Kirja kiertoon keskiviikko: arvonta ja uusi kirja (& lokakuun luetut)

Lokakuu oli harvinaisen lukuisa; luin paljon, ja enimmäkseen todella hyviä kirjoja. Jonkinlainen kulttuurihistoriallinen teema väritti lukukuutani. Tulevan tiedenaisen tytönpäiväkirjat saivat minut tarttumaan kirjaan, jossa avataan erään lyyrikon runojen taustaa. (Näiden kirjojen innoittamana hankin kirjahyllyyni myös viisiosaisen Valistuksen sukutarinan, jota luen pikku hiljaa.) Luin myös erään toisen runoilijan juhlakirjan, jonka sivuilta löysin sukulaiseni.

Kepeämpää, mutta silti laadukasta kirjallisuutta tuli myös luettua. Vietin viihdyttäviä hetkiä Edinburghin kaduilla ja Massachusettsin vuorilla. Kahdessa vakavammassa romaanissa kätkettiin ja paljastettiin salaisuuksia, toisessa viitattiin Siniparta-satuun ja toisen sivuilla soi haikea musiikki. Esittelin blogissani myös kaksi erityisen ilahduttavaa lastenkirjaa; tummiakin sävyjä sisältäviä arkisatuja ja sympaattisen kuvakirjan maahanmuuttajaperheen ja Onni-pojan tutustumisesta.

Kuukauden paras lukukokemus ei ollut kuitenkaan mikään edellä mainituista, vaan lämmin, viisas ja elämänmakuinen romaani, jo klassikoksi muodostuneen teossarjan uusin osa. Toivon näkeväni kirjan ihan virallisella Finlandia-listalla, mutta uskon kirjan sijoittuvan ainakin kirjabloggaajien omassa Blogistanian Finlandia-äänestyksessä, joka suoritetaan todennäköisesti tammikuun alussa.

Lokakuussa osallistuin myös kirjabloggaajien yhteiseen plagiointia vastustavaan flashmobiin, tarjosin maistiaisia kirjallisista aamiaisista, juhlistin satupäivää listaamalla satukirjasuosikkeja, raportoin kirjamessuista ja perustin blogilleni facebook-sivun.

Sitten keskiviikon teemaan. Viime viikon Kirja kiertoon arvonnassa voitti (lahjomattoman random.org:in mukaan) Pihi nainen! Onnittelut; laitathan minulle osoitteesi sininenPISTElinna-gmailiin, niin laitan Linnunpainon postiin lähipäivinä.

Tällä viikolla laitan tarjolle Milla Keräsen viime keväänä ilmestyneen romaanin Sisilian ruusu (Gummerus). Blogiarvioni kirjasta voi lukea täältä. Kirjasta on blogannut myös esimerkiksi Jossu, ja nettiin laitettuja lehtiarvioita voi lukea vaikkapa Helsingin sanomista tai Aamulehdestä. Keräsen esikoisromaani sijoittuu 1300-luvun Palermoon, jossa nuori aatelisneito Rosalia perehtyy lääkitseviin yrtteihin, haaveilee kaukomatkoista ja rakastuu salaperäiseen muukalaiseen. Historiallista viihdettä siis, mutta hyvin erityyppistä kuin esimerkiksi Kaari Utriolla. Kirja on kovakantinen, kertaalleen luettu ja hyväkuntoinen. Kirjan arvontaan voi osallistua ilmoittamalla kiinnostuksestaan tämän postauksen kommenteissa, arvonta suoritetaan ensi viikon keskiviikkona.

Lokakuun myötä päättyy vuoden kestänyt tyttökirjahaasteeni. Lähipäivinä "etsintäkuulutan" haasteeseen osallistuneita (kiitos kaikille, teitä oli ihanan monta!) omassa postauksessaan haastekirjojen kokoamista ja arvontaa varten. Monet teistä ovatkin linkittäneet lukemisiaan alkuperäiseen haastepostaukseen, mutta koska sieltä ei varmastikaan löydy kaikkia, pieni huhuilu lienee tarpeen.

Marraskuussa aion lukea ainakin potentiaalisia Blogistanian Finlandia - ja Globalia-ehdokkaita sekä mahdollisesti myös jonkin nuortenkirjan, sillä bloggaajat äänestävät tänä vuonna myös parhaasta lasten- tai nuortenkirjasta. Luvassa on myös vähän isompi arvonta sen kunniaksi, että blogin lukijaraatiin liittyi 150. seuraaja. Kynttilöiden valoa ja lämpimiä lukuhetkiä alkavaan marraskuuhun!

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Otava 2012, 336 sivua.

Mutta hän oli elossa. Eikä hän enää ruokkinut murhettaan. Hänellä oli Mikaela, joka ei suostunut puskuriksi äitinsä ja surun välille. Mikaelan raivo oli herättänyt häntä unteluudestaan enemmän kuin keskustelut tai hienotunteiset vaikenemiset. Mikaela piti hänet päivässä kiinni. Ja vaikka hän ei tiennyt, kuinka selviäisi, jos hänen miehelleen tapahtuisi jotain, hän ei myöskään halunnut mennä tuumaakaan tulevaa tuskaa vastaan.

Olin lauantaina kuuntelemassa Sirpa Kähkösen haastattelua, jossa hän sanoi halunneensa kuin tuuditella lukijoitaan Hietakehdon sivuilla. Samoihin aikoihin aloitin lukemaan mainittua romaania, Kähkösen rakastetun Kuopio-sarjan kuudetta osaa, joka kuvaa kesää 1943 - ja koen todellakin keinuneeni suloisesti lukiessani, uppoutuneeni tarinaan kuin lapsuuden kesäpäivinä konsanaan. Kesän tuoksut ja maut ovat osa romaania, vuoroin makeampina, vuoroin kitkerämpinä.

Siinä missä Kuopio-sarjan ensimmäisissä osissa seurataan ennen kaikkea Anna Tuomen elämänkulkua ja perhettä, ei Hietakehdossa ole yhtä tai kahta keskeista henkilöä vaan Selma Kelon huvilalle, Kesäkallioon, on kokoontunut joukko ihmisiä, joiden ajatuksiin ja tunteisiin vuoroin kurkistetaan. Toiset lähtevät, toiset saapuvat, jotkut jäävät. Ampiaisen surina mehulasin ympärillä, kotitekoisen jäätelön valmistus (säännöstelyn uhallakin!) ja uintiretket ovat kuin huvilaidyllistä, mutta taustalla pauhaa sota, huhut lapsia vahingoittaneista sotilaista herättävät pelkoa ja Kesäkallion pihapiirissä asuvien ihmisten välisissä suhteissa on jännitteitä.

Kesän hautovassa lämmössä niin lasten kuin aikuistenkin pelot, kaipuut, vanhat kaunat, menetykset ja haaveet kytevät pinnan alla ja nousevat välillä pintaankin, muuttuvat sanoiksi ja ihon kosketuksiksi ihmisten välille. Kähkösen tapaan muistot ja tunteet limittyvät arjen askareisiin: kesken mehun keiton Anna tuntee äkkiä niin suurta väsymystä kaiken keskellä, ettei tahdo saada itseään enää ylös. Punikkitatteja poimiessaan Hilda muistelee sotien kuihduttamaa nuoruuttaa ja haluaisi itsekin olla sieni, joka voisi ojentaa niskansa helläkätiselle naiselle taitettavaksi. Sileiden lakanoiden väliin laitetut tuoksuvat yritit - ruusunlehdet, mintut, salviat... - muistuttavat Selmaa ja Hildaa lapsuuden pyykkihetkistä, ja liinavaatekaappi paljastaa jotain myös huvilan elämää piirroksiinsa ikuistavan Hertta Miettisen menneisyydestä. Aurinko koskettaa kiertelevää elämää viettävän Kalle Blombergin arpia ja Witloofin eli salaattisikurin kasvattaminen ja leikkaaminen kuljettavat Marieken kotiseudulle Saksaan.

Hietakehdossa kuvataan erityisesti sitä, miten sota, menetykset ja epävakaat olot vaikuttavat lapsiin. Sotatuberkuloosille isänsä menettänyt Juho Tiihonen on lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa: hän lukee saksankielisistä lehdistä sotauutisia ja kehittelee niiden pohjalta hurjia leikkejä metsään. Savimiehet saavat kuunnella Juhon ajatuksia, kun aikuiset eivät töiltään ehdi. Koko kesän Juho odottaa pääsyä Hietasalon saareen, soutuvenematkaa, telttailua ja nuotiota.

Charlotta on vasta kahdeksan eikä hän, aikuisten riepoteltua häntä pitkin maita, osaa yhtään kieltä kunnolla. Lapsi kuitenkin oivaltaa paljon ja kykenee myös näkemään, että tässä ei ole kaikki: "onhan vielä monta kesää. [--] varoivainen lupa katsoa kauemmas kuin väsyneisiin jalkoihinsa; lupa pyytää enemmänkin kuin armoa ja yhden yön levähdystä." Romaanin nimi, Hietakehto, viittaa kaikkein eniten ehkä juuri Charlotteen - mutta Aleksis Kiven "Sydämeni laulu" saa lempeän tulkinnan. Yksi romaanin monista ihanista, kyyneleen silmäkulmaa nostattavissa kohtauksista on se, kun Charlotta esittelee orastavaa lukutaitoaan huvilan salissa, ja Hertta-täti nostaa maljan mielikuvitukselle.

Kuten Ulla-Lena Lundbergin Jää aiemmin tänä syksynä, myös Sirpa Kähkösen Hietakehto oli minulle täydellinen lukukokemus. Näillä kahdella romaanilla on itse asiassa paljonkin yhteistä: Suomalaisen lähihistorian ja entisajan arjen taidokas kuvaaminen (molemmissa eletään 1940-lukua, Lundbergilla Ahvenanmaan saaristossa ja Kähkösellä Savon järvimaisemissa), lämmin ja vivahteikas ihmiskuvaus, runsas henkilökaarti ja henkilöihin lempeän ymmärtäväisesti suhtautuva kertoja, joka tosin Hietakehdossa häipyy Jään kertojia enemmän taka-alalle.

Hietakehdon monisävyisistä tunnelmista nousee päällimmäiseksi toivo. Lapsilla on toivoa, ja lapsissa on toivoa aikuisille. Ensio Mertanen kiteyttää varmasti monen muunkin sota-ajan vanhemman tunnon muistellessaan tyttärensä Stellan syntymän odotusta: "Ja olipa lapsi kumpaa tahansa lajia, tuo lapsi johdattaisi valollaan vanhempansa pois kaameista sotavuosista." Toivoa riittää myös lukijalle, toivoa siitä, että saamme kuulla näistä ihmisistä vielä.

