Juhani Aho: Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja

Juhani Aho: Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja
Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Juhani Niemi.
Karisto 2011. 214 sivua.

Viime syksynä luin toisen juhlavuoden kunniaksi julkaistun lastukokoelman, Valikoima lastuja (Wsoy 2011). Pidin Raimo Sallisen kuvittamasta kokoelmasta paljon, nauttien Ahon kielestä, jutustelusta ja tarinankerronnasta. Kariston kokoelmasta Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja sain kuitenkin kulttuurihistoriallisessa mielessä irti enemmän. Yksi syy oli se, että nyt olin lukenut Panu Rajalan elämäkerran Juhani Ahosta (Wsoy 2011), jossa avattiin monien lastujen syntyhistoriaa. Lastujen kontekstoimista ja tulkitsemista helpotti myös se, että Kariston kokoelmassa on Juhani Niemen kirjoittama johdanto ja luettelo lastujen alkuperäisistä julkaisupaikoista.

Esimerkiksi lastun "Taiteilija, joka oli maalannut paljaan naisen" teki entistä mielenkiintoisemmaksi Rajalan teoksesta lukemani tieto, että Aho kirjoitti alunperin Päivälehdessä julkaistun lastunsa vastauksena edellisenä syksynä julkaistun pienoisromaaninsa Yksin synnyttämään paheksuntaan ja moralistisiin reaktioihin. Lastussa nuori kuvataitelija on saanut paljon kiitosta fennomaanisesta ja ihanteellisesta maalauksestaan "Verkkoukko" (vrt. Ahon kertomus Rautatie) ja saa valtion apurahan Pariisissa työskentelyä varten. Taitelijan appiehdokas on kuitenkin epäilevällä kannalla:

Kunhan et siellä menettäisi ihanteellisuuttasi, arveli kamarineuvos hänelle, - ottaisi liian paljon vaikutusta noista ranskalaisista realisteista. Sinä et ole koskaan tehnyt etkä luultavasti tule tekemäänkään mitään niin todellista, mutta samalla niin ihanteellista kuin tuo sinun "Verkkoukkosi". Minä olen kuullut niiden, joiden arvosteluun minä panen suuren arvon, lausuvan samaa pelkoa kuin minäkin tuon "Pesurantasi" johdosta. Toivokaamme, että sinä saatat nämä epäilyksemme häpeään. 


Pariisissa taitelija maalaa kuvan uimaan menevästä Ainosta, joka on heittänyt hamehensa haapaselle/ kenkänsä vesikiville. Taitelija pyrkii kuvaamaan Ainon neitseellistä viattomuutta, mutta kun taulu asetetaan näytteille kotimaassa, se herättää suurta paheksuntaa, taitelijan kihlattu purkaa kihlauksen ja entinen anoppiehdokas ripittää nuoren miehen ihmetellen, miksei tämä voinut toimia kuten "häveliäs taiteilija", joka "vetää aina eteen milloin lehvän, milloin vaatteen liepeen". Taitelija vastaa: - Ja jos minä olisin ollut häveliäs, te olisitte olleet sitä hävyttömämmät! Jos minä olisin vetänyt lehviä eteen, te olisitte niiden alle kuitenkin tirkistelleet!


Toinen erityisesti mieleen jäänyt lastu on "Säveltäjän muistikirjasta" (1912), jossa kertoja kuulostelee myrskyä ja on kuulevinaan siinä tuskaa ja valitusta:

Korisi jossain kuin kuoleva. Ullakollako? Lattianko alla? Niin kuin kuristettaisiin kurkkua, päästettäisiin hetkeksi henki kulkemaan, kuristettaisiin taas. On, niinkuin joku estäisi tulemasta sisään jotakuta, joka pyrkii sisään. Se, joka pyrkii, tuntuu loikertelevan torvien läpi, monta kertaa uunin ympäri, pitenevän, venyvän, nyt se nuuskii uunin alapeltiä, rämähyttää sitä, säikähtää, nielaiseikse takaisin ja alkaa uudelleen. 


