Blogistanian kirjapalkinnot 2016: omat ehdokkaani

Kotimaiset kirjabloggaajat valitsevat tänään vuoden 2016 teoksista parhaat neljässä kategoriassa: Blogistanian Finlandia (kotimainen kaunokirjallisuus), Blogistanian Globalia (käännetty kaunokirjallisus), Blogistanian Kuopus (lasten- ja nuortenkirjat) sekä Blogistanian Tieto (tietokirjallisuus ja asiaproosa). Äänestyksiä emännöidään blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi,  Yöpöydän kirjat, Notko, se lukeva peikko sekä Kirjakaapin kummitus. Jokainen äänestykseen osallistuva bloggaaja saa nimetä tänään 27.1. klo 10.00 korkeintaan kolme ehdokasta kuhunkin haluamaansa kategoriaan. Pisteet lasketaan emäntäblogeissa ja niistä tiedotetaan mahdollisimman pian. Voittajat kukitetaan perinteiseen tapaan tilaisuudessa, jonka tarkempi aika ja paikka ilmoitetaan myöhemmin.

Olen osallistunut äänestykseen joka vuosi ja osallistun nytkin, vaikka jälleen kerran tuskailen sekä sitä, että en voi antaa pisteitä kuin kolmelle kirjalle tietyssä kateogoriassa ja toisaalta sitä, että en ole ehtinyt lukemaan tai bloggaamaan kaikkia potentiaalisia suosikkejani. Mutta näillä mennään, juuri nämä kirjat tuntuvat oikeilta nostaa omalle listalleni juuri nyt: 

Blogistanian Finlandia

1. Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (3 pistettä)

"Akvarelleja Engelin kaupungista kutoo jokaiseen lauseeseensa menneen, nykyisen ja tulevan. Romaani kertoo arkkitehdista, joka ymmärtää kuolevaisuutensa ja toisaalta myös sen vuosisatojen taakse kantavan jäljen, jonka hän jättää jälkeensä. Työ, kokonaisen kaupungin suunnitteleminen on Carl Ludvig Engelille yhtä aikaa vapautus ja taakka."

2. Minna Rytisalo: Lempi (2 pistettä)

"Lempi tosiaan vie mukanaan, kerronta kulkee eteenpäin varmasti, väliin vartoo, väliin syöksähtelee, kiertyy pieniksi silmukoiksi lukijan avata. Romaanin kieli on huikeaa: rikasta, herkkää, väkevää. Rytmi on kuin sydämen tai hengityksen rytmiä."

3. Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (1 piste)

"Tiina Lifländerin esikoisteos Kolme syytä elää on ihana romaani. Sen kieli on niin vahvaa ja omaäänistä, kuvaus värikylläistä ja kaikkiin aisteihin vetoavaa, tarina täynnä surua ja voimaa, henkilöt rakastettavia."

Blogistanian Globalia

1. Colm Tóibín: Nora Webster. Suom. Kaijamari Sivill. (3 pistettä)

"Tóibínia ei suotta verrata Alice Munroon. Molemmat kirjailijat osaavat kuvata arkea, ihmistä, elämää. Molempien tarinoissa suuret asiat tapahtuvat pienisssä hetkissä, pinnan alla, merkitykset siinä mitä ei sanota. Molempien tuotannossa ajankuva – Munrolla usein 1900-luvun alkuvuosikymmenet, Tóibínin Nora Websterissä 1960-luku – piirtyy esiin konstailemattomasti mutta tarkasti. Molempien teksti kertoo enemmän kuin sanoo suoraan. Sanat saattavat tuudittaa suloiseen uneen, mutta äkkiä ne vetävät maton jalkojen alta tai paiskaavat räpiköimään viileään veteen."

2. Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia. Suom. Juha Mylläri. (2 pistettä)

"Murakamin novellikokoelman lukeminen on kuin kietoutumista pehmeään lumihankeen: upottavaa, samaan aikaan keveää ja raskasta. Fantastinenkin tuntuu kodikkaalta, sillä se on tuttua murakamilaista maailmaa."