Ehkä jonakin päivänä hänkin olisi kuin Kesäkallio. Täynnä muistoja, musiikkia, pimeyttä, rakkautta ja kaipuuta. Vain hetkessä läsnä, avoinna jokaiselle aamulle. 


Muissa blogeissa sanottua: Unni oli kirjan lumoissa, vaikkei se noussut lukukukemuksena ihan Neidonkengän tasolle, Jaanalle Hietakehto oli vuoden paras kirja, Booksy kuvasi romaania sanoilla kypsä, lämmin, soljuva ja tiivis, Maija heittäytyi mukaan kirjan tapahtumiin, Valkoiselle kirahville tämä oli ensimmäinen Kähkösen kirja.

Tunnelmia kirjamessuilta

Kirjamessulauantaini alkoi Wsoyn järjestämällä bloggaajien aamiaisella, jonka aikana saimme kuulla neljän kirjailijan kertovan uusista ja vähän tulevistakin kirjoistaan. Seita Vuorelaa ja Laura Lähteenmäkeä haastatteli kustannustoimittaja Essi Kytöhonka, Pekka Hiltusta ja Katja Kettua kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlsson. Kiitos Wsoyn väelle ja kirjailijoille lämminhenkisestä, kiinnostavasta tilaisuudesta ja blogiystäville seurasta!

Seita Vuorela kertoi juuri ilmestyneestä nuortenromaanistaan Karikko, jossa perheen oleskelu leirintäalueella saa surullisia käänteitä. Fantasiaelementtejä sisältävässä romaanissa viitataan H. C. Andersenin satuun "Villijoutsenet", jossa sisar pelastaa joutseniksi loihditut veljensä kutomalla heille nokkosista paidat. Seita Vuorelan Viimasta olin lukenut maistiaisia muutaman vuoden takaisen äidinkielen opetusharjoitteluni aikana, ja nyt Karikko on tukevasti lukupinossa.

Laura Lähteenmäeltä olin aiemmin lukenut aikuistenromaanin Kaaso ja yhdessä Ulla Ahvenniemen kanssa kirjoitetun, omakotitalon rakentamisesta kertovan tietokirjan Mistä on omat talot tehty, mutta nyt Lähteenmäki puhui nuortenkirjoistaan. Uutuus North End - Niskaan putoava taivas aloittaa nuorten dystopia-sarjan, jonka maailmassa yösähkö on poljettava itse pyörällä ja maan rajojen ulkopuolelle matkustaminen ei ole suotavaa. Vielä North Endiä enemmän kiinnostuin Lähteenmäen maaliskuussa ilmestyvästä nuortenromaanista Iskelmiä, jonka päähenkilö kohtaa parisuhdeväkivaltaa ensimmäisessä seurustelusuhteessaan. Vaikka kirjoissa on rankkojakin aiheita, Lähteenmäki ei koe kirjoittavansa nuorille "ongelmakirjallisuutta", vaan kertovansa tarinoita, joihin kuuluvat niin ilot kuin surutkin.

Esikoisromaanillaan Vilpittömästi sinun lukijasuosiota ja palkintoja niittänyt Pekka Hiltunen sanoi sympaattisesti, että kirjoittaessaan nyt Sysipimeä-kirjalla jatkuvaa Studio-sarjaansa hän pääsee "leikkimään agenttia", olemaan hyvän puolella. Hiltunen kertoi päähenkilöidensä Lian ja Marin vievän häntä niin, että trillerisarjaa on suorastaan pakko vielä jatkaa, vaikka toisenlaistenkin romaanien aihioita on työn alla.

Katja Ketun Kätilö voitti tämän vuoden alussa Blogistanian Finlandia-äänestyksen, ja tänä syksynä kirjailija on päässyt seuraamaan romaaninsa dramatisointia Oulun kaupunginteatterin lavalle. Maaliskuussa julkaistiin Katja Ketun ja Krista Petäjäjärven toimittama antologia Pimppini on valloillaan, jonka fakta- ja fiktioteksti käsittelevät naisiin kohdistuvaa seksuaalista vallankäyttöä. Yksityiskohtana jäi mieleen, että Kettu kertoi kirjan monia häkellyttävän nimen olevan peräisin kansanrunosta.

Aamiaisen jälkeen pistäydyin moikkaamaan ystävääni hänen vanhempiensa pyörittämän Kustantaja Laaksosen myyntipisteelle. En olisi uskonut, että jonain päivänä kiinnostuisin muun muassa raideliikennettä, paloautoja ja lentokoneita käsittelevistä teoksista, mutta pienen pojan äitinä kirjamaku avartuu - huomasin selaavani kiinnostuneena Pientä metrokirjaa.

Olin merkinnyt messuohjelmasta itselleni tärppejä kirjailijahaastatteluista. Loppujen lopuksi ehdin seuraamaan vain yhtä, mutta sitäkin kiinnostavampaa. Juha Roiha haastatteli Sirpa Kähköstä Eino Leino-lavalla, ja oli mukava kuulla parhaillaan lukemani Hietakehto-romaanin taustoista.

Haastattelija totesi, että trilogiaksi suunniteltu Kuopio-sarja oli päässyt hieman venähtämään, onhan tänä syksynä julkaistu Hietakehto jo sarjan kuudes osa. Kähkönen sanoi pitävänsä tärkeänä, että kirjallisuudessa on lukijoille tuttuja maailmoja, paikkoja ja ihmisiä - pitkät kirjasarjat tarjoavat lukuelämyksiin jatkuvuutta. Edellisen teoksensa, 1930-luvun julmista kohtaloista kertoneen tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit jälkeen Kähkönen halusi ikään kuin keinutella lukijoita kirjoittamalla lempeän kirjan rakastetun Kuopio-sarjan jatkoksi. Vaikka Hietakehdossakin eletään sota-aikaa, siinä on pehmentäviä elementtejä: kesä, huvila Kuopion melskeiden ulkopuolella, marja- ja sieniretket sekä lasten näkökulma.

Lapsilla on omat tapansa käsitellä vaikeita asioita, etenkin niitä, joista aikuiset vaikenevat. Hietakehdossa lapset toimittavat omaa lehteään  ja leikkivät "Katynin metsää" Juhon lehdestä lukemien kauhu-uutisten pohjalta. Kähkönen kertoi aiemmin päivällä haastattelemansa Helena Anhavan (s. 1925)  sanoneen, että sotien jalkoihin jäi hänen sukupolvensa lapsuus ja nuoruus, "sydämen oppivuodet". Sodasta kirjoittaminen on Kähkösen mielestä tärkeää muun muassa siksi, että siten voi käsitellä sodan ylisukupolvisia traumoja, jotka ovat jättäneet arpensa niin kehoon kuin mieleenkin.

Ehdin vielä lounastamaan perheeni kanssa, tapaamaan vanhan ystävän, haalimaan mukaan kasan kulttuurilehtiä ja kuuntelemaan lasten kanssa Mimiä ja Kukua sekä Mimmejä ja seuraamaan hetken Tuula Korolaisen haastattelua Z. Topelius -lastenosastolla, mutta sitten turnauskestävyys loppui ja oli aika palata kotiin muutaman ihanan kirjan kera. Messujen tärkeimmäksi anniksi jäi ihanien kirjaystävien kohtaaminen - ensi vuonna uudestaan, ehdottomasti!

Lisää messutunnelmia voi lukea muun muassa näistä blogeista: Luetut, lukemattomat; Kirsin kirjanurkka, Mari A., Lumiomena, Nenä kirjassa, Koko lailla kirjallisesti, Luettua, Uppoa hetkeen, Kulttuuri kukoistaa, Sallan lukupäiväkirja ja Vinttikamarissa.

Anne Enright: Unohdettu valssi

Anne Eright: Unohdettu valssi
Forgotten Waltz, suom. Tarja Kontro.
Otava 2012, 249 sivua.

Tässä me siis olemme, joinakin öinä: minä nukkumassa sisareni sängyssä Terenuressa. Seán nukkumassa Enniskerryssä au pairin huoneessa, jossa me suutelimme, tai kenties jopa omassa vanhassa makuuhuoneessaan vaimonsa pahastuneen vartalon vieressä. Seán unessa jossakin, vaimonsa ikääntyvän lihan ja lapsensa kasvavan lihan välissä. Kuka tietää, missä hän nukkuu unissaan?

Lukiessani viime vuonna Anne Enrightin Booker-palkitun  Valvojaiset vaikutuin romaanin rumankauniista kerronnasta ja monisyisestä tarinasta. Kuten Valvojaiset, myös Unohdettu valssi on tummasävyinen perhetarina. Juuri suomennetun romaanin tarina ei ole aivan niin makaaberi ja intensiivinen kuin Valvojaisten, mutta tälläkin kertaa vaikeita teemoja ryyditetään ripauksella mustaa huumoria.

Kertoja Gina on kolmikymppinen nainen, joka on mennyt naimisiin ja ottanut suuren asuntovelan muutama vuosi sitten, kun Irlanti oli muiden Euroopan maiden tavoin nousukauden huumassa. Gina puntaroi suhdettaan perheelliseen Seániin, muistelee suhteen alkua, etenemistä ja paljastumista, läheisten reaktioita. Lopulta kaikki kiertyy Evieen, Seánin varhaisteini-ikäiseen tyttäreen, jota Gina on menossa hakemaan koulusta lumisena perjantai-iltapäivänä. Romaanin idea on hieman samantapainen kuin Julian Barnesin romaanissa Kuin jokin päättyisi, jossa vanheneva Tony muistelee nuoruuden rakkaus- ja ystävyyssuhteita ja näkee jälkeenpäin selvemmin, mihin pienet, merkityksettömiltä tuntuvat tapahtumat tai sanat johtivat.

Suhde Seániin ja Evieen on kirjassa keskeisellä sijalla, mutta paljon tulee sanotuksi myös Ginan vanhemmista, hänen miehestään Conorista ja sisarestaan Fionasta. Äiti kuolee kesken Ginan tarinan, kun molemmat tyttäret ovat liian kiireisiä huomaamaan äidin sairastumisen ja pelon. Ihmissuhteissa ei Enrightin kuvaamassa Irlannissa ole kyse pelkästään henkilöistä; niissä on kyse myös perhetaustoista, rahasta ja asunnoista.

