Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
Otava 2009, 179 sivua.

Ilma haisee mullalta, maatuvilta lehdiltä ja savulta. Matalapaine työntää talon piippujen savut kattoa pitkin. Harmaassa valossa kaalinpäät ja salaattikerät hohtavat vihreinä. Thomas ei tee sunnuntaina töitä, mutta hän ei tiedä minne mieluummin menisi sillä kotona ahdistaa, vaikka hän lapsia rakastaakin. Hän kävelee tietä pitkin ja kukkuloilla ja puutarhassa kuin muka pystyisi harppomaan ajatuksia nopeammin, elämisen pakkoa ei hetkeen muista jos on muutakin tekemistä.

Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri on ollut lukulistallani iät ja ajat, olenpa merkinnyt sen myös "Sata kirjaa, jotka haluan joskus lukea" -listalleni. Tarvittiin vain pari ratkaisevaa sysäystä, jotta aikomus muuttuisi lukukokemukseksi: ensin Kujerrusten ihana Linnea lähetti kirjan minulle (kiitos!) ja sitten haalin kirjan luettavakseni kirjabloggaajien yhteishaasteen tiimoilta, josta saatte huomenna lukea lisää Kirjainten virrassa -blogista. Mutta nyt itse kirjaan!

Ihastuin Kristina Carlsonin kerrontaan ja tapaan kuvata ihmisiä ja miljöitä pari vuotta sitten lukemassani William N. päiväkirjassa. Sittemmin olen viitannut tuohon 1800-luvun lopun Pariisissa eläneeseen suomalaiseen jäkälätutkijaan muun muassa kirjoittaessani Joel Haahtelan uusimmasta romaanista Tähtikirkas lumivalkea ja toisaalta niinkin erilaisesta kirjasta kuin Mielensäpahoittaja. Minulla oli sellainen ennakkokäsitys, että Herra Darwin olisi hieman vaikeampi romaani kuin William N., ja niinhän se onkin, lähinnä kerronnaltaan ja rakenteeltaan. Tunnelmaltaan ja eetokseltaan nuo mainitut kaksi Carlsonin romaania ovat kuitenkin läheistä sukua toisilleen. Molemmissa tuoksuu multa, kummassakin luodataan ihmismieltä.

Herra Darwinin puutarhuri kertoo nimensä mukaisesti (fiktiivisestä) puutarhurista, leskimies Thomas Daviesista. Mies työskentelee herra Darwinin puutarhassa ja kenties omaksunut, luoja paratkoon, joitakin jumalattomia oppeja evoluutioon liittyen. Daviesin ja Darwinin kotikylässä Downissa mainittuihin herroihin suhtaudutaan vähintäänkin epäluuloisesti. Romaanin kertojina toimivat muutamat kyläläiset, jotka vuorottelevat Thomas Daviesin näkökulmasta kuvattujen jaksojen kanssa. Kyläläisten kerrontajaksot ovat hieman frakmentaaris´ta, lause- ja kappalejakoa rikkovaa tekstiä, muuten kerronta on samantapaista yksinkertaisen kaunista kuin William N. päiväkirjassa. 

Minua miellytti tämän kirjan hitaus, sen kaunistelematon mutta kuitenkin lempeä ihmiskuva, juuret syvällä maassa. Tämä kirja oli hyvä lukea juuri nyt, syyskuun viimeisenä päivänä, kun luonto on syksyn väkevissä väreissä, puutarha tuoksuu jo jäähyväisille ja sumuinen ilma saa minut kaipaamaan brittiläistä, tai edes saarivaltakuntaan sijoittuvaa, kirjallisuutta.

Herra Darwinin puutarhurista ovat bloganneet myös ainakin Penjami (joka kirjoittaa myös historiallisista Darwinin puutarhureista) Zephyr, Jum-Jum, Marjis ja Sanna.

Kristiina Carlson kertoo romaanistaan Ylen Elävästä arkistosta löytyvässä Aamun kirjassa.

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Otava 2007 (4. painos), 398 sivua.

Hän oli huutanut: saatana Hujanen, sinä minut paksuks kerran toisensa jäläkeen laitat ja sitten luikahat sotimaan, sinä uljas Suomen soturi, voi perkele, piru sinut ja sen Mannerheimin vieköön, jotka itellenne näitä mehtäretkiä järjestättä!

Ja niillä sanoilla hän oli hyvästellyt miehensä, joka oli katsonut häneen hartiat valahtaneina, kasvot valkoisina. Ja sitten se poloinen, paikkapolvinen ukko oli nostanut kätensä ja koettanut sipaista hänen hikisen, huivin alta karanneen hiusliisteensä korvan taakse, ja hän oli sen ottanut kuin huomautuksena, että hän oli epäsiisti, toisenlainen kuin nuo muut naiset, toisenlainen kuin siivo Anna Tuomi, jota hänenkin miehensä salaa vilkuili, kyllä hän sen oli nähnyt.

Sirpa Kähkösen ihanan Kuopio-sarjan neljäs osa, Finlandia-ehdokkaanakin ollut Lakanasiivet, on jatkosodan kesään 1941 sijoittuva yhdenpäivänromaani. Kirjassa seurataan eri-ikäisten ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten kohtaloita ja mielenliikkeitä sinä päivänä, kun Kuopiota pommitettiin, aamuyöstä seuraavaan yöhön.

Kähkönen heittää lukijan suoraan keskelle tapahtumia ja kohtauksesta toiseen liu'utaan luontevasti. Kähkönen ei varsinaisesti taustoita (sarjan aiemmista osista tuttuja) ihmiskohtaloita, mutta henkilöiden tavoitteita ja ratkaisuja ohjaavat aiemmat tapahtumat ja tulevaisuuden haaveet: Mizzy haluaisi New Yorkiin tai edes vielä lavalle laulamaan, vaikka sitten jossakin pienessä kaupunkipahasessa (kuten Kuopiossa!), Helvi Martiskainen kaipaa takaisin menetettyyn Karjalaan, Heiskanen haluaisi Helvin vaimokseen, Juho haluaa tutustua uuteen kiinnostavaan tyttöön, tohtori Kelo yrittää katsoa eteenpäin menetysten jälkeen ja auttaa siinä muitakin. Sota on poikkeusaikaa, jolloin monet sydämet särkyvät, unelmat on siirrettävä syrjään ja poikien pitää kasvaa miehiksi liian aikaisin.

Kähkösen kuvaileva, herkkä mutta kaunistelematon kieli piirtää työntäyteiseen arkeen limittyvät kohtalokkaat hetket kirkkaasti näkyviin. Kerronta luonnostelee erilaiset henkilöt eläviksi, saa kiintymään uusiin tuttavuuksiim ja rakastamaan entistä enemmän vanhoja tuttuja henkilöhahmoja. Anna Tuomi, jonka nuoruuden kehitystarinasta koko Kuopio-sarja alkoi, tosin esiintyy romaanissa mielestäni aivan liian vähän. Etualalle nousee sen sijaan laulajatar Mizzy, joka tahtoisi pyyhkiä menneet pois hahmostaan, mutta tietää tummien silmiensä lopulta paljastavan itsensä.

Kähkönen kuvaa mieshenkilöitään herkästi ja herkiksi, mutta sodan mielettömyys konkretisoituu ennen kaikkea naisten mielissä. Naiset kannattelevat niin sotaväen kuin siviilienkin elämää tekemällä rintamalla olevien miesten työt, ainakin välttämättömimmät, omiensa lisäksi, luovuttamalla verta haavoittuneille, raapimalla ateriat kokoon jostakin sekä huolehtimalla vanhuksista ja lapsista – vaikka ei ole tietoa, onko lapsille enää tulevaisuutta jäljellä. Elsa Hujasen raadolliset tunnot hänen katsellessaan nukkuvaa lastaan ja silitellessä jo uuden vauvan kätkemää vatsaansa pysäyttävät. Millaista on kantaa sisällään lasta läpi pommitusten, itkun ja pelon?

Olen joskus aiemminkin verrannut Kähköstä toiseen suureen suosikkiini, Ulla-Lena Lundbergiin, ja teen sen taas. Lakanasiipien kaikkitietävä, henkilöitään lempeästi ja armollisesti mutta kaunistelematta seuraava kertoja tuo mieleen Lundbergin Marsipaanisotilaan ja Jään kertojat, sota-ajan kuvauksen vuoksi ennen muuta ensinmainitun. Lundbergin kertojat ovat humoristisempia kuin Kähkösen, mutta molempien äänet ovat lämpimiä ja katse tarkka.

