi koko kirjan.

Muissa blogeissa sanottua: Illuusioita, Rimakauhua ja rahkapiirakkaa

Sodan ja rakkauden aihepiirit yhdistyvät myös toisessa viime vuonna ilmestyneessä tietokirjassa, Mikko Porvalin Rautasormus. Rakkaustarinoita sotavuosilta -teoksessa.

Osallistun tällä postauksella Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirsi-Maria Hytönen & Keijo Rantanen (toim.): Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla

Kirsi-Maria Hytönen ja Keijo Rantanen: Onnen aika?
Valoja ja varjoja 1950-luvulla.
Atena 2013, 300 sivua.

Sodanjälkeisessä Suomessa rakennettiin rintamamiestaloja ja uutta teollisuutta optimistisessa hengessä, iloiten rauhasta, mutta oltiin myös tiukoilla sotakorvausten vuoksi ja nähtiin yöllä painajaisia sotatraumojen vuoksi. Lapset, nuo kuuluisat "suuret ikäluokat" kasvoivat ahtaissa asunnoissa ja kävivät koulua vuoroissa, mutta toisaalta ulkona riitti aina kavereita ja pienetkin ilot tuntuivat suurilta ja yhteisiltä. Öisellä taivaalla saattoi nähdä Sputnikin valot, mutta elämänpiiri saattoi olla varsin ahdas, jos asui syrjäkylällä eikä saanut mahdollisuutta pyrkiä oppikouluun tai lähteä kotiapulaiseksi kaupunkiin. Naiset pääsivät entistä suuremmin joukoin työelämään, mutta paineet kodin ja lasten mallikelpoisesta hoitamisesta kasvoivat, ja housupukuisia naisia paheksuttiin yhä. 1950-lukuun liittyi niin valoa kuin varjoakin, ja näitä erilaisia näkökulmia kartoitetaan Kirsi-Maria Hytösen ja Keijo Rantasen toimittamassa yleistajuisessa tietokirjassa Onnen aika?

Teos jakaantuu johdannon jälkeen viiteen teemaan, joiden alussa on yleisluontoinen taustoitus. Ensimmäisen teeman artikkelit käsittelevät lapsuutta ja nuoruutta – muun muassa lapsiperheiden ahtaita ja puutteellisia asuinoloja, uuden lapsikeskeisen ajattelutavan syntyä, lavatansseja, ajan koulujärjestelmää sekä orastavan nuorisokulttuurin ilmiöitä lättähattuineen ja villamyssymisseineen. Seuraava aihepiiri on työ, kolmas kylmä sota naapurisuhteineen. Neljäs teema, "Perheenemäntiä ja housupukuja", kertoo naisten aseman muuttumisesta 1950-luvulla, jolloin "kotikultti" alkoi säröillä entistä enemmän ja työtä alkoi olla entistä enemmän tarjolla myös kodin ulkopuolella, joskin ennen kotitalouskoneiden läpimurtoa työtä riitti yllin kyllin kotonakin. Viimeinen teema käsittelee elämää kaupungissa ja maaseudulla, kertoen muun muassa tehdastyöläisten ja pienviljelijöiden elämän ehdoista.

Minua kiinnostivat henkilökohtaisesti eniten 1950-luvun lapsuutta, nuoruutta ja perhe-elämää sekä naisten asemaa kartoittavat artikkelit, mutta luin mielelläni myös artikkelit minua lähtökohtaisesti vähemmän kiinnostavista aiheista, ja niistä opin ehkä eniten uutta. Kirjassa on artikkeli myös Ville Kivimäeltä, jonka sotatraumoja käsittelevä tietokirja Murtuneet mielet voitti tämän vuoden Tieto-Finlandia -palkinnon. Kivimäen kirjoitus "Muuttuneet miehet" kertoo muun muassa siitä, kuinka olematonta matalan kynnyksen psykologinen ja psykiatrinen tuki rintamaveteraaneille oli. 1950-luvulle tultaessa akuuteimmat ongelmat alkoivat jäädä taka-alalle, kun sodassa olleiden miesten siviilielämä alkoi vakiintua ja moni löysi jälleen paikkansa työ- ja perhe-elämässä. Vuosien myötä monet veteraanit käänsivät sotatraumat selviytymistarinoiksi. Kaikkein rankimpia tarinoita mielen järkkymisestä ei kuitenkaan ole kertomassa kukaan, sillä kuten Kivimäki toteaa, niiden kokijoista harva on enää hengissä – mitä suurempaa stressiä sotilas oli joutunut rintamalla kokemaan, sitä suurempi riski hänellä oli menehtyä ennenaikaisesti esimerkiksi sydänsairauteen.

