Iltasatuja suomalaisille tytöille (mutta entäs pojat?)

Viime vuonna suomeksi ilmestynyt Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille nousi nopeasti kansainväliseksi ilmiöksi. Kirja esittelee tarinamuodossa kymmenien naisten elämän ja teot ympäri maailmaa (kirjan jatko-osassa, Iltasatuja kapinallisille tytöille 2, on mukana myös suomalainen jääsukeltaja Johanna Nordblad). Yhteistä näille muun muassa kulttuurin, tieteen, taiteen, politiikan ja urheilun eri saroilla vaikuttaneille naisille on se, että he eivät ole tyytyneet heille asetettuihin raameihin vaan ovat olleet jollakin tavalla uranuurtajia ja vaikuttajia. Kirjat eivät pitkästytä nuoria lukijoitaan sameilla mustavalkovalokuvilla, vaan vaikuttajanaisten muotokuvat ovat värikylläisiä taideteoksia 60 eri kuvittajan kynästä.

Ei siis ole ihme, että Favillin ja Cavallon kirjat ovat inspiroineet myös suomalaisia tekijöitä. Ei ehkä ole niinkään yllättävää, että kansalliseen kulttuuritehtävään ja markkinarakoon ovat tarttuneet useat eri tekijät ja kustantamot, mutta hieman hämmästelen sitä, että sama kustantamo on julkaissut peräti kaksi kirjaa samana syksynä samalla idealla. Tämä kustantamo on S&S, joka on julkaissut myös Iltasatujen suomennokset. S&S:n kattaukseen kuuluvat nyt siis myös Elina Tuomen Itsenäisiä naisia – 70 suomalaista esikuvaa sekä Ida Salmisen & Riikka Salmisen Tarinoita suomalaisista tytöistä jotka muuttivat maailmaa. Into puolestaan on julkaissut Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittaman Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan. Siinä missä Elina Tuomi on itse sekä kirjoittanut että kuvittanut teoksensa, on Salmisten kirja syntynyt parityönä ja Sankaritarinoita tytöille joukkovoimalla, sillä tekijöinä on 24 kirjoittajaa ja 41 kuvittajaa.

Jos haluaa lukea esimerkiksi kirjailija Minna Canthin tarinan lapsille ja nuorille sopivana versiona, voi lukea vaikka kolme. Myös taidemaalari Helene Schjerfbeck on itseoikeutetusti mukana kaikissa teoksissa, samoin poliitikko Elisabeth Rehn, kirjailija Sofi Oksanen ja presidentti Tarja Halonen – sekä tietenkin monilahjakas muumien äiti Tove Jansson. Vielä enemmän löytyy naisia, jotka ovat mukana kahdessa eri kirjassa. Jokaisessa kirjassa on mukana historiallisten merkkihenkilöiden lisäksi myös uraauurtavia nykynaisia erilaisilla taustoillaa ja hyvinkin erilaisilta aloilta – pölyisyys ja nurkkakuntaisuus on näistä kirjoista kaukana!

Salmisten ja Tuomen kirjoissa järjestys on kronologinen: Tarinoita suomalaisista tytöistä etenee vanhimmasta nuorimaan eli Aurora Karamzinista Noora Rätyyn, Itsenäisiä naisia puolestaan nykyhetkestä menneisyyteen eli Laura Eklung Nhagasta Aurora Karamziniin. Sankaritarinoita tytöille puolestaan esittelee uranuurtajanaiset etunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Jokaisessa kirjassa on värikäs kuvitus Favillin ja Cavallon kirjan tapaan. Salmisten kirjassa on muista vastaavista teoksista poiketen jokaisesta merkkihenkilöstä kaksi kuvaa: luvun alussa kokosivun lapsuudenkuva ja luvun lopussa pienempi kuva aikuisiältä. Kodikkaat ja lempeät kuvat ovat Riikka Salmisen käsialaa. Taiteen maisteri Elina Tuomi on itse kuvittanut kirjansa voimakkain vedoin ja värein. Esikuvansa Iltasatujen mukaisesti Sankaritarinoissa on usean eri taiteilijan upeita kuvituksia.

