Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
Kokkyo no minami, taiyo no nishi, suom. Juha Mylläri.
Keltainen kirjasto 484.
Tammi 2017, 230 sivua.

Kappaleen kaunis ja raukea melodia palautti ne ajat aina mieleeni. Ne eivät olleet erityisen onnellisia aikoja, ja olin viettänyt ne raahaten mukanani kaikkia niitä toiveita ja odotuksia, joita en ollut pystynyt täyttämään. Olin silloin nuorempi, nälkäisempi ja yksinäisempi. Mutta olin yksinkertaisesti ja pelkistetysti oma itseni. Niihin aikoihin tunsin kuuntelemani musiikin jokaisen nuotin ja lukemieni kirjojen jokaisen rivin uppoavan sieluuni. Hermoni olivat kuin terävä taltta, ja silmissäni paloi pistävä valo. Kun kuulin Star Crossed Loversin soivan, mieleeni palautuivat aina ne ajat ja ne silmät, jotka katsoivat minua takaisin peilistä.

Keski-ikäinen ravintolanpitäjä Hajime muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Vaikka Hajimella on ihana vaimo ja kaksi suloista tyttöä, hän ei voi unohtaa lapsuudenystäväänsä Shimamotoa eikä ensimmäistä tyttöystäväänsä Izumia. Ehkä voimakkaimmin kertojaa sitoo näihin menneisyyden naisiin syyllisyys: kumpaankin ovat välit katkenneet väärällä tavalla, ja saadessaan vuosikymmeniä myöhemmin tietää naisten vaiheista Hajime ei voi olla miettimättä, miten hänen omat tekonsa tai tekemättä jättämisensä ovat vaikuttaneet naisiin.

Tarinassa on samantapaista haikeutta kuin Norwegian Woodissa, jonka luin melkein kuusi vuotta sitten ja johon rakastuin. Alunperin vuonna 1992 ilmestynyt Rajasta etelään, auringosta länteen sijoittuukin Murakamin tuotannossa samaan varhaisvaiheeseen kuin vuonna 1987 alkukielellä julkaistu Norwegian wood – eli aikaan ennen maagista Kafkaa rannalla ja muita Murakamin surrealistisia suurteoksia.

En kuitenkaan ihastunut Rajasta etelään -teokseen samaan tapaan kuin Norwegian Woodiin tai muutamaan muuhun Murakamin kirjaan. Jollain tapaa sekä tarina että tapa, jolla se kerrottiin, jäi etäiseksi. Eniten pidin jaksoista, joissa Shimamoto oli mukana, oli kyseessä sitten lapsuusmuistelut, arvoituksellinen kaupunkikävely tai yllättävät ilmestymiset Hajimen jazz-ravintolaan illan hiljaisina hetkinä.

Muissa blogeissa sanottua: Lumiomena, Kirja vieköön, Kirjapolkuni, Ei vain mustaa valkoisella, Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla, Kirjakirppu, Joukon kirjablogi

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia.
Onna no inai otokotachi, suom. Juha Mylläri.
Keltainen kirjasto 276.
Tammi 2016, 276 sivua.

Puutkin tarvitsevat kylmää talvea kasvaakseen suuriksi ja vahvoiksi. Jos vuoden ympäri olisi lämmintä, vuosirenkaat jäisivät syntymättä.    -Kuritani Erika novellissa Yesterday

Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia kuvaa nimensä mukaisesti kaipaustas sekä rakkauden mahdottollisuutta ja mahdottomuutta. Tämä novellikokoelma on osin Murakamin realistisempaa tuotantoa ja osa novelleista vertautuu haikeansuloisissa tunnelmissaan Norwegian Woodiin ja Sputnik-rakastettuuni. Toiset novellit taas kuvaavat absurdeja tilanteita, jotka viehättävät silakkasateeseen tai kahteen kuuhun ihastuneita Murakami-faneja.

Murakami on tunnettu viittauksistaan populaarikulttuuriin ja taiteeseen, ja jo kokoelman novellien nimet vievät ajatukset niin Beatlesiin (Yesterday) kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoihin (Seherazade) ja Kafkaan (Rakastunut Samsa). Oma suosikkini oli Yesterday, jossa nuori mies etsii tyttöystävää ja identiteettiä.

Murakamin novellikokoelman lukeminen on kuin kietoutumista pehmeään lumihankeen: upottavaa, samaan aikaan keveää ja raskasta. Fantastinenkin tuntuu kodikkaalta, sillä se on tuttua murakamilaista maailmaa.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Japaninkielisestä alkuteoksesta suomentanut Raisa Porrasmaa.
Tammi 2014, 330 sivua.
Keltainen kirjasto 465.

Jäljelle jäi vain kohtaloon tyytymistä muistuttava hiljainen tuntemus, väritön ja neutraali tyyneys. Hän tömähti istumaan autioksi jääneen suuren vanhan talon saliin, kuuteli hiljaa aikaa mittaavan valtavan, vanhan seinäkellon onttoa ääntä. Hän sulki suunsa ja tuijotti eteenpäin liikkuvaa viisaria herkeämättä. Sitten Tsukuru ikään kuin kääri tunteensa moninkertaiseen harsoon, pysäköi mielensä tyhjään kohtsaan ja vanheni tunti tunnilta tasaista vauhtia.

