Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Laura Lähteenmäki: Korkea aika
Wsoy 2016, 280 sivua.

Pitkään ennen kaikkea nuortenkirjoistaan, kuten North End -dystopiasarjasta ja Iskelmiä-romaanista tunnettu Laura Lähteenmäki vakuuttaa myös monitahoisten sukuromaanien kirjoittajana. Perheiden sisäisiä ja välisiä jännitteitä kerivä Korkea aika hurmasi ennen kaikkea kielellään. Kaunista luonnon, rakennusten ja taiteenkin kuvausta ryydittävät muutamat murteelliset repliikit sekä kuhunkin kuvattavaan aikakauteen sopiva sanasto. Myös henkilöiden kokemat tunteet tulevat kuin iholle.

Korkea aika muistuttaa teemoiltaan ja tunnelmiltaan kirjailijan edellistä aikuisten romaania Ikkunat yöhön. Romaanien miljöissäkin tuntuu olevan niin paljon samaa – on kukoistavia maatiloja, joista tulee unohdettuja kesäpaikkoja – että välillä odotin ihan kohta hoksaavani jonkin yhteyden romaanien välillä. Kenties jokin aiemman romaanin päähenkilö olisi tässä sivuhenkilönä? Tällaista yhteyttä en kuitenkaan löytänyt, vaan Lähteenmäen uusimmassa on ihan oma henkilögalleriansa. Siinä missä Ikkunat yöhön oli ennen muuta naisten ja äitien tarina, Korkea aika antaa enemmän tilaa myös aviomiesten, veljien ja isien näkökulmille.

Näkökulmahenkilöitä, samoin kuin aikatasoja, tuntuu olevan vähän liikaakin näinkin tiiviiseen romaaniin. Vahvimmin koin nuoren Annan ja Heljän hahmot ja näkökulmat ja tulin ihan surulliseksi siitä, millaiseksi Annan elämä, ja ennen kaikkea Annan persoona, muuttuivat.

Kirjoitin pari vuotta sitten Ikkunat yöhön -romaanista, että kirjan henkilöhahmot tuntuvat jatkavan elämäänsä tarinan ulkopuolellakin, pitävät siis osan salaisuuksista itsellään. Saman voin sanoa Korkeasta ajastakin ja sen henkilöistä. Lukijalle jää niin henkilökuvauksessa kuin juonessakin kutkuttavia aukkoja, jotka saa täyttää itse.

Romaanin loppu on varsin monitulkintainen. Peilaan sitä prologiin ja teen oman tulkintani siitä, "mitä tapahtui todella", mutta toisenlaisetkin tulkinnat ovat perusteltuja. Vielä enemmän kuin se, mitä on tapahtunut romaanin maailmassa joskus kauan sitten, jää kutkuttamaan se, mitä tapahtuu kansien sulkeutumisen jälkeen esimerkiksi Saanalle ja Emmalle.


Muissa blogeissa sanottua: Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Ullan luetut kirjat

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

Karin Erlandsson: Kuolonkielot
Missdåd, suom. Tarja Mård.
Kustantamo S&S 2016, 263 sivua.

Kuolonkielot kuvaa murhan vaikutusta pikkukaupunkiin, jonka paikallislehden edellinen skuuppi on rattijuopumuksesta kertonut juttu muutaman vuoden takaa. Varsinaista rikostutkintaa ei kuvata juuri lainkaan; poliisit käyvät rikospaikalla eivätkä kommentoi juuri mitään syrjäiseltä niemeltä löytyneeseen ruumiiseen liittyen. Kyseessä ei siis ole varsinainen dekkari tai jännäri, vaan Erlandssonin romaani tuo mieleen esimerkiksi Pia Juulin Hallandin murhan, jossa niin ikään kuvataan yhteisön ja yksilöiden reaktioita yllättävään väkivallantekoon ja itse rikoksen selvittäminen on sivuroolissa.

Karin Erlandsson työskentelee Maarianhaminassa toimittajana, ja aluksi sijoitinkin tapahtumat mielessäni Ahvenanmaalle. Todellisuudessa näiden – luonnollisesti täysin kuvitteellisten – tapahtumien miljöö on kuitenkin Uusikaarlepyy, josta kirjailija on kotoisin. Kirjassa mainitaan muun muassa Topeliuksen lapsuudenkoti, Kuddnäsin kartano, josta oli äskettäin juttu Kannesta kanteen -blogissa ja jossa haluan ehdottomasti joskus käydä.

