Kirjailija Maria Peura. Kuva Heini Leiväsaho. |
Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen. Kirjailijan korkeakoulu.
Teos 2012. 230 sivua.
Työhuone tuntuu hyvältä, kun sain tyhjentää sen kokonaan. Nyt on myös palo-ovi. Tästä lähtien on mahdollisuus selvitä hengissä tulipalosta. Poistin joitakin huonekaluja ja laitoimme tänne paljon kukkia. Palo-ovi ja tikkaat ovat koko ajan selkäni takana, kun teen töitä. Jos on intensiivinen hetki kirjoittamisessa, voin viivyttää pakenemista aivan viime hetkille.
Antaumuksella keskeneräinen on Maria Peuran työpäiväkirja, jossa kirjailija avaa kolmannen romaaninsa (Vedenaliset, Teos 2008) kirjoitusprosessia, pohtii kirjoittamisen lukkoja, omaa elämäänsä ja kasvuaan kirjailijaksi. Mikään varsinainen romaaninkirjoitusopas Peuran kirja ei ole, mutta varmasti käsikirjoitustaan työstävälle aloittelevalle tai kokeneemmallekin kirjoittajalle hyvä inspiraation ja ideoiden lähde.
Itse en harrasta fiktion kirjoittamista ja luinkin Antaumuksella keskeneräisen yleisestä kiinnostuksesta kirjoittamista, kirjailijanelämää ja kirjallisuutta kohtaan. Peuran teksti imaisee mukaansa, sillä hän ei jää kirjoitustyön pintaan vaan luotaa syvemmältä, lapsuusmuistoista, unista, häpeästä ja pelosta. Ja toisaalta myös kirjoittamisen autuudesta, siitä onnesta, kun saa hipsiä yläkerran työhuoneeseen ja kirjoittaa: Ylellistä elämää. Kirjoittaminen on ylellisyyttä. Kirjoittaminen on terapiaa. Kirjoittaminen on henkivakuutus.
Maria Peuran kieli on upeaa; sen tiesin jo hänen esikoisromaaninsa On rakkautes ääretön perusteella. Vaikeasta aiheesta kipeänkauniilla kielellä kirjoitettu romaani oli niin vaikuttava, että en ole sen jälkeen uskaltanut lukea Peuran seuraavia romaaneja. Vedenaliset, jonka kirjoitusprosessia Peura kuvaa työpäiväkirjassaan, kuulostaa kiehtovalta, mutta siinäkin on rankkoja teemoja. On mielenkiintoista lukea, kuinka Vedenalisten henkilöhahmot ovat muotouneet, kuinka heillä on esikuvansa todellisuudessa, kuinka heidän persooniaan kirjoitetaan teksteillä, jotka eivät päädy lopulliseen romaaniin.
Paitsi romaanikäsikirjoituksen työstämistä, kirjailijan päiviin kuuluu myös porvoolaistuneen uusperheen arjen pyöritystä, joogaa, apurahahakemusten sorvaamista, kokemusten jakamista kollegojen kanssa, kirjallisuuspalkintokateutta, iloa oman romaanin kääntämisestä englanniksi ja paljon teetä. Kun Peuraa pyydetään Kirjamaa-ohjelmaa puhumaan Merete Mazzarellan Fredrika Charlotta os. Tengström -elämäkerrasta, hän tempautuu lukemaan Fredrikasta ja Fredrikaa, innostuu miehensä varjoon jääneen kirjailijan varhaisista historiallisista romaaneista ja jossain määrin samastuukin kotikaupungissaan pari sataa vuotta aiemmin eläneeseen naiseen.
Fredrikan lukeminen parantaa minua. Hänen koukeroisten lauseidensa kautta saan yhteyden ikivanhaan sieluuni. Minä kahdeksanvuotiaana, Fredrika seitsemänkymmentävuotiaana, olimme yhtä, olemme jollakin tasolla edelleen yhtä. Hänen askeltensa kaiku kuuluu työhuoneeseeni. Hän kävelee talomme ohi, kopauttaa kadunpuolen oven kolkutinta. Miksi en saa elää hänen aikaansa? Olisi hiljaista, ei olisi autoja. Vähättelisinkö ja pienentäisinkö itseäni Fredrikan tavoin? Suostuisinko liekuttamaan lasta alakerrassa mieheni juhliessa yläkerrassa minun juuri valmistunutta mainiota tekstiäni?
Henkilökohtaisuus ja analyyttisyys kietoutuvat Peuran kirjassa toisiinsa niin, että syntyy nautittavaa, sekä voimaa että tietoa tarjoavaa tekstiä. Odotan mielenkiinnolla kirjoittajien arvioita; antaako kirjailijan työpäiväkirja eväitä sellaiselle, joka itse harrastaa luovaa kirjoittamista kunnianhimoisesti?
Tältä tutkimusretkeltä palattuani uskallan sanoa, että kirjoittamisen olemuksen pohtiminen edistää romaanikäsikirjoituksen hioutumista valmiiksi teokseksi. Se ikään kuin vahvistaa lapsivedessä likoavien romaanihenkilöiden luustoa.
P.S. Antaumuksella keskeneräinen olisi ollut täydellinen kirja Luen ja kirjoitan -blogin viimevuotiseen Kirjallista elämää -haasteeseen, jonka koosteesta löytyy lisää lukuvinkkejä kirjoittamisesta tai kirjailijoiden elämästä kiinnostuneille.