Viisi lukiolaisnuorta, kolme poikaa ja kaksi tyttöä, lähtee kesäksi yhteiseen vapaaehtoistyöprojektiin ja kuin harvinaisena kemiallisena reaktiona heidän kaikkien välille syntyy tiivis ystävyys. Tsukoru Tazaki, Murakamin uusimman romaanin Värittömän miehen vaellusvuodet päähenkilö, kokee kuitenkin hienoista ulkopuolisuudentunnetta, koska hän on kaveriporukasta ainoa, jonka nimessä ei ole väriä tarkoittavaa kirjoitusmerkkiä: Aka on "Punainen", Ōmi "Sininen", Shiro "Valkoinen" ja Kuro "Musta". Tsukorun oma nimi tarkoittaa arkisesti asioiden tai esineiden valmistamista. Tsukoru pelkää etääntyvänsä joukosta myös siksi, että hän on ystävyksistä ainoa, joka lähtee Tokion yliopistoon muiden jäädessä kotikaupunkiin Nagoyaan. Yhteys ystäviin kuitenkin säilyy välimatkasta huolimatta, ja Tsukoru matkustaa aina vähänkään pidemmillä vapailla luotijunalla kotiinsa, tapaa ystäviään ja kokee kaiken olevan kuin ennenkin. Myös pitkät kirjeet kulkevat molempiin suuntiin. Sitten, aivan yllättäen, kun Tsukoru matkustaa Nagoyaan toisen opiskeluvuoden jälkeisellä kesälomalla, hän ei saa ketään ystävistään kiinni puhrlimella. Sitten Aka ilmoittaa koko nelikon puolesta, että he eivät tahdo enää olla missään tekemisissä Tsukorun kanssa. Mitään selitystä välirikolle ei anneta; Aka vihjaisee vain, että Tsukorun pitäisi se itse ymmärtää. Tsukoru vaipuu masennukseen, yksinäisyyteen ja passiiviseen itsetuhoon, josta hän tokenee vasta nähtyään unen, jossa tuntee voimakasta mustasukkaisuutta, itselleen aiemmin tuntematonta tunnetta.

Tsukoru on jo yli kolmekymmentäviisivuotias ja yrittää pitää muiston ystävyydestä ja sen katkeamisesta taka-alalla, kun hänen rakastettunsa Sara vaatii, että Tsukoru selvittää tilinsä menneisyytensä kanssa jotta voisi katsoa eteenpäin. Saran kannustamana ja avustamana Tsukoru alkaa jäljittää elämänsä värejä.

Yksi Murakamin (lukuisista) tavaramerkeistä on "tarina tarinassa" -rakenne, ja siitä ammennetaan myös Värittömässä miehessä. Murakamin kirjoja lukiessa pitää tempautua uskomaan uskomattomaan, rinnakkaisiin todellisuuksiin, silakkasateisiin, mystisesti katoaviin naisiin ja eksentrisiin suljettuihin yhteisöihin, puhuvia kissoja ja pikkuihmisiä unohtamatta. Kohottelin kuitenkin nyt vähän kulmiani Tsukorun opiskelukaverin kertomukselle "kuolemankuponkia" kaupittelevasta miehestä, joka näkee kaikilla ihmisillä värilliset (tai värittömät!) aurat ja vakuuttaa aiemman elämänsä tuntuvan väljähtyneeltä ja merkityksettömältä tuon ihmeellisen kyvyn saamisen jälkeen. No, tämä ei ollut tosiaan ensimmäinen Murakamin romaani, jota lukiessa koen oudon sisäkertomuksen vieraannuttavana, mutta tämä onnistui kaikessa kliseisyydessään ärsyttämään oikein erityisesti.

Muuten pidin Värittömän miehen vaellusvuosista kovasti, vaikka romaanista tuntuikin alkuun puuttuvan se tietty murakamimaisuus tunnelman tasolla. Osasin odottaa jotakin huomattavasti "realistisempaa" kuin Kafka rannalla tai 1Q84, mutta jotenkin jäin kaipaamaan sellaista haikeansuloista tunnelmaa, joka väritti Norwegian Woodia. Kaihoa ja nostalgiaa on Värittömässäkin, mutta pikemminkin tunnelmapaloina (kun Tsukarun ystävä Haida puhuu Franz Lisztin kappaleesta "Le mal du pays", mutta Tsukoru tuskin kuuntelee, sillä mennyt palaa hänen mieleensä:

Kappaletta soittavan Shiron hahmo kohosi hänen mieleensä hämmästyttävän kirkkaana, kolmiulotteisena. Kuin nuo kauniit hetket olisivat nousseet tasaisesti ja varmasti vastavirtaan ylös kanavaa, ajan virran suuntaa vastustaen.

-- Iltapäivän valo tulvi sisään ikkunoista, pihan sypressi heitti varjonsa huoneeseen. Tuulessa keinuvat pitsiverhot, teekupit pöydällä. Shiron siististi taakse sidotut sileät mustat hiukset, nuotteja seuraava vakava katse.

