L. M. Montgomery: Perinnönjakajat

L. M. Montgomery: Perinnönjakajat
Alkuteos A Tangled Web (1931).
Suomennos ja jälkisanat Sisko Ylimartimo.
Minerva 2012, 361 sivua. 

Donna meni kotiin mieli korkealla, mitä kesti kello kolmeen yöllä. Sitten sillä hetkellä kaikkialla vallitsevat kauhukuvat ja epäilykset hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Mitä - oi mitä Hukkunut John sanoisi? Tietenkään isä ei voisi tehdä mitään. Donnan täytyi vain kävellä ulos ovesta ja lähteä Peterin kanssa. Mutta hän inhosi ajatusta karmaamisesta. Niin ei yksinkertaisesti tehty Darkien ja Penhallowien parissa. Ja jos hän karkaisi mennäkseen naimisiin, hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia kannuun. Kannu ei tietystikään ollut mitään verrattuna Peteriin. Mutta jospa hän voisi saada sekä Peterin että kannunkin!

Tyttökirjoistaan tunnettu L. M. Montgomery kirjoitti myös kaksi aikuisten romaania, romanttisen Sinisen linnan ja särmikkäämmän sukukomedian Perinnönjakajat, joka ilmestyi alunperin 1931 ja joka on nyt ensi kertaa suomennettu. Romaani sijoittuu pienelle merenrantapaikkakunnalle Prinssi Edwardin saarella, lähelle Sumersiden kaupunkia. Kirjassa seurataan yhden suvun jäsenten edesottamuksia vuoden aikana; vuoden, jonka kuluessa erään kaikkien himoitseman esineen omistajan on määrä selvitä. 

Romaanin alkuasetelma on herkullinen: Darkit ja Penhallow't, kaksi toisiinsa kietoutunutta sukua, ovat kokoontuneet Becky-tädin kuolinvuoteen äärelle kuulemaan, kuka heistä saisi tädin jälkeen omakseen vanhan ja (tunne)arvokkaan perintökannun. Lähes kaikki inhoavat Becky-tätiä, eikä ihme, sillä tädillä on terävä katse ja vielä terävämpi kieli (montgomerylaiseen tapaan tässä äreässä vanhassa naisessa on kuitenkin myös salattua lämpöä). Asetelma tuo mieleen Agatha Christien suljetun piirin dekkarit, kun henkilöistä paljastetaan heidän salaisia tunteitaan: intohimoa, vihaa, katumusta, katkeruutta ja ahneutta. Christien romaaneista muistuttaa myös se, että henkilöt ovat karikatyyrimaisia ja heidän tunteensa melko yksioikoisia. Kuitenkin heihin kiintyy kuten ainakin Montgomeryn luomiin hahmoihin, iloitsee ja pelkää heidän kanssaan, nauraa heille ja samalla itselleen.

Nautin Perinnönjakajien lukemisesta enemmän kuin muutamista viime vuosina suomennetuista Montgomeryn tuntemattomammista tyttöromaaneista (esim. Marigoldin lumottu maailma) tai myöhäistuotannon sieluttomista Anna-kirjoista (Anna opettajana ja Annan perhe), mutta ei Montgomery tässä kirjassa ihan parhaimmillaan ole, kuten takakansi hehkuttaa. Kyllä ensimmäiset Anna-kirjat ja Runotyttö-trilogia kokonaisuudessaan ovat Montgomeryn kestävimmät teokset, sillä niiden henkilökuvauksessa on syvyyttä ja kerronta jonkinasteisesta episodimaisuudestaan huolimatta ehyttä. Perinnönjakajat viihdyttää, mutta luonnekuvaus on enemmän nokkelaa kuin syvällistä ja tarinoissa toistuvat Montgomeryn kirjoista tutut kliseet: vuosia jatkuneet (usein avioparin väliset) itsepäiset riidat, orvot jotka kaipaavat äitihahmoa ja vanhatpiiat jotka kaipaavat kasvattilasta, piintyneet vanhatpojat ja tyrannimaiset vanhemmat, jotka eivät päästä lapsiaan itsenäistymään. Montgomerynsa lukenut arvaa heti kättelyssä, miten useimmat kuviot tulevat päättymään, mutta se ei toki vie lukemisen nautintoa. Kirjan vahvuus on hersyvässä huumorissa ja säkenöivässä dialogissa.

Sisko Ylimartimon suomennos on sujuva ja vivahteikas, mutta ei virheetön. Paikoin jokin lause on niin kömpelö tai asiayhteyteen sopimaton, että on pakko käydä kurkkaamassa alkuteosta Project Gutenbergista. Esimerkiksi käännöksen sivulla 53 sanotaan (lyhennys ja kursiivi minun) "Peter [-- --] oli syntynyt lumimyrskyssä ja aiheuttanut hommassa melkein kolmen ihmisen kuoleman - alkajaisiksi äitinsä, isänsä ja tohtorin, jotka olivat lumen saartamina ja kaikkea muuta kuin jäätyneet kuoliaiksi sinä myrsky-yönä:" Alkuteoksessa sanotaan "all but frozen", mikä tarkoittaa melkein jäätyneet. Yleisvaikutelma on kuitenkin onnistunut, ja toivoisin Ylimartimon jatkavan työtään Montgomeryn parissa suomentamalla nuortenromaanin Jane of Lantern Hill, josta ei ole tarjolla laadukasta suomennosta.

Kaiken kaikkiaan Perinnönjakajat lunastivat sille asettamani odotukset, sillä sitä lukiessa tuli tunne, kuin olisi palannut kotiin. Tutunomaisten juonikiemuroiden ja henkilötyyppien lisäksi kirjasta löytyy Montgomerylle tunnusomaisia luontokuvauksia, hetken tunnelmointia, romantiikkaa ja lämpöä. Tätä kirjaa voi hyvillä mielin suositella, ei vain Montgomery-nostaligikoille, vaan kaikille hyvän romaanin ystäville. 

Pidän kaikista porteista, Roger sanoi arvoituksellisesti. "Portti on viekoitteleva - lupaus. Sen takana saattaa olla jotakin ihmeellistä, jonka luo se päästää. Portti on mysteeri - symboli. Gay, mitä me, sinä ja minä, löytäisimme, jos me avaisimme portin ja menisimme siitä? 

"Pienen ja vihreän, iltaruskon valaiseman notkelman, jossa kasvaa valkoisia orvokkeja", nauroi Gay. "Mutta me emme mene portista, Roger - ruohikossa on kastetta ja uudet avokkaani olisivat pilalla."

Salla on lukenut kirjan alkukielellä ja blogannut siitä ja vuonna 2006. 

Alan Bennet: Epätavallinen lukija

Alan Bennet: Epätavallinen lukija
The Uncommon Reader, suom. Heikki Salojärvi.
Basam Books 2008, 115 sivua.

Aikaisemmin hän ei olisi vähääkään siitä mitä palvelijatar ajatteli tai oliko hän kenties loukannut tämän tunteita, mutta nyt hän välitti ja jäi tuoliin palattuaan miettimään syytä siihen. Se että tämä huomaavaisuuden puuska saattaisi jotenkin liittyä kirjoihin tai aina yhtä värisyttävään Henry Jamesiin, ei sillä hetkellä juolahtanut hänen mieleensä. 

