Hellevi Putkonen & Jussi Sinnemäki: Mahtava matikkamatka

Hellevi Putkonen & Jussi Sinnemäki: Mahtava matikkamatka
Kuvittanut Anita Polkutie.
Lasten Keskus 2013, 39 sivua.

Ihanaa! Loma oli alkanut. Tänä vuonna Aaltosen perhe matkusti maatilalle. Kati-äiti ajoi autoa, ja Juha-isä toimi kartanlukijana. Pikku Aapo nukkui turvaistuimessa päiväuniaan. 

Meneillään oli autojahtileikki. Veeti valitsi jahdattaviksi punaiset henkilöautot. Kun tällainen auto tuli vastaan, Veeti sanoi "YKSI". Seuraavaksi oli Ennin vuoro.

Kun Enni havaitsi punaisen henkilöauton, hän sanoi "KAKSI". Sitten vuorostaan Vilma sanoi "KOLME" nähtyään seuraavan punaisen auton.

Veeti aloitti uuden kierroksen, ja näin jatkettiin lukuun 20 asti. Sitten Vilma sai valita, minkälaisia autoja jahdattaisiin.

Mahtava matikkamatka on lasten kertova ja vuorovaikutuksellinen lasten tietokirja, joka kannustaa lapsia laskemaan, mittaamaan ja ratkaisemaan matemaattisia ongelmia. Kirjan otollisinta kohderyhmää ovat alle kouluikäiset; kirjan päähenkilöperheen lapset ovat 3-, 5-, 6- ja 8-vuotiaita ja perheen lomatouhuista saa vinkkejä siihen, miten matematiikkaa voi tuoda arkeen. Kirja alkaa klassisella "lasketaan punaisia autoja ajomatkalla" -kohtauksella, mutta kaikenkaikkiaan Matikkamatka esittelee monipuolisesti erilaisia pelejä ja leikkejä, joiden avulla lapsi kehittyy lukumäärien, mittojen ja ajan hahmottamisessa.

Kuvitus on olennainen osa tällaista kirjaa, ja Anita Polkutien selkeät, iloiset kuvat kutsuvat monenikäiset lapset tutkimaan kirjan sivuja. Tehtävät ja "matikkapähkinät" ovat kirjassa pääosassa kehystarinan jäädessä taustalle – hyvä näin, mutta tarinallisuutta olisi ehkä voinut hyödyntää enemmänkin. Kirjaa ei toki ole tarkoitettukaan luettavaksi kerralla kannesta kanteen, vaan tekijät suosittelevat aikuislukijaa käymään lapsen tai lasten kanssa läpi aukeaman kerrallaan.

Matematiikka on osa-alueena laaja, ja Matikkamatkassa esitellään myös liikennemerkit ja käydään läpi vuoden- ja vuorokaudenajat. Viimeksi mainituthan kuuluvat myös varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmaan: lapsen on hyvä oppia hahmottamaan vuorokauden- ja vuodenkierto. Kellonajat saattavat tuntua lapsesta abtrakteilta, mutta kirjassapa annetaan ohjeet vesikellon rakentamiseen!

Molemmat Mahtavan matikkamatkan kirjoittajat ovat pitkän linjan pedagogeja ja oppikirjailijoita. Hellevi Putkonen on saanut Suomen tietokirjailijoiden palkinnon elämäntyöstään oppikirjojen tekijänä ja Jussi Sinnemäki on väitellyt matematiikan oppimispelien psykologiasta.

Muissa blogeissa: Lasteni parhaaksi, Sininen keskitie, Hyllyjen uumenista nuorille ja naperoille

Gummeruksen kevään kirjoihin tutustumassa (ja vähän kirjaostoksillakin)

"En mitenkään erityisemmin pidä kirjoittamisesta", tokaisee ensi kevään esikoiskirjailija Anni Kytömäki ja saa niin haastattelijat (Gummeruksen Katja Leino ja Anna Baijars) kuin yleisönkin purskahtamaan nauruun.