Kaikkien kirjojen teksteissä on käytetty samantapaista kertovan elämäkerran tyyliä, jossa kohdehenkilöiden elämänvaiheista kerrotaan nuorelle lukijalle tai kuulijalle ymmärrättävästi ja tarinallisesti. Ida Salmisen tekstit edustavat erityisesti "iltasatutyyliä", sillä ne alkavat "olipa kerran...", Tuomen tekstit taas alkavat napakalla luonnehdinnalla henkilön merkityksestä ja asemasta. Sankaritarinoiden jokainen luku päättyy kyseisen vaikuttajanaisen sitaattiin ja faktalaatikkoon, varsinaiset elämäkertatekstit puolestaan kutsuvat eläytymään erityisesti henkilön lapsuuteen.

Elina Tuomen tekstiä ja kuvitusta teokseen Itsenäisiä naisia

Kaikki nämä teokset ovat hienoja eikä niitä voi eikä tarvitse asettaa keskenään mihinkään järjestykseen. Salmisten teos soveltuu ehkä nuorimmille lukijoille sekä tekstien että kuvituksen puolesta. Haluaisin nämä kaikki omaan hyllyyni, mutta ostan omaksi ainakin Elina Tuomen Itsenäisiä naisia, sillä siinä on esitelty muiden mukana myös Helsingin yliopiston ensimmäinen naisprofessori ja lääkäri Laimi Leidenius, lasteni isoisoisotäti tai jotain sinne päin.

En siis valita runsauden pulaa kotimaisista naisvaikuttajista kertovissa kirjoissa. Haluan kuitenkin herätellä lahjakkaita suomalaisia kirjailijoita ja kuvittajia tekemään vastaavanlaisen teoksen myös suomalaisista merkkimiehistä, omien polkujen kulkijoista ja uranuurtajista, joista suomalaiset pojat voisivat löytää esikuvia yhtä laajalla skaalalla kuin näistä naisista kertovista kirjoista. Kansainvälinen esikuvakin tällaiselle teokselle jo löytyy, Ben Brooksin ja Quinton Winterin Rohkeiden poikien kirja: tositarinoita hämmästyttävistä pojista, jotka muuttivat maailmaa (suom. Mika Oksanen, readme.fi).

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Essi Ihonen: Ainoa taivas
Wsoy 2018, 239 sivua / 5h 23min.
Äänikirjan lukija Anni Kajos.

Essi Ihosen nuortenromaani Ainoa taivas tarttuu samaan aiheeseen kuin esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013), Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät (2017) ja Ben Kallandin Vien sinut kotiin (2017). Kaikki nämä romaanit – samoin kuin jo reilusti aiemmin ilmestynyt Juha Itkosen Myöhempien aikosen pyhiä (2003) ovat tekijöidensä esikoisteoksia ja kertovat uskonnollisesta yhteisöstä. Rauhala kertoo vanhoillislestadiolaisista, Törmälehdon helluntailaisuudesta, Kallandin jehovantodistajista, Itkosen mormoneista ja Ihosen esikoislestadioilaisuudesta. Ymmärtääkseni kaikilla paitsi Itkosella on tausta kuvaamassaan uskonnollisessa yhteisössä.

Kaikki nämä teokset ovat tietysti omanlaisiaan, vaikka niillä on yhteisiä teemoja. Ihosen esikoisromaani poikkeaa muista siinä mielessä, että se on luokitteltu nuortenkirjaksi, mutta sopii kyllä yhtä lailla aikuisellekin lukijalle.

Genrensä mukaisesti Ainoa taivas on vahvasti kasvukertomus. Se on myös sydäntä särkevä perhetarina, kuvaus kuristavasta dynamiikasta, josta 17-vuotias Aino pyristelee pois monin eri tavoin.  Jotkut tavoista vain tuntuvat vievän häntä entistä tiukempaan vankilaan.

Kuuntelin romaanin äänikirjana pian sen ilmestymisen jälkeen eli heinäkuun lopulla, Jonkin verran sellaista symboliikkaa ja syvyyttä, mikä olisi auennut sivuilta itse lukemalla, meni varmasti kuunnellessa ohi, mutta Anni Kajoksen tyttömäinen ääni sopii kertojalle hyvin. Parin lukemisesta kuluneen kuukauden aikana osa lukiessa nousseista ajatuksista on unohtunut. Sen muistan, että etenkin nuorten lukijoiden kannalta pidin hyvänä, että Ainon elämässä on joitakin turvallisia aikuisia (pidin erityisesti veljen vaimosta), vaikka suhde etenkin isään on vaikea. Ainon ristiriitaista suhdetta etenkin Armo-nimiseen nuoreen mieheen kuvataan hyvin, eikä nuorten tarina etene lainkaan niin suoraviivaisesti kuin odottaisi, vaan monin sävyin. Lopuksi kiitän vielä romaanin kaunista kieltä!

