Jenni Kirves & Annika Hiltunen: Tervetuloa Rauhalaan

Jenni Kirves (teksti) ja Annika Hiltunen (kuvitus): Tervetuloa Rauhalaan.
Mäkelä 2015.

Aivan ensimmäiseksi huomio kiinnittyy värikylläiseen, harmonista tunnelmaa huokuvaan kansikuvitukseen. Jätin Tervetuloa Rauhalaan -kirjan pöydälle, ja seuraavassa hetkessä se oli kadonnut, ilmestyäkseen myöhemmin kuin loihdittuna takaisin samaan paikkaan. Esikoiseni, tarinatyttö ja esteetikko, oli huomannut kirjan ja lukenut sen siltä istumalta. Myöhemmin luin kirjan lapsilleni ääneen, kuopuksen vaatimuksesta – oli aika myöhä, ja yritin tarjota lyhyempää kirjaa tilalle, mutta kolmivuotiaan mielestä "Ei sitä, tää on hieno."

Annika Hiltusen kuvitus Jenni Kirveen kirjoittamaan satukirjaan onkin aivan upea. Eksoottisista kukista ja suurisilmäisistä, sielukkaista kasvoista tulee hieman mieleen Riikka Juvonen (jonka kuvituksista ja teksteistäkin olen nauttinut monessa, monessa kirjassa lapsuudesta asti mutta blogissani esitellyt vain Valon paletin). Hiltusen kuvat ovat satumaisia ja värit heleitä.

Tervetuloa Rauhalaan kertoo Toivo-pojasta, jolla on paha olla kotona, kun vanhemmat riitelevät. Toivo pakenee huutoa ja ikkunasta sinkoilevia esineitä vintille, jossa hän huomaa yllättäen siniset portaat. Portaita pitkin Toivo pääsee Rauhalaan, jossa sydämellinen, punatukkainen Tyyni ottaa hänet lämpimästi vastaan. Tyyni kertoo, että yleensä Rauhalaan (jota jotkut kutsuvat Taivaaksi, toiset Kauniiksi puutarhaksi ja kolmannet esimerkiksi Yliseksi) pääsevät yleensä vain ne, joiden aika on täyttynyt. Lasten kohdalla tehdään kuitenkin poikkeuksia: he voivat päästä Rauhalaan käymään, vaikkapa unissaan tai mielikuvituksen voimin. Rauhalassa surulliset tai väsyneet lapset voivat tankata  voimia ja iloa ja palata sitten taas "Tämänpuoliseen". Rauhalassa vietettyjen hetkien ansiosta myös Toivon elämä muuttuu.

Toivon tarinasta tulivat mieleen Astrid Lindgrenin surumieliset sadut kuten "Soittaako lehmus, laulaako satakieli" sekä Enna Airikin ihana Haavemaa. Kertomus nojaa perinteeseen, mutta esimerkiksi ilmaisuissa näkyy nykyaika (Tyyni saa "naurunsa virran katkaistuksi"), samoin siinä, että lapsen hyvinvointia uhkaava kriisi ei ole vaarallinen kulkutauti, julma äitipuoli tai köyhyys, vaan vanhempien riitely, joka myrkyttää kodin ilmapiirin ja saa lapsen tuntemaan olonsa näkymättömäksi. Toivon ongelmat ratkeavat lopulta hyvin nopeasti ja yksinkertaisesti, mutta satu on satua ja Rauhalassa on kaunista taikaa.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta.
Fallout, suom. Marianna Kurtto.
Otava 2015, 419 sivua.

Rakastuminen toi hänen mieleensä kompastumisen; ikään kuin kompastuisi tiilenmurikkaan ja putoaisi rotkoon. 

Neljä nuorta – Luke, Nina, Leigh ja Paul – tekevät teatteria, nauttivat taiteesta ja elämästä, rakastavat, kärsivät, kasvavat, epäonnistuvat ja ponnistelevat eteenpäin 1960–1970 -lukujen Lontoossa. Jokaisella heistä on taustansa, taakkansa ja traumansa, jotka heijastuvat elämänkulkuun ja ihmissuhteisiin.

Ehkä rakkaus oli totta on Sadie Jonesin neljäs romaani, ja ensimmäinen suomennettu. Se tuo mieleen Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -romaanin ja Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia. Niissäkin tunnelmoidaan taiteen ja luomisvimman äärellä, koetaan nuoruuden (tai keski-iän) kasvukipuja, kompastellaan ihmissuhteissa, rakastetaan palavasti ja kohtalokkaasti.

Sadie Jones tarjoilee lukijalleen huikaisevia hetkiä ja kirpeänkauniita tunnelmia: Luke mielisaaraalasta salakuljettamansa äidin kanssa taidemuseossa, askelia sateen kastelemilla mukulakivillä, teatteriharjoituksia, suudelmia kuin kuilun reunalla. Ja kuitenkin, vaikka nautin lukemisesta, jäin jotenkin etäälle romaanin maailmasta ja henkilöistä, vieraannuin, katsoin kuin näytelmää vaikka olisin halunnut uppoutua.

Toisaalla: Reader, why did I marry him; Lumiomena, Kirjojen kamari, Kaisa Reetta T., Amman lukuhetki, Leena Lumi, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjapolkuni, Mari A., Tuijata, Kirsin Kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus, Pilkkuun asti, Rakkaudesta kirjoihin,

Mikko Majander: Lukemisen hulluus

Mikko Majander: Lukemisen hulluus.
Esseitä aikamme kulttuurista.
Into 2015, 227 sivua.

Kirjan nimi, Lukemisen hulluus, houkutteli tarttumaan Mikko Majanderin esseekokoelmaan. Kirjan tekstit ovat ilmestyneet alunperin Demokraatti-lehden kolumneina, mikä näkyy paitsi kirjoitusten tyylissä myös joidenkin aiheiden "epäajankohtaisuutena". Toisaalta tekstit luovat ilmestymisajankohtansa ajankuvaa, ja välillä havahduin ajattelemaan, esimerkiksi, että "onko siitä tosiaan noin kauan, kun Barack Obama valittiin ensimmästä kertaa USA:n presidentiksi?" tai "ai niin,   noista kirjoista kohkat tiin vuonna 2008!" Majander on ajankohtaistanut joitakin kolumneja lisäämällä niihin jonkinlaisen jälkikirjoituksen.

Kirjallisuus on tietysti perimmältään ajaton aihe, vaikka toisinaan tietyt teokset puhuttavat enemmän kuin toiset. Majander kirjoittaa kirjoista – "Keltaisen kirjaston kellokkaista, kuten Paul Austerista ja Jhumpa Lahirista, Barack Obaman muistelmista ja Panu Rajalan Walteri-elämäkerrasta  – ja ihmisistä ja ilmiöistä niiden takana Doris Lessingin Nobel-puheesta kotimaisen kirjallisuuden jokasyksyiseen "Sirkus Findandiaan".

Majander kirjoittaa myös esimerkiksi teatterista ja ennen kaikkea musiikista. Siinä missä kirjallisuusesseet herättivät omakohtaisia muistoja luetuista kirjoista, olivat musiikkiesseet pikemminkin polkuja tuntemattomaan, kurkistuksia maailmaan jota en juurikaan tunne. Onneksi kirjan tekstit ovat kautta linjan helposti lähesyttäviä ja keskustelevia.



Muissa blogeissa sanottua: Ullan luetut kirjat, Täällä toisen tähden alla.

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Otava 2015, 382 sivua.

Hän olisi varmasti osannut keittiöhommat vaikka silmät kiinni. Kaikki tehtiin Riston halujen mukaisesti, piti olla vanhanajan pannukahvia, vaikka Vuokko olisi halunnut amerikkalaisen perkolaattorin. Risto ei muutenkaan pitänyt kodinkoneista, Einekin kuulemma maksoi tarpeeksi, toimikoon Eine sähkövatkaimena, mikä oli jo vähän paksua. Vuokko vahti kahvia, laittoi kupit pöytään, kaatoi Ristolle valmiiksi kuppiin, vähän kermaa, vaikka sen olis pitänyt oppia juomaan mustana. Hän vei kupin sille pöydän viereen.