Lakanasiivet muissa blogeissa: Sallan lukupäiväkirja, Amman lukuhetki, Täällä toisen tähden alla, Booking it some more, Kirjojen keskellä,

David McKee: Elmeri, Roosa ja Super-Esko

David McKee: Elmeri, Roosa ja Super-Esko
Elmer, Rose and Super El, suom. Terhi Leskinen.
Mäkelä 2013, 32 sivua.

David McKeen Elmeri-kirjat ovat meidän lasten, erityisesti kolmivuotiaan, suosiossa. Elmeri on jo jonkin sortin kuvakirjaklassikko; tarinoita kirjavasta norsusta oli tarjolla suomeksikin jo omassa lapsuudessani. Värikkäitä Elmeri-kirjoja ilmestyy yhä, ja kuvitust jaksaa ihastuttaa aikuisenkin silmiä. Sen sijaan tarinat alkavat jo mielestäni toistaa itseään. Elmerin kirjava olemus on jo arkipäiväistynyt eikä herätä enää ihmetystä muissa viidakon asukkaissa, lukijoista puhumattakaan, joten jutun juuri on keksittävä muualta. Edellinen kirja oli nimeltään Elmeri ja Super-Esko, ja uusin, viime keväänä ilmestynyt puolestaan Elmeri, Roosa ja Super-Esko.

Tässä kirjassa riittää suloisen vaalenanpunaisia norsuja, kun Elmerin vanha ystävä Roosa juhlii Nestorin syntymäpäiviä ystäviensä ja sukulaistensa kanssa. Pahaksi onneksi päivänsankari on asettunut hieman turhan huteraan paikkaan vastaanottamaan onnitteluja. Kun lauma vaaleanpunaisia norsuja tömistelee iloisesti juhlakalua kohti, pettää kallionjyrkänne Nestorin alta. Roosa juoksee hakemaan apua, ja lentotaitoinen norsu Super-Esko tarttuu toimeen.

Pienille lukijoille kirjassa on siis riittävästi vauhtia ja jännitystä, mutta itse olen tykännyt enemmän vanhemmista Elmeri-tarinoista, joissa jännitys on hienovaraisempaa ja eläinten väliset suhteet monisyisempiä. Mutta herttainen on tämäkin kirja, ja kuten sanottu, kuvitus on mainio.

Elmeri, Roosa ja Super-Esko -kirjassa seikkailee myös vanha tuttu shakkiruudullinen norsu, Viljami.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Wsoy 2010, 130 sivua.

Minä ehdotan [ystävänpäivän] tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää. Lähetetään naapurille, sukulaisille, kierteleville kaupustelijoille, Volvo Markkaselle, puhelinmyyjälle ja nuorisohurjastelijoille hyvissä ajoin kortti taikka mikä sähkökirje se nykyisin on. Siinä kerrotaan ne päivät, jolloin on turha tulla koputtelemaan, eli aina. Ihan turha soitella taikka vilkutella taikka puhutella etunimellä, vaikka ei varmasti olla koskaan nähty. Ja sama takaisin, että minä annan olla rauhassa jos sinä annat olla. Minä aion hakea tälle EU-rahaa.

Nyt minäkin olen viimein lukenut Tuomas Kyrön suursuosion saavuttaneen Mielensäpahoittaja-kirjan. Kaikki muut ovatkin jo tainneet lukea sen, ja Hesarin Paras 2000-luvun romaani -äänestyksessäkin se nousi sijalle 24 (jatko-osa Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike sijalle 81). Sysisuomalainen valittaja oli toki tullut tutuksi muun muassa Helsingin sanomien kolumneistaan ja lukuisista sitaateista, joita viljeltiin pari vuotta sitten esimerkiksi sosiaalisessa mediassa (radiokuunnelmia en ole kuunnellut). Olen myös lukenut viime vuotisen Kirjan ja ruusun päivän "ruusukirjan", Tuomas Kyrön Miniän, jossa vanhakantaista jukuripäätä tarkastellaan pojan vaimon näkökulmasta.

Mielensäpahoittaja koostuu omalaatuisista mielipidekirjoituksista, joissa seitsemänkymppinen, yksin asuva mies kirjoittaa paikallislehteen. Mielensäpahoittaja toteaa veriarvojensa parantuneen olennaisesti sen jälkeen, kun hän alkoin valittamaan. Kun paras (ja ainoa) ystävä Yrjänä on hiljattain kuollut ja vaimo joutunut hoitokotiin, voi ottaa kynän käteen ja puhutella tekstien välityksellä topakasti niin liian kovaa kaahaavia autoilijoita kuin oletettua katiskavarastakin.

Mielensäpahoittajan luettuani en ihmettele, että jotkut vertasivat Kristiina Carlsonin William N. päiväkirjaa Kyrön kirjaan. Vaikka tyylilaji on eri, Carlsonin erakkoluonteisessa ja epäluuloisessa päähehnkilössä on paljon samaa kuin Kyrön karvahatussa. Hahmoja yhdistää myös "piilohumaanisuus"; kärkkäistä mielipiteistään huolimatta heissä on lämpöä ja ihmisystävällisyyttä. Etenkin mielensäpahoittajassa – hän on päältä katsoen vanhakantainen jäärä, mutta puhuu monien modernien, humaanien ja ekologisten arvojen puolesta, vastustaen kiirettä, kerskakulutusta ja maahanmuuttovastaisuutta ja kannattaen lähiruokaa, hidastamista, lähimmäisen kunnioittamista ja virheetöntä suomen kielioppia.

Aluksi Kyllä minä niin mieleni pahoitin -alkuisten sutkausten lukeminen pidempinä teksteinä tuntui jotenkin hassulta, enkä ihan heti päässyt tunnelmaan. Kirjan edetessä minulle kävi kuten monelle muullekin: nauroin ääneen ja kiinnyin Mielensäpahoittajan hahmoon. Kaunokirjallisesti teos ei ole mikään erityinen helmi, mutta viihdyttävää, sujuvaa ja ajatteluttavaa luettavaa Mielensäpahoittaja tarjoaa.

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Helioskatastrofen, suom. Petri Stenman.
Like 2013, 138 sivua.

Minä nukahdin taas. Minä näin unen tulevan ja se oli kuin vihreät sormet kurottautuisivat päähän ja syvemmälle ruumiiseen. Minä en pystynyt liikkumaan. Minä vajosin läpi patjan ja makasin sängyn alla hyvän tovin ja katsoin sängyn lautapohjaa ja pölytukkoja ennen kuin nousin uudestaan ja leijuin katonrajaan. Minä katsoin alas Ulfiin, joka istui edelleen vierelläni. Minä näin itseni suljettuine silmineni ja yritin päästä alas sinne missä minä olin. Näinhän minä sen, että minä makasin siellä. Vihreys veti minut takaisin ja hyppäsin itseeni kuten sukelletaan mereen.

Helioskatastrofi on Linda Boström Knausgårdin, puolisonsa Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisesta Taisteluni-romaanisarjasta tutun runoilijan ja novelistin ensimmäinen romaani. Auringonhehkuisesta nimestään huolimatta romaani piirtyi mieleeni pikemminkin lumenhohtoisena ja kylmän säkenöivänä. Olen lukenut jonkin matkaa niin ikään tänä syksynä Likeltä ilmestynyttä esikoisromaania, Sarianna Vaaran Huomenkellotyttöä, ja huomaan kirjoissa samoja teemoja ja talvisia kuvia. Näitä teemoja ovat ainakin mielenterveyden rajat sekä nuoren tytön kasvu epävakaissa oloissa.

Jostain syystä – ehkä siksi, että romaani alkaa surrealistisella kuvauksella siitä, kuinka tyttö syntyy isänsä päästä kypärässä ja haarniskassa – olin kuvitellut Helioskatastrofin paljon kryptisemmäksi, vaikeammaksi ja kokeilevammaksi romaaniksi kuin mitä se oli. En kuitenkaan missään nimessä pettynyt kirjaan; se ei ole yksiulotteinen kurjuuskertomus, vaan koskettava ja väkevä, runollinen ja surullinen nuoren tytön kasvutarina mielisairauden ja uskonnollisen hurmoshenkisyyden ristipaineessa. Linda Knausgård kirjoittaa kuulasta, tiivistä tekstiä, jossa arkiset hetket ja mielen harhailut rytmittyvät hengästyttävästi mutta sulavasti.

