Johanna Venho ja Marjo Nygård: Otto loikkaa ojan yli

Johanna Venho ja Marjo Nygård: Otto loikkaa ojan yli. 
Kertomus koulun alkamisesta.
Kirjapaja 2011.

Avaan taskun, ja uniperhonen lehahtaa ulos. Se nousee puhelinlangan ylle, kiertää, kaartaa suurta silmukkaa, sirottelee sinistä. Hilettä sataa, se tarttuu tukkaan, kutittaa poskia, maistuu kielellä mustikalta. Nenään tulee kesätuulen tuoksu. 

Ensin kesä ei tuntunut päättyvän koskaan, mutta äkkiä alkaakin koulu, ensimmäistä kertaa. Otto osaa jo kirjoittaa nimensä ja teroittaa lyijykynänsä, mutta silti häntä jännittää. Onneksi on uniperhonen, sinisiipi, joka livahtaa repun sivutaskuun piiloon ja tulee mukaan kouluun. Koulussa on kiltti mutta topakka opettaja sekä kavereita, joiden kanssa voi pelata futista tai uittaa kaarnalaivoja.

Otto loikkaa ojan yli on kirja koulun alkamisesta, mutta myös kesän muistoista: millaista on syödä eväitä salaisella linnakivellä, leinikkivoita ja kuumaa kaarnaa, emalikupissa matomutavelli, kalanruokakeksit. Kesällä ei ollut kiire minnekään, mutta koulussa kello soi vähän väliä. Otolle päivä on palapeli jota pelaan: tunti ja välitunti, tunti, ruokatunti, välitunti. Otto oppii uusia asioita, mutta aina välillä hän ajattelee perhosta, kesää, äitiä ja isää.

Johanna Venhon teksti on lyyrisen kaunista, pienen pojan mielenmaisema piirtyy herkästi näkyviin. Nygårdin kuvitus sävyttää tarinan tunnelmia: kun Otto on omissa ajatuksissaan ja muistoissaan, ovat kuvat sinisävyisiä, kouluin touhuissa keltainen on määräävä väri. Kuvakirjaksi teoksessa on suhteellisen paljon tekstiä ja tarina on hidastempoinen, mietiskelevä. Siniperhonen tuo tarinaan sadunomaisen ulottuvuuden ylittäessään kodin ja koulun, salaisuuksien ja jaettujen asioiden, kesän ja syksyn välisiä rajoja.

Pienelle koulualokkaalle kirjan sanoma on voimaannuttava: minä uskallan, minä pärjään, minä osaan. Menen eteenpäin, tiedon ja kavereiden maailmaan, mutta saan välillä palata mielikuvitukseen, salaisuuksiin, äidin syliin, kesään.

Johanna Venho: Tässä on valo

Johanna Venho: Tässä on valo
Wsoy 2009, 62 sivua.

Tässä on valo ja hän retkeilee saaristossa: 
rannikolla joka on pitsimäistä, paistuvien
räiskäleiden reunaa. Tässä on Valo, hän on
läpinäkyvä lapsi, hän on reunoista repaleinen
ja lähtee matkaan, puhallettu lautta, tuuleen luottava jolla. 


(Katkelma kokoelman avausrunosta "Tässä on valo ja hän retkeilee saaristossa")

Johanna Venhon runokokoelma Tässä on valo on täydellinen kesäkirja: siinä tuoksuu suolavesi, juhannusruusu rävähtää auki, pojalla on suussaan päivänkakkarahampaat ja varpaissa hiekkaa, hän piirtää taloja taikaperspektiiviin. Luin kirjan kesäkuun alussa ja suunnittelin kirjoittavani siitä juhannuksena (Tässä on valo yöttömänä yönä!) mutta en ehtinyt. Tänään huomasin Ankin postauksen kirjasta ja kaivoin Valon hyllystä uusintalukuun.

Minulle Venho on ennen kaikkea äitiyden runoilija, niin taitavasti hän kiteyttää äidin tunnot kun tämä seuraa lastensa kasvua, löysää liekaa vaikka pelkää maailman karikoita, on vuosia valosopessa syli täynnä ja katsoo nukkuvaa lastaan, kuuntelee tämän hengitystä. Venho tavoittaa arjen kauneuden, sen rosoisuuden ja ohikiitävät hetket.

Tässä on valo tulvii sitaatteja ja alluusioita kirjallisuuteen. Kokoelman loppuun on kirjattu suorien lainausten tiedot (mm. Orhan Pamukin ihana teos Muita värejä), mutta löysin runoista myös muun muassa Södergrania , kun Valo oppii/ innovoimaan visioita, kiikaroimaan huomisen/ valkokankaaseen, siihen heijastetaan maa jota/ ei ole. 


Voisin siteerata Valoa vaikka kuinka, mutta lukekaa itse ja nauttikaa (erityisesti kaikki pienten poikien äidit!)

Tästä pitää nousta ja lähteä. Pitää nousta, ostaa matkaliput, lukea
aikataulut ja reitit ja sinut sieltä kellon alta, odotat ja hohdat: varhaisia
aamuja asemilla, sumun läpi ostamaan kahvia oudoin kirjaimin, 
pilvien takaa aamua pisaroi ja kyllä sitäkin voi valoksi sanoa.