Mikään ei piristä pimeää marraskuuta paremmin kuin ilta kiinnostavien kirjojen ja ihmisten parissa, niinpä otin iloisena vastaan kutsun Gummeruksen "Joulukukkaan", joka toi kevään kirjat kaamoksen keskelle. Ohjelmassa oli tuttuun tapaan eloisia kirjailijahaastatteluja, joista tässä muutamia mieleen jääneitä tunnelmia:

Anni Kytömäen Kultarinta on Gummeruksen kevään kirjoista se, jota eniten odotan. Romaanin esilukijat ovat verranneet kirjaa muun muassa Kjell Westön ja Ulla-Lena Lundbergin tuotantoon. Kytömäki totesi iloisesti, että ei ole lukenut kumpaakaan – hän on jopa välttänyt lukemasta Westöä, jotta ei saisi vaikutteita kirjoittaessaan osin samoista vuosista ja paikoista kuin Westö. Kytömäki pitää kirjoista, jotka kertovat vahvaa, mukaansatempaavaa tarinaa, mielellään pitkällä aikavälillä.

Kytömäki on aiemmin julkaissut novellin "Trubaduuri" Rakkaustarinat-antologiassa (Otava 2008) – olen tuon novellin lukenut jokin aika sitten, mutta koska en ehtinyt lukea koko antologiaa, en tullut siitä kirjoittaneeksi. Anni Kytömäki kertoi, että hänen mielensä pursuaa tarinoita, ja ne tuntuvat helpoimmin saavan kirjallisen muodon. Yli kuusisataasivuisen esikoisromaanin tekijä sai yleisön purskahtamaan nauruun sanomalla, että ei itse asiassa edes pidä kirjoittamisesta!

Toisen Olavi Maununpojasta kertovan historiallisen romaanin julkaiseva Milja Kaunisto asuu pienessä keskiaikaisessa ranskalaiskylässä. Kirjailijan päivä vanhaan luostarikouluun remontoidussa asunnossa alkaa takkatulen sytyttämisessä. Viime talvena Synnintekijän julkaisemisesta alkanut esikoiskirjailijan vuosi on sujunut Kauniston mukaan miellyttävissä merkeissä, sillä erakkoluonteena hän viihtyy hyvin takkatulensa lämmössä kirjoittamassa ja tutkimassa vanhoja tekstejä. "Kirjailija Milja Kaunistoa", joka käy kirjamessuilla ja lukee arvioita kirjastaan, Kaunisto tarkkailee etäisyyden päästä "eräänlaisena sivupersoonana".

Jyrki Ukkonen kertoo Ahneuden kartan taustoista.

Milja Kauniston sisarelta, muusikko Verna Kaunisto-Feodorowilta ilmestyy keväällä keittokirja Reseptien aarteet. Erityisen rakkaaksi reseptiksi Kaunisto-Feodorow mainitsi isän äidin, Aune-mummun pannukakun, jonka kuva koristaa tulevan keittokirjan takakanttakin.

Jyrki Ukkosen esikoisromaani Ahneuden kartta kuuluu jännitysgenreen, jota en yleensä lue, mutta napajäätiköt trillerimiljöönä kuulosti yhtä aikaa eksoottiselta ja ajankohtaiselta.

Heidi Jaatisen kolmas romaani Kaksi viatonta päivää kertoo surullisen tarinan perheestä, jossa "rauha on sukkahousun ohutta jäätä". Tämän kirjan esittely sai minut kiinnostumaan kirjasta, jonka olin Gummeruksen katalogia selaillessani melko nopeasti ohittanut. Kirjan aihepiiri – kaltoinkohdellut lapset – on sellainen, josta en yleensä oikein välitä lukea, mutta kehut Jaatisen kertojan ja kielenkäyttäjän taidoista saivat mielenkiinnon varovaisesti heräämään.

Psykologi Janna Rantala julkaisee kasvatusoppaan, jonka alaotsikko kieltää tottelemasta kaikenmaailman kasvatusoppaita. Oikeastaan Äiti, älä tottele! ei olekaan kasvatusopas, vaan kirja, jossa Rantala kuvaa yhtä päivää oman perheensä elämästä. Rantala vaikutti oikein sympaattiselta, fiksulta ja maanläheiseltä asiantuntijalta, joka ei halua eikä voi (omien sanojensa mukaan valitettavasti, sillä kaikenkattavalla lastenkasvatuksen täsmäoppaalla keräisi varmasti miljoonien myyntivoitot!) antaa valmiita vastauksia. Jos syntyy kotoinen konflikti eikä vanhempi tiedä, mitä pitäisi tehdä, Rantala kehottaa kysymään lapselta.

Tuhdin kirjaesittely- ja kirjailijahaastatteluosuuden jälkeen siirryimme nauttimaan talvisista herkkupaloista (mm. lohta, rosollia ja saaristolaisleipää kauniina cocktailpaloina) ja pulisemaan kirjoista bloggaajaporukalla. Oli mukavaa, kiitos kamut!

