Haahuilevaa lukemista, vuosi kuvina -helmikuu ja muistutus arvonnasta

(Jane Austen, aikalaisemme on arvostelukappale, muut kirjastosta.)

Haahuileva lukija tässä hei. Jotkut ihmiset ovat lukijoina(kin) järjestelmällisiä ja lukevat jämptisti yhden kirjan kerrallaan ja siirtyvät sitten seuraavaan. Järjestelmällisilläkin lukijoilla saattaa olla kaksi tai kolme kirjaa kesken saamaan aikaan, esimerkiksi pokkari / e-kirja työmatkoilla ja tiiliskivi iltalukemisena tai hömppäromaani, runokokoelma ja tietoteos vuorottelemassa lukufiiliksen mukaan. Minulla taas on useampi kirja kesken useammasta genrestä, siis useampi tietokirja ja romaani sekä usein myös runo- ja novellikokoelma tai kaksi "yöpöydällä". Lastenkirjoja tulee tietysti myös luettua jatkuvasti; varsinaisista lastenromaaneista olen tänä vuonna tutustunut niin Me Rosvoloihin, Narniaan kuin Harry Potteriinkin.

Olen huomannut, että asiaproosaan on helpompi keskittyä kuin romaaneihin, jos lukemiseen tulee taukoja tai menee jopa useampi päivä, ennen kuin ehtii syventyä kirjaan pidemmäksi hetkeksi kerrallaan. Myös runot ja novellit ovat kiitollista luettavaa lyhyempiin hetkiin. Huomasin, että en ole lukenut aikuisten romaania (loppuun) sitten Murakamin massiivisen 1Q84:n, jonka luin tammikuun lopussa.

Juuri nyt olen kuitenkin päässyt ihan hyvään vauhtiin Jo Barkerin Longbournin talossa -romaanin kanssa. Yleensä vierastan toisten kirjailijoiden tekemiä jatko- ja etko-osia ja muita suosittujen klassikkoromaanien ympärille kehiteltyjä romaaneja, mutta muutamat poikkeukset vahvistavat säännön (ja Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaanin "sisarteos" Siintää Sargassomeri on upea, omalakinen romaani ja yksi lempikirjoistani). Jo Bakerin romaanin jujuna on tarkastella Bennettien talon elämää palvelusväen näkökulmasta. Tähän mennessä Longbpurnin talossa on täyttänyt odotukseni; se ei ole kaunokirjallinen merkkiteos, mutta oikein viihdyttävää lukemista pienessä flunssapöhnässä.

Keskeneräisistä tietokirjoista nostan valokeilaan kaksi erityisen ihanaa ja kiinnostavaa: Heta Pyrhösen tyylikkäästi popularisoitua kirjallisuustiedettä edustavan Jane Austen, aikalaisemme -teoksen ja Erik Kruskopfin kehutun kirjan Kuvataitelija Tove Jansson. Ensinmainitussa käsitellään paitsi Jane Austenin kuutta omaa romaania, myös Jo Bakerin kirjan kaltaisia Austenin teosten uudelleentulkintoja ja populaarikulttuurin Austen-ilmiöitä. Kruskopfin kirjaa olen lähinnä vain selaillut tähän mennessä, tutustunut kuvien kautta aiempaa enemmän "kuvalliseen" Janssoniin.

Helmikuun loppu on ollut masentavan pilvinen ja harmaa, mutta lintujen laulu pitää mielen korkealla ja lupailee varhaista kevättä. Jospa maaliskuussa riittäisi aurinkoa? En muistanut "hyvän sään aikaan" ottaa Vuosi kuvina -haasteen helmikuun kuvaa, joten tämä eilen iltapäivällä otettu harmaanmärkä otos edustakoon nyt helmikuuta, jolloin olisin mieluummin katsonut auringossa hohtavia hankia:

K

Muistutan vielä arvonnasta, jossa voi voittaa Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Suoritan arvonnan joskus huomenna aamupäivästä, ja kaikki siihen mennessä kommentin jättäneet pääsevät mukaan. Arvontapostaukseen pääsee tästä. Oikein ihanaa Kalevalanpäivää ja viikonloppua!

Kotikatsomo: Raja (1/3) – Riikka Pulkkisen romaani tv-draamana

Anja (Kaija Pakarinen) ja Alzheimerin tautia sairastava Antti-puoliso (Seppo Pääkkönen)

Riikka Pulkkisen esikoisromaani Raja nähdään draamasovituksena Ylen Kotikatsomossa. Kolmiosaisen minisarjan ensimmäiinen osa esitettiin sunnuntaina 23.2; itse katsoin ohjelman alkuviikosta Yle Areenasta. En kovin paljoa katso televisiota enkä lukeudu Pulkkisen proosan ylimpiin ystäviin (Totta oli ihan kiva), mutta kun Yleltä otettiin yhteyttä ja ehdotettiin minisarjasta bloggaamista (täysin epäkaupallista yhteistyötä josta en saa mitään palkkiota / lahjoja), päätin katsoa ainakin ensimmäisen jakson. Kotikatsomo on minulle jonkinlainen laadun tae; aivan erityisesti pidin muutama vuosi sitten esitetystä  Naisia kaupungilla -sarjasta.

Rajassa käsitellään vaikeita ja rankkoja aiheita. Kirjallisuuden yliopisto-opettaja Anja on luvannut Alzheimerin tautia sairastavalle miehelleen Antille, että auttaa tätä kuolemaan, kun tauti etenee niin pitkälle, ettei Antti "enää muista". Toinen tarinalinja kertoo lukioikäisestä Marista, johon niljakas äidinkielenopettaja Julian iskee silmänsä. Julianilla on kaunis mutta kiireinen vaimo ja alakouluikäinen Anni-tytär, joka joutuu pärjäämään liikaa yksin vanhempienn hiihdellessä omilla teillään. Dramatisoituina tapahtumat tulevat tavallaan enemmän iholle kuin kirjoitetussa tekstissä, etenkin, kun Pulkkisen tekstissä on jotain sellaista, mikä pitää minut henkilökohtaisesti lukijana etäällä. Tv-sarjan ensimmäinen jakso on joka tapauksessa enemmän johdattelua henkilöhahmojen vaikeimpiin ratkaisuihin, siinä vasta lähestytään rajoja.

Erityisesti Linda Tuomenvirta tekee koskettavan roolin itsetuhoisena ja arkana Marina, ja Elina Kantinkoski on mainio Marin ystävättärenä Tinkana. Ensimmäinen jakso keskittyikin erityisesti nuorten kuvaamiseen, tai sitten Marin tarina vaan sai minut eläytymään vahvemmin kuin Anjan ja Antin tarina, joka jäi vielä etäisemmäksi. Luultavasti katson myös sarjan tulevat jaksot.

Raja-sarjan seuraavat osat esitetään tv1:ssa 2.3 (uusinta 3.3) ja 9.3 (uusinta 10.3) ja sarja on katsottavissa myös Yle Areenasta.