Monessa artikkelissa viitataan 1950-lukulaisten omiin muistoihin ja siteerataankin niitä. Nämä lainaukset elävöittävät tekstiä ja osoittavat, miten erilaisena vuosikymmen saattoi näyttäytyä samoina vuosina syntyneille lapsille, nuorille tai aikuisille, vaikka he olisivat asuneet samalla paikkakunnallakin. Luonnollisesti on myös joitakin niin sanottuja sukupolvikokemuksia, jotka ovat yhteisiä ainakin useimmille 1950-luvulla eläneille: vaikka elanto oli tiukassa ja työtä oli paljon, ihmisiä yhdisti se, että sama tilanne oli melkein kaikilla, ja Armi Kuuselan Miss Universum -tittelistä ja Helsingin Olympialaisista vuonna 1952 iloittiin kollektiivisesti.

Historiallisen tiedon popularisointi on onnistunut hyvin kautta koko Onnen aika? -teoksen, samoin pääosin autenttisista mustavalkokuvista koostuva kuvitus, jolle on annettu ilahduttavan hyvin tilaa.

Kirjasta löytyy arvio myös blogista Eniten minua kiinnostaa tie.

Paula Hahtola: Aita

Paula Ahtola: Aita
Atena 2013, 157 sivua.

Sanoin, että sitä kesti kahdeksan vuotta. Sen jälkeen toivoin unohtavani kaiken, mutta miten unohtaa, kun he asuivat siinä, mies ja vaimo. Puutarhat olivat rinnakkain. Kerroinhan jo, että se oli paritalo?

Paula Ahtolan toinen romaani Aita on varsin samankaltainen kuin toinen tänä syksynä lukemani pienoisromaani, Pertti Lassilan esikoisteos Ihmisten asiat. Molemmissa iäkäs nainen muistelee elämäänsä ja ihmissuhteitaan, punnitsee valintojaan ja elämänratkaisujaan. Kummankin romaanin kerronta etenee ilman näkyvää draamaa; jännitteet ovat sisäisiä, eivät ulkoisia. Molempia kirjoja luin hitaasti, ja monet asiat selkiytyvät vasta viimeisillä sivuilla.

Aidan alkuasetelma – nainen saapuu, oikeastaan pakenee, hotelliin veden äärelle muistelemaan jo päättynyttä suhdettaan varattuun mieheen – tuo kuitenkin vahvasti mieleen erään toisen romaanin, Anita Brooknerin Rantahotellissa, josta kirjoitin blogiini pari vuotta sitten näin:

"Edithin ja minut on Rantahotelliin kuljettanut Booker-palkittu kirjailija Anita Brookner. Olen aiemmin yrittänyt lukea Brooknerin Hyvää seuraa -romaania, mutta tuskastuin kirjan hidastempoiseen kuvailuun ja tunteeseen, että mikään ei liiku, ei sen enempää tapahtumien, tunteen kuin kielenkään tasolla. Rantahotellissaon samaa unenomaista tunnelmaa, mutta tapahtumien havainnoiminen sydänsuruisen Edithin kautta tuo kirjaan intiimiyttä ja tiiviyttä, jonka uskoin kantavan lyhyen romaanin (176 s.) loppuun. Rantahotelli oli minulla mukana kahdella lyhyellä heinäkuisella lomareissulla; järvenrantatalossa ja merenrantamökissä, mutta kirja on yhä kesken. Brooknerin kerronnassa on jotakin rauhoittavaa ja nautittavaa, mutta tuskastuin kuitenkin romaanin keskivaiheilla ja päätin lukea välillä jotakin muuta."