Olin Gummerrukselle matkatessani erittäin tyytyväinen itseeni, koska aikomukseni oli laittaa kiertoon pieni pino kirjoja muutamalle bloggaajakollegalle. Se, että piipahdin Kampintorin antikvariaatissa ennen tilaisuuden alkua ja ostin Raaputusarvat, kirjahyllystäni puuttuvan kolmannen osan Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogiaan, ei vielä horjuttanut itsetyytyväisyyttäni, ja suuntasinkin hauskan illan jälkeen paluumatkalle kohti bussilaituria vain kolme kirjaa mukanani, siis mainittu Ekman ja kaksi Gummeruksen vieraille jakamaa painolämpimäistä, NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet ja Tomi Takamaan varmasti koskettava 875 grammaa – Pirpanan tarina.

Koska bussin lähtöön oli hetki aikaa, eksyin toviksi Kampin Suomalaiseen kirjakauppaan. Kauno- ja tietokirjallisuuden löytöhyllyillä oli lukuisia tänä ja viime vuonna ilmestyneitä teoksia kaupan noin viiden tai kahdeksan euron hintaan! Mukaan tarttui Hannu Väisäsen Taivaanvartijat, (jota edeltäneen Antero-trilogian ostin kirja-alesta tammikuussa), Anne Swärdin Kesällä kerran, Heidi Köngäksen Dora, Dora, sekä Pekka Tarkan Joel Lehtonen II. 

Kaikkia näitä kirjoja on kovasti kehuttu blogeissa (no, Tarkan Joel Lehtos -elämäkerta ei ole ollut mikään varsinainen blogihitti, mutta varmasti taattua laatua). En oikein tiedä, pitäisikö minun harmitella, kun en asuinpaikkani vuoksi kovin usein pääse tekemään tällaisia löytöjä, vai olla päinvastoin onnellinen, että edes jokin rajoittaa kirjarohmuamistani.

Yhtä kaikki, ilta oli ihana ja inspiroiva, tässä riittää taas sulattelemista pitkäksi aikaa!

Kirjakantissa: Kaikkien aikojen parhaita kirjoja ja kummitustarinan reseptejä

Ennätän vasta nyt kirjoittamaan viime viikonlopun Kirjakantti-kokemuksesta, sillä flunssa, reissuväsymys ja kiireinen arki ovat vaatineet veronsa. Osallistuin ensimmäistä kertaa Savon omaan kirjallisuustapahtumaan Kirjakanttiin, enkä ollut aiemmin ylipäätään käynyt "Kuopion taivaan alla". Viivyin kaupungissa vain vuorokauden, joten kokemus jäi varsin pikaiseksi ja pintapuoliseksi niin Kirjakantin kuin kaupunginkin osalta, mutta onneksi Kuopioon pääsee uudelleen ja Kirjakanttikin järjestetään joka vuosi!

Saavuin Kuopioon vähän kahden jälkeen lauantaina, juuri parahiksi majoittautumaan hotelliin ja kipaisemaan sitten pari korttelinväliä ravintola Rustikiin, missä sain olla mukana esittelemässä Kaikkien aikojen paras kirja -äänestyksen tuloksia yhdessä viiden muun kirjabloggaajan kanssa. Illan emäntänä toimi ihana Amma, joka ideoi kirjabloggaajien paras kirja -äänestyksen yhdessä Kirjakantin kanssa ja järjesti sen blogissaan. Äänestyksen ensimmäisessä vaiheessa kuka tahansa sai nimetä ehdokaskirjoja, ja toisessa vaiheessa kirjabloggaajat saivat äänestää 1–6 kirjaa nimettyjen ehdokkaiden joukosta.

Osallistuin itsekin äänestykseen, vaikka "kaikkien aikojen parhaan kirjan" valitseminen tuntui vaikelta. Kuten Amma pienessä johdannossaan totesi, ei olisi kovinkaan mielekästä valita "ihan kivaa" tai "sopivassa mielentilassa aika mukiinmenevää" kirjaa, ja onneksi äänensä sai sentään antaa kuudelle kirjalle. Niistä kuudesta kirjasta, joita äänestin, pääsi viiden parhaan joukkoon yksi, Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo. Rustikissa esittelin kuitenkin kirjan, jota en itse ollut äänestänyt enkä varsinaisesti lukenutkaan – mutta kirjabloggaajan ammattitaitoon toki kuuluu "puhua kirjoista joita ei ole lukenut". Kirjabloggaajien mielestä viisi parasta kirjaa ovat siis:

1. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, jonka esitteli Kirjakko ruispellossa -blogin Mari.
2. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo, jonka esitteli Lumiomenan Katja.
3. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen, jonka esitteli Luen ja kirjoitan -blogin Paula.
4. J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta, jonka esitteli allekirjoittanut.
5. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus, jonka esitteli Kirjainten virran Hanna.