Helioskatastrofin minäkertoja on kaksitoistavuotias tyttö, jonka isä sairastuu skitsofreniaan ja viedään sairaalaan. Sosiaaliviranomaiset ottavat tytön hoiviinsa, nimeävät hänet uudelleen Anna Bergströmiksi ja sijoittavat hänet perheeseen, johon on jo kauan toivottu tyttöä. Anna päätyy asumaan pohjoisruotsalaiseen pikkukylään, jossa vaikuttaa kaksi voimakasta liikettä: helluntaikirkko ja raittiusliike. Annan kasvatti-isä Sven toimii raittiusliikkeen johdossa, ja Annakin laitetaan kasvattiveljiensä Ulfin ja Urbanin kanssa levittämään täysraittiin ja liikunnallisen elämäntavan sanomaa talosta taloon (tässä kohtaa ajattelin Olli Jalosen Poikakirjan poikia myymässä poliittisin iskulausein koristeltuja tulitikkuja).  Anna halutaan mukaan myös helluntaiseurakunnan toimintaan. Hänen uskotaan pystyvän puhumaan kielillä, ja tarpeeksi tiukassa tilanteessa Anna puhuukin.

Koskaan ennen en ollut tuntenut kuten tunsin nyt, kirkossa joka oli täynnä minusta tulevia sanoja, syvimmältä sisältäni.

Ne tulivat ja maalasivat kaiken ympäriltäni siniseksi. Ne pyörähtelivät ja minä sukelsin aaltoihin. Minä näin tytön makaavan sängyssä nukkumassa, hänen hiuksensa olivat hajallaan tyynyllä. Kumarruin hänen päälleen silittääkseni hänen poskeaan. Silloin hän avasi silmänsä. Minä putodin tunnelin läpi ja heräsin siihen, että makasin lattialla. Pastorin pojat ja Ulf kumartuivat päälleni.

– Minähän sanoin että hän osaa, Ulf sanoi.

Boström Knausgård kirjoittaa raadollisistakin asioista kauniisti ja kirkkaasti, ja alkuteokseen tutustumattakin voin sanoa, että Petri Stenmanin suomennos on hyvin onnistunut. Helioskatastrofi on hyisen kirkas pieni romaani siitä lähes näkymättömästä rajasta, joka erottaa "hullut" "meistä muista" ja kuinka sen rajan taakse työnnetään.

Osallistun tällä kirjalla Tea with Anna Karenina -blogin lukuhaasteeseen Mieleni on rajaton.

Ainekirjoitushaaste: Mikä meitä yhdistää

Pudonneiden omenoiden Liina ideoi muutama viikko sitten Ainekirjoitushaasteen, jonka ajatuksena on, että haasteeseen osallistuvat bloggaajat kirjoittavat blogiinsa samasta aiheesta, samaan aikaan. Ainekirjoitusotsikon keksijä arvotaan edelliseen kirjoituskierrokseen osallistuneiden joukosta, ja tämänkertaisen otsikon "Mikä meitä yhdistää" on keksinyt Leopardikuningatar. Leopardikuningatar ajatteli otsikkoa sorvatessaan erityisesti parisuhteita, ja noudatan tehtävänantoa tältä osin. Sen sijaan olen nolosti myöhässä, sillä unohdin haasteen täysin, postailin aiemmin tänään ihan muusta ja muistin ainekirjoituksen vasta nähdessäni kuuden aikaan useita samanlaisia otsikoita blogivirrassani. En myöskään ollut kotona koneen ääressä asian huomatessani, mutta parempi myöhään jne... Vaikka vähän jo kurkin muiden kirjoituksia, vannon etten plagioi ketään ;). Mutta asiaan ja aiheeseen siis:

Mikä meitä yhdistää?

Meitä yhdistää vihkiminen, lapset, koti ja asuntolaina. Varsin yleisiä "virallisia syitä" yhdessä pysymiselle, ja kaksi ensin mainittua ovat ihan oikeita syitä välttää eroa viimeiseen asti. On tärkeää pitää kiinni siitä mitä on luvannut, niin isoissa kuin pienissäkin asioissa, ja jaettu vanhemmuus olisi varsin haastavaa, jollei asuisi saman katon alla. Uskon kuitenkin, että olisimme ja pysyisimme yhdessä, vaikka meillä ei olisikaan noita alussa mainittuja, sinänsä hyvin tärkeitä yhdistäviä tekijöitä.

Meitä yhdistää arki. Pidämme pitkälti samanlaisesta arjesta, johon kuuluu työtä ja lepoa, sopivasti kotona oleilua ja kyläilyä, luontoa ja retkiä, uintia ja kävelylenkkejä, yhdessäoloa ja omaa aikaa. Kumpikaan ei halua olla koko ajan menossa, mutta emme toisaalta ole mitään täysin kotihiiriäkään, varsinkaan mies. Onneksi saan välillä jäädä kotiin yksin tai osan lapsista kanssa, jos en jaksa tai halua lähteä jonnekin. Haluamme tehdä paljon asioita koko perheellä, vaikka joskus on mukava jakautua pienempiin ryhmiin.

Meitä yhdistää juhla. On ihanaa rakentaa pikku hiljaa omia juhlaperinteitä ja osallistua yhdessä kummankin suvun ja ystäväpiirin pieniin ja suuriin juhliin. Reissut ja lomamatkat yhdistävät, luovat erityisiä muistoja. Pienet huomionsoitukset – kun leivon pullaa miehen ollessa töissä tai mies tuo minulle töistä tullessaan kukkia – tuovat juhlan arjen keskelle.

Meitä yhdistävät tavoitteet ja unelmat. Kun menimme yhteen, halusimme samoja asioita: avioliiton, lapsia, (oma)kotitalon. Nyt meillä on ne, ja niistä ei tarvitse enää haaveilla, mutta työ on vasta alussa: lasten kasvatus, talon remontti ja ylläpito – ja avioliittoakin toivottavasti vielä muutama vuosikymmen edessäpäin. Toteutumattomiakin unelmia on tietysti vielä, yhteisiä ja kummankin omia, jotka toinen hyväksyy, joissa tukee ja kannustaa.

Meitä yhdistävät arvot. Kannatamme molemmat niin sanottuja pehmeitä arvoja. Raha ja status eivät ole meille tärkeitä, vaikka rahaakin toki tarvitaan eikä sitä tuhlailla holtittomasti. Pieniä kauniita, ihania turhuuksia voi silti suoda itselleen, toiselle ja lapsille. Luonto on tärkeää, samoin kulttuuri (lukeminen, teatteri, tanssi, musiikki...) Perhe on kaikista tärkein.

Meitä yhdistää sovinnollisuus. Yhteisiin vuosiin on mahtunut myös riitoja, erimielisyyksiä, loukattuja tunteita ja väärinymmärryksiä. Niistä on kuitenkin selvitty, emme osaa olla pitkään epäsovussa. Joistain asioista on väännetty kättä yhä uudelleen ja uudelleen, mutta lopulta niissäkin on löydetty yhteisymmärrys. Emme ole pitkävihaisia. Pyydämme ja annamme anteeksi.

Meitä yhdistää kymmenen yhdessä vietettyä vuotta, ja tulevat vuodet, jotka vietämme yhdessä. Yhteiset muistot liittävät meidät yhteen, luovat me-henkieä, kantavat eteenpäin. Varmuus siitä, että haluamme olla yhdessä vastaisuudessakin, tuo turvaa ja onnentunnetta.

Meitä yhdistää rakkaus. Keskinäinen vetovoima toi meidät yhteen, ja se myös pitää meidät yhdessä. Hellyys, halaukset ja suukot kuuluvat kiireiseen ja väsyneeseenkin päivään.

Vaikkei tämä olekaan aineistopohjainen aine, haluan lainata tähän Helmet-kirjaston facebook-sivulta tänään bongaamani Arvo Turtiaisen runon:

Oli ranta ja meri 
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä
oli länsituuli ja aurinko
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä
oli levien tuoksu ja lokkien kirku
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä. 

Ja kultahiuksinen tyttö laiturilla
ja poika kosketti kädellään tytön hiuksia
ja tyttö leimahti liekkiin kuin soihtu
ja aurinko räjähti tuhansiksi sirpaleiksi
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä
ja poika paloi liekissä, hänestä tuli mies
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä.

Ja tuli ilta ja aamu, arkipäivä.
Sitä kesti neljäkymmentä vuotta
yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä. 
Tuli syksy, keltaiset lehdet yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä. 

Erityisesti runon viimeinen säkeistö koskettaa. Aika kuluu hirmuisen nopeasti, myös tavallinen arki. Tai ehkä etenkin juuri ne tavallisen ihanat ja ihanan tavalliset päivät. Nautitaan niistä, yhdessä.