Raadollisuuden rinnalla kerronnassa elää myös runollisuus: Seán huuhtoutuu kynnykselle, Gina haistaa - sietämättömän vaimeana - lähestyvän lumen ylevän, suloisen tuoksun, ja Evie kuulee kultakalan tonkivan hiekkaa maljassaan. Enrightin romaanissa lämpö ja kylmyys, rakkaus ja julmuus kutoutuvat kertomukseksi, joka tekee mieli lukea vielä uudelleen - jotta ymmärtäisi, ehkä.

Kirja kiertoon -keskiviikko: Linnunpaino

Hillitäkseni hieman kirjojen kertymistä hyllyyni ajattelin aloittaa Kirja kiertoon -keskiviikot, jolloin pistän arvontaan yhden kirjan kerrallaan. Kirjat ovat yleensä kertaalleen luettuja, mutta jakoon saattaa tulla myös "iskemättömiä" kirjoja, jotka olen saanut pyytämättä ja joita en ehdi tai halua lukea. En lupaa tästä ihan jokaviikkoista tapaa, mutta järjestän Kirja kiertoon -keskiviikkoja aina silloin tällöin. Arvonnan säännöt ovat yksinkertaiset: kommentoi tähän postaukseen niin osallistut arvontaan. Osallistumisaikaa on ensi keskiviikkoon, jolloin arvon voittajan ja pistän kirjan postiin yhteystiedot saatuani. Postitan kirjoja Suomen rajojen sisällä (muualtakin voi osallistua, jos on valmis maksamaan postikulut).

Tämän keskiviikon kirja on huomenna alkavilla Helsingin kirjamessuilla virallisesti julkaistava Saara Henrikssonin romaani Linnunpaino, josta kirjoitin blogiini viime viikolla. Kirjan aihe, omaa paikkaansa etsivä nuori tanssija ja hänen ihastumisensa "lintumieheen", oli kiinnostava, mutta kirja ei koskettanut minua niin, että haluaisin lukea sen uudelleen. Suosittelen kirjaa erityisesti taiteesta ja kulttuurista kiinnostuneille pari-kolmikymppisille naisille, mutta toki tämä Siniparta-satuun viittaava romaani saattaa kolahtaa muihinkin viiteryhmiin kuuluviin. Kirjassa on pehmeät kannet, joten lukemisen jäljet kyllä näkyvät, mutta muuten kirja on siistissä kunnossa.

Mukavia kirjamessuja kaikille, jotka niihin pääsevät! Itse ehdin messuilemaan vasta lauantaina, siihen asti nautin kirjoista ihan kotosalla. Pientä ennakkojännitystä on ilmassa, sillä tänään julkistettiin Helsingin sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaat. Olin lukenut aiemmin vain Roope Lipastin Rajanaapurin, mutta toinen ehdokaskirja, Asko Jaakonahon Onnemme tiellä, nousi lukupinossa ensimmäiseksi. Pari muutakin ehdokaskirjaa aion lukea vielä loppuvuodesta - voidakseni osallistua Blogistanian Finlandia -äänestykseen mahdollisimman perehtyneesti!

Sinisen linnan kirjaston FB-sivu ja vähän runokirjafiilistelyä

Sinisen linnan kirjastoa voi nyt seurata myös Facebookin kautta, täällä. Linkitän sivulle blogin päivityksiä, kirjallisia uutisia ja kirjafiilistelyjä. Aika näyttää, miten tulen tuota kanavaa hyödyntämään; siihen vaikuttaa myös Facebookin systeemit. FB on hiljattain huonontanut sivujen näkyvyyttä tykkääjien uutisvirrassa, joten jos haluaa nähdä kaikki päivitykset, pitää sivu lisätä "kiinnostuksen kohteisiin".

Kohta täällä on aihetta juhlaan: Bloggerin lukijaraadissa on nyt yhtä vaille 150 seuraajaa. Kiitokset kaikille mukaan liittyneille, on ihanaa, kun osalla lukijoista on "kasvot"! Kun tuo maaginen luku täyttyy, on arvonnan aika. Lukija-arvontaan voivat osallistua paitsi Blogger-raatilaiset, myös blogin fb-sivun seuraajat.

Lopuksi vielä vähän kirjafiilistelyä: eiliseltä kirjastoreissulta tarttui matkaan tällaisia kauniskantisia ja -nimisiä runokirjoja:

Eeva Heilala: Ikkunasta avautuu maailma (Tammi 2012)
Tomi Kontio: Ilman nimeä olisit valoa (Teos 2011)
Arja Tiainen: Puiden alla, vihreässä palaverissa (Wsoy 1999)

Kaksi ensin mainittua tarttuivat matkaan kirjaston runotärppipöydältä, Tiaisen kirjan etsin hyllystä Elma Ilonan eilisen postauksen innoittamana. Tässä vielä runomaistiainen Heilalan kirjasta:

Vielä marraskuussa löydät puolukoita,
kunhan kuljet metsässä silmät auki, 
et turhaan halaile puita ja pensaita
vaan kumarrut ja poimit.

Runo jatkuu tuosta vielä suloisemmin, mutta jatkon jätän jokaisen lukijan itse löydettäväksi. Runojen hehkua syysiltaan!

Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa uuden ystävän

Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa uuden ystävän
Minerva 2012.

Onni-pojasta kertovat kuvakirjat ovat tulleet vuosien myötä tutuiksi meidän perheessä. Meidän ensikosketuksemme sarjaan taisi olla Onni-pojan kierrätyskirja, jota ennen olivat ilmestyneet Onni-pojan puuhakas päivä ja Onni-pojan mahtava matka. Kenties juuri tuo ensimmäinen lukemani Onni-kirja, jossa järjestettiin pihakirppiksiä ja lajiteltiin jätteet omiin lokeroihinsa, sai minut kiinnittämään huomiota opettavaisuuteen myös muissa Onni-kirjoissa. Myös juuri ilmestyneellä kirjalla Onni-poika saa uuden ystävän on selkeä sanoma: ystävystyä voi ilman yhteistä kieltä, kaikissa kulttuureissa on jotain yhteistä ja uuteen maahan on mahdollista sopeutua hyvinkin.

Onni-pojan naapuriin muuttaa iranilainen perhe, jossa on suunnilleen Onnin ikäinen poika. Heti ensimmäisenä iltana poika, Aram, tuo Onnin perheelle kanelintuoksuista vanukasta. Seuraavana päivänä Onni ja pikkuveli Olavi leipovat äitinsä kanssa uusille naapureille tiikerikakkua, ja niin lasten kuin vanhempienkin ystävystyminen voi alkaa. Kun Onnin perhe tekee pääsiäisaskarteluja, naapurin äiti Bahar alkaa kaivata kotimaahansa, jossa tehtiin samanlaisia koristeita persialaisen uudenvuoden juhliin.

Minussa tämä kirja herätti muistoja ajalta, kun asuimme helsinkiläislähiön opiskelija-asunnossa ja yläkerran pakistanilainen rouva toi meille spontaanisti maistiaisia tekemistään herkuista, ja minä vuorostani vein heille suomalaisia leipomuksia. Myös iranilaisen äidin kanssa juttelin leikkipuistossa, ja muutenkin naapurustossa tutustui eri kulttuureista kotoisin oleviin ihmisiin. Varsinkaan lapsia ei yleensä kauan haittaa, vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan, ja ainahan voi opettaa toiselle omaa kieltään, kuten Onni ja Aram: polkupyörä on persiaksi docharkhe ja Aram puolestaan piti suomalaisesta perinneherkusta niin paljon, että halusi oppia sanan karjalanpiirakka.

Kirjan tarina on varsin yksioikoinen eikä sisällä mitään negatiivisia tunteita tai ongelmatilanteita - ennen nukkumaan menoa Onni tosin huolehtii, saako suomenkielentaidoton Aram kavereita ja lopussa hieman jännitetään, saako Bahar hakemansa työpaikan. Onni-kirjat ovatkin selkeästi hyvänmielen lastenkirjoja,  lempeän opettavaisia ja aurinkoisia. Kuvittajana Pelliccioni on yksi suosikeistani, ja tässä kirjassa on aivan ihana värimaailma: violettia, oranssia, pinkkiä, syvänvihreää ja keltaista. Kuvituksen pienet yksityiskohdat ankkuroivat tarinan arkeen ja aikaan: aamiaispöydässä on liotettu teepussi, pääsiäiäispöydässä pajunkissoja ja isän ostoskassissa mämmiä.

Aamiainen - nautiskelijan ateria (ja muita kirjallisia aamiaisia)

Anna Lehtonen: Aamiainen. Nautiskelijan ateria
Atena 2009, 221 sivua.

Viktoriaanisella aamiaiskulttuurilla oli kuitenkin vaikutusta jopa meidän tapaamme ajatella aamuateriaa: saattaa olla, että nykyinen ihanteemme pitkästä ja nautinnollisesta viikonloppuaamiaisesta pohjautuu juuri 1800-luvun englantilaiseen aamiaiskulttuuriin. Myös brunssikulttuuri on peräisin 1800-luvun lopulta, ja se monipuolisti ja runsasti aamiaisella tarjottavien ruokalajien ja vaihtoehtojen määrää entisestäänkin. Nykyään brunssipöytään asettuessaan voi siis kokea sielunkumppanuutta vaikka 1800-luvun aristokraatteihin.

Kulttuurintutkija Anna Lehtonen kartoittaa kirjassaan Aamiainen. Nautiskelijan ateria eurooppalaisen aamiaisen historiaa ja aamiaiselle nykyään annettuja merkityksiä. Mustavalkopiirroksin kuvitettu kirja sisältää lisäksi aamiaismenuehdotuksia, brunssin kattausohjeita ja vinkkejä haudutetun teen oikeaoppiseen valmistukseen.

Lehtonen kertoo muun muassa siitä, kuinka nykysuomalaiseen aamiaiseen itsestäänselvyytenä kuuluva kahvi saapui Turkista Venetsiaan, sieltä Keski-Eurooppaan ja lopulta 1700-luvulla Suomeen. Kahvi oli aluksi sunnuntaiherkku, mutta 1870-luvulta sitä juotiin arkiaamuisinkin kaikissa säädyissä, joskin köyhemmät joutuivat jatkamaan ainakin arkikahviaan korvikkeilla. Kahvi on säilyttänyt asemansa aamupöydässä siitä lähtien, mutta esimerkiksi 1950-luvun aamupalaan kuulunut pulla on saanut antaa tilaa terveellisemmille ruokalajeille, kuten hedelmille ja vihanneksille.

Oman lukunsa saavat kahvila- ja hotelliaamiaiset niin Suomessa kuin esimerkiksi Tukholmassa ja Lontossa. Lomakohteen voi valita myös aamiaistarjonnan perusteella! Joskus suurinta ylellisyyttä on kuitenkin se, että saa nauttia aamiaista omassa vuoteessaan.