Jännitin tietysti etukäteen tätä pienimuotoista esiintymistä, mutta ihanien kollegojen kanssa oli niin mukava puhua hyvistä kirjoista lämminhenkiselle yleisölle sopivan hämyisessä ravintolassa, että kokemus oli oikein positiivinen. Oli todella mukava kuunnella kollegojen esittelyjä; aivan erityisesti minua kosketti Marin kuvaus siitä, kuinka hänen täytyi välillä pysähtyä tiensivuun kyynelehtimään kuunnellessaan Täällä Pohjantähden alla -äänikirjaa automatkoilla. Voi että, mistä löytäisin aikaa lukea tuon pitkään lukulistalla olleen romaanitrilogian!

Kymmenen parhaan joukkoon äänestyksessä sijoittuivat myös Emily Brontën Humiseva harju, Sofi Oksasen Puhdistus, Kjell Westön Missä kuljimme kerran, Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani sekä Leena Krohin Tainaron. Lisää aiheesta voi lukea Amman lukuhetkestä.

Itse annoin ääneni seuraaville kirjoille (aakkos-, ei paremmuusjärjestyksessä): Austen, Ylpeys ja ennakkoluulo; Brontë, Kotiopettajattaren romaani; Jansson, Muumipappa ja meri; Montgomery, Runotyttö maineen polulla; Kähkönen, Hietakehto. Jälleen kerran täytyy todeta, että "toisena hetkenä lista olisi voinut olla toisenlainen", mutta yhtä kaikki nuo kuusi kirjaa ovat koskettaneet minua syvästi ja jättäneet pysyvän jäljen – niin parisenkymmentä vuotta sitten lukemani Runotyttö kuin viime vuoden syksyllä ilmestynyt Jää.

Sunnuntaiaamuna oli hauska huomata hotelliaamiaisella Helsingin sanomien uutisoineen meidän kirjabloggaajien äänestyksestä. Kirjakantti jatkui sunnuntaina koko perheelle suunnatulla ohjelmalla. Tarjolla olisi ollut paljon kiinnostavaa, muun muassa Topeliuksen satuja nykysuomeksi kirjoittaneen Kirsti Mäkisen haastattelu sekä luento sanataiteesta lapsen kielellisen kehityksen tukena, mutta ehdimme Kansalaisopistolle vasta puolenpäivän maissa.

Ehdimme kuitenkin osallistua mainioon Kummitushuoneen hyytävät reseptit -työpajaan, jossa lapset saivat keksiä kummitustarinan aineksia ja ohjeita tai kirjoittaa itse kokonaisen tarinan. Työpajan vetäjät Sari Siltavuori ja Antti Syrjäläinen esittelivät valmiit tarinat jollakin tapaa. Kaikki lapsemme taaperosta koululaiseen osallistuivat työpajaan piirtämällä tai kirjoittamalla oman reseptinsä. Voi sitä riemua ja silmien loistoa, kun oma tarina heräsi eloon "varjoteatterissa"!

Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla

Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla
Kuopion isänmaallinen seura 2011, 74 sivua.

Suru kadonneesta on aina läsnä, suru siitä mikä on ikuisiksi ajoiksi mennyt eikä palaa. Se on ihmisen osa. Ei meillä ole täällä pysyvää kaupunkia. Meillä on lupa kaivata ja surra, ja luoda kaipuustamme taidetta, joka lohduttaa, joka kiinnittyy turmeltuihin paikkoihin – joka jännittyy olevaisen ylle keveiksi mutta teräksenvahvoiksi rakennelmiksi.

Unelmien ja unien keväänvihreät, lepattavat, lemuavat, häikäisevät kaupungit; Piazollan Buenos Aires, Nerudan Pariisi, minun Kuopioni.