Hänen majesteettinsa Englannin kuningatar eksyy eräänä päivänä sattumalta kirjastoautoon, lainaa kirjan, lukee sen ja jää koukkuun. Näin on käynyt monelle, mutta yleensä hieman nuoremmalla iällä, ja kuningatar ei osaa olla surematta niitä vuosia, joita hän on tuhlannut olemalla lukematta. Ottaakseen vahingon takaisin kuningatar ahmii klassikkoja ja uudempaa kirjallisuutta, tekee muistiinpanoja lukemastaan ja kutsuu kirjailijoita illanviettoihin. Lukemista harrastava keittiöapulainen, Norman, hankkii ja suosittelee kuningattarelle kirjoja kuin äiti, joka totuttaa lapsensa kiinteisiin ruokiin: ensin mietoja makuja ja helposti sulavaa rakennetta, myöhemmin vivahteikkaampaa ravintoa.

Epätavallinen lukija päätyi lukulistalle useiden ihastuneiden blogikirjoitusten ansiosta. Nyt täytyy tunnustaa, että kirja oli minulle pieni pettymys. Siron kirjan ulkoasu on kaunis ja kirja sisältää runsaasti lukutoukan korvaa hiveleviä, kevytfilosofisia lausahduksia kirjallisuudesta ja lukemisesta, mutta siihen se sitten jääkin. Lukemista sävytti pitkästyneisyys, ja jollei kirja olisi ollut niin lyhyt, niin kesken olisi jäänyt.

Saatan nauttia paljonkin kirjasta, jossa henkilö vain lukee ja ajattelee tai puhuu lukemastaan, mutta silloin tekstin pitää olla jotain muuta kuin tasapaksua proosaa. Epätavallisen lukijan henkilöhahmot ovat paperisia. Kenties se kuvaa hovin persoonattomuutta ja sitä, kuinka kuninkaalliset ja heidän palveluskuntansa joutuvat noudattamaan tiukasti etikettiä ja protokollaa, mutta kaunokirjallisuutena tämä ei kolahtanut, minulle. Vika saattaa osittain olla siinä, että (takakannen mukaan, enpä olisi muuten huomannut) Epätavallinen lukija on satiiri, siis lajityyppiä, joka ei minuun kolahda.

Ihan sympaattinen, paikoin hymyilyttävä kirja kuitenkin, joten kaikkien tavallisten tai epätavallisten lukijoiden kannattaa kurkata kirjan sivuille ja katsoa, löytääkö sieltä itsensä.

"Voiko olla suurempaa iloa", kuningatar uskoutui naapurilleen Kanadan ulkomaankauppaministerille, "kuin  törmätä kirjailijaan, jonka teoksesta pitää, ja sitten huomata ettei hän ole kirjoittanut vain yhtä tai kahta kirjaa vaan kymmenen?"

Epätavalliseen lukijaan ovat aiemmin tutustuneet ainakin Kirsimaria, Liina, Penjami, Elma Ilona, Hanna, Noora, Jokke, Norkku, Maija ja Riina

Nemo Rossi: Rooman sudet

Nemo Rossi: Rooman sudet
Päällys Sami Saramäki.
Wsoy 2012, 220 sivua.
(Ennakkokappale, kirja ilmestyy 9.10)

- Tai entä jos raha ei pyöritäkään tätä rulettia? Entä jos muinaisesineiden etsinnällä tavoitellaankin jotain muuta?
- Niinku? Silva kysyi.
- Tietoa, Kaius vastasi mahtipontisesti. - Omaisuuden tai valta-aseman voi aina menettää, mutta kukaan ei voi ryöstää ihmiseltä sitä, minkä se on oppinut. Vähän samaan tapaan kuin keräilijä voi nauttia yksittäisen esineen omistamisesta, niin ajatelkaa, jos te tietäisitte jonkun asian ainoana maailmassa. 
- Hei kuka yrittää suojella tietoa aseilla? Silva ihmetteli.

Roomassa asuvat suomalaisnuoret, 14-vuotiaat kaksoset Kaius ja Silva sekä heidän ystävänsä Leo kiinnostuvat muinaisesta susipapistossa nähtyään erääseen pakettiautoon lastatuissa laatikoissa siihen viittaavia kirjainsymboleja. Muun muassa kirjastossa, internetissä ja yöllisessä kirkossa suoritetut tutkimukset johdattavat nuoret Rooman lähistöllä sijaitseviin luoliin, arkeologisille kaivauksille ja kiperiin tilanteisiin.

Nemo Rossin pian ilmestyvä nuortenkirja on saanut alaotsikon "arkeomysteeri". Itse luonnehtisin kirjaa pikemminkin nuorten jännäriksi, sillä suoraviivaisesti etenevässä juonessa ja kerronassa ei ole mitään kovin arvoituksellista. Tarina kiertyy kuitenkin arkeologisten kaivausten ja antiikin myyttien ympärille ja tapauksen selvittämiseen tarvitaan niin kirjastovierailuja, museokierrosta kuin eri tietokantojen hakkerointia. Nuorten jännityskirjat eivät ole minun genreäni, mutta lukiossa latinaa lukeneena ja erään arkeologisukulaisen kaivaustarinoita kuunnelleena tunsin mielenkiintoa kirjan aihepiiriin.

Kirjan dialogi on sujuvaa ja kieli muutenkin vaivatonta, perushyvää suomea. Vain liiallinen kuvaavien sanojen käyttö joissakin kohdissa häiritsi, erityisesti johtolauseissa. Nuoret tuskin koskaan sanovat mitään, vaan he parahtavat teatraalisesti, tuhahtavat, taustoittavat, kivahtavat, virnistävät, huikkaavat, naurahtavat, vakuuttelevat, pohtivat ja järkeilevät (muutama poiminta sivuilta 139-42). Valtaosa kirjasta on juuri dialogia. Itse olisin mielellään lukenut pidempiäkin kuvauksia ja taustoituksia kaivauksiin ja henkilöihin liittyen, mutta nuorten, jännitystä etsivien lukijoiden kannalta on ollut hyvä ratkaisu pitää teksti tiiviinä. Muutamassa lyhyessä, kursivoidussa jaksossa näkökulma muuttuu ja kurkistetaan myös vuoden 1944 tapahtumiin, jolloin arvokas löytö on ensi kerran tullut esille.

Pidin kirjassa paitsi antiikin historian hyödyntämisestä, myös henkilöhahmoista. Suosikkini on Kaius, historian ja latinan nippelitietoa hallitseva poika, joka kiipeää luvatta kirjaston muurin yli saadakseen valmiiksi tutkimuksensa Herakleen Italiaan perustamasta temppelistä ja joka muistuttaa hajamielistä kielitieteilijäisäänsä enemmän kuin aavistaakaan. Myös veljeään kiusoitteleva tietokonenörtti Silva ja parkour-harrastuksen ansiosta ketterästi paikkaan kuin paikkaan kiipeilevä Leo saavat sympatiani. Hahmoissa riittää potentiaalia mahdollisiin jatko-osiin - Roomassa riittää varmasti "arkeomysteerejä" selvitettäväksi.

Silvan blogi, "Arkeomysteeri", löytyy täältä.

Pirjo Suvilehto & Karoliina Pertamo: Otso ja soiton salaisuus

Pirjo Suvilehto (teksti) ja Karoliina Pertamo (kuvat): Otso ja soiton salaisuus
Mäntykustannus 2011.

"Meistä jokainen on joskus yksin, sinäkin. Mutta se mikä on meille arvokasta, kulkee aina mukanamme. Sillä tavoin me emme koskaan ole yksin. Ja kuninkuus, se on karhu sisällä. Sitä älä unohda koskaan", sanoi äitikarhu.

Otso-karhua harmittaa, sillä häntä ei taaskaan ole kutsuttu syntymäpäiville. Mäyrän juhliin ovat tervetulleita kaikki - paitsi karhu, sillä se on aina pahalla tuulella. Muut eläimet säikkyvät Otson karjahtelua ja rymistelevää menoa, jossa koivu taimetkin saavat kyytiä. Otsolla on turvallinen olo emonsa kainalossa, mutta toisten eläinten kanssa oleminen ei suju. Yllättäen karhun sisäinen kiukku kuitenkin sulaa, kun se kuulee Miko-pojan soittavan metsässä viulullaan.

