lauantai 24. helmikuuta 2018

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia



Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Islandil ei ole liblikaid, suom. Outi Hytönen.
Fabriikki Kustannus 2017, 346 sivua.

löydä tämä maa hitaasti, päästä irti kaikista mielistäsi ja ajatuksistasi, ainut, mitä tunnet, on tämä maa, tämä paljas tuntematon maa, joka muodostuu aivan sormiesi ja käsiesi ja varpaidesi ja rintasi alla. annan tämän maan imeytyä laskimoihisi, anna sen kasvaa hiuksiisi, herätä kivet, jotka ovat tielläsi, tee niistä osa tutkimatonta historiaasi, annan tämän maan valloittaa itsesi, anna tämän maan johdattaa, pimeässä, syvimpiin rotkoihinsa, suojaamattomimpiin luoliinsa, tutkimattomimmille huipuille, jotka ovat jo vuosituhansaia ollet ja odottaneet, jokapäiväisiä ja tavallisia kaikkien silmissä, kaikille kosketuksille, paitsi sinun omillesi, sillä sinä olet se, jonka on määrä löytää tämä maa.

Kauniisti nimetty kauniskantinen romaani Islannissa ei ole perhosia herättää ennakkoon aavistuksia jostakin runollisesta, haikeasta ja sadunomaisesta, eikä kansien sisältö tuota pettymystä. Vanhoista saagoista ja myyteistä ammentava kudelma on myös proosallinen ja vaivihkaisen humoristinen. Romaanista lainaamani katkelma on yksi esimerkki virolaisen Kätlin Kaldmaan romaanin kielellisestä, tyylillisestä ja kerronnallisesta rikkaudesta, jonka suomentaja Outi Hytönen on taiten tavoittanut.

Islantia kuvataan niin elävästi, että tulee äkkiä kamala ikävä Arnaldur Indridasonin Erlendur-dekkareita: myrskyjä Itävuonoilla ja ihmisen perimmäistä yksinäisyyttä. Toisaalta ajattelen Anni Blomqvistin ja Ulla-Lena Lundbergin Ahvenanmaalle sijoittuvia romaaneja: karua elämää ja työntekoa meren rytmissä, pienten kyläyhteisöjen erikoisia persoonia.

Ja kuitenkin Islannissa ei ole perhosia on omanlaisensa, proosateos, joka leikittelee lyriikan typografisilla ratkaisuilla ja antaa hiljaisuuden puhua sivullaan tyhjänä tilana, rakkauden ilmetä toisiinsa kietoutuneina riveinä. Sivuilla asuu vuosien viisaus ja seikkailee peikko, perhoset ehkä sittenkin lähtevät lentoon pohjoisen taivaan alla.

Kirja on osa trilogiaa, johon kuuluu runoteos Rakkauden aakkoset sekä toistaiseksi suomentamaton lastenkirja Luku Keegi Eikellegitütre isast. Runokirjan laitoin heti varaukseen ja toivon, että Kaldmaalta suomennettaisiin pian lisää.

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohtaan 8.: Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja (vaikka  virolaiset eivät tarkalleen ottaen baltteja taida ollakaan...) ja toivotan samalla Virolle hyvää itsenäisyyspäivää!

perjantai 23. helmikuuta 2018

Clare Macintosh: Minä näen sinut



Clare Macintosh: Minä näen sinut
I See You, suom. Päivi Pouttu-Delière.
Gummerus 2018, 278 sivua.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Melko tarkalleen vuosi sitten luin Clare Macintoshin esikoisromaanin Annoin sinun mennä. Pidin siitä empaattisesta tavasta, jolla henkilöitä kuvattiin ja miten lukijaa pikkuisen hämättiin siinä, kuka oikeastaan oli kuka ja kuka teki mitä. Olisin kernaasti kuullut kirjan keskeisten henkilöiden vaiheista lisääkin, mutta hyväksyin sen, että kirjailija ei aikonut palata esikoisteoksensa maailmaan ja hahmoihin vaan julkaisisi seuraavan trillerinsä uudesta aiheesta ja ihmiskohtaloista.

Odotin uutta Macintosh-suomennosta melko malttamattomana ja aloin kuunnella sitä heti, kun se ilmestyi äänikirjana BookBeatiin. Kuuntelin kirjan suhteellisen nopeaan tahtiin (tarinaan sopivasti lähinnä työmatkoilla, joskaan en sentään metrossa!) ja sen lopettelusta onkin jo ehkä kolmisen viikkoa. Olen äänikirjojen kuuntelijana vielä aika aloittelija, enkä tiedä, kuinka paljon pieneen kirjapettymykseeni vaikutti kirjan formaatti. Olen jotenkin ajatellut, että jännärit on kätevä kuunnella äänikirjoina, sillä en yleensä jää niitä lukiessa tunnelmoimaan kauniin kielen tai kiinnostavien ajatusten äärelle (sittemmin olen huomannut, että itse asiassa tykkään kuunnella myös kaunokirjallisempia ja syvällisempiä tekstejä äänikirjoina, mutta se on jo toinen tarina). Kuitenkin omalla kohdallani jännitystä ilmeisesti loiventaa se, että kuuntelen kirjan, tai sitten olen vain sattunut kuuntelemaan sellaisia trillereitä, joista en niin säiky.

Yhteistä Macintoshin esikoiselle ja toiselle romaanille on se, että molemmissa teoksen nimi on ikään kuin tarinan avainalause, joka toistuu useissa erityyppisissä tilanteissa ja eri henkilöiden lausumana tai ajattelemana. Minä näen sinut -lause voi kontekstista riippuen olla joko hyvin voimauttava, lohduttava ja lämmittävä tai sitten pelottava ja kylmäävä. Macintoshin jännärissä se on ymmärrettävästi lähinnä jälkimmäistä, mutta ainakin yhdessä kohtauksessa myös rakkaudellinen ajatus.

Tarinan idea on joka tapauksessa hyytävä: joku on ottanut salaa kuvia naisista, jotka taittavat päiväittäistä työmatkaansa metrolla. Kuvat on ladattu sivustolle, josta kuka tahansa kirjautunut asiakas voi ostaa haluamansa naisen työmatkatiedot. Ajatuksena on, että toisin kuin perinteisten seuralaispalvelujen kautta sovituilla treffeillä, tietystä naisesta kiinnostunut mies saa eräänlaista etumatkaa (!) ja pystyy lähestymään naista ikään kuin sattumalta. Asetelma on jo tällaisenaan kylmäävä, mutta kuten arvata saattaa, palvelua hyödyntävät perusniljakkeiden lisäksi myös rikolliset, ja jossain vaiheessa poliisille selviää, että

Annoin sinun mennä -romaanin tapaan tässäkin on kaksi päähenkilöä, rikoksen uhri – tässä uusperheen äiti Zoe Walker – ja rikosta tutkiva poliisi, tällä kertaa konstaapeli Kelly Switft. Molemmilla on oma historiansa ja omat arjen haasteensa ja ihmissuhteensa, ja heidän elämänsä leikkaavat hetkeksi rikoksen selvittämisen myötä.

Minä näen sinut oli ihan viihdyttävää kuunneltavaa, mutta minulle jäi paha maku suuhun kirjan viimeisistä käänteistä. Niin päähenkilön kuin lukijankin epäluuloa kohdistettiin melko tasapuolisesti moneenkin eri henkilöön, mutta syyllinen oli ainakin itselleni täysi yllätys ja motiiveineen jossain määrin epäuskottava sellainen. Aivan viime riveillä lukijalle paljastuu vielä jotakin, josta jää todella epämukava olo.

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21.: Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.

lauantai 17. helmikuuta 2018

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Kuuntelin romaanin äänikirjana BookBeatista, mutta ostin sen myös paperikirjana omaksi.


Juuli Niemi: Et kävele yksin.
Wsoy 2016, 359 sivua.

Ehkä Ada tietää. Ehkä Ada juuri sen takia elää. Helmikuussa, kaula paljaana ja hiukset auki, joka ikinen hiuslenkki ja pinni kadonneena sinne, mistä ei enää mitään koskaan löydy, mutta kuka välittää. Kuka vittu välittää. Ada ei välitä. Hän on elossa ja viisitoista ja hänellä on jotain mitä kenelläkään ei ole koskaan ollut aiemmin, tämän pojan kädet ympärillään ja silmät kiinni taivaassaan.

Juuli Niemen ensimmäinen romaani, vuoden 2016 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittaja, kertoo tarinan ensirakkaudesta ja kipeästä kasvamisesta. Tarina kulkee pimeästä marraskuusta kevään  haavoittavaan valoon, alusta loppuun, joka on jonkin uuden alku.

Aada, ainoa lapsi, asuu kahdestaan vanhassa puutalossa vähän boheemin kuvataiteilijaäitinsä kanssa. Äiti ja tytär ovat hitsautuneet tiiviisti yhteen, mutta omia polkujaan kulkevan Elinan rinnalla on turhan vähän tilaa teini-iän kapinalle. Ada ei ole niinkään kiinnostunut kuvista kuin sanoista, hän haluaa kirjoittaa.

Egzon, perheen keskimmäinen poika, haluaisi olla joskus ensimmäinen, edes jossakin, jollekin. Hän haluaisi matkustaa ulkomaille, mutta perheellä ei ole varaa. Egzon ei ole koskaan käynyt edes Kosovossa, josta hänen vanhempansa ja isoveljensä ovat muuttaneet sotaa pakoon. Sanoja pitää usein vähän hapuilla, mutta värit ja viivat ovat kieltä, jota Egzon ymmärtää, jolla hän haluaa puhua.

Sekä Ada että Egzon kaipaavat isän läsnäoloa elämäänsä. Eno tai nuorisotalon työntekijä voi paikata  aukkoa, mutta ei ole sama asia. Ylipäätään aikuiset, ne ymmärtävätkin, jäävät hyväätarkoittavine neuvoineen sivurooliin silloin, kun rakkaus iskee.

Rakkauden huumassa Egzonin ja Aadan väliin jää valkoisia valheita, vahingossa. Lopulta molemmat loukkaavat ja haavoittuvat. Toisaalta kumpikin auttaa toista näkemään selvemmin sellaista, mitä ei aiemmin ole huomannut tai jolta on sulkenut silmänsä.

Monitasoisen, hyvin kaunokirjallisen romaanin kerronta vaihtelee pääasiassa Egzonin minäkerronnan ja Aadan näkökulmaan keskittyvän kaikkitietävän kertojanäänen välillä. Lisäksi romaanissa on lyhyitä, lukijaa puhuttelevia jaksoja, jotka korostavat tarinan fiktiivisyyttä ja kytkevät sen Igor Stravinskin Kevätuhrin dramatiikkaan.

Et kävele yksin on kirjoitettu nuorista nuorille, rakkaudella. Romaanin nimi on samaan aikaan kielto ja toteamus: Egzonin äiti kieltää poikaansa kävelemästä yksin, ja toisaalta kertoja toteaa lukijalle lohduttavasti: et kävele yksin, moni muu on käynyt läpi tai kokee parastaikaa samankaltaisia tapahtumia ja tunteita, ja sinulla on ympärilläsi ihmisiä, jotka välittävät ja kuuntelevat.

P.S. Itsenäinen Kosovo täyttää tänään kymmenen vuotta, onnea!

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohtaan 32.: Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

maanantai 1. tammikuuta 2018

Uusia kujeita: ensi kertaa Helmet-lukuhaasteeseen ja vähän muutakin

Helmet-lukuhaasteen (2018) kuvituskuva.

Mietin ja luonnostelin tässä, miten selittelisin ja harmittelisin viime vuoden verkkaista luku- ja bloggaustahtia, mutta sitten pyyhin kaikki jaarittelut pois. Katson eteenpäin alkavaan kevätkauteen, jolloin toivon ehtiväni nauttia lukemisesta vähän viime aikoja enemmän.

Innostuin ensi kertaa mukaan Helmet-kirjastojen lukuhaasteeseen. Jo neljättä kertaa järjestettävässä haasteessa luetaan kirjoja viidenkymmenen ohjeen mukaan, esimerkiksi balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja tai kirja, jossa käy hyvin. Päätin, että en vedä lukuhaastetta perässäni vaan haaste saa vetää minua uusien, kiinnostavien kirjojen pariin. Ainakin näin alkuun on tosin helppo sujauttaa kukin luettu kirja sille sopivaan haastelokeroon, mutta jossain vaiheessa alan ehkä kutkuttavasti etsiä sitä kirjaa, jossa on meri (helppoa, mutta kivaa)  tai kirjaa, jossa on vain yksi tai kaksi hahmoa (haastavaa, mutta kivaa).

Kokeilen juuri nyt ensimmäistä kertaa myös kirjojen suoratoistopalvelua, tässä tapauksessa BookBeatia, jossa saa lukea e-kirjoja ja kuunnella äänikirjoja kiinteällä kuukausimaksulla niin paljon kuin ehtii. Tässä joululomaillessa ja flunssaa sairastaessa olenkin ehtinyt vetää aikamoiset äänikirjaöverit ja lukea e-kirjojakin. Minulla on vielä menossa ilmainen kokeilujakso, mutta tuntuu siltä, että jatkan palvelun käyttöä ainakin jonkin aikaa myös kokeilun jälkeen. Etenkin äänikirjojen toivon helpottavan kiireisen arjen ja lukuharrastuksen yhteensovittamista.

Lempeää ja lukuisaa vuotta 2018!

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen



Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
Kokkyo no minami, taiyo no nishi, suom. Juha Mylläri.
Keltainen kirjasto 484.
Tammi 2017, 230 sivua.

Kappaleen kaunis ja raukea melodia palautti ne ajat aina mieleeni. Ne eivät olleet erityisen onnellisia aikoja, ja olin viettänyt ne raahaten mukanani kaikkia niitä toiveita ja odotuksia, joita en ollut pystynyt täyttämään. Olin silloin nuorempi, nälkäisempi ja yksinäisempi. Mutta olin yksinkertaisesti ja pelkistetysti oma itseni. Niihin aikoihin tunsin kuuntelemani musiikin jokaisen nuotin ja lukemieni kirjojen jokaisen rivin uppoavan sieluuni. Hermoni olivat kuin terävä taltta, ja silmissäni paloi pistävä valo. Kun kuulin Star Crossed Loversin soivan, mieleeni palautuivat aina ne ajat ja ne silmät, jotka katsoivat minua takaisin peilistä.

Keski-ikäinen ravintolanpitäjä Hajime muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Vaikka Hajimella on ihana vaimo ja kaksi suloista tyttöä, hän ei voi unohtaa lapsuudenystäväänsä Shimamotoa eikä ensimmäistä tyttöystäväänsä Izumia. Ehkä voimakkaimmin kertojaa sitoo näihin menneisyyden naisiin syyllisyys: kumpaankin ovat välit katkenneet väärällä tavalla, ja saadessaan vuosikymmeniä myöhemmin tietää naisten vaiheista Hajime ei voi olla miettimättä, miten hänen omat tekonsa tai tekemättä jättämisensä ovat vaikuttaneet naisiin.

Tarinassa on samantapaista haikeutta kuin Norwegian Woodissa, jonka luin melkein kuusi vuotta sitten ja johon rakastuin. Alunperin vuonna 1992 ilmestynyt Rajasta etelään, auringosta länteen sijoittuukin Murakamin tuotannossa samaan varhaisvaiheeseen kuin vuonna 1987 alkukielellä julkaistu Norwegian wood – eli aikaan ennen maagista Kafkaa rannalla ja muita Murakamin surrealistisia suurteoksia.

En kuitenkaan ihastunut Rajasta etelään -teokseen samaan tapaan kuin Norwegian Woodiin tai muutamaan muuhun Murakamin kirjaan. Jollain tapaa sekä tarina että tapa, jolla se kerrottiin, jäi etäiseksi. Eniten pidin jaksoista, joissa Shimamoto oli mukana, oli kyseessä sitten lapsuusmuistelut, arvoituksellinen kaupunkikävely tai yllättävät ilmestymiset Hajimen jazz-ravintolaan illan hiljaisina hetkinä.

Muissa blogeissa sanottua: Lumiomena, Kirja vieköön, Kirjapolkuni, Ei vain mustaa valkoisella, Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla, Kirjakirppu, Joukon kirjablogi

torstai 30. marraskuuta 2017

Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät





Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät. 
Kirjoituksia elämäkerroista
Avain 2017, 272 sivua.



Kenestä loppujen lopuksi kirjoitamme kun kirjoitamme elämäkertaa? Tämä kysymys on kulkenut pitkin kirjaa mukanani – eri aikakausien elämäkertakirjailijoilla on ollut vaihtelevia näkemyksiä "persoonien sekoittumisesta", "sulautumisesta", "identifioitumisesta", "likiläheisyydestä" tai "kanssakokemisesta". Kirjan lopuksi palaamme alkuun, tämän kysymyksen äärelle, ja pohdin, mikä on toisen ihmisen merkitys meille kertoessamme hänestä?

Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa historiaa niin, että se on melkein kaunokirjallisuutta: kerronta etenee tarinallisesti, henkilöt tulevat lähelle ja tunteet liikahtavat. Kulttuurihistorioitsija pysähtyy eettisten kysymysten äärelle ja saa lukijankin pohtimaan niitä. Kirjassaan Toisten elämät Leskelä-Kärki kertoo elämäkertojen perinteestä, tarkastelee totuudellisuuden ja fiktion suhdetta muun muassa elämäkertaromaaneissa ja erityisesti naisten elämäkertakirjoittamisen historiasta. Kirjan ytimessä on ajatus, että se josta kerrotaan ja kirjoitetaan, on läsnä, vaikka olisi elänyt vuosisatoja sitten - ja toisaalta se, että kun kerromme toisesta, kerromme aina myös itsestämme.

Elämäkertakirjoittaminen voi kuitenkin palvella paitsi henkilökohtaisia – kirjoittajan kiinnostuksenkohteisiin tai oman elämän reflektointiin liittyviä – myös yhteisöllisiä ja kansallisia motiivieja. Toisten elämissä tuodaan esille, että elämäkerrat ovat tärkeä osa muotoutuvien kansakuntien identiteettiprosessia, niin myös Suomessa runsas satakunta vuotta sitten. Elämäkertojen avulla on nostettu kansan profiilia, osoitettu, että meillä on tällaisia merkkihenkilöitä tai ruohonjuuritason tekijöitä, kuten Naisyhdistyksen varhaiset ryhmäbiografiat eri aloilla ansioituneista naisista.

Niin, naisille elämäkerran laji on ollut erityisen tärkeä: se on antanut mahdollisuuden osallistua historian kirjoittamiseen akateemisen maailman ulkopuoleltakin. Esimerkiksi Helmi Krohnille elämäkertojen kirjoittaminen oli myös keino ansaita rahaa perheensä elättämiseen avioeron jälkeen. Helena Westermarkin ei tarvinnut huolehtia taloudellisesta toimeentulosta, vaan hän kenties heijasteli omia kuvataiteen tekemiseen liittyviä haaveita ja pettymyksiä kirjoittaessaan elämäkertoja esikuvistaan ja kollegoistaan, toisista suomalaisista naistaiteilijoista. Tyyni Tuulion pitkälle aikavälille sijoittuva tuotanto puolestaan piirtää näkyviin elämäkertagenren muuntumisen vuosikymmenten kuluessa kohti henkilökohtaisempaa tapaa kirjoittaa.

Näistä ja monista muista Leskelä-Kärki kirjoittaa, tuoreempia elämäkerrallisia kertojia ja genrejä unohtamatta. Myös musiikki voi olla elämäkerrallista, elämäkerta voi taipua näytelmäksi tai olla fiktiivinen romaani.

Osallistun tällä postauksella Oksan hyllyltä -blogin Naisen tie -lukuhaasteeseen.

lauantai 21. lokakuuta 2017

P. D. James: Mistelimurha ja muita kertomuksia



P. D. James: Mistelimurha ja muita kertomuksia
Mistletoe Murder and Other Stories, suom. Jaakko Kankaanpää.
Otava 2017, 124 sivua.

Ihmishahmo, joka ryntää pientareelta ajotielle talvisen iltapäivän hämärässä ja huitoo hurjasti pysäyttääkseen lähestyvän autoilijan, on siinä määrin kirjallinen luomus, että kun niin tapahtui vastikään ylietsiväksi nimitetylle Adam Dalglieshille, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän oli jotenkin joutunut mukaan yhteen niistä jouluisista jännityskertomuksista, joilla laadukkaat viikkolehdet tapaavat keskitalven juhlapyhien koittaessa viihdyttää lukijoitaan.

P. D. Jamesin rikosnovelleista koottu kokoelma on ihanaa luettavaa syys- tai talvi-iltoihin: jännittäävää, joskus järkyttävääkin, mutta myös kotoisaa roihuavine takkatulineen, mistelinoksineen ja englantilaisine kartanoineen. Jamesin vivahteikas kerronta, lajityypin kliseillä leikittely, viittaukset rikoskirjallisuuden klassikoihin ja Jaakko Kankaanpään tyylikäs suomennos viimeistelevät viihdyttävän lukupaketin, joka ei toki vetänyt vertoja Jamesin laajoille rikosromaaneille. Osa kertomuksista onkin julkaistu aiemmin lehdissä.

Yhteistä tarinoille on se, että niissä palataan vuosien tai jopa vuosikymmenten takaisiin tapauksiin:  rikoskirjailijarouva muistelee suvun kartanossa yli viisikymmentä vuotta sitten tapahtunutta murhaa, joka jäi selvittämättä osittain hänen vaikenemisensa vuoksi; konttorirotta palaa kuudentoista vuoden kuluttua entisen työpaikkansa naapuriin, Adam Dalgliesh penkoo 67 vuotta vanhoja oikeuden pöytäkirjoja selvittääkseen, oliko isotätie Allie todella syytön miehensä murhaan. Näiden hieman pölyisten tarinoiden jälkeen oli virkistävää, että kokoelman neljäs ja samalla viimeinen kertomus "Joulun kaksitoista johtolankaa" vie lukijan keskelle tapahtumia.

Näitä novelleja lukiessa tunsin haikeutta siitä, että uusia P. D. Jamesin (1920-2014) teoksia ei enää tule, ellei sitten jostain arkistojen kätköistä kaiveta esille jotakin. Olen lukenut kaikki Dalgliesh-dekkarit (blogin aikana Valepotilaan, Murhaajan mielen ja Todistajan kuoleman), ja Cordelia Gray -jännärit ovat niin eri tyylilajia, että en ole niihin syttynyt. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin maisemiin sijoittuvasta Syystanssiaisista pidin myös, ja eräs Mistelimurha-kokoelman romaaneista muistutti eräässä kohtaa tuota 1800-luvun alkuun sijoittuvaa murhatarinaa. Mutta ei ole Adam Dalglieshin voittanutta, onneksi hänen seurastaan sai nauttia tässä kokoelmassa kahden novellin verran!