Kirjassa Kuopion taivaan alla kirjailija Sirpa Kähkönen johdattaa lukijan rakastetun Kuopio-sarjansa maisemiin. Kuopio on paitsi Kähkösen romaanien tapahtumapaikka myös Kähkösen synnyinkaupunki, jossa hän on asunut ison osan elämästään. Kirjailija ei kuitenkaan kirjoita Kuopiosta sellaisena kuin se on nyt, ei edes sellaisena kuin sen lapsuudestaan muistaa tai sellaisena kuin kaupunki oli Kuopio-sarjan tapahtuma-aikana 1930- ja 1940–luvuilla. Kuopion taivaan alla -teoksen valokuvat ovat historiallisesta Kuopiosta, mutta Kähkösen teksti johdattaa myös fiktiiviseen Kuopioon, jota hän on romaanissaan rakentanut, kokemukselliseen tilaan, mahdollisuuksien paikkaan. Monet Kuopion vanhoista rakennuksista on purettu, mutta Kähkönen vie lukijan aikamatkalle Kaupunkiin, jota ei voi purkaa.

Yksi Kähkösen kehittelemistä fiktiivisistä paikoista on ravintola Tatra, jonka hän esitteli ensi kerran romaanissa Jään ja tulen kevät ja jossa sen jälkeen lukuisat henkilöhahmot ovat työskennelleet tai kohdanneet. Kähkönen ei halunnut käyttää teoksessaan oikeasti olemassa ollutta ravintolaa, jotta aikakauden yhä muistavat lukijat eivät pysähtyisi arvioimaan kuvauksen oikeellisuutta ja vertaamaan sitä omiin muistoihinsa.

Historialliselle ja fiktiiviselle Kuopiolle yhteisiä paikkoja sen sijaan ovat esimerkiksi lääninsairaala, jossa Anna Tuomi opiskeli sairaanhoitajan ammattia, kasarmialue, jonka merkitys aukeaa maalla kasvaneelle Annalle vasta vähitellen, Neidonkenkä-romaanissa keskeinen Snellmanninpuisto sekä yhä olemassa oleja hotelli, joka nykyään tunnetaan nimellä Puijonsarvi.


Kähkönen kirjoittaa asiatekstiä yhtä kauniisti ja vivahteikkaasti kuin fiktiota, mikä tekee Kuopion taivaan alla -kirjasta erityisen antoisan lukukokemuksen. Myös kirjailijan arvot, ennen muuta heikkojen puolustaminen ja lapsen puolella oleminen, tulevat tekstissä ilmi. Kähkönen ei kirjoita kaduista ja rakennuksista, hän kirjoittaa tunteista, unelmista ja mielentiloista.

Kaupunkini on myös lasten kaupunki: sen mittakaavaan mahtuu elegantti aikuisten akseli, jota symboloi Kauppakatu koristeellisine julkisivuineen, liikkeineen ja huoliteltuine kulkijoineen, ja siihen mahtuu lasten mikrokosmos, salaiset reitit, lankkuaitojen suojaamat pihat ja rännikatujen kulmaukset, joissa pienet ihmiset ratkovat kohtaloitaan, rakastavat, kaipaavat ka etsivät omaa paikkaansa. Heistä on romaaneissani kaikkein vahvimmin kysymys – sympatiasta sitä kohtaan, joka on pienin, haurain ja kuitenkin vahvin siksi, että hänessä asuua tulevaisuus.

Puistokatu vuonna 1933.

Puijo ja Kallavesi.

Lääninsairaala.

Kuopion taivaan alla ovat käyskennelleet myös Katja ja Salla.

Granta 1: Ruoka

Granta 1: Ruoka
Uuden kirjallisuuden areena.
Päätoimittaja: Aleksi Pöyry
Kansi ja kuvitukset: Emmi Kyytsönen.
Otava 2013, 304 sivua.

Viime päivinä olen lueskellut Grantaa, kirjallista aikakauskirjaa. Ensimmäisen numeron teemana on Ruoka (kevättalvella ilmestyy Suomen Grantan toinen numero, jonka teemana on Outo), ja sen kirjoittajina on kolmetoista kotimaista ja yhdeksän ulkomaista kirjailijaa. Kirjassa on joitakin hienoja mustavalkokuvia graafikko Emmi Kyytsöseltä, mutta pääosin aikakauskirja on ulkoasultaan kuin mikä tahansa novelli- tai kertomuskokoelma, ei siis ulkonäöltään erityisen houkutteleva herkullisen vihreää kalakantta (myös Kyytsösen käsialaa) lukuunottamatta.