Maria Autio: Varjopuutarha

Maria Autio: Varjopuutarha
Karisto 2014, 202 sivua.

Viimeinen linnakkeeni tässä sietämättömässä puuhamaassa on barokkipuutarha. Se on kallisarvoinen perintö hiljaisuuden ajoilta. Alussa minäkään en tunnistanut sitä vaan pidin pelkkänä ränsistyneenä puistona, amiksen takapihana. Oikotienä, jonka läpi ihmiset harppovat vähän peloissaan. He pälyilevät varjoja tai viskovat halveksien roskia ja pulloja.

Pihla on lukioikäinen tyttö, jonka lievä autismi ja ihmisten ennakkoluulot ovat työntäneet yksinäisyyteen. Pihla muistelee – ja samalla kirjoittaa Kronokselle, mystiselle pojalle – kulkemaansa polkua: tiukkailmeistä tarhantätiä, joka passitti melusta ahdistuvan ja tavanomaisiin lasten leikkeihin kykenemättömän lapsen tutkimuksiin; koulunaloitusta erityisluokalla, jossa ylivilkkaat pojat kiusasivat ja aikuiset rakensivat sermin suojaksi; siirtoa autismiluokalle ja lopulta lukioon, jossa ei ole erityisluokkia eikä luokkia ollenkaan, mutta jossa erityisyys näkyy silti eikä ole helppoa ystävystyä. Muistoissa etualalle nousee Pihla, juureton sijaiskodin kasvatti, jonka kanssa alkanut kaveruus muuttui pian Matjan taholta kiusaamiseksi ja päättyi Pihlan vaihtaessa koulua. Yllättäen Pihla tapaa Matjan uudelleen, omassa paikassaan. Tuo paikka on vanhan puutarhan paikalla sijaitseva puisto, barokkipuutarha, jonka dekadentti ilme ja historia kiehtovat Pihlaa.

En yleensä itke kirjoja lukiessani, mutta Varjopuutarhaa lukiessa eivät kyyneleet olleet kaukana. Autio kuvaa todella koskettavasti lapsen ja nuoren tytön erillisyyden kokemusta. Pihlalla on rakastavat vanhemmat ja kaksi vuotta nuoremmat kaksoissisaret, jotka usein tuskastuvat kömpelöön isosiskoonsa mutta katuvat pian suorasanaisia tiuskaisujaan. Monet kirjassa kuvatut aikuiset sen sijaan raivostuttavat kapeakatseisuudellaan ja kylmyydellään.

Maria Autio kirjoittaa kauniisti ja monisävyisesti ja samalla kuitenkin kohderyhmälle (varhaisnuorille ja nuorille) helposti lähestyttävää tekstiä. Autio kuvaa hyvin ja konkreettisesti Pihlan kokemaa väsymystä mieltä kiihdyttäneiden välikohtausten tai suurten pettymysten jälkeen: ensimmäinen raivokohtaus koulussa vie mehut niin, että Pihla nukahtaa sänkyynsä kuraiset saappaat jalassa, ja kun koulukaveri ei tulekaan sovitusti kylään, Pihla nukahtaa jälleen ja vieraalle varattu jäätelö sulaa lammikoiksi lattialle. Jaksot, joissa Pihla muistelee varhaislapsuutensa tapahtumia, olisivat helposti saattaneet vaikuttaa keinotekoisilta (kuinka paljon lapsi todella voi muistaa, etenkään asioista, joita hän ei tapahtumahetkellä ole ikänsä takia täysin ymmärtänyt), mutta muistot asettuvat luontevaksi osaksi muuta kerrontaa.

Vaikka Varjopuutarhan kerronnan rytmi on rauhallinen ja kirjassa on melko paljon kuvailua ja muistelua, on Autio onnistunut rakentamaan romaaniin myös jännitteen, joka kulkee ja kuljettaa läpi kirjan. Mikä merkitys vanhalla puutarhalla on? Millainen tyttö Matja oikeastaan on, ja kuka on Kronos? Ja ennen kaikkea: miten Pihla pärjää, saako hän kokea todellista ystävyyttä rikkaan sisäisen elämänsä rinnalla?

Harriet Weckman: Kynällä vai siveltimellä – Helena Westermarck (1857–1938)

Harriet Weckman: Kynällä vai siveltimellä
Helena Westermarck 1857-1938
Med pensil eller penna?, suom. Paavo Siltala.
Otava 2009, 125 sivua.

Mitä tarkoitettiin puheella mallien rumuudesta ja siitä, miten naisen ei sopinut maalata, oli minulle käsittämätöntä ja on käsittämättömänä pysynytkin. Minä puolestani pidin mallejani kiinnostavina, minua viehättivät toisen punaiset hiukset ja hänen ihonsa herkät värivaihtelut, ja tumma tyttö muodosti punatukkaiselle suotuisan vastakohdan. Tunsin itseni onnelliseksi kun täynnä nuoruuden intoa levein siveltimenvedoin yritin toistaa mitä luonnossa näin, eikä minulla ollut ajatustakaan maalata kuten maalasin uhmatakseni sillä yleisön makua tai sen käsitystä kauniista ja rumasta. (Helena Westermarck muistelmissaan maalauksensa Silittäjättäriä (Tärkeä kysymys) vastaanotosta.)

Odotellessani Riitta Konttisen neljästä naistaiteilijasta ja heidän ystävyydestään kertovaa Taiteilijatoveruutta-teosta (Siltala, huhtikuu) haluan tutustua paremmin kuhunkin taiteilijaan erikseen. Oikeastaan vain Helen Schjerfbeckistä tiedän vähän enemmän ja Maria Wiikin työt ovat tuttuja, kun taas Ada Thilén ja Helena Westermarck ovat jääneet vieraammiksi niin tuotantonsa kuin elämäkertojensa osalta. Lukiessani Harriet Weckmanin elämäkertaa Kynällä vai siveltimellä huomasin, että pidän Helena Westermarckin maalauksista kovasti ja että myös taiteilijan persoona ja elämäntarina on tutustumisen arvoinen.

Maalauksesta Kun äiti on poissa väittyy taiteilijan myötätunto köyhiä lapsia kohtaan.

Helena Westermarckin nuoruudessa ei ollut lainkaan itsestäänselvää, että tytöt saivat koulutusta muuhun kuin kodinhoitoon, käsitöihin ja seurustelutaitoihin edes säätyläispiireissä, joihin Helena yliopistokamreeri Nils Christian Westermarckin ja professorintytär Constance Blomqvistin tyttärenä kuului. Tyttökoulun jälkeen Helena opiskeli yksityisesti kieliä ja ainekirjoitusta Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa (keisarin hylättyä joitakin "erivapaus sukupuolesta" -hakemuksia vuonna 1873 kukaan nainen ei rohkennut hakea tätä yliopisto-opintoihin oikeuttavaa vapautusta muutamaan vuoteen) ja vuonna 1874 hänet hyväksyttiin Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun. Myöhemmin Helena opiskeli muutaman vuoden taidemaalari Adolf von Beckerin perustamassa yksityisessä akatemiassa.