Minulla oli samankaltaiset tunnelmat Hahtolan Aitaa lukiessani. Päähenkilö Linnea kertoo tarinaansa niin etäännytetysti, että en kykene samastumaan siihen, vaikka aistinkin naisen tunnekuohut sekä muistojen että nykyhetken merkityksellisissä tilanteissa. Romaanin kerronta ja rakenne eivät nekään varsinaisesti tue tarinaan heittäytymistä: dialogin sijaan repliikit esitetään epäsuorasti, ja tarinaa kierretään auki lopusta alkuun. Pidän hitaista kirjoista, arkisten yksityiskohtien, kätkettyjen tunteiden ja vaivihkaisten eleiden kuvailuista, mutta Aidassa nämä ominaisuudet miltei saivat minut jättämään kirjan kesken kuin Rantahotellin. Luin kirjan kuitenkin loppuun, ja tunnelma onneksi tiivistyi kirjan edetessä, vaikka lukukokemukseni jäi lopultakin varsin haaleaksi.

Hahtola kirjoittaa kaunista, rauhallista lausetta. Romaanin tapahtumat sijoittuvat pääosin Saksaan – Linnea on Saksaan muuttanut ja siellä saksalaisen miehen kanssa avioitunut, sittemmin eronnut, eläkkeellä oleva sairaanhoitaja – ja suomen ja saksankielen sekä kulttuurin erot, merkitysvivahteet ja erilaiset mielenmaisemat tuovat kirjaan omat sävynsä.

István Örkény: 100 minuuttinovellia

István Örkény: 100 minuuttinovellia
Unkarinkielestä suomentanut Juhani Huotari.
Atena 2012, 242 sivua


Muutaman viikon kuluttua oli hänen taiteellisessa näkemyksessään kuitenkin havaittavissa huomattava muutos. Kuuluisiin oliivi– ja biljardipalloasetelmiin (kyseessä oli hänen ns. oliivinvihreä kautensa) ilmestyivät ensimmäiset appelsiinit.

Vanhoilla päivillään hän maalasi jo sitruunoitakin ja lopulta myös kananmunia, mutta yhdeltäkään kankaalta ei uupunut appelsiini.

Silloin hänestä tuli suuri taiteilija. 


Arvaatteko, mikä sai aikaan tämän käänteentekevän muutoksen taidemaalari Viktor T.:n taiteessa, jota kuvataan István Örkenyn novellissa "Elämys ja taide"? Ei enempi eikä vähempi kuin avaruusmatka. Nyt olen spoilannut teiltä yhden Örkényn minuuttinovelleista – referoimalla alun ja siteeraamalla lopun – mutta onneksi Juhani Huotarin suomentamassa ja Atenan julkaisemassa 100 minuuttinovellia -kokoelmassa on vielä 99 yllättävää ja absurdia novellia jäljellä.

Yhden Örkényn novellin voi, nimensä mukaisesti, lukea minuutissa, kokoelman alussa olevan "Käyttöohjeen" mukaisesti vaikka sillä aikaa kun keitämme löysiä munia tai odotamme vastausta puhelimeen (mikäli numero tyyttää varattua). Osa novelleista on muodoltaan erilaisia listoja tai lomakkeita, joissakin on piirros ja jotkut ovat lähinnä dialogia. Novellit parodioivat milloin kansansatuja, milloin totalitaristisen valtion mielipidekyselylomaketta.

Unkarilainen István Örkény (1912–1979) taisteli toisessa maailmansodassa rintamalla – juutalaisuutensa vuoksi pakkotyöyksikössä – jäi vangiksi ja joutui työleirille. Unkarin kansannousun jälkeen Örkény oli vielä muutaman vuoden julkaisukiellossa poliittisista syistä. Vaikeat kokemukset näkyvät varmasti minuuttinovellien synkässä huumorissa, mutta kirjailijan itsensä mukaan myös niiden lyhyessä muodossa:

Kenties se on ollut syynä sille, että olen aina pyrkinyt tiiviiseen harvapuheisuuteen, lyhyeen ja tarkkaan ilmaisuun, hakenut oleellista, usein hätiköiden, jokaista ovikellon soittoa kavahtaen, sillä paljon hyvää en voinut odottaa sen enempää posteljoonilta kuin muiltakaan tulijoita.