Lehtosen kirja inspiroi minut etsimään hyllystäni "kirjallisia aamiaisia". Kaunokirjallisuuden aamiaiskuvauksista minulle on jäänyt erityisesti mieleen Daphne du Maurierin romaanin Rebekka, jossa Max de Winterin vastavihitty vaimo menee ensimmäistä kertaa aamiaiselle uudessa kodissaan, Manderleyn kartanossa:

Muistan hyvin, kuinka valtavan ja hiukan kauhistuttavankin vaikutuksen minuun teki tarjotun aamiaisen suurenmoisuus. Siinä oli teetä suuressa hopeisessa keittimessä ja myös kahvia, ja kuumennuslevyllä oli kiehuvan kuumia ruokia, munakokkelia, kinkkua ja vielä kalaakin. Oli myös pieni määrä keitettyjä munia, nekin omassa lämmityslaitteessaan, ja puuroa hopeisessa puurokasarissa. Toisella sivupöydällä oli kylmää kinkkua ja suuri pala kylmää pekonia. Pöydällä oli myös sämpylöitä ja paahtoleipää, lukemattomia hillo-, marmelaati- ja hunajapurnukoita, ja kummassakin päässä oli korkea jälkiruokamaljakollinen hedelmiä. Minusta näytti oudolta, että Maxim, joka oli Italiassa ja Ranskassa syönyt aamiaisekseen vain croissantin ja hedelmän ja juonut kupin kahvia, saattoi kotona istuutua tällaisen kahdelletoista hengelle riittävän aamiaisen ääreen luultavasti joka ikinen päivä vuodesta vuoteen ja ettei hän pitänyt sitä millään tavoin naurettavana tai tuhlaavaisena. (Suom. Helvi Vasara, Suuri Suomalainen Kirjakerho 1970.)

Kartanon aamiaispöydän yltäkylläisyyden vastakohdaksi nousee kertojan kokema henkinen tyhjyys ja yksinäisyys; hän syö aamiaista yksin, sillä aviomies on jo juonut kahvinsa ja vetäytynyt hoitamaan isännän velvollisuuksiaan. "-- ja muistan ajatelleeni, etten ollut kuvitellut ensimmäistä aamuani sellaiseksi. Olin kuvitellut, miten olisimme kulkeneet yhdessä käsikoukkua meren rannalle, tulleet takaisin myöhään, väsyneinä ja onnellisina syömään kylmää lounasta kahden kesken ja sitten istuneet kastanjapuun alla, jonka olin nähnyt kirjaston ikkunasta."

Suomalaisten naisten omaelämäkerrallisissa teoksissa aamiainen saa goottilaista romaania arkisempia ja lämpimämpiä sävyjä. Kati Tervo keskustelee miehensä Jari Tervon kanssa siitä, pitäisikö hampaat pestä ennen vai jälkeen aamupalan. Hammaskiilteen vuoksi ne kannattaisi pestä ennen, mutta toisaalta, "mintunviileä aamukahvi, mikä nautinto se muka on". Kirjailijaperheen aamuun kuuluu tietysti myös tuore sanomalehti:

Kaksoisoven välistä pelmahtaa painomusteen tuoksu. Lehti on uusi, mutta uutiset vanhoja. Ne on nähty, kuultu ja kulutettu telkkarista ja netistä. Palaan keittiöön ja levitän lehden pöydälle. Avaan verhoa. Juon kahvin isolla lorauksella kylmää maitojuomaa. Selaan. Silmäilen ja pyydystän kiinnostavia otsikoita. (Teoksesta Jääkaapin henki. Kertomuksia keittiöstä, ruuasta ja elämästä. Wsoy 2011.)

Vivi-Ann Sjögren puolestaan kirjoittaa muistelmateoksessaan Mustaa kahvia, keksinmuruja:

En odota mitään muuta ateriaa yhtä malttamattomasti kuin aamiaista, aamuateriaa. Sellaistakin on sattunut, että nukkumaan mennessä olen ajatellut onnellisena: kun herään, saan syödä aamiaista! En siksi, että aamiaisessa sinänsä olisi jotain hohdokasta (mustaa kahvia, pala ruisleipää ja juustoa), vaan sen myyttisyyden ja rituaalisuuden vuoksi: rikot paaston, kohtaat elämän, liityt auringon ja valon rytmiin. Tiedän kyllä, jotkut aamut ovat synkkiä ja inhottavia, sataa ehkä, ruisleipä on melkein lopussa, ei muista omaa nimeään eikä viikonpäivää, mutta aamiaisessa on silti hohtoa.

Suloista sunnuntaita ja ihania alkavan viikon aamuja Sinisen linnan kirjaston lukijoille!

Saara Henriksson: Linnunpaino

Saara Henriksson: Linnunpaino
Into 2012, 246 sivua.

Hitaan ja surullisen teeman aikana Judith käy läpi muutoksen epävarmasta pikkutytöstä nuoreksi naiseksi jonka on voitettava sulhasen vihamielinen perhe puolelleen. Tarina tuntuu paperilla edelleen oudon yksioikoiselta mutta liikemateriaali täyttää juonen aukot.

Siniparta-sadussa uteliaisuus ajaa nuoren vaimon avaamaan kielletyn huoneen oven aviomiehensä linnassa. Oven takaa paljastuvat Siniparran edellisten vaimojen ruumiit, ja tuorein vaimo päätyy joukon jatkoksi - tai, onnellisemmissa versioissa, pelastuu. Grimmin veljesten versio kansansadusta kulkee nimellä Outolintu, jossa linnunsulat auttavat neuvokkaan neidon vapauteen. Siniparta-sadun kaikuja voi lukea sellaisista romaaneista kuin Charlotte Brontën Jane Eyre, Jean Rhysin Siintää Sargassomeri, Jeannette Wintersonin Appelsiini ei ole ainoa hedelmä, Angela Carterin Maaginen lelukauppa ja John Fowlesin Neitoperho sekä Margaret Atwoodin novellissa "Siniparran muna". Esikoisteoksestaan Moby Doll kiitosta niittänyt Saara Henriksson tarttuu teemaan toisessa romaanissaan Linnunpaino, jossa nuori tanssija Lilja harjoittelee Siniparran vaimon roolia ja ihastuu lintututkija Tommiin, joka ei halua paljastaa kaikkea menneisyydestään.

Liljan minäkerronnan lomassa on lyhyitä kursivoituja jaksoja, joissa kerrotaan Siniparran ja hänen vaimonsa Judithin tarinaa. Loppu on yhtä lohduton kuin alkuperäisessä sadussa, mutta erilainen. Se, mihin vaimon pakkomielle Siniparran menneisyyttä kohtaan johtaa, saa Judithin kertomuksessa uuden tulkinnan. Luin tietysti Liljan ja Tommin tarinaa Judithin ja Siniparran tarinan valossa, etsien vastaavuuksia ja yhteyksiä.

Liljan pakkomielteeksi muodostuu Tommin aikaisempi suhde toiseen mieheen, Petriin. Vaikka suhteesta on kulunut kymmenen vuotta, Lilja kokee Petrin kilpailijakseen, hahmoksi, jolta hänen pitää voittaa Tommi. Lukijana en päässyt oikein perille siitä, mihin Liljan - joka itse on hetkeä aikaisemmin haikaillut hiljattain päättyneen lyhyen miessuhteensa perään - Petri-agsti perustuu, mutta ilmeisesti siihen, että Tommilla on ollut suhde nimenomaan mieheen. Lilja itse sanoo olevansa mustasukkainen, mutta hänen tunteensa eivät välity hänen puheistaan tai käytöksestään. Ilmeisesti Petri on vain jonkinlainen syntipukki, johon Lilja purkaa ahdistustaan siitä, että Tommi tarvitsee paljon yksinäisyyttä ja omaa tilaa eikä halua sitoutua suhteeseen samalla tavalla kuin Lilja

Ylipäätään Liljan ja Tommin rakkaustarina jää hieman etäiseksi ja laimeaksi. Romaanin kiinnostavammaksi anniksi nousee kuvaus Liljan työstä tanssijana. Työhön liittyvät tiiviit ihmissuhteet toisten tanssijoiden ja tanssiryhmän johtajan kanssa ovat kompleksisia ja mustasukkaisuuden ja kateuden värittämiä, mutta niissä on myös aitoa ystävyyttä, lojaalisuutta ja kiintymystä. Työsuhteessakin on kysymys omasta tilasta ja mahdollisuudesta toteuttaa omaa tietään, päätöksestä lähteäkö vai jäädä.

Henriksson kuvaa tanssijan arkea ja syksyistä Helsinkiä kauniisti, rosoineen ja flow-hetkineen. Linnunpainon kieli ja kerronta ovat helposti lähestyttäviä, eikä romaanista nauttiminen edellytä Siniparta-perinteen tuntemista - kiinnostuneet voivat kuitenkin lukea lisää vaikkapa Helsingin kaupunginkirjaston sivuilta.

Saara Henrikssonin blogissa Margaret Pennyn muistikirja on käynnissä hauska satuaiheinen kysely, jphon osallistumalla voi voittaa Linnunpaino-romaanista oman painotuoreen kappaleen.

Varaslähtö Satupäivään: ihania saturomaaneja, -kokoelmia ja kuvakirjoja

Huomenna 18.10 vietetään Satupäivää. Tänään on kuitenkin ruotsinkielisen kalenterin mukaan Sagan nimipäivä, ja sen kunniaksi tarjoilen valikoiman meidän perheen satusuosikkeja. Meillä luetaan lapsille todella paljon, enkä mitenkään ehdi kirjoittaa kaikista luetuista lastenkirjoista blogiini. Haluan kuitenkin merkitä muistiin myös lastenkirjojen helmet ja kertoa niistä eteenpäin. (Lastenkirjojen ilosanomaa levittää nykyään myös Kotimaiset lasten ja nuortenkirjat -sivusto Facebookissa, käykäähän tykkäämässä!) Olen ryhmitellyt kirjat saturomaaneihin, satukokoelmiin ja kuvakirjoihin, jotka ovat erityisen sadunomaisia - realistiset lastenkirjat jäävät nyt tämän postauksen ulkopuolelle.