Vuonna 1879 Helena Westermarck matkusti ensimmäistä kertaa Pariisiin opiskelemaan. Naiset eivät saaneet opiskella Pariisin taideakatemiassa, mutta monissa yksityisissä akatemioissa kylläkin, ja Helena aloitti opinnot madame Trélat'n ateljeessa. Hän sai kannustusta ja ohjausta useilta nimekkäiltä taiteilijoilta ja verkostoitui samalla muiden pohjoismaisten naistaiteilijoiden kuten jo alussa mainittujen Schjerbeckin (johon Helena oli tutustunut jo Beckerin piirustuskoulussa), Wiikin ja Thilénin sekä Elin Danielsonin ja Agda Lindquistin kanssa. Myöhemmin Westermarck kirjoitti elämäkerran muiden muassa läheisistä ystävistään Wiikistä ja Thilénistä, ei kuitenkaan itseään kauemmin eläneestä ja yksityiselämänsä suhteen pidättyväisestä Schjerfbeckistä.

Schjerfbeckin näkemys Westermarckista ja Westermarckin näkemys Thilenistä.

Helena Westermackin taiteellinen läpimurtoteos oli Silittäjättäriä (Tärkeä kysymys), jonka hän maalasi Pariisista palattuaan 1883. Teos oli esillä samana vuonna Kööpenhaminan suurnäyttelyssä, jossa se sai ristiriitaisen vastaanoton. Kiistämättömällä taidokkuudellaan Silittäjättäret lunasti lahjakkaaseen nuoreen taiteilijaan asetetut odotukset, mutta teoksen vaatimatonta aihetta (arkinen kohtaus piikojen elämästä), "rumia" malleja ja impressionistiseen tyylisuuntaukseen liitetty "viimeistelemätön" maalaustapa.

Helenan ura ammattimaisena taidemaalarina hiipui muutamia vuosia myöhemmin ja kuvataide jatkui 1890-luvun alun jälkeen enemmänkin harrastuksena. Yksi syy tähän oli vuonna 1884 alkanut keuhkosairaus, jonka vuoksi voimia ei riittänyt maalaamiseen. Toinen syy oli se, että kirjoittaminen alkoi vetää  Helenaa yhä enemmän puoleensa, ja julkaistut tekstit saivat voittopuolisesti kiittäviä arvioita. Kirjoittamalla – kertomuksia, taide- ja kirjallisuusarvosteluja, lehtiartikkeja, elämäkertoja, novelleja ja romaaneja – Helena Westermarck koki myös voivansa ilmaista itselleen tärkeitä asioita paremmin kuin maalaamalla. Kirjailijana hän halusi vaikuttaa muun muassa naisten asemaan ja oli mukana perustamassa Naiasialiitto Unionia vuonna 1892.

Kirjoittamisen ja naisasiatoiminnan ohella naimattomana pysytellyt Helena Westermarck toimi joitakin vuosia piirustuksenopettajana. Piirtäminen ja maalaaminen kulki mukana aktiivisten taiteilijavuosien jälkeenkin; Helena teki piirroksia ja akvarelleja luonnosta ja maalasi muotokuvia sukulaisistaan ja ystävistään.

Kaksi sielua asuu kehoparkaani,
ne ovat varttuneet siellä yhdessä. 
Toinen sielu on maalarin, 
joka ei tunne voivansa hyvin
ellei sanoja maalata saa.
Toinen sielu on kirjailijan, 
joka ei tunne voivansa hyvin, 
ellei värejä kirjoittaa saa.
(Helena Westermarckin runo)

Tasan viisi vuotta nuorempi veli, Helenalle hyvin läheinen "piilokaksonen" Edvard Westermarck oli arvostettu antropologi ja kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia tiedemiehiä.

Kirjasta lisää: Maarit Leskelä-Kärki Agricolassa.

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu
Gummerus 2014, sivua.

Sinulle 
minä rakentaisin
sillan yli ruskean kuraveden
             pitkospuut loskan halki
Kutoisin kaamoksen harmaaksi huovaksi
sinun kietoutua 

Katriina Ranteen esikoisteos Minä, sisareni oli kaunis ja lyyrinen romaani. Kirjailijan toinen julkaistu teos, runokokoelma Ohikulkijan tuoksu on kaunis ja arkinen kirja, jossa mainitaan niin HTML-koodi kuin akvarellilehmukset. Lukukokemuksena Ohikulkijan tuoksu oli minulle hyvin samantapainen kuin vain vähän aiemmin lukemani Asta Honkamaan Naisen maisema: lukiessani soljun kauniiden sanojen virrassa, välillä jään makustelemaan jotakin kiinnostavaa ajatusta tai erityisen herkkää ilmaisua, kuljen tunnelmasta, tilasta ja tarinasta toiseen. Kun pääsen loppuun, en oikein tiedä, millaisella (runo)matkalla olen ollut ja mitä tästä kaikesta sanoisin.

Jotkut Ranteen runoista tuntuvat rakkausrunoilta (itseasiassa kirjan takakannen mukaan "Ohikulkijan tuoksun jokainen runo on rakkausruno", mutta perinteisemminkin tulkittuna moni on sitä), säkeiltä tuntemattomalle, joka kaadat maitoa kahviisi juuri kun / minä olen avannut maitotölkin / viereisessä asunnossa / ja minä nostan tölkin kevyempänä. Toiset runot tarttuvat selväsanaisesti elämän varjopuoliin ja maailman epäkohtiin: Joka kahdeksas sekunti / yksi lapsi kuolee puhtaan veden puutteeseen. Runot ovat romanttisia ja täynnä kohtalontunnetta, mutta niitä keventää hienoinen ironia, kuin ikkunaverhojen välistä häilähtävä valo.

Ohikulkijan tuoksu kertoo joitakin kutkuttavia tarinoita, kuten Jokainen mies, jonka kerran tapaan, elää kaksi elämää / Toisessa emme enää kohtaa, hän kulkee pohjoiseen, / katselee tundraa, kerää yökiitäjiä. Miehen kädet kovettuvat. / Hän ei tiedä toisesta elämästään, jossa hieroo jasmiiniöljyä / minun selkääni, jossa hänen kosketuksensa virtaa lävitseni tai Hätä on tämän näköinen: / juokset kurassa ja hiessä pysäkille, matkalaukun / kahva hajoaa, nouset väärään junaan. Joku / on vienyt kenkäsi. Räntäsade on vaakasuoraa. Palaan siihen, mitä tämän postauksen alussa hapuilin: Katriina Ranteen romaanin vahvuus oli kieli ja hänen runojensa vahvuus ovat tarinat. Nautinnollista lukea. 