100 minuuttinovellin esipuheessa György Konrád kirjoittaa, että Örkénylle itselleen minuuttinovellit olivat sivutuotteita, sormiharjoituksia vakavampia töitä eli romaaneja varten – romaaneja, joista suurin osa ei koskaan valmistunut. Minuuttinovellit sen sijaan ovat saavuttaneet jo klassikon aseman.

Minuutteja novellien parissa ovat viettäneet myös ainakin Merenhuiske ja Linnea.

P.S. Olen näemmä suunnitellut Örkényn novellien lukemista jo pari vuotta sitten, Novellihyllystä poimittua -postauksessa mainitsen saaneeni niistä vinkin blogiystävältä. Millaisia lukusuunnitelmien arkistoja kirjablogit ovatkaan; pitipä heti kurkata, mitä kirjoja ajattelinkaan tänä kesänä lukea ja mitä niistä olen tähän mennessä lukenut.

Mikko Porvali: Rautasomus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta

Kansi ja taitto: Ville Lähteenmäki.

Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta.
Atena 2013, 236 sivua.

Milka kuoli Seinäjoella syksyllä 2006. Vanhuksen jäämistöstöön kuului puinen morsiusarkku. Sen sisältämään pieneen pahviseen rasiaan oli talletettu Pentin päiväkirja, hänen sodanaikaiset kirjeensä, muutamia valokuvia – ja pariskunnan rautasormukset.

Mikko Porvalin Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta on kahdentoista koskettavan tarinan kokoelma. Kirjassa kuvattuja ihmiskohtaloita yhdistää se, että tutustuminen, ystävystyminen tai rakastuminen on koettu poikkeusoloissa, Suomen ollessa sodassa. Kirjan nimi johtaa hieman harhaan, sillä kaikki Rautasormuksen kertomukset eivät ole rakkaustarinoita vaan tarinoita esimerkiksi toveruudesta tai ystävyydestä. Tarinat ovat tositarinoita, siis perustuvat todellisten ihmisten kokemuksiin ja kertomuksiin. Osan tarinoista tukena on kirjallisia lähteitä – esimerkiksi kirjeitä tai päiväkirjoja – ja varsin moneen tarinaan Porvalilla on oma henkilökohtainen side esimerkiksi sukulaisuussuhteen kautta.

Muutamassa tarinassa, esimerkiksi kirjan avaustarinassa "Hyvinä ja pahoina päivinä" kuvataan hyvinkin paljon keskushenkilön (tässä tapauksessa muonituslotta Taimin) yleisiä sota-ajan kokemuksia ja tapahtumia, eikä Taimin ja Kauko-korpraalin rakastuminen ole mitenkään erityisemmin keskiössä, vaikka sota-ajan joukkovihkiminen Äänislinnassa vuonna 1944 ja presidentinrouva Ester Ståhlbergin onnittelut vastavihitylle parille kuvataankin. Taimin ja Kaukon tarinasta jäi erityisesti mieleen kohtaus, jossa pariskunta suojautuu pommituksilta teräksisen tähystyskuvun alle. Taimi kirkuu kauhusta suoraa huutoa, mutta Kauko toteaa tyynesti: »Mitäs sinä nyt huudat – eihän meillä ole tässä mitään hätää... Tämän parempaa suojaa olekaan: ollaan tässä ihan vain rauhassa kahdestaan»

Osa tarinoista taas on hyvinkin romanttisia, kuin elokuvasta: kertomuksen "Aavan meren tuolla puolen" päähenkilöiden Milizan ja Aleksanderin, vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Suomeen emigroituneiden Venäjän aatelissuvun nuorten, rakkauden tiellä oli sukulaisten varallisuuseroista johtuva vastustus. Kumpikin avioitui tahollaan ja Aleksanderin tie vei aina Argentiinaan asti. Vuosikymmeniä myöhemmin kumpikin oli jäänyt leskeksi, ja Aleksander ja Miliza kohtasivat jälleen, ja kaikki vanhat tunteet tulivat lähemmäs katse katseelta ja sana sanalta.