Neil deGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille

Neil deGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille
Aula & Co. 2018, 84 sivua / 4h 42min.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.
Esipuhe Esko Valtaoja.

Neil deGrasse Tysonin populaarin tietokirjan alaotsikko on vaatimattomasti ”kattava ja yleistajuinen johdatus tähtitieteeseen ja maailmankaikkeuteen”. Tämä siis 84 sivussa! DeGrasse Tyson on astrofyysikko ja ilmeisesti eräänlainen ”USA:n Esko Valtaoja eli tieteen yleistajuistaja. Kotoinen Valtaojamme on kirjoittanut kirjaan ihailevan esipuheen, jossa avaa muun muassa sitä, millainen äärettömän tuntuinen määrä opiskeluun ja tutkimiseen käytettyjä tunteja pätevältä tähtitieteilijällä on takanaan. On siis syytä olla kiitollinen siitä, että joku tarjoilee meille tällaista tietämystä, jonka voi nielaista vähän kuin välipalana, vaikka sulattelemista tämän mittaluokan asioissa riittääkin.

Nautin itse tätä kirjaa vähän kuin iltapalana. Vietin tämän kirjan parissa ihania, kotoisia iltahetkiä, sillä kuuntelin kirjan äänikirjana. Tähtitiedettä kiireisille lukee Jukka Pitkänen, joka on minulle (Jarmo Heikkisen ohella) ”the lukija”, jonka ääni yhdistyy alitajunnasani lapsuudenkokemuksiin kasettikirjojen äärellä.

Toivon, että en nyt loukkaa tämän kirjan (yleistajuista) tieteellisyyttä kun sanon, että Tähtitiedettä kiireisille on mitä mainioin iltasatukirja. Mitään turhan jännää dekkaria tai trilleriä ei uskalla ennen nukahtamista kuunnella, eikä kirjassa saisi muutenkaan olla liian koukuttava juoni. Mitään maailmantudlaa tihkuvaa teosta ei myöskään viitsi kuunnella silloin, kun haluaa rentoutua ja unohtaa murheet. Mikä siis olisi täydellisempi kirja illalla kuunteluun kuin teos, jonka (tähänastisen) loppuratkaisun tietää ennalta. Ei haittaa, vaikka nukahtaisit kesken kuuntelun ja juoni livahtaisi pari vuosimiljardia eteenpäin. Ainahan voi kelata taaksepäin, eikä tuossa aikajänteessä maailmankaikkeuden alkuhämärissä edes ehdi tapahtua kovin paljon. Mitä nyt muutama neutroni ja protoni sinkoilee sinne tänne ja törmäilee toisiinsa.

Tämä bloggaus varmasti todistaa, että en ole oppinut Neil deGrasse Tysonin kirjasta yhtikäs mitään, minkä avulla voisin brassailla tähtitiedetietämykselläni kahvipöytäkeskusteluissa. Olen kuitenkin oppinut, että tähdet voivat kertoa ihmiselle paljon ja että deGrasse Tyson osaa kertoa kuulemansa ja näkemänsä kiehtovasti eteenpäin.

Helmet-lukuhaaste, kohta 13: Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa (tulkitsen niin, että tässä aikaa kauan ennen ihmisiä kuvaavassa teoksessa on yksi hahmo, kertoja).

Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat

Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat
Skuggasund, suom. Seija Holopainen, 294 sivua.
Blue Moon 2015, 294 sivua.

Islantilaisen Arnaldurin Erlendur-dekkarit ovat ikisuosikkejani; harmi vain, että niiden virta kirjailijan kynästä on ainakin toistaiseksi ehtynyt. Ikävissäni olen lukenut kirjailijan muuta tuotantoa, siinä kategoriassa Varjojen kuvat on ihan hyvä, mutta Erlendur-kirjojen tunnelmaa ja syvyyttä siitä ei kerta kaikkiaan löydy.

Historiallisen dekkarin lajissa Varjojen kujat on oikein onnistunut. Tapahtumat kulkevat kahdessa aikatasossa, nykyhetkessä ja vuodessa 1944, jolloin amerikkalaissotilaat partioivat Reykjavikin kaduilla toisen maailmansodan mainingeissa. Kun teatterin takapihalta löytyy kuristettu nuori tyttö, epäilykset kohdistuvat juurikin amerikkalaissotilaisiin. Poliisit Thorson ja Flovent alkavat tutkia tapausta, mutta se jää avoimeksi.