Teetä juodessa elämä on huulia vasten.
Mutta vasta vanhat teelehdet, kaikkensa antaneet
hylätyssä, juomalasiin työnnetyssä siivilissä
hehkuvat lämpöä joka kirjoo lasin sisäpinnan
hitaalla höyryllä, herkällä ja kauniilla
maailmalta unohtuvalla.

Muissa blogeissa sanottua: P.S. Rakastan kirjoja, Kirjakaapin avain, kirjailijan oma blogi Aarteidenkerääjä

Haasteet: Runohaaste 2014

Mary Oliver: Joutsen

Mary Oliver: Joutsen. Runoja ja proosarunoja
Swan: Poems and Prose Poems,
suom. Pertti Nieminen ja Tuulia Toivanen.
Basam Books 2013, 88 sivua.

 Runoilija uneksii vuoristosta

Joskus minä väsyn päiviin, kaikkiin niiden oikkuihin ja puuskiin. 
Minä tahdon kiivetä jotakin vanha, harmaata vuorta 
                                                         hitaasti, käyttää
siihen loppuelämäni, levätä usein, nukkua
mäntyjen alla tai niiden yläpuolella, paljailla kallioilla. 
Tahdon nähdä, kuinka monta tähteä on vielä taivaalla
jonka me olemme nyt sammuttaneet vuosiksi, 
                                                         vähintään vuosisadaksi.
Tahdon katsoa taakseni kaikkeen, antaa anteeksi kaiken, 
tyynesti, tiedänhän kaiken sen, mitä tarvitsee tietää.
Kaikki tuo kiire! Ei maailma sellainen ole!
Miten hiljaiset ovat puut, niiden runous on vain niissä itsessään.
Tahdon ottaa hitaita askelia ja ajatella
                                              tarkoituksenmukaisia ajatuksia. 
Kymmenessä tuhannessa vuodessa, kenties, pala vuorta luhistuu.


Pulitzer-palkittu Mary Oliver (s. 1935) oli minulle tuntematon runoilija, ennen kuin luin hänen runoistaan parista kirjablogista. Oliverin runoista poimituissa sitaateissa minua viehätti kerronnallisuus, luonnon kunnioitus ja elämänviisaus. Kotimaassaan Oliver on rakastettu runoilija ja esseisti, ja hänen viimeisin kokoelmansa ilmestyy suomeksi Pertti Niemisen ja Tuulia Toivasen kääntämänä.

Teoksessa on suomentajien esipuhe, jossa kerrotaan Mary Oliverin elämästä, tuotannon teemoista ja valaistaan myös joitakin runojen kääntämisessä vastaan tulevia haasteita: kun Oliver kirjoittaa runossaan ("Kuljen kesannon ohi") rikkaporkkanasta, joka on englanniksi "Queen Anne's lace" eli "Kuningatar Annen pitsi" ja sommittelee runonsa typografisesti pitsimäiseen muotoon, ei suomennoksessa ole mahdollista tavoittaa kaikkia nyansseja. Onneksi näitä merkityksiä on kuitenkin avattu esipuheessa, samoin kuin Oliverin tuotannon kantavia teemoja – luontoa, uskoa ja mielikuvitusta.

Oliverin runoissa pienet tavanomaiset yksityiskohdat saavat uusia merkityksiä, arjessa on taikaa ja  joki sisältää keskeneräisen tarinan, kettu tuntee kaipuun jonka nimeä emme tiedä, kolibrilla on pesäpaikka kirjahyllyn nurkkauksessa, rikkaporkkana hankaa valkeita kasvojaan auringon rievulla ja kirjoituskone on humisemassa, valmiina lähtöön. Runot ovat usein pieniä tarinoita tai tuokiokuvia. Yksi suosikkirunoistani on "Joka puolella taloa, varhain aamulla", jossa runoilija katsoo koiranpennun onnellisia silmiä ja pelargonin lehtiä, syö aamiaista ja avaa uuden paketin lumivalkoista kirjoituspaperia, valmiina työhön.

Suosittelen Mary Oliverin runoja myös "runokammoisille", sillä nämä runot ovat syvällisiä olematta vaikeatajuisia ja monimerkityksellisiä olematta monimutkaisia. Oliverin tavasta kirjoittaa vanhenemisestaan ja luontosuhteestaan tulee mieleen rakastettu suomalaisrunoilija Eeva Kilpi.

Mary Oliverin runoihin on ihastuttu myös Peilikirjoitusta ja Pinon päällimmäinen -blogeissa.

Haasteet: Runohaaste 2014

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin & Ystävänpäiväarvonta!

[Sei Shõnagon kirjoittaa]

On nautinnollista katkaista kirsikkapuusta pitkä, kaunis, kukkiva oksa ja asetella se suureen maljakkkoon. Tämä on erityisen ilahduttavaa, jos lähistöllä istuu vieras juttelemassa.

Tiedetään, Sei, miten ilahduttavaa, okashi, olisikaan jutella kanssasi kirsikankukkaikebanan äärellä!

Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013) on hyvä kirja lukea ystävänpäivänä: kirja kertoo unelmien toteuttamisesta ja rohkeudesta, mutta myös ystävyydestä, joka kantaa vuosisatojen taakse. Kankimäki, nelikymppinen mainos- ja kustannustoimittaja 2000-luvun Suomessa tuntee ystävyyttä ja sielunsisaruutta 900-luvun Japanissa eläneen hovinaisen ja kirjailijan Sei Shõnagon kanssa. Kankimäki matkustaa Kiotoon tutustuakseen paremmin Seihin ja tämän Tyynynaluskirjaan. Samalla hän kirjoittaa Asioita-kirjaansa, jossa hän puhuttelee meitä lukijoita kuin ystävää. Kankimäki jakaa lukijoiden kanssa innostuksensa ja kaipuunsa kokea jotakin uutta, mutta myös kommelluksensa, vastoinkäymisensä ja epävarmuutensa. Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja kirjoittikin Kankimäelle "vastauskirjeen", jossa kertoo kirjan herättämistä tunteista. Ystävänpäivän teemaan sopii vielä sekin, että itse kiinnostuin Kankimäen kirjasta nimenomaan blogiystävien lämpien suositusten myötä: Arjan lisäksi kirjasta ovat bloganneet innostuneesti ainakin Kirsi, Liisa, Sara, Hanna, Katja, Joana, Salla ja Minna, ja Blogistanian Tieto-kisassa kirja äänestettiin viime vuoden toiseksi parhaaksi tietokirjaksi.