Otso jäi kuuntelemaan Mikon soittoa. Se hivuttautui lähemmäksi, jotta kuulisi tarkasti myös korkeat lintuäänet. Sävelet leijuivat Otson sisälle. Otsolle tuli kevyt olo. Aivan kuin tassut olisivat irronneet maasta.

Otso ja soiton salaisuus on monivivahteinen satu musiikin voimasta, naurun mahdista, yksinäisyydestä, ennakkoluuloista ja ystävyydestä. Suomalaisen metsän eläimet ja kasvit heräävät eloon Karoliina Pertamon ilmeikkäässä kuvituksessa. Tarina on herkkä mutta ei siirappinen, ja juonessa on vähän jännittäviäkin käänteitä. Pirjo Suvilehdon teksti on kaunista, paikoin runollista: "Soiton myötä viulusta irtosi tuoksua, joka sekoittui havupuiden pihkaan." Tekstiä on kuvakirjaksi sopivasti, vain muutamalla aukeamalla sitä on niin paljon, että perheen pienimpien keskittyminen saattaa herpaantua. Värikäs kuvitus sen sijaan miellyttää monenikäisten silmiä.

Tässä on kirja rauhallisiin hetkiin, kun on aikaa puhua tunteista ja miettiä, miltä tuntuu jäädä syrjään porukasta. Kirja kertoo myös musiikin yhteydestä tunteisiin: miten helposti sävelet voivat saada nauramaan tai itkemään, riehaantumaan tai rauhoittumaan.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Is, suom. Leena Vallinsaari.
Teos&Schilds&Söderströms 2012, 365 sivua.

Pappi vaimoineen seisoo hytisten rannalla vielä vähän aikaa sen jälkeen, kun vieraat ovat lähteneet matkaan, kuulevat heidän huutonsa kaukaa jäältä. Sitten nekin ovat poissa, ja kuuluu vain kuvaamaton hiljausuus joka vallitsee, kun meri on jäässä. Muulloin täällä kuuluu aina meren ääni. Koskaan ei ole niin tyyntä etteivät mainingit kuiskailisi ja supisisi, ja tyventäkin kannattelee paahteisten laiskanpäivien alla piilevä ääni. Sitten tuuli nousee ja kohina vahvistuu. Kun kuulee vihellystä, on oltava varuillaan, mutta sisäluotojen suojaan ja sisälle taloonkin pauhu tunkeutuu, ja myrskyn mentyä ohi se soi siellä kuin viivästyneenä kaikuna. 

Pastori Petter Kummel, Marsipaanisotilaasta (Gummerus 2001) tutun Kummelin perheen poika, matkustaa Mona-vaimonsa ja vuoden vanhan Sanna-tyttärensä kanssa Ahvenanmaan saaristoon kuuluville Luodoille alkukesästä 1946. Suomi on toipumassa sodasta; on vaikea uskoa, että kaikki ei enää olekaan kortilla ja että kauniista säästä voi iloita vilpittömästi, pelkäämättä pommituksia. Kylmän ja tuulisen venematkan jälkeen kaakeliuuneilla hehkuvaksi lämmitetty pappila, valmiit voileivät ja kuuma kahvinkorvike saavat perheen tuntemaan olonsa tervetulleeksi, ja luotolaisten vieraanvaraisuus, vilpittömyys ja avoimuus vakuuttavat Petterin pian siitä, että hän haluaa jäädä kirkkoherranvirkaansa pysyvästi. Tiivin, talviaikaan eristyksissä elävän yhteisön ihmissuhteet ovat kuitenkin monisyisempiä ja haavoittuvaisempia kuin saattaisi aavistaa, ja papin perhe pääsee osalliseksi tästä kaikesta.

Ulla-Lena Lundbergin Jää on minulle lähes täydellinen kirja. Romaanin maailmassa on sekä kauneutta että säröä, sen kertojanääni lempeä, ja pienistä tapahtumista kasvaa teemoiltaan suuri tarina. Kirja saa nauramaan ja välillä melkein itkemään. Kieli on ilmaisuvoimaista ja kaunista, se imaisee mukaan tarinaan ja saarten rytmiin, sen vuodenkiertoon ja perinnäistapoihin. Kesällä kaikki yrtit levittävät aurojaan ja aromejaan, ne luovat ilmapiirin joka herättää kaipauksen ja halun aaltoja. Silakkamarkkinoiden aikaan saaret tyhjenevät ja Monalla ja Petterillä on aikaa toisilleen. Talvella kyläläiset kerääntyvät pappilaan kuuman teepannun ääreen seurustelemaan, nauttien rauhasta ja eristyneisyydestä, kerran viikossa saapuvista sanomalehdistä. Keväällä seurataan hartaana jäiden lähtöä, kun vesi ryöppyää ja kerää voimia, heittäytyy ajelehtiville jäälautoille. 

Lundbergin luomiin henkilöihin voi samastua ja kiintyä, vaikka kaikkitietävä, pilke silmässä kuvattaviaan tarkasteleva kertoja hieman etäännyttää ja saa pitämään mielessä, että romaaniahan tässä luetaan. Suosikkini on Mona, toimelias emäntä, joka rakastaa miestään niin, että on vaikea saada se pidetyksi kylkiluiden sisäpuolella. Mona koettaa saada lähimmäistään aina auliisti palvelevan miehensä pitämään puoliaan, ja vähän perheensäkin puolta, jotta ei raataisi itseään aivan loppuun seurakuntatyössään. Petter löytää itselleen isähahmon viisaasta lukkarista, kyläkauppaa pyörittävästä Adelesta uskollisen tukijan ja naapuriseurakunnan kirkkoherra Fredrikistä ystävän ja sukulaissielun. Tärkeä hahmo on myös Neuvostoliitosta loikannut lääkäri Irina Gyllen, joka tuntee syvää syyllisyyttä ja kaipausta rajan taakse jääneen poikansa vuoksi.

Posti-Anton, joka toimii myös kertojana omissa kursivoiduissa jaksoissaan, on eräänlainen näkijä, joka vaistoaa herkästi niin luonnon kuin ihmismielenkin liikahdukset. Säällä Luotojen ja muun maailman välillä luotsiva Anton katsoo yhteisöä yhtä aikaa sisältä ja ulkoapäin, eikä hän kommunikoi vain niiden kanssa, jotka elävät, vaan myös niiden, jotka ovat joskus eläneet. Niiden, jotka saattavat kääntää tuulen myötäiseksi, jos niille jättää eväsleivän luodolle. Miten yksi romaani voikin olla samaan aikaan realistinen ja hitusen maaginen, humoristinen ja vakava!

Jää kertoo työnteosta, rakkaudesta, perhe- ja ystävyyssuhteista ja luonnon voimasta. Ennen kaikkea se on romaani kohtaamisista: kohtaamisista ihmisten välillä, ihmisen kohtaamisesta itsensä kanssa, ihmisen kohtaamisesta Luojan ja luonnon kanssa. Lundbergin romaani toi mieleeni taannoin K-blogissa käydyn keskustelun "superkirjoista" ja siitä, voiko kirja olla, tai pitääkö sen olla, yhtä aikaa mukava ja hyvä - siis samalla kertaa miellyttävä lukea ja ajatuksia herättävä. Jää on sellainen kirja: lämmin, lempeä ja vähän viiltäväkin, syvää viisautta huokuva.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Kaunis kansi on Susanne Deanin käsialaa, valokuva höytyväpalloista Paul Tomlinsin.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
The Sense of an Ending, suom. Kersti Juva.
Wsoy 2012, 157 sivua.
Aikamme kertojia -sarja.

