P. D. James: Mistelimurha ja muita kertomuksia

P. D. James: Mistelimurha ja muita kertomuksia
Mistletoe Murder and Other Stories, suom. Jaakko Kankaanpää.
Otava 2017, 124 sivua.

Ihmishahmo, joka ryntää pientareelta ajotielle talvisen iltapäivän hämärässä ja huitoo hurjasti pysäyttääkseen lähestyvän autoilijan, on siinä määrin kirjallinen luomus, että kun niin tapahtui vastikään ylietsiväksi nimitetylle Adam Dalglieshille, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän oli jotenkin joutunut mukaan yhteen niistä jouluisista jännityskertomuksista, joilla laadukkaat viikkolehdet tapaavat keskitalven juhlapyhien koittaessa viihdyttää lukijoitaan.

P. D. Jamesin rikosnovelleista koottu kokoelma on ihanaa luettavaa syys- tai talvi-iltoihin: jännittäävää, joskus järkyttävääkin, mutta myös kotoisaa roihuavine takkatulineen, mistelinoksineen ja englantilaisine kartanoineen. Jamesin vivahteikas kerronta, lajityypin kliseillä leikittely, viittaukset rikoskirjallisuuden klassikoihin ja Jaakko Kankaanpään tyylikäs suomennos viimeistelevät viihdyttävän lukupaketin, joka ei toki vetänyt vertoja Jamesin laajoille rikosromaaneille. Osa kertomuksista onkin julkaistu aiemmin lehdissä.

Yhteistä tarinoille on se, että niissä palataan vuosien tai jopa vuosikymmenten takaisiin tapauksiin:  rikoskirjailijarouva muistelee suvun kartanossa yli viisikymmentä vuotta sitten tapahtunutta murhaa, joka jäi selvittämättä osittain hänen vaikenemisensa vuoksi; konttorirotta palaa kuudentoista vuoden kuluttua entisen työpaikkansa naapuriin, Adam Dalgliesh penkoo 67 vuotta vanhoja oikeuden pöytäkirjoja selvittääkseen, oliko isotätie Allie todella syytön miehensä murhaan. Näiden hieman pölyisten tarinoiden jälkeen oli virkistävää, että kokoelman neljäs ja samalla viimeinen kertomus "Joulun kaksitoista johtolankaa" vie lukijan keskelle tapahtumia.

Näitä novelleja lukiessa tunsin haikeutta siitä, että uusia P. D. Jamesin (1920-2014) teoksia ei enää tule, ellei sitten jostain arkistojen kätköistä kaiveta esille jotakin. Olen lukenut kaikki Dalgliesh-dekkarit (blogin aikana Valepotilaan, Murhaajan mielen ja Todistajan kuoleman), ja Cordelia Gray -jännärit ovat niin eri tyylilajia, että en ole niihin syttynyt. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin maisemiin sijoittuvasta Syystanssiaisista pidin myös, ja eräs Mistelimurha-kokoelman romaaneista muistutti eräässä kohtaa tuota 1800-luvun alkuun sijoittuvaa murhatarinaa. Mutta ei ole Adam Dalglieshin voittanutta, onneksi hänen seurastaan sai nauttia tässä kokoelmassa kahden novellin verran!

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin
Tammi 2017, 245 sivua.

Olen lukenut Vaahteralta aiemmin Onnellisesti eksyksissä ja tykännyt, ja erityisesti kirjatoukan elämästä kertova Kevyesti kipsissä on ehdottomasti lukulistalla. Sopivasti sekaisin on siinä mielessä poikkeus chick lit -genressä ja Vaahteran tuotannossa, että siinä seurataan perheellisen uranaisen, ei rakkautta etsivän sinkun elämää. Jo lähtöasetelma – Matleena Riikonen on kirjastotoimenjohtaja ja kahden pienen lapsen äiti – tekee kirjan pohjasävystä vähän vakavamman.

Kaiken lisäksi luin tämän kirjan viime keväänä, jolloin minulla olin todella monta ylituntia viikossa ja elämä tuntui jossain määrin oravanpyörältä. Pystyin siis toisaalta samastumaan Matleenan elämään, ja toisaalta olemaan kiitollinen siitä, että en itse tee esimiestyötä. Matleena joutuu työssään päättämään muun muassa pienen sivukirjaston kohtalosta, keksimään keinoja lusmuilevan alaisen ruotuun saamiseksi ja ratkomaan alaistensa välisiä ristiriitoja. Monet Matleenan ongelmista liittyvätkin juuri siihen, että hänen läheistensä (ja jossain määrin hänen itsensäkin) on vaikea sopeutua uuteen esimiesrooliin.

Sutjakasti etenevän juonen lisäksi tätä lukiessa saikin jännittää, miten romaani ratkaisee sisäisen ristiriitansa: Matleena ylikuormittuu ja hänen ihmissuhteensa avioliittoa myöten joutuvat koetukselle työn vaatimusten (ja erään vanhan ihastuksen) vuoksi, mutta moderni viihderomaani ei kai voi päättyä siten, että nainen ottaa urallaan askeleen taaksepäin? En paljasta loppuratkaisua, mutta olin siihen itse ihan tyytyväinen.