Mikään varsinainen tietokirja Asioita ei ole, vaikka opinkin sitä lukiessani paljon Japanista, sen kulttuurista, tavoista, historiasta ja nykypäivästä. Kankimäki kirjoittaa matkakertomusta tai -päiväkirjaa, ja kuten kyseisessä genressä parhaimmillaan, matkaa tehdään myös omaan sisimpään.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -kirjan myötä tutustuin myös uuteen miki-formaattiin, jonka Otava lanseerasi viime keväänä. Kankimäen teksti on henkilökohtaisuudessaan erityisen sopivaa tällaiseen pieneen kirjaan, jonka voi sujauttaa vaikka taskuun (tai tyynyn alle!) Sen sijaan taas Sein listat – listat asioista joita ei voi verrata tai asioista jotka harmittavat tai niistä, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin eivät ehkä tässä versiossa pääse typografisesti oikeuksiinsa pienillä, keskeltä taittuvilla sivuilla. Miki-kirjaahan luetaan vaakatasossa ja kaksi sivua muodostaa ikään kuin yhden sivun. Kirjaa pitäisi periaatteessa olla mahdollista lukea vaikka yhdellä kädellä, mutta itse en vielä oppinut taktiikkaa vaan autoin yleensä toisen käden sormilla virsikirjapaperin ohuita sivuja kääntymään. Pidän kuitenkin siitä, miltä kirja ja paperi tuntuvat kädessä ja siitä, miten keveästi ja nopeasti lukeminen tuntuu sujuvan, joten aijon jatkaa miki-formaattiin tutustumista – kenties mekin vielä ystävystymme.


Ystävänpäivän kunniaksi järjestän pitkästä aikaa blogiarvonnan. Pyysin Otavalta oman lukukappaleeni lisäksi kolme Asioita-mikiä arvottavaksi blogini lukijoille. Jos Kankimäen kirja tai miki-formaatti kiinostavat, niin nyt on mahdollisuus voittaa oma kappale!

Arvonnan säännöt ovat yksinkertaiset: huikkaa kommenttilaatikkoon, jos haluat osallistua arvontaan. (Anonyymit kommentoijat, jättäkää nimimerkki ja mielellään myös sähköpostiosoite.) Ilahdun mahdollisista arvonnan linkityksistä, mutta sillä ei tässä arvonnassa ole vaikutusta arpalippujen määrään. Hiihtolomista johtuen arvonta-aika on kaksi viikkoa, eli suoritan arvonnan perjantaina 28.2 helmikuuta. Voittoarpoja nostetaan kolme, ja jokainen voittaja saa yhden kappaleen Asioita-mikiä. Postitan kirjoja Suomen rajojen sisällä.

Onnea arvontaan ja ihanaa ystävänpäivää!

Asta Honkamaa: Naisen maisema

Asta Honkamaa: Naisen maisema
Books North 2014, 41 sivua.

Asta Honkamaan esikoisteos Naisen maisema kertoo pitkistä kesäpäivistä mökillä, saunomisesta samoilla lauteilla äitien ja äidinäitien kanssa kun viisikymmentä vuotta on päällekäin kulumassa samanaikaisesti, pitkistä aamukahveista sillä aamukahvissa pysyttely pysäyttää ajan ja nainen elää novellihetkiään, elokuvahetkiään Kokoelmassa matkustetaan Alavudella ja New Yorkissa, nautitaan ja ahdistutaan ruuasta, seistään yöllä yksin rautaisella puutarhapöydällä tyllihameessa.

Aivan ensimmäiseksi huomioni kiinnittyy siihen, keitä ovat kokoelman alkupuolen runojen he, jotka tuntevat toistensa hengityksen hajun ja tuntevat toistensa tavan nostaa suortuvat kasvoilta. Ovatko he rakastavaisia, siskoksia, ystäviä vai kenties serkuksia? Toinen mieleen nouseva kysymys oli, että ovatko nämä tekstit runoja ja jos ovat, niin miksi? Osa kokoelman teksteistä onkin nimetty tarinoiksi, joitakin tekstejä voisi luonnehtia proosarunoiksi, mutta osa teksteistä on asettelultaan kuin perinteistä säkeisiin jaettua runoa, jossa ei kuitenkaan ole lyyristä rytmiä.

Naisen maisema on lempeä maisema, mutta se on myös karu maisema. Teksteissä on leppeää kesätuulta ja raivoisaa kiihkeyttä. Honkamaa kirjoittaa kauniisti ja rujosti, tunnelmat vaihtelevat kuin painostavan helteisenä kesäpäivänä.


Naisen maisemaa ovat katselleet myös ainakin Jenni, Mari A ja kirsimaarit

Haasteet: Runohaaste 2014

Lukeva sydän voi hyvin -ilta Wsoy:lla

Kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson haastattelee Laura Lähteenmäkeä, Katja Kaukosta ja Tommi Kinnusta. 

Minulla oli tällä viikolla ilo osallistua Wsoy:n Lukeva sydän voi hyvin -iltaan, jossa tutustuttiin kustantamon kevätuutuuksiin ystävänpäivää ennakoivissa sydämellisissä ja rakkaus-teemaisissa tunnelmissa. Kuntantajan tervehdyksen jälkeen haastateltiin ensimmäiseksi Jenni Kauppilaa, jonka elämäntaito-opas Rakastan, siis olen kannustaa jokaista aitoon läsnäoloon ja itseensä tutustumiseen, ja illan mittaan kuulimme myös muun muassa Roman Schatzin uudesta kirjasta, joka kertoo, kuinkas muuten, Suomesta. Esitellyistä tietokirjoista minua kiinnostavat erityisesti psykiatri Hannu Lauerman Hyvän kääntöpuoli sekä Pia Maria Montosen on kirjoittamat Brita Kekkosen (1927-2013) muistelmat, Valtakunnan miniä. Molempia kirjailijoita oli ilo kuunnella: Lauerman haastattelusta jäi erityisesti mieleen se, että väkivaltarikokset ovat Suomessa vähentyneet viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ja siitä on kiittäminen muun muassa laadukasta terveydenhuoltoa ja sosiaalityötä. Montosen haastattelusta taas muistan, kuinka K. J Fagerholmin tyttären Britan lapsuudenperhettä luonnehdittiin italialaistyyliseksi, paljon yhdessä viihtyväksi perheeksi, kun taas hänen tulevan aviopuolisonsa Tanelin, jonka vanhemmat olivat presidentti Urho Kekkonen ja Sylvi Kekkonen, lapsuudenperheen kulttuuri oli hyvin erilainen: perheenjäsenet viihtyivät omissa oloissaan saman katon alla.