P.S. Kuten Siina, minäkin aivan liikutuin tätä kirjoittaessani. Snif! Käykäähän lukemassa muitakin ainekirjoituksia, niitä löytyy goolella ja myöhemmin koosteena Leopardikuningattaren blogista. Edellisen ainekirjoitusotsikon tuottama postaussato löytyy Pudonneista omenoista.

Olli Jalonen: Poikakirja

Olli Jalonen: Poikakirja
Otava 2010, Seven-pokkaripainos 2011, 256 sivua.

Olli Jalosen Poikakirja on ollut lukulistallani jo kauan, käväissyt kirjastosta lainassakin. Noin vuosi sitten ostin kirjan pokkaripainoksen antikvariaatista, mutta romaani ehti pölyttyä omassa hyllyssänikin hetken. Odotin kirjalta paljon, sillä lukemattakin arvostin Olli Jalosen kirjailijana korkealle (mitä muuta voi odottaa, jos puoliso Riitta Jalonen kirjoittaa niin huikeita kirjoja!) Poikakirjaa on myös kehunut moni, jonka kanssa kirjamakuni menee yksiin.

Poikakirja on ymmärtääkseni pitkälti omaelämäkerrallinen romaani, joka kertoo millaista oli olla koulupoika pienellä paikkakunnalla 1960-luvun Suomessa. Monet aikuiset ovat enemmän tai vähemmän sodan traumatisoimia. Tällainen sotaa sisällään kantava mies on romaanissa erityisesti Ollin luokan opettaja, jonka sisällä on sirpaleita jotka lähtevät öisin kiertämään kun lihasjännitys laukeaa nukahtaessa pois. Opettaja vaatii poikaluokkansa pojilta miehekästä suoraselkäisyyttä, rohkeutta, isänmaallisuutta ja kommunismin vastaisten tulitikkuaskien myymistä talosta taloon. Eniten inhosin sitä, kuinka opettaja kohteli muiden poikien kiusaamaa poikaa ja tämän äitiä.

Onneksi kertojan perhe on sympaattinen, vaikka silläkin on omat kipupisteensä. Kertojalla on kolme isosiskoa, jotka huitelevat osin jo omissa menoissaan, sekä vuotta nuorempi pikkusisko, "Pieni", joka oppii laulujen sanat ja sijamuodot hetkessä mutta viettää päivänsä koulunkäynnin sijasta kotona ikkunan ääressä, tielle katsoen ja sälekaihtimia vuoroin avaten ja sulkien. Jalonen kuvaa hyvin sitä, kuinka lapsi ei näe koko kuvaa perheestään ja maailmasta: paljon jää huomaamatta ja kaikkea ei ymmärrä.

Romaanin ajankuva on elävä, samoin sukellus keskenkasvuisen pojan mielenmaisemaan. Poikakirja ei tarkastele 1960-lukua nykyhetken perspektiivistä eikä lapsuutta aikuisuuden perspektiivistä, vaan näkökulma on aidosti kerronnan hetkessä ja niissä reunaehdoissa, joissa nuori minäkertoja näkee ja kokee. 1960-luvun arki tulee näkyväksi kun vietetään saunailtoja ystäväperheen kanssa ja lapset saavat hiilihappojäiden välissä säilöttyä jäätelöä jälkiruuaksi, kun nukutaan kovilla olkipatjoilla kisakoulun lattialla tai pelataan fortunaa.

Romaanin kieli on yksinkertaista kuin aikakauden arkiateriat ja kaunista kuin mäntyjen latvat laskevan auringon säteissä. Vaikutelmaa täydentää kielen ja kerronnan ajoittainen lapsekkuus ja kursivoidut "muistiinpanot" käänteentekevistä hetkistä, jolloin aikuisten vähän epälooginenkin maailma avautuu taas hieman paremmin.

Poikakirja on saanut ansaitusti varsin paljon huomiota blogeissa; kurkkaa vaikka mitä Katja, Sara, Hanna, Jori ja Sanna ja Mari A. ovat kirjasta pitäneet, sekä lue Parnasson hieno arvio.

Helsingin sanomien Paras 2000-luvun kotimainen romaani -äänestyksessä Poikakirja nousi sijalle 29.

Paula Hahtola: Aita

Paula Ahtola: Aita
Atena 2013, 157 sivua.

Sanoin, että sitä kesti kahdeksan vuotta. Sen jälkeen toivoin unohtavani kaiken, mutta miten unohtaa, kun he asuivat siinä, mies ja vaimo. Puutarhat olivat rinnakkain. Kerroinhan jo, että se oli paritalo?

Paula Ahtolan toinen romaani Aita on varsin samankaltainen kuin toinen tänä syksynä lukemani pienoisromaani, Pertti Lassilan esikoisteos Ihmisten asiat. Molemmissa iäkäs nainen muistelee elämäänsä ja ihmissuhteitaan, punnitsee valintojaan ja elämänratkaisujaan. Kummankin romaanin kerronta etenee ilman näkyvää draamaa; jännitteet ovat sisäisiä, eivät ulkoisia. Molempia kirjoja luin hitaasti, ja monet asiat selkiytyvät vasta viimeisillä sivuilla.

Aidan alkuasetelma – nainen saapuu, oikeastaan pakenee, hotelliin veden äärelle muistelemaan jo päättynyttä suhdettaan varattuun mieheen – tuo kuitenkin vahvasti mieleen erään toisen romaanin, Anita Brooknerin Rantahotellissa, josta kirjoitin blogiini pari vuotta sitten näin:

"Edithin ja minut on Rantahotelliin kuljettanut Booker-palkittu kirjailija Anita Brookner. Olen aiemmin yrittänyt lukea Brooknerin Hyvää seuraa -romaania, mutta tuskastuin kirjan hidastempoiseen kuvailuun ja tunteeseen, että mikään ei liiku, ei sen enempää tapahtumien, tunteen kuin kielenkään tasolla. Rantahotellissaon samaa unenomaista tunnelmaa, mutta tapahtumien havainnoiminen sydänsuruisen Edithin kautta tuo kirjaan intiimiyttä ja tiiviyttä, jonka uskoin kantavan lyhyen romaanin (176 s.) loppuun. Rantahotelli oli minulla mukana kahdella lyhyellä heinäkuisella lomareissulla; järvenrantatalossa ja merenrantamökissä, mutta kirja on yhä kesken. Brooknerin kerronnassa on jotakin rauhoittavaa ja nautittavaa, mutta tuskastuin kuitenkin romaanin keskivaiheilla ja päätin lukea välillä jotakin muuta."

Minulla oli samankaltaiset tunnelmat Hahtolan Aitaa lukiessani. Päähenkilö Linnea kertoo tarinaansa niin etäännytetysti, että en kykene samastumaan siihen, vaikka aistinkin naisen tunnekuohut sekä muistojen että nykyhetken merkityksellisissä tilanteissa. Romaanin kerronta ja rakenne eivät nekään varsinaisesti tue tarinaan heittäytymistä: dialogin sijaan repliikit esitetään epäsuorasti, ja tarinaa kierretään auki lopusta alkuun. Pidän hitaista kirjoista, arkisten yksityiskohtien, kätkettyjen tunteiden ja vaivihkaisten eleiden kuvailuista, mutta Aidassa nämä ominaisuudet miltei saivat minut jättämään kirjan kesken kuin Rantahotellin. Luin kirjan kuitenkin loppuun, ja tunnelma onneksi tiivistyi kirjan edetessä, vaikka lukukokemukseni jäi lopultakin varsin haaleaksi.

Hahtola kirjoittaa kaunista, rauhallista lausetta. Romaanin tapahtumat sijoittuvat pääosin Saksaan – Linnea on Saksaan muuttanut ja siellä saksalaisen miehen kanssa avioitunut, sittemmin eronnut, eläkkeellä oleva sairaanhoitaja – ja suomen ja saksankielen sekä kulttuurin erot, merkitysvivahteet ja erilaiset mielenmaisemat tuovat kirjaan omat sävynsä.

Tikka&Lappalainen&Järvinen: Kahvintuoksuinen Helsinki. Historiaa ja tarinoita kahviloista

Katja Tikka & Leea Lappalainen & Anu Järvinen: Kahvintuoksuinen Helsinki.
Historiaa ja tarinoita kahviloista.
Minerva 2013, 152 sivua.