Vaikka viihdyin kirjan maailmassa, koin myös lievää ahdistusta lukiessani siitä, miten ikäviin tilanteisiin Matleena joutui työssään ja miten kurjasti jopa ystävät häntä ajoittain kohtelivat. Sopivasti sekaisen pinnan alla on siis vakava pohjavire. Toisaalta nauroin kirjaa lukiessani monta kertaa ääneen, sen verran nokkelasti siinä sanaillaan.

Muualla blogattua: Kirjojen kauneudesta, Sivutiellä, Kirjakaapin avain, Kylillä ja kotosella.

Elli Kleisteri-Sipilä: Liikuttava luonto (ja ajatuksia sunnuntairetkeilystä)

Elli Keisteri-Sipilä: Liikuttava luonto. Lähellä koko perhettä.
Metsäkustannus 2017, 128 sivua.

Pitkät työpäivät matkoineen ja harrastusten täyttämät illat ovat saaneet aikaan sen, että haluamme entistä enemmän pyhittää viikonloput kiireettömälle yhdessäololle perheen kesken. Muistelen hieman haikeana viime syksyä, jolloin jaksoimme aika useinkin suunnata lauantaina tai sunnuntaina kaupunkiin ja koimme lasten kanssa erilaisia kulttuurielämyksiä Luonnontiedemuseosta Kiasmaan. Katseen kääntäminen lähiympäristöön on kuitenkin tarjonnut vähintään yhtä antoisia hetkiä. Jonakin syyskuisena vapaapäivänä vain totesin, että haluan jonnekin metsään kävelylle, ja sitten siitä tuli tapa:  joka viikonloppu pitää päästä ainakin lyhyelle metsäretkelle koko perheellä, vaikka sataisi tai olo olisi vähän flunssainen.

Tässä kuukauden sisällä olemme käyskennelleet muun muassa suoalueella, harjumaisemassa, josta on avautunut näkymä järvelle ja lammelle, suuren lähteen tuntumassa ja koskea kiertävillä poluilla. Olemme harrastaneet sellaista matalan kynnyksen "sunnuntairetkeilyä": pakkaamme vähän evästä kotoa tai käymme kaupan kautta, hurautamme autolla sopivaan kohteeseen ja usein pysähdymme jollekin laavulle tekemään nuotion ja grillaamaan.

Elli Kleisteri-Sipilän Liikuttava luonto -kirjasta voi saada lisäinspiraatiota luonnossa liikkumiseen. Kirjoittaja muistuttaa luonnon hyvää tekevistä vaikutuksista – ihan kaiken ikäisille, mutta tarkentaen, miten esimerkiksi taapero- tai kouluikäinen oppii ikäkaudelleen ominaisesti uusia asioita luonnossa liikkuessaan. Lapset ja nuoret eivät aina ole innokkaita lähtemään metsään kaikenlaisten teknisten viihdelaitteidensa äärestä, mutta tähänkin Kleisteri-Sipilä tarjoaa vinkkejä: miten olisi vaikka geokätköily tai valokuvasuunnistus?

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä
Dark, Dark Wood, suom. Oona Nostrum.
Otava 2017, 363 sivua.

Nautin kovasti Ruth Waren trillerin Synkän metsän siimeksessä lukemisesta: alkuasetelma, jossa rikoskirjailijan erakkoelämää viettävä Nora – tai Leonora, Leo tai Lee, riippuen siitä, kuka häntä puhuttelee – kutsutaan vanhan ystävänsä polttareihin keskelle marraskuista metsää, on sopivan kutkuttava. Miksi ystävä, jonka kanssa Nora ei ole pitänyt yhteyttä, haluaa hänet pienen piirin viikonlopun viettoon?

Tarinan jännite on vahvasti psykologinen. Näyttämönä toimii syrjäinen talo, jossa on niin suuret ikkunat metsään, että Nora ja muut polttariseurueen jäsenet kokevat ihan konkreettisesti olevansa kuin pimeässä metsässä tarkkailevan yleisön edessä. Mutta kuka on käsikirjoittanut näytelmän?

Loppua kohden jännite valitettavasti rispaantui. Nora herää sairaalasta pahoin loukkaantuneena ja kuulee poliisien puhuvan käytävällä murhasta. Nora ei muista edellisen vuorokauden tapahtumista mitään ja pelkää olevansa syyllinen jonkun kuolemaan, ja pian selviää, että poliisi epäilee sitä myös. Mutta jos Nora onkin syytön, kuka on kaiken takana ja mikä on hänen motiivinsa? Valitettavasti vastaukset näihin kysymyksiin ovat ennalta arvattavia.

Romaanin loppupuolen tapahtumat ovat vähän turhankin melodramaattisia, jopa niin, että liikutaan jo tragikoomisen rajoilla. Aivan viimeisillä sivuilla kirjailija keikauttaa kuitenkin tunnelman taas toiseen asentoon, viehättävällä tavalla.