Tästä psykologisesta lastusta tulivat mieleeni Edgar Allan Poen kauhunovellit. Kertoja kokee, "niinkuin se ei olisi enää toisen tuskaa, vaan omaani". Lopulta hän hirmustuu ja repii talostaan ja sen ympäriltä kaiken - viiritangon, syreenipensaan - mikä pitää tuulella meteliä. Sillä

Minä tahdon ottaa todellisuuden taiteena, minä en tahdo kuulla siinä mitään, mikä ei soinnu, minä poistan siitä kaiken, mikä siinä vihloo ja särkee, uhallakin - väkivallallakin. Ei minään suru saa tulla minua niin lähelle, että se pakottautuisi omakseni. 


Taiteilijan työstä kertoo myös kokoelman, ja koko Ahon tuotannon viimeneinen lastu, "Tulivuori sammuessaan" (1920). Kertoja on vanha tulivuori, jota on ihailtu ja kunnioitettu, mutta joka on hiipuessaan jo unohdettu. Tulivuori on kuitenkin omanarvontuntoinen; vaikka sen luomisvoima ja uho onkin jo ehtynyt, se uskoo omaan vaikutusvaltaansa ja perintöönsä vielä tulevaisuudessakin:

Henkäisenkö kerran vielä hiillokseeni? - En. - Sillä vaikka minä nyt kuolen, en kuitenkaan kuole. Kaikki, mikä ympärilläni elää, elää minusta tästä lähtien niin kuin tähänkin asti. Missä minusta muinoin laavavirrat kuohuivat ja kiehuivat, siinä pulppuavat samoissa uomissa pian viileät vuoripurot ja karkeloivat kosket, ja minä kastelen heidän vainioittensa viljaa ja pyöritän heidän myllyjänsä ja riennätän rattaita. Minä sammuneenakin säihkyn heidän majakoissaan, hehkun tulena heidän kaduillaan ja pimeimmillä pihoillaan ja tuikaan heidän matalimmankin majansa katon alla, minä lämmitän heidän liesiään, ja mikä heissä on voimaa ja mikäli voima on valtaa, se on heissä minulta ja minun. 


(Juhani Ahon seuran sivuilla on vertailtu Wsoyn, Kariston ja SKS:n viime vuonna julkaistuja lastukokoelmia.)

Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide.

Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide.
Wsoy 2011. 426 sivua.

Kirjailija Juhani Ahon 150-vuotisjuhlavuosi päättyi juuri, mutta Aho on aina ajankohtainen. Viime vuosina monista Ahon kirjoista on otettu uusintapainokset, yliopistolla tutkitaan Ahon tekstejä ja teoksista tehdään yhä uusia sovituksia, viimeisimpänä Aarre Merikannon moderni Juha-ooppera. Varsinaisia elämäkertoja Juhani Ahosta (syntyjään Johannes Brofeldt) ei ole ilmestynyt hetkeen. Aiemmin muun muassa Mika Waltarin ja Aila Meriluodon elämäkerrat kirjoittaneen Panu Rajalan Naisten mies ja aatteiden onkin sitten mittava ja kattava elämäkerta, joka kuvaa kronologisesti Ahon kirjailijankehitystä, lehtimiehen uraa, ihmissuhteita ja ajan aatteita 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alun Suomessa.

Teoksen nimi viittaa, enemmän kuin Ahon romanttisiin naissuhteisiin (joita niitäkin riitti), siihen ymmärrykseen ja tukeen, jota Aho sai elämässään ja kirjailijantyössään lukuisilta, usein itseään huomattavasti vanhemmilta naisilta, ennen muuta kirjailija Minna Canthilta ja Järnefeltin kulttuuriperheen äidiltä Elisabet Järnefeltiltä. Myöhemmin puoliso, taiteilija Venny Soldan-Brofelt sekä kirjailija Maila Talvio inspiroivat ja tukivat hänen uraansa. Aho puolestaan tuki naisten tasa-arvopyrkimyksiä ja ennen kaikkea kuvasi taitavasti naisen tunne-elämää teoksissaan, ennen muuta Papin tyttäressä ja Papin rouvassa.