Blogistanian Kuopus

1. Salla Simukka ja Saku Heinänen: Sisarla (3 pistettä)

"Olen lukenut Simukalta monta kirjaa aimminkin, mutta Sisarlassa Simukan kieli hehkuu aivan uudella tavalla. Satumaisten miljöiden kuvaukset ovat musiikkia korville, ja kuitenkin tarina etenee koko ajan. Saku Heinäisen mustavalkoinen kuvitus on vahvaa ja kaunista."

2. Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut (2 pistettä)

"Mila Teräksen ja Ilona Partasen satukirja Aurinkolinnut on yhtä aikaa herkkä ja vahva. Tämä pätee niin tarinaan, henkilöihin kuin kuvitukseenkin. – – Tunteet, ne kielteisetkin, näkyvät selvästi hahmojen ilmeissä ja eleissä. Kuvat liikkuvat ja lainehtivat läpi aukeamien ja tuntuvat jatkuvan myös paperin tuolle puolen."

3. Marja-Leena Tiainen: Viestejä koomasta (1 piste)

"Marja-Leena Tiaisen uusin teos on mielikuvituksellisesta juonestaan huolimatta pääosin realistinen nuortekirja. Kooma-osuus on erotettu muusta kerronnasta sivujen tummanharmaalla reunuksella, ja pääosin Viestejä Koomasta kuvaa tavallisen teinitytön elämää, jossa kaverit ja pojat vievät ison osan ajasta ja ajatuksista, mutta perhekin on yhä tärkeä. Käsitys omasta itsestään on vielä nupullaan, ja niinpä kavereiden sanomiset merkitsevät paljon ja Silvakin tekee paljon sellaista, mitä ei oikeastaan haluaisi ja mistä kokee huonoa omaatuntoa."

Blogistanian Tieto

1. Jukka Laajarinne: Tiloissa (3 pistettä)

"Joskus sitä on niin tiloissa jostakin kirjasta, eikä oikein tiedä, mitä kirjoittaisi siitä. Sitä lukee kirjaa aurinkoisessa puistossa tutunvieraassa kaupungissa ja miettii, miten paikka vaikuttaa lukukokemukseen ja miten tästä kirjasta on pakko kertoa muillekin, mutta miten? Jukka Laajarinteen Tiloissa on kokoelma esseitä, joissa on kävelyn rytmi, Alppien huimaus ja sivupolut."

2. Retta Ranta ja Antti Huttunen: Metsien kätkemä (2 pistettä)

"Ihastuin kesällä Ylen Metsien kätkemä -sarjaan ja halusin lukea myös samannimisen kirjan. Sarjan viehätys perustuu upeiden maisemien ja kiehtovien matkakohteiden lisäksi äänimaailmaan sekä retkeilijöiden, Reetta Rannan ja Antti Huttusen karismalle. Kirja ei tietenkään ole sama kuin tv-sarja, mutta lumo ja taika on saatu piirtymään sen sivuille: kuvat ovat upeita ja kerronta tempaa mukaansa kuten sarjassakin. Kirjassa on mahdollista tarjota syventävää tietoa kohteiden historiasta."

3. Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi (1 piste)

"Keskivaikea vuosi on aiheeltaan niin tärkeä ja rehellisydessään niin rohkea, että siitä kirjoittaessa tulee helposti puhuneeksi vain sisällöstä ja unohtaa luonnehtia lukukokemusta ja kaikkea sellaista, miksi ja miten masennusmuistiinpanot ovat jäsentneet kirjaksi. Rankasta aiheestaan huolimatta kirja ei ole ole raskas lukea, pikemminkin luin sitä kuin maaliskuisen valon läpi, kiinnitäen huomiota kaikkeen kauniiseen ja elämänjanoiseen, mitä sivuilla on."



(Lainaukset omista blogipostauksistani.)


Nyt kyllä jännittää, miten äänestyksissä käy! Tuloksia voi kytätä paitsi emäntäblogeista, myös vaikkapa Kotimaiset kirjablogit -facebooksivulta. Aurinkoista perjantaita ja rentouttavaa viikonloppua kaikille!

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia.
Onna no inai otokotachi, suom. Juha Mylläri.
Keltainen kirjasto 276.
Tammi 2016, 276 sivua.