(Ah ja voi! <3 )

Suomalaisittain Värittömän miehen vaellusvuodet on kahdellakin tapaa merkkitapaus. Se on ensimmäinen Murakamin romaani, joka on suomennettu suoraan japaninkielisestä alkuteoksesta. Japanologi ja suomentaja Raisa Porrasmaa. Porrasmaa on julkaissut myös Japani-aiheisia tietokirjoja, viimeksi tänä vuonna teoksen Temppelin hämärästä matsurin vilinään. Toinen suomalaislukijaa aivan erityisesti hykerryttävä yksityiskohta on se, että Värittömässä miehessä vaelletaan vanhojen ystävien perässä aina Suomeen saakka ja vieraillaan säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymäkaupungissa Hämeenlinnassa.

Muissa blogeissa sanottua: Omppu on lukenut kirjan englanninkielisen käännöksen ja Annika sekä Krista suomennoksen.

Haruki Murakami: 1Q84

Haruki Murakami: 1Q84 osat 1&2
Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Aleksi Milonoff.
Tammi 2013, 782 sivua. Keltainen kirjasto 444.

Haruki Murakami: 1Q84 osa 3
Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi 2013, 446 sivua. Keltainen kirjasto 448.

Aomame piti vahtia joka ikinen päivä. Hän ei lukenut eikä kuunnellut musiikkia, tuijotti vain puistoa korvat höröllä, valmiina erottamaan jokaisen ulkoa tulevan äänen, hyvä jos vaihtoi asentoa. Jos taivas oli pilvetön, hän kurottui välillä tarkistamaan, että taivaalla oli yhä kaksi kuuta. Sitten hän käänsi nopeasti katseensa takaisin puistoon. Kun Aomame piti silmällä puistoa, kuut pitivät silmällä häntä.
 Tengo ei kuitenkaan tullut. 
 
Haruki Murakamin 1Q84 on kokonaisuudessaan yli tuhatsivuinen romaani, jonka omintakeiseen ja omalakiseen maailmaan lukija voi suorastaan upota. Aloitin kirjan jo viime toukokuussa, kun ensimmäinen nide (osat 1&2) ilmestyi suomeksi, ja luin kolmannen osan loppuun tammikuisina pakkaspäivinä.Vahvimpana mielessäni on tällä hetkellä juuri tuo kolmas osa, vaikka selailinkin ensimmäistä nidettä muistin virkistämiseksi.

Kolmannessa osassa tulee mukaan uutena näkökulmahenkilönä Ushikawa, terävä-älyinen mutta epämiellyttävä etsivä, joka pääsee niin Aomamen kuin Tengonkin jäljille selvittäessään uskonnollisen liikkeen johtajan murhaa. Tengon uudelleenkirjoittama, pikkuväestä kertova Ilmakotelo-romaani on ilmestynyt, ja nuori mies kirjoittaa uutta romaania samasta maailmasta, samaan aikaan kun Aomame lukee Ilmakoteloa yksinäisessä piilopaikassaan ja pitää sitä oppaanaan vuodessa 1Q84.

1Q84 on kimppu erikoisia juonenkäänteitä, omituisia henkilöhahmoja (joista osa on sydämeenkäyvän sympaattisia ja osa kammattavia) ja keskenään risteäviä todellisuuksia. Pelkästään se, että romaani sijoittuu Japaniin, riittäisi tekemään siitä eksoottisen suomalaiselle lukijalle, vaikka Murakami ammentaa paljon myös eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä ja populaarikulttuurista. Lisäksi tapahtumat sijoittuvat kolmenkymmenen vuoden taakse, vuoteen 1984 – sekä tietenkin sen rinnakkaistodellisuuteen, vuoteen 1Q84, jossa taivaalla loistaa kaksi kuuta ja kaikki on muutenkin hieman vinksallaan. Romaanin tunnelma on ajoittain hyytävä, mutta paikoin myös vaivihkaisen koominen ja ennen kaikkea romanttinen. Romaanissa luetaan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, kävellään yksin rannalla, linnuilla on synkkä ja märkä sydän ja rakastettua kaivataan niin että tekee kipeää.

Tämän romaanin lukeminen tarjoaa todellista tarinaan sukeltamisen ja eläytymisen nautintoa. Välillä 1Q84 uppotuessani untui kuin olisin ollut vuoristoradalla, sydän pamppaili ja pidättelin hengitystäni samaan aikaan kuin Aomame. Minun täytyy kuitenkin sulatella kokonaisuutta jonkin aikaa, ennen kuin osaan sanoa, kuinka paljon todella pidän Murakamin romaanista. Aihepiirissä ja juonenkäänteissä on paljon myös sellaista, mikä vieraannuttaa, vaikka ajoittain kirjan ihanuus pakahduttaa. Ainakaan 1Q84 ei jättänyt kylmäksi – päinvastoin, viimeisen sivun jälkeen on lämmin olo.

Tengon kirjoittama tarina sijoittui maailmaan, jonka taivaalla paistoi kaksi kuuta. Se oli pikkuväen ja ilmakotelojen maailma. Paikka oli lainattu Fuka-Erin romaanista, mutta nyt siitä oli tullut Tengon oma. Kun hän kirjoitti, hän eli sen maailman keskellä. Kun hän laski kynänsä ja nousi työpöydän äärestä, hänen mielensä jäi siihen maailmaan. Silloin Tengolle tuli erikoinen olo: mieli irtaantui ruumiista, ja todellinen ja kuvitteellinen alkoivat sekoittua. Tarinan mies, joka meni kissojen kaupunkiin, koki varmaan jotain samaa. Maailman painopiste oli vaivihkaa siirtynyt. Eikä päähenkilö päässyt enää koskaan siihen junaan, joka olisi vienyt hänet pois kissojen kaupungista. 