Kaikilla rakkaustarinoilla ei ole onnellista loppua, ei etenkään sota-aikana jolloin alituinen huoli toisen turvallisuudesta, oli tämä sitten rintamalla tai siviilissä, painoi rakastavaisten mieliä. Ennen talvisotaa kihlautuneet ja välirauhan aikana aviotuneet Milka ja Pentti, agronomiopiskelija ja körttiläinen pappi, käyvät jatko-sodan aikana kirjeenvaihtoa, kunnes Pentin kirje Syväristä jää viimeiseksi.

Porvari saa ihmisten tarinan elämään pienillä yksityiskohdilla ja lämpimällä kerronnalla. Hän ei ota suoraan kantaa historian tapahtumiin tai ihmisten tekoihin, mutta jonkilainen koti-uskonto-isänmaa –eetos kirjan sivuilta on aistittavissa.

Aamiainen - nautiskelijan ateria (ja muita kirjallisia aamiaisia)

Anna Lehtonen: Aamiainen. Nautiskelijan ateria
Atena 2009, 221 sivua.

Viktoriaanisella aamiaiskulttuurilla oli kuitenkin vaikutusta jopa meidän tapaamme ajatella aamuateriaa: saattaa olla, että nykyinen ihanteemme pitkästä ja nautinnollisesta viikonloppuaamiaisesta pohjautuu juuri 1800-luvun englantilaiseen aamiaiskulttuuriin. Myös brunssikulttuuri on peräisin 1800-luvun lopulta, ja se monipuolisti ja runsasti aamiaisella tarjottavien ruokalajien ja vaihtoehtojen määrää entisestäänkin. Nykyään brunssipöytään asettuessaan voi siis kokea sielunkumppanuutta vaikka 1800-luvun aristokraatteihin.

Kulttuurintutkija Anna Lehtonen kartoittaa kirjassaan Aamiainen. Nautiskelijan ateria eurooppalaisen aamiaisen historiaa ja aamiaiselle nykyään annettuja merkityksiä. Mustavalkopiirroksin kuvitettu kirja sisältää lisäksi aamiaismenuehdotuksia, brunssin kattausohjeita ja vinkkejä haudutetun teen oikeaoppiseen valmistukseen.

Lehtonen kertoo muun muassa siitä, kuinka nykysuomalaiseen aamiaiseen itsestäänselvyytenä kuuluva kahvi saapui Turkista Venetsiaan, sieltä Keski-Eurooppaan ja lopulta 1700-luvulla Suomeen. Kahvi oli aluksi sunnuntaiherkku, mutta 1870-luvulta sitä juotiin arkiaamuisinkin kaikissa säädyissä, joskin köyhemmät joutuivat jatkamaan ainakin arkikahviaan korvikkeilla. Kahvi on säilyttänyt asemansa aamupöydässä siitä lähtien, mutta esimerkiksi 1950-luvun aamupalaan kuulunut pulla on saanut antaa tilaa terveellisemmille ruokalajeille, kuten hedelmille ja vihanneksille.

Oman lukunsa saavat kahvila- ja hotelliaamiaiset niin Suomessa kuin esimerkiksi Tukholmassa ja Lontossa. Lomakohteen voi valita myös aamiaistarjonnan perusteella! Joskus suurinta ylellisyyttä on kuitenkin se, että saa nauttia aamiaista omassa vuoteessaan.