Puutkin tarvitsevat kylmää talvea kasvaakseen suuriksi ja vahvoiksi. Jos vuoden ympäri olisi lämmintä, vuosirenkaat jäisivät syntymättä.    -Kuritani Erika novellissa Yesterday

Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia kuvaa nimensä mukaisesti kaipaustas sekä rakkauden mahdottollisuutta ja mahdottomuutta. Tämä novellikokoelma on osin Murakamin realistisempaa tuotantoa ja osa novelleista vertautuu haikeansuloisissa tunnelmissaan Norwegian Woodiin ja Sputnik-rakastettuuni. Toiset novellit taas kuvaavat absurdeja tilanteita, jotka viehättävät silakkasateeseen tai kahteen kuuhun ihastuneita Murakami-faneja.

Murakami on tunnettu viittauksistaan populaarikulttuuriin ja taiteeseen, ja jo kokoelman novellien nimet vievät ajatukset niin Beatlesiin (Yesterday) kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoihin (Seherazade) ja Kafkaan (Rakastunut Samsa). Oma suosikkini oli Yesterday, jossa nuori mies etsii tyttöystävää ja identiteettiä.

Murakamin novellikokoelman lukeminen on kuin kietoutumista pehmeään lumihankeen: upottavaa, samaan aikaan keveää ja raskasta. Fantastinenkin tuntuu kodikkaalta, sillä se on tuttua murakamilaista maailmaa.

Reetta Ranta & Antti Huttunen: Metsien kätkemä

Reetta Ranta ja Antti Huttunen: Metsien kätkemä.
Opas Suomen kauneimpiin kohteisiin.
Gummerus 2016, 143 sivua.

Alkaa jo hämärtää, kun lähdemme kävelemään polkua pitkin takaisin autolle, Tammea ympäröivän kuusikon juurilla kasvaa valkoisia sieniä ympyrämuodostelmissa, jotka hehkuvat vaaleina illassa tummenevaa maata vasten. Yhden kuusirivin välissä kauempana näkyy jotain outoa: kuin suuri ihmishahmo seisoisi siististi riveihin istutettujen kuusten välissä ja tuijottaisi meitä. Emme uskalla mennä katsomaan lähempää, onko kyseessä metsänhaltija vai vinoon kasvanut puu, mutta päättelemme joka tapauksessa, että on aika lähteä kohti kotia odottamaan seuraavaa seikkailua.

Ihastuin kesällä Ylen Metsien kätkemä -sarjaan ja halusin lukea myös samannimisen kirjan. Sarjan viehätys perustuu upeiden maisemien ja kiehtovien matkakohteiden lisäksi äänimaailmaan sekä retkeilijöiden, Reetta Rannan ja Antti Huttusen karismalle. Kirja ei tietenkään ole sama kuin tv-sarja, mutta lumo ja taika on saatu piirtymään sen sivuille: kuvat ovat upeita ja kerronta tempaa mukaansa kuten sarjassakin. Kirjassa on mahdollista tarjota syventävää tietoa kohteiden historiasta.

Kirjan etu on tietysti myös siinä, että sitä on helppo tutkailla ja selailla, jos haluaa itse matkata johonkin vinkatuista retkikohteista. Tässä auttavat kirjaan liitetyt kartat. Päästäpä joskus itsekin esimerkiksi tuulisille Kallankareille! Luulen, että ainakin ikiaikaista rauhaa huokuvan Paavolan tammen käymmen perheen kanssa katsastamassa piankin.

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava 2017, 301 sivua.

Mikä tuo erityinen tehtävä oli, ja oliko se suuri vai pieni, siitä pojalla ei ollut aavistustakaan, mutta hän tiesi, että se liittyi maisemaan, jonka hän sillä hetkellä näki: hitaasti putoilevan lumen kauneuteen, hiutaleiden symmetriaan, alkavan talven hiljaisuuteen, kylmän ilman kirpeyteen ja kaupunkia puristavaan pimeyteen. Siitä kaikesta hänen olisi kerrottava, jokaiselle ihmiselle, koska kukaan muu ei nähnyt maailmaa samalla tavalla.