Wsoy:n kaunokirjallinen tuotanto on viime vuosina tuntunut saaneen jonkinlaista uutta virettä, niin paljon kiinnostavia kirjoja on syksyä hiljaisemmassa keväässäkin ilmestymässä. Laura Lähteenmäen uusimman romaanin Ikkunat yöhön olinkin jo lukenut, ja oli kiinnostava kuulla kirjailijan omia ajatuksia kirjasta. Illan teeman mukaisesti tätäkin teosta tarkasteltiin rakkauden näkökulmasta. Ikkunat yöhön kuvaa ennen kaikkea äidin rakkautta ja rakkaudettomuutta sekä sitä, miten suvun rakkaus kannattelee lasta ja vastaavasti suvun rakkaudettomuus jättää pysyviä haavoja. Kysyttäessä tämän romaanin rakkainta henkilöhahmoa Lähteenmäki sanoi laittaneensa omia tunteitaan ja ajatuksiaan erityisesti Elsan, 1950-luvulla nuorena äitinä masennuksesta kärsineeseen hahmoon, mutta tarinan edetessä Elsa oli "alkanut elää omaa elämäänsä" ja muuttunut kirjailijalle etäisemmäksi, kun taas Elsan eksentrinen erakkotytär Asta alkoi tuntua läheisemmältä.

Katja Kaukosen Kohina kertoo osin samankaltaisista teemoista kuin Lähteenmäen Ikkunat yöhön: myös Kaukosen romaanissa lapsi kärsii äidinrakkauden puutteesta ja läheisten välinpitämättömyydestä tai vääristä tavoista auttaa. Pienestä pojasta kasvaa arkkitehti Alvar Malmberg, joka pakenee kriisejään syrjäiselle ja tuuliselle saarelle - mutta ei pääse sielläkään pakoon mielensä kohinaa. Haluan ehdottomasti tutustua Kaukosen kirjoihin, joita on kehuttu erityisesti kielen ja tunnelmien taituruudesta.

Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys kiinnostaa niin ikään. Pidän suku- ja perhetarinoista, ja romaanin sijoittuminen Kuusamoon tuo kaltaiselleni etelän ihmiselle oman eksoottisen sävynsä. Rakkausteeman mukaisesti Kinnunen sai ottaa kantaa siihen, miten rakkaus ilmenee Neljäntienristeyksen tarinassa - kuulemma romaanin ihmiset ilmaisevat rakkauttaan ja välittämistään (perimiehiseen tapaan) ennen muuta tekemällä ja rakentamalla.

Kevään käännöskirjatarjontaa edusti iranilaissyntyinen  kirjailijavieras Sarah Delijani, joka hurmasi välittömyydellään ja lämmöllään. Delijanin esikoisromaani Jakarandapuun lapset kertoo fiktiivisesti, mutta kirjailijan suvun tarinoihin ja Iranin lähihistoriaan punoutuen ihmisistä vallankumouksen jaloissa. Vierastan kovin rankoista, tosipohjaisista aiheista kertovia romaaneja ja Jakarandapuun lapset on saanut kaunokirjallisena teoksena varsin laimean vastaanoton ainakin Suomessa, mutta laitoin teoksen uudelleen harkintaan, kunhan olen lukenut erään toisen, niin ikään historiallisiin poikkeusoloihin sijoittuvan rankan romaanin.

 Jakarandapuun lasten lisäksi sain läksiäisiksi Jaakko Hintikan teoksen Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka, jonka olinkin jo lukenut, sekä lasten luukkukirja Kävellen ympäri maailmaa, jonka niin ikään olin jo kirjastosta varannut mutta joka toivotettiin riemulla tervetulleeksi omaan kirjahyllyyn. Kiitokset mukavasta illasta kaikille asianosaisille!

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus

 Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus
The Love of a Good Woman, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2014 (1. suomenkielinen painos 2000), 386 sivua.

Mikä nautinto. Sain asettua paikalleni ja katsella ihmisiä lainauspöydän takaa, sain olla pystyvä ja reipas ja suhtautua ystävällisesti niihin jotka lähestyivät minua. Nautin kun minua pidettiin ihmisenä, jolla oli kaikki langat käsissään, jolla oli selkeä tehtävä elämässä. Nautin voidessani luopua paikoilustani ja vaeltelustani ja unelmoinnista ja ryhtyä kirjastotytöksi. 

Tietenkin minulle jäi nyt vähemmän aikaa lukeiseen, ja joskus kun hetken pitelin jotain kirjaa kädessäni työpöytäni takana – pidin sitä kädessäni kuin mitä hyvänsä esinettä, en niin kuin astiaa joka minun olisi heti tyhjennettävä – koin hetken kauhun niin kuin unessa, jossa huomaa olevansa väärässä rakennuksessa tai unohtaneensa tenttiajan ja tajuaa että se on vain jonkin oudon luonnonmullistuksen tai  elämänikäisen virheen huippu. (Novellista Cortesin saari) 

Alice Munro on kirjailija, jota haluan lukea aina vain lisää, ja ainakin tähän mennessä jokainen vastikään Nobel-palkitulta kirjailijalta lukemani novellikokoelma on tuntunut vielä aiemmin luettujakin paremmalta ja samalla aivan omanlaiseltaan. Niin myös Hyvän naisen rakkaus, neljäs Munrolta lukemani kirja. Suketus ja Noora kirjoittivat tästä kokoelmasta niin kiinnostavasti, että teos piti saada lukuun mitä pikimmin. Hyvän naisen rakkaus olikin loistohankinta*, sillä se tehosi minua jo pidempään vaivanneeseen (fiktion) lukujumiin ja luin kirjan alusta loppuun viikonlopun aikana. Munron novellien juonet koukuttavat kuin parhaatkin dekkarit, mutta samalla kieli (Kristiina Rikmanin oivana käännöksenä) ja kerronta ovat niin rikasta ja täyteläistä, että aivan pakahtuu.

Munron tuotannolle ominaiseen tapaan myös Hyvän naisen rakkaus -kokoelman novellit kertovat ihmissuhteiden käännekohdista. Tapahtumat ovat usein ulkoisesti varsin tavanomaisia, mutta juonenkäänteisiin punoutuu toisinaan myös (selvittämättömiä) rikoksia. Monessa novellissa kerronta tapahtuu kahdessa aikatasossa, ja vielä useammassa palataan vuosikymmenten taa muistoissa tai ennakoidaan tulevaa. Toisinaan myös näkökulmat vaihtelevat niin, että tarina ristivalottuu kiinnostavasti.

Kokoelman avaava niminovelli on yksi suosikeistani. Novellissa on lyhyt prologi, jonka luin nopeasti mutta palasin siihen päästyäni tarinan loppuun – ja prologi ikään kuin sulki novellin avoimen lopun. "Hyvän naisen rakkaus" -novelli alkaa kuvauksella Walleyn pikkukaupungin pojista, jotka löytävät optikko Willensin ruumiin joesta ja vaeltelevat ympäriinsä miettien, miten kertoisivat löydöstään ja kenelle. Novellin myöhemmissä luvuissa seurataan Enid-nimisen kotisairaanhoitajan töitä ja ajatuksia hänen huolehtiessaan munuaiskerästulehdukseen kuolevasta rouva Quinnista ja tämän perheestä. Tämän novellin viimeisiä sivuja luin henkeä pidätellen.