Honkasalon edellinen romaani, Eropaperit, oli kirpaiseva kuvaus avierosta erityisesti lasten näkökulmasta. Perillä kello kuusi luotaa ennen kaikkea aikuisten naisten tunnemyrskyjä ja oman paikan etsintää, vaikka myös 1960-luvulla teini-ikäänsä elävä ja 1990-luvulla tyhjenevää lapsuudenkotiaan perkaava Piitu on tärkeä henkilö. Eropapereihin verrattuna Perillä kello kuusi on leppoisa hyvänmielenromaani, mutta jäi toisaalta henkilöhahmoineen minulle myös etäisemmäksi.

Perillä kello kuutta voisi luonnehtia "lähihistorialliseksi romaaniksi", ja kirjailija on tehnyt sitä varten runsaasti taustatyötä. Honkasalo loihtii 1960-luvun elävänä näkyviin sisustuksen, pukeutumisen ja ehkä ennen kaikkea henkisen ilmapiirin kuvauksen kautta. Kotirouva Vuokon ja tämän Risto-miehen tädin, konttoristina työuransa tehneen Aunen, on etsittävä tiensä ulos henkisistä ja konkreettisista elämänpiirin rajoista.

Arjen ja miljöön kuvauksen ohella romaanin vahvuus on naisten sisäisten tuntojen kuvaus, joka on konstailematonta ja siksikin niin aidon oloista. Romaanin tyyli vaihtelee hieman satiirisesta runolliseen, ja vaikka esimerkiksi liikemies-Riston karikatyyrimäinen pöhköys huvitti, olin enemmän kotonani romaanin herkemmissä kohtauksissa.

Lintuparvi lensi ikkunan ohi, veti sadepilven kuin verhon, huone hämärtyi. Kaikki oli kuten aina ennenkin, kaikki olisi ikuisesti samoin, mikään ei muuttuisi. Olisi pitänyt pakata takit, ottaa neule esiin, pyyhkiä pölyt kasvien lehdiltä, möyhiä perintöpalmun multa, silittää tyynyliinat, mutta ketä varten hän sitä kaikkea tekisi?


Perillä kello kuusi muissa blogeissa: Maaria Päivinen, Täällä toisen tähden alla, Mari A:n kirjablogi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjakaapin kummitus (jolta löytyy kosolti linkkejä muihin postauksiin kirjasta).

Milena Parland & Alexander Reichstein: Kun kuu nauroi ja muita maassamme kerrottuja satuja

Milena Parland (teksti) ja Alexander Reichstein (kuvitus): Kun kuu nauroi 
ja muita maassamme kerrottuja satuja.
När månen skrattade och andra sagor berättade i vårt land. 
Käsikirjoituksesta suomentanut Susanna Hirvikorpi.
Schildts & Söderströms 2015, 249 sivua.

Siitä päivästä lähtien olen etsinyt satuja kaikkialta. Kirjoitan tarkasti muistiin parhaat ja jännittävimmät sadut. Lähes sellaisina kuin ne minulle kerrotaan. Niin saduista tulee kirja. Satukirja juuri sinua varten, rakas lukija. Kuuntele nyt tarkasti, sillä maamme on satujen maa. Maa, jossa ihmiset ovat jo aikojen alusta kertoneet tarinoitaan ja laulaneet laulujaan pitkien öiden iloksi.

Kun kuu nauroi on satukirja suomalaislapsille – lapsille, joiden juuret voivat olla vaikkapa Venäjällä, Kiinassa tai somaliassa, joiden uskonto voi olla esimerkiksi juutalaisuus, äidinkieli ruotsi tai saame. Kirjan alussa on lainaus Sakari Topeliuksen Maamme kirjasta, jossa sanotaan muun muassa, että "Harvat ovat niin sekoittumattomasta sukuperästä, ettei joku heidän suvustansa ole suonissaan kantanut erilaisten kansakuntain verta. Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena, – kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä tämän maan hyväksi – ovat yksi kansa." Lainaus on vuodelta 1875, mutta on ajankohtaisempi kuin konsanaan.

Kirjaa jäsentää kehyskertomus, jossa pieni helsinkiläistyttö kerää satuja ihmisiltä ympärillään – äidiltään, ystäviltään, sukulaisiltaan, naapureiltaan – joskus kertojana voi olla vaikkapa puistossa kohdattu kani. Kokoelman avaussatu on Kalevalasta tuttu Ainon taru suorasanaisesti kerrottuna, ja monelle lukijalle ovat varmasti tuttuja myös tarinat Myran Pyhästä Nikolaoksesta (Joulupukin esikuvasta), Kynttilätyttö Luciasta ja Raamatun rohkeasta Esteristä. Somalien tarinaperinteestä nousee satu Leijonasta ja karitsasta, saamelainen satu kerto Sivvasjärven veljeksistä ja romanien tarinaperinteestä ammentaa Poika joka sanoi aina Ei. Milena Parland kertoo kaikki tarinat omin sanoin, ja kiitos satujen kauniista kielestä kuuluu luonnollisesti myös suomentaja Susanna Hirvikorvelle.

Kirjan värikäs kuvitus on syntynyt niin, että Alexander Reichstein on kerännyt kankaita eri kulttuureista, valokuvannut ja skannannut ne, käsitellyt kuvia digitaalisesti ja piirtänyt päälle satujen hahmoja. Pidän itse enemmän kynän-, liidun- tai siveltimenjäljestä kuin tietokoneen avulla tehdyistä piirroksista, mutta Reichsteinin yksinkertaiset hahmot toimivat hyvin elävää, kollaasimaista taustaa vasten. Esimerkiksi tämä kuva hyeenoista ja leijonasta on aivan upea:

Alexander Reichsteinin kuvitusta satuun "Leijona ja karitsa".

Milena Parland sai idean Kun kuu nauroi -kokoelmaan työskennellessään koulussa monikulttuurisen projektin parissa. Toivottavasti kirja kulkeutuu myös "takaisin kouluun", yhdessä lasten kanssa luettavaksi, katseltavaksi ja keskusteltavaksi.

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi.
La felicidad es un té contigo, suom. Satu Ekman.
Bazar 2015, 305 sivua.

Alkusyksyn kiireiden ja haasteiden keskellä on ollut ihana istua pihalla ja lukea espanjalaisen Mamen Sánchezin On ilo juoda teetä kanssasi -romaania, jossa ollaan olennaisen äärellä: rakkauden, kirjojen ja teen. Helteillä kuuma tee ei ole ollut ihan ykkösjuoma, mutta nyt pienen syysflunssan kutitellessa kurkkua se on taas noussut arvoon arvaamattomaan.

On ilo olla teetä kanssasi -romaanin keskiössä häärii viisi erilaista, mutta tiiviisti yhteen hitsautunutta naista, jotka muodostavat Craftsman-kustantamon myyntiä tukemaan perustetun Liberarte-kirjallisuuslehden toimituksen. Työ kirjallisuuslehdessä on se tukipilari, joka pitää viisikymppisen lukutoukka Bertan, pienten lastensa kanssa uupuvan Marían, sähäkän ja kunnianhimoisen Soleán, avioerosta ja masennuksesta toipuvan Asunciónin ja suloisen Gabyn elämän kasassa. Craftsman-yhtiön omistajan poika, joka kantaa varsin railakkaan poikamiehen elämänsä vastapainona mukanaan kaikkialle lempikirjojaan, Earl Grey teetä ja lapsuudenaikaista tyynyä, saapuu Englannista Madridiin lopettamaan tappiolliseksi käyneen lehden toiminnan, ja Liberarten naiset päättävät olla luovuttamatta niin helpolla. Sanchezilla on taito kuljettaa tarinaa vaivattomasti kohtauksesta ja näkökulmasta toiseen, ja lukukokemus on rentouttava ja leppoisa.