Me kohotimme hänelle hotellissa viinimaljan ja aterian päätteeksi tuopin. Kadulla läimäyteltiin harteita ja vannottiin, että tehdään sama joka vuosi. Mutta elämät olivat jo liukumassa eri suuntiin, eikä yhteinen muisto Adrianista riittänyt pitämään meitä yhdessä. Ehkäpä asia jäi, koska hänen kuolemansa ei ollut mysteeri. Me muistaisimme hänet tietenkin koko ikämme. Oli vain niin, että hänen kuolemansa oli pikemminkin esimerkillinen kuin "traaginen" - kuten cambridgelaislehti oli rutiininomaisesti väittänyt - ja niin hän väistyi rinnaltamme varsin nopeasti ja solahti ajan ja historian syliin. 

Julian Barnesin The Sense of an Ending kertoo siitä, kuinka menneisyyden, ja lähimmäisensä, voi tulkita aina uudelleen. Se on kertomus ajan kulumisesta, muistoista, ensirakkaudesta, alemmuudentunteesta, mustasukkaisuudesta ja katumuksesta. Tiivis, vähäeleinen ja kieleltään kaunis romaani on kolmiodraama, mutta millainen ja keiden kolmen välillä, selviää vasta aivan viime sivuilla.

Kertoja Tony Webster on elämäänsä tyytyväinen, jo parikymmentä vuotta sitten ihan mukavasta avioliitosta eronnut eläkeläismies, jota nuoruudenaikaisen tyttöystävän äiti yllättäen muistaa pienellä perinnöllä. Kun Tony ei saa erästä perintöön kuuluvaa asiakirjaa haltuunsa, hän alkaa pommittaa sen haltijaa - henkilöä, jota on koko tarinansa alkupuolen demonisoinut - sähköpostiviesteillä. Samalla Tony muistelee menneitä, erityisesti älykästä nuoruudenystäväänsä Adriania ja ensimmäistä tyttöystäväänsä Veronicaa, filosofoi historian luonteesta ja erittelee tunteitaan. Kaiken kaikkiaan Tony kaivaa omaa napaansa suurella hartaudella.

Romaanin kerronnassa on viehättävää se, ettei merkittäviä tapahtumia ja sanomisia ole korostettu, vaan ne limittyvät samaan kudokseen vähemmän merkityksellisten asioiden kanssa. Näin syntyy autenttinen vaikutelma: tätähän elämä on, joskus vasta jälkeenpäin näkee, mihin suuntaan asiat ovat menossa. Jos tämän lukisi uudelleen - tai muistelisi, kuten minä tein, kirjan kohtauksia lukemisen jälkeen - huomaisi hienovaraisia vihjeitä, jotka näyttäytyvät uudessa valossa silloin, kun tietää lopputuloksen. Osasin odottaa, että jotain yllättävää selviäisi henkilöiden menneisyydestä, ja tulin kyllä yllätetyksi. Rujossa "loppuratkaisussa"on kuitenkin hieman itsetarkoituksellinen maku, ja autenttisuuden tuntu häviää savuna ilmaan.

Kuin jokin päättyisi on taidokas romaani. Minulle kävi sen kanssa kuitenkin samoin kuin Tonylle Adrianin kanssa: käsitykseni siitä muuttui, useaankin otteeseen, lukemisen kuluessa. Tämä tietenkin osoittaa, kuinka ovela romaani on: kuvatessaan sitä, miten tulkitsemme mennyttä lopputuleman perusteella, se saa lukijan tuntemaan samoin. Lukukokemus oli intensiivinen, mutta jätti jälkeensä onton olon. Se, että tulee harhautetuksi, riittää dekkarissa, mutta kokeneen tekijän Man Booker -palkitulta romaanilta odotin enemmän.

Kirjan ovat alkukielellä lukeneet ainakin Kati ja Zephyr. Sanna luki ruotsinnoksen ja vertasi kirjaa osuvasti Ian McEwaniin - samaa lukijan taidokasta hämäämistä  tunnistin minäkin.

Anna Kortelainen kertoo romaanistaan Ei kenenkään maassa (Marmeladia ja proosaa)

Minulla oli lauantaina ilo osallistua Tammen järjestämään Marmeladia ja proosaa -tapahtumaan, jossa tietokirjailija Anna Kortelainen kertoi esikoisromaanistaan Ei kenenkään maassa. Tunnelma oli lämmin: Kortelainen osasi ottaa yleisönsä, puhui eloisasti ja värikkäästi. Itselleni tämä aamiainen oli tilaisuus, joka kohotti hetkeksi arjen yläpuolelle, herätti ajatuksia ja inspiroi.

Ei kenenkään maassa on elämäkertaromaani Annan Kortelaisen äidinisästä, Reino Peltosesta. Muusikko Reino Peltonen oli ateisti, kommunisti ja pasifisti - sekä pienen tytön yksinhuoltajaisä 1930-luvun Suomessa. Myöhemmin tytär joutui kasvatiksi - ironista kyllä - hyvin oikeistolaisen kirkkoherran perheeseen. Isoisältä jääneet valokuvat, käsikirjoitukset ja nuotit mahtuivat pieneen omenalaatikkoon ja hänestä tiedetyt faktat saattoi tiivistää yhteen liuskaan, mutta Kortelaisen eläytyessä Reino Peltosen elämään siitä syntyi yli kuusisataasivuinen romaani.

Reino Peltonen kuoli yksin Tukholmassa ainoan tyttärensä ollessa niin pitkällä raskaana, että hänen ei katsottu voivan matkustaa hautajaisiin. Anna Kortelainen syntyi muutamaa kuukautta myöhemmin, näkemättä koskaan äidinisäänsä. Kortelaisen lapsuudenperheessä äidin vaatimattomasta, punaisia sävyjä sisältävästä taustasta oli pitkälti vaiettu mielenkiinnon kohdistuessa isän akateemiseen, porvarilliseen sukuun. Aikuisiällä, kuultuaan äitinsä kertovan isästään Kortelainen alkoi kaivata syvästi ihmistä, jota ei ollut koskaan tavannut.

Kortelainen uskoo, että meillä kaikilla on joku ihminen, jonka olemme menettäneet, joka on vienyt tarinansa mukanaan. Kuvittelemalla, sepittämällä ja kertomalla voimme lähestyä tuota ihmistä. Anna Kortelaisen mielikuvitusta kiehtoivat Reino Peltosen ottamat valokuvat ja monet historialiset dokumentit. Eräältä vintiltä löytyivät isoisän kirjat, vielä hennosti tupakalta tuoksuvina: Marxia, Darwinia, ranskalaista kaunokirjallisuutta. Kirjoissa oli Reinon alleviivauksia ja ironisia reunahuomautuksia.

Vaikka romaani kertoo äidinisästä ja vähän äidistäkin, on siinä mukana myös Kortelaisen isältä tulleita vaikutteita - kirjassa näkyy muun muassa isän kiinnostus sotahistoriaan. Kirjaa voikin luonnehtia eräänlaiseksi synteesiksi kahdesta hyvin erilaisia arvoja edustavista suvuista - kuten Kortelainen totesi, me kaikki olemme eräänlaisia vaikutteiden ja taustojen sekoituksia, jo geeniemme tasolla. Vaikka romaanissa käsitellään arkojakin asioita, se on saanut Kortelaisen äidin täyden hyväksynnän.

Kortelainen kertoi, että esikoisromaanin julkaiseminen hirvittää häntä, sillä siinä on liossa perhehistoria, äidin tausta ja elämäntarina. Juuri siksikin oli tärkeää kirjoittaa tämä kirja, sillä Kortelaisen mukaan on tärkeä kirjoittaa muustakin kuin paraatipuolesta: kipeistä, noloistakin asioista. Juuri siitä, mistä ajattelee, että "tästä en ikinä kerro kenellekään", täytyy kirjoittaa.

