Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto
Alle sieben Wellen. Suom. Raija Nylander.
Atena 2012, 246 sivua.

Tulisiko tämän edetä? - Ehdottomasti. 
Mihin? - Ei mihinkään. Ihan vain edetä. Sinä elät elämääsi. Minä elän elämääni. Ja loput elämme yhdessä. 

Vuosi sitten luin Daniel Glattauerin ensimmäisen suomennetun romaanin, Kun pohjoistuuli puhaltaa, joka kertoo Leon ja tahollaan naimisissa olevan Emmin sattumalta alkaneen sähköpostirakkaustarinan. Vaikka en kirjaan aivan varauksettomasti ihastunutkaan, halusin välttämättä tietää, kuinka Emmille ja Leolle käy koukuttavasti päättyvän Pohjoistuulen jatko-osassa Joka seitsemäs aalto. Ilokseni pidinkin jatko-osasta ensimmäistä osaa enemmän.

Juoni eteni tällä kertaa jouhevammin kuin edellisessä teoksessa, mikä selittyy osittain sillä, että Leon ja Emmin tutustumista ei tarvitse enää kuvata eikä heidän taustojaan avata. Siitä huolimatta Joka seitsemäs aalto toimisi varmaan myös ilman Pohjoistuulen lukemista, sillä edellisen kirjan tapahtumia kerrataan kirjassa jonkin verran, jopa muutamaa viestiä kopioiden tai lainaten. Näilläkin aalloilla myös soudetaan ja huovataan: kirjan jännite tulee paitsi henkilöiden elämäntilanteista (Emmi on syvästi sitoutunut uusperheeseensä, etenkin lapsiin, ja Leo koettaa tahollaan elää elämäänsä), myös siitä, että Leo ja Emmi jossain määrin puhuvat - tai oikeammin kirjoittavat - toistensa ohi, välillä ristiriitaisesti ja toisiaan ärsyttäen.

Sähköpostiromaanin muoto toimii periaatteessa hyvin, mutta omaa lukemistani häiritsivät ajoittaiset lyhyiden viestien ryppäät samoin kuin joissakin viesteissä esiintyvä jaarittelu ja jankkaaminen (jotka toki ovat enemmän sisällön kuin muodon ongelmia). Eniten pidin pitkistä, perinteisiä kirjeitä muistuttavista viesteistä, joissa pureuduttiin suhteen ja elämän kipukohtiin.

Emmistä ja Leosta kertovia kirjoja voisi luonnehtia "älykkääksi viihteeksi" - tarina on melko kaavamainen ja käsittely kepeä, mutta kieli on nautittavan nokkelaa ja romanttiseen juoneen on saatu uusia nyansseja. "Saavatko he joskus toisensa" -asetelmasta tuli mieleeni samaa genreä edustava David Nichollsin Sinä päivänä ja älykkäästä kepeydestä David Foenkinosin Nainen, jonka nimi oli Nathalie. Suosittelen lukujumin purkamiseen ja aurinkoisiin kevät- tai kesäpäiviin.

Kirjan ovat lukeneet myös Hanna ja Susa.

Haasteet: Ikkunat auki Eurooppaan (Itävalta)

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa

Sähköpostin siivillä

Daniel Glattauerin Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena 2011, alkuteos Gut gegen Norwind, suom. Raija Nylander) sopii kepeäksi kesälukemiseksi romantiikan- ja draamannälkäisille lukijoille. Kirja kutkuttaa mukavasti niitä samoja aisteja, joiden vuoksi romanttista viihdettä luetaan, mutta antaa hieman enemmän ja on taitavasti kirjoitettu. Kirjan muoto on "sähköpostikirjeromaani" ja tarinan keskiössä on uusperheen äiti Emmi sekä hiljattain eronnut Leo, jotka ajautuvat sattumalta koukuttavaan ja tunteet myllertävään sähköiseen kirjeenvaihtoon.

Pidin ja en pitänyt Glattauerin kirjasta. Kuten mainitsin aiemmin, kirjeromaani ei ole ihan suosikkilajini, vaikka olenkin pitänyt todella paljon Anne Brontën Wildfell Hallin asukkaasta ja Alice Walkerin Häivähdys purppuraa -romaanista. No, sähköpostiromaani kolahtaa minuun vielä vähemmän. Glattauerin romaanin rakenne kuvaa hyvin sitä muutosta, joka kirjallisessa viestinnässä on sähköistymisen myötä tapahtunut: kun viestit kulkevat nopeasti ja tavoittavat vastaanottajan lähes reaalijassa, viestit ovat lyhentyneet ja niiden sisältökin on vähemmän painavaa kuin silloin, kun mustekynä piirsi paperiin kaunista käsialaa postihevosen kuljettamaan kirjeeseen kaukana asuvalle rakastetulle. Onneksi Kun pohjoistuuli puhaltaa sisältää myös pitkiä viestejä, mutta ajoittain sivulle mahtuu vain useita peräkkäisiä hyvänyön toivotuksia.

Toinen asia, mikä kirjassa ärsytti, olivat henkilöt. Sekä Emmi että Leo vaikuttavat välillä uskomattoman lapsellisilta, "pelaavat peliä" toistensa ja Emmin hyvän ystävän Mian kanssa. Toisaalta Emmissä on elämänviisautta ja realismia, hän muun muassa tähdentää Leolle, että "perheidylliä" ei ole olemassa, on vain perhe tai idylli. Emmin ystävä Mia sen sijaan on Emmin näppäimistöllä kuvattu varsin karikatyyrimäiseksi hahmoksi: Hänen jokainen luomensakin on huipputreenattu. Luultavasti hänen kainalokarvansakin ovat lihasmassaa. Hänen rintojaan ei erota rintakehästä. Ja hänen auringon paahtama ihonsa on kookosöljyjalostamo.* Muun muassa edellä oleva lainaus sai minut ajattelemaan, että taidan lukea kirjaa liian vakavasti - tunnistan toki huumorin, mutta onko Pohjoistuuli tarkoitettu romanttisen romaanin parodiaksi? Tuskinpa sentään, mutta kovin yksiulotteisia kaikki sivuhenkilöt, Emmin mies Bernhard mukaan lukien, ovat. Juonenkäänteistä en, spoilauksen pelossa, halua sanoa enempää.

Sitten kirjan hyviin puoliin: juoni oli koukuttava, ja lähtökohta - kaksi toisilleen täysin tuntematonta ihmistä, jotka rakastuvat sähköpostin välityksellä - romanttinen. Rakastumisen, mustasukkaisuuden ja syyllisyyden tunteita kuvataan eläytyvästi, ja kirjassa on nokkelaa huumoria. Kirjan jatko-osa, Joka seitsemäs aalto, ilmestyy suomeksi ensi vuonna, ja aion kyllä ottaa selvää, miten Emmin ja Leon tarina jatkuu!

Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin myös ainakin Lumikki, Hanna ja Susa.

*en jatka lainausta pidemmälle, koska en halua saada blogiini käyntejä liian hervottomilla hakusanoilla ;).