(Katkelma runosta "Miten päästän sen vapaaksi tähän ryteikköön?")



Valosta on hurmaantunut myös Katja sekä Ilselän Minna vanhassa blogissaan.

Haasteet: Kirjallisuuden äidit (Äitiyden arkea, Äitejä ja poikia), Runontalon avoimet ovet

Johanna Venho: Syntysanat

Kannen kuva ladattu Johanna Venhon Valon talossa -blogista. 

Johanna Venho: Syntysanat
Wsoy 2011. 205 sivua.

"Hänen on päästävä eteenpäin, Hanna osaisi täyttää aukot. Kengät ovat märät. Hän on jo pappilan ovella. Hän kertoisi Hannalle mitä muistaa ja muistaisi lisää kertoessaan. On illansuu, hämärä pudonnut kesäkuupihalle, koko rehevä ja kukkiva tuoreenvihreä piha kietoutuu kohta kesäyöhön ja sitten pimeään."

Runoilijana ja lastenkirjailijana tunnetun Johanna Venhon ensimmäinen romaani Syntysanat kertoo kahdesta naisesta: Mesistä, joka hoitaa sairasta äitiään ja kolmea kouluikäistä lastaan Kourankorven kylässä, ja itsenäisestä Hannasta, kirjailijasta, joka muuttaa Mesin naapuriin, vanhaan syrjäiseen pappilaan, jossa on vuosia sitten tapahtunut tragedia. Naisten elämäntilanne on aivan eri, mutta he vetävät toisiaan puoleensa kuin magneetit. Kaikki alkoi siitä, kun Mesi alkoi lukea Hannan Kivilaituri-romaania ja kutsui Hannan pappilaan ajatustensa voimalla. Mesi, joka on lumoutunut Hannan kirjoituksesta, muuttuu Hannan kirjoitukseksi, kun Hanna alkaa kirjoittaa muistiinpanoja Mesistä.

Syntysanat on sivumäärältään lyhyt romaani, mutta niin tiivis, että sitä lukee hitaasti. Kieli on runollista, mutta samalla arkista, kiinni maassa, naisen ruumiissa ja perheenäidin rutiineissa. Olen pitänyt Venhon runoissa erityisesti siitä, miten kauniisti ja kuitenkin kaunistelemattomasti hän kuvaa naiseutta ja äitiyttä,  ja Syntysanoissa on paljon samaa tematiikkaa ja tyyliä. Myös lapsettoman Hannan hahmo on hyvin vahva - en yhtään ihmettele, että itsensä pyykkivuorien ja pyttipannun käryyn hukannut Mesi katselee kotinsa ikkunasta Hannan vahvaa, itsetietoista askellusta.

Vaikka Syntysanat on ennen muuta naisten tarina, siinä on myös kiinnostavia, moniulotteisia mieshahmoja: pappilan poika Aarni, kauas muuttanut ja näköpiiristä kadonnut Mesin nuoruudenrakkaus, joka piirtää Mesille siivet selkään, sekä sympaattinen antikvariaatinpitäjä Muhonen.

Vaikka romaanin hahmot ovat hyvinkin elämänmakuisia, itse tarina on hämmentävä, jotenkin arkaainen. Vanha, erikoisen mallinen ja autioitunut pappila, menneiden sukupolvien synnit, perhesalaisuudet ja naisen ahdistus ahtaassa roolissaan tuovat romaaniin goottilaista tunnelmaa. Syrjäisen Kourankorven lisäksi romaanin maisemana on Venetsia, naamioiden ja kuunvalon kaupunki:

"Mikä siinä oli niin kaunista, sitä ei käsittänyt, rappio, aika, veteen lohkeilevat kultaupotukset. [-- --] Siellä Mesi riisuutuisi ja kastaisi varpaansa suolaveteen, sukeltaisi ja nousisi paljaana pintaan."

Mesin ja Hannan tarinan voi lukea vain maagissävytteisenä tarinana, sen kummemmin pohtimatta, mutta romaanissa avautuu myös polkuja erilaisille tulkinnoille. Jäin miettimään tarinan mehilässymboliikkaa, samoin kuin sitä, ovatko Hanna ja Mesi saman naisen eri puolia, vaihtoehtoisia todellisuuksia samalle naiselle. Mesi ja Hanna ovat toistensa peilejä; kumpikin saa toisen kysymään: entä jos minäkin...

Syntysanat on voimaannuttava kirja; vaikka sekä Mesillä että Hannalla on kipunsa ja kolhunsa, he selvityvät, löytävät oman tilan ja tavan olla. Mesi antaa Hannalle tarinan, Hanna Mesille sanat. Syntysanat toimivat.

"Ei unohdusta olekaan, kaikki tapahtunut oli tallella muistin pohjamudissa, kuplivan, liikahtelevan saven alla, ja jokin sukellus ja pohjakosketus oli saanut hänet tarttumaan Hannan kirjaan."

Syntysanoista on kirjoittanut myös Minna - ja nyt myös Katja.