– – Aomamen kuva häilyi koko ajan jossain Tengon mielen sopukassa. Aomame eli ja hengitti siinä maailmasssa – Tengo tunsi sen. Hän tiesi, että Aomame etsi häntä ja oli siksi sinä eräänä iltana päättänyt löytää hänet. Tengo ei ollut unohtanut Aomamea, eikä Aomame häntä. 

Haruki Murakami: 1Q84 (osat 1&2), "huhtikuu–kesäkuu"

Haruki Murakami: 1Q84 (osat 1 & 2), luettu ensimmäinen kirja "huhtikuu–kesäkuu"
Japaninkielinen alkuteos 1Q84 ilm. 2009,
englanninkielisestä käännöksestä suom. Aleksi Milonof.
Tammi 2013, 417/782 sivua. Keltainen kirjasto 444.

Reagoin vain liian herkästi kaikkeen, Tengo ajatteli. Hän sulki silmänsä ja päästi pitkän ja hitaan huokauksen. Aika kulki kummallisesti sunnuntaisin, ja ympäristö vääristyi salaperäisesti.

Aomame on kaunis mutta ilmeetön nuori nainen, joka työskentelee kuntosaliohjaajana mutta jolla on toinen, salainen työ. Tengo on matematiikan opettaja, joka haaveilee kirjailijanurasta ja editoi vapaa-aikanaan tekstejä kaunokirjalliseen lehteen. Haruki Murakamin romaanin 1Q84 ensimmäisessä osassa tapahtumat kerrotaan vuoroin kummankin henkilön näkökulmasta, ja pian (siis pian tämän järkälemäisen romaanin asteikolla) lukijalle selviää, että Tengolla on paikka Aomamen sydämessä, vaikka he eivät ole nähneet kahteenkymmeneen vuoteen. Samalla lukija jää Aomamen tavoin odottamaan, että Tengon ja Aomamen polut risteäisivät jälleen.

Juuttuessaan ruuhkaan matkalla tärkeään tapaamiseen Aomame laskeutuu paloportaitaaita pitkin alas moottoritieltä. Laskeutuessaan portaita Aomame kuulee yhä taksin radiosta Janacekin Sinfoniettan sävelet, näkee taivaalla kaksi kuuta ja huomaa muutaman muunkin asian muuttuneen päästyään takaisin Tokion kaduille. Tengo puolestaan saa tehtäväkseen kirjoittaa uudestaan erään romaanikäsikirjoituksen, jonka tarina on kiehtova, mutta kieliasu ja rakenne yksitotista ja kömpelöä. Romaanin on kirjoittanut – tai oikeastaan sanellut – teini-ikäinen Fuka-Eri, lukihäiriöisesti tai lähes autistisesti kommunikoiva tyttö, jolla on oletettavasti takanaan traumaattisia kokemuksia uskonnolliseksi liikkeeksi muuttuneessa maanviljelysyhteisössä. Fuka-Erin romaani kertoo "pikkuihmisistä", jotka tulevat kuin toisesta todellisuudesta, ja myös romaanissa mainitaan taivaalla näkyvät kaksi kuuta.

1Q84 (josta olen siis tähän mennessä lukenut vain ensimmäisen osan eli vähän yli puolet vastikään suomeksi ilmestyneestä kahden ensimmäisen osan yhteisniteestä) kertoo hieman vinksahtaneesta todellisuudesta – tai pikemminkin kahdesta todellisuudesta – jossa tapahtuu paljon pelottavaa ja väkivaltaista, outoa ja käsittämätöntä, mutta myös kaunista ja ihanalla tavalla uskomatonta. Kuten monessa muussakin Murakamin romaanissa, 1Q84:ssäkin henkilöillä on takanaan enemmän tai vähemmän rikkinäinen menneisyys. Yksi Aomamea ja Tengoa yhdistävä asia on se, että he ovat lapsena kokeneet olevansa perheessään ulkopuolisia ja kärsineet sunnuntaisesta velvollisuudesta kiertää talosta taloon vanhempansa mukana: Aomame teki Todistajien yhteisön käännytystyötä, Tengo puolestaan kulki isänsä mukana keräämässä television lupamaksuja. Molempien historiaan liittyy asioita, joista he eivät halua puhua kenellekään, mutta joihin he etsivät selvyyttä tavalla tai toisella.

1Q84 muistuttaa tyyliltään ja tunnelmaltaan melko paljon Kafkaa rannalla, ja uskonkin, että osa näiden kahden kirjan tapahtumista tulee ajan myötä hieman sekoittumaan mielessäni. Molemmissa laajoissa romaaneissa viitataan historiallisiin tapahtumiin ja käydään läpi kompleksista suhdetta lapsuuteen ja vanhempiin. Toki muistan varmasti aina, että Kafkassa sataa silakoita ja makrilleja kun taas 1Q84:ssa taivaalla näkyy toinen, vanhaa tuttua kuuta pienempi, vihertävä kuu.