Arnaldurin kutoma tarina onnistuu kaikissa tutuomaisissa elementeissäänkin yllättämään muutamaan otteeseen. Kirjailija muun muassa esittelee tässä kirjassa uuden päähenkilön aika omalaatuisella tavalla. Syylliseksi paljastuu uskottava, mutta ei heti ensimmäisenä mieleen tuleva henkilö, ja sitä ennen leikitellään uskottavasti eri vaihtoehdoilla. Arnaldur ei olisi Arnaldur, ellei mukana olisi yhteiskunnallinen näkökulma ja pitkät, ylisukupolviset syiden ja seurausten ketjut.

Olen esitellyt blogissa viime päivinä monia kesän, kevään ja kevättalvenkin aikana lukemiani kirjoja. Varjojen kujien lukemisesta on kuitenkin niin paljon aikaa, että en edes tarkalleen muista, milloin kirja kului käsissäni. Löysin postauksen alun luonnoksistani ja päätin muokata sen valmiiksi ja julkaista, sillä haluan kaikkien lukemieni Arnaldurien löytyvän blogistani.

Varjojen kujien hahmoille on jo kirjoitettu uusia vaiheita ja rikostutkimuksia, joista kertova kirja on ilmestynyt suomeksi tänä vuonna nimellä Saksalainen talo. Se on jo käväissyt lukupinossani ja palautunut sen jälkeen kirjastoon; jostain syystä tarina ei vetänyt mukanaan. Luulen kuitenkin, että luen kirjan vielä jossain vaiheessa. Hienointa kuitenkin olisi, jos Arnaldur kirjoittaisi lisää Erlendurista, vaikkapa nuoruuteen sijoittuvia tarinoita Muistin piinaamat ja Reykjavikin yöt -romaanien tapaan.

Helmet-lukuhaaste, kohta 26: Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

Leena Lehtolainen: Turmanluoti

Leena Lehtolainen: Turmanluoti
Tammi 2018, 128 sivua.

Jatkan kesälomalukemisteni tuomista blogiin: Leena Lehtolaisen Turmanluoti oli mukana samalla reissulla kuin Hanna Vellingin Kirjosieppo. Molemmat ovat suhteellisen kevyttä luettavaa, siis niin materiaaliselta painoltaan kuin sisällöltäänkin ja siksi mainioita matkalukemisia. Siinä missä Vellingin Kirjosieppo on esikoisteos, on Leena Lehtolaisella takanaan jo kunnioitettava ura kymmeninen julkaisuineen. Turmanluodissa näkyykin vahvasti ammattilaisen kädenjälki.

Ei nimittäin onnistu välttämättä ihan keneltä vain kirjoittaa noin 125-sivuista romaania, jossa on vetävä juoni ja päähenkilöiden persoonaa kuvattu elävästi. Toki tämä Kirjan ja ruusun päivän erikoispainokseksi valmistunut dekkari saa taustatukea Lehtolaisen yli kymmenenosaiseksi kasvaneelta Maria Kallio -sarjalta, jossa keskeiset henkilöt on ehditty syventää kiinnostaviksi persooniksi. Tällä kertaa poliisi Maria Kallion mies Antti Sarkela nousee keskeiseen osaan tarinassa. Antti alkaa kaikkien hämmästykseksi harrastaa metsästystä ja heti hänen ensimmäisellä jahdillaan tapahtuu kuolemaan johtava onnettomuus, jota poliisi alkaa tutkia. Marialla ei ole virallista osuutta tutkinnassa, mutta hän ei malta pitää siitä näppejään erossa, varsinkin kun Anttia aletaan jopa epäillä turmanluodin ampumisesta.

Ruusukirja tarjosi viihdyttävän lukukokemuksen, mutta kiitän sitä ennen kaikkea siitä, että se johdatti minut takaisin Maria Kallio -dekkareiden äärelle. Olen kunnellut niitä kesän mittaan muutaman Krista Putkonen-Örnin lukemina äänikirjoina siitä kohdasta kirjasarjaa, johon muistelen jääneeni. Noista pidemmistä dekkareista kenties lisää myöhemmin!