En kuitenkaan varauksetta ihastunut kirjaan. Luulen, että Sánchez tavoittelee kirjallaan vähän samantyyppistä genreä, jota esimerkiksi Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii -dekkarit edustavat: leppoisaa, hyväntuulen dekkaria, jossa selviteltävä rikos ei ole mikään järkyttävä murha ja pääpaino on ihmissuhteissa ja huumorissa. On ilo juoda teetä kanssasi -romaani lunastaa paikkansa genressä alkuun hyvin yksioikoisen oloisella, mutta vähitellen kutkuttavasti mutkistuvalla juonella. Omaa lukukokemustani "kotoisen mysteerin" äärellä latisti kuitenkin se, että en tykännyt tarinan etsivästä, konstaapeli Manchegosta. Kyllä, ymmärrän, että on olevinaan hauskaa, kun tärkeilevä konstaapeli pohtii liikemiessuvun vesan katoamista "tikkaremminsä" kanssa kapakassa ja sönköttää sitten laihaa tutkimusraporttiaan huonolla englannilla asiakkaansa edustajalle. Humoristisen dekkarin etsivässä saa ja pitääkin olla rosoa, mutta hahmon pitäisi herättää myös lukijan sympatiat. Manchegon hahmoon tulee lisää ulottuvuuksia juonen kuluessa, mutta lattea ensivaikutelma ei täysin pyyhkiydy pois.

On ilo juoda teetä kanssasi on ylistyslaulu ystävyydelle, espanjalaiselle auringonpaisteelle ja englantilaiselle kirjallisuudelle. Viittaukset englanninkieliseen kirjallisuuteen menevät usein kyllä vähän kömpelön puolelle, kun esimerkiksi kaikkien Atticusin suvun miesten kerrotaan saaneen nimensä kirjallisuuden klassikoiden mukaan* tai Tolkienin haamu kuljeskelee myhäillen entisessä opiskelija-asuntolassaan, mutta tätä kirjaa ei ole tarkoituskaan ottaa turhan vakavasti. Pirteän turkoosi lukupaketti sopii niin helteisiin kuin varmasti sateisia syysiltojakin piristämään.

Kirjasta toisaalla: Ihminen välissä, Mari A:n kirjablogi, Hemulin kirjahylly, Kirjakko ruispellossa, Sonjan lukuhetket

*Atticus-nimi onkin nyt harvinaisen ajankohtainen, kun Harper Leen Kuin surmaisi satakielen -romaanin jatko-osa Kaikki taivaan linnut on juuri ilmestynyt ja samanniminen hahmo löytyy myös suositusta brittiläisestä Downton Abbey -epookkisarjasta.

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta.
Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla. 
Atena 2015, 184 sivua.

Miettinen tuulettaa yleistajuisessa historiateoksessaan Piikojen valtakunta varhaismoderniin aikaan liitettyjä myyttejä nuorista neitstytmorsiamista, ydinperhemallin vallitsevuudesta ja piioista ressukoina vailla itsenäisyyttä tai valinnan mahdollisuuksia. Todellisuudessa esimerkiksi avioton lapsi ei ollut – kirkon ja valtiovallan tuomitsevuudesta huolimatta – maailmanloppu, vaan etenkin talollisen tytär säilytti hyvät avioitumismahdollisuudet aviottoman lapsen synnyttämisen jälkeenkin. Pitkät kihlaukset, joiden aikana pariskunta eli avioliiton kaltaisesti yhdessä, olivat tyypillisiä. Vain jos sulhanen ei sitten lopulta vienytkään morsiantaan vihille, hän joutui vastaamaan lupauksensa pettämisestä ja maksamaan sakkoja – etenkin, jos morsian oli "aviovuoteesta syntynyt" talonpojan tytär.

Varhaismodernin ajan mikrohistoriallinen ja elämäkerrallinen tutkimus keskittyi pitkään aatelisiin siitä yksinkertaisesta syystä, että he jättivät jälkeensä henkilökohtaista aineistoa, kuten kirjeitä ja päiväkirjoja, aivan toisella tapaa kuin niin sanottu rahvas, jonka piiriin kuuluvista ihmisistä löytyy aikalaislähteistä lähinnä merkintöjä asiakirjalähteistä, kuten oikeuden pöytäkirjoista. Tämä johtaa Miettisen mukaan paitsi siihen, että suuren yleisön käsitykset aikakaudesta perustuvat pääasiassa aatelisten elämään (josta populaarikulttuurikin kirjoineen ja elokuvineen pääosin ammentaa) ja talollisten, irtolaisten ja käsityöläisten elämästä tunnetaan vain virallisiin asiakirjoihin päätyneet, usein hätkähdyttävät ja surulliset kohtalot. Myös Miettisen kirjassa muutamat elämäntarinat jäävät dokumenttien vähyydestä hyvinkin irrallisiksi ja fragmentaarisiksi, mutta tutkija pyrkii sinnikkäästi tuomaan monenlaisia ihmiskohtaloita esiin varjoista.

Nimestään huolimatta Piikojen valtakunta kertoo eri yhteiskuntaluokkien naisten elämäntarinoita piioista talontyttäriin ja irtolaisista aatelisiin. Yksi kiehtovimmista kuvauksista on liivinmaalaisesta aatelissuvusta lähtöisin olleen Anna von Dückerin ja hänen tyttärensä Hedvigin vaiheista, joihin kuuluu muun muassa kahden itsellisen naisen – äiti ja tytär saavuttivat itsenäisen aseman leskeytymisen myötä – perustama, aivan uusi kartano, jota Anna myös taajaan laajensi ostamalla talonpoikien sukuoikeuksia tai antamalla lainoja. Mieleen jäi erityisesti myös tarina mouhijärveläisestä torpantytöstä, joka pakeni ankeita oloja äitipuolensa emännöimässä kodissa lähtemällä piikomaan aina Rääveliin (Tallinnaan) asti, maksaen rahojen puuttuessa lauttamatkansakin työnteolla.

Vaikka kirja keskittyy (Ruotsi-)Suomen alueella eläneiden naisten kohtaloihin, on kontekstina Eurooppa laajemminkin. Eräs kiinnostava ilmiö on se, että tilastollisesti Pohjois- ja Etelä-Euroopan välillä kulkee rajalinja: pohjoisessa, kuten Isossa-Britanniassa, Skandinaviassa ja Pohjois-Ranskassa naiset avioituivat tyypillisesti vasta noin kolmikymppisinä, kun taas esimerkiksi Espanjassa morsiamet saattoivat olla jopa vain viidentoista vanhoja. Miettinen korostaa naisten, naimattomien ja lapsettomienkin, roolia pohjoisen melko karuissa oloissa, joissa ei ollut varaa jakaa töitä tiukasti miesten ja naisten töihin tai hyljeksiä vaikkapa talonpojan naimatonta sisarta, vaikka tämän status olikin heti alhaisempi sen jälkeen, kun veli avitoitui ja taloon tuli uusi emäntä. Mikäli elo sukulaisten nurkissa ei millään luontunut, tarjosi vieraan palvelukseen lähteminen pakotien toraisasta talosta sekä taloudellista itsenäisyyttä. Jos talonpoikia ei riittänyt sulhaskandidaateiksi, oli myös torpanemännyys tai asema arvostetun käsityöläisen puolisona hyvinkin varteenotettava vaihtoehto. Piikojen valtakunta havainnollistaa, kuinka naisilla oli yhteiskunnan odotuksista ja rajoituksista huolimatta jonkin verran liikkumavaraa ja mahdollisuus tehdä erilaisia valintoja elämänsä suhteen.

Tuula Arkio: Jyviä nokkimassa

Tuula Arkio: Jyviä nokkimassa.
Siltala 2015, 335 sivua.

Ajattelin niitä kolmea vuosikymmentä, jotka olin työskennellyt Ateneumissa, myös sitä seitsemänkymmentäluvun melskeissä esitettyä väitettä, että me taidehistorioitsijat ja museoväki elimme taiteilijoiden siivellä, että me saimme leipämme taiteentekijöiden työstä, ettei meillä olisi yhtään mitään ilman heitä. Meillä museolaisilla oli ollut aivan toisenlainen käsitys: me olemme halunneet työskennellä taiteen ja taiteilijoiden puolesta, välittää taiteen merkityksiä suurelle yleisölle.

