keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta


Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
Älskaren från huvudkontoret, suom. Sari Kumpulainen.
Gummerus 2017, 506 sivua.
(Oikolukematon ennakkokappale, kirja ilmestyy viikolla 30)

Minulla on tapana mieltää muisti kudelmaksi, ja omaani on tullut reikiä sinne tänne. Rumia pieniä reikiä, jotka ajan myötä kasvavat ja lisääntyvät. Tuntuu kuin joku olisi poltellut niitä palavalla savukkeella umpimähkään. Toistaiseksi pystyn selviytymään rei'istä huolimatta ja salaamaan ne ulkopuolisilta. Mutta jossain vaiheessa sairaus runtelee kudelman niin pahasti, että siitä jää jäljelle pelkkiä ohuiden säikeiden yhdistämiä pieniä saarekkeita.

Camilla Greben trilleri alkaa tahmeasti monessakin mielessä: ensin ääneen pääsevä minäkertoja, rikostutkija Peter Lindgren ei herätä sympatiaa, kielikuvat ovat kömpelöitä, yhden virkkeen kappaleet töksähtelevät ja rikospaikan lattialta löytyy lammikoittain sitä punaista ainetta, jolla mässäilevät jännitysromaanit minulla on tapana kiertää kaukaa.

Sitten kirja alkaa kuitenkin vetää: kaksi muuta kertojaa, yksinäinen parikymppinen Emma ja kuusikymppinen, alkavan muistisaurautensa kanssa pinnistelevä Hanne herättävät kiinnostuksen tarinaan ja menneisyyden valintojensa kanssa kamppaileva Peterkin alkaa tuntua siedettävältä. Emma on seurustellut työpaikkansa rikkaan toimitusjohtajan Jesper Orren kanssa, Hanne puolestaan avustaa poliisia psykologina, kun kyseisen johtajan asunnosta löytyy raa'asti surmattu ruumis – asunnon omistaja itse on luonnollisesti kadonnut jäljettömii. Lisämaustetta keitos saa muun muassa Emman alkoholistiperheessä vietettyyn lapsuuteen sijoittuvat takaumat sekä Hannen avioliitto kontrolloivan Owenin kanssa. Luonnollisesti henkilöhahmojen välillä on yhteyksiä, jotka selviävät pikku hiljaa tarinan edetessä.

Makaaberista murhamysteeristä ja häikäilemättömistä tai muuten vain rikkinäisistä henkilöhahmoista huolimatta Greben ensimmäinen itsenäinen rikosromaani (kirjailija on aiemmin julkaissut kaksi teosta sisarensa Åsa Treffin kanssa) on viihdyttävää luettavaa ja menee mielessäni samaan "lukuromaanitrillerien" kategoriaan kuin alkuvuodesta lukemani Clare MacIntoshin Annoin sinun mennä (joka oli kauniimmin kirjoitettu ja herkempi) tai niin ikään alkuvuodesta ilmestynyt Shari Lapenan Hyvä naapurijoka taas oli vähän kömpelö, mutta koukuttava. Kun jää pettää alta olisi kyllä hyötynyt reilusta tiivistämisestä, sillä joutavaa ja junnaavaa kuvausta ja selittelyä on liikaa.


Muissa blogeissa sanottua: Kirjamuistikirja, Järjellä ja tunteella, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihinLeena Lumi, Kirjasähkökäyrä, Tuijata

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu



Arnaldur Indriðason: Mestaruuusottelu
Einvígið, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2013, 295 sivua.

Olen niin tykännyt Arnaldurin dekkareista: nautin niistä niin arjen kiireiden vastapainona kuin lomalukemisena, ja tuntui etten kyllästy niihin koskaan. Ikävä kyllä petyin Mestaruusotteluun, jossa eletään vuotta 1972 ja Reykjavik isännöi kahden shakkimestarin, yhdysvaltalaisen Bobby Fisherin ja venäläisen Boris Spasskin, mestaruusottelua. Erlendur toimii vielä järjestyspoliisissa ja vain vilahtaa kirjan lopussa ennakoiden tarinaa, jota kuvataan kirjassa Reykjavikin yöt. Päähenkilönä onkin tällä kertaa Marion Briem, jonka lukijat tuntevat aiemmista kirjoista Erlendurin entisenä pomona, joka antoi pitkään eläkkeelle jäämisestä jälkeenkin kullanarvoisia neuvoja oppipojalleen.

Rikostutkinta alkaa, kun nuori, päävammaa vuoksi hieman yksinkertainen ja erikoinen poika löydetään surmattuna elokuvateatterista kello viiden näytöksen jälkeen. Pojalla oli tapana tallentaa katsomiensa elokuvien ääniraita nauhurillaan, ja herää epäilys, että hän olisi samalla vahingossa nauhoittanut jonkin arkaluontoisen keskustelun ja joutunut sen vuoksi henkirikoksen uhriksi. Hämmästyttävää kyllä, näinkin järkyttävän ja erikoisen rikoksen ympärille on syntynyt todella unettava, paikoillaan junnaava dekkari. Toki aikakauden rikostekniset välineet ja keinot ovat varsin vaatimattomia, ja suon Mariolle sen, että hän innostuu todella paljon venäläisestä savukeaskista johtolankana.

Ongelma onkin kerronnassa, jossa mysteerin selvitys katkeaa milloin mihinkin, kuten Marionin työtoverin Albertin illalliseen vaimonsa kanssa ja ennen kaikkea Marionin lapsuuteen liittyviin takaumiin tai salaperäisiin puheluihin. Marionin elämään ja persoonaan on suuresti vaikuttanut hänen lapsena sairastamansa tuberkuloosi, jota hoidettiin muun muassa Tanskassa. Ikävä kyllä parantolaosuudet olivat tylsimmät koko kirjassa. Hassua kyllä myös Arnaldurin tapa viedä tarinaa eteenpäin yllättävillä puhelinsoitoilla tuntuu nyt pelkästään kömpelöltä, vaikka aiemmissa kirjoissa se, miten Erlendur heräsi äkilliseen puhelinsoittoon ja langan toisessa päässä olevan henkilöllisyys paljastui vasta vaivihkaa, oli minusta tavattoman viehättävää.

Ehkä Mestaruusottelun perimmäinen ongelma on juuri siinä, että se ei kerro Erlendurista, jonka elämä ja persoona jaksoivat kiinnostaa kirja toisensa jälkeen. Muuten kyllä pidän näiden "etko-osien" ideasta, joissa päästään myöhemmin tutustumaan nuoreen Erlenduriin tai katsotaan asioita aiemmin sivuroolissa olleen henkilön (Marionin) näkökulmasta. Jäin tällä kertaa myös miettimään, esiintyykö tässä kirjassa taustahenkilönä eräs Varjojen kujien päähenkilö.

Olen muuten lukenut Erlendur-dekkarit järjestyksessä, mutta kolmesta viimeksi julkaistusta mutta kymmentä muuta osaa varhaisempaan aikaan sijoittuvista luin ensimmäiseksi viimeisimmän, Muistin piinaamat – itse asiassa se oli ensimmäinen Arnaldurin dekkari, jonka luin. Nyt näitä "1970-luku-Erlendureja" lukiessa hienoisesti häiritsee, kun muistan hämärästi, miten esimerkiksi Marionin menneisyyteen liittyviä tapahtumia valotetaan jatkossa enemmän.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kirsi Keravuori: Saaristolaisia



Kirsi Keravuori: Saaristolaisia.
Elämä, arki ja vanhemmuus laivuriperheen kirjeenvaihdossa.
SKS 2017, 323 sivua.

Simon ja Wilhelmina Jansson kuuluivat sukupolveen, jonka nuoruudessa suurin osa suomalaisista oli luku- ja kirjoitustaidottomia. Muun muassa kirjeenvaihdon edellytyksenä oleva lukutaito oli pitkään papiston ja aateliston etuoikeus, mutta kansan kirjallistuminen – lukemisen ja kirjoittamisen taito ja kulttuuri – alkoi pikkuhiljaa 1800-luvun Suomessa. Janssonien perhekirjeenvaihto on harvinainen siinäkin mielessä, että sitä on säilynyt runsaasti. Kirjeenvaihto kytkeytyy kiehtovalla tavalla koulutuksen arvostamiseen ja naisen asemaan perheyhteisössä. Siinä missä Simon Janssonin toiminta talonpoikaislaivurina mahdollisti taloudellisesti kaikkien kolmen nuoruusikään ehtineen lapsen lähettämisen opintielle, oli säätyläisyyden tuntumassa kasvaneen Wilhelmina-rouvan ruotsin kielen taito ja kulttuurinen tausta kenties ratkaiseva sysäys siihen, että kolme poikaa saivat korkeimman mahdollisen koulutuksen yliopistossa. Maantieteellinen etäisyys poikien opiskellessa Turussa ja myöhemmin Helsingissä puolestaan loi edellytykset kustavilaisperheen kirjeenvaihdolle.


Saaristolaisia perustuu Keravuoren parin vuoden takaiseen väitöskirjaan ja on nyt julkaistu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vertaisarvioidussa Historiallisia Tutkimuksia -sarjassa, joten kirjassa tehdään selkoa myös tutkimuksen teoreettisista perusteista. Keravuori kytkee tutkimuksensa eurooppalaiseen egodokumenttien – eli sellaisten tekstien, joissa henkilö kirjoittaa tavalla tai toisella itsestään, on kokevana minänä läsnä tekstissään – tutkimukseen. Suomessa puolestaan on parin viime vuosikymmenen aikana tutkittu paljon juuri kansankirjoittajien tekstejä muun muassa monitieteisissä tutkimusprojekteissa.

Kirjeiden tutkimusta luonnehtivat vielä genren omat erityispiirteet: kirje on siinä määrin dialoginen teksti, että joidenkin mielestä sillä on jopa kaksi tekijää, kirjoittaja ja vastaanottaja. Lähetetyt ja vastaanotetut kirjeet muodostavat kokonaisuuden, joka vuosikymmeniä myöhemmin tutkijan luettavaksi päätyessään on valitettavasti usein pirstaloitunut; näin on myös Janssonien kirjeenvaihdon laita, vaikka se onkin poikkeuksellisen hyvin säilynyt jälkipolvien ansiosta.

Kirjeellä voi olla useita erilaisia funktioita, myös yhdellä kirjeellä samanaikaisesti. Kirje voi välittää informaatiota, ja Janssonien kirjeissäkin kerrotaan ennen kaikkea arkisista asioista ja tunteista. Ennen puhelimia ja nopeita kulkuyhteyksiä kirjeen tehtävä oli myös yksinkertaisesti kertoa, että lähettäjä on hengissä ja hyvissä voimissa. Vaikka kirjeillä oli paljon yhteisöllisyyttä ja perheen yhteenkuuluvuutta vahvistavia tehtäviä, niitä kirjoittamalla yksilö saattoi rakentaa myös omaa identiteettiään.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet


Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet 
Furudstrandir, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2012, 283 sivua.

–Kiitos tästä, Erlendur sanoi ja vaikutti olevan jollain tavoin poissa tolaltaan. Hän käveli autolle kuin hypnotisoituna, istuutui ja ajoi pois. Peruutuspeilistä hän erotti Ezran, joka seisoi pihalla ja seurasi hänen lähtöään, ja hänen mieleensä juolahtivat Bóasin sanat ketunpesistä: niistä koloista saattaa löytää mitä kummallisimpia esineitä.

Lapsuus- ja nuoruusvuosien jälkeen en ole montaa kertaa kokenut sellaista tunnetta, että haluaa lukea tietyltä kirjailijalta teoksen toisensa perään. Usein haluan tutustua uusiin kirjailijoihin, ja toisaalta moni kirjailija tietysti kirjoittaa keskenään hyvinkin erilaisia teoksia. No, Alice Munro on yksi sellainen kirjailija, jolta luin suhteellisen lyhyessä ajassa paljon ja jonka uusiin suomennoksiin tartun aina innolla. Alice Munro ei petä, mutta ei petä myöskään islantilaisdekkaristi Arnaldurkaan. Siinä missä monen dekkaristin tuotantoon minulta menee nopeasti maku, niin Erlendur-sarjaa lukiessa ruokahalu vain kasvaa syödessä. Nämä kirjat ovatkin paljon enemmän kuin dekkareita, ne ovat vähäeleisen koskettavia kuvauksia inhimillisistä ihmistä sattumien, kohtalon ja islantilaisten säiden armoilla.

Sameiden vesien ja Jyrkänteen reunalla ajan taustalla ollut Erlendur palaa näyttämölle. Hyytävässä kylmyydessä kuvattu hankala rikostapaus on käynyt rikoskomisarion voimille, ja hän palaa kotiseudulleen Itävuonoille – jälleen kerran etsimään lapsena lumimyrskyyn kadonnutta pikkuveljeään, mutta myös kyselemään vuonna 1942 samalle nummelle kadonnutta naista. En tiedä, johtuiko se jälleennäkemisen ilosta vai karun islantilaisen luonnon kuvauksesta tai jopa Arnaldur-mittapuulla erityisen haikeasta tunnelmasta, mutta Menneet ja kadonneet nousi suosikikseni sarjasta. Samalla se on yksi sarjan vähiten perinteisen dekkarin kaltaisista kirjoista vähän Haudanhiljaista-romaanin tapaan.

Osallistun tällä postauksella Dekkariviikkoon; aiemmat bloggaukseni löytyvät täältä.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla

Kuva: Yöpöydän kirjat


Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla
Svörtuloft, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2011, 300 sivua.

Jyrkänteen reunalla linkittyy vahvasti Erlendur-sarjan aiempiin kirjoihin, vaikka itsenäinen teos onkin. Eräs tarinalinjoista kurkistaa aina Talvikaupunkiin asti. Kirjan tapahtuma-aika on sama kuin Sameissa vesissä, joka kerrottiin Elínborgin näkökulmasta. Tällä kertaa pääosassa on Sigurður Óli; Erlendur on edelleen lomailemassa Itävuonoilla ja hänestä aletaan olla huolissaan. Murha, jota Elínborg tutkii Sameissa vesissä, on sivujuonne Jyrkänteen reunalla, sillä Sigurður Ólin pitää kiireisenä sekaantuminen – hieman epähuomiossa – kiristysjupakkaan ja siihen liittyvään henkirikokseen.

Kirja alkaa varsin ahdistavalla kuvauksella rikollisen toiminnasta ja aikeista, mutta pian lukija saa kellua Arnaldurin suhteellisen leppoisassa ja kiireettömässä kerronnassa. Tykästyin kovasti Elínborgiin edellisessä kirjassa ja Erlenduria on ikävä, mutta oli kiinnostavaa kurkata myös varsin etäiseksi jääneen Sigurður Ólin kuoren alle.

Tämä on neljäs postaukseni Dekkariviikkoon; aiemmin olen kirjoittanut paitsi Arnaldurin dekkarisarjan aiemmista osista, myös Englannin marskimaalle sijoittuvasta Elly Griffithsin romaanista Risteyskohdat.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Kuva: Yöpöydän kirjat

Elly Griffiths: Risteyskohdat
The Crossing Places, suom. Anna Lönnroth.
Tammi 2017, 305 sivua.

Arkeologia, suolamarski ja rikostarina on punottu hyvin yhteen englantilaisen Elly Griffthsin Risteyskohdat-dekkarissa, joka on ensimmäinen suomennettu osa luihin erikoistuneen arkelogin, sympaattisen Ruth Gallowayn tähdittämässä sarjassa. Luin kirjan samoihin aikoihin kuin islantilaisen Arnaldurin dekkarin Haudanhiljaista, vaikka ehdinkin vasta nyt bloggaamaan, ja paitsi että Arnaldurin kirja toimii vähän epäreiluna vertailukohtana paljon kepoisammalle ja pinnallisemmalle Risteyskohdille, niin tuntui hassulta lukea perä jälkeen siitä, kuinka arkeologit ja poliisit kaivavat yhteistuumin vanhoja luita.

Niin Ruth kuin häntä konsultoiva juro komisario Harry Nelson ovat herkullisia hahmoja, tarina etenee koukuttavasti ja kirjassa on toimivaa huumoria. Minua kuitenkin häiritsi naiivius niin juonen kuin henkilökuvauksen tasolla. Asioita selitetään puhki ja lukijalle tarjoillaan epäillyksi henkilöhahmoa toisensa jälkeen varsin epäuskottavien paljastusten kautta. Suurin osa tapahtumista kuvataan Ruthin näkökulmasta, mutta välillä kerronnalla on uhrin näkökulma, mikä on aina aika hyytävää, mutta tässä tapauksessa muun muassa uhrin iän vuoksi erityisen ahdistavaa.

Raa'at tapahtumat ja kepeä kerronta ovat vaivaannuttavasti ristiriidassa. Vähän bridgetjonesmainen päähenkilö flirttailemassa miehen jos toisenkin kanssa samaan aikaan, kun pieniä lapsia katoaa ja heille tapahtuu ties mitä ei vaan jotenkin kolahda lukuhermooni. Lopulta Ruth valitsee "prinssinsä" varsin ennalta-arvattavasti, ja pariskunta siirtyy suoraan asiaan seurauksista välittämättä. Koska kyseessä on sarja, olisi jännitettä voinut rakentaa hitaamminkin – tällaisessa viihteellisessä dekkarissa  ei ehkä kuitenkaan ihan niin hitaasti kuin Erlendurin ja Valgerðurin suhde Arnaldurin kirjoissa, mutta kuitenkin.

Romaanin tapahtumista kerrotaan pääosin preesensissä, varmaankin jännityksen kohottamiseksi, sillä lukija pääsee seuraamaan käänteitä ikään kuin hetki hetkeltä. En oikein tiedä, pidänkö tästä ratkaisuta sinänsä, mutta kieltämättä kaltaiselleni herkkikselle tämäkin dekkari oli riittävän jännittävä.



Tämä on kolmas osallistumiseni Dekkariviikkoon, aiemmin olen postannut Arnaldurin Hyytävästä kylmyydestä ja Sameissa vesissä

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä

Kuva: Yöpöydän kirjat


Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä
Myrká, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2010, 265 sivua.

Sameissa vesissä Erlendurin työtoveri Elínborg on pääosassa, sillä Erlendur itse on harhailemassa Itävuonoilla, kuten Hyytävän kylmyyden lopussa vihjattiin. Elínborgin perhekin esitellään ensimmäistä kertaa kunnolla. Muistojen kautta valotetaan elävästi myös Elínborgin aiempaa elämää, ja antaumukselliselle ruuanlaittoharrastukselle löytyy selitys lapsuuden sokerissa ruskistetuista perunapalleroista ja jalkakylpyvadissa liotetusta suolakalasta.

Itse asiassa Elínborgin yksityiselämää kuvataan niin paljon, että melkein unohtuu, että tutkinnan alla on jälleen kerran raaka murha. Nuorehko mies löytyy surmattuna asunnostaan. Uhri on elänyt päällisin puolin nuhteetonta elämää: hoitanut työnsä, maksanut vuokransa ja treenannut kuntosalilla, mutta asunnosta löytyy myös viitteitä siitä, että mies olisi hankkinut itselleen seuraa tyrmäystippojen avulla. Onko murhaaja kenties ollut ensin uhri ja liittyykö tandoori-mausteella tuoksuva huovi tapaukseen?




Tämä on toinen postaukseni Dekkariviikkoon kirjablogeissa, eilen julkaisin tekstin Hyytävästä kylmyydestä