Lehtosen kirja inspiroi minut etsimään hyllystäni "kirjallisia aamiaisia". Kaunokirjallisuuden aamiaiskuvauksista minulle on jäänyt erityisesti mieleen Daphne du Maurierin romaanin Rebekka, jossa Max de Winterin vastavihitty vaimo menee ensimmäistä kertaa aamiaiselle uudessa kodissaan, Manderleyn kartanossa:

Muistan hyvin, kuinka valtavan ja hiukan kauhistuttavankin vaikutuksen minuun teki tarjotun aamiaisen suurenmoisuus. Siinä oli teetä suuressa hopeisessa keittimessä ja myös kahvia, ja kuumennuslevyllä oli kiehuvan kuumia ruokia, munakokkelia, kinkkua ja vielä kalaakin. Oli myös pieni määrä keitettyjä munia, nekin omassa lämmityslaitteessaan, ja puuroa hopeisessa puurokasarissa. Toisella sivupöydällä oli kylmää kinkkua ja suuri pala kylmää pekonia. Pöydällä oli myös sämpylöitä ja paahtoleipää, lukemattomia hillo-, marmelaati- ja hunajapurnukoita, ja kummassakin päässä oli korkea jälkiruokamaljakollinen hedelmiä. Minusta näytti oudolta, että Maxim, joka oli Italiassa ja Ranskassa syönyt aamiaisekseen vain croissantin ja hedelmän ja juonut kupin kahvia, saattoi kotona istuutua tällaisen kahdelletoista hengelle riittävän aamiaisen ääreen luultavasti joka ikinen päivä vuodesta vuoteen ja ettei hän pitänyt sitä millään tavoin naurettavana tai tuhlaavaisena. (Suom. Helvi Vasara, Suuri Suomalainen Kirjakerho 1970.)

Kartanon aamiaispöydän yltäkylläisyyden vastakohdaksi nousee kertojan kokema henkinen tyhjyys ja yksinäisyys; hän syö aamiaista yksin, sillä aviomies on jo juonut kahvinsa ja vetäytynyt hoitamaan isännän velvollisuuksiaan. "-- ja muistan ajatelleeni, etten ollut kuvitellut ensimmäistä aamuani sellaiseksi. Olin kuvitellut, miten olisimme kulkeneet yhdessä käsikoukkua meren rannalle, tulleet takaisin myöhään, väsyneinä ja onnellisina syömään kylmää lounasta kahden kesken ja sitten istuneet kastanjapuun alla, jonka olin nähnyt kirjaston ikkunasta."

Suomalaisten naisten omaelämäkerrallisissa teoksissa aamiainen saa goottilaista romaania arkisempia ja lämpimämpiä sävyjä. Kati Tervo keskustelee miehensä Jari Tervon kanssa siitä, pitäisikö hampaat pestä ennen vai jälkeen aamupalan. Hammaskiilteen vuoksi ne kannattaisi pestä ennen, mutta toisaalta, "mintunviileä aamukahvi, mikä nautinto se muka on". Kirjailijaperheen aamuun kuuluu tietysti myös tuore sanomalehti:

Kaksoisoven välistä pelmahtaa painomusteen tuoksu. Lehti on uusi, mutta uutiset vanhoja. Ne on nähty, kuultu ja kulutettu telkkarista ja netistä. Palaan keittiöön ja levitän lehden pöydälle. Avaan verhoa. Juon kahvin isolla lorauksella kylmää maitojuomaa. Selaan. Silmäilen ja pyydystän kiinnostavia otsikoita. (Teoksesta Jääkaapin henki. Kertomuksia keittiöstä, ruuasta ja elämästä. Wsoy 2011.)

Vivi-Ann Sjögren puolestaan kirjoittaa muistelmateoksessaan Mustaa kahvia, keksinmuruja:

En odota mitään muuta ateriaa yhtä malttamattomasti kuin aamiaista, aamuateriaa. Sellaistakin on sattunut, että nukkumaan mennessä olen ajatellut onnellisena: kun herään, saan syödä aamiaista! En siksi, että aamiaisessa sinänsä olisi jotain hohdokasta (mustaa kahvia, pala ruisleipää ja juustoa), vaan sen myyttisyyden ja rituaalisuuden vuoksi: rikot paaston, kohtaat elämän, liityt auringon ja valon rytmiin. Tiedän kyllä, jotkut aamut ovat synkkiä ja inhottavia, sataa ehkä, ruisleipä on melkein lopussa, ei muista omaa nimeään eikä viikonpäivää, mutta aamiaisessa on silti hohtoa.

Suloista sunnuntaita ja ihania alkavan viikon aamuja Sinisen linnan kirjaston lukijoille!