Ahon ensimmäinen tukija oli hänen ystäviensä Arvid ja Kasper Järnefeltin äiti Elisabet Järnefelt, joka venäläisestä syntyperästään huolimatta halusi kehittää suomenkielistä kirjallisuutta ja kulttuuria. Vaikka tiesin ennalta Ahon tiiviit suhteet Järnefeltin perheeseen, oli kiinnostava lukea, kuinka paljon Elisabet Järnefelt ja hänen poikansa Kasper vaikuttivat hänen kirjailijankehitykseensä:

Rakenteen lujuuteen ja symmetriaan vaikutti varmaankin se, että teksti [Rautatien käsikirjoitus] kulki lause lauseelta Kasper Järnefeltin käsien ja teroitetun lyijykynän kautta. Kasper muutti kesällä Iisalmen pappilaan voidakseen valvoa kertomuksen jokaista vivahdetta.


Myöhemmin muun muassa aatteelliset erimielisyydet etäännyttivät Ahon joksikin aikaa Järnefelteistä, kuten Minna Canthistakin, mutta Järnefeltien merkitystä hänen kirjailijanuransa alkutaipaleelle ei voi yliarvioida. Elisabeth Järnefeltin salongin ja Canthin Kuopion Kanttilan jälkeen Ahon tärkeäksi viiteryhmäksi muodostui Tuusulanjärven taitelijayhteisö, johon kuului muun muassa Pekka Halonen, Eero Järnefelt näyttelijävaimonsa Saimi Swanin kanssa sekä Sibeliukset.


Siinä missä Jussin toivotonta rakkautta kaksikymmentä kaksi vuotta vanhempaan Elisabet Järnefeltiin puidaan paljon, Juhani Ahon, Venny Soldan-Brofeltin ja tämän Tilly-sisaren vuosikymmeniä kestänyt "kolmiliitto" käsitellään Rajalan kirjassa melko ylimalkaisesti. Aiheesta kiinnostuneille suosittelen hiljaittain lukemaani Tuula Levon romaania Neiti Soldan (Otava 2000) - vaikka kirja on fiktiota, se perustuu kirjeisiin ja tutkimuksiin. Aihetta sivuaa myös Riitta Konttisen elämäkerta Boheemielämää - Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie, jonka haluaisin ehdottomasti lukea.

Rajala kirjoittaa varsin laveasti auki useita Ahon teoksia kertoen niiden juonesta, henkilökuvauksesta ja aikalaisvastaanotosta. Joidenkin teosten kohdalla nämä kuvaukset eivät johda mihinkään syvempään analyysiin, ja ne tuntuvat ajoittain puuduttavilta. Erityisesti vähemmän tunnettujen teosten kohdalla referointi on silti paikallaan, sillä ainakaan minulla ei ole aikomusta tarttua esimerkiksi Ahon varhaisiin kertomuksiin Muudan markkinamies ja Kievarin pihamaalla. Sen sijaan haluan ehdottomasti lukea Juhan, ja viime syksynä lukemani Valikoima lastuja -teoksen (Wsoy 2011) lisäksi olen parhaillaan lukemassa Kariston kokoelmaa Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja (2011).

Muutaman Ahon tunnetuimpiin kuuluvan teoksen Rajala kontekstoi kiinnostavasti aikaansa, kirjallisiin virtauksiin sekä Ahon omaan ajatusmaailmaan ja kokemuksiin. Muun muassa Yksin-teoksen (1890) taustalla ei ole niinkään Ahon, Aino Järnefeltin ja tämän sulhasen Jean Sibeliuksen kolmiodraama, vaan Aho on heijastanut Ainon ikäiseksi ja näköiseksi kuvattuun Annan henkilöhahmoon toteutumattoman, mutta vuosia kestäneen rakkautensa Ainon äitiin Elisabet Järnefeltiin. Paitsi että nuori säveltäjä Sibelius ymmärsi teoksen väärin ja uhkasi haastaa ystävänsä Ahon kaksintaisteluun, teoksen julkaisuun liittyi myös kirjallisuuspoliittista draamaa: Aho oli kirjoittanut teosta valtion apurahan turvin Pariisissa, ja sen prostituutiokohtaus herätti valtiopäivillä niin suurta pahennusta, että kirjallisuuden tukeminen aiottiin lopettaa kokonaan. Säädyt lauhtuivat kuitenkin hieman, kun Aho julkaisi pian sävyltään isänmaallisen ja vanhoja arvoja puolustavan kokoelman Lastuja (1891).