Jos olen blogannut kirjasta, postaukseni löytyy kirjan nimeä klikkaamalla. En nyt tässä luonnehdi kirjoja sen enempää, sillä postauksesta tulee muutenkin pitkä. En myöskään mainitse kustantajia tai painovuosia, sillä ne löytyvät tarvittaessa kirjastojen ja kirjakauppojen tietokannoista. Olen aakkostanut kirjat kirjoittajan mukaan ja maininnut kuvittajan kirjan nimen jälkeen (paitsi jos kirjan on tekijän kuvittama). Monista klassikoista onkin otettu jo useita painoksia, ja joissain tapauksissa olen maininnut useita kirjoja sisältävän kokoomateoksen. Suosittelen vain kirjoja, joita olen itse lukenut tai kuunnellut - poikkeuksena jotkut kirjasarjat, joiden kaikkia osia en ole vielä lukenut.

Saturomaaneja

Hannele Huovi: Urpo ja Turpo avaruudessa. Kuvittanut Jukka Lemmetty.

Sanna Isto: Tinka ja Taika. Kuvittanut Julia Vuori.

Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli;  Onnelin ja Annelin talo; Onneli, Anneli ja orpolapset; Onneli, Anneli ja nukutuskello; Putti ja Pilvilaivat; Putti Puuhkajasaarella; Kuinka Kum-Maa on kaikkialla; Puuhiset. Kuvittanut Maija Karma.

Katja Krekelä: Romisko; Riepu ja Iso riipijä

Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär; Mio, poikani Mio; Peppi Pitkätossu ja monia muita. (Useita kuvittajia, mm. Ilon Wikland, Ingrid Vang Nyman/Lauren Child)

Jukka Parkkinen: Kalevi Korpin seikkailut (sisältää kirjat Korppi ja kumppanit; Korppi ja korven veikot; Korppi ja Korpin poika; Korppi ja Pitkänen). Kuvittanut Jyrki Vuori.

Hanna van der Steen: Ennustus, Kirous ja ensi vuonna ilmestyvä Lumous. (Meillä on luvussa Ennustus ja 7-vuotias on tykännyt.)

Mila Teräs: Telma ja tarinoiden talo; Telma ja salaisuuksien saari; Telma ja kuiskausten koulu. Kuvittanut Karoliina Pertamo. (Meillä on luettu sarjan ensimmäinen ja kolmas osa, tarkoitus olisi lukea myös keskimmäinen ja tehdä kirjoista oma postauksensa.)

Eduard Uspenski: Fedja-setä (sisältää kuusi ensimmäistä Fedja-kirjaa). Suom. Martti Anhava ja Mervi Vyyryläinen-Väänänen, kuvittanut Gennadi Kalinovski.

Satukokoelmia

Hans Christian Andersen: Lumikuningatar ja muita satuja. Suomeksi kertonut Leena Laulajainen, kuvittanut Anastasia Arhipova.

Jakob & Wilhelm Grimm: Grimmin satuaarteita Kuvittanut Sven Otto S.

Riikka Juvonen: Mummon Satukirja. 

Katriina Kauppila (toim.) Kaiken maailman eläinsadut. Kuvittanut Matti Pikkujämsä.

Marjatta Kurenniemi: Unikon satuja. Kuvittanut Christel Rönns.

Astrid Lindgren: Satuja. Kuvittanut Ilon Wikland.

Sari Peltoniemi: Gattonautti ja muita arkisatuja Kuvittanut Liisa Kallio.

Zdenek Miler: Myyrän satuaarre. (Kertonut Hanna Doskocilova)


Satumaisia kuvakirjoja

Enna Airik: Haavemaa

Kristina Digman: Floran talo; Floran kukat. Suom. Tuula Syvänperä.

Anna Gullichsen: Satu kukkameri ja lumen ihme; Satu Kukkameri ja päärynäpuun Pyrre. Kuvittanut Cara Nuutinen.

Emily Hawkins: Lumiprinsessa. Kuvittanut Elsa Evans.

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä; Kuinkas sitten kävikään; Vaarallinen matka; Outo vieras muumitalossa (kuvittanut Per Olov Jansson),

Leena Laulajainen: Kultamarja ja metsän salaisuudet. Kuvittanut Anna-Liisa Hakkarainen.

Ina Manninen: Kissankukka. 

Tuula Pere: Sanni ja taikakivi. Kuvittanut Sanna Pelliccioni.

Olen varmasti unohtanut jonkin itselleni tai lapsilleni tärkeän, rakkaan kirjan, mutta lisäilen sitten jälkikäteen. Mitä satusuosikkeja sinulla on? Ihania satuhetkiä kaikille!

P. S. Tällä hetkellä luvussa aikuisten romaani, jonka taustalla on vanha satu. Siitä lisää huomenna!

Aale Tynni-Haavio: Kuva kaivattuni - P. Mustapään runojen taustaa (Salainen)

Aale Tynni-Haavio: Kuva kaivattuni. 

P. Mustapään runojen taustaa (Salainen)

toimittanut Riitta Seppälä.

Wsoy 2005, 186 sivua. 

Aale Tynni-Haavion kuoleman jälkeen hänen tyttärensä Riitta Seppälä toimitti ja julkaisi äitinsä vuonna 1975 kirjoittaman päiväkirjanomaisen käsikirjoituksen, joka oli otsikoitu "P. Mustapään runojen taustaa (Salainen)". Käsikirjoituksessa Tynni-Haavio kertoo suhteestaan Martti Haavioon ja siitä, kuinka heidän rakkautensa näkyy Haavion runoilijanimimerkin, P. Mustapään runoissa - ja omissaan. Suhteen alkaminen sekä Tynnin että Haavion ollessa tahoillaan naimisissa teki muistiinpanoista sen verran arkaluonteisia, ettei Tynni-Haavio halunnut niitä eläessään julkaista ja jätti päätöksen asiasta jälkipolville. Kun Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion tytär Katarina Eskola oli saanut päätökseen vanhepiensa päiväkirjoista ja kirjeistä toimitetun laajan Valistuksen sukutarina -teossarjan, oli aika julkaista Aale Tynni-Haavion muistiinpanot.

Näennäisesti Aale Tynni-Haavio kirjoittaa P. Mustapään runoista (runonäytteitä on kirjassa runsaasti, tosiasiassa hän kuitenkin kertoo rakkaustarinansa Martti Haavion kanssa. Tynnin mukaan näitä kahta asiaa onkin vaikea erottaa toisistaan, sillä pitkään hänellä ja Martilla ei ollut "yhteistä paikkaa muualla kuin runon maailmassa". Nuori runoilija Aale Tynni oli kunnioittanut ja ihaillut etäältä runoilija P. Mustapäätä jo kauan ennen ensi tapaamista vuonna 1945, ja kesti kauan, ennen kuin hänen tunteensa syvenivät ja tulivat tunnistetuksi rakkaudeksi - Martti sen sijaan, Tynni-Haavion kertoman mukaan, häikäistyi Aalesta heti. Elsa Enäjärvi-Haavion eläessä, ja vielä vuosia Elsan kuoleman jälkeenkin, Aale Tynni ja Martti Haavio tapasivat kaduilla ja kahviossa, Martin työhuoneella Wsoy:ssa, kustantamon tilaisuuksissa ja kirjallisissa matineoissa. Vasta kun Tynni oli eronnut pitkästä, pääosin onnettomasta avioliitostaan, pariskunta saattoi avioitua vuonna 1960. 

Aale Tynni-Haavio kirjoittaa kyllä myös niistä runokokoelmista, jotka syntyivät ennen hänen ja Martin tapaamista. Niissäkin keskeistä oli rakkauden kokemus, epävarmuuden ja mustasukkaisuuden sävyttämä rakkaus Elsa Enäjärveen. Elsalta kesti kauan tehdä lopullinen päätös kihlautumisesta ja avioitumisesta Martin kanssa, ja Tynni-Haavion mukaan tämä teki miehestä neuroottisen. Tynni-Haavio kertoo Elsan aikanaan sanoneen hänelle, että hän ei naimisiin mennessään rakastanut Marttia mitenkään palavasti, vaan avioliitto oli hänelle enemmän työtoveruutta. 

Nämä kohdat, joissa Aale Tynni-Haavio kommentoi edesmenneen miehensä ja tämän ensimmäisen vaimon suhdetta, jopa tämän ensimmäisen vaimon henkilökohtaista tunne-elämää, tekevät lukukokemuksesta hivenen vaivaannuttavan. Elsa Eklundin työnpäiväkirjat äskettäin lukeneena tunnen ehkä jonkinlaista lojaalisuutta Elsaa kohtaan, ja tuntuu pahalta, että hänen - kenties tunnekuohussa - sanomiaan tai kirjoittamiaan asioita nyt käytetään ikään kuin todisteina siitä, ettei hänen avioliittonsa olisi ollut (kyllin) hyvä ja ikään kuin oikeuttamaan Martin ja Aalen suhteen. Tynni-Haavion mainitsemat asiat ovat tosin pääosin luettavissa Elsan omista päiväkirjoista ja kirjeistä, mutta on hieman ongelmallista, kun niitä tulkitsee ihminen, joka on Elsaa hänen elossa ollessaan loukannut.  

Toisaalta Tynni-Haavio kirjoittaa Enäjärvi-Haaviosta hyvin kunnioittavasti, eikä luonnollisesti voi tätä sivuuttaakaan hahmotellessaan rakastavaa muotokuvaa Martti Haaviosta ja P. Mustapään runoudesta. Ja  Elsa Enäjärvi-Haavion, jos kenen, elämästä on kirjoitettu tekstiä tekstin päälle, ja hänen kirjeitään ja päiväkirjojaan on julkaistu laajasti. Aale Tynni-Haavion näkökulma mahtuu kyllä tuohon virtaan mukaan, ja sen jälkeen on ilmestynyt jo uusia tulkintoja. 

On ymmärrettävää, että myös Tynni-Haavio on halunnut kertoa tarinansa P. Mustapään muusana ja Martti Haavion sielunkumppanina, runoilijatoverina ja rakastettuna puolisona. Tarina on - alun salailusta ja vaikeuksista huolimatta - kaunis: 

Mitä taas tulee siihen apuun, mitä itse sain häneltä, en koskaan voisi puhua siitä kylliksi, vaikka puhuisin kuinka pitkälti. Hän oli paras kriitikkoni, rohkaiseva, vaativa, kannustava. Olen kertonut tästä niissä haastatteluissa, jotka annoin SKS:lle sekä Yliopiston psykologiselle laitokselle. Tiedän, että ilman häntä olisin nyt paljon huonompi kirjailija. Lyriikkani on kasvanut ilon ja rakkauden ilmapiirissä, olosuhteissa, jotka ovat sille parhaat mahdolliset. 

Avioliitossani tulin tuntemaan hänet poikamaisen iloisena.