"Tässä romaanissa nimeltä mainitut henkilöt ovat todellisia, asiakirjat ja niiden sitaatit ovat tosia ja olemassa olevia, samoin äitini muistamat seikat oikeasti kuultuja. Kaikki muu on kuviteltua." 

Ei kenenkään maassa ilmestyy 18.9. Tunnelmiaan Marmeladia ja proosaa -tapahtumasta ovat kirjoittaneet myös Liisa ja Linnea.

Kohtasin kuvittajan metsässä

Olimme perheen kanssa viettämässä aurinkoista lauantaita Metsäpäivillä Oittaalla, kun huomasin tutunoloisia hahmoja. Metsämörripolun julisteissa olevat kuvat toivat elävästi mieleeni näissä lastenkirjoissa ihailemani kuvitukset. Kuvittaja Laura Valojärvi kertoo suhteestaan Metsämörriin täällä. Emme voineet vastustaa Metsämörrin kutsua vaan lähdimme polkua pitkin metsään, jonne iltapäivän aurinko kauniisti siivilöityi. Tervetuloa mukaan!

Suloista sunnuntaita kaikille!

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Tammi 2012, 282 sivua.

Huomasin huolestuneiden sanojen virran vain pulppuavan sisältäni ja tunsin tarvetta selittää. "Nämä tuntemukset johtuvat varmasti myös viimeaikaisista unistani. Ne ovat olleet niin vaikuttavia ja liittyneet taloomme ja sen ympäristöön. Jotenkin pelkään, että talolla on elämääni, parisuhteeseeni ja perheeseemme huono vaikutus. Äh, tämä nyt kuulostaa ihan hölmöltä, tiedän sen, mutta unet tuntuvat joskus niin todellisilta."

Kolmikymppinen Klarissa Laine matkustaa perheensä kanssa Bostoniin miehen työkomennuksen perässä. Urasuuntautunut Klarissa aikoo viettää tulevan vuoden omenapiiraita leipoen, pienten lastensa kanssa touhuten ja mahdollisesti toteuttaen haavettaan romaanin kirjoittamisesta. Kotiäidin arki ottaa kuitenkin voimille, omaa aikaa ei tahdo löytyä ja suhde pitkiä työpäiviä tekevään aviomieheenkin rakoilee. Yllätten palaavat myös Klarissaa lapsena vaivanneet voimakkaat painaiset, elokuvalliset unet nuoresta juutalaisnaisesta, Corinnesta. Kun perhe muuttaa vanhojen lehtipuiden ympäröimään siirtomaatyyliseen taloon, unet vahvistuvat ja Klarissa alkaa myös hereillä ollessaan aistia Corinnen ja tämän Jessica-tyttären läsnäolon.

Corinnen ja Klarissan tarinat etenevät lyhyin vuoroluvuin, Klarissan minäkerrontana ja Corinnen kolmannessa persoonassa. Rakenne, jossa kahden henkilön elämänkulut rinnastuvat eri aikatasoilla, ei ole kirjallisuudenssa uusi, mutta Aika mennyt palaa -romaanissa rinnastus saa tavallisesta poikkeavan merkityksen. Merkityksiä ja yhteyksiä ei juurikaan jätetä lukijan itsensä pääteltäviksi, vaan (varmaankin lajityypille ominaisesti) ne selitään auki. Kirja alkaa mielestäni melko tavanomaisena, jopa viipyilevän kuvailevana ja Klarissan pohdintoihin keskittyvänä lukuromaanina, mutta loppua kohden psykologisen jännityksen genrepiirteet vahvistuvat. Romaanin kerronta on niin sujuvaa, etten hetkeksikään pitkästynyt - päinvastoin usein näkökulman vaihtuessa suorastaan harmistuin, kun Klarissan tai Corinnen tarina jäi jännittävään vaiheeseen. Varsinaiseksi page-turneriksi kirja muuttui kohdallani noin kuusikymmentä sivua ennen loppua, kun tarinan osasia aletaan todella solmia yhteen ja ainakin minä yllätyin eräästä keskeisestä käänteestä.

Aika mennyt palaa on tyypillinen esikoisromaani siinä mielessä, että se kertoo (kaiken muun ohella) romaanin kirjoittamisesta ja päähenkilö muistuttaa (minun mielestäni) melko paljon kirjailijaa. Sen sijaan kirja ei ole tyypillinen kotimainen romaani, vaan paitsi tapahtumapaikoiltaan ja henkilöiltään, myös tyyliltään ja erään keskeisen aihepiirinsä osalta (jota en nyt tässä halua mainita siltä varalta että joku siitä spoilaantuu) kansainvälinen. Romaani on hieman alle kolmesataasivuisena juuri sopivan mittainen. Minulle tuli kuitenkin tunne, että materiaalia olisi ollut alunperin laajempaankin romaaniin, sillä muutamat viittaukset henkilöihin ja tapahtumiin jäävät ikään kuin irrallisiksi.

Nautin kovasti siitä, että romaanissa viitattiin kaunokirjallisiin teoksiin ja keskusteltiinkin niistä. Kirjassa mainitaan muun muassa John Steinbeckin Eedenistä itään ja Richard Yatesin Revolutionary Road. Erityisen ihana oli kohtaus, jossa (Woolfin Mrs. Dallowayn mukaan nimetty) Klarissa purkaa matkatavaroiden joukosta itselleen tärkeitä kirjoja, mm. Juhani Ahon Papin rouvan, Tolstoin Anna Kareninan ja Heräämisen, jolla ymmärtääkseni viitataan tähän Kate Chopinin romaaniin.

Vaikka kirjassa kuvatan joitakin rankkojakin tapahtumia, niin minulle Aika mennyt palaa oli kuitenkin loppujen lopuksi "hyvän mielen kirja" sympaattisuutensa ja kauniiden ajatustensa (muun muassa perheen tärkeydestä) vuoksi. Koukuttavan juonen taustalla kirja kertoo mielestäni ennen kaikkea naisen rooleista, halusta toteuttaa ihan omia unelmiaan äitiyden ja vaimona olemisen ohella. Kuten Karoliina varmaan arvaakin, tämä kirja ei ole aivan ominta genreäni, mutta viihdyttävä kurkistus psykologiseen jännitykseen. Oli ihana heittäytyä vahvojen tunteiden vietäväksi ja peilata omia ajatuksiaan omasta huoneesta Klarissan ajatuksiin.

Corinne ei tiennyt itsekään, mikä häntä eniten painoi. Sitä oli vaikea eritellä. Hänen sisällään eli heikko toivo paremmasta, jota ei kuitenkaan ollut olemassa. Joka ei ollut hänelle mahdollinen. Hän odotti miestään ja toisaalta pelkäsi tämän saapumista. Hän pelkäsi jotakin määrittelemätöntä tulevaisuudessa ja muisteli menneitä. Aikaa, jota ei enää ollut. Aikaa, joka ei koskaan palaisi.


Muihin arvioihin löytyy linkkejä kirjailijan blogin, Kirjavan kammarin, sivulta.

Elina Halttunen: Syysvieraita

Elina Halttunen: Syysvieraita
Teos 2012, 288 sivua.

Mutta hän todella halusi lähteä pois kotoa, mahdollisimman kauas keinolla millä hyvänsä saadakseen tarpeeksi etäisyyttä kaikkeen, voidakseen palata joskus takaisin ja tehdä tilit selviksi menneisyytensä kanssa. Hän halusi kohdata uudelleen hylätyksi tulemisen kauhun päästäkseen siitä lopullisesti eroon. Löytää syitä ja seurauksia, saada selityksiä ja vastauksia kysymyksiin, jotka olivat vaikeasti esiin kaivettavissa, koteloituneina kuin toukat hänen sisäänsä. 