Ahon persoonan ja kirjallisen tuotannon ohella kiinnostavinta Rajalan elämäkerrassa on ajankuva sortovuosien ja itsenäistymisen ajan Suomesta ja sen kulttuuripiireistä. Otsikossakin mainitut Ahon aatteet olivat ennen muuta fennomania ja nuorsuomalaisuus, jotka näkyivät paitsi kaunokirjallisessa tuotannossa myös Ahon lehtimiestyössä. Eniten minua jäivät kuitenkin kiehtomaan puoliso Venny Soldan-Brofeltin elämä sekä Järnefeltien, Canthin ja Tuusulanjärven ympärille muodostuneet kulttuuriyhteisöt, joista aionkin lukea lisää.


Myös Karoliina on kirjoittanut Aho-elämäkerrasta monipuolisesti Kirjavassa kammarissaan.

Tuula Levo: Neiti Soldan (Taiteilijaelämää-haaste)

Tuula Levo: Neiti Soldan. 
Otava 2000. 286 sivua.

Jussin kuolemasta on kulunut kohta kymmenen vuotta. Jussi haudattiin valtion varoin ja suurin juhallisuuksin. Ensin kulttuuriväki järjesti muistotilaisuuden Diakonissalaitoksen kappelissa, sitten arkku kuljetettiin junalla Iisalmelle, jonne Jussi oli toivonut tulevansa haudatuksi. Hän halusi lepopaikakseen kirkon mäen, josta näkyisi maantie, järvi ja pappilaan johtava koivukuja. 


Näin alkaa Tuula Levon esikoisromaani Neiti Soldan, enkä ihmettele, että kirja jäi minulta kesken ihan alkumetreillä, kun kymmenisen vuotta sitten yritin sitä ensi kertaa lukea. Romaanin nimihenkilö Tilly Soldan, kuvataitelija Venny Soldan-Brofeltin "vackraste syster" ja edellisen aviomiehen, kirjailija Juhani Ahon "avovaimo" on kuolemassa syöpään ja muistelelee menneitä syntejään ja onnenhetkiään yksinäisenä ja kivuliaana. Varsinaisen kolmidraamaan tapahtumat on etäännytetty usean vuosikymmenen taakse, ja siksi varsinkin kirjan alku on varsin laimea suhteessa jännitteisiin, jotka piilivät Tillyn, Vennyn ja Jussin kolmiliiton pinnan alla.

Juhani Ahon 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi päätin kuitenkin yrittää kirjan lukemista uudestaan - onneksi, sillä pienen alkukankeuden jälkeen tarina lähti vetämään ja kerronnan takaumat olivat usein niin pitkiä, että paikoin unohdin lukevani keski-ikäisen Tillyn tunnontuskien värittämiä muisteloita. Levon romaanin Tilly oli paikoin ärsyttävän naiivi, itsekäs ja toisaalta toisten vietävissä ja saamaton, mutta hänestä läytyi tiukan paikan tullen myös uskomatonta tarmoa, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Tällainen tiukka paikka oli, kun Tilly oli menettää lopullisesti Tanskassa synnyttämänsä aviottoman lapsen, Ahon kolmannen pojan (kaksi ensimmäistä syntyivät avioliitossa Vennyn kanssa). Tilly meni töihin, säästi rahaa Tanskanmatkaan ja omaan kotiin, opiskeli lastenhoitoa ja nouti lopulta lähes kaksivuotiaan poikansa Suomeen.

Juhani Aho oli suhtautunut poikansa "kotiinpaluuseen" epäilevästi, ei vähiten Vennyn mustasukkaisuuden ja ihmisten juorujen vuoksi, mutta hänen sydämensä suli Nisselle ensinäkemältä ja hän osti Tillylle Järvenpään Aholan naapurista torpan, jossa tämä saattoi asua ja pitää lasten kesäsiirtolaa. Siellä, "Kakarasaarella", Aho vierailikin sitten ahkerasti poikaansa ja Tillyä tapaamassa.