Helsinkiläinen koulupoika Visa seisoo lumisateessa ja oivaltaa, mitä kohti haluaa kulkea. Visan polku kulkee Vincent van Goghista kertovan elokuvan taikapiiristä taidetarvikeliikkeeseen, Vapaaseen Taidekouluun, Bolognaan, Venetsiaan ja takaisin Helsinkiin. Tärkeiksi matkakumppaneiksi tulevat muun muassa taideopiskelutoveri Tapio sekä tämän sisko Helmi. Isäänsä Tapio ei ole koskaan tuntenut, mutta äidin ompelema ulsteri lämmittää poikaa vuosikymmenestä toiseen.

Mistä maailmat alkavat on tavallaan Haahtelan edellisen romaanin rinnakkaisteos; Tähtikirkkaan, lumivalkean Leo Halme on nyt sivuhenkilö. Toinen romaani, joka tuli vahvasti mieleeni tätä lukiessa, on Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika (2015) – sekin on taiteilijaromaani, jossa kuvataan nuoren pojan varttumista ja luovaa työtä. Myös Katja Kaukosen Kohina (2014) käsittelee osin samoja yksinäisyyden ja kasvamisen teemoja. Lapsuuden, Helsingin ja hetkien kaudeuden kuvaus taas toi mieleeni Bo Carpelanin.

Olen pitänyt kaikista Joel Haahtelan romaaneista (olen lukenut kaikki paitsi esikoisen Kaksi kertaa kadonnut), ja pidän siitä, mihin suuntaan kirjailijan tyyli ja kerronta ovat kulkeneet. Perinteiset Haahtela-teemat, kuten isättömyys, ulkopuolisuus sekä oman identiteetin ja merkityksen etsiminen ovat läsnä myös kahdessa uusimmassa teoksessa. Mistä maailmat alkavat kuitenkin ankkuroituu vahvasti yhteiskuntaan ja taidemaailmaan. Lopulta maailman pauhu ei silti ole olennaista, Visa seuraa sitä syrjästäkatsojana, etsii valoa ja väriä kankaalle.

En oikein löydä sanoja sille, miten paljon tätä romaania rakastan. Mistä maailmat alkavat puhuu lempeästi ja vahvasti siitä, mikä on tärkeää: lumihiutaleista, tähdistä, sinooperinsinisestä taivaasta, auringosta, merestä, taiteesta, kirjallisuudesta, opettamisesta ja oppimisesta, kutsumuksesta, kauneudesta ja rakkaudesta. Tämän kirjan tulen lukemaan vielä uudelleen ja taas uudelleen.

Hän ei ollut koskaan kuulunut joukkoon, niin kuin Vincentkään ei ollut kuulunut. Oliko tämä mihinkään kuulumattomuus juuri se, mikä hänet oli vuosia sitten pysäyttänyt Kauppatorin laidalle, lumipyryn keskelle? Ajatus, joka silloin oli vasta aavistus, oli nyt muuttunut todeksi.

Hannu Hirvonen & Virpi Penna: Päivä pulkassa

Hannu Hirvonen (teksti) ja Virpi Penna (kuvitus): Päivä pulkassa

Karisto 2016. 

Hannu Hirvosen ja Virpi Pennan kuvasatukirja Päivä pulkassa on ihanan värikäs ja lämminhenkinen lumenpehmeästä päivästä ja tähtikirkkaasta talvi-illasta. Kirjassa seikkailevat Pullopostia tietenkin -kuvakirjasta tutut pehmoeläinystävykset Reima, Päkä, Eerik, ja Alli, ja heidän seuraansa liittyvät vielä Sirahvi ja Susi. Useimmiten juuri eläinystävykset ovat pääosassa, mutta välillä näkökulmaa vaihdetaan hauskasti ja näytetään, kuinka Anni-tyttö ja hänen ystävänsä Elmo ja Sofia leikkivät pehmoilla keittiön pöydän ääressä, höyryävien kaakaokupillisten lomassa. 

Eläinten edesottamuksia värittää huumori ja nokkela sanailu, eikä lempeitä tunteitakaan unohdeta – kun rusettiluisteluissa tulee mieleinen pari, on elämä yhtä juhlaa. Talviunien sijaan voi mennä talvisaunaan, mikä ihana idea! Lämpimän ja pakkasenraikkaan ihana vuorottelu antavat rytmin niin tekstille kuin kuvituksellekin.

Päivä pulkassa on luettu myös Luetaanko tämä? -blogissa.