Monet Ruoka-Grantan kotimaisista teksteistä ovat omakohtaisia ja elämäkerrallisia tai ainakin sellaisiksi tulkittavissa. Antti Tuuri kertoo konkreettisesti ja yksityiskohtaisesti oikean leipäjuuren löytämisestä ja valmistamisesta sekä siitä, miltä valmis, omatekoinen leipä maistuu. Miina Supisen teksti kertoo, kuinka kirjailijan yleensä terveellinen ruokavalio taantuu nelivuotiaan makumieltymyksiin, "Luovan myrskyn ruokalistaksi". Philip Teirin (omaelämäkerrallisessa?) tarinassa "Mansikka 1979" kuvataan osuvasti eri sukupolvien välistä eroa suhteessa ruokaan: "Isoäidille tietoisuus siitä, ettei hän itse heittänyt mitään pois, oli kaikkein tärkeintä."

Vastikään 94-vuotiaana poismennyt Nobel-kirjailija Doris Lessing kertoo "Kanat ja kananmunat" -tekstissään lapsuudestaan Etelä-Rhodesissa, saaden arkiset hautomispuuhat kuulostamaan taianomaisilta: "Kun nostin painavan ja kunnioitusta herättävän munan kolme tai neljä päivää ennen kuoriutumista korvalleni, kuvittelin kuulevani sankarillisen koputuksen. Muna tuntui sykkivän kuin ilmoittaakseen itsestään." Lessing kuvaa myös suhdetta äitiinsä, jonka elämä ei ollut mennyt ollenkaan kuten tämä oli suunnitellut.

Leena Parkkisen "Turska" on humoristinen novelli nuoresta Runoilijasta, joka koettaa Ranskan maaseudulla sijaitsevasta taiteilijaresidenssistä käsin ottaa tuntumaa ranskalaiseen ruoka- ja seuranpitokulttuuriin. Taye Selasin "Afrikkalaistyttöjen seksielämä" sai kiinnostumaan entistäkin enemmän kirjailijan vastikään suomennetusta Ghana ikuisesti -romaanista, siinä missä Meri Kuusiston teksti, katkelma ensi keväänä ilmestyvästä romaanista Amerikkalainen, paljastaa Pentti Saarikoski -romaanikilpailussa menestyneen esikoiskirjailijan huumoristiseksi kirjoittajaksi.

Ruotsalaisen aatehistorioitsijan Karin Johannissonin essee "Tapaus Ellen West", jossa analysoidaan psykiatristen potilaskertomusten taustoja, oli yksi suosikkiteksteistäni Grantassa. Lääketieteen ja psykoanalyysin historiaa, feminismiä ja faktan ja fiktion välisen rajankäynnin pohdintaa mukaansatempaavasti kirjoitettuna: "Tapaus Ellen West on siis elämäkerta, joka simuloi tapauskertomusta mutta paljastuu valikoiduista faktoista sommitelluksi. Se ei ole potilaskertomus vaan puolifiktiivinen teksti, jonka tavoitteena on jälkikäteen dokumentoida tietty eksistentiaalinen teoria ja metodi. Potilas on alusta asti tuomittu, näyttelijä tarinassa vailla toivoa."

Kaiken kaikkiaan ensimmäisen suomenkielisen Grantan (alkuperäinen julkaisu perustettiin Cambridgessa jo vuonna 1889!) oli mielestäni onnistunut yhdistelmä fiktiivisiä ja asiatekstejä, kotimaisia ja ulkomaisiantekijöitä, kirjaillisuuden konkareita ja tuoreita tulokkaita (joita tosin olisi saanut olla enemmänkin). Ruoka-teema oli varsin löyhä, mutta se ei varsinaisesti lukemista häirinnyt. Seuraavatkin Grantat tulee varmasti luettua tai vähintäänkin selattua läpi.

Granta 1:n kirjailijat: Riikka Ala-Harja, Roberto Bolano, Pirjo Hassinen, Kazuo Ishiguro, Juha Itkonen, Karin Johannisson, Ryszard Kapuscinski, Nicole Krauss, Meri Kuusisto, Doris Lessing, Rosa Liksom, Miki Liukkonen, Mo Yan, Leena Parkkinen, Georges Perec, Taiye Selasi, Anu Silfverberg, Miina Supinen, Philip Teir, Olga Tokarczuk, Antti Tuuri ja Merja Virolainen.

Grantaa on herättänyt ajatuksia myös muissa blogeissa, ainakin Runomiimejä (jossa haastatellaan Grantan päätoimittajaa), Luutii, Taas yksi kirjablogi, Tea with Anