Alkuteos Little Stranger. Suom. Helene Bützow.
Tammi 2011, Keltainen kirjasto 418.
592 sivua.
Sarah Watersin Vieras kartanossa oli yksi tämän vuoden parhaista lukukokemuksista. En muista milloin viimeksi olin uppoutunut samalla tavallla jännittävään juoneen, mielenkiintoisiin henkilöhahmoihin ja kiehtovaan miljööseen. Waters on onnistunut herättämään henkiin paitsi tarinan tapahtumaympäristön, toisen maailmansodan jälkeisen brittiläisen luokkayhteiskunnan, myös 1700-luvun goottilaisen kauhuromanssin ja 1800-luvun viktoriaanisen romaanin. Riivattu kartano englantilaisella maaseudulla, vanhan aatelissuvun rappio, luokkayhteiskunnan muutoksen ja ihmisen psyyken luotaaminen tekevät kirjasta karmivan nautittavaa luettavaa.
Lempikirjakseni Vieras kartanossa ei kuitenkaan muodostu. Tarina on niin synkkä, pimeä ja toivoton. Repeilevät seinäpaperit, kosteudesta riippuva katto, kartanon väen eristyneisyys, pimeät käytävät ja kylmät huoneet vielä menisivät, mutta jokaista henkilöhahmoa vuorollaan kohtaavat onnettomuudet ja mielen järkkyminen tekevät kirjasta tavallaan myös raskaan lukea. Toisin kuin monet muut Vieraan lukeneet, en kuitenkaan pitkästynyt kertaakaan kirjaa lukiessani, vaikka suhtaudunkin tiiliskiviin yleensä vähän skeptisesti. Kartanon päärakennuksen ja siihen kuuluvan maatilan rappiosta sekä ihmisten välisistä suhteista ei olisi muodostunut niin elävää kuvaa, jos kerrontaa olisi tiivistetty.
Tapahtumien näyttämö, Hundreds Hall, on yrjönaikainen kartano, jossa asuvat leskirouva Ayress, hänen poikansa, sodassa haavoittunut Roderick ja ajan mittapuulla vanhaksipiiaksi kutsuttu tytär Caroline. Kartanon talous on sodan ja rakennemuutoksen jäljiltä niin huonossa jamassa, että palveluskuntaan kuuluun enää vain sisäkkö Betty. Kertojana toimii tohtori Faraday, josta sattuman kautta tulee perheen lääkäri, uskottu ja ystävä. Ajoittain Faraday on lähes ainoa side, joka syrjäisen kartanon väellä on muuhun maailmaan. Faradayn äiti on ollut aikoinaan Hundredsissa palvelijana, ja hänen asemansa häilyykin kahden maailman välillä: köyhästä taustasta ponnistaneena Faraday tuntee ylemmän luokan väheksyvät asenteet, mutta ei enää kuulu työväenluokkaankaan.
Kartanoa alkaa piinata outo räyhähenki, joka liikuttelee tavaroita, polttaa jälkiä seiniin ja kattoon ja sytyttää lopulta tulipalonkin. Roderick kokee, että hänen on suojeltava äitiään ja sisartaan kartanossa liikkuvalta pahalta, rouva Ayress kokee lapsena lavantautiin kuolleen esikoistyttärensä yrittävän ottaa yhteyttä häneen ja Caroline haluaisi viedä koko perheen pois kartanosta, vaikka esi-isien muotokuvat velvoittavatkin jäämään perintökartanoon kuin kapteeni uppoavaan laivaan. Olennainen osa Watersin kirjan viehtätystä on se, että lukija saa itse tehdä tulkintansa outojen ilmiöiden alkuperästä.