Kuolonkielojen tapahtumapaikoista ja henkilöhahmoista puuttuu kuitenkin kaikki topeliaaninen romantiikka ja salaperäisyys. Kaupunkiin toimittajanpestin ja orastavan seurustelusuhteen perässä saapunut vastavalmistunut Sara näpyttää hitaasti käynnistyvää tietokonetta (eletään vuotta 1992) sotkuisessa toimistossa ja luo työpäivän jälkeen lantaa poikaystävänsä hevostilalla, kahvilat ovat sunnuntaisin kiinni ja uutisaiheet on revittävä kesätyönuoria ja uimakouluohjaajia haastattelemalla. Kielojen keskeltä juhannusaattona löytyvä ruumiskin osoittautuu tuiki tavalliseksi perheenäidiksi ja pidetyksi kotitalousopettajaksi. Kuka hänet olisi halunnut tappaa?

Kuolonkielojen murhamysteeriin pätee kyllä se jo Agatha Christien lukemisesta tuttu kokemus, että jos loppuratkaisu yllättää lukijan täysin, se on yleensä myös hieman epäuskottava. Lukijalle on kyllä annettu hienovaraisia vihjeitä pitkin matkaa, eli juoni on taiten rakennettu. Itse traagiset tapahtumat ja erään henkilöhahmon käytös niiden jälkeen vain herättävät hämmennystä, kun vyyhti alkaa selvitä kotona kipeitä jalkojaan potevan lesken ansiosta.

Erlandsson on todella taitava kertoja. Kirjailija kuljettaa tarinaa vaivattomasti ja kerronta liikkuu saumattomasti lyhyisiin, luonteviin takaumiin tai muistoihin ja takaisin. Näkökulmahenkilöt vaihtuvat sujuvasti ja vaikka me lukijat pääsemme kurkistamaan henkilöiden ajatuksiin, emme koskaan saa tietää kaikkea.

Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin Kuolonkieloissa se, millaisella lämmöllä Erlandsson  henkilöitään kuvaa. Keskeiset henkilöt on kuvattu empaattisesti, niin vahvuuksia kuin heikkouksiakin valottaen. Etenkin nuori Sara herättää sympatiat ja suojelunhalun, ja toimittajan vaiheista olisi ihana lukea lisääkin.

Karin Erlandsson oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Kirjailijan aiempi romaani, esikoisteos Minkkitarha, on ilmestynyt suomeksi pari vuotta sitten. Sen aihepiiri ja kansikuva (minkkipäinen pariskunta) ei ole herättänyt mielenkiintoani, mutta Kuolonkielot oli niin hyvä, että on kyllä pakko tutustua Erlandssonin esikoisromaaniinkin.

Kuolonkieloista toisaalla: Eniten minua kiinnostaa tie, Lumiomena, Ullan luetut kirjat, Lukuneuvoja, Luetut.

Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta

Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta.
Tammi 2016, 210 sivua.

Viestejä Koomasta on tarina 15-vuotiaasta Silvasta, joka tekee kavereiden yllyttämänä uhkarohkean hypyn sillalta ja joutuu Koomaan, vehreään puistomaiseen välitilaan, josta eri maailmankolkista olevat ihmiset katoavat joko siirtyäkseen Tuonpuoleisiin tai palatakseen takaisin elävien kirjoihin maan päälle. Silva pelkää kuolevansa ja toivoo, että saisi Tuonpuoleisista vierailevilta kuolleilta viestejä toimitettavaksi sureville läheisille – se olisi matkalippu takaisin elämään. Viestien avulla Silvan olisi kenties mahdollista muuttaa monen ihmisen elämä parempaan suuntaan ja samalla ikään kuin hyvittää ennen onnettomuutta tekemiään virheitä.

Marja-Leena Tiaisen uusin teos on mielikuvituksellisesta juonestaan huolimatta pääosin realistinen nuortekirja. Kooma-osuus on erotettu muusta kerronnasta sivujen tummanharmaalla reunuksella, ja pääosin Viestejä Koomasta kuvaa tavallisen teinitytön elämää, jossa kaverit ja pojat vievät ison osan ajasta ja ajatuksista, mutta perhekin on yhä tärkeä. Käsitys omasta itsestään on vielä nupullaan, ja niinpä kavereiden sanomiset merkitsevät paljon ja Silvakin tekee paljon sellaista, mitä ei oikeastaan haluaisi ja mistä kokee huonoa omaatuntoa.

Marja-Leena Tiainen on julkaissut viime vuosina myös selkokirjoja: Poistui kotoaan -nuortenromaaninsa (Tammi 2005) ideaan pohjautuvan Poika joka katosi (Avain 2015) sekä nuortenromaanin Tatu, Iiris ja pääkallomies (Avain 2016). Kirjailija on varmasti havahtunut siihen tosiasiaan, että monet nuoret ovat entistä heikompia lukijoita ja on se johdosta ehkä "selkoistanut" ilmaisuaan – Viestejä koomasta on pitkälti päälausetta, hyvin selkeästi kerrottu ja "välitilaan" kurkottavasta juonestaan huolimatta helppotajuinen. Olen lukenut (niin ikään aikuisiällä) Tiaiselta aiemmin jo mainitun Poika joka katosi sekä jo moderniksi nuortenkirjaklassikoksi nousseen Rakas Mikael -romaanin, enkä muista, että niiden lauserakenteet olisivat olleet niin simppeleitä kuin Koomassa. Tämä uusinkin nuortenromaani on kuitenkin kirjoitettu kauniilla,
helppotajuisella mutta vivahteikkaalla kielellä.