Elina Halttusen toinen romaani Syysvieraita oli minulle kuulaiden aamujen ja sateisten iltojen kirja, jota luin vuoroin omenapuun alla, vuoroin takkatulen ääressä, hitaasti. Falkin suvun ympärille kiertyvässä tarinassa on kosolti dramaa: rakastajia ja rakastajattaria, hukkumiskuolema ja tuhoisa tulipalo, vaikeita synnytyksiä ja yllättäen paljastuvia sukulaissuhteita, mutta koska tapahtumia tarkastellaan pääasiassa pitkän ajallisen etäisyyden läpi (2000-luvulla muistellaan esimerkiksi 1930-luvulla tapahtunutta) ja kerronta on pikemminkin viileää kuin räiskyvää, eivät henkilöiden tunteet tule iholle.

Kuten niin monissa viime vuosina julkaistuissa suomalaisen keskiluokan sukutarinoissa, myös Syysvieraissa menneisyyttä penkovat ja rakkaus- ja sukulaisuussuhteita selvittävät useamman sukupolven naiset. Menneisyys kiertyy auki kirjeissä, valokuvissa ja tauluissa, mutta ennen kaikkea yhdeksänkymppisen Aili Plyhmin muistoissa. Aili on tullut Falkin porvarilliseen perheeseen ulkopuolelta, ensin perheen tyttären koulutoverina, myöhemmin pojan rakastettuna ja lopulta perheen isän, Oskari Falckin rakastastajattarena ja tämän lapsenlapsen Marian varamummina. Vasta kirjan edetessä selviää, kuinka voimakkaasti tämä "syysvieras" on perheen kohtaloita muovannut.

Kerronnan tyyli on pikemminkin dokumentoiva kuin eläytyvä, ja paikoin sinänsä koskettavat tapahtumat on etäännytetty niin, että minun oli vaikea säilyttää mielenkiintoni Falkien vaiheisiin. Pääosin hillitty, mutta paikoin jopa runollinen kieli sekä tunnelma kantavat kuitenkin eteenpäin, ja viisikymppiseen Mariaan ja hänen hieman alle kolmikymppiseen tyttäreensä Emmaan jopa kiinnyin monien muiden henkilöiden jäädessä paperisiksi.

Syysvieraiden sivuille piirtyvät eri vuosikymmenten Helsinki, oopperan ja teatterin kulissit, lapsuuden kesien kultainen kesäpaikka, porvariston hillitty charmi, vanhemmilta lapsille peritytyvät virheet ja vaietut salaisuudet. On paljon kipua, sotien arpia, tukahduttavaa ilmapiiriä, ulkopuolisuuden tunnetta - mutta myös anteeksiantoa, rakkautta, omia polkuja ja uusia alkuja. Vielä elämän viimeisinä päivinä, vielä romaanin viimeisillä sivuilla.

Väinö Linna: Musta rakkaus

Väinö Linna: Musta rakkaus
Wsoy 1986, 177 sivua.
(4. painos, ensi kerran ilmestynyt 1948)
Kirja on saatavilla e-kirjana ja pokkarina.

Hänen mieleensä ei tullut edes se, että koko kaupungilla ei ollut mitään syytä pohtia hänen asioitaan, koska sen asukkaista vain mitättömän pieni osa tunsi hänet ja siitä osasta tuskin monikaan välitti paljoakaan hänen asioistaan. 

Tekussa opiskelevan Paulin ja työmiehen tyttären Marjatan katseet kohtaavat Tampereen työläiskaupunginosassa, Amurissa. Nuoret ujostelevat ja rakastuvat, pelkäävät ja haaveilevat, tuntevat kumpikin salaa alemmuutta toistaan kohtaan, jakavat orpouden kokemuksen ja vaihtavat kihlat. Paulin sisällä kytevät kuitenkin synkät epäilykset, ja muutamat väärällä hetkellä lausutut sanat sysäävät Mustan rakkauden pariskunnan raiteelle, jonka päässä ei odotakaan avioliitto, edes onneton sellainen. Väinö Linnan toista julkaistua teosta voisi ehkä parhaiten luonnehtia pienoisromaaniksi - paitsi että se on suhteellisen lyhyt, se keskittyy yhteen suoraviivaisesti etenevään tarinaan eikä kasvata mitään romaanimaisia rönsyjä ympärilleen.

Tarina tuhoavasta rakkaudesta on kerrottu lukuisia kertoja, eikä Mustan rakkauden juonessa ole mitään omaperäistä - itse asiassa Marjatan kohtalo sai minut huokaamaan, että "ai taas keuhkokuume". Kirja on kuin klassinen tragedia, jossa yleisö tietää alusta asti, että hullusti tulee käymään. Linna kuvaa kuitenkin todella terävästi henkilöidensä, etenkin Paulin, mielenliikkeitä. Myös Marjatan isää, yksinkertaista mutta sympaattista työmiestä, Linna kuvaa taitavin vedoin. Hän tavoittaa jotakin olennaista kuvaamiensa ihmisten sisimmästä, ja siksi kirja ei ole vanhentunut, vaikka yhteiskunta ja yleiset moraalikäsitykset ovatkin muuttuneet.

Setä piti Paulia hieman hulluna, sillä hän ei tiennyt muuta nimitystä tämän omituiselle sulkeutuneelle synkkyydelle. No, nykyään sanottaisiin, että Pauli on jo ennen Marjatan tapaamista masentunut ja että neuroottisuus on hänellä hallitseva persoonallisuuden piirre. Pauli havahtuu jatkuvasti omaan mielettömyyteensä, mutta selkeät ajatukset sumenevat pian mustiin tunteisiin. Kun tulevaisuudennäkymät ovat varsin vaatimattomat  - muutama vuosi epäsopivan alan opiskelua kitsaan avustuksen turvin ja sen jälkeen työntekoa ja lainan lyhentämistä - ei ole ihme, jos Pauli turhautuu. Olennaista kuitenkin on, että Paulin käytöstä ei voi selittää "pahuudella" tai "hulluudella", vaan hän on tavallinen ihminen - joskin omissa tuskissaan itsekkäästi vellova ja äkkipikainen luonne - joka etsiessään onneaan astuu harhaan, kohtalokkaan monta kertaa.

Entä sitten Marjatta? Väinö Linnaa ei ole erityisemmin kiitetty naiskuvistaan, ja joitakin aikansa eläneitä asenteita on luettavissa myös Mustan rakkauden kertojan kuvauksesta: Epätoivo pakotti hänet turvautumaan siihen, naisen voimakkaimpaan aseeseen, ja vaikka Pauli yhä jätti vastaamatta hänen hyväilyynsä, antoi hän sen kuitenkin tapahtua. Viattomuudestaan ja pienestä elämänpiiristään huolimatta Marjatta ei ole kuitenkaan sinisilmäinen, vaan vaistoaa herkästi Paulin voimakkaasti ailahtelevia mielialoja ja kykenee aavistamaan, että suunnitellun avioliiton onni tulisi olemaan hataralla pohjalla.

Kuva Edvin Laineen elokuvasta Musta rakkaus (1957), pääosissa Eeva-Kaarina Volanen ja Jussi Jurkka.

Mustan rakkauden on lukenut myös Jenni vanhassa K-blogissaan, jossa kiinnostavasti verrataan teosta Ian McEwanin romaaniin Rannalla.