Pieni pettymys oli se, että kirja ei pelottanut minua oikeastaan ollenkaan. Olen aika herkkä säikkymään enkä pysty lukemaan esimerkiksi P. D. Jamesin dekkaria illalla ilman kauhunväreitä. Vähän pelkäsinkin tarttua Watersin kirjaan, sillä asun vanhassa talossa jossa on asuinhuoneista käynti sekä ullakolle että kellariin (joissa en ole koskaan käynyt, en kummitusten mutta hämähäkkien pelossa). Mitä jos keksisin jonkun kummituksen lymyävän vaikkapa vintillä? Enhän mitenkään uskaltaisi mennä tarkistamaan! Mutta Watersin romaanin pelottavimmat kohtaukset tapahtuivat silloin, kun tohtori Faraday ei ollut paikalla, ja kun hän sitten välitti ne lukijoille, tapahtumista oli kulunut jo aikaa ja ne välittyivät toisen käden tietona. Kammottavia kirjan tapahtumat kyllä ovat, mutta eivät kerronnallisten ratkaisujen vuoksi tule iholle.
Takakannessa Vierasta kartanossa luonnehditaan myös romanssiksi, mutta romantiikannälkäisen ei tähän kirjaan kannata tarttua. "Romanssi" jää kovin ohueksi ja kylmäksi. Muuten kirjassa kyllä riittää intohimoisia, voimakkaita tunteita: viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä niin suhteessa kartanoon kuin toisiin ihmisiinkin.
Suosittelen Vierasta kartanossa niille, jotka ovat pitäneet Emily Brontën Humisevasta harjusta, Daphne du Maurierin Rebeccasta tai vaikkapa Charles Dickensin Suurista odotuksista (suom. myös nimellä Loistava tulevaisuus). Itse aion varmasti lukea lisää Watersia, koukuttavaista juonenkäänteistään tunnetun Silmänkääntäjän tai kehutun, toisen maailmansodan Lontooseen sijoittuvan Yövartion.
Vieraasta kartanossa on kirjoitettu todella monessa blogissa, joten linkitän vain Lurun luvut, josta löytyy linkit kaikkii muihin. Kannattaa myös käydä kurkkaamassa vastikään kirjabloggaajana palkitun Penjami Lehdon taustoittava ja monipuolinen arvio romaanista Maailmankirjoista. Jos kirjan lukemisen jälkeen mieleen jäi kutkuttamaan, mitä kirjassa oikeastaan tapahtui, kannattaa käydä lukemassa ja kommentoimassa Järjellä ja tunteella -blogin juonikeskustelua!
P.S. Liitän kirjan osaksi Totally British -haasteen alakategorioita Gothic Fiction, Modern Women Writers ja Stiff Upper Lip.
Sarah Watersin Vieras kartanossa oli yksi tämän vuoden parhaista lukukokemuksista. En muista milloin viimeksi olin uppoutunut samalla tavallla jännittävään juoneen, mielenkiintoisiin henkilöhahmoihin ja kiehtovaan miljööseen. Waters on onnistunut herättämään henkiin paitsi tarinan tapahtumaympäristön, toisen maailmansodan jälkeisen brittiläisen luokkayhteiskunnan, myös 1700-luvun goottilaisen kauhuromanssin ja 1800-luvun viktoriaanisen romaanin. Riivattu kartano englantilaisella maaseudulla, vanhan aatelissuvun rappio, luokkayhteiskunnan muutoksen ja ihmisen psyyken luotaaminen tekevät kirjasta karmivan nautittavaa luettavaa.
Lempikirjakseni Vieras kartanossa ei kuitenkaan muodostu. Tarina on niin synkkä, pimeä ja toivoton. Repeilevät seinäpaperit, kosteudesta riippuva katto, kartanon väen eristyneisyys, pimeät käytävät ja kylmät huoneet vielä menisivät, mutta jokaista henkilöhahmoa vuorollaan kohtaavat onnettomuudet ja mielen järkkyminen tekevät kirjasta tavallaan myös raskaan lukea. Toisin kuin monet muut Vieraan lukeneet, en kuitenkaan pitkästynyt kertaakaan kirjaa lukiessani, vaikka suhtaudunkin tiiliskiviin yleensä vähän skeptisesti. Kartanon päärakennuksen ja siihen kuuluvan maatilan rappiosta sekä ihmisten välisistä suhteista ei olisi muodostunut niin elävää kuvaa, jos kerrontaa olisi tiivistetty.
Tapahtumien näyttämö, Hundreds Hall, on yrjönaikainen kartano, jossa asuvat leskirouva Ayress, hänen poikansa, sodassa haavoittunut Roderick ja ajan mittapuulla vanhaksipiiaksi kutsuttu tytär Caroline. Kartanon talous on sodan ja rakennemuutoksen jäljiltä niin huonossa jamassa, että palveluskuntaan kuuluun enää vain sisäkkö Betty. Kertojana toimii tohtori Faraday, josta sattuman kautta tulee perheen lääkäri, uskottu ja ystävä. Ajoittain Faraday on lähes ainoa side, joka syrjäisen kartanon väellä on muuhun maailmaan. Faradayn äiti on ollut aikoinaan Hundredsissa palvelijana, ja hänen asemansa häilyykin kahden maailman välillä: köyhästä taustasta ponnistaneena Faraday tuntee ylemmän luokan väheksyvät asenteet, mutta ei enää kuulu työväenluokkaankaan.
Kartanoa alkaa piinata outo räyhähenki, joka liikuttelee tavaroita, polttaa jälkiä seiniin ja kattoon ja sytyttää lopulta tulipalonkin. Roderick kokee, että hänen on suojeltava äitiään ja sisartaan kartanossa liikkuvalta pahalta, rouva Ayress kokee lapsena lavantautiin kuolleen esikoistyttärensä yrittävän ottaa yhteyttä häneen ja Caroline haluaisi viedä koko perheen pois kartanosta, vaikka esi-isien muotokuvat velvoittavatkin jäämään perintökartanoon kuin kapteeni uppoavaan laivaan. Olennainen osa Watersin kirjan viehtätystä on se, että lukija saa itse tehdä tulkintansa outojen ilmiöiden alkuperästä.
Pieni pettymys oli se, että kirja ei pelottanut minua oikeastaan ollenkaan. Olen aika herkkä säikkymään enkä pysty lukemaan esimerkiksi P. D. Jamesin dekkaria illalla ilman kauhunväreitä. Vähän pelkäsinkin tarttua Watersin kirjaan, sillä asun vanhassa talossa jossa on asuinhuoneista käynti sekä ullakolle että kellariin (joissa en ole koskaan käynyt, en kummitusten mutta hämähäkkien pelossa). Mitä jos keksisin jonkun kummituksen lymyävän vaikkapa vintillä? Enhän mitenkään uskaltaisi mennä tarkistamaan! Mutta Watersin romaanin pelottavimmat kohtaukset tapahtuivat silloin, kun tohtori Faraday ei ollut paikalla, ja kun hän sitten välitti ne lukijoille, tapahtumista oli kulunut jo aikaa ja ne välittyivät toisen käden tietona. Kammottavia kirjan tapahtumat kyllä ovat, mutta eivät kerronnallisten ratkaisujen vuoksi tule iholle.
Takakannessa Vierasta kartanossa luonnehditaan myös romanssiksi, mutta romantiikannälkäisen ei tähän kirjaan kannata tarttua. "Romanssi" jää kovin ohueksi ja kylmäksi. Muuten kirjassa kyllä riittää intohimoisia, voimakkaita tunteita: viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä niin suhteessa kartanoon kuin toisiin ihmisiinkin.
Suosittelen Vierasta kartanossa niille, jotka ovat pitäneet Emily Brontën Humisevasta harjusta, Daphne du Maurierin Rebeccasta tai vaikkapa Charles Dickensin Suurista odotuksista (suom. myös nimellä Loistava tulevaisuus). Itse aion varmasti lukea lisää Watersia, koukuttavaista juonenkäänteistään tunnetun Silmänkääntäjän tai kehutun, toisen maailmansodan Lontooseen sijoittuvan Yövartion.
Vieraasta kartanossa on kirjoitettu todella monessa blogissa, joten linkitän vain Lurun luvut, josta löytyy linkit kaikkii muihin. Kannattaa myös käydä kurkkaamassa vastikään kirjabloggaajana palkitun Penjami Lehdon taustoittava ja monipuolinen arvio romaanista Maailmankirjoista. Jos kirjan lukemisen jälkeen mieleen jäi kutkuttamaan, mitä kirjassa oikeastaan tapahtui, kannattaa käydä lukemassa ja kommentoimassa Järjellä ja tunteella -blogin juonikeskustelua!
P.S. Liitän kirjan osaksi Totally British -haasteen alakategorioita Gothic Fiction, Modern Women Writers ja Stiff Upper Lip.
Minäkin pidin tästä kovasti, kiva että upposi sinuunkin;) En yleensä lue/tykkää tämäntapaisista kummituskirjoista mutta tämä tosiaan oli monipuolinen ja hyvä ja näin jälkeenpäin ajateltuna myös mieleenpainuva!
VastaaPoistaSanna, minäkään olen yleensä lue kauhugenreä, siis sellaista puhdasta kauhua, goottilaissävytteistä romaaneista pidän kyllä. Watersin kirjassa oli tosiaan niin monta muutakin tasoa kuin kummitukset, kirja oli samaa aikaa viihdyttävä ja ajatteluttava.
VastaaPoistaMinä tykkäsin myös :) Enkä pitkästynyt kertaakaan, vaikka tarina aika verkkaisesti eteneekin. Minusta kaikki kerrottu kuului niin hyvin asiaan ja loi tunnelmaa, etten olisi karsinut mitään.
VastaaPoistaMinä pelkäsin tätä lukiessa monesti ja paljon! Ehkä eniten juuri siksi, että olen itse sellainen arkajalka, joka ei todellakaan uskaltaisi selvittää, mistä mitkäkin äänet tms. kuuluvat.
Tämä oli kyllä tosiaan hieno lukukokemus ja minäkin arvelen tämän päätyvän vielä tämän vuoden TOP10-listalleni, ellei nyt ensi kuun aikana tulekin yhtäkkiä todella monta loisteliasta kirjaa luettua :)
VastaaPoistaMinua vähän harmittaa että valitsin ensimmäiseksi Watersikseni Yövartion enkä tätä. Mietin, että tämä olisi ehkä kuitenkin ollut minulle omempi.
VastaaPoistaNo mutta, kiitos sopivan paljastelevasta arviosta yhtä kaikki, ehkä minä vielä tähänkin. :)
Kaunista sunnuntaita!
Maija, minä en olisi uskaltanut asua Hundreds Hallissa vaikka siellä ei olisi kummitellutkaan :D. Hui kamala niitä pimeitä käytäviä, suljettuna huoneita ja mikä pahinta, siellä oli varmasti leegioittain hämppiksiä vaikka niistä ei mainittukaan mitään!
VastaaPoistaKirjassa tapahtui kyllä kammottavia mutta eivät saaneet minussa aikaan sellaista tunnetta, että pitäisi tarkistaa selustansa ja alkaa kuulostella kaikkia kolinoita.
Susa, eihän sitä tosiaan tiedä, mitä huikeita lukuelämyksiä tässä vielä ehtii tulla ;). Lukupinossa kutkuttelee muutama, jonka suhteen minulla on odotukset korkealla!
Linnea, odotan kovasti Yövartiotasi. Monet ovat kehuneet sitä paremmaksi kuin Vieras kartanossa, mutta ehkä se on jotenkin vaikeammin lähestyttävä? Lue tämä sitten seuraavaksi :).
Niin ja tärkein unohtui: Ihanaa sunnuntaita!
VastaaPoistaMinäkään en pitkästynyt tätä lukiessani, vaan itse asiassa nautin paikoittaisesta verkkaudesta. Ja sitähän elämä Hundreds Hallissa oli - paljolti odottelua.
VastaaPoistaKirja pelotti minua sopivasti, lähinnä yöaikaan lukiessani, jolloin tuuli kumisutti savupiippumme peltiä ja koko muu perhe nukkui yöuniaan.
Minäkään en pitänyt tätä kirjaa pelottavana, ehkä enemmän hiukan hyytävänä ja ahdistavana. Ja se ahdistavuuskin liittyi enemmän henkilöihin ja heidän reaktioihinsa kuin talon tapahtumiin.
VastaaPoistaMinä pidin todella paljon Vieraasta kartanossa. Yksi parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja. Yövartio on minusta vielä parempi: siinä on samanlaista yksityiskohtaista ajankuvan ja henkilöhahmojen rakentelua, mutta tyyliltään se on realistisempi ja arkisempi kuin Vieras kartanossa tai Silmänkääntäjä.
Katja, tässä kirjassa verkkaisuus oli nimenomaan sellaista nautittavaa, hyvän kielen ja hienolla tavalla yksityiskohtaisen kerronnan verkkautta!
VastaaPoistaLiisa, kiva kuulla, että Yövartio on vielä parempi! Silmänkääntäjä minulla olikin aiemmin lainassa mutta en oikein päässyt siinä alkua pidemmälle, jotenkin se puhekieli vieraannutti. Pitää kokeilla joskus uudestaan, sillä uskon, että jos pääsen tarinan imuun, pidän myös Silmänkääntäjästä.
Kuuntelin juuri Poen kauhunovelleja, ja kuinka ollakaan, on Waters velkaa tällekin kauhuklassikolle melkoisesti. Hyvässä mielessä siis. Watersin teos ikään kuin jatkaa genren linjaa.
VastaaPoistaKirsi, olisiko ollut tuossa Maailmankirjojen jutussa, jossa kerrottiin Watersin sanoneen, että kauhukirjallisuuden perinne ikään kuin vaati häntä kirjoittamaan tarinansa tietyllä tavalla. Olen lukenut Poelta vuosia sitten Usherin talon häviön, en oikein muista siitä mitään mutta paljon samoja teemoja ja tunnelmia siinä taisi olla kuin tässä.
VastaaPoistaJuuri tuota Usheria kunnellessani ajattelin tätä kirjaa :)
VastaaPoistaKirsi: :)
VastaaPoistaMinullekin tämä oli yksi vuoden suosikeista tähän mennessä! Minäkään en tylsistynyt ollenkaan: kerronta oli kyllä verkkaista ja paikoin hyvin yksityiskohtaista, mutta tempo sopi sopi minusta loistavasti tarinaan ja miljööseen.
VastaaPoistaLuru, kiva kuulla! Minulle tämä oli myös vähän sellainen page-turner, joka pakotti lukemaan nopeasti loppuun. Nyt luen toista brittiläistä kartanokuvausta (Pitkän päivän ilta) joka on aivan erilainen: hidas ja viipyilevä sellaisella tavalla, joka kehottaa lukemaan hitaasti ja ajatuksella - eikä todellakaan mikään juonivetoinen romaani! ;)
VastaaPoistaMinustakin tämä oli todella vaikuttava, ja yllättävän nopealukuinen hurjasta sivumäärästä ja yksityiskohtaisesta, ajoittain junnaavasta, kerronnasta huolimatta. Mutta minäkään en kyllä pelännyt yhtään. :)
VastaaPoistaNimimerkillä Kovis -77
PS. Ihanaa, kun luet Pitkän päivän iltaa, jonka olen lukematta päättänyt olevan ihana. :)
Karoliina, koska lempikirjasi on Poikani Kevin, on aika arvattavissa, että et säikähdä yhtä poltergeistia ;). (PK:takin olen lukenu muutaman sivun viime päivinä, mutta nyt on pakko asettaa erääntyvät kirjastolainat etusijalle).
VastaaPoistaOlen Pitkän päivän illassa nyt suunnilleen puolivälissä ja pidän kyllä, mutta en ole vielä ihan varma hurmioitumisen asteesta ;).
Sain tämän luettua juuri hetki sitten. Pitää tovi miettiä, että mitä tästä oikeastaan ajattelen. Kirja oli taidokkaasti kirjoitettu ja mielenkiintoinen aihevalinnaltaan. Erikoinen. Mutta pidin, ja pidän siitä, että loppu ei ollut mitenkään itsestään selvä vaan jätti ajattelemaan.
VastaaPoista