Nykyajan näkökulmasta on jokseenkin mahdotonta ymmärtää Venny-Jussi-Tilly -kuviota. Kaipa piirit sitten vain olivat sata vuotta sitten niin pienet, että kun kerran on ihastunut siskonsa mieheen, tässä roikutaan sitten vuosikymmenet (puoli)salaisten tapaamisten merkeissä, lähes julkisessa avoliitossa. Tai kun Venny sattui tarvitsemaan apua lasten- ja kodinhoidossa (esim. lähtiessään itse ulkomaille muutamaksi viikoksi), hän turvautui Tillyyn, vaikka oli huomannut Jussin ja Tillyn iskeneen silmänsä toisiinsa jo ensi tapaamisella. Juhani Aho taas taisi edustaa sitä miestyyppiä, joka haluaa kaiken itselleen, muiden tunteista viis. Hänen kirjailijantyönsä vaati, että hän saa olla "naisen rakastama". Sekä Vennya että Tillya käy sääliksi.

Pidän kovasti Suomen kulttuurihistoriaa elävöittävistä romaaneista, mutta lukemista häiritsevät "pakolliset" tapahtumat ja asiat, jotka selostetaan, vaikka se rikkoisi tarinan kulkua, sekä "name-dropping". Neiti Soldanissa marssitetaan näyttämölle tai mainitaan Sibeliukset, Järnefeltit, Akseli Gallen, Haloset, Swanit, Erkot ja Kajanderit, vaikka heillä ei ole tarinan kannalta juuri merkitystä. Kuitenkin romaani on esikoisteokseksi oikein hyvä, ja aihe kiinnostava ja kutkuttava.

Osallistun kirjalla Lurun lukujen Taiteilijaelämää-haasteeseen.
Neiti Soldanin on lukenut myös Sanna.

Juhani Aho: Valikoima lastuja

Juhani Aho: Valikoima lastuja
Kuvittanut Raimo Sallinen.
Lastut valinneet Raimo Sallinen ja Silja Koivisto.
Wsoy 2011. 287 sivua.
Kotimainen klassikko.

Puusta asetta vuoleksiessa lennähtelee puusepältä lastuja hänen työhuoneensa permannolle. Yksi ne lakaisee ovesta ulos, toinen nakkaa lieteen palamaan, kolmas heittää lapsille leikkikaluiksi.


Tämmöiset kirjaniekan kyhäelmät ovat lastuja nekin. Kun ei niitä aina henno tuleenkaan työntää, niin jättää ne niiden poimittaviksi, jotka siitä kenties ovat huvitetut. 


Nämä "lastuni" tässä tarjotaan sen näköisinä, jommoisiksi ne itsestään, kirjoituspöydältä pudotessaan, ovat siihen paikkaansa kähertyneet. 


Näin kuvailee Juhani Aho lyhyitä kirjoitelmiaan, "lastuja", joista on kirjailijan syntymän 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi julkaistu tuore, Raimo Sallisen upeasti kuvittama kokoelma. Lastu on erinomainen termi kuvaamaan lyhyitä kertomuksia, kaskunomaisia tarinoita ja tunnelmapaloja, joita ei voi ihan novelleiksikaan kutsua. Lyhin lastu on vain vajaan sivun mittainen, pisinkin alle viisitoista sivua. Useimmat lastut on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, ja näennäisen yksinkertaisen tarinan taustalta saattaa löytyä viittauksia kirjoitusajankohdan yhteiskunnalliseen tilanteeseen tai tarkkanäköisiä, lämpimän piikikkäitä huomioita ihmisluonteesta.

Suosikkini Juhani Ahon tuotannosta ovat psykologiset kehitysromaanit Papin tytär (1885) ja Papin rouva (1893) sekä pienoisromaani Yksin, ja lastuista vain muutama oli ennalta tuttu. Siinä missä Papin rouva on läheistä sukua suurille eurooppalaisille romaaneille kuten Tolstoin Anna Kareninalle ja Flaubertin Rouva Bovarylle, ja Yksin puolestaan tapahtuu Pariisissa, ovat useimmat lastut mielestäni leimallisesti suomalaisia: ne kuvaavat suomalaista kansaa, maaseutua ja vähän Helsinkiäkin ja esimerkiksi lastu "Isäntä ja mökkiläinen" peilaa Suomen asemaa osana Venäjän suurruhtinaskuntaa.

Kokoelman "avauslastu" "Muistojen maisema" kuvaa niin vanhan yliskamarin ikkunasta avautuvaa talvista järvimaisemaa kuin kirjailijakertojan mielenmaisemaa, jota elävöittää jo ammoin unohdettujen tuttujen tervehdys, jotka luulin aikoja sitten itselleni kuolleiksi ja haudatuiksi kellastuneiden kirjanlehtien alle: Markkinamiehet ja Matit ja Liisat, vaivatta syntyneet, heti valmiit ja itsestään elävät, tullen puheilleni luontevasti kuin isäni luo pitäjän isännät ja emännät omiansa haastamaan. Muistot työn hetkistä, jolloin sen helppouden tähden en tiennyt sen vaivoista eikä kynän jälki korjausta tarvinnut. Omien kirjoitustöiden muistelusta kirjailija ajautuu pohtimaan sitä kirjallista perinnettä, jota hän työllään jatkaa: "lempirunoilijani säkeiden soudattelu", "tuudittelu kalevalaisen kielen", "Hirvenhiihtäjät ja Hannat", sekä "tarina kalpeasta immestä ja rohdinpaitaiset urhot Impivaaran saloilla". Näiden suomalaisen kirjallisuuden tienraivaajien jalanjäljissä myös kertoja on rakennellut ihanimpia tupiaan tuuleen.

Nautin kovasti näistä Ahon usein humoristisista tunnelmapaloista. "Helsinkiin"-lastun minäkertojan tyylistä tuli mieleen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-romaanin vanha jäärä, vaikka Ahon kertoja ei lopulta olekaan niin vannoutunut maaseudun rauhallisen elämän kannattaja kuin yrittää antaa ymmärtää.  Ennen lastun lukemista arvailin, olisiko kyseessä jonkinlainen Ahon Helsinkiin-pienoisromaanin (1889) aihio, mutta yhteyttä kyseiseen teoskaimaan ei ollut - ellei sitten halua ajatella, että kertoja on ylioppilas-Antin vähemmän ruusuinen tulevaisuudenkuva!

Valikoimasta löytyy myös yksi Ahon tunnetuimmista kertomuksista, "Siihen aikaan kun isä lampun osti". Tarinassa nykyaika tunkeutuu savuiseen pirttiin, kun isä päättää ostaa oikein öljylampun ja siihen asti valonlähteenä toimineet päreet saavat väistyä. Tapahtumat kuvataan perheen lasten näkökulmasta. Toisaalta he ihastelevat kirkkaasti valaisevaa lamppua, mutta toisaalta muutoksia ei ole helppo hyväksyä (miettikää nyt vaikka nykyistä porua hehkulamppujen vaihtamisesta energiansäästölapuiksi!): vanha istukas-Pekka, joka on ahkerasti huolehtinut päreiden vuolemisesta, tuntuu jäävän virattomaksi. Niinpä lapset livahtavat joskus pitkinä talvi-iltoina Pekan luo saunaan, "jossa hän yhä vielä pärettään polttaen iltojansa viettää".

Juhani Ahon yksinkertaisuudessaan kaunista ja yli sadan vuoden kulumisesta huolimatta yllättävän modernia kieltä oli ilo lukea. Lastujen usein verkkainen tunnelma tuntui rentouttavalta. Jäin kaipaamaan vain tietoa siitä, minä vuonna kukin lastu oli alunperin kirjoitettu tai julkaistu, jotta olisin osannut tulkita niitä myös kirjoitusajankohdan valossa sekä suhteessa Ahon muuhun tuotantoon. Ilmeisesti kaikkien lastujen kohdalla asia ei ole tiedossa, sillä muutaman lastun lopussa oli vuosiluku, toisten ei. Myös jonkinlainen johdanto tai jälkisanat olisi lukijalle tällaisessa klassikkoteoksessa hyödyllinen.