Laura Suomela: Lokkisaaren säpinät

Laura Suomela: Lokkisaaren säpinät
Kuvittanut Markus Pyörälä.
Wsoy 2012, 111 sivua.
(Ennakkokappale)

- No, mitäs me nyt sitte tehdään? kysyin.

- Ei tässä mitään voi tehdä, muuta kuin pysytellä hyvissä tarkkailuasemissa. Pitäiskö pyytää Jyteltä kiikarit lainaksi, sanottais, että me halutaan tutustua tän saaren lintukantaan? Sitte mentäis yöllä vaklaamaan, niillä kiikareilla huusista. Kukaan vetäjä ei voi syyttää meitä yöjuoksusta, koska me ollaan vessassa, Isto ehdotti. 

Juho on lähdössä ensimmäistä kertaa seurakunnan kesäleirille. Vähän jännittää, sillä hän ei ole ennen ollut yötä poissa kotoa, paitsi jääkiekkoturnauksissa, ja sielläkin isä on ollut mukana. Onneksi mukaan lähtee Isto, joka on ollut Juhon paras kaveri eskarista asti. Siinä missä Isto on sanavalmis, huumoria viljelevä koheltaja, Juho on hiljaisempi mietiskelijä, joka osaa asettua toisen asemaan ja on oppinut, että vaikeatkin asiat selviävät puhumalla. Poikien ystävyys syvenee leirillä entisestään, kun yhdessä nauretaan löytötavaralaatikon froteeuikkareille, kinastellaan tyttöjen kanssa (niiden samojen, joista salaa vähän tykätään), ja kiikaroidaan yöllä huusin ikkunasta viereisen saaren hämäräperäisiä tapahtumia.

Tamperelaisen nuorisotyönohjaajan, Laura Suomelan, esikoisteos Lokkisaaren säpinät on aurinkoinen varhaisnuortenromaani, jossa on rippunen jännitystä. Leirielämä lipunnostoineen, ruokalauluineen ja ensimmäisen illan koti-ikäväitkuineen on kuvattu elävästi. Kirjan kertoja, alakouluikäinen Juho, vaikuttaa ikäisekseen ehkä liiankin huomaavaiselta ja järkevältä (hän muun muassa eläytyy diabeetesta sairastavan toverinsa osaan niin empaattisesti, että monella aikuisellakin olisi siitä oppimista), mutta on kaiken kaikkiaan mainio lastenromaanin hahmo, johon voivat samastua niin seikkailunhaluiset kuin vähän herkemmätkin pojat. Isto, joka edustaa perinteistä "sankarin hauska kaveri" -hahmoa, ei ole liiaksi karrikoitu, vaan tavallinen poika omine heikkoine kohtineen hänkin. Muista hahmoista on mainittava leirisaaren isäntä Aulis, joka riemastuttaa ilkikurisella tarinoinnillaan ja murteellisella puheenparrellaan.

Leirin päivärytmi, leppoisat yhteisleikit, mukavat ohjaajat ja kotona odottava perhe luovat poikien seikkailulle turvalliset kehykset. Suomela kirjoittaa toimivaa dialogia, ja Iston lohkaisut ja muu tilannekomiikka saivat minut monta kertaa nauramaan ääneen. Alun tarpeellista johdattelevaa ja kuvailevaa osuutta lukuunottamatta tarina etenee jouhevasti, ja uskoisin varsinaisen kohderyhmän (n.7-11 -vuotiaat) jaksavan lukea reilun satasivuisen, muutamalla mustavalkokuvalla elävöitetyn kirjan kiinnostuksen herpaantumatta. Kaiken kaikkiaan Lokkisaaren säpinät on sympaattinen lastentomaani, jota voin varauksettomasti suositella nuorille lukijoille.

"Jos naiset eläisivät omassa maassaan eivätkä ikinä lukisi mitään miesten kirjoittamaa, heillä olisi oma kirjallisuutensa"

Viikko sitten pyysin blogin lukijoita osallistumaan visailuun, jossa yritettiin arvata kirjoittajan sukupuoli lyhyen katkelman perusteella. Eräs Nobel-kirjailijahan on väittänyt tunnistavansa jo parin kappaleen perusteella, onko teksti miehen vai naisen kirjoittamaa. No, joko olin ottanut testiini liian lyhyitä tekstinpätkiä, tai sitten me tavallliset kuolevaiset emme ole niin taitavia tunnistamaan tekstin sukupuolittuneita vivahteita, sillä tulos oli samansuuntainen kuin aiemmin Pinon päällimmäinen -blogissa: tekstin "sukupuolen" tunnistaminen oli varsin satunnaista. Tekstikatkelmat olivat seuraavien kirjoittajien kynistä:

1. Väinö Linna: Musta rakkaus
2. Juuli Niemi: "Pari päivää Tangerissa", novellikokoelmasta Tule hyvä
3. Marko Hautala: Unikoira
4. Teuvo Pakkala: Pieni elämäntarina
5. Tuija Välipakka: "Itkevä samettiruusu", antologiasta Valhe ja viettelys
6. Asko Sahlberg: "Keltainen sade", antologiasta Valhe ja viettelys

Kukaan ei arvannut kaikkia oikein, mutta Booksy pääsi niin lähelle - 5/6 oikein - että hänelle lähtee pieni palkinto. Varsin hyvin pärjäsivät myös Sonja, Kirjanainen ja Villasukka kirjahyllyssä, jotka kaikki saivat neljä oikein. Jenni saa erityismaininnan huomiosta, että Väinö Linnan tekstikatkelma sisältää asenteen, joka saa epäilykset kääntymään miessukupuolen suuntaan. Lupaukseni mukaan arvoin koko osallistujajoukosta yhden onnekkaan, jolle lähtee yllätyspalkinto - random.org päätti, että sen saa (aiheeseen sopivasti Tyttökirjaverkkokauppaa ja -blogia pyörittävä) Saran kirjojen Sara! Booksy ja Sara, ollaan yhteydessä sähköpostitse, niin saan teille viimeistään ensi viikolla jotain pakettia matkaan.

Tässä vielä tulostaulukko, kiitos kaikille osallistujille!:

hdcanis 1/6
Sanna 2/6
Sara 2/6
Kuutar 0/6
Sonja 4/6
Luru 1/6
Kirjanainen 4/6
Ketjukolaaja 3/6
sannabanana 1/6
Villasukka kirjahyllyssä 4/6
Jonna 1/6
Jenni 3/6
Tintti 2/6
Unni 1/6
Booksy 5/6

Otsikon lainaus on John Stuart Millilta, jonka pohjalta Elaine Showalter nimesi naiskirjallisuuden traditiota kartoittavan tutkimuksensa A Literature of Their Own. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kokonaisesta teoksesta pystyy aika hyvin sanomaan, onko se miehen vai naisen kirjoittama, sillä usein aihevalinnat ja käsittelytapa ovat jonkin verran sukupuolittuneita. Kuitenkin sellaiset tapaukset kuin Pirkko Saisio/Jukka Larsson osoittavat, että meillä on pikemminkin taipumus tulkita tekstiä sen mukaan, mitä tiedämme tai luulemme tietävämme kirjailijasta, kuin osata päätellä jotain kirjoittajasta hänen tekstinsä perusteella.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa
Gummerus 2012, 359 sivua.

Arianna ei voinut olla ajattelematta Lilya. Oliko etruskitemppelin historia saanut hänet pitämään raunioita jännittävänä paikkana romanttisille tapaamisille? Hän oli mennyt sinne aavistamatta, että rakastavaisten lehto kätki sisäänsä myös kuoleman. 