Helmet-lukuhaaste, kohta 9: Kirjan kansi on yksivärinen

Hanna Velling: Kirjosieppo

Hanna Velling: Kirjosieppo
Bazar 2018, 252 sivua.

Kirjosieppo lennähti iloisena yllätyksenä postilaatikkooni jonakin alkukesän päivänä ja tarjosi viihdyttävää ja koskettavaa luettavaa lomareissulla. Hanna Vellingin esikoisromaani kertoo kolmikymppisestä Annasta, joka joutuu kuin salaman iskemänä keskelle avioeroa, putkiremonttia ja yt-neuvotteluja juuri kun on selvinnyt valvottavasta vauvavuodesta. Ero pannaan vireille Make-miehen aloitteesta ja koko kuviossa on melko kummallisia piirteitä, mikä ei ainakaan helpota Annan oloa hänen rääpiessään elämäänsä takaisin kasaan.

Kirjosieppo on todella sujuvalukuinen, vaivaton, mutta rakenteeltaan vähän pirstaleinen. Notkeasti etenevää juonta pilkkovat Annan päiväkirjamerkinnät, tarinat ynnä muut romaaniin upotetut tekstilajit. Niiden on kai tarjoitus lisätä autenttisuuden tuntua, mutta itse koin ne vähän häiritsevinä ja turhina, vaikka helmiäkin oli joukossa.

Pidin siitä, miten henkilöille kirjoitettiin taustat ja menneisyys, vaikka osa esimerkiksi ystävien tarinoista jäivätkin vähän irrallisiksi. Velling kuvaa elävästi työelämää ja työyhteisöjä ja luo ajankuvaa pienillä yksityiskohdilla – esimerkiksi Annan ja hänen veljensä (80-lukulaista?) lapsuutta kuvaa epämiellyttävien hedelmäpalojen täplittämien jugurttien syöminen, mikä sukupolvikokemus!

Raskaista tapahtumista huolimatta romaani henkii toiveikkuutta ja anteeksiantoa. Anna muun muassa "kirjoittaa kauniiksi" läheistensä elämäntarinoita ja oman rakkaustarinansa Maken kanssa. Se ei kestänyt, se oli petollista, mutta siinä oli lämpimät hetkensä.


Helmet-lukuhaasteen kohta 27: Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Laura Manninen: Kaikki anteeksi
Wsoy 2018, 183 sivua.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri (9h 1min.)

Laura Mannisen esikoisromaani Kaikki anteeksi ilmestyi alkuvuodesta lukuisten kirjailijahaastattelujen siivittämänä. Haastatteluista kävi ilmi, että fiktiivinen teos perustuu Mannisen omiin kokemuksiin. Tämä tietysti ohjasi lukukokemusta jonkin verran ja sai ainakin omalla kohdallani rankan parisuhdetarinan tuntumaan entistäkin järkyttävämmältä.

BookBeatin mukaan olen kuunnellut kirjan loppuun jo joskus helmikuussa eli niihin aikoihin, kun blogi jäi puolen vuoden pituiseksi venähtäneelle, suunnittelemattomalle tauolle. Välitön lukuelämys on jo aikoja sitten haipunut mielestä, mutta kirja oli niin hyvä, että haluan kirjoittaa siitä edes lyhyesti blogiin – ehkä ennen kaikkea muistoksi itselleni, mutta ehkä joku nappaa tästä vielä lukuvinkinkin, vaikka kirja on ollut laajasti esillä lehdissä ja blogeissa.

Kaikki anteeksi on tarina perheväkivallasta, niin henkisestä kuin fyysisestäkin piinasta. Nelikymppinen Laura tapaa hurmaavan Mikon, ihastuu, rakastuu ja muuttaa yhteen nopealla aikataululla – siitäkin huolimatta, että ilmassa on alusta asti heikkoja merkkejä kumppanin ripustautumisesta, kontrolloimisesta ja mustasukkaisuudesta.

Vetävä kerronta lipsuu vain hieman loppupuolella, kun mukaan tulee luetomaisia osuuksia väkivaltaisen suhteen kaavasta ja siitä irti riistäytymisestä. Nämä osuudet on kirjoitettu ikään kuin terapeutin tai turvatalon työntekijän ohjeiksi Lauralle, mutta ne olisi voinut säästää vaikkapa erillisiksi info-osuuksiksi romaanin jälken. Aihehan on todella tärkeä. Onneksi kuuntelin romaanin äänikirjana, sillä Sanna Majurin lukemana myös näitä vähän irrallisia osuuksia oli mukava kuunnella,  puhumattakaan siitä, että ääni ja lukutapa sopi tähän romaaniin erityisen hyvin.