Villipuutarhan kannattelevana voimana on eräänlainen luovuuden filosofia. Yllättäviä ratkaisuja sovelletaan yhtä hyvin sisustuksessa kuin kahvilan tuotteissa ja vaihtuvassa ohjelmistossa. Inspiraation lähteestä syntynyt kahvila vaikuttaa samalla tavoin asiakkaidensakin mielikuvitukseen, ja monen voi nähdä kirjoittavan tai lukevan koko iltapäivän santsikupin ääressä. Paikka, jota ei ole koskaan markkinoitu, houkuttelee yllättäen kävijöitä Japania ja Amerikkaa myöten.

Voi ei – amerikkalaiset ja japanilaisetkin ovat löytäneet aivan hurmaavalta kuulostavan Kahvila Villipuutarhan, mutta minä en muista edes kuulleeni siitä, vaikka olen asunutkin Helsingissä muutaman vuoden. Nykyään Helsingin kahvilat ovat minulle turhan kaukana pikaiselle piipahdukselle, mutta Kahvintuoksuinen Helsinki -teosta selatessani laitoin Villipuutarhan lisäksi muistiin pari muutakin kahvilaa, joissa haluan ehdottomasti käydä.

Paitsi uusia löytöjä, Kahvintuoksuinen Helsinki tarjoaa myös nostalgisia muistoja: lukiessani tutuista kahviloista muistan, kuinka livahdimme lukiokavereiden kanssa "hyppytunneilla" Stockan kahvilaan, kuinka opiskeluaikoina Yliopiston päärakennuksen kahvilassa tuli käytyä lähes päivittäin, kuinka ystäväni veivät minut polttariaamunani brunssille Fazerille tai kuinka etsiydyimme miehen ja lasten kanssa Saarenvartijan tupaan kesken Korkeasaaren kierroksen. Kahvintuoksuinen Helsinki -kirjassa esitellään myös kahviloita, joissa en ole koskaan käynyt enkä voi ikinä käydäkään, sillä niitä ei enää ole – kuten The English Tea-Room ja Nissenin kahvilaketjun kahvilat.

Kirja on jaettu kahvinjuonnin ja helsinkiläisen kahvilakulttuurin historiaa käsittelevän johdannon jälkeen neljään osioon: Empire-Helsingin helmiä, Meren ja luonnon äärellä, Kantakaupungin katuvilinässä ja Ratikkamatkan varrella. Jokaiseen "kahvilatarinaan" on valittu oma näkökulmansa tai jonkilainen fokus; toisissa kahviloissa kiinnostaa ennen muuta sen pitkä ja kenties vaiheikas historia, toisissa tunnelma, ympäristö tai vaikkapa kahvilarakennuksen tai perustajaperheen tarina. Artikkelit ovat kohtalaisen pitkiä ja niissä on paljon tietoa.

Silmä lepää kirjan upeissa ja herkullisissa valokuvissa. Kuvakulmat kahvilaelämään ovat monipuolisia: toisissa kuvissa näkyy yksityiskohtia, kuten leivonnaisia tai koristeita, toisissa kahvilamiljöötä tai sitä ympäröiviä maisemia laajemminkin. Suurin osa kuvista on Anu Järvisen varta vasten tätä kirjaa varten ottamia, mutta mukana on myös mustavalkokuvia vanhempien kahviloiden historiasta.

Olisipa ihanaa päästä torikahville tai vaikkapa Regattaan meren äärelle. Missä sinä olet juonut kahvia tai teetä tänään? Kahvintuoksuista ja leivoksenmakeaa sunnuntaita!

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen
Suomentanut Hilja Mörsäri.
Into 2013, 71 sivua.

Kosmoksen runot voivat olla vain kuiskauksia.

Aforismit eivät ole minun genreni, mutta Edith Södergranin (1892-1923) aforismeista koostettu kaunis pieni kirja, Kaikkiin neljään tuuleen houkutteli kiteytettyjen ajatusten pariin. Södergranin runotkin ovat monesti aforistisia, kuten Hilja Mörsäri kirjoittaa aforismien jälkeen sijoitetussa Södergran-taustoituksessaan, mutta kieltämättä tuntui erikoiselta lukea lauseen tai kahden mittaista Södergrania.

Erikoisia ovat jotkut aforismitkin; esimerkiksi: Se joka ei ole toiminnan ihminen, saattaa sanoa, että laumat haisevat pahalta, mutta Napoleonilla ei ole nenää ja aallot kantavat häntä. Toiset taas ovat kauniita kuin runo, kuten tuo postauksen alkuun siteeraamani aforismi kosmoksen runoista, tai väkeviä, kuten Ihailtavaa on syksyn nopea tuhotyö. Ajattelemisen aihetta (ainakin tällaiselle "valekriitikolle") antaa myös tämä vähän pidempi aforismi:

Arvostelija on usein henkilö, joka puhu kirjasta niin kauan, ettei kukaan enää tiedä, minä arvoinen se on. Jotta kritiikki täyttäisi tehtävänsä, kriitikon tulisi selvästi, ilman yhtään epäröintiä, sanoa, millainen kirja on. Kirjat tarvitsevat tavaramerkkinsä niin kuin muutkin tavarat.

No, lisättäköön "tuoteselosteeseen" sitten vielä, että kirjasta löytyy myös Parantolateksti, jonka Södergran kirjoitti suomeksi Nummelan keuhkotautiparantolassa arviolta vuonna 1910 ja jossa Elämässäni ainoa päämäärä on päästä parantolan isolle katolle ja Synkkä virta syöksee myllertävän meren maininkiin. Ja jos ei muuten, niin Kaikkiin neljään tuuleen kannattaa tarttua kauniiden vanhojen vaokuvien vuoksi, joissa Södergran katsoo kameraan tai siitä ohi lapsena, aikuisena, peilin kautta.

Edith Södergran. Kuva: Svenska litteratursällskapet.

Päätän tähän postaukseeni osallistumiseni Pakolaisavun ja kirjabloggaajien lukutaitokampanjaan. Lahjoitan keräykseen euron jokaisesta kuluneen viikon aikana lukemastani kirjasta sekä viisi euroa tämän lastenkirjapostaukseni johdosta. Yhteensä luin siis "kahdeksan euron edestä", jonka pyöristän kymppiin ja käyn lahjoittamassa huomenna täällä. Kirjaboggaajien avaamalle tilille on kertynyt upeasti jo yli tuhat euroa. Kiitos Kirjainten virran Hannalle tempauksen ideoinnista ja käynnistämisestä!

Vanhoja (ja vähän uudempiakin) lastenkirjaihanuuksia

Mukavaa maanantai-iltaa! Tarkoitukseni oli kerryttää lukutaitokampanjan aikana luettujen kirjojen määrää lukemalla erityisen paljon lapsille, mutta olen tainnut lukea pikemminkin tavallista vähemän. Yllä oleva kuva kuvastaa enemmänkin sitä, mitä olen ajatellut lukea, kuin sitä, mitä on tosiasiassa tullut luettua. Lähes helteiset syyskuun alkupuolen säät ovat suosineet pikemminkin ulkoilua kuin lukemista, ja lauantaina ohjelmassa oli koululaisen Unisef-kävely ja kyläilyä.

Ilon Wiklandin Sammeli, Eeva ja minä on ihana kirjastolöytö, jonka ottaisin kernaasti omaankin hyllyyn. Muistelen, että kirja on ollut meillä lainassa aiemminkin. Esikoiseni luki tämän ääneen pikkusisaruksilleen kuusivuotiaan päiväpeitosta rakentamassa ihanassa "lukumajassa".

Aion itsekin vielä lukea tuon Ilon Wiklandin kirjan vaikka sitten itsekseni, ja kun aurinko taas näyttäytyy, otan sen herkullisista (kirjaimellisesti, tarinassa syödään leivoksia!) kuvituksista valokuvia ja postaan kirjasta.

Meille kertyy kirjastosta kotiin aika paljon satukokoelmia, sillä niitä tulee luettua hitaasti. Joskus joku satukokoelma on iltasatukirjana ja silloin se etenee tasaisen varmasti, mutta useimpia kokoelmia luetaan satu silloin, toinen tällöin -tyylillä. Monet vanhemmat sadut ovat sellaisia, että lapset eivät jaksa niitä kovin montaa kuunnella peräjälkeen. Minuun vetoavat klassiset tai kansallisromanttiset sadut ja kuvitukset, kuten Anni Swanin, Rudolf Koivun, Elsa Beskowin ja Maija Karman kynänjälki, uudempia kotimaisia tekijöitä unohtamatta. Lapset taas poimivat hyllystä mielellään prinsessasatuja, ja Walt Disney ja monet samantyyliset, yksinkertaisten linjojen ja runsaiden (pastellin)värien kuvitukset ovat suosiossa. Toisaalta eräs Rudolf Koivun satukirja tarttui mukaan nelivuotiaan aloitteesta.