Murakamin teksti vangitsee jälleen. En muista, milloin viimeksi jokin romaani olisi imaissut maailmaansa kuten 1Q84, ja että olisin ollut niin malttamaton tietämään, mitä henkilöille tapahtuu. 1Q84 etenee verkkaisesti, mutta ei oikeastaan missään kohtaa pitkäpiimäisesti. Minulla kesti silti jonkin aikaa, ennen kuin aloin todella pitää kirjasta ajattelematta, että Norwegian Wood on ihanampi tai Sputnik rakastettuni eheämpi; aluksi tarina tuntui liian absurdilta ja henkilöt hieman etäisiltä, mutta sitten jokin loksahti kohdalleen, kenties siinä kohtaa kun erään kymmenvuotiaan tytön käsi kosketti samanikäisen pojan kättä ja he kaksi ymmärsivät toisiaan, näkivät toisissaan jonkun joka saattoi ymmärtää.


Kahta kuuta ovat katselleet myös Minna Vuo-Cho, Linnea, Norkku Nenä kirjassa, Zephyr ja Helmi-Maaria, jotka kaikki ovat lukeneet teoksen kokonaisuudessaan (osat 1–3) englanninkielisenä käännöksenä.

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Tammi 2011, 175 sivua.

Vedin syvään henkeä, katselin rauhassa ympärilleni, silmäilin vielä kerran portaikkoa josta olin suoriutunut ylös, ja rupesin pohtimaan seuraavaa siirtoa. Kolmaskymmenes syntymäpäiväni oli aivan nurkan takana. Pian minua ei enää pidettäisi nuorena, olin tulossa siihen ikään. Ja kuin salama kirkkaalta taivaalta päähäni pälkähti idea kirjoittaa romaani.

Seuraavaa Murakami-suomennosta 1Q84 odotellessani luin Haruki Murakamin omaelämäkerrallisen teoksen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Juokseminen ei ole minua henkilökohtaisesti kiinnostava aihe, mutta Murakami osaa kirjoittaa siitäkin kiehtovasti. Parhaita kirjassa ovat kuitenkin ne kohdat, joissa Murakami puhuu kirjoittamisestaan. Juokseminen ja kirjoittaminen kietoutuvatkin monin tavoin yhteen Murakamin elämässä: hän juoksee elääkseen mahdollisimman kauan terveenä ja voidakseen kirjoittaa, ja toisaalta työskentely vapaana kirjailijana säästää hänet ruuhkaisilta työmatkoilta ja meluisilta toimistoilta ja jättää näin ollen aikaa juoksemiselle.

Sen enempää juokseminen kuin kirjoittaminenkaan eivät aina tunnu houkuttelevilta, mutta molempia on tehtävä säännöllisesti, jotta pysyisi vireessä ja saisi myös nauttia siitä, kun matka tai teksti kulkee. Yhteistä on myös se, että kummankin toiminnan motivaatio kumpuaa sisältäpäin ja sekä juoksija että kirjailija haluaa voittaa ennen kaikkea itsensä, onnistua tavoitteessaan.

Oli kiinnostava lukea Murakamin tiestä kirjailijaksi: liki kolmikymppiseksi hän pyöritti vaimonsa kanssa baaria, mutta myi yrityksensä voidakseen keskittyä kirjoittamiseen. Romaanikirjailijan ura ei ollut Murakamille pitkän tähtäimen haave vaan pikemminkin ilmestyksenomainen päähänpisto, jota hän sitten alkoi toteuttaa määrätietoisesti.

Murakami sanoo, että romaanien kirjoittaminen on hänelle kovaa työtä: hänen on kaivettava ankarasti löytääkseen luovuuden lähteensä. Tämän hän kokee myös vahvuudeksi: jos yksi lähde ehtyy, hän voi alkaa kaivaa toisaalla. Kuitenkin tärkein edellytys romaanikirjailijalle on lahjakkuus, sillä edes paras auto ei liiku, ellei tankissa ole polttoainetta. Toiseksi tärkeintä on keskittyminen ja kolmantena edellytyksenä on kestävyys (ominaisuus, jota Murakami harjoittaa myös juostessaan).

Kirjoittaminen edellyttää säännöllisiä elämäntapoja ja ulkoisesti rauhallisia elämää. Murakamin kohdalla tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että hän menee varhain nukkumaan ja nousee yhtä aikaa auringon kanssa. Iltarientoihin ja vilkkaaseen seuraelämään ei ole aikaa, sillä tärkeintä on antaa parastaan lukijoille. Norwegian Woodia, Kafkaa rannalla ja Sputnik-rakastettuani rakastavan lukijan sydän sulaa viimeistään siinä vaiheessa, kun Murakami kuvailee suhdettaan lukijoihin:

En näe lukijoitteni kasvoja, joten ihmissuhteemme on tavallaan käsitteellinen, mutta olen johdonmukaisesti pitänyt tätä näkymätöntä, käsitteellistä ihmissuhdetta elämäni tärkeimpänä asiana. 


Kirjasta on blogannut aivan äskettäin myös Sara, jonka postauksesta löytyy linkkejä muihin arvioihin.