Clare Macintosh: Annoin sinun mennä

Clare Macintosh: Annoin sinun mennä
I Let You Go, suom. Päivi Pouttu-Delière.
Gummerus 2017, 418 sivua.

En ole varma, kuinka monta päivää onnettomuudesta on kulunut tai kuinka olen elänyt tämän viikon, sillä jalkani tuntuvat aivan siltä kuin kulkisin siirapissa. En tiedä, mikä saa minut päättämään, että tänään on se päivä. Mutta se on tänään. Otan matkakassiini vain sen mitä tarvitsen tietoisena siitä, että jos en lähde välittömästi, en ehkä pysty lähtemään ollenkaan. Kuljen ympäri taloa ja yritän kuvitella, etten enää koskaan palaa tänne. Ajatus siitä on yhtä aikaa hirvittävä ja vapauttava. Pystynkö tähän? Onko mahdollista lähteä entisestä elämästään ja aloittaa uusi toisaalla? Minun on yritettävä: tämä on ainoa mahdollisuuteni selvitä yhtenä kappaleena.

Vau. En yleensä niin välitä trillereistä, mutta Clare Macintoshin Annoin sinun mennä vei mukanaan, ja ennen kaikkea ilman sellaista lievää vaivaantuneisuutta, joka usein häiritsee lukusukkula-elämyksiäni esimerkiksi epäuskottavien henkilöhahmojen tai poskettomien juonenkäänteiden takia. Rikospoliisissa pitkään työskennelleen Macintoshin esikoisteos on, jos ei nyt suorastaan kaunokirjallinen, niin ainakin lukuromaanimainen. Kirjassa kuvataan rankkoja asioita ja tapahtumia, mutta siinä on myös lämpöä ja toivoa.

Aluksi en oikeastaan edes tajunnut, että kyseessä oli trilleri, vaikka rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen astuu kuvaan heti ensi sivuilla. Keski-iän kriisin ja perhehuolien kanssa kaipaileva Stevens  ja aloitteleva rikospoliisi Kate Evans sitoutuvat erityisen vahvasti tutkimaan tapausta, jossa pieni poika on jäänyt auton alle ja kuollut äitinsä käsivarsille autokuskin kaasuttaessa pois paikalta.

Romaanin ensimmäinen puolikas kuvaa kuitenkin ennen kaikkea poikansa menettäneen äidin haparoivaa uutta alkua uudella paikkakunnalla, syrjäisessä kylässä Walesin rannikolla. Tuskastaan jan painajaisistaan huolimatta kuvanveistäjän urastaan luopunut Jenna alkaa hiljalleen saada otetta elämästään tutustuessaan kyläläisiin ja löytäessään uuden tavan tehdä taidetta ja ilmaista itseään.

Kirjan puolessavälissä tapahtuu käänne, ja näkökulma tarinaan ja joihinkin henkilöihin muuttuu. Kieltämättä yllätys tarjoillaan lukijalle kerronnallisia keinoja nokkelasti hyödyntäen, mutta ei käänne itsessään niin suurta vaikutusta tehnyt. Enemmän minua ihastutti Macintoshin kyky kuvata henkilöiden tunteita ja ajatuksia. Eräs hahmoista on kaikessa kuvottavuudessaan psykologisesti uskottava muotokuva sisältä rikkinäisestä ihmisestä, joka rikkoo kaiken kauniin ympäriltään.

Varsinaisen pääjuonen rinnalla kulkee kuvaus Ray Stevensin perhe-elämästä ja identiteettikriisistä, jotka jäävät osin kutkuttavasti avoimiksi. Lukisin sympaattisen Rayn ja hänen Mags-vaimonsa kuulumisia kernaasti myöhemminkin – ehkä Macintosh vielä kirjoittaa lisää arvoituksia Rayn selvitettäväksi? Kirjailijalta on jo ilmestynyt toinen romaani, I See You, joka toivottavasti myös suomennetaan.

Macintoshin romaanista ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi ja Kartanon kruunaamaton lukija.

Mila Teräs & Ilona Partanen: Aurinkolinnut

Mila Teräs (teksti) ja Ilona Partanen (kuvitus): Aurinkolinnut
Karisto 2016, 32 sivua.