Nykytaiteen museo Kiasman pitkäaikainen johtaja ja taidehistorioitsija Tuula Arkio (s. 1943) kertoo muistelmissaan opiskeluistaan ja ensiaskelistaan työelämässä, matkoistaan ja ystävistään, kollegoistaan ja lukuisista tunnetuista nykytaiteilijoista, joihin työ muun muassa ARS-näyttelyiden kuraattorina hänet tutustutti. Jyviä nokkimassa -kirjassa on muistelmille ominaisesti varsin yksityiskohtaistakin kerrontaa eri tapahtumista osakunnan juhlista suuren luokan kansainvälisiin näyttelyihin sekä runsaasti nimeltä mainittuja henkilöitä. Kokonaisuus onkin paikoin hivenen puuduttava, mutta avaa mielenkiintoisen kurkistuskulman nykytaiteen ja museoiden maailmaan, jonka itse tunnen vain näyttelyvieraan näkökulmasta.

On kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, kuinka Arkio ja hänen kollegansa päättivät ohittaa gallerioiden välikädet ja ottaa suoraan yhteyttä niihin taiteilijoihin, joiden töitä he halusivat Nykytaiteen museon näyttelyihin. Kaksikon strategiana oli kirjoittaa etukäteen kiinnostaville taiteilijoille ja kertoa, milloin he olisivat näiden kotiseudulla – Hollannissa, New Yorkissa, Italiassa... – ja hotelliaamut alkoivat kaupungissa asuvien taiteilijoiden puhelinnumerolistan läpikäymisellä ja tarkan reittikartan suunnittelulla. Monesta muustakin seikoista käy ilmi paitsi Arkion intohimoinen omistautuminen työlleen myös se, miten erilaiset käytännöt ja tekniset muutokset ovat muokanneet museo- ja taidealan asiantuntijoiden työnkuvia Arkion pitkän uran aikana.

Steven Holl: Kiasman galleriatiloja. Akvarelli 1993. Omistaja Tuula Arkio. Kuva Kansallisgalleria/Hannu Pakarinen. Jyviä nokkimassa -kirjan takalehden kuvitusta.

Minua kiinnostivat erityisesti myös kuvaukset Arkion nuoruus- ja opiskeluajoista sekä uran alkuvaiheista Ateneumin taidemuseon palveluksessa. Noista ajoista välittyy kuva paitsi ja osallistumisen ilosta ja aktiivisuudesta, myös siitä, miten taidealalla niin keskeiset verkostot alkoivat solmiutua.

Gerald Hüther & Uli Hauser: Jokainen lapsi on lahjakas

Gerald Hüther ja Uli Hauser: Jokainen lapsi on lahjakas
Jedes Kind ist hoch begabt, suom. Raija Nylander.
SetS 2015, 175 sivua.

Viime vuosikymmeninä on keskusteltu paljoin lahjakkuuden olemuksesta, pyritty monipuolistamaan kuvaa älykkyydestä ja huomioimaan erilaiset persoonallisuudet kasvatuksessa ja opetuksessa. Gerald Hütherin ja Uli Hauserin kirjan nimi Jokainen lapsi on lahjakas kuulostaa oikeastaan itsestäänselvältäSaksalaiskaksikon, aivotutkijan ja nuorisotyötä tehneen toimittajan, kirja ei onneksi ole kyllästetty siirapilla eikä amerikkailaistyylisellä menestysjargonilla, vaan on kaikessa positiivisuudessaan realistinen ja kiihkoilematon. Vaikka kirjoittajat perustavat väitteensä neurotieteellisille tutkimuksille, on teos hyvin helppolukuinen ja yleistajuinen. Hüther ja Hauser elävöittävät tekstiä lukuisilla omiin kokemuksiinsa ja tutkimuksiin pohjaajilla esimerkeillä.

Hütherin ja Hauserin pääteesi on, että kasvattajien tulisi havainnoida herkällä korvalla ja tarkkaavaisilla silmillä sitä, mitä kukin lapsi – yksilö – mieluiten tekee ja missä hän on taitava. Seuraava askel on se, että lapsen täytyy antaa uppoutua mieleiseensä tekemiseen ja häntä täytyy tukea kehittämään taitoaan, vaikka se vaikuttaisi perinteisten akateemisten taitojen rinnalla triviaalilta. En ole aivan varma, kuinka arvovaltaisia tällaiset koulumaailman ulkopuolelta tulevat kannanotot ovat – kuinka paljon he tuntevat koulumaailmaa (tässä tapauksessa lähinnä kai saksalaista koulumaailmaa), sen arkea ja resursseja. Keskustelu on kuitenkin aina tervetullutta, ja pikaisten googlettelun perusteella vaikuttaisi siltä, että Hütheria ja Hauseria myös kuunnellaan koulutuksen kentällä.

Jokainen lapsi on lahjakas -kirjassa on herttaista hippimäisyyttä: puissa kiipeily on yhtä arvokas taito kuin kyky ratkaista haastavia matemaattisia ongelmia. Luovuus ja ilo näkyvät myös kirjan tyylissä, joka on kertovaa ja eloisaa.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja.
Min kamp. Fjerde bok, suom. Katriina Huttunen.
Like 2014, sivua.

Voi, tämä on laulu siitä kun ihminen on kuudentoista ja istuu bussissa ja ajattelee tyttöä, sitä ainoaa, tietämättä että tunteet muuttuvat hitaasti, hitaasti vaimeammiksi ja heikommiksi, että elämä, se joka on nyt niin suuri ja valtava, vääjäämättä muuttuu yhä pienemmäksi, kunnes siitä tulee käsiteltävä suure, sellainen joka ei tee yhtä kipeää mutta toisaalta ei myöskään tunnu yhtä hyvältä. 

                                                                   *
Tämän pystyi kirjoittamaan vain neljäkymmentävuotias mies. Olen nyt neljäkymmentä, yhtä vanha kuin isäni oli silloin, istun asunnossamme Malmössä, perheeni nukkuu ympärilläni olevissa huoneissa. 

Kuten Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen romaanisarjan aiemmissakin osissa, myös Neljännessä kirjassa nuori ja keski-ikäinen Karl Ove elävät ja kertovat rinnakkain ja lomittain. Taisteluni-sarja järjestyy pikemminkin temaattisesti kuin kronologisesti: ensimmäisessä osassa puitiin lapsuuden traumoja, toisessa osassa avioliittoa ja pikkulapsiperheen elämää, kolmannessa palattiin jälleen isäsuhteen ruotimiseen ja nuoruuden kasvukipuihin, ja tässä neljännessä osassa fokuksessa on Karl Oven hapuileva varhaisaikuisuus opiskeluineen, ensimmäisine työpaikkoineen, päihteineen ja epämääräisine ihmissuhteineen. Tänä vuonna ilmestyneeltä Viidenneltä kirjalta odotan kurkistusta Knausgårdin kirjailijantyöhön. Luonnollisesti niin aikatasot kuin teematkin sekoittuvat kirjasta toiseen ja tietyt peruskokemukset kulkevat punaisena lankana kaikkiaan kuusi osaa kattavan teossarjan läpi.

Karl Oven kasvukivut eivät ole kaunista luettavaa, ja sittenkin sitä vain lukee eteenpäin, rypistää kulmiaan, lukee nopeammin saadakseen tietää mitä tapahtuu, tekeekö nuori mies tuon virheen, kyllä vain teki, entä tuon, ei sentään – ja ennen kaikkea myötäelää tunnemysrkyissä, joissa nuorilla yleensäkin on aimo annos häpeäntunnetta ja itsesyytöksiä, mutta Knausgårdilla sitäkin enemmän. Kauneuttakin on, sentään, se sekoittuu kipeään ja rujoon, tapahtumien taustalla vuonon vastarannan tunturit olivat hämärissä lähes mustat.