Eilen luin yhden sadun Elsa Beskowin hurmaavasta, ulkoasultaan nostalgisesta Beskowin Satuvakasta (Gummerus 1987). Satu peikosta, joka halusi olla prinsessa, oli vanhanaikaisen opettavainen. Prinsessaksi ei voi muuttua pelkän puvun avulla, ja hyveitä ei voi varastaa itselleen. Sadussa oli myös huumoria, eikä loppuratkaisu ollut perinteisen romanttinen, vaikka alkuasetelmassa etsittiinkin prinssille puolisoa. Beskowin ihania kuvia oli tässä sadussa vain kaksi, mustavalkoisia piirroksia kuten muutkin kokoelman kuvat.


Marja-Liisa Pitkärannan kuvitukset miellyttävät meidän perheessä niin lasten kuin aikuistenkin silmää. Minulle Pitkärannan kuvat ovat lisäksi nostalgisia, olihan hänen kuvituksiaan runsaasti kirjoissa ja postikorteissa myös lapsuudessani 1980–90 -luvuilla. Pitkäranta osaa kuvata luontoa yhtä aikaa realistisesti ja sadunhohtoisesti. Terttu Ollikan kirjoittama Suopojan saappaanjäljet (Karisto 2001) on kuvakirjaksi varsin pitkä ja se onkin meillä vielä kesken.

Maria Vuorion Kiitollinen sammakko ja muita satuja järviseudulta kiinnitti huomioni suloisen pienen kokonsa ja kauniin vihreän, Virpi Pennan käsialaa olevan kantensa ansiosta. Emme kuitenkaan ole ehtineet lukea kirjasta ensimmäistäkään tarinaa, sen sijaan luimme tänään Juha Virran kirjoittaman ja Marika Maijalan kuvittaman Sylvi Kepposen pitkän päivän. Olemme aiemmin lukeneet kaksi muuta Sylvi Keppos -kirjaa, tämä sarjan ensimmäinen osa oli ehkä myöhempiä humoristisempi niin tarinaltaan kuin kuvitukseltaan.

Luetaanko teillä paljon satukokoelmia, ja jos luetaan, niin suositteko perinteisiä satuja vai uudempaa tuotantoa?

P.S. Jokainen tässä postauksessa mainittu kirja kerryttää eurolla lahjoitustani Pakolaisavun lukutaitokampanjaan, jonka Jelpi-sivulle pääset tästä.

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Otava 2013, 343 sivua.

Kirjan päähenkilöä ei saisi sekoittaa kirjailijaan, mutta Roosa ei voi olla näkemättä Kiiman samanikäisessä, samassa kaupungissa elävässä, samaa lukiota käyvässä pojassa heijastusta Siikalasta itsestään. Siikala oli epävarma, toivoton unelmoija, joka tunsi sisällään intohimon ja lahjakkuuden, mutta arasteli paljastaa sitä maailmalle. Siikala pelkäsi, että maailma torjuisi hänet, nauraisi ja ilkkuisi hänelle kun hän olisi kaikkein haavoittuvimmillaan, alasti kaikkien edessä joka ikistä salaisinta ajatusta ja fantasiaa myöten.

Pasi Pekkolan esikoisromaani Unelmansieppaaja kertoo yksinäisistä, pelon ja haaveiden välissä tempoilevista ihmisistä, joita yhdistää itsemurhan tehnyt kirjailija. Romaani on fiktiota, mutta sen lähtöpisteenä on todellinen, vuonna 2001 tapahtunut kirjailijan kuolema. Olin hieman yllättynyt siitä, että Harri Sirolan hahmo ja kohtalo oli niin vahvasti mukana kirjassa, siitä kun ei kirjan ennakkotiedoissa ollut (muistaakseni) mitään mainintaa. Metron alle heittäytyvä kirjailija mainittiin kyllä romaanin kuvauksessa, mutta en heti tajunnut yhteyttä enkä arvannut sitä, kuinka paljon romaanissa esiintyvän kirjailija Ville Siikalan hahmo on velkaa Harri Sirolan kirjalliselle uralle ja henkilöhistorialle.

Kolmikymppisen kirjallisuustieteen opiskelijan, Roosan, elämä muuttuu, kun kirjailija kävelee hänen ajamansa metrojunan alle Kampissa. Siikalan viimeinen katse syöpyy Roosan mieleen ja kirjailijasta tulee hänelle pakkomielle. Roosa lukee Siikalan koko tuotannon – romaania "Unelmasieppaaja" ei tosin tahdo löytyä mistään, mutta Villen nuoruudenystävä, entinen ammattikoripalloilija Tapio lainaa kirjan Roosalle. Graduseminaarissa Roosa ilmoittaa tekevänsä lopputyönsä Ville Siikalasta, teoreettisena taustana Roland Barthesin näkemys kirjailijan kuolemasta edellytyksenä tekstin synnylle. Opiskelutoverit hymähtelevät ja ohjaaja yrittää selittää jotakin Barthesin termien vertauskuvallisuudesta, mutta Roosa on päättäväinen. Siikalan kuolemasta täytyy löytää joku merkitys.

Jo ennen metro-onnettomuutta Roosa on ollut haavoilla yksipuolisen rakkaussuhteen ja syömishäiriön vuoksi. Kaikki muutikin Unelmansieppaajan henkilöt ovat jollakin tapaa vereslihalla. Tapion mieltä ei paina ainoastaan menetetty ystävä ja hiipunut koripalloura, vaan myös lapsi, jota hän ei tunne, ja nainen, jota hän ei voi unohtaa. Psykiatrisessa sairaalassa hoitajana työskentelevän Aki harteille yritetään työntää osasyyllisyyttä Siikalan kuolemasta, mutta Aki haluaa nostaa harteilleen vain painoja, olla vahvin ja paras. Vain rautaa nostaessaan Aki kykenee unohtamaan lapsuudessa kokemansa hylkäämisen, pelon ja toisten pilkan. Naapurin isätön pikkupoika katsoo Akia ylöspäin ja uskoo, että Akin haave painonnostomestaruudesta toteutuu vielä.

Unelmansieppaajan ihmiskohtalot ovat rosoisia, mutta romaanin kieli ja kerronta on yksinkertaista, särötöntä ja sileää. Tarinat ovat sentimentaalisia, tyyli ei. Luvut on otsikoitu kulloisenkin näkökulmahenkilön mukaan – jokaisella on oma tarinansa, mutta henkilöiden tiet ristevät enemmän tai vähemmän. Romaanin jännitteet kantavat ja henkilöiden elämäntarinat on taitavasti punottu ja sujuvasti kerrottu.

Myös Katja on lukenut Unelmansieppaajan.

Bo Carpelan: Yötä vasten

Bo Carpelan: Yötä vasten
Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Mot natten suomentanut Caj Westerberg.
Kansi: Timo Numminen
Otava 2013, 57 sivua.

Koin Yötä vasten -kokoelman sisarteoksena Bo Carpelanin kaksi vuotta sitten julkaistulle postuumille romaanille Lehtiä syksyn arkistosta. Molemmissa ollaan lähdön ja syksyn tunnelmissa. Lehtien lukemisesta on jo pari vuotta eikä minulla ole kirjaa nyt tässä, että voisin sitä selailla, mutta postuumi kokoelma tuntuu päättyvänkin varsin samankaltaisiin kuviin ja tunnelmiin kuin postuumi romaani: metsä sulkee sisäänsä, hämärä laskeutuu.

Yötä vasten kokoelmassa on kuitenkin, tummasta nimestään huolimatta, paljon valoa, kesäisiä kuvia, pioneja ja aurinkoa. Runojen puhuja tuntuu katsovan, paitsi muistellen taaksepäin, lapsuuden huolettomiin päiviin, myös uteliaana eteenpäin.

Runon Pihapioni alkua.

Katkelma runosta Aro.

Yötä vasten -kokoelmassa on sekä lyhyitä, pienen hetken, muiston tai vaikutelman kiteyttäviä runoja että pidempiä, kertovampia runoja, jotka tuovat mieleen Lehtien Tomas Skarfeltin muistiinpanot. Runot kuvaavat tunteita, joita lähdön hetki herättää: pelkoa, uteliaisuutta, vähän haikeuttakin. Kuvissa toistuvat lehdet, kukat ja puut, erityisesti tammet. Ja aurinko, joka kuin kultaa kaikki kokoelman sivut ja pilkistää pimeimmänkin lehvistön uumeniin.

Ihana kokoelma, tämäkin.