Romaanin jännite on parhaimmillaan kahdella ensimmäisellä kolmanneksella eli ennen Silvan onnettomuutta sekä Kooma-osuudessa. Loppupuolella jännite hieman hajoaa, sillä Silvalla on monta viestiä kuljetettavanaan ja useimmat tehtävät saadaan onnelliseen päätökseen sen kummemmitta kiemuroitta. Se, miten Silvan oma elämä muuttuu, on kuitenkin kuvattu uskottavasti. Ulkoisesti elämä ei muutu paljoakaan, mutta Silvan omat ajatukset ja asenteet ovat hieman muuttuneet – hän uskaltaa olla enemmän oma itsensä ja tehdä omat ratkaisunsa.

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016, 234 sivua.
(Ennakkokappale, kirja julkaistaan viikolla 30)

”Kirja on kirjoitettu taiteellisessa systeemissä ja se oli mukava lukia.”

Hiljattain edesmenneen kirjailija Antti Hyryn luonnehdinta riittävästä kirjallisuuskritiikistä sopisi kuvaamaan myös Minna Rytisalon Lempi-romaania – etenkin, kun tulevan syksyn esikoiskirjailija on useaan otteeseen tuonut julki rakkautensa Hyryn proosaan. Sanon sentään muutakin.

Lempin keskeiset tapahtumat sijoittuvat Lapin sodan aikaan, Pursuojan tilalle Lapin Korvasjärvellä. Paljon enemmän en oikeastaan halua romaanin asetelmista ja tapahtumista kertoa. En itsekään niistä juuri tiennyt etukäteen, ja oli ihana vain antautua tekstin vietäväksi. Lempi tosiaan vie mukanaan, kerronta kulkee eteenpäin varmasti, väliin vartoo, väliin syöksähtelee, kiertyy pieniksi silmukoiksi lukijan avata. Romaanin kieli on huikeaa: rikasta, herkkää, väkevää. Rytmi on kuin sydämen tai hengityksen rytmiä, jotenkin aistin pitkin matkaa kuin Edith Södergranin Sureva puutarha -runon (suom. Uuno Kailas, 1916) poljentoa ja tunnelmaa:


Voi, että ikkunat näkevät
ja seinät muistavat
ja puutarha voi surra
ja puu voi kääntyä kysymään:
Kuka ei ole tullut ja mikä ei ole hyvin,
miksi on tyhjyys raskas eikä sano mitään?
Katkerat neilikat seisovat riveissä tien varrella,
missä kuusen hämäryys on tutkimaton.


Romaanissa on kolme vahvaa kertojaa. Kolmas solmii tarinan langat yhteen, mutta hän jää samalla etäisimmäksi. Paikoin kolmannen kertojan taakka tuntuu liian raskaalta; kaikki mitä hän on kokenut ja mistä hän kertoo. Romaanin kolmas osio on eräänlainen suvanto, väliin liikaakin, mutta tempo kiihtyy taas ja loppu on upea, juuri sellainen kuin prologi lupaa: Rappusilla seisova on jähmettynut aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

Lempissä koetaan suuria tunteita, intohimoa, kateutta, mustasukkaisuutta, rakkautta, katumusta. Näköjään en pääse vertaamasta Rytisalon esikoista kotimaisiin modernisteihin:  mieleen tulee Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta (1905) – ei juoni, mutta ne suuret tunteet, ilmaisuvoimainen kieli ja se, miten luontoa kuvataan. Tai Volter Kilven Bathseba (1900), sen soljuva tajunnanvirta, syyllisyyden teemat, jälleen kerran upea suomen kieli.

Olen nyt sanonut aika paljon enemmän kuin Hyryn mukaan kirja-arviossa olisi tarpeen. Tekisi mieli sanoa vielä jotakin siitä, miten Lempin ajankuva on rakennettu tai miten kaikilla kertojilla on oma äänensä ja persoonansa, mutta vaikenen – lukekaa itse, niin ymmärrätte! Sen vielä lisään, että vaikka Rytisalon romaanissa on rankkoja tapahtumia ja surun painolastia, siinä on myös uskomatonta kauneutta ja lisäksi jotakin kujeilevaa, kuin kauppiaan tyttären silmänisku tiskin takaa.