Kuva kaivattuni on kiinnostava (kirjallisuus)historiallinen dokumentti, joka kuvaa tunteita ja tapahtumia kahden runoilijan - P. Mustapään ja Aale Tynnin - lyriikan taustalla. En kuitenkaan usko lukevani kummankaan (ensinmainitun runoja olen lukenut paljon, toisen runoihin haluan nyt tutustua paremmin) runoja nyt uusin silmin, enkä pidä kovin mielenkiintoisena sitä, mikä ihastus, tuskantunne tai kohtaaminen minkäkin säkeen takana on. Mustapään runoissa minua viehättää ehkä eniten rytmi ja tietty pilke silmäkulmassa, eikä biografinen tapa tulkita kirjallisuutta yleensäkään ole minusta olennaisin tai kiinnostavin. Silti myös ihmiset säkeiden takana kiinnostavat, ja se suomalainen kulttuurihistoria, mikä niiden taustaksi piirtyy. 

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha
The Red Garden, suom. Raimo Salminen.
Gummerus 2012, 292 sivua.

Meni monta päivää ennen kuin Josephine ymmärsi, ettei hänen äitinsä palaisi. Monta viikkoa ennen kuin hän lakkasi tähystämästä Hightop Mountainin suuntaan. Hän ei ikinä kysynyt mieheltään, miksi tämä oli tappanut puutarhassa olleen karhun tai miksi hänen äitinsä oli juossut tiehensä. Hän ei ikinä kysynyt, miksi Harry vuosia myöhemmin, heidän oltuaan naimisissa monta vuotta ja kasvatettuaan kaksi tytärtä, yhtäkkiä päätti pyrkiä kaupungin pormestariksi. Ensimmäinen päätös, jonka Harry ajoi läpi, koski kaupungin nimen muuttamista.  Toisena virkatoimenaan hän allekirjoitti säädöksen, jonka mukaan kaupungissa kunnioitettaisiin Hallie Bradyn muistoa aina elokuun puolivälissä. Jotkut luulivat, että Hallie oli syntynyt silloin, mutta todellisuudessa ajankohta merkitsi vain mustikkakauden loppua, vaihetta jolloin seudun tuntevat ihmiset lakkasivat käymästä Hightop Mountainilla ja jättivät sen karhuille. 

Lukuhetkien Sonja luonnehti arviossaan Punaista puutarhaa "aikuisten tyttökirjaksi", jonka tarinoissa on jotain samaa kuin L. M. Montgomeryn romaanien sivujuonissa. Sonjan luonnehdinta on varsin osuva, ja Montgomeryn lisäksi minulle tulee mieleen Massachussetsissa varttuneen Louisa M. Alcottin tuotanto ja Laura Ingalls Wilderin uudisraivaajatarinat, ennen muuta pohjoiseen sijoittuva Pieni talo suuressa metsässä. Hoffmanin kuvaama uudisraivaajien pikkuhiljaa kaupungiksi kasvava yhteisö ei ole kuitenkaan suloisen viaton, vaan pikemminkin aika raadollinen. Elämä on varsinkin ensimmäisillä sukupolvilla rankkaa taistelua toimeentulosta, mutta lohtua tuo luonnon ja puutarhan kauneus sekä ripaus arjen taikaa: "[--] ihminen saattoi löytää maailmankaikkeuden yhdessä ainoassa hetkessä - vesipisarasta, ruohonkorresta, omenapuun lehdestä."

Punainen puutarha on oikeastaan enemmän tarinakokoelma kuin romaani. Lyhyehköt tarinat on paitsi nimetty, myös merkattu vuosiluvulla, ja kirjan aikajana ulottuu 1700-luvun lopulta nykypäivään. Tarinoita yhdistää esiäiti Hallie Brady, ensimmäisen tarinan sankaritar, jonka rohkeuden ja luonnon kunnioittamisen ansiosta ensimmäiset blackwelliläiset, Massaschussetsin ankariin oloihin saapuneet uudisasukkaat, selviävät talvesta. Seuraavat tarinat kertovat Hallien jälkeläisistä, jotka kohtaavat omat onnen hetkensä ja menetyksensä. Hallien muiston lisäksi tarinoita yhdistää Hallien perustama puutarha, johon on vuotanut mustakarhun veri ja jossa kasvaa vain punaisia kasveja, vaikka siihen kuinka istuttaisi keltaisia ruusuja tai lehtisalaattia. Lopussa ympyrä sulkeutuu ja menneisyyden luurangot nouseva pintaan, jopa kirjaimellisesti!

Iso osa kirjan viehätyksestä syntyy sen kronikoitsevasta tyylistä, tavasta kirjoittaa Yhdysvaltain historiaa pikkukaupungin ihmisten arkisen elämän lomaan. Muun muassa sisällissota jättää Blackwelliin jälkensä, vaikka sitäkin käsitellään Punaiselle puutarhalle ominaiseen runolliseen, sentimentaaliseen tyyliin:

Kukkien ilmestyminen toukokuussa antoi heille muistutuksen siitä, millaista elämä oli ennen ollut. Muistutus teki kipeää, se sai aikaan itkukohtauksia, epätoivoa ja riitoja jäljelle jääneiden kesken. Kevät itsessään oli loukkaus, ja pahimpia väärintekijöitä olivat Englannista vuosia aiemmin taimina tuotujen, nyt kattojen tasalle yltävien syreenien hyväntuoksuiset kukinnot.

Sukupolvien ketju on tärkeämpi kuin persoonalliset ihmiskohtalot, ja yksittäiset tarinat ovatkin aika kliseisiä. Yksi toistuva motiivi tarinoissa on kulkurimies, joka käväisee Blackwellissä antamassa Bradyjen sukuun uutta verta ja jatkaa sitten matkaansa. Mahdollisesti tällä toistuvalla kuviolla oli tarkoitus olla jokin syvempi merkitys, mutta se jäi ainakin minulta oivaltamatta. Miehen ja naisen välisestä rakkaudesta ei anneta kovin romanttista kuvaa; sen sijaan rakkaus omaan lapseen, eläimeen tai luontoon yleensä on voimakasta.

Kirja on minulle hyvin tunnelmallinen lukukokemus.  Luin Punaista puutarhaa syyslehtien haravoinnin lomassa, omenoiden tuoksussa. Hoffman kirjoittaa lämpimästi ja kauniisti, pysähtelin makustelemaan luontokuvauksia ja taitavaa tunnelmanluontia. Hoffman on perinteinen, leiritulten tuoksuinen tarinankertoja, ja siksi annan anteeksi kerronnan lomaan kudotut, paikoin imeliksi yltyvät elämänfilosofoinnit. Kun halun lukea jotain kevyempää, luen mielelläni Punaisen puutarhan kaltaisia kirjoja.

Haasteet: So American (Modern Women Writers)

Punaisessa puutarhassa ovat astelleet myös Katja (joka löysi yhtymäkohtia esimerkiksi Tim Burtonin elokuvaan ja Twin Peaksiin) ja Norkku (jonka mielestä kirja sopii hyvin syksyyn, "hetkeen jossa hyvästellään kesä").

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia
One Good Turn, suom. Kaisa Kattelus
Schildts&Söderströms 2012, 388 sivua.

"Katsotaanpa todisteita", Louise Monroe sanoi. "Sinä sanot nähneesi rattiraivotilanteen, sanoit että hyökkäävä osapuoli pahoinpiteli sen jälkeen sinut - vaikka itse tunnustit pahoinpidelleesi hänet -väität löytäneesi ruumiin, vaikka mikään todiste ei tue väitettä. Olet miljonääri, mutta hengailet täällä jatkuvasti sellaisissa paikoissa, joissa joudut hankaluuksiin. Myönnä pois, Jackson, että paperilla tilanne ei näytä hyvältä."

Siinä missä Jackson Brodie -sarjan ensimmäinen, viime vuonna suomeksi ilmestynyt Ihan tavallisena päivänä oli heti ensi sivuilta lähtien intensiivinen tarinoiden verkko, nyt suomennettu Kaikkein vähäpätöisin asia käynnistyy hyvin verkkaisesti. Lähes kolmannes kirjasta kuluu keskeisten henkilöiden ja heidän taustojensa perusteelliseen esittelyyn. Onneksi Atkinson kirjoittaa nautittavasti, älykkäästi ja hauskasti, ja vähitellen dekkariin asennoitunut lukijakin palkitaan jännityksen tiivistyessä.

Tarinan alkusysäys on Edinburghin festivaalien ruuhkassa tapahtunut peräänajo ja sitä seurannut "Honda-miehen" hyökkäys erään miehen kimppuun. Keski-ikäinen, kodikkaita mysteerejä julkaiseva kirjailija Martin pelastaa miehen viime hetkellä väkivaltaiselta kuolemalta ja seuraa tätä sairaalaan. Samassa sairaalassa makaa tajuttomana myös Graham, niin työ- kuin yksityiselämänsä sekoittanut liikemies, jonka vuoteen vierellä päivystää elämäänsä pettynyt puoliso Gloria. Vyyhteen sekoittuu vielä monta muutakin ihmistä, ennen kuin järjestys taas palautuu kaupunkiin.

Kuten dekkarisarjan edellisessä osassa, myös Kaikkein vähäpätöisin asia -romaanissa entinen poliisi Jackson Brodie on kaikkea muuta kuin ylivertaisilla kyvyillä varustettu sankari. Jackson tietää jatkuvasti vähemmän kuin lukija ja joutuu hankaluuksiin siinä missä muutkin kirjan henkilöt. Tällä kertaa Jackson ei edes ole ottanut yksityisetsivänä vastaan toimeksiantoa, sillä saatuaan miljoonaperinnön hän on ostanut talon Ranskasta ja vetäytynyt eläkkeelle. Tahtomattaan Jackson sekaantuu tapahtumiin saapuessaan Edinburghiin naisystävänsä Julian teatterikeikan perässä.

Aivan täysin vastentahtoinen tuurietsivä Jackson ei ole, sillä seuratessaan sivusta poliisien toimintaa erilaisten välikohtausten ja rikosten selvittelyssä (myös ollessaan itse pidätettynä ja kuulusteltavana) mies huomaa kaipaavansa takaisin siihen asemaan, jossa sai toimia, tutkia ja ottaa uhkaavatkin tilanteet hallintaan. Jackson kaipaa myös Cambridgea, entistä kotikaupunkiaan, ja pohtii suhdettaan Juliaan, menneisyyteensä ja pinnan alla vaikuttavaan katolilaisuuteensa. Tässä romaanissa Atkinson on tuonut Jacksonin hahmoon lisää syvyyttä ja sävyjä - rosoja siinä oli jo ennestään - ja Jackson Brodiesta uhkaa tulla minulle (lähes) yhtä mieluisa birttiläinen dekkarihahmo kuin P. D. Jamesin (aivan erilaisesta) Adam Dalglieshista.