Kirjabloggaajat lukevat ja lahjoittavat lukutaidon hyväksi – tule sinäkin mukaan!

Suomen Pakolaisapu pyysi kirjabloggaajia mukaan lukutaitokampanjaansa. Intohimoiset lukuharrastajat osallistuvat kampanjaan tietysti lukemalla, kertomalla kampanjasta eteenpäin sekä lahjoittamalla rahaa niille, jotka tarvitsevat taloudellista tukea saadakseen oppia lukemaan. Meillä Suomessa lukutaito on itsestäänselvyys ja nekin, joille lukemisen ensiaskeleet ovat hankalampia, saavat koulussa kaiken mahdollisen tuen. Kaikkialla asiat eivät ole yhtä hyvin: maailmassa on noin 800 miljoonaa lukutaidotonta aikuista ja vain kolmannes maailman lapsista saa käydä koulua.

Kampanjan ideana on lukea mahdollisimman paljon 6.–13.9 välisenä aikana ja lahjoittaa euro jokaisesta luetusta kirjasta. Jos on kiireinen eikä ehdi lukea, voi toki lahjoittaa muutenkin! Itse en yleensä ehdi lukea kovin montaa romaania viikon aikana enkä halua arjen sujumisen kustannuksella alkaa lukumaratoonaamaan. Siksi päätin omalla kohdallani, että lahjoitan euron paitsi itsekseni lukemistani kirjoista myös kaikista viikon aikana lapsille lukemistani kuvakirjoista. Niitä kertyy yleensä runsaasti, ja syntyy monenlaista hyvää: kampanja kannustaa minua lukemaan erityisen paljon lapsilleni, mikä tukee heidän (tulevaa) lukutaitoaan, ja jokaisesta lukuhetkestä kertyy myös pieni summa keräystilille.

Raportoin viikon mittaan blogissa oman lukukampajani edistymisestä, pääosin perinteisten kirjapostausten muodossa.

Kirjabloggaajia on lähdössä mukaan sankoin joukoin, muun muassa Mustikkakummun Anna, jonka postauksesta kävin poimimassa seuraavat tiedot:

"Kaikki kampanjan aikana kertyneet varat ohjataan lyhentämättöminä Suomen Pakoalaisavun lukutaitotyöhön. Lukutaitokoulutusta järjestetään pakolaisille ja paluumuuttajille tällä hetkellä Sierra Leonessa, Liberiassa, Ugandassa ja Thaimaassa.

Jokainen euro on lukutaitotyössä tärkeä. Esimerkiksi neljällä eurolla saadaan hankittua koulutarvikkeet yhdelle lukutaito-opiskelijalle, ja 52 eurolla Pakolaisapu pystyy järjestämään yhdeksän kuukauden pituisen koulutuksen yhdelle lukutaidottomalle."

Tule sinäkin mukaan! Nauti lukutaidostasi, joka avaa sinulle ovet uskomattomiin maailmoihin. Lue lapsille, jotka eivät vielä osaa lukea, ja jos voit, lahjoita rahaa koulutarvikkeisiin niille, jotka eivät muuten pääse kouluun. Keräys- ja lahjoitussivu (jolle on kivasti jo kertynyt lahjoituksia, vaikka varsinainen kampanja alkaa huomenna) löytyy täältä.

Lukuisaa kampanjaviikkoa! Kansainvälistä lukutaitopäivää vietetään tulevana sunnuntaina, 8. syyskuuta.

Kirjaostoksilla

Café pour les idiots -blogin Marissa ideoi kirjabloggaajien yhteisen "Osta normaalihintainen kirja" -tempauksen, jonka tarkotuksena on kiinnittää huomiota siihen, kuinka tärkeitä normaalihintaisten kirjojen ostaminen on, jotta uusia kirjoja voidaan kustantaa. Normaalihintainenkaan kirja ei loppujen lopuksi (edullisimmista kaupoista ostettuna) maksa kovinkaan paljon, jos hintaa vertaa esimerkiksi elokuvalippuun, ylelliseen aikakauslehteen tai ravintola-ateriaan – uusi kirja on mainittujen kaltainen (lukutoukkien mielestä toki ylivertainen) arjen piristäjä tai vaikkapa viikonlopun juhlistaja, ei mikään ylellisyyshyödyke, johon on varaa vain merkkipäivinä. Toki ihmisillä on erilaisia taloudellisia tilanteita, enkä itsekään pysty tällä hetkellä ostamaan kovinkaan paljon kirjoja ihan vain sillä ajatuksella, että tuen kirjailijaa, kustantajaa ja jotakin pientä kivijalkakauppaa, vaan ostopäätöksiini vaikuttaa myös hinta sekä se, miten helposti kirja on saatavilla kirjastosta. Lähdin kuitenkin mukaan tähän tempaukseen, kun niitä normaalihintaisiakin kirjoja tulee silloin tällöin ostettua, lukuisten ale- ja antikvariaattilöytöjen ohella.

Kirjan ostopaikka oli minulle tyypilinen: ostin kirjan pohjoismaisesta verkkokaupasta. Kotipaikkakunnallani ei ole kirjakauppaa, ja vaikka aina silloin tällöin pääsen kiertelemään oikeisiin kirjakauppoihin ja otan siitä ilon irti, en halunnut varta vasten lähteä automatkan päähän ostoksille, ja itse tempauspäivänä en olisi ehtinytkään. Kirjan hinnalla on myös minulle merkitystä, enkä kovin helposti maksa kymmentä tai jopa viittätoista euroa enemmän kirjasta siksi, että saan ostaa sen kirjakaupasta. Hintaerohan syntyy siitä, että verkkokaupoilla ei ole varastointi- ja myyntitilakuluja ja henkilökuntaakin tarvitaan vähemmän. Tuen mielelläni kotimaisia kustantajia ja ennen kaikkea kirjailijoita, mutta logistiikkayritykset ja suuret kauppaketjut eivät ole varsinaisella tukilistallani.

Mietin jonkin verran, minkä kirjan ostaisin – harkitsin muun muassa tämän, pari viikkoa sitten kirjastosta lainaamani ja luettuani sinne palauttamani kirjan hankkimista omaan hyllyyn. Teen itse asiassa aika usein niin, ostan kirjan, jonka olen aiemmin lukenut ja "omakseni" havainnut. Harkitsin myös muutamaa lastenkirjaa sekä paria myöhemmin syksyllä ilmestyvää kotimaista uutuuskirjaa, mutta halusin kirjan heti hyppysiini.

Kirja, johon lopulta päädyin, oli sikäli minulle tavanomainen ostos, että olen, tavallaan, lukenut kirjan aiemmin, ja toisaalta kuitenkaan en. Sikäli se on epätyypillinen ostos, että ostan yleensä pääosin suomenkielisiä kirjoja, mutta harvemmin ruotsinkielisiä. Kirjan takana on pieni kustantamo ja kieli on maassamme vähemmistökieli (tiedän toki, että ruotsinkielistä kulttuuria tuetaan suhteessa enemmän kuin suomenkielistä, siis ainakin säätiöiden kautta). Kirjailijakaan ei ole mikään varsinainen bestseller-kirjailija, vaikka juuri tätä ostamaani teosta onkin, sattuneesta syystä, myyty paljon. Ihailen kirjailijan elämänviisautta, kertojantaitoja ja kielen kauneutta ja toivon, että hän kirjoittaa ja julkaisee vielä paljon. Pidin siis Ulla-Lena Lundbergin romaanista Jää niin paljon, että ostin kirjan omakseni alkukielellä. Kirja on kaunis päältä ja sisältä, ja olen taas, melkein vuosi ensimmäisen (suomenkielisen) lukukerran jälkeen uppoutunut nuoren Kummelin perheen ja Luotojen elämään.

Tilasin samalla, tapani mukaan, pari muutakin kirjaa: tämän englanninkielisen romaanin, jota ei ole meidän seudun kirjastoihin hankittu, sekä yhden pokkarin, jonka olen aiemmin lukenut kovakantisena. Syy pokkarin ostamiseen oli vähän hassu; olin kuullut bloggaajakollagalta, että sen takakanteen on painettu sitaatti blogistani:

Kuten kerroin, Ulla-Lena Lundbergin romaania Is olen parhaillaan lukemassa, Hanna Pylväisen We Sinnersin luin juuri ja Towlesin kirjaa olen vain vähän hypistellyt – ehkä luen sen joskus, mutta se on minulle enemmän blogimuisto samoin kuin bloggaajakollegoiden hienoista copycat-kirjankansikuvista työstetty seinäkalenteri.