Sinä iltana Natalia Nokkonen jättää ikkunansa auki. Hän kuuntelee, kuinka pihoilla, jossakin siellä aurinkolinnut laulavat, ja kaukaisissakin kortteleissa kaikuu ja soi. 

Mila Teräksen ja Ilona Partasen satukirja Aurinkolinnut on yhtä aikaa herkkä ja vahva. Tämä pätee niin tarinaan, henkilöihin kuin kuvitukseenkin. Päähenkilö Natalia Nokkonen on yksinäinen nainen, joka kattaa joka päivä kauniin teeastiaston kahdelle, vaikka tietää, että kukaan ei istu häntä vastapäätä. On niin hiljaista, että voi kuulla pölyn tanssivan – kunnes pihalta kuuluu lasten leikkien ääniä, joka Natalian korvissa kuulostaa sietämättömältä meteliltä.

Partanen kuvittaa Aurinkolinnun maailman voimakkain viivoin ja värein. Tunteet, ne kielteisetkin, näkyvät selvästi hahmojen ilmeissä ja eleissä. Kuvat liikkuvat ja lainehtivat läpi aukeamien ja tuntuvat jatkuvan myös paperin tuolle puolen.

Aurinkolintu on tarina rajojen murtumisesta ja siitä, miten sirpaleistakin voi saada aikaan jotain eheää. Ystävyys ja avualiaisuus lämmittää vielä teekupillistakin enemmän.

Astrid Lindgren & Ingrid Vang Nyman: Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset

Astrid Lindgren (teksti) ja Ingrid Vang Nyman (kuvitus): Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset
Pippi har julgransplundring, suom. Kristiina Rikman.
Kannen sekä kuvituksen väritys ja entisöinti Björn Hedlund ja Gustaf Brundin.
Wsoy 2012, 35 sivua.

"Minä olen Eino", poika sanoi. "En minä aikonut koskea mihinkään." Ja sitten hän lisäsi kiireesti: "Voisinkohan minä päästä hetkeksi majaan, jos lupaan etten syö mitään?"
    Se luiskahti hänen suustaan ennen kuin hän ehti ajatella. Hänen teki niin kovasti mieli päästä hetkeksi sisälle lumimajaan.
    "Et missään tapauksessa", sanoi Peppi. 
    No, sitä Eino oli arvellutkin. Ja pala hänen kurkussaan tuntui entistä isommalta.
    "Et ikimaailmassa saa tulla majaan, jos lupaat olla syömättä mitään", Peppi sanoi. "Mutta jos lupaat syödä enemmän kuin kukaan muu, olet oikein tervetullut."


Ostin Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset -kuvakirjan jo pari vuotta sitten, mutta kaivoin sen omien joulukuusenriisujaistemme kunniaksi esille hyllystä. Nelivuotiaani tarttui täkyyn ja luimmekin kirjan jo pariin otteeseen, loppiaisaattona ja tänään loppiaisena.

Kolme Peppi-romaania ovat olleet minulle lapsesta asti tuttuja ja rakkaita, mutta kertomusta joulukuusenriisujaisista en muista niistä lukeneeni, monta vastaavaa kuvausta Pepin pikkukaupungin lapsille järjestämistä hauskoista yllätyksistä kyllä. Lumiomena-blogista opin, että tarina on ilmestynyt aiemmin kokoelmassa Lapsen joulu (1950) Irmeli  Järnefeltin kääntämänä. Kristiina Rikman on loistava suomentaja ja on hienoa, että klassikon kieltä on päivitetty nykyaikaan. Tuntuu kuitenkin hassulta, että Pepin apina ei olekaan enää herra Tossavainen vaan herra Nilsson, ja ystävä on Annika eikä Annikka.

Ingrid Vang Nymanin alkuperäiskuvitukselle väritys ei kyllä tee kunniaa, vaan kadottaa viivat ja vivahteet. Nykylapselle, etenkin perheen pienimmille, värikuvitus ehkä tekee kirjasta helpommin lähestyttävän.