Atkinson kirjoittaa lämpimästi, ujuttaen ajoittain hyvinkin toiminnalliseksi yltyvään, mutta pääasissa varsin leppoisaan kerrontaan hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä, ironiaa ja myötätuntoa. Romaani sisältää enemmän ympäristön, keskustelujen ja iltapäiväteen tai muiden aterioiden kuvailua ja kirjallisuusviitauksia kuin varsinaisten rikosten selvittelyä ja maistunee parhaiten sellaiselle lukijalle, joka kaipaa viihdyttävää, mutta älykästä luettavaa.

Riitta Jallinoja: Perheen aika

Riitta Jallinoja: Perheen aika 
Otava 2000, 239 sivua.

Mitä muuta arki on kuin "kolmas", joka pakottaa rakastavaiset ottamaan huomioon muutakin kuin toisensa rakastavaisina. Arjen tultua he eivät voi enää kaivata vain toinen toistaan, vaan heidän tulee panna tuon tuostakin intohimorakkautensa syrjään keskittyäkseen hoitamaan muita asioita. [--] Romanssit eivät päätykään sillä tavalla onnellisesti, kuten romanttisen rakkauden kaavaa tottelevissa saduissa, romaaneissa ja elokuvissa annetaan ymmärtää niiden päättyvän, vaan niissä on myös jatko-osa, joka on useimmille pettymys.

Riitta Jallinojan Perheen aika on muun muassa avioeroja tutkineen sosiologian professorin yleistajuinen katsaus romanttiseen rakkauteen, puolison valintaan, perheen arkeen ja sen vakautta ja onnellisuutta uhkaaviin tekijöihin. Kirjan aihepiiri kuuluu sosiologian alaan, mutta Jallinojan näkökulmalla on yhtymäkohtia kirjallisuudentutkimukseen, sillä hän tarkastelee parisuhdetta ja perhettä ennen muuta kertomuksina. Todellisten henkilöiden tarinat vertautuvat kirjallisuuden klassikoihin, kuten Anna Kareninaan. Jallinoja avaa erilaisia juonirakenteita: klassinen romanssijuoni (rakkauden este on ulkoinen), moderni romanssi (rakkauden esteet ovat suhteen sisäisiä), avioeron kauhutarina. Kirjoitin viikko sitten kuvitteellisen juoniselostuksen, jossa Romeo ja Julia eivät kuolekaan, vaan joutuvat kohtaamaan avioliiton ei-niin-auvoisan arjen. Hauskasti Jallinoja käyttää juuri Shakespearen Romeon ja Julian tarinaa esimerkkinä klassisesta romanssista, jossa vanhempien vastustus ruokkii rakkautta, ja kiinnittää huomiota tarinan sivujuoniin, jotka jäävät "suuren rakkaustarinan" varjoon: ennen Juliaa Romeo oli palavasti rakastunut Rosaliaan, mutta jäädessään vaille vastarakkautta siirsi tunteensa Juliaan.

Yhtenä näkökulmana Jallinojalla on puolison valinnassa ja perhe-elämässä viime vuosikymmeninä tapahtuneet muutokset. Vielä 1950-luvulla oli tyypillistä, että jokin varhaisista ihastumisista johti avioliittoon, seurusteluaika ei ollut kovin pitkä ja perheen perustaminen merkitsi naisille oman uran unohtamista ainakin joksikin aikaa. Ääriesimerkkinä muutoksesta Jallinoja nostaa esille nykyinen deittailukulttuuri, jossa suhteet ovat peliä, avioitumisen uskotaan jopa tuhoavan hyvän suhteen ja perheen perustamista lykätään hamaan tulevaisuuteen. 

Siinä missä vielä 1950-luvulla rakastuminen tarkoitti usein varhaista avioliittoa, nykyään Jallinojan mukaan vakavaa rakastumista nuorena jopa vältellään, sillä nykyään ei kuulu asiaan avioitua nuorena (alle kolmikymppisinä). Sitä ennen on annettava aikaa itselle: matkusteltava, opiskeltava, luotava uraa - ja tutkailtava, josko rinnalle löytyisi vielä joku sopivampi, jos vastaan kävelisi se "suuri rakkaus", joka saa vaihtamaan deittailujuonen avioliittojuoneen.

Vaikka parisuhteessa koettaisiin voimakasta rakkautta, avioliittoa pidetään riskinä - sehän voi epäonnistua, päättyä avioeroon. Perinteisen moraalin ja puolisonvalintaa määrittävien luokkarajojen tilalle on tullut uusi normisto, joka edellyttää yksilöitä tiedostamaan parisuhteeseen liittyvät riskit ja varmistamaan parhaansa mukaan, että oma liitto säilyisi onnellisena. Keskeisenä riskienhallinnan keinona on yhteensopivuus, jota testataan pitkällä seurustella ja avoliitoilla ennen "lopullista sitoutumista". Paradoksaalisesti avo- ja avioerojen määrä on vain kasvanut samaan aikaan, kun "harkinta-aika" on pidentynyt, ja merkillistä on myös, että yhteensopivuus voi hävitä.

Pohjimmiltaan "yhteensopivuus" tarkoittaa nykyään pitkälti samaa kuin vanhempien hyväksymä puolisoehdokas muutama vuosikymmen sitten. Aiemmin naitiin samasta säädystä/yhteiskunnasta, nykyään merkitsevät yksilön henkilökohtaiset ominaisuudet ja esimerkiksi koulutustaso. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että nykyäänkin mennään yleensä naimisiin samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvan kanssa, sitä vain perustellaan eri tavoin: yhteisten harrastusten ja arvojen uskotaan pitävän pariskunnan yhdessä silloinkin, kun rakkauden huuma on haihtunut.

Romanttisen kertomuksen rinnalla kulttuurissa elää parisuhteen katastrofikertomus, jonka ytimessä on hylätyksi tuleminen. Nämä klassisen kauhujuonen kaavaa noudattavat avioerotarinat kiinnostavat ihmisiä ja ne koetaan tärkeiksi. Lehdissä julkaistaan yhä enemmän parisuhde- ja perhekatastrofeista kertovia juttuja ja haastatteluja. Itselleni tulee mieleen myös monia viime vuosina julkaistuja avioerosta kertovia romaaneja: Piia Postin Talven jälkeen valo, Annamari Marttisen Ero ja juuri ilmestynyt Riikka Ala-Harjan Maihinnousu. Toisinaan näiden tarinoiden funktio on osoittaa, että avioliitto on ollut läpeensä mätä ja sen on täytynytkin saada päätöksensä - jotta voisi alkaa uusi, romanttinen tarina. Avioeron jälkeen aiempaa rakkaustarinaa tarkastellaan eri tavoin, "rakkaus oli sokea", "luulin rakastavani häntä" - vaikka yleensä toisen kanssa on eletty vuosikausia ennen avioitumista.

Vaikka kaikki menisikin kaavan mukaan ja erokatastrofilta vältyttäisiin, ei romanttinen, symbioottinen rakkaus ole koskaan ikuista. Liittoon tulee aina mukaan "kolmansia": tyypillisesti lapsi, jonka kanssa äiti aloittaa uuden symbioottisen suhteen (purkaaksen sen myöhemmin ja kiinnostuen uudelleen työstään, ystävistään, harrastuksistaan ja puolisostaan), työ, harrastus, ystävät tai muut tärkeät, parisuhteen ulkopuoliset ihmissuhteet. Eri asioiden tärkeyttä mitataan sillä, kuinka paljon niille annetaaan aikaa, ja nykyiselle perhe-elämälle onkin tyypillistä köydenveto ajasta: kuinka paljon kummallakin vanhemmalla on omaa aikaa, saavatko lapset kylliksi vanhempiensa aikaa ja huomiota, kuinka paljon ajasta ansiotyö saa viedä ja jääkö kahdenkeskistä aikaa parisuhteen hoitoon.

Jallinojan mielestä on nähtävissä merkkejä siitä, että on alkamassa uusi "perheen aika", jossa perheen merkitys korostuu, työelämän vaatimuksille asetetaan rajat ja perhe on yhä enemmän yhdessä ja näkyvillä kuvissa ja kertomuksissa. Perheen merkitys ei kuitenkaan kasva ilman tekoja, ilman konkreettista yhdessä oloa ja ajan antamista perheelle. Tärkeää on myös keskustella ja kirjoittaa perheestä, nostaa esille sitä koskevia aiheita, muutenkin kuin yksioikoisina romanssi- ja katastrofikertomuksina.

Sari Peltoniemi & Liisa Kallio: Gattonautti ja muita arkisatuja

Sari Peltoniemi (teksti) ja Liisa Kallio (kuvat): Gattonautti ja muita arkisatuja
Tammi 2012, 67 sivua.

Jaakko tajusi kuin salamaniskusta, mitä se tarkoitti. Tuntui melkein kuin koko huone olisi tärähtänyt ja kaikki tylsyys karissut lattianrakoon.
Ranta-Telle ottaisi Jaakon mukaan. Hänestäkin tulisi gattonautti!

Tämä kirja yllätti lukijansa. Kannen ja vähän nimenkin perusteella odotin leikki-ikäisille suunnattuja tarinoita, joissa marjaretkellä nähdään metsänkeijuja tai koulukirjan välistä kurkkaa lukutoukka. Sellaisia perinteisiä hyvänmielen satuja siis. Lasten- ja nuortenkirjailija Sari Peltoniemen sadut olivatkin varsin omanlaisiaan, moniulotteisia ja -tasoisia, ja jäin miettimään useaa tarinaa vielä lukemisen jälkeen. Myös satuja kuunnelleilta lapsilta irtosi harvinaisen paljon kommentteja.

Otollisinta kohderyhmää näille saduille ovat mielestäni esi- ja alkuopetusikäiset. Ihan joka aukeamalla ei ole kuvitusta ja tekstin juju ei ole varsinaisissa tapahtumissa vaan henkilöiden mielenliikkeissä ja jonkin salaperäisen, sadunomaisen pilkahduksissa. Kaikissa saduissa on päähenkilönä noin 6-8 -vuotias lapsi tai lapsia. Meillä lapset (5- ja 7-vuotiaat) olisivat kuunnelleet koko kirjan alusta loppuun kerralla, mutta lukijan ääni väsyi ja kaksi viimeistä satua jäivät seuraavaan päivään.