Autofiktiivisen romaanin kruunaa kertojan itseironia, vaikka se paikoin tahtoo hukkua itsesäälin ja -syytösten alle. Silloinkin, kun "Karl Ove" on kömpelö murrosikäinen tai mokaileva nuori aikuinen, hän on myös romaanihenkilö, joka houkuttaa niin samaistumaan kuin erottautumaankin.


Kirjasta toisaalla: Lumiomena, Kirjallisena, Nannan kirjakimara, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Anita Konkan Sanat,

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia.
Suomentanut Anja Pikkupeura.
Siltala 2015, 218 sivua.

Emma Asotovna sai diagnoosin "monipesäkkäinen bakteeritulehdus". Itse hän toki tiesi, että noiden märkäpesäkkeiden kautta hänestä oli poistunut sisuksissa kasvateltu paha vävynpölvästiä kohtaan. Märkäpesäkkeet puhkaistiin niiden kypsyttyä, ja iho parani pian, mutta Emma Asotovna piti vielä pari viikkoa siteitä sormissaan antaakseen Sergon ja pikkutyttöjen keskinäisen rakkauden voimistua.

Uusin Ulitskaja pitää aina lukea, eikä venäläiskirjailijan teosten suomennosten houkuttelevutta ainakaan vähennä se, että niissä on kaikissa upeat, Kirsikka Männyn suunnittelemat kannet. Tyttölapsia-novellikokoelman kantta koristaa pioneeritytön letti punaisine lettinauhoineen.

Kokoelma sisältää kaksi kertomussikermää, 'Tyttölapsia' ja 'Lapsuus -49', ja sikermien sisällä novellit kietoutuvat toisiinsa enemmän tai vähemmän tiiviisti. Siinä mielessä Tyttölapsia muistuttaa muutama vuosi sitten suomennettua Naisten valheet -teosta, jossa myös on sekä romaanin että kertomuskokoelman piirteitä. 'Tyttölapsia'-sikermä kattaa valtaosan kirjasta – 'Lapsuus -49' -osiossa on yhtä monta kertomusta, mutta paljon lyhyempiä.

Ulitskaja kirjoittaa tavallisista ihmisistä neuvostoliittolaisen systeemin rattaissa ja tuo esille valtion sisällä elävien kansojen kirjon. Puhetapa voi olla armenialainen ja päivällinen gruusialaisesti maustettu, ja juutalainen lääkäri hymyilee kaksostyttöjen nahinan tuodessa hänelle mieleen Jaakobin ja Eesaun. Vanhat kansanuskomukset ohjaavat toimintaa vähintään yhtä vahvasti kuin Kremlistä tulleet ukaasit. Veri on vettä sakeampaa, ja sukusiteet ovat vahvat.

Suosikkihahmojani olivat kaksoset Viktorija ja Gajane sekä heidän isoäitinsä Emma Asotovna, jolla on vaistoa, lämpöä ja elämänviisautta, mutta joka antaa vain hengenhädän mennä hierarkiassa päivällisen edelle. Kaksossiskosten tarinassa kipunoi rakkaus ja mustasukkaisuus, läheisyys ja etäisyys. Ulitskaja kirjoittaa niin, että traagisissakin kohtaloissa on humoristinen vivahde.

Muissa blogeissa sanottua: Kirjapolkuni, Kirjan jos toisenkin, Kirjojen keskellä, Ullan luetut kirjat, Raijan kirjareppu.

Jenni Kirves: Aino Sibelius. Ihmeellinen olento

Jenni Kirves: Aino Sibelius. Ihmeellinen olento
Johnny Kniga 2015, 288 sivua.

Kaunis, monipuolisesti lahjakas nainen, joka omistautuu tukemaan miehensä luovaa työtä, hoitaa ja kasvattaa isoa lapsikatrasta ja suurta hyöty- ja kukkapuutarhaa – sellaisen ihmisen täytyy olla ihmellinen olento. Laajat, yksityiskohtaiset ja runsain kuvaliittein varustetut elämäkerralliset ja historialliset teokset ovat  upeita ja niillä on paikkansa, mutta on ihana välillä tutustua historialliseen henkilöön ikään kuin pienimuotoisemmin, likeltä, vailla runsasta viiteapparaattia ja satojen sivujen painoa. Aino Sibelius - ihmellinen olento on pieni ja kaunis (graafikko Maria Mitrusen suunnittelemaa ulkoasua myöten) kirja, jonka fokus on Ainon persoonassa ja ennen kaikkea hänen suhteessaan aviomieheensä Jean Sibeliukseen ja tämän sävellystaiteeseen.

Ammattihistorioitsijana Kirves osaa hyödyntää alkuperäislähteitä, ennen kaikkea Aino ja Janne Sibelius kirjeenvaihtoa, mutta ilmaisee kiitollisuudenvelkansa myös keskeisille Sibelius-elämäkerroilla ja toimitetuille kirjekokoelmille, joihin on tukeutunut paljon.

Materiaalia onkin tarjolla runsaasti, sillä Aino Sibelius (s. Aina Järnefelt 1871-1969) oli kytköksissä useaan kulttuurisukuun – hänen sisaruksiaan olivat muun muassa kirjailija Arvid Järnefelt ja taidemaalari Eero Järnefelt, joka puolestaan avioitui näyttelijä Saimi Swanin, kirjailija Anni Swanin sisaren kanssa. Ainon äiti Elisabeth Järnefelt piti kirjallista salonkia, jonka piirissä vaikutti muun muassa Juhani Aho. Sibeliukset rakennuttivat Ainola-huvilansa Tuusulanjärven rannalle, osaksi taiteilijayhteisöä, jossa elettiin tiiviissä naapurisuhteissa Eero ja Saimi Järnefeltin, Pekka ja Maija Halosen sekä Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeltin perheiden kanssa.

Jenni Kirves pyrkii kuvaamaan Ainon persoonassa piilevää ristiriitaa: hän on toisaalta päättäväinen ja itsenäinen ratkaisuissaan, toisaalta hyvin hauras ja herkkä. Suurin on kuitenkin rakkaus; Jannen ja Ainon suhde säilyi intohimoisena läpi vuosikymmenten kestäneen avioliiton. Aino Sibelius vastusti hänen päälleen sälytettyä uhrautujan sädekehää, vaan koki saaavansa itse vähintään yhtä paljon avioliitossaan, vaikka huolehti täysin arjesta ja käytännön asioista ja joutui usein olemaan pitkiäkin aikoja erossa rakkaastaan Sibeliuksen ollessa sävellys- tai ryyppyreissuillaan.

Nyt minua ihan itkettää vaan ikävästä. Voi oma rakas, rakas, Janne, jos sinä olisit täällä. Minun on niin kamalan ikävä. Kun sinua saisi pian nähdä. Voi, kuinka minä olisin onnellinen.* 

Olen aiemmin blogannut Ainoon liittyen ainakin Julia Donnerin Aino Sibeliuksen puutarha -teoksesta, SuviSirkku Talaksen Rakas äitini! -kirjekokoelmasta sekä kuvakirjasta Soiva metsä. Lisääkin juttua Aino(la)-aiheisista kirjoista on tulossa Jean Sibeliuksen juhlavuoden mittaan!

Muissa blogeissa "Ihmeellisestä Ainosta": Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Hemulin kirjahylly

Jenni Kirveen haastattelu Ylen Puheen iltapäivässä

*Aino Jannelle 15.2.1892, teoksesta SuviSirkku Talas 2001, s. 354.

Alice Munro: Nuoruudenystävä

Alice Munro: Nuoruudenystävä
Friend of My Youth, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2015, 332 sivua.

Hän oli jättänyt lapset yksin kotiin ja oven auki. Heille ei tapahtunut mitään. He eivät heränneet ja huomanneet äidin puuttuvan. Yksikään murtovaras, hiippailija tai murhamies ei yllättänyt häntä palatessa. Onnenpotku jota hän ei edes osannut arvostaa. Hän oli lähtenyt ulos ja jättänyt oven auki j valot palamaan ja kun hän palasi hän tuskin tajusi mitä oli tehnyt, vaikka sulkikin oven ja sammutti valoja ja kävi makaamaan olohuoneen sohvalle. Hän ei nukkunut. Hän makasi hiljaa aivan niin kuin pienikin liike lisäisi hänen kärsimystään, kunnes päivä alkoi valjeta ja linnut alkoivat laulaa. Hänen jäseniään kivisti. Hän nousi ja meni puhelimeen kuuntelemaan hälytysääntä. Sitten hän käveli jäykästi keittiöön ja pani vesipannun tulelle ja sanoi itselleen sanat surun halvaannuttama.

Kokoelman avaava niminovelli on varsin rujo tarina perhesuhteista, uhrautuvaisuudesta, uskollisuudesta ja petoksesta Ottawa Valleyssa, jossa talojen maalaamaattomat lautaseinät eivät koskaan harmaannu vaan mustuvat, karhut tallustelevat pihapiirissä ja vaahterasiirapissa on aivan oma makunsa. Tarina siskoksista, Florasta ja Elliestä sekä Ellien miehestä Robertista on kehystetty novellin kertojan äitisuhteen kuvauksella, suhteen joka on vahva ja repivä, joka "on ollut kaikki nämä vuodet kuin palana kurkustani" ja tulee uniin, vaikka äiti on kuollut jo vuosia sitten.

Petoksen ja huijatuksi tulemisen tunteen teema kertautuu ja varioituu kokoelman muissakin novelleissa. Keski-ikäistyvä Brenda pakenee tylsää ja rutiinien täyttämää elämäänsä kaivosonnettomuudessa loukkaantuneen miehensä puolittaisena omaishoitajana salaisiin hetkiin nuoremman Neilin kanssa, mutta huomaa tulleensa myös itse tavallaan petetyksi. Hazel matkustaa selvittämään edesmenneen miehensä nuoruuden humputteluja mutta valheiden verkko onkin kudottu erilaisista seiteistä kuin hän oli kuvitellut. Novellissa 'Toisin', joka on kenties suosikkini tässä kokoelmassa, pettäjien ja petettyjen roolit heittävät jälleen kerran volttia, mutta kipu on painaavaa, aina.

En oikeastaan tiedä, rakastanko enemmän Alice Munron tapaa kuvata ihmisiä vai hänen tapaansa kuvata paikkoja ja maisemia. Kumpaakin varmaan yhtä paljon, mutta Munron paikat painuvat sydämeen vaivihkaisemmin kuin novellien henkilöt. Munron novelleissa on ränsistyneitä maatiloja, hiljaisia lapsuudenhuoneita, pölyisiä ja seesteisiä kirjastoja ja kirjakauppoja, ruuantuoksuisia keittiötä ja puiden varjoja veden yllä. Hyvällä onnella kovia kokenut novellihenkilökin löytää näistä tiloista turvapaikkansa.

Hän ajattelee sitä miten istui iltaisin kirjakaupassa. Hän ajattelee kaduilla viipynyttä valoa, ikkunoiden monimutkaisia heijastuksia. Satunnaista kirkkautta.

Eppu Nuotio & Aino Louhi: Tämä vai tuo? Viljan syntymäpäivät

Eppu Nuotio (teksti) ja Aino Louhi (kuvat): Tämä vai tuo? Viljan syntymäpäivät.
Bazar 2015, 44 sivua.

Vilja asuu suuren puiston reunassa korkeassa kerrostalossa. "Hissi vai portaat?" Fiinu kysyy ja katsoo äitiä. Yleensä äiti tahtoo aina kävellä portaat. Fiinu pitää hissillä ajamisesta. Fiinu saa painaa nappia.

Viljan syntymäpäivät aloittaa noin 3–8-vuotiaille suunnatun Tämä vai tuo -kuvakirjasarjan. Fiinu on menossa ystävänsä Viljan kuusivuotissynttäreille ja saa tehdä monta valintaa: sydänkuvioinen vai ruudullinen mekko? Lahjapakettiin kylpyvaahtoa ja helminauha vai kirja ja tarroja? Mennäänkö pyörällä vai kävellen? Valinta on välillä vaikea, mutta onneksi äidiltä voi aina kysyä mielipidettä. Ja perillä Viljan synttäreillä ei tarvitse pähkäillä yksin, leikitäänkö noitia vai prinsessoja tai mennäänkö syömään kakkua heti vai kohta – yhdessä on hauskempi päättää!

Eppu Nuotion kirjoittamassa ja Aino Louhen kuvittamassa kirjassa kerrotaan paitsi valinnoista myös äidin ja tyttären suhteesta sekä ystävyydestä – paitsi Fiinun ja Viljan ystävyydestä, myös vähäeleisemmin heidän äitiensä ystävyydestä. Joissakin lastenkirjoissa aikuiset ovat ilonpilaajia tai humoristisesti kuvattuja hajamielisiä ja poissaolevia taustailijoita, mutta Viljan syntymäpäivien äidit ovat rentoja ja hyväntuulisia: he osoittavat välittämistään lapsille sanoin ja teoin ja tempautuvat itsekin täysin rinnoin mukaan juhlahumuun.

Kirjan kansi on kaunis ja herkkä, mutta liikkeessä kuvatut hahmot, erilaiset fontit, värien kirjo ja kaksi nimekettä (kirjan ja sarja) tekevät siitä turhan levottoman. Sisäsivuilla Aino Louhen kuvitus on pikemminkin rauhallista, vaikka runsaita yksityiskohtia, liikettä ja kollaasimaisuutta löytyy varsinaisesta kuvituksestakin. Kristiina Louhen, Ilon Wiklandin ja Salla Savolaisen tavoin Aino Louhi osaa kuvata kodikasta lapsiperhesotkua, jossa matto on rutussa, legot levällään ja asuvalintaa varten lattialle levitetään koko garderoobi. Viljan syntymäpäivät on hyvän mielen lastenkirja, jossa niin huolet kuin ilotkin ovat lempeitä ja turvallisia.

Anna Kortelainen: Kivipiirtäjä

Anna Kortelainen: Kivipiirtäjä. Taiteilija Antti Niemisen elämä.
Gummerus 2015, 299.

Kaikesta juhlavuudesta huolimatta Antti ei ollut valmistautunut siihen mitä hän yläkerrassa näki: silmiä hivelevillä väreillä taiturimaisesti maalattuja, suuria kipsikehyksisiä teoksia, joiden edessä hän seisoi hartaana ja kirjoitti sitten nimet muistiin pienelle lapulle, hitaasti kirjain kirjaimelta. Westerholm, Gallen-Kallela, Järnefelt, Simberg. Jokaisella oli omat värimaailmansa, erilaiset, kullakin omansa perustellusti ja oikein. Haltioittava harmonian tunne levisi Antin mieleen. Ajantaju katosi. Parin tunnin kuluttua hän käveli puutunein askelin ulos museosta ja tuijotti hämmentyneenä avaraa maisemaa edessään. Kotimatkalla hän tajusi, ettei ollut pariin tuntiin ajatellut eikä muistanut saaristoa eikä sotaa. Hän oli ollut aivan toisaalla, aivan vapaana. Hän ei ollut muistanut menettäneensä mitään, hän oli ollut vailla mitään, hänellä oli ollut kaikki.

Antti Nieminen (1924-2007) oli taidemaalari ja graafikko, joka tunnetaan erityisesti fantasia-aiheisista litografioistaan. Nieminen kasvoi Viipurinlahden saaristossa, valtamerilaivojen ja suolaisen tuulen tuoksussa. Talvisodan alkaessa hän oli viisitoistavuotias ja joutui lähtemään perheensä kanssa evakkoon. Kaksikymmentävuotiaana Nieminen oli jo sotaveteraani, jonka oli omin avuin totuteltava uusiin olosuhteisiin vierailla seuduilla, Varsinais-Suomessa. Piirtämisellä, maalaamisella ja taidemuseon kokoelmilla oli tärkeä osa sopeutumisessa ja uuden elämänilon löytymisessä, ja vähitellen Antti Nieminen päätyi omalle elämänuralleen kuvataitelijana.