Italiansuomalaisen Vera Valan esikoisteosta Kuolema sypressin varjossa voisi luonnehtia "pehmeäksikeitetyksi dekkariksi". Siinä on - siihen nähden, että kirjassa kuitenkin selvitetään murhaa - hyvin vähän väkivaltaa, eikä sen maailmakuva ole kyyninen, vaan pikemminkin romanttinen. Sankaritar, yksityisetsivä Arianna de Bellis, on aatelissukua ja vaikutusvaltaisen poliitikon leski, jonka turvaksi edesmenneen aviomiehen ystävä haluaisi jättää muutaman henkivartijan. Taloudelliset turvaverkot ovat kunnossa, eikä Arianna pyöritä etsivätoimistoa elääkseen, vaan kamppaillakseen miehensä kuoleman ja muiden traumaattisten kokemusten aiheuttamaa masennusta vastaan.

Arianna kutsutaan Tolfaan, kauniiseen pikkukaupunkiin, jonka lähistöllä sijaitsevista etruskitemppelin raunioista on löytynyt nuoren amerikkalaisnaisen, Lily Montgomeryn ruumis. Lily on uhmannut tiiviin italialaisyhteisön normeja olemalla kaunis ja määrätietoinen - toisin sanoen hyppimällä kylän rouvien silmille ja saamalla useammankin miehen ihastumaan itseensä. Murhan tutkinta pyörii pitkälti sen ympärillä, kenellä on ollut suhde kenenkin kanssa, kuka on mustasukkainen kenestäkin ja kuka on kenenkin lapsi. Kirjassa selvitetäänkin paitsi murhaa, myös melodramaattisia ihmissudekiemuroita, ja ajoittain tyylilaji lähenee romanttista viihdettä, kun Ariannan huomio kiinnittyy jonkun komistuksen tuuheisiin hiuksiin tai treenattuun ylävartaloon.

Olisin kaivannut enemmän jännitettä varsinaiseen murhamysteeriin. Arianna samastuu jossakin määrin Lilyn (oletettavasti) kokemiin yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteisiin ja on koko sielustaan mukana tämän murhan selvittämisessä. Itse olin kuitenkin aika ajoin vähällä unohtaa, että jokin ruumis jossakin odotti oikeuden tapahtuvaksi, kun Arianna siemaili sampanjaa ja tanssi viehkosti ulkoministerin kanssa. Herkkähermoisena lukija kiitän kyllä siitä, etteivät tapahtumat olleet kovin hyytäviä: olen lopettanut parinkin dekkarikirjasarjan seuraamisen siihen, kun juoni on alkanut ottaa liikaa kierroksia. Oli kiinnostavaa, että murha selvisi kyläläisten välisiä suhteita tutkimalla, mutta en pysynyt aivan kärryillä henkilögalleriasta, josta löytyi useampikin katkera, omistushaluinen nainen ja vastuuta pakoileva häntäheikki.

Psykologiset selitykset ihmisten toiminnalle eivät tämän lajityypin kirjassa tietenkään ole kovin syväluotaavia, mutta murhan taustalla vaikuttavat tunteet ja ihmissuhteiden vääristymät on Sypressissä kuvattu riittävän uskottavasti. Syyllisen selvittyä kuvio tuntuu loogiselta, mutta se ei ole liian ilmeinen - ainakaan minä en arvannut ratkaisua.

Arianna de Bellisin tutkimuksista on tulossa sarja, ja Vala onkin onnistunut luomaan päähenkilön ympärille jännitteitä, jotka saavat ainakin minut seuraamaan hahmon tulevia vaiheita mielenkiinnolla. Kuolema sypressin varjossa jättää lukijan epätietoiseksi Ariannan sydämenasioista myös siitä, mitä kaikkea hänen miehensä kuolemaan liittyy ja mitä on Ariannan parikymppisenä kokeman muistinmenetyksen takana. On myös virkistävää lukea murhatutkijasta, joka on herkkä ja naisellinen eikä "yksi jätkistä", kuten naispuoliset etsivät usein dekkareissa ovat. Sypressiä lukiessa ei päässyt juurikaan vaivaamaan - kuten Hercule Poirot sanoisi - "pieniä harmaita aivosolujaan", mutta sen sijaan sai uppoutua nauttimaan suurista tunteista ja mozzarellapastan tuoksusta.

Muita arvioita löytyy kirjailijan blogiin kootuista linkeistä.

Kirjan aika -festivaali ja elokuun luetut

Elokuuni päättyi kirjallisissa tunnelmissa, kun käväisin Kirjan ajassa. Kirjan aika -festivaalia vietetään Hämeenlinnan Verkatehtaalla 30.8-2.9, joten mukaan ehtii vielä tänään tai huomenna. Itse olin paikalla eilen illalla. Joen rannalla sijaitseva Verkatehdas on tunnelmallinen ympäristö kulttuuritapahtumalle.

Illan koskettavin elämys minulle oli, kun kävin kuuntelemassa laulaja-lauluntekijä Aava Uusikuun sävellyksiä Mirkka Rekolan runoihin. Laulujen syviin tunnelmiin oli ihana upota. Maan pinnalle palattuani menin kuuntelemaan muutamia kirjailijahaastatteluja.

Lavalla kirjoistaan ja kirjailijantyöstään kertomassa nuortenkirjailijat Anu Holopainen (Matkalaiset), J.S Meresmaa (Mifongin perintö), Hanna van der Steen (Kirous), Magdalena Hai (Kerjäläisprinsessa), Kalle Veirto (Leiri), Kirsti Kuronen (Omenapuu laulaa), Päivi Lukkarila (Venlan kesäponi), Anneli Kanto ja Terhi Rannela (Korkea puoliso). Muutama kirjailijat oli kunnostautunut niin realististen nuortenkirjojen kuin fantasiankin kirjoittajina, ja hauskana yksityiskohtana jäi mieleeni se, että (en muista sanoiko tämän Terhi Rannela vai Anneli Kanto) nuoret ovat kärkkäämpiä antamaan kirjailijalle palautetta realistisista kuin fantastisista teoksista.

Monet  olivat kirjoittaneet tai kirjoittamassa nuorille trilogiaa tai pitempää sarjaa. Kirsti Kuronen mainitsi eräänä sarjakirjoittamisen haasteena sen, että tarinan maailma ja hahmot täytyy esitellä jokaisessa kirjassa - lukijahan saattaa aloittaa kirjasarjan lukemisen "keskeltä" - mutta tämä täytyy tehdä aina eri tavalla, sillä moni lukee kaikki sarjan kirjat. Anu Holopainen puolestaan tunnusti kirjoittaneensa   Matkalaiset "päästäkseen eroon Syysmaa-sarjasta", sillä kirjasarjan viidennen osan loppuratkaisu ei tyydyttänyt nuoria lukijoita. Tähtisilmät-trilogiansa kolmatta osaa, Lumousta, viimeistelevä Hanna van der Steen kertoi haluavansa kirjoittaa sellaista (varhaisnuorten) kirjallisuutta, joka saa lukijat nauramaan.

Lopuksi vielä katsaus Sinisen linnan kirjaston elokuuhun. Sain kulkea helteisen New Yorkin kaduilla Kesän taittuessa, nauttia Illallista hyytävissä tunnelmissa amsterdamilaisessa ravintolassa, pelätä Rautaöitä Kuopiossa ja eläytyä Korvaamattoman menettäneen naisen suruun. Hieman kepeämmissä tunnelmissa oltiin, kun gradua kirjoittava Emma oli Onnellisesti eksyksissä ja kun lastenkirjoissa Maleena meni kouluun ja Otto loikkasi ojan yli, Ruben selvitti Rouva Mallamudin tapauksen ja me kaikki päätimme Mennä sirkukseen.


Nyt aion nauttia Vera Valan Italiaan sijoittuvasta dekkarista Kuolema sypressin varjossa. Lukuisaa ja lokoisaa viikonloppua kaikille!