Muutamat sadut olivat tunnelmaltaan aika surumielisiä, etenkin satu "Kun olin kivi". Siinä Ilmari-poika herää eräänä aamuna ja päättää olla kivi. Vanhemmat pelästyvät, mutta koettavat huolehtia Ilmarista niinkuin ennenkin: tarjoavat ruokaa (kivellä ei tosin ole suuta, mutta äidin kyynel maistuu hyvältä) ja viedä hänet ulos pihalle. Toiset lapset eivät kiinnitä huomiota kiveen, vaikka Ilmari haluaisi mukaan leikkiin: "Yritin kierähtää heitä kohti, mutta kivet ovat huonoja liikkumaan." Pikku Kakkosen katsominen onnistuu, vaikka olisi kivi. En tiedä, miten lapsilukijat kokevat tämän sadun, mutta minusta se kertoo lapsen masennuksesta.

Eniten keskustelua meillä virisi saduista "Haudan hoitaja", joka sai esikoisen muistelemaan, mitä koulussa oli opetettu entisajan lasten elämästä, sekä "Isosisko melkein muuttui peikoksi", jonka tiimoilta puhuimme siitä, mikä on murrosikä. Lotta seuraa sivusta isosiskon "vaihetta", muuttunutta pukeutumistyyliä, yöllisiä retkiä ja kovaäänisen musiikin kuuntelua:

Joskus Lotasta tuntuu kuin sisko tekisi rokista vähän niin kuin pesän. Se soi niin lujaa, että koko huone tulee täpötäyteen ääntä ja sitä valuu uloskin. Sisko on siellä rokin keskellä ihan yksin ja se ympäröi häntä joka puolelta. 

Tähän "arkisatuun" tuo taikaa isosiskon nalle, joka vierailee pikkusiskon unessa, asettaa naurullaan teiniangstin oikeisiin mittasuhteisiinsa ja löytyy aamulla yllättäen Lotan sängyn jalkopäästä. Johtuikohan sadun kutkuttavasta lopetuksesta ("Lotta uskoo, että pian nalle taas puhuu hänen unessaan. Silloin se tuo siskolta viestin."), että seitsenvuotias sanoi, että olisi halunnut kuulla lisää!

Kaikissa saduissa on läsnä aikuinen tai aikuisia, joten joissakin saduissa esiin tulevista vaikeista teemoista huolimatta kertomusten perusvire on turvallinen. Iloisiakin tarinoita kokoelmasta löytyy, esimerkiksi "Osta hyviä kyniä", jossa sinnikkäiden poikien haave toteutui yllättävällä tavalla, sekä nimisatu "Gattonautti", jossa kissa kaipaa uusia seikkailuja. Runollisessa "Karvamatojen marssi"-sadussa ratkeaa, kuinka Mattikin voisi nähdä tähdenlennon.

Peltoniemi kirjoittaa kauniisti ja lasta ymmärtäen. Ajoittain tärkeä teema tuntui asettuvan sujuvan tarinankuljetuksen edelle niin, että teksti hieman junnasi, mutta pääosin kerronta toimi hyvin. Liisa Kallion lämminsävyinen kuvitus tukee kirjan tunnelmia. Gattonautti ja muita arkisatuja sopii hitaasti nauttavaksi, mielellään lapsen ja aikuisen yhteisiin lukuhetkiin.

Katarina Eskola: Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin. Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat 1913-1920

Katarina Eskola: Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin. 
Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat 1913-1920.
Wsoy 2012, 347 sivua.

Olen ajatellut kirjoittaa tänne päiväkirjaan myös silloin tällöin valtiollisista tapahtumista tänä vaiheriklaana aikana. Aijon näet koettaa säilyttää tämän vihon koko ikäni (!) ja näinollen olisi mukava lukea näin tehtyjä muistiinpanoja valtiollisistakin asioista. (29.8. 1917)

"Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin", joka kirjoitti päiväkirjamerkintöjään vihkoihin ja irtolehdille 1910-luvun Helsingissä, Oulunkylässä ja Vihdissä, oli Elsa Eklund, tuleva tiedenainen, viiden lapsen äiti ja tiedemies-runoilija Martti Haavion puoliso Elsa Enäjärvi-Haavio. Elsa oli maitokauppiaspariskunnan tytär, kuului Kallion harvoihin porvarisperheisiin ja kävi koulua Kruununhaassa. Välillä koulunkäynti keskeytyi ensimmäisen maailmansodan vuoksi ja vuonna 1918 kotikaduilla paukkuivat sisälissodan tykit. Enimmäkseen Elsan päiväkirjamerkinnät kertovat kuitenkin tavallisesta tytönarjesta: ystävyyssuhteista, haaveista päästä "Norssin baaliin" tanssimaan, kasvien keräilystä, uskonnollisista pohdiskeluista, voimakkaista nuoruuden ihastuksista ja ihanteista.

Tänään on Hiljan nimipäivä. Eilen olimme Pyykösen lasten kanssa ensin Kaisaniemessä ja sitte aijoimme mennä ja menimmekin Pyyköselle ja minä soitin kotiin jolloin isä sanoi, että pitää tulla heti kotiin, sillä Sylvi on äitinsä ja isänsä kanssa täällä. Helmi täti on niin kipeä ja äitikin kävi siellä eilen- Nyt täytyy ruveta lukemaan läksyjä (kirjoitan nimittäin väliajalla) ja äiti pyytää minua merkkaamaan Evert enon lakanoita. (8.10.1913)

Katarina Eskola oli toimittanut vanhempiensa Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion kirjeenvaihdosta ja päiväkirjoista mittavan Valistuksen sukutarina -kirjasarjan, jossa näkökulma oli parihistoriallinen: kuinka kaksi älykästä, kunnianhimoista ihmistä toteutti lahjakkuuttaan pitkälti samojen mielenkiinnon kohteiden, erityisesti kansanrunouden, parissa. Monia tärkeitä avaimia Enäjärvi-Haavion persoonaan jäisi kuitenkin puuttumaan ilman tytönpäiväkirjojen sydänsuruja ja unelmia. Juuri tyttövuosien ihastumisten myötä Elsalle kypsyi varmuus siitä, että hän haluaa yhdistää (tutkijan)uran ja perheen, elää tasa-arvoisessa liitossa sielunkumppanin kanssa.

Eskola oli kirjoittamassa parielämäkertaa Elsan vanhemmista Mimmi ja Edvard Eklundista ja ajatteli etsiä siihen materiaalia äitinsä varhaisista päiväkirjoista. Hän huomasi, että päiväkirjat ovat tärkeitä itsessään, kuvastamassa nuoren tytön kehitystä ja niitä varhaisia polkuja, jotka mutkien kautta johtivat avioliittoon pitkäaikaisen ystävän Martti Haavion kanssa ja monipuoliseen tieteelliseen ja yhteiskunnalliseen työhön. Eskola ei ole lyhentänyt eikä muokannut äitinsä päiväkirjoja, vaan ne on julkaistu kirjassa sellaisenaan, kirjoitusvirheineen ja toistoineen. Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin tarjoaa vähintään kolme näkökulmaa: nuoren Elsa Eklundin, hänen tyttärensä Katarina Eskolan ja painetun teoksen lukijan, joka voi heijastella Elsan kokemuksiin ja tuntoihin omia muistojaan ja perhe- ja sukuhistoriaansa. Minulle tällaiset kulttuurihistorialliset teokset ovat "inspiraatiokirjallisuutta", joka herättää halun lukea ja tutkia lisää aihepiiristä. Onneksi hyllyssäni odottaa Enäjärvi-Haavion pariskunnan 1920-lukua valaseva Kahden, josta voin seurata Elsan elämäntarinaa ja kehitystä eteenpäin.

Elsan päiväkirjojen lisäksi Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin sisältää Eskolan laajan kommentti- ja taustoitusosuuden, jossa hän kertoo äitinsä lapsuudenperheestä, 1910-luvun Helsingin kahtiajakautuneisuudesta, ajan naisten asemasta ja työntäytteisestä arjesta, sekä avaa päiväkirjassa mainittujen nimien ja nimikirjainten takana olevien henkilöiden taustoja. Päiväkirjat antoivat vanhempiensa kirjalliseen jäämistöön jo laajasti perehtyneelle Eskolallekin uusia näkökulmia Elsan tunne-elämään ja saivat hänet tekemään tutkimustyötä selvittääkseen, kuka todella oli Elsan ajatukset vuosiksi vanginnut "ensi lempi", ihanteiden heijastuspinta.

Eskola antaa hyvän esimerkin päiväkirjojen merkityksestä paitsi yksityisten, myös yhteiskunnallisten käännekohtien tallentajina asettaessaan rinnan koulutyttö Elsa Eklundin, seurapiirirouva Gurli Sevon-Rosenbröijerin ja kirjailija Juhani Ahon merkinnät samalta kansalaissodan päivältä, 12. huhtikuuta 1918. Ensin mainittu havainnoi tapahtumia Kalliossa, toinen Katajanokalla ja kolmas Eirassa. Kaikki kirjoittajat olivat valkoisia, mutta tunsivat enemmän tai vähemmän myötätuntoa myös alakynteen joutuneita punaisia kohtaan. Ikäänsä ja taustaansa nähden 16-vuotias Elsa osasi hyvin katsoa asioita sodan molempien osapuolten näkökulmista ja analysoida konfliktin syitä: "Sellaisia yhteisiä sivistysahjoja, joista varoista riippumatta voisi saada oppia, ei ole ja siis sivistyksen puutteeseen on syynä se mikä heiltä puuttuu - raha." Myöhemmin, aikuisena, Elsa teki paljon työtä tasa-arvon eteen muun muassa Väestöliitossa.

Tärkeintä Elsan päiväkirjoissa on kuitenkin kurkistus nuoren tytön sisimpään, niihin kokemuksiin, jotka ovat sekä jokaiselle henkilökohtaisia ja omanlaisiaan että kuitenkin sukupolvesta toiseen toistuvia nuoruuden peruskokemuksia. Itsekin kouluaikojen päiväkirjojaan (50-luvun tytöt jatko-osineen) yhdessä Satu Koskimiehen kanssa julkaissut Eskola sanoo "etsivänsä" varhain menettämiään  vanhempia lukemalla heidän tekstejään ja kirjoittamalla heistä. "Julkaistessani Elsan 1910-luvun tytönpäiväkirjat ja kirjoittaessani niistä ja niiden lukemisesta jatkan suhteen luomista edelliseen sukupolveen. Jatkan äitini hahmon etsimistä. Valmista tästä tuskin vieläkään tulee." Lukijana olen kiitollinen, että saan tutustua Elsa Eklundiin, ja hänen kauttaan kokonaiseen tiede- ja kulttuuri-ihmisten verkostoon, tällaisten kirjojen sivuilla.