Tarina itsessään on riemastuttava. Peppi kutsuu kaikki lapset joulukuusenriisujaisiin, joissa nautitaan kaakaota ja täytekakkua lumimajassa, lasketaan liukua Huvikummun kattoa alas ja avataan lopuksi kuusen oksilla roikkuvat lahjapaketit. Pahansisuinen, lapsille tiuskiva hienostorouva ei vihjauksistaan huolimatta saa kutsua täytekakun ääreen, sillä Peppi tietää kakkujen ja makeisten aiheuttavan aikuisille mahanpuruja, toisin kuin lapsille. Kukaan lapsista ei jää syrjään, ja yksinäinen koirakin saa uuden kodin Pepin luota.

(Kurkkaa myös muut joulukirjapostaukset: Laulua kuonoon, joulua tassuun sekä Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä)

Timo Klemettinen, Tuula Korolainen & Marjo Nygård: Laulua kuonoon, joulua tassuun

Timo Klemettinen (sävellykset), Tuula Korolainen (tekstit) ja Marjo Nygård (kuvitus):
Laulua kuonoon, joulua tassuun. 
Sisältää CD:n.
Lasten Keskus 2016, 54 sivua.


Tonttu katseli sipuleita otsa rypyssä. Sitten se kaiveli taskujaan ja pölläytti kukkien ylle kimaltavaa punaista pölyä. 

Ja voi ihmettä! Sipulit alkoivat pullistua ja pienet lehdenalut kasvaa, ja yhdestä ruukusta nousi esiin punainen tulppaani. Ensimmäinen joulukukka.

Tuula Korolaisen ja Marjo Nygårdin yhteistyössä on syntynyt vuosien varrella jo useampikin suloinen Kuono-kirja: Kuono kohti tähteä, Kuono kohti koulua, Kuono lumessa ja Kuono kohti joulua. Viimeksi mainitun pohjalta on kehkeytynyt uutuusteos Laulua kuonoon, joulua tassuun: Timo Klemettinen on säveltänyt Tuula Korolaisen runoja, joissa eläimet, erityisesti hiiret, valmistautuvat jouluun ja viettävät sitä.

Siitä on aikaa, kun olen lukenut Kuono kohti joulua, eikä minulla ole kirjaa omassa hyllyssä, joten en osaa sanoa, kuinka paljon vanhaa ja miten paljon uutta tekstin ja kuvitusten osalta Laulua kuonoon -teoksessa on. Joka tapauksessa kirjassa on laulunsanojen ja nuottien lisäksi Korolaisen kirjoittama jouluinen tarina sekä Nygårdin kaunis, pakkasensininen ja joulunlämpöinen kuvitus.

En itse osaa soittaa mitään instrumenttia, mutta käytin vuoden verran kitaratunneilla käynyttä miestäni koehenkilönä nuottienluvussa. Mies soitti tuosta noin vaan Eläinten joululaulun sekä Jouluyön eläintarhassa, mutta monet muut kappaleet olivat vaativampia ja edellyttänevät ihan aloittelijoilta enemmän harjoittelua. Onneksi kirjan mukana on cd, jolta kirjan kappaleita voi kuunnella joko malliksi tai ihan vain iloksi ja joulutunnelmaan pääsemiseksi.

Kaikkiaan neljästätoista laulusta suosikkini on ehkä "Uravalinta", jossa  Pinkki-sika toteaa, että Liha-ala ei oo mun juttu, sinne menee joka tuttu, sanoi Pinkki ja liftasi Eurooppaan. Mihin? Sitä ei tiedetty ollenkaan, kunnes posti toi kirjeen pikana: "Mä oon Ranskassa tryffelisikana. Tää ala on tosi gurmee, nää sanoo mersii ja silvuplee. Gudbai siis kotimaan rasvikset! Mua kiinnostaa nyt kasvikset!" Myös aivan toisenlainen kappale, herkkä "Jouluaamuna", on ihana.

Kirjan lopussa on leikki- ja liikuntaohjeita lauluihin sekä Laulua kuonoon, joulua tassuun -musikaalin käsikirjoitus. Laulua kuonoon onkin useampaa aistia kutkuttava kokonaisuus, jossa on aineksi monenlaiseen toiminnallisuuteen ja itse ja yhdessä tekemiseen.

Annukka Kiuru & Sirkku Linnea: Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä

Annukka Kiuru (teksti) ja Sirkku Linnea (kuvat): Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä
Minerva 2016, 161 sivua.