Antti Niemisen elämässä on joitakin yhtymäkohtia Anna Kortelaisen isän Reino Peltosen elämään, josta Kortelainen on kirjoittanut kirjoissa Ei kenenkään maassa ja Huonon matkailijan päiväkirja. Sekä Nieminen että Peltonen syntyivät Karjalan Kannaksella, Viipurin seudulla, elivät kansainvälistä elämää matkustellen ja toimivat monipuolisesti taiteen ja kulttuurin saralla, Nieminen kuvataiteen ja Peltonen musiikin ja kirjallisuuden parissa. Molemmilta on myös jäänyt runsas kirjallinen ja kuvallinen jäämistö: päiväkirjamerkintöjä, lehtileikkeitä ja valokuvia.

Kortelaisella puolestaan on kertovan tietokirjailijan lahja, ja hän ei epäile eläytyä ja kuvitella saaden näin elämäkertojensa hahmot elämään. Taidehistorioitsija-tietokirjailija kutoo värejä, tuoksuja, makuja, iloa ja ikävää historiallisten ja elämäkerrallisten faktojen muodostamien loimilankojen sekaan ja saa lukijan kiintymään herkkään, kauneutta ymmärtävään Antti Niemiseen ja seuraamaan tämän elämänpolkua eläytyneesti. Toisaalta toivoisin tällaiselta eläytyvältä, narratiiviselta elämäkerralta enemmän sommittelua ja tiivistämistä oikeissa kohdissa – nyt kokonaisuus on tasapaksu, paikoin junnaavakin, vaikka Niemisen elämässä on monia todella kiehtovia ajanjaksoja ja eräänlaisia käännekohtia.

Kivipiirtäjää kuvittavat muutamat valokuvat Antti Niemisen elämän varrelta sekä lukuisat kuvat taiteilijan teoksista. Pakko tunnustaa, että Niemisen tuotanto oli minulle ennen Kortelaisen kirjaan tarttumista jokseenkin tuntematonta, mutta ihastuin hänen töidensä herkkiin ja surrealistisiin tunnelmiin sekä toisaalta hämmästyttävään tarkkuuteen ja yksityiskohtaisuuteen. Joskus grafiikanlehtiin piirtyy kokonainen elämä.

Antti istui junassa ja ajatteli että juuri kokemaansa maailmaan hän halusi. Maalaaminen ja piirtäminen eivät olleet mitään lapsellisia iltapuhteita vaan tie vapauteen ja aikuisuuteen ja sopusointuun. Seuraavilla Turun-käynneillä Antti kävi aina taidemuseossa, kierteli, istahti yläkerran hienolle sohvalle ja vaipui ajatuksiinsa. Usein Antti havahtui vasta, kun vahtimestari tuli tahdikkaasti ilmoittamaan, että museo menee valitettavasti nyt kiinni.

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen

Ilari Aalto (teksti) ja Elina Helkala (kuvat): Matkaopas keskiajan Suomeen.
Atena 2015, 256 sivua.

Jatkan Sibelius-lastenkirjoista ja Leonardo-kuvakirjasta alkanutta yleistajuisten, kuvitettujen historiateosten "teemaviikkoa" esittelemällä arkeologi Ilari Aallon ja artesaani Elina Helkalan hienon Matkaoppaan keskiajan Suomeen. 

Luulin Matkaopasta keskiajan Suomeen alunperin lasten- tai varhaisnuortenkirjaksi, samankaltaiseksi historialliseksi lasten tietokirjaksi kuin vaikkapa Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirja tai Jussi Kaakisen, Juha Kuisman ja Kirsti Mannisen Suomen lasten historia. Mielikuva syntyi varmaankin Matkaoppaan piirroskuvituksesta – hyvä, että olin ennakko-oletukseni kanssa väärässä ja Suomessa ilmestyy piirroskuvitettuja tietoteoksia myös aikuisille! Toki Matkaopas keskiajan Suomeen kiinnostaa varmasti myös kouluikäsiä, mutta tietopitoista tekstiä on paljon ja kirjassa käsitellään myös keskiajan rujoja puolia.

Keskiajalla kuljettiin paikasta toiseen usein jalkaisin, ja niinpä myös kirjallinen matka keskiajan Suomeen etenee verkkaisesesti, kulkijan matkasauvaan nojaten. Kulkijan reitillä tutustutaan muun muassa keskiaikaisiin ruokalajeihin, markinoihin ja uskomuksiin.Teemoja on paljon, ja rajatummalla aihevalikoimalla yhteen asiaan olisi ehtinyt paneutua enemmän, mutta kirja pysyy kuitenkin hyvin nipussa eikä ole päässyt paisumaan liian laajaksi. Myöskään ajallisesti ei yritetä saada haltuun liian laajaa aikajanaa, vaan kirja keskittyy suurinpiirtein vuoteen 1400.

Ilari Aalto kertoo kiinnostavasti kirjan syntyprosessista Mullan alla -blogissaan, ja Elina Helkala puolestaan blogissaan Pakanavuoren lapsi.

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Marile (jonka postauksesta löytyy upeita valokuvia keskiaikaisista raunioistaVaasassa) ja Ulla.

Marjatta Levanto & Julia Vuori: Leonardo oikealta vasemmalle

Marjatta Levanto (teksti) ja Julia Vuori (kuvitus): Leonardo oikealta vasemmalle
Teos 2014, 113 sivua.

On lopultakin aivan yhdentekevää, kuka maalauksen [Mona Lisa] nainen on, sillä kyseessa saattaa olla paljon suurempi kuvio: maailman muotokuva. Eihän voi olla pelkkää sattumaa, että naisen sydän on maalauksen matemaattisessa keskipisteessä, kohdassa jossa auringon viimeiset säteet loistavat kaikkein kirkkaimmin?

Suurmies-kuvakirjojen teema jatkuu: eilen bloggasin kahdesta Sibelius-aiheisesta kuvakirjasta, tänään on vuorossa renessanssinero Leonardo da Vincista kertova Leonardo oikealta vasemmalle. Siinä missä Soiva metsä ja Hämeenlinnan Janne ovat aika selvästi lapsille suunnattuja, joskin aikuistakin suuresti ihastuttavia kuvakirjoja, Leonardo oikealta vasemmalle kiinnostaa hieman varttuneempaa yleisöä, ehkä noin kymmenvuotiaista aina satakymmenvuotiaisiin asti.

Leonardo oikealta vasemmalle on kuvitettu tietokirja ja eräänlainen elämäkerta Leonardo da Vincista. Suuret, hyvälaatuiset kuvat da Vincin tuotannosta tekevät siitä myös taidekirjan. Kirja on kokonaisuudessaan aivan upea, viimeisteltyä ulkoasuaan myöten, ihana katsella, selailla ja lukea. Julia Vuoren kuvista osa pieniä, humoristisiakin, osa on koko aukeaman kokoisia, värikylläisiä "fantasiakuvia", jotka tuovat teokseen sadun hehkua.

Marjatta Levannon teksti on todella informatiivista, mutta helposti lähestyttävää. Levannon taidekasvattajan tausta tulee käy ilmi hänen kyvyssään esittää mutkikkaita ja korkealentoisiakin asioita ymmärrettävästi sekä rakentaa, yhdessä Vuoren kuvituksen kanssa, Leonardon tarinasta seikkailu. Teos johdattaa Leonardon elämään ja ajatteluun, mestarin taideteosten ja kryptisten – oikealta vasemmalle kirjoitettujen – muistiinpanojen äärelle. da Vincin elämäntyössä tiede, taide ja mielikuvitus punoutuivat yhteen ällistyttävällä, ihastuttavalla tavalla.

Tajusin vasta tätä kirjoittaessani, että meillä on jo ennestään hyllyssä Levannon ja Vuoren yhteistyönä syntynyt teos Eero, joka on eräänlainen "sarjakuvaelämäkerta" taiteilija Eero Järnefeltistä. Haluan ehdottomasti tutustua muihinkin Levannon ja Vuoren yhteisiin kirjoihin, ainakin Unennäkijä tulee – Hugo Simbergin kuvia ja Taivaallinen tungos – kuvia muinaisista myyteistä -teoksiin.