P.S. Muutamat kirjabloggaajat fanittavat syvästi sekä Murakamia että Irvingiä, ja heille tässä Juoksukirjassa onkin eräs herkullinen kohtaus, kun Murakami muistelee juosseensa John Irvingin kanssa Central Parkissa vuonna 1983, ollessaan parhaillaan kääntämässä japaniksi Irvingin romaania Setting Free the Bears (suom. Vapauttakaa karhut, Tammi 2012)

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakami: Sputkik-rakastettuni
Supootoniku no koibito (1999),
englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Ilkka Malinen.
Tammi 2012, 252 sivua, Keltainen pokkari.
Ilmestynyt ensi kerran suomeksi 2003)

Siitä päivästä lähtien Sumiren henkilökohtainen kutsumanimi Miulle oli Sputnik-rakastettuni. Sumiresta se kuulosti ihanalta. Se sai hänet ajattelemaan Laika-koiraa. Ihmisen valmistamaa satelliittia, joka kiisi äänettömästi ulkoavaruudesta pimeyden halki. Koiran tummia, kirkkaita silmiä, jotka tuijottivat ulos pikkuruisesta ikkunasta. Mitä ihmettä koira saattoi katsella avaruuden äärettömässä tyhjyydessä?

Alunperin vuonna 1999 ilmestynyt Sputnik-rakastettuni on kolmas Haruki Murakamilta lukemani romaani. Vaikka se on ajallisesti lähempänä vuonna 2002 (alkukielellä) ilmestynyttä Kafkaa rannalla kuin vuoden 1987 Norwegian Woodia, se muistuttaa mielestäni enemmän jälkimmäistä. Murakamin romaaneista voi tuskin koskaan käyttää sanaa "realistinen", mutta Sputkik-rakastettuni on Norwegian Woodin tapaan hieman enemmän kiinni todellisessa ajassa ja paikassa kuin runsaasti fantasiajaksoja sisältävä Kafka rannalla. Kuten Norwegian Woodissa, myös Sputnikissa on riipaiseva kolmiodraama, jossa rakastetaan saavuttamatonta ja lopulta menetetään sekin, mitä kerran oli.

Romaanin kertoja on kolmikymppinen opettaja K, joka on rakastunut kirjailijan urasta haaveilevaan, boheemielämää viettävään ja ulkonäköönsä välinpitämättömästi suhtautuvaan Sumireen. K ja Sumire ovat hyviä ystäviä, mutta sen enempää Sumire ei halua; sen sijaan hän rakastuu palavasti itseään muutamaa vuotta vanhempaan, naimisissa olevaan Miuun. Sumire aloittaa työt Miun firmassa, alkaa pukeutua tyylikkäästi, valvoo päivät ja nukkuu yöt (sen sijaan, että soittelisi K:lle puhelinkopista keskellä yötä), muuttaa tyylikkäämpään asuntoon ja lopettaa romaanikäsikirjoitusten kirjoittamisen. Todellinen käänne tapahtuu, kun Sumire lähtee Miun kanssa työ- ja lomamatkalle Eurooppaan ja katoaa pienellä kreikkalaisella saarella. Tässä kohtaa oikeastaan arvasinkin (aiemmin lukemieni Murakamin romaanien perusteella) loput, mutta en lue Muramia mystisten juonten vaan unenomaisten, haikeiden tunnelmien ja kauniin, koskettavan kielen takia.

Mietin, kirjoittaako Murakami samaa tarinaa yhä uudestaan; tarinaa nuoresta miehestä, joka on vähän kuin syrjästäkatsoja, joka rakastaa salaperäistä nuorta naista ilman vastarakkautta, etsii itseään, menettää jotakin  tärkeää. Piirtäjä Grant Snider onkin tehnyt "Haruki Murakami -bingon", josta voi Murakamin kirjoja lukiessaan bongata kirjailijan tuotannolle tyypillisiä teemoja, aiheita ja juonenkäänteitä. Sniderin bingosta bongasin Sputnikia lukiessani ainakin ruudut arvoituksellinen nainen, jotakin katoaa, yllättävä puhelinsoitto, kissat, vanha (jazz)levy, urbaani kyllästyminen, avatuus, juna-asema, ruuanlaitto, yöllinen Tokio ja katoavat kissat. 

Murakami kirjoittaa identiteetistä ja nuoren hapuilusta hänen etsiessään paikkaansa maailmassa, pyrkiessään muodostamaan suhdetta itseensä ja toisiin. Ei siis ole ihme, että Murakamin romaaneja rakastavat erityisesti nuoret, Japanissa ja ympäri maailmaa. Luulen, että olisin itsekin kokenut Murakamin tarinat syvemmin joskus parikymppisenä; nyt henkilöiden täydellinen syventyminen omaan napaansa tai yksipuoliseen rakkauteensa hieman hymyilyttää, jos liikuttaakin.

Sputnik-rakastettuni ei ole yhtä taidokas ja monikerroksinen kuin Kafka rannalla. En myöskään liikuttunut ja hurmaantunut siitä yhtä syvästi kuin Norwegian Woodista, mutta sain samankaltaisen surullisenkauniin, unenomaisen lukukokemuksen. Seuraavaksi luen Murakamilta romaanin 1Q84, jonka kaksi ensimmäistä osaa ilmestyvät huhtikuussa suomeksi yhteisniteenä Tammen Keltaisessa kirjastossa.

Sputkik-rakastettuni on luettu ja arvioitu myös ainakin Liisan, Booksyn, Saran, Margitin, Tuuren, Jennin ja Nalicen blogeissa.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Haruki Murakami: Kafka rannalla
Alkuteos Umibe no Kafuka (2002),
engl. käännöksestä Kafka on tue Shore suom. Juhani Lindholm.
Tammi 2011 (2. painos), Keltainen kirjasto 396. Sivuja 639.