Oli joulukuun kahdeksastoista päivä, siis enää kuusi yötä jouluun. Toljanteri päätti testata tonttuja, ja sitä varten hän uurasti syömällä papereihin käärittyjä karamelleja. Paperit hän pisti taskuihinsa, ja kun niitä oli taskujen täydeltä, hän ryhtyi roskaamaan. Hän ripotteli papereita pihamaalle. Tarkoitus oli seurata, kuka tontuista pysähtyisi poimimaan niitä. 

Tottu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä on niin sanottu joulukalenterikirja, jossa on luku jokaiselle joulun odotuksen päivälle. Jokainen luku on samalla oma, itsenäinen tarinansa. Tapahtumapaikkana on tietysti Korvatunturi, ja Toljanterin lisäksi kertomuksissa seikkailevat monet muut tonttupersoonat, porot sekä pukki ja muori.

Annukka Kiurun luoma Tonttu Toljanteri on tuttu hahmo Ylellä vuosina 1998-2013 pyörineestä lastenohjelmasta, jota näytettiin juurikin tv-joulukalenterin muodossa. Näyttelijä Kunto Ojansivun hahmo ja ääni edustaa minulle ja isommille lapsilleni, kuten varmasti monille muillekin, sitä oikeaa Tonttu Toljanteria, ja aluksi olikin hämmentävää katsella tuttua tonttua piirretyssä hahmossa. Sirkku Linnean hahmottelemana tonttu on jotenkin somemman ja lempeämmän, jos kohta myös hieman särmättömämmän näköinen. Linnean kuvitus on kuitenkin ilmeikästä ja humoristista.

Luvut ovat suhteellisen pitkiä, joten jos Toljanteria haluaa lukea iltasatukirjana, pitää ryhtyä lukuhommiin ihmisten aikohin. Jännitystä ei ole liikaa, vaikka Toljanteri saakin ratkaista monenmoisia arvoituksia.

Kirsti Manninen & Carlos da Cruz: Suomen lasten Suomi

Kirsti Manninen (teksti) ja Carlos da Cruz (kuvitus): Suomen lasten Suomi
Otava 2016, 223 sivua.

Itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta, ja tuntuu oikealta aloittaa blogivuosi esittelemällä lasten tietokirja Suomen lasten Suomi. Kirsti Mannisen ja Carlos da Cruzin tietokirja tarjoaa laajan ja värikylläisen näkymän maahan, jossa on paljon ilon ja ylpeyden aihetta. Suomea katsotaan muun muassa Los Angelesista juuriaan ihmettelemään saapuvien sisarusten sekä heidän Suomessa syntyneen isoäitinsä silmin.

Kokonaisuus on raikas: pölyisyydestä ei ole tietoakaan, vaikka historian keskeiset käänteet ja kansakunnan merkkihenkilöt Agricolasta Klaus Flemingiin ovat mukana. Aivan tuoreetkin ilmiöt, kuten Angry Brids ja pari vuotta sitten (niin ikään Otavan kustantamana) ilmestynyt Linda Liukkaan koodisatukirja Hello Ruby ovat päässeet mukaan. Kirja jäsentyy alueiden sekä erilaisten kulttuurien ja ryhmien mukaan (Ahvenanmaa, romanit, vietnamilaiset) ja aiheiden kirjo on laaja muotoilusta uskontoihin ja lukutaidosta tapakulttuuriin.

Jokainen aukeama muodostaa oman kokonaisuutensa, jossa kokosivun värikuvaa kehystävät aihetta syventävät infolaatikot. Rakenteeltaan ja ulkoasultaan kirja on siis varsin perinteinen, mutta aihevalintojen puolesta mukavasti ajassa kiinni. Carlos da Cruz käyttää kuvituksessa tapansa mukaan rohkeasti koko väripalettia: Suomi ei ole juhlavan sinivalkoinen eikä edes metsien ja järvien sini-vihreä, vaan hehkuu kaikissa väreissä.

Suomen lasten Suomessa on seikkailtu myös muun muassa blogeissa Mrs. Eriksson's Room, Sininen keskitie, Tänään on kaunis päivä, Luetaanko tämä? ja Dysphoria.