Toinen suosikkini, "Cortesin saari", vihjaa sekin selvittämättömään henkirikokseen, mutta kyseinen tapauus on sattunut kauan ennen sitä aikaa, josta kertoja kertoo. Kertoja muistelee aikaa, jolloin hän oli nuori aviovaimo, epäkäytännöllinen emäntä ja intohimoinen lukutoukka sekä pöytälaatikkokirjailija. Kertoja koettaa vältellä yläkerran eksentristä ja häijynoloista rouva Gorrieta, mutta ajatuu tämän halvaantuneen aviomiehen iltapäiväseuraksi ja saa tahtomattaa selville salaisuuden vuosien takaa. Novellissa on pahaenteistä tunnelmaa, mutta myös hiljaista hilpeyttä ja huumoria, ja kertojapäähenkilö saa novellin aikana paremman otteen elämästään.

Kokoelman päättävästä "Äitini uni" novellista tuli mieleen Carol Shieldsin tyyli (Kivipäiväkirjoissa) ja myös Ulla-Lena Lundberg (Marsipaanisotilaassa). Novellin tunnelmassa on jotain taianomaista, kun kertoja kuvailee aikaa ennen syntymäänsä ja pikkuvauva-aikanaan, piirtäen samalla elävän kuvan synnytyksen jälkeisessä väsymyksessä ja hämmennyksessä kamppailevasta äidistään ja kahdesta omalaatuisesta tädistään.

En muista, milloin olisin viimeksi nauttinut lukemastani niin paljon kuin näistä novelleista. Janoan jo lukea lisää Munroa!

Huomaa Kirjaintenvirrassa-blogista poimittu sitaatti! Turun sanomien mainintaa romaanikirjailijuudesta kyllä vähän ihmettelen, sillä Munro on tunnettu nimenomaan novelistina.

*Kirjaa ei ole tällä hetkellä saatavana kovakantisena, mutta koska haluan lukea nämä novellit joskus uudestaankin, muovitin kannet. Huonoin puoli pokkaripainoksessa onkin sisällysluettelon puuttuminen, mikä hankaloittaa kokoelman hahmottamista ja tiettyihin novelleihin palaamista.

Haasteet: 14 nobelistin teosta vuonna 2014

Nobel-kirjailijoistaankin tunnettu Tammen Keltainen kirjasto muuten täyttää tänä vuonna 60 vuotta – onnittelut ja kiitokset!

Henry David Thoreau: Kävelemisen taito

Henry David Thoreau: Kävelemisen taito
Amerikkalainen alkuteksti "Walking" ilmestyi
The Atlantic Monthlyn kesäkuun 1862 numerossa.
(Teoksen on aiemmin julkaissut suomeksi
kustannusosakeyhtiö Jack-in-the-Box 1997)
Basam Books 2013, 77 sivua.

Voin vaivatta kävellä kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä tai kuinka monta mailia tahansa. Aloitan kotioveltani kulkematta yhdenkään talon ohi, ylittämättä tietä muualla kuin siellä missä kettu ja minkki sen tekevät: ensin joen sitten puron reunaa, minkä jälkeen tulevat niitty ja metsänlaita.

Henry David Thoreaun (1817–1882) klassikon aseman saavuttanut Elämää metsässä ja vähän tuntemattomammaksi jäänyt Vaellus vuorelle ja muita esseitä ovat nautittavaa luettavaa, jonka parissa voi rentoutua ja rauhoittua, pohdiskella ja inspiroitua. Samalla tavoin toimii tämä lyhyempi teos, Kävelemisen taito, essee joka on ilmestynyt alunperin pian Thoreaun kuoleman jälkeen amerikkalaisessa aikakausijulkaisussa. Nimensä mukaisesti Thoreau esittelee tässä esseessä lempipuuhaansa, kävelyä luonnossa ilman varsinaista päämäärää. Kuten tunnettua, kävellessä ajatuskin kulkee paremmin, ja Thoreau tulee kävelynsä lomassa kertoneeksi näkemyksiään niin Englannin kirjallisuudesta ("Se on oleellisesti kesyä ja kultivoitunutta kirjallisuutta" jonka "erämaa on viheriöivä metsä ja villi-ihminen joku Robin Hood") sekä siitä, millainen maaperä on sopiva "kasvualusta" runoilijoille ja filosofeille.

Thoreau samoilee Uuden Englannin Massachusettsissa, metsissä, vainioilla ja kukkuloilla. Hän ei kävele saadakseen liikuntaa, vaan etsiäkseen "elämän lähteitä", saadakseen ajatuksiinsa "tuulta ja aurinkoa". Samalla hän tarkkailee lintujen ja eläinten puuhia, vuodenaikojen vaihtelua ja satunnaisesti kohtaamiaan ihmisiä.

Henry David Thoreau ihannoi kaikkea villiä: villiä luontoa, eläimiä ja ihmisiä. Luontofilosofi toivoisi aitauksiin suljetun nautakarjan ja itsensä sisätiloihin istumaan ja askaroimaan sitoneiden ihmisten nousevan kapinaan. Tilustensa rajoja tarkistava maanomistaja herättää Thoreaussa huvittunutta ylenkatsetta; itse hän kulkee mieluiten mailla, joita kukaan ei ole vielä kesyttänyt omakseen eikä juuri astele teitä pitkin vaan etsii omat reittinsä ja polkunsa metsistä. Järjestyneen yhteiskunnan, politiikan ja arkiset velvollisuudet filosofi jättää mielellään taakseen lähtiessään kävelylle pohtimaan alkuperäiskansojen viisasta luontosuhdetta. Kuitenkin Thoreaun katsantokanta on hyvin amerikkalainen ja hänen käsityksensä eri kansoista ja kulttuureista hyvin stereotyyppisiä. Yhdysvallat edustaa hänelle edistystä ja tulevaisuutta, Eurooppa menneistyyttä ja rappeutuneisuutta, vaikka Vanhan maailman mytologioista voikin ammentaa viisautta. Nämä käsitykset ulottuvat Thoreaun kävelytottumuksiin asti, hän kääntää aina selkänsä Euroopalle ja suuntaa sinne, minne kansatkin ovat hänen mukaansa aina vaeltaneet eli länteen:

Länteen lähden vapaaehtoisesti, mutta itään menen vain pakon edessä. [– –] Minun on kuljettava kohti Oregonia eikä Eurooppaa. Tätä tietä kansakunta liikkuu, ja voin sanoa että ihmiskunta etenee idästä länteen. Muutaman vuoden olemme olleet todistamassa kaakkoisen asuttamisen ilmiötä Australiassa; mutta tämä vaikuttaa meistä vääränsuuntaiselta liikkeeltä eikä australialaisten ensimmäisen sukupolven henkisestä ja fyysisestä luonteestä päätelleen ole vielä osoittautunut menestyksekkääksi kokeeksi.