Käyn usein pienellä pyöreällä aukiolla ja annan auringonvalon huuhtoa itseäni. Pidän silmät visusti kiinni, antaudun sen valtaan ja viritän korvani kuulemaan latvustossa viuhuvaa tuulta. Metsän syvään tuoksuun kääirytyneenä kuuntelen lintujen siivenläpsettä ja saniaisten suhinaa. Vapaudun painovoimasta, irtoan - ihan vähän vain - maanpinnasta ja leijailen ilmassa. Mutta tietenkään en voi pysyä ilmassa loputtomiin. Se on vain ohikiitävä aistimus - kun avaan silmäni, se on tiessään. Mutta valtava elämys silti. Että pystyy leijumaan ilmassa.

Kafka Tamura on 15-vuotias poika, joka karkaa isänsä luota - äiti ja adoptoitu isosisko ovat lähteneet jo vuosia aiemmin. Yksityisessä Komuran kirjastossa Kafka tapaa ystävällisen, itsekin erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tuntojen kanssa elävän Oshiman sekä neiti Saekin, joka on menettänyt nuoruudenrakkautensa väkivaltaisesti opiskelijamellakoissa. Myös menehtynyttä nuorukaista kutsuttiin Kafkaksi, ja tämä Kafka esiintyy Tamuran kirjaston seinällä näkemässä taulussa sekä neiti Saekin vuosikymmeniä sitten säveltämässä menestyskappaleessa "Kafka rannalla". Kafka Tamura muuttaa asumaan kuolleen nuorukaisen entiseen huoneeseen ja hänestä tulee osa kirjastoa.

Kuutisenkymmentä vuotta aiemmin, toisen maailmansodan aikana, koulupoika Nakata joutui luookkatoeriensa kanssa erikoiseen joukkohypnoosiin tai mystiseen tajuttomuuden tilaan, joka muilla kesti vain hetken, mutta Nakatalla kaksi viikkoa. Herättyään Nakata ei ole entisensä, hän on kadottanut muistinsa ja lukutaitonsa. Romaanin nykyhetkessä Nakata on yksinkertainen vanhus, joka osaa puhua kissojen kanssa. Aburahan lisäksi hänen toimeentulonsa koostuu palkkioista, joita kadonneiden kissojen omistajat maksavat Nakatalle kissojen etsimisestä.

Kafka rannalla on kirja, jolle kannattaa antaa aikaa. Alkuun se on hämmentävä, hieman katkonainenkin, kun erilaisia aikajanoja ja tarinalinjoja hahmotellaan näkyviin mutta palaset eivät tunnu sopivan yhteen. Kerronnassa on yliluonnollisia elementtejä ja paikoin hyytäviäkin kohtauksia, mutta myös paljon kaunista ja koskettavaa. Sateenvarjo on tarpeen, jos taivaalta sataa sardiineja ja makrilleja. Kaikkea ei voi ymmärtää eikä tulkita, mutta, rekkakuski Hagitaa lainaten

Ihminen rakentaa tämmöisiä suhteita yhden toisensa perään, ja tuota pikaa on koossa merkitys. Mitä enemmän yhteyksiä, sitä syvempi on merkitys. Ihan sama, onko kysymys ankeriaasta, riisikulhosta tai grillatusta kalasta tai mistä tahansa muusta.

Pohjimmiltaan kirjassa on mielestäni kyse itsensä ymmärtämisestä, nuoren pojan kasvusta ja muistamisen kipeydestä. Painajaisunista ja unelmista, ehkä symbolisesta isänmurhasta, sodasta, väkivallasta, mielikuvituksettomista ihmisistä ja sitten niistä, jotka ymmärtävät ja rakastavat.

Romaanin laaja suosio on helppo ymmärtää, sillä Kafka rannalla on sekä korkeakirjallinen aitoon Keltaisen kirjaston tyyliin että mukaansatempaavasti kirjoitettu. Kaikkia viittauksia antiikin myytteihin, länsimaiseen kirjallisuuteen ja Japanin kulttuuriin ei ole tarpeen ymmärtää, jotta voisi nauttia kiehtovasta tarinasta ja kiintyä henkilöhahmoihin.

Kafkaa rannalla suositteli minulle ensimmäisenä, noin vuosi sitten, tuolloin 18-vuotias pikkuveljeni. Sittemmin kirjaa on hehkutettu myös monessa seuraamassani kirjablogissa. Kun vielä ihastuin Murakamin varhaisempaan, mutta vasta tänä vuonna suomennettuun romaaniin Norwegian Wood, maltoin pysähtyä Kafkan kanssa rannalle.


Muita blogiarvioita: Booksylle viisikymmentä ensimmäistä sivua olivat tervanjuontia, mutta sitten se oli menoa, Linneasta kirja oli kuin matka tai maalaus, Katja analysoi kirjaa hienosti mutta kehoitti jokaista kokemaan sen itse, Ilse on antanut kirjasta ihanuusvaroituksen, Marjis luki tämän tiiliskiven päivässä (!) ja myös Zephyr, Jenni ja Tessa ovat tykänneet.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

i

Haruki Murakami: Norwegian Wood.
Japaninkielinen alkuteos Noruwei no mori 1987.
Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Aleksi Milonof.
Tammi 2012, Keltainen kirjasto 429. 326 sivua.