Romaani on kirjoitettu vangitsevasti ja kaikessa rankkuudessaan kauniisti. Väkivaltaisessa suhteessa pysyviä naisia usein ihmetellään, mutta Manninen avaa hyvin sitä dynamiikkaa, mikä saa naiset jäämään – se on salakavala sekoitus pelkoa ja rakkautta, toivoa ja halua auttaa rikkinäistä kumppania.  Kaikki anteeksi kuvaa hyvin myös lasten roolia uusperheessä.


Helmet-lukuhaasteen 1. kohta: kirjassa muutetaan.

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita
Fierce Kingdom, suom. Jaakko Kankaanpää.
S&S 2018, 303 sivua.

Olen vähän huono trillerien lukija: liian raa'at tai epäuskottavat tarinat vieraannuttavat, ja liian usein joku bestselleriksi ja pageturneriksi hehkutettu jännäri on minusta yksinkertaisesti tylsä. Yksi omaan pirtaani sopiva psykologinen trilleri oli viime vuonna ilmestynyt Clare Macintoshin Annoin sinun mennä (saman kirjailijan toisesta teoksesta, Minä näen sinut, en sitten tykännytkään ihan niin paljon).Gin Phillipsin romaanissa Niin kuin me olisimme kauniita onkin kiinnostavasti samoja elementtejä kuin Macinstoshin esikoisessa: äidin ja pienen pojan tiivis suhde, psykologisuuden korostuminen jännityksen rinnalla ja selviytyminen uskomattoman paineen alla.

Phillipsin kerronta onnistui koukuttamaan minut aivan täysin, mistä kertoo sekin, että Niin kuin me olisimme kauniita taisi olla ensimmäinen alusta loppuun e-kirjana lukemani romaani. Sähköiset sivut kääntyivät kuin itsestään, kun seurasin Joanin ja Lincolnin iltaa eläintarhassa. He eivät pääse pois, ja he eivät saa tulla nähdyiksi. Eläintarhaa piinaavat sellaiset ihmiset, että suojaa kannattaa hakea vaikka  villisikojen häkistä.

Kieltämättä yksi osa kirjan viehätystä on sen miljöö ja tietynlainen suljetun tilan jännite. Äidin ja pojan huoleton eläintarhapäivä muuttuu hetkessä painajaiseksi, jossa on piilossa vietetyt suvantokohtansa, täyttä juoksua kiidetyt pakomatkat ja piinaavat kohtaamiset saalistajien kanssa. Juuri jännitteen ylläpitäimisessä Phillips onnistuu erinomaisesti, samoin Joanin ajatusten ja ratkaisujen psykologisesti uskottavassa kuvauksessa.


Helmet-lukuhaasteen kohta 33: Selviytymistarina

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu.
Wsoy 2018, 205 sivua (10h 59 min.).
Äänikirjan lukija: Vuokko Hovatta.

Jos joku olisi sanonut minulle, kun luin L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogiaa ensimmäistä kertaa ollessani toisella kymmenellä, että jonakin päivänä luen kahden suomalaiskirjailijan kirjoittamaa jatko-osaa Emilian tarinalle, minun olisi ollut vaikea uskoa. En varsinkaan olisi uskonut, että luen tuota jatko-osaa e-kirjana älypuhelimen ruudulta, kirjojen striimauspalvelusta, josta maksan melkein 17 euroa kuukaudessa. Eihän minulla olisi ollut edes sanoja tuollaiselle tavalle nauttia kirjoista! (Myöhemmin, kun olin jo lukenut kirjan, se tuli BookBeatiin tarjolle myös ihanan Vuokko Hovatan lukemana äänikirjaversiona, jota oli pakko jonkin verran kuunnella.)

Yhtä lailla Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen Emilia Kentillä on nyt sellaisia sanoja sanavarastossaan, joita Montgomeryn – ja suomentaja I. K. Inhan – Emilia Byrd Starrilla ei ollut. Kieli on tuoretta ja raikasta, vaikka maailma on nostalginen. Voin kuvitella Emilia Kentin sivujen kääntyvän sujuvasti myös nuoren lukijan käsissä, vaikka romaanin ilmeisin kohderyhmä olemme me aikuiset, jotka olemme tyttöiässä lukeneet Montgomeryn kirjoja sydän pamppaillen.