Minkä kirjan sinä ostit viimeksi? Mistä sen ostit, ja miksi juuri sen kirjan? Aurinkoista ja kirjaisaa syyskuun alkua kaikille!

Hanna Pylväinen: We sinners

Hanna Pylväinen: We sinners
Henry Holt and Company 2012, 189 sivua.

But it wasn't only Nels, it could not have been just the one difficult kid. It was daily things, it was money, it was when he stopped at the gas station and the kids all chanted, "Get a treat, get a treat,", and when he came out with chips they grabbed for them like starving people. It was never having more than fifty bucks in the checking, the fear of having his credit card rejected, going to the zoo and having to buy two family memberships. Or maybe, more simply, just having nine children. But that was no excuse, he could't act like he'd just woken up one day stuck with raising two sons and seven daughters. He knew that.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulun myötä kiinnostuin muista vanhoillislestadiolaisuudesta kertovista romaaneista. Lukupinossani on jo Riikka Pelon esikoisromaani Taivaankantaja, ja jossain vaiheessa luen ehkä myös Hannu Raittilan romaanin Ei minulta mitään puutu (1998) ja Anna-Maija Ylimaulan Papintytön (1976). Amerikansuomalaisen Hanna Pylväisen esikoisromaani We Sinners  (2012) kiinnosti kuitenkin eniten. Pylväinen, jonka juuret ovat Suomessa ja tausta Laestadian Lutheran Churchissa, kertoo amerikansuomalaisen, yhdeksänlapsisen Rovaniemen perheen tarinaa eri perheenjäsenten näkökulmasta.

We Sinnersin lukeminen oli erikoinen sekoitus vierasta ja tuttua. Lestadiolaisten elämäntavat vaikuttivat Yhdysvalloissa olevan varsin samantapaiset kuin Suomessa: ei ehkäisyä, ei meikkiä, ei tanssia, ei televisiota. Käydään seuroissa, pyydetään ja annetaan synteja anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Joiltain osin "armoneuvot" tuntuvat olevan hieman tiukemmat kuin Suomessa nykypäivänä; en usko, etteikö uskovainen viulistinuori saisi kuunnella Sibeliusta tai uskovainen opettajaäiti parantaa ammattitaitoaan matematiikkavideoiden avulla. Niin kutsutun valtaväestön (mitä se sitten Yhdysvaltojen kaltaisessa kansojen ja uskontojen sulatusuunissa sitten ikinä tarkoittaakaan!) suhtautuminen liikkeeseen on kuitenkin erilainen kuin Suomessa: lestadiolaisia pidetään aivopestyinä ja heitä verrataan amisseihin ja mormoneihin. (Pylväisen romaanissa Rovaniemen perheen teini-ikäinen Brita kauhistelee koulutovereidensa puheita aivopesusta ja miettii, että amissithan ne aivopestyjä ovat.) Yhdysvalloissa on laaja ja vahva kristillinen oikeisto, mutta he tekevät tiukan eron kristillisiin lahkoihin, joihin myös Laestadian Lutheran Church luetaan.

Sekoitus tuttua ja vierasta on myös siinä, kun lukee suomalaistaustaisesta perheestä "in the kitchen making puuroa", siis englanniksi. Keskushenkilöillä on pääosin suomenkieliset nimet, kuten Pirjo-äidillä ja Tiina-siskolla, ja tekstissä vilahtaa muutamia suomenkielisiä sanoja. Rovaniemen perheen toiseuden kokemukset palautuvat siis paitsi uskontoon, myös kieleen ja etniseen taustaan. Toisaalta suomalaisuus ja suomen kieli toimivat muurina Rovaniemien ja heitä oudosti katsovien välillä; hakiessaan pikkusiskonsa Julian pihalta, juttelemassa kiinnostavan näköisen pojan kanssa, Brita sopottaa Julialle Isä meidän -rukousta, sillä se on ainoa pidempi pätkä, jonka hän osaa suomeksi.

Romaanin kieli on varsin helppolukuista ja ymmärrettävää, melkein liiankin yksinkertaista. En ole kovin hyvä arvioimaan englanninkielisten romaanien kielellistä tasoa, ellei kyse ole jostain Jane Austenin tyylisestä, hyvin rikkaasta ja hienovaraisia sävyjä välittävästä kielestä. Mutta miten tunnistaa yksinkertaisuudessaan kaunis kieli silloin, kun se ei ole äidinkieli? Tyydyn siis sanomaan, että kielellisesti We sinners ei säväyttänyt mitenkään erityisemmin, mutta minulla ei ole siitä huonoakaan sanottavaa. Rohkaisen kuitenkin sellaisiakin tarttumaan kirjaan, jotka eivät ole kovin paljon lukeneet kaunokirjallisuutta englanniksi – itsekään en ole tainnut muutamaan vuoteen lukea yhtään kokonaista romaania vieraalla kielellä, vaikka joskus aiemmassa elämässä luin paljonkin.

"You want to know something?" Tiina said. Tiina sat up and swung her leg over the bench. She climbed next to Leena. She pulled the sleeping bag over her chests. She considered Leena carefully. "Okay,", Tiina said, "he's not from church."
"Oh."
"He's cute," Tiina said, "I promise."
"An unbeliever", Leena said.
"Well, yeah," Tiina said, and she smiled, like Leena had pointed out something new and wonderful.

Pylväisen romaanin kiinnostavuus ja viehätys piilee moninäkökulmaisuudessa, siinä, kuinka henkilöhahmot toimivat vuorollaan (kolmannen persoonan) kertojina ja peilaavat toisiaan. Rovaniemen perheenjäsenet nähdään sekä itsereflektion että toisten katseiden kautta. Warren-isän äkkipikaisuus ja agressiivisuus herättää muissa pelkoa ja turhautumista, hänessä itsessään syyllisyyttä ja hämmennystä. Perheen ulkopuolisten, ainakin oman seurakunnan, silmissä Warren on esimerkillinen mies ja perheen pää (veljet eivät joudukaan noukkimaan Warrenin ikkunasta viskomia tavaroita pensaikosta), ja häntä pyydetään — omaksi kauhistuksekseen — seurakunnan ministeriksi, mikä tarkoittanee samaa kuin puhujaveli.

Siinä missä Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kuvaa Vilja-äidin uupumuksesta ja masennuksesta huolimatta varsin tasapainoista ja idyllistä perhettä, jonka konfliktit syntyvät lähinnä ympäristön (uskovaisten yhteisön) ja sen asettamien vaatimusten ja odotusten kanssa, We Sinners piirtää paljon raadollisemman kuvan suurperheen sisäisistä suhteista. Kuten Taivaslaulun Aleksi-isä, myös We Sinnersin Warren kantaa mukanaan ristiriitaista isäsuhdetta, ja Warrenilla tämä näkyy myös kipuiluna omassa isänroolissa. Monilapsisen perheen arki on We Sinnersis enemmän riitoja, likaisia jalkapohjia ja monistä hengityksistä sakeaa makuuhuoneen ilmaa kuin sisarusten leikkejä tai pullantuoksua. Pylväinen kirjoittaa myös Rauhalaa yksityiskohtaisemmin uskovaisten elämäntapanormeista, ja monet kohtaukset rakentuvatkin näiden normien ympärille: miltä uskovaisesta teinitytöstä tuntuu kieltäytyä ihastuksensa kohteen tanssiaiskutsusta (ja kertoa rehellisesti syy), millaista on ostaa televisio, miltä kurkkia salaa siskon kynsiä arvaillen, näkyykö niissä jälkiä kynsilakasta.

Hanna Pylväisen We Sinners on koskettava romaani ulkopuolisuuden tunteesta, arjessa selviytymisestä, uskosta ja valinnoista. Sen rakennetta kannattalevat enemmän ketjuuntuvat episodit kuin eheä kaari, mutta keskeinen teema – oman identiteetin ja tien etsintä monien muiden ihmisten, tiukkojen tienviittojen ja toisaalle vetävien houkutusten keskellä, kantaa läpi teoksen.

Pirjo had a concrete happiness, seeing the kids all at the table at once, almost everyone in the house at the same time, and Warren with his old puuroa routine, Simon joining the march as if he were little again. She wished Brita and Tiina hadn't gone away for school, Brita to Minnesota, where — Pirjo feared — she was going to marry that Jimmy boy too fast, and Tiina out East, where church kids never went, but Tiina had begged. You can loose your faith anywhere, Tiina had said, which was obviously true. [--] Pirjo's kids led the choirs and the music camps, they asked forgiveness from each other — she had heard them.

Romaanista on kirjoitettu myös Lumiomenassa sekä Omat polut -blogissa.