Lauantai-iltaisin istuin aulassa puhelimen ääressä ja odotin Naokon soittoa. Useimmat muut olivat ulkona lauantai-iltaisin, joten aula oli yleensä tyhjä. Istuin hiljaisessa aulassa, tuijotin sisään siivilöityviä valonsäteitä ja yritin tutkiskella sydäntäni. Mitä minä halusin? Mitä muut haluasivat minusta? En löytänyt vastauksia. Yritin tavoitella valonsäteitä, mutta käteni haroivat tyhjää. 

Romaanin kertoja on keski-ikäistyvä Toru Watanabe, jonka Beatlesin Norwegian Wood saa suunniltaan surusta vielä vuosia niiden tapahtumien jälkeen, joihin kappale kiinteästi liittyy. Watanabe kertoo 1960-luvun nuoruusvuosistaan lukiossa, jossa hän vietti aikaa harmonisessa ystävyyssuhteessa Kizukin ja tämän tyttöystävän Naokon kanssa. Kaikki särkyy, kun Kizuki tekee yllättäen itsemurhan viestiä jättämättä.

Sinä iltana kun Kizuki kuoli, en enää pystynyt suhtautumaan kuolemaan (ja elämään) niin yksioikoisesti. Kuolema ei ollutkaan elämän vastakohta vaan se oli läsnä elämässä, minussa itsessäni. Se oli aina ollut läsnä, enkä voisi ikinä unohtaa sitä, vaikka kuinka yrittäisin. Kun kuolema kohtasi seitsemäntoistavuotiaan Kizukin sinä toukokuisena iltana, se kohtasi myös minut.

Aluksi tuntuu, että Torulla ja Naokolla ei ole mitään yhteistä ilman keskusteluja kannatellutta Kizukia, mutta vuoden päästä tragediasta he kohtaavat sattumalta uudelleen ja käyvät pitkillä kävelyretkillä ja juttelevat, rakastuvatkin, kunnes Naoko häviää ja muuttaa asumaan erikoiseen parantolaan, jossa mielenterveyspotilaat "auttavat itseään ja toisiaan" hoitamalla kasvimaata ja kanoja, opiskelemalla musiikkia ja kieliä ja pysyttelemällä parantolan ulkomaailmasta eristävien muurien sisäpuolella. Toru haluaa uskoa, että Naoko toipuu ja muuttaa asumaan hänen luokseen, mutta tytön haavat ovat syvällä.

Toru käy muutaman kerran tapaamassa Naokoa parantolassa ja tutustuu siellä myös itseään parikymmentä vuotta vanhempaan, entiseen pianistilupaukseen Reikoon, jolla on oma rankka tarinansa kerrottavana. Tokiolaisessa opiskelija-asuntolassa Toru pesee pyykkiä sunnutaisin, käy tunnollisesti teatteritieteen luennoilla, lukee Kultahattua kerran toisensa jälkeen sekä tapailee eläväistä ja ronskeja puhuvaa Midoria. Aina ystävällistä ja kohteliasta Torua käy ajoittain sääliksi, sillä kaikki tuntuvat haluavan häneltä jotain: kauniita sanoja, kuuntelevaa korvaa tai läheisyyttä.

Miespuolisia ystäviä Toru Watanabella on menetetyn Kizukin jälkeen kaksi: Kamikaze-pilkkanimeä kantava huonetoveri, joka voimistelee radion tahdissa joka aamu, pitää huoneen tahrattoman siistinä ja antaa Wanatabelle lahjaksi himmeän tulikärpäsen juuri ennen kuin katoaa salaperäisesti, sekä menestyvä Nagasawa, joka houkuttelee Wanataben iskemään tyttöjä, selviytyy tilanteesta kuin tilanteesta eikä välitä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Toru tutustuu myös Nagasawan tyttöystävään Hatsumiin, näkee tämän ainutlaatuisuuden ja herkkyyden, toivoo Hatsumin kaltaista siskoa ja neuvoo tyttöä jättämään itsekkään, sitoutumista välttävän Nagasawin.

Norwegian Woodissa kuvataan paljon surua ja masennusta, mutta silti se on valoisa, lempeän humoristinen ja haikeankirpeä romaani. Kirja on myös nuoren miehen kasvukertomus, 1960- ja -70-lukujen taitteen Japanin kuvaus ja runollinen kertomus ystävyydestä, rakkaudesta, musiikista ja kuolemasta. Murakamin romaaneille tyypillisiä, realismin rajoja rikkovia tapahtumia ei kirjassa ole, mutta tunnelma on kuitenkin hieman epätodellinen, kuin katsoisi todellisuutta utuisen lasin läpi.

Muita arvioita: Liisa oli varma, että tulisi rakastamaan tätä kirjaa eikä joutunut pettymään, Katja ei ollut Norwegian Woodin luettuaan mitään vailla, Mari A. ihastui kirjan nuoriin, syvästi tunteviin henkilöhahmoihin, Minna pettyi vähän kun lukukokemus ei vastannut Kafkaa rannalla, Sara oli kirjasta haltioissaan ja Arja,  Peikkoneito ja Murakamia paljon lukenut Tessakin tykkäsivät.