Kirjailijat ovat tarttuneet taitavasti sellaisiin draaman aineksiin, solmimattomiin langanpätkiin, joita Montgomery on aikanaan Emilian tarinaan kutonut. Lukijoita kiinnostaa totta kai, siunautuuko Autioon taloon jälkikasvua ja miten jatkuu Emilian orastava kirjailijanura. Riittääkö Prinssi Edwardin saarella ammennettavaa tuleviin romaaneihin? Miten arki järjestetään kirjailijan ja kuvataiteilijan perheessä? Entä onko ihan ongelmatonta, että Emilian aiempi kihlattu Dean Priest lahjoitti itseään ja Emiliaan varten ostamansa talon nuorelle parille, vaatien kuitenkin vastineeksi aina pienen nurkan Autiosta talosta matkoiltaan poiketessaan?

Näihin kysymyksiin Huotarinen ja Koskimies vastaavat aika lailla sellaiseen tapaan, että Emilia-fani voi nyökytellä tyytyväisenä. Varsinkin Dean-tapaus on ratkaistu hyvällä tavalla modernisti ja voimaannuttavasti. Elisabeth-tätiin liittyvä juonne on uskottava, sen sijaan Laura-tätiin liittyvä juoni aiheutti minussa nikottelua, vaikka ihan herttainen onkin. Loppujen lopuksi tämä pieni kurkistus Blair Waterin elämään ei kuitenkaan tarjoa mitään erityisen uutta, yllättävää tai ajatuksia herättävää. Aika iso osa kirjasta on lopulta aiempien käänteiden muistelua ja niiden tulkintaa päähenkilön mielessä. Tuttu ja turvallinen on varmasti ollut tämän fanifiktiomaisen jatko-osan tavoitteenakin, ja tyttökirjagenressä on vaikea kuvata esimerkiksi avioliiton haasteita kovinkaan monitahoisesti.

Emilia Kent on ennen kaikkea taitava pastissi, tyylijäljitelmä. Paikoin tulee ihan deja vu -olo, esimerkiksi silloin, kun Emilia ja paras ystävänsä Ilse syövät munkkeja. Hahmot ja heidän käytöksensä ovat toden totta tuttuja ja romaani on täynnä montgomerylaisia kohtauksia, vuoroin humoristisia, vuoroin luonnosta tai taiteesta hurmoksellisia.




Helmet-lukuhaaste, kohta 36: Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Heidi Viherjuuri ja Nadja Sarell: Hilja ja vihreän talon kesä

Heidi Viherjuuri: Hilja ja vihreän talon kesä
Kuvittanut Nadja Sarell.
Mäkelä 2017, 75 sivua.

Hilja on seitsemänvuotias tyttö, joka asuu vähän repsottavassa vihreässä talossa isänsä, äitinsä ja kahden siskonsa kanssa. Perheen äiti on kampaaja ja isä muusikko, jonka remonttitaidot eivät ole ihan vanhan talon edellyttämällä tasolla. Siskosten perään katsovat vuorollaan myös naapurissa asuva vaari sekä persoonalliset naaapurit Valkoherukkamummo, Mansikkatäti ja Sadetakkimummo.

Tällaisille helppolukuisille, mutta vivahteikkaille lastenromaaneille on aina tilausta. Hiljan kieli on rikasta ja hersyvää, episodimaisessa juonessa riittää hauskoja käänteitä ja luvut ja kappaleet ovat sopivan lyhyitä. Nadja Sarellin piirroskuvitus on sympaattista ja kirjan tyyliin sopivaa: kodikasta, humoristista ja paikoin vauhdikasta. Sisäsivuilla kuvitus on mustavalkoista, mutta kannessa kukkivat pirteät värit.

Kirjan maailma on turvallinen ja paikoin jopa idyllinen, mutta siinä on sopivaa säröä ja rosoa. Vanhemmat ja muut tutut aikuiset ovat rakastavia ja huolehtivia, mutta eivät suinkaan täydellisiä. Arjen pyörittämisestä kumpuavat ristiriidat aikuisten välillä ja uusperheen taustat selitetään lapselle ymmärrettävästi.


Helmet-lukuhaaste, 3. kohta: Kirja joka aloittaa sarjan. (Sarjan toinen osa, Seikkailu kutsuu, Hilja, on ilmestynyt alkuvuodesta 2018.)