Kaksi kuvakirjaa Sibeliuksesta: Soiva metsä ja Hämeenlinnan Janne

Katri Kirkkopelto (teksti ja kuvat): Soiva metsä
Sisältää cd:n, jolla Jean Sibeliuksen musiikkia:
Nazig Azezian, piano; Jussi Makkonen, sello.
Lasten Keskus 2015, 32 sivua.

Tuuli tarttuu kuusen pehmeisiin oksankärkiin ja kutittelee kasvojani. Voikukan siemenhahtuvat karkaavat ilmavirran mukana.
– Kuusen laulu, pappa sanoo ajatuksissaan. Äkkiä hän innostuu. 
– Kuuntele, satakieli laulaa e-mollissa!
Pappa kirjoittaa muistiin melodian pätkän ja laittaa paperin takaisin taskuunsa.

Kuuntelen hetken ihan hiljaa metsän ääniä. 
Suurten painavien kuusenoksien keinuntaa, 
kaarnan rapinaa käteni alla, 
heinien kahisevaa kuiskintaa.

Säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymästä tulee tämän vuoden joulukuussa kuluneeksi 150 vuotta. Merkkivuotta on juhlittu konsertein, taidenäyttelyin, musikaalein ja monin julkaisuin, joista esittelen tässä nyt kaksi lasten kuvakirjaa, Katri Kirkkopellon Soivan metsän sekä Tapani Baggen ja Salla Savolaisen Hämeenlinnan Jannen. Vaikka molemmat kuvakirjat nostavat esiin tiettyjä samoja säveltäjän elämän kohokohtia ja tärkeitä inspiraation lähteitä, on molemmissa oma näkökulmansa ja tyylinsä.

Soiva metsä kertoo säveltäjämestarista lapsen, pienen tyttärentyttären, näkökulmasta. Tyttö, kirjan kertoja, havainnoi Aino-mumminsa ja Janne-pappansa kotia Ainolaa ja sen puutarhaa sekä läheistä metsää kaikki aistit avoinna. Papan kirjastossa tuoksuu sikari, kuusen oksankärjet kutittelevat poskea,  kukat kuiskivat. Janne-pappa kysyy tytötä, kuuletko, kuinka metsä tuoksuu – hänelle maailma on aina ollut musiikkia, jopa räsymaton raidat.

Katri Kirkkopelto on yksi kuvittaja-kirjailijasuosikeistani, ja Soivan metsän sanoissa ja kuvissa Kirkkopellon herkkyys ja taito luoda tunnelmia tarkoin vedoin ja lempein värein pääsevät täysin oikeuksiinsa. Kirjan kuvat täyttävät usein koko aukeaman, mutta teksti on sijoitettu vaaleaan veteen, valkenevaan aamutaivaaseen tai hennonvihreälle pihanurmelle niin, että siitäkin saa hyvin selvää. Monet kuvista ovat rauhallisia tunnelmakuvia, mutta joissakin on myös sopivasti vauhtia, etenevän tarinan liikettä.

Jannen elämäntarinaa ja kasvua suureksi säveltäjäksi käydään läpi ennen muuta Ainon muistojen kautta. Mummi kertoo tyttärentyttärelleen häämatkasta, jolla soudettiin Pielisjärveä pitkin ja Aino jännitti, kumpi putoaa järveen, hän vai Jannen mukaan vaatima taffelipiano. Häämatkaviikon aikana satoi paljon, oli kuin vedenpintaan olisi putoillut pieaniä heliseviä nuotteja.

Soivaan metsään sisältyy cd, johon on tallennettu Jussi Makkosen (sello) ja Nazig Azezianin (piano) tulkinnat kuudesta Sibeliuksen sävellyksestä, muun muassa Souvenir ja Finlandia. Osa kappaleista on äänitetty Jean & Aino Sibeliuksen kotimuseossa, Ainolassa. Soiva metsä on ihana, upea kokonaisuus kuvia, sanoja ja säveliä.

Haluan tehdä niin kuin pappa pienenä. 
Kaivan taskustani pienen tulitikkurasian. 
Kerään siihen kosteaa, pehmeää sammalta. 
Kun avaan sen yöllä, pääsen takaisin metsän tunnelmaan. 
Puhallan vähän lempeää tuulta mukaan. Että muistaisin senkin.


Tapani Bagge (teksti), Salla Savolainen (kuvat): Hämeenlinnan Janne
Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius.
Tammi 2015, 41 sivua.

Kerran soitin ison kiven päällä, ja koko rinne oli orkesterina. Varikset olivat oboeita, harakat fagotteja, kalalokit klarinetteja, rastaat alttoviuluja, tiltaltit viuluja, kyyhkyset selloja, laulurastaat huiluja, lähitilan kukko konserttimestari, ja sika hoiti lyömäsoittimet. Minun piti pötkiä pakoon, kun alttoviulut alkoivat pommittaa.

Innostuin Kalevalan luontorunoista ja sävelsin Kullervon, Lemminkäisen, Pohjolan tyttären ja Tapiolan. Kun sävelsin Finlandiaa, ajattelin Aulangon harjun maisemia. Sammaleen avulla pääsin sinne koska tahansa.

Siinä missä Soiva metsä on herkkä ja runollinen kirja, on Tapani Baggen kirjoittama ja Salla Savolaisen kuvittama Hämeenlinnan Janne humoristinen, toden ja tarinan rajapinnalla taiteileva teos. Kertojana on säveltäjämestari itse, joka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan synnyinkaupungissaan Hämeenlinnassa. Tekstin tyylilaji tulee ilmi heti kirjan ensi riveillä: Muistan hyvin syntymäni. Oli joulukuun kahdeksas 1865 ja pakkanen soi ilmassa. Lunta ei vieläkään tullut. Tuli poika. Vaikka kertoja-Janne on jo iäkäs mies, hän on säilyttänyt poikamaisen ilkikurisuutensa ja kertoilee lukijalle välillä aikamoisia kalajuttuja.

Tapani Baggen teksti ja Salla Savolaisen kuvitus käyvät saumattomasti yhteen. Molemmissa on huumoria ja lapsen näkökulmaa, mutta myös sellaisia tulokulmia, jotka aukeavat parhaiten (jo jonkin verran Sibeliuksen elämää ja Suomen historiaa) tuntevalle aikuislukijalle.

Kuitenkin Hämeenlinnan Jannessakin on myös vakavia sävyjä, ja pienet poikkeamat historiallisista faktoista tarinankertojan luoviin vapauksiin vain havainnoillistavat pienemmillekin lukijoille ja kuuntelijoille, että kaikkea ei pidä uskoa historiallisissa tai elämäkerrallisissa kirjoissa – vai pelastiko Janne poikasena tosiaan kuuluisan laulajan Pauline Luccan jättimäisen monnin vatsasta? Kaikenkaikkiaan kirja sopisi mielestäni hyvin opetusmateriaaliksi esimerkiksi alakouluun, niin eloisasti ja hauskasti se kuvaa 1800-luvun lasten elämää ja autonomian ajan Suomea. Tarinan rinnalla voi lukea infolaatikoista lisätietoa esimerkiksi aikakauden kaupunkielämästä, historian murroskohdista sekä tietysti erilaisista soittimista.

Vaikka musiikki on Jannen tarinassa luonnollisesti pääsosassa – oli kyse sitten Julia-tädin pianotunneista, koulun orkesterista tai kaupunginpuistossa linnuille ja muille eläimille pidetyistä viulukonserteista – pääsee Hämeenlinnan Jannen mukana kurkistamaan moniin muihinkin leikkeihin ja kiinnostaviin maisemiin Hämeen linnan muureilta rautatieasemalle ja Aulangon joutsenlammelle.

Aikuisena sävelsin Tuonelan joutsenen. Minä ja Aino-vaimoni elimme pitkään joutsenina Aulangon puistossa.

P.S. Hämeenlinna ja Sibelius tulevat vastaan myös Haruki Murakamin syksyllä 2014 suomeksi julkaistun Värittömän miehen vaellusvuodet -romaanin sivuilla.