Thoreau oli kuitenkin monessa suhteessa aikaansa edellä kannattaessaan ihmisten tasa-arvoa ja vastustaessaan orjutta, joka hänen elinaikanaan rehotti etenkin Yhdysvaltojen etelävaltioissa. Ympäristöajattelijana Thoreau on edelleen ajankohtainen, kenties jopa ajankohtaisempi kuin aikanaan: "Nykyään lähes kaikki inhimillinen edistys, sellaiseksi kutsuttu, kuten talojen rakentaminen ja metsän ja suurten puiden kaataminen pelkästään ruhjoo maiseman ja vie siltä kaiken alkuperäisen arvokkuuden." Thoreau ei kuitenkaan ole yhden tai edes kahden asian mies. Hän ei suinkaan vastusta kaikkia ihmisen aikaansaannoksia, vaan näkee kauneutta myös maisemaa elävöittävässä maalaistalossa ja nauttii esimerkiksi kirjallisuuden lukemisesta.

Todella hyvä kirja on jotain yhtä luonnollista, yhtä odottamattoman ja selittämättömän kaunista ja täydellistä kuin lännen preerioilta tai idän viidakoista löydetty villikukka. 

Lukuhaasteiden koonti ja päätösarvonta: Kirjallisuuden äidit ja Avioliittojuonia

Hei! Tervetuloa kurkistamaan, millaisia kirjoja Sinisen linnan kirjaston lukuhaasteiden (Kirjallisuuden äidit ja Avioliittojuonia) puitteissa on eri blogeissa luettu! Myös haasteiden loppuarvontojen voittajat löytyvät tästä postauksesta, ja kirjapalkinnot lähtevät matkaan, kunhan saan voittajien yhteystiedot sähköpostiini. Pahoittelut siitä, että tämä haastekoonti ja päätösarvonta venyivät näin pitkään, etenkin jo pitkällä viime vuoden puolella päättyneen Kirjallisuuden äidit -haasteen osalta! Molempien haasteiden arvontoihin osallistuivat kaikki, jotka olivat ilmoittaneet alkuperäisen haastepostauksen kommenteissa osallistumisestaan / aikeestaan osallistua haasteeseen.

Kirjallisuuden äidit -haasteeseen osallistui kaikkiaan noin kolmisenkymmentä kanssabloggaajaa / lukijaa, lämmin kiitos teille kaikille! Luin myös itse monta kirjaa tähän haasteeseen, joskaan en läheskään kaikkia niitä, joita olisin halunnut tai suunnitellut. Teidän muiden osallistujien postauksista sain jälleen uusia lukuvinkkejä, joten lukulistat senkun kasvavat tämänkin teeman puitteissa. Linkittäisin mielelläni tähän kaikkien osallistujien kaikki haastepostaukset, mutta koska se ei ole mahdollista, tyydyn linkittämään ne haastekoonnit, jotka osallistujat olivat linkittäneet alkuperäiseen kommenttiketjuun tai jotka sattumalta löysin, sekä muutamia yksittäisiä postauksia:

Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjava kukko
Täällä toisen tähden alla
Lurun luvut
Kirjava kammari
Kirjakaapin avain
Mari A:n kirjablogissa luettiin mm. Annamari Marttisen Mistä kevät alkaa ja Kyoko Morin Shizukon tytär
Luetut, lukemattomat -blogissa luettiin mm. Colm Toíbínin novellikokoelma Äitejä ja poikia, Katja Kallion Syntikirja, Karoliina Timosen Aika mennyt palaa ja Laura Honkasalon Eropaperit
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan blogin Anna luki mm. iki-ihanan Anna-kirjan Annes House of Dream
Sheferijmin Aino luki ainakin Tiikeriäidin taistelulaulun, 
ja sama kirja on luettu myös Sonjan lukuhetkissä
Kirjasfäärin (aiemmin Kirjakko) Taika luki ainakin Kreetta Onkelin Kotirouvan
Leena Lumi -blogissa luettiin muun muassa Carol Shieldsin Ellei ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulu
Luen ja kirjoitan -blogin Paula luki ainakin Jonathan Franzenin Epämukavuusalueen
Tarinauttisten hämärän hetkien Elma Ilona luki mm. M. L. Stedmanin romaanin Light Between Oceans ja Johanna Venhon Syntysanat
Tarinoiden taikaa -blogin Tintti luki mm. Kate Chopinin Heräämisen ja Jean Kwokin Käännöksiä

Traumbach oma ostos, Mustat paperit ystävältä. 

Kirjallisuuden äidit -haasteen arvonnasssa onnetar (random.org) suosi Annaa Matkalla Mikä-Mikä-maahan -blogista, joka kirjoitti haasteen puitteissa muun muassa eräästä tunnetusta kirjallisesta kasvatusäidistä ja eräästä lastenkirjallisuuden klassikosta, jossa lapset seikkailevat keskenään mutta äidinkaipuu säilyy mielessä. Annalle lähtee postissa kaksi kirjaa: varsin vaikuttava kuvaus omistautuvasta ja omistavasta äidinrakkaudesta, Maija Muinosen Mustat paperit, sekä Joel Haahtelan arvoituksellinen Traumbach, jonka rytmissä ja tunnelmassa on kuin lempeän äidillistä kehtolaulun keinuttelua.


Avioliittojuonia-haasteeseen osallistui parisenkymmentä bloggaajaa, paljon kiitoksia kaikille! Useampikin lukija saavutti timanttihäät (yli viisi luettua kirjaa), lämpimät onnittelut :)! Tässä linkit aiheeseen liittyviin koontipostauksiin (niihin, jotka osallistujat itse linkittivät haastepostauksen kommentteihin tai jotka satuin googlella löytämään), joista löytyy edelleen linkkejä avioliittoaiheisista kirjoista tehtyihin postauksiin:

Orfeuksen kääntöpiiri
Kirjan pauloissa
Oksan hyllyltä
La petite lectrice
Kannesta kanteen
Satun luetut
P.S. Rakastan kirjoja
Tarinoiden taikaa
Kirjakaapin avain
Luettua elämää
Täällä toisen tähden alla

Kaupan päälle linkit vielä Jokken kirjanurkkaan ja Sheferijm-blogiin, joista ensinmainittu esittelee tuntemattomamman avioliittoaiheisen romaanin ja toinen mustasukkaista rakkautta kuvaavan klassikon.

Viisas vaimo ja Keltaiset tyypit, molemmat omia ostoksia.

Avioliittojuonia-haasteen arvonnan arpa suosi Marika Oksaa Oksan hyllyltä, joka luki haasteeseen kaikkiaan kahdeksan kirjaa, muun muassa erään klassikon, joka on omallakin lukulistallani, suloisen "reseptikirjan" sekä Julian Barnesin ja Doris Lessingin kiinnostavilta kuulostavat teokset. Marikalle lähtee aiheeseen sopivasti Sari Malkamäen avioliittoaiheisia novelleja sekä Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit, jonka uskon muuten vain olevan hyvä kirja!

Mukavaa Runebergin päivän myöhäisiltaa kaikille!