tiistai 28. maaliskuuta 2017

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus



Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus
Livets meaning, suom. Raija Rintamäki.
Tammi 2017, 218 sivua.

Elämän tarkoitus on ylevä kirjannimi. Kun kirjan kirjoittaja on ihana ja särmikäs Merete Mazzarella, voi arvata, että nimessä on mukana annos ironiaa. Teksti on kuitenkin vakavaa ja painavaa; kirjailija on hyvin herkistynyt sekä maailman epäkohdille että sen kauneudelle. Kirjan päättää Credo, Mazzarellan kuvaus siitä, mihin aisoihin hän uskoo, mikä on todella tärkeää.

Kirjoittaessaan elämän tarkoituksesta Mazzarella kirjoittaa paljon myös elämän varjopuolista, kuten surusta. Juhlista kotiin -teoksessaan Mazzarella kertoi äitinsä viimeisistä kuukausista ja kuolemasta, ja palaa aiheeseen, kertoen samalla myös isänsä kuolemasta. Surusta puhuessaan Mazzarella kirjoittaa myös muun muassa C. S. Lewista ja Thaimaan tsunamista. Joskus suru ja ilo, elämä ja kuolema kietoutuvat yhteen, kuten Karen Blixenin kertomuksessa Surun pelto, jossa äiti saa elämälleen tarkoituksen pelastaessaan poikansa nääntyessään ylivoimaisen niittourakan alle (tästä Blixenin tarinasta on tehty elokuva, josta olen vaikuttunut joskus hyvin nuorena ja joka nyt palautui mieleeni).

Kahdessa aiemmassa kirjassaan, Ainoat todelliset asiat ja Aurinkokissan vuosi (näiden kahden välissä ilmestyi Sielun pimeä puoli, jota en ole vielä lukenut)Mazzarella on kirjoittanut todella paljon siitä, miten hän rakastui, erosi aviomiehestään ja meni uudelleen naimisiin. Vaikka rakkaus on epäilemättä iso osa elämän tarkoitusta, Mazzarella ei viittaa onnelliseen avioliittoonsa uusimmassa kirjassaan juurikaan. Aiemman miehensä jättämisestä kirjailija kuitenkin kirjoittaa lyhyesti pettämistä käsittelevässä luvussa.

No, kirjoittaa Mazzarella toki rakkaudestakin, vaikkakin tällä kertaa yleisemmällä tasolla. Mieleeni jäi hauska anekdootti tutkimuksesta, jossa skannattiin pidempään yhdessä olleiden pariskuntien aivoja. Joissakin tapauksissa rakastumisen huuma oli säilynyt jopa vuosien jälkeen. Mazzarella pohtii, mitä jos jonkin pariskunnan toisen osapuolen aivoissa näkyisi palava rakkaus, mutta toisen osapuolen aivoissa ei. Pitäisikö siitä kertoa, ja mitä mahtaisi "rakastuneempi" osapuoli tuumata asiasta?

Niin – mitäpä jos tämä rakastuneempi hellisi kumppaniaan entistäkin enemmän tietäessään, että saa itse vielä nauttia suloisista rakkaushuuruista, kun taas toinen jaksaa arkea tasaisemmalla aivokemialla?

                                                                        ❤︎❤︎❤︎

Omistan tämän postauksen Lukutoukan kulttuuriblogin Kristan muistolle. Jos Kristalta olisi kysytty, mikä on elämän tarkoitus, hän olisi varmasti puhunut lukemisesta, kirjoista, lukukokemusten jakamisesta, ihmisten kohtaamisesta ilolla ja lämmöllä. ❤️ Kiitos Krista! ❤️

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Alice Munro: Jupiterin kuut



Alice Munro: Jupiterin kuut
The Moons of Jupiter, suom. Kristiina Rikman.
Keltainen kirjasto 480.
Tammi 2017, 317 sivua.

Siis jos hän olisi pysynyt siellä missä rakkautta ei joutunut kaitsemaan, sen sijaan että lähti sinne 
missä se piti luoda tyhjästä, yhä uudelleen, tietämättä koskaan tuottaisivatko ponnistelut tulosta?

Yllä oleva lainaus on Lydian ajatuksista novellissa "Levää", jossa nainen pakenee kokoon kuivunutta suhdettaan pysähtyneeseen merenrantakylään ja viettää majapaikan ruokalassa iltaa kolmen työmiehen kanssa. Lydia miettii, millaista hänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi rakastunut ja mennyt naimisiin jonkun Vincentin kaltaisen miehen kanssa vuosia sitten: siinä elämässä olisi sateiset illat, maalaismaisema, puroja ja hautausmaita ja virginiantuomia ja peippoja pensasaidan nurkissa. Kuitenkin hän on jo kauan sitten valinnut toisin eikä edes vilkaise Vincentiin kahdesti – mutta ilahtuu saadessaan seuraavana päivänä miehen jättämän lahjan, paperipussillisen levää. Pitäisi olla paikallinen pitääkseen levän mausta, mutta lahja lämmittää Lydian mieltä.

Alice Munron lukeminen on kuin lähtisi kävelylle vanhan ystävän kanssa ja näkisi maisemat uudella tavalla. Tai kuin keskustelisi omasta elämästään tämän viisaan naisen kanssa ja tulkitsisi sitäkin toisin. Hyvin usein Munron kertomusten henkilöt katsovat taaksepäin, muistelevat jotakin elämänsä käännekohtaa, joka ei välttämättä tapahtuessaan tuntunut niin mullistavalta.

Nobelistin varhaistuotantoon kuuluvassa Jupiterin kuut -kokoelmassa ollaan usein rakkauden käännekohdissa, punnisemassa omaa elämää ja tunteita. Kovin usein nuo käännekohdat johtavat eroon, vaikka sitten niin, että lähdetään pyörätuoleilla eri suuntiin. Novellissa "Onnettomuus" tragedia saa keski-ikäisen miehen mullistamaan elämänsä perinpohjaisesti, ja samalla hän muuttaa kaikkien muidenkin elämän. Tuo novelli järkytti minua kaikkein eniten, "Rouva Cross ja rouva Kidd" liikutti eniten, niminovelli kosketti eniten.

Kristiina Rikmanin käännös on nautittavaa luettavaa, kieli on yksinkertaisessa kauneudessaan ja vivahteikkuudessaan varmasti vähintään alkutekstin veroista. Munron novelleissa kuvataan eri vuosikymmenten ja eri ikäisten ihmisten elämää, mutta suomennoksen kieli tuntuu aina sopivan kuvattavaan aikakauteen ja henkilöhahmojen suuhun. Jopa kokoelman kaksiosaisessa avausnovellissa  "Chaddeleyt ja Flemingit" Rikman löytää oikeat sanat kuvaamaan sosiaalisen ja maantieteellisen kontekstin eroja: on hienompaa syödä päivällistä kuin illallista, ja on kovin noloa, jos vanha serkku sanoo hienostuneen aviomiehen kuullen "jassoo" (ärsyttävämpää kertojalle on kuitenkin aviomiehen nirppanokkaisuus).

Arki on usein sellaista, että ei oikein ehtisi tai jaksaisi lukea pitkää proosaa, mutta Alice Munron tekstissä on taikaa. Munro kertoo arjesta niin, että lukijan sydän pamppailee jännityksestä ja myötätynnosta. Jupiterin kuut on kokoelma kehrättyä kultaa.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Ivan Turgenev: Ensirakkaus



Ivan Turgenev: Ensirakkaus
Suom. Martti Anhava.
Otava 2001, 128 sivua.

Luin taidehistoriallista artikkelia naturalismista, jossa mainittiin Ivan Turgenev, ja päätin lukea venäläiskirjailijan romaanin Ensirakkaus. Muistan kiinnittäneeni Turgenevin pienoisromaaniin huomiota jo 2000-luvun alussa, kun se ilmestyi Martti Anhavan tuoreena suomennoksena osana Otavan kauniskantisten klassikkojen sarjaa (sarjassa ilmestyivät myös ainakin Alexander Dumasin Kamelianainen, J. W. Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset ja Marcel Proustin Swannin rakkaus), kirja jäi tuolloin lukematta – tai sitten olen autuaasti unohtanut sen tapahtumat. No, nyt kirja on luettu ja palautettu jo kirjastoonkin, enkä harmi kyllä muistanut napata talteen sitaattia kauniista suomennoksesta.

Hempeä kansi ja nimi antavat odottaa jotakin romanttista, kenties katkeransuloista. Onhan tarinassa nuoren pojan haaveita ja samoilua puutarhassa, mutta lopussa sekä 16-vuotiaalle Vladimirille että lukijalle raotetaan rakkauden karua puolta ja elämän raakuutta ja lohduttomuutta. Ensirakkaus on tarina illuusioiden särkymisestä ja viattomuuden lopusta.

Romaanissa on ikään kuin puolittainen kehyskertomus: keski-ikäisten herrasmiesten illanvietossa isäntä kehottaa vieraitaan kertomaan ensirakkaudestaan, mutta vain yksi suostuu – tämäkin vain sillä ehdolla, että saa kirjoittaa tarinansa rauhassa vihkoon ja tuoda sen sitten luettavaksi. Kehyskertomus ei kuitenkaan kehystä ensirakkauden tarinaa enää romaanin lopussa. joten naapurintyttö Zinaidan traaginen kohtalo jää kaikumaan lukijan mieleen.

Ensirakkaudesta toisaalla: Kirjan pauloissa, Kiiltomato, Kirjakaapin avain.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Danny Parker & Freya Blackwood: Milla & Mari



Danny Parker (teksti) ja Freya Blackwood (kuvitus): Milla & Mari
Molly & Mae, suom. Sanna Niemi.
Karisto 2017.

Milla mietti sanojaan joita ei pitänyt sanoa ja painoi ne piiloon.
Hän keksi paljon kivempia sanoja joista syntyi taas silta heidän välilleen.
Mari lisäsi vielä lauseen pari ja silta tuli vahvaksi ja valmiiksi.

Danny Parkerin ja Freya Blackwoodin suloisessa kuvakirjassa Milla & Mari ystävykset matkustavat junalla. Matkanteko on välillä jännittävää, välillä tylsää, niin kuin pitkällä junamatkalla ainakin. Tarina sijoittuu aikaan ennen kännyköitä ja tabletteja, joten viihdykettä on keksittävä esimerkiksi Laiva on lastattu -leikistä. Ystävyys ja matka rinnastuvat, ja tämä tuodaan esille niin tekstin kuin kuvituksenkin kautta.

Aukeaman kuvissa on usein kaksi näkökulmaa: toisessa juna kiitää halki maiseman, toisessa katsotaan tarkemmin, mitä junavaunussa tapahtuu. Kerrontaa, niin kuvallista kuin sanallista, leimaa kaikesta liikkeessä olemisesta huolimatta kiireettömyys ja ajattomuus. Oi ihanaa lapsuutta, jolloin aikaa on rajattomasti ja yksi junamatka voi tuntua todella pitkältä!

Blackwoodin lempeä kuvitustyyli tuntui tutulta, ja tajusin, että olen lukenut aiemminkin hänen kuvittamansa kirjan, Jan Ormerodin kirjoittaman Maijan ja Karhun (Karisto 2011) monta vuotta sitten. Ihastuimme nelivuotiaamme kanssa Millaan & Mariin niin, laitoin kirjastosta varaukseen Parkerin ja Blackwoodin toisen suomennetun kuvakirjan Onnenpäivä.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet



Mila Teräs: Jäljet
Karisto 2017, 285 sivua.

Tilan ikiaikainen tunnelma alkaa kuljettaa sivellintäni, holvien hiljaisuus puhua. 
Kuva tulee puolittain näkynä, unena.
Siveltimelläni on oma tahto. Se vetää, hakeutuu vain siihen mikä sykkii, suoraan valtimoon. Siihen, kuinka tumma puuppo tuskin pystyy pidättelemään valoa, Bretagnen huimaavaa aurinkoa, mahtavampaa kuin mikään missään, meren peilaamaa.
Villi valo murtaa oven miltei saranoiltaan, säkenöi lattialle.
Värin vahvuus kouraisee, keltainen, joka löyhkäävä viljalta ja maalta, elämältä.
Taltuttamaton valo – sen maalaan yhdellä kirkaisevalla vedolla oven alle.

Mila Teräksen Jäljet on herkkä romaani Helene Schjerfbeckistä, rakastetusta taiteilijasta. Sen kehyksenä on vuosi 1945, jolloin ikääntynyt taiteilija oleskelee ruotsalaisessa kylpylähotellissa ja käy mielessään keskusteluja rakkaan ystävänsä, kirjailija-kuvataiteilija Helena Westermarckin kanssa. Muistoissaan Schjerfbeck palaa köyhyyden ja lonkkavamman varjostamaan lapsuuteensa, aikaan Ateneumin taidekoulussa, Pariisissa, Bretagnessa ja Cornwallin rannikolla, rakkauteen ja pettymyksiin, ristiriitaiseen äitisuhteeseen ja kamppailuun arjen velvollisuuksien ja sairauksien kanssa. Tärkeintä on kuitenkin maalaaminen, värit, kauneus.

Viime vuosina olen lukenut useammankin kotimaisen taiteilijaromaanin, jotka kertovat joko todellisesta tai fiktiivisestä taiteilijasta. Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika kertoo valokuvaajasta, Katja Kaukosen Kohina arkkitehdistä, Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat kuvataiteilijasta, Venla Hiidensalon Sinun tähtesi Albert Edelfeltistä. Jos tämä on jonkinlainen suuntaus, toivotan sen tervetulleeksi, sillä niin kiehtovaa on lukea taitavan kirjailijan tekstiä luovuudesta, kauneudesta ja rakkaudesta taiteeseen.

Historiallisista henkilöistä kertovissa romaaneissa on se sudenkuoppa, että elämäntarina ja anekdootit saattavat tuntua lukijasta turhankin tutulta. Niin, tuostahan luin siitä taidekirjasta tai tuosta elämäkerrasta, tämä mainittiin siinä artikkelissa! Samoin todellisten taideteosten kuvailu on taiteilua kaltevalla pinnalla: teosmaininnat kytkevät fiktion historiaan, mutta kovin tiuhat kuvailut kaikkien tuntemista teoksista saattavat tuoda tekstiin paperinmakua ja itsetarkoituksellisuutta. Teräksen romaani välttää pääsosin nämä karikot, osin siksi, että Schjerfbeckin elämä ja teokset on kerta kaikkiaan niin kiehtova aihe, mutta ennen kaikkea siksi, että kirjailijan kieli on niin vahvaa ja runollista. Olisin halunnut lainata tähän tekstiin vaikka kuinka monta kohtaa Jäljet-romaanista, mutta tyydyn tuohon sitaattiin, jossa Helene maalaa teostaan Ovi.

Olen jo kauan halunnut lukea vuonna 2003 Finladia-palkitun Rakel Liehun romaanin Helene, ja Teräksen romaanin lukeminen vain vahvisti halua viipyä enemmänkin Schjerfbeckin maailmassa – niin taiteilijan tauluja erilaisissa näyttelyissä katsellen (viimeksi lauantaina Hyvinkään taidemuseon Arkea ja unelmia -näyttelyssä), taidehistoriaa opiskellen kuin tällaisia elämäkerrallisia romaaneja lukien.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Marjatta Kurenniemi: Putti ja pilvilaivat



Marjatta Kurenniemi: Putti ja pilvilaivat
Kuvittanut Maija Karma.
Wsoy 1987, 109 sivua.

Onnelin ja Annelin kauniin köynnösruusut olivat janoissaan ja pudottelivat kukkansa jo nuppuina, vaikka tytöt koettivat kastella niitä ahkerasti jokivedellä. Mutta myös joen uoma alkoi kapenemistaan kaveta, kunnes se oli enää uneliaasti soliseva puropahanen. Kaunis sininen savi sen rannalla oli harmaata ja halkeillutta ja kovettunut kivikovaksi, niin että Urho ja Rosina Ulpukka eivät enää voineet valmistaa kukkopillejään ja säästöporsaitaan. Ruusukodin lapset eivät päässeet uimaan ja eivätkä rantaan vilvoittelemaan, he olivat nuutuneita ja riitaisia.
           Kaikkein surullisimmin olivat asiat kuitenkin Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhassa. Kaikki heidän ihmeelliset ja harvinaiset kasvinsa kituivat veden puutteessa. Kaikki heidän ihmeelliset ja harvinaiset kasvinsa kituivat veden puutteesta. Oli syytä pelätä, että ne kuolisivat kokonaan.

Vappu ei ole kovin riemukas, jos myynnissä on vain pari kitukasvuista ilmapalloa ja vappuhuiskaa. Tingelstiinan ja Tangelstiinan keksijäveli Vekotiitus Vappunenkin on ymmällään, kun sadetta ei ole kuulunut viikkokausiin. Ruusukujan asukkaat Onneli ja Anneli mukaan lukien pärjäävät miten kuten, vaikka kasteluvettä ei riitäkään puutarhaan, mutta monissa muissa maailman kolkissa tilanne on kuivuuden takia todella vakava ja lapset näkevät nälkää. Taivaalla näkyy kyllä pilviä, sadepilviäkin, mutta jostain syystä ne laskevat aina kauan kaivatun vesisateen mereen.

Jo monta sukupolvea ihastuttaneet Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat ovat kokeneet uuden tulemisen Saara Cantellin elokuvasovitusten myötä. Mekin olemme käyneet katsomassa kaikki tähän mennessä valmistuneet kolme elokuvaa. Viimeisin, Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen tuli elokuvateattereihin tammikuun lopussa. Elokuva perustuu kolmanteen Onneli ja Anneli -kirjaan Onneli, Anneli ja orpolapset. Kirja Putti ja pilvilaivat on sille juonellisesti lähes suoraa jatkoa, vaikka välissä ilmestyikin Onneli, Anneli ja nukutuskello ja tällä kertaa pääosassa onkin Putti Vaaksanheimo, Onnelin ja Annelin minikokoisen ystäväperheen poika.

Reippaalla ja vähän omapäisellä Putilla on toki ollut tärkeä rooli jo aiemmissa Kurenniemen kirjoissa: ensi kerran Vaaksanheimoihin tutustutaan kirjassa Onnelin ja Annelin talvi, jossa perhe muttaa väliaikaisesti tyttöjen nukkekotiin asumaan. Onneli, Anneli ja orpolapset -kirjassa Putti toimittaa salaisen viestin orpokotiin ja samalla hieman pelottelee johtajatar Minna Pinnaa hiiren valepuvussa. Onneli, Anneli ja nukutuskello -tarinassa Putti muun muassa sujahtaa "pullopostiksi" tyhjään hajuvesipulloon vakoillessaan keljua tehtailijaa, jonka suunnitelmat uhkaavat Ruusukujan idylliä. Pilvilaivat-kirjassa Putilla on jälleen hyötyä rämäpäisyydestään ja pienestä koostaan, kun hän selvittää pakenevien sadepilvien arvoitusta.

Onneli ja Anneli -kirjoista on otettu tasaisin väliajoin uusintapainoksia: pitkään kolmen tai neljän kirjan yhteisniteitä, mutta elokuvien siivittämänä myös erillisinä kirjoina leffakansilla, mutta onneksi Maija Karman ihanalla alkuperäiskuvituksilla. Putti ja pilvilaivat -kirjasta sen sijaan ei ilmeisesti ole otettu uusintapainoksia sen jälkeen, kun se ilmestyi vuonna 1987. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Putti Puuhkajasaarella on ilmeisesti kokenut saman kohtalon. Omat kappaleeni näistä Putti-kirjoista ovat kirjaston poistoja. Kunpa kustantaja ottaisi kirjoista uusintapainokset!

Mieheni luki Putti ja pilvilaivat lapsille ääneen sen jälkeen, kun olimme käyneet katsomassa Salaperäinen muukalainen -elokuvan. Muut sarjan kirjat onkin taidettu lukea lapsille jo aiemmin, jotkut jopa useampaan kertaan. Itse tutustuin kirjan tarinaan ensi kertaa lapsena kuuntelemalla sen äänikirjana. Sadun lumo on kirjoissa yhä tallella, mutta aikuinen kiinnittää huomiota myös kirjailijan kannanottoihin esimerkiksi lasten hyvien kasvuolosuhteiden, köyhien maiden auttamisen ja luonnon suojelemisen puolesta.

Osallistun tällä postauksella Luetaanko tämä -blogin Lapsuuteni kirjasuosikit -haasteeseen sekä Kirjojen pyörteissä -blogin Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Arnaldur Indridason: Muistin piinaamat



Arnaldur Indridason: Muistin piinaamat
Kamp Knox, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2016, 295 sivua.

Hän oli nähnyt tytöstä rakeisen mustavalkoisen valokuvan, joka oli julkaistu tämän katoamisen aikoihin lehdissä. Kuva oli otettu jonkin verran aikaisemmin tytön ollessa kuusitoistavuotias. Tavatessaan Dagbjörtin tädin Svavan hän oli saanut lainaksi tämän säilyttämän alkuperäisen valokuvan, joka oli paljon tarkempi kuin lehtikuva. Erlendur tuijotti kuvaa kummallinen tunne rinnassaan. Ikinuori Dagbjört jostain kaukaa menneisyyden hämärästä hymyili hänelle, ja Erlendurin mielessä käväisi taas hänen oma veljensä, joka oli kuollut ylänkönummilla heidän kotiseudullaan Itä-Islannissa. 

Eletään vuotta 1979. Erlendur työskentelee Islannnin keskusrikospoliisissa, joka selvittää lämpövoimalan lauhdevesilammikosta löytyneen miehen tapausta. Oikeuslääkärin tutkimukset paljastavat, että mies on pudonnut hyvin korkealta kovalle alustalle, mutta päätyminen lampeen viittaa murhaan. Jäljet johtavat yhdysvaltalaisen sotilastukikohdan alueelle, mutta enempää Erlendur ja hänen pomonsa Marion eivät tahdo saada selville. Miksi pidetyn ja rauhallisen miehen auto löytyy renkaat puhkottuina ja miksi hän kuoli väkivaltaisen kuoleman? Liittyykö murha huumeiden salakuljetukseen vai onko taustalla monimutkaisempi kuvio?

Samalla kun Erlendur tutkii virallisesti murhaa, hän selvittää epävirallisesti mieltään vaivaavaa kahdenkymmenenviiden vuoden takaista katoamistapausta. Kahdeksantoistavuotias tyttö katosi koulumatkallaan, eikä hänestä löytynyt jälkeäkään. Erlendur on liian nuori muistamaan tapausta itse, mutta on tutustunut sitä koskeviin poliisiasikirjoihin ja muuhun aineistoon. Miehen kiinnostus katoamistapauksiin juontaa sekin vuosikymmenten taakse: koulupoikana hän eksyi lumimyrskyyn kahdeksanvuotiaan pikkuveljensä kanssa, menetti otteensa tämän kädestä ja kadotti tämän näkyvistään. Erlendur löydettiin pahasti paleltuneena, pikkuveljeä ei koskaan. Tästä tapauksesta juontuva syyllisyys ja kiinnostus kadonneita ihmisiä kohtaan on ilmeisesti läpi koko Erlendurista kertovan  rikosromaanisarjan toistuva teema.

Äitini suositteli Arnaldurin dekkareita minulle jokin aika sitten, ja myös Pieni kirjasto -blogin Katrin lukuisat ihastuneet postaukset kasvattivat mielenkiintoa islantilaiskirjailijan tuotantoa kohtaan.  Ehdin makuuttaa pariakin eri Erlendur-dekkaria kotonani ja palauttaa aikanaan takaisin kirjastoon; viehätyin kyllä verkkaisesta kerronnasta ja Islannin kuvauksesta, mutta aikaa tuntui aina olevan liian vähän lukemiselle. Nyt lomalla sain vihdoin luettua ensimmäisen arnaldurini, tämän Muistin piinaamat, joka on sattumalta uusin (suomennettu). Ajattelin kuitenkin tämän jälkeen palata alkuun ja lukea loput dekkarit kronologisessa järjestyksessä, sillä Erlendurin henkilökuva ja -historia ilmeisesti rakentuu pala palalta sarjan edetessä ja välillä viitataan aiempiin tapahtumiin.

En lue kovin paljon dekkareita tai trillereitä, ja silloin kun luen, valitsen mieluiten klassisen dekkarin tai cozy mysteryn eli "kotoisan mysteerin", jossa siemaillaan rikostutkinnan lomassa teetä tai punaviiniä ja kuvaillaan enemmän miljöötä kuin rikoksen tekotapaan. Arnaldrurin dekkarit ovat sopivan lempeitä makuuni, sillä väkivalla ei mässäillä ja henkilöhahmot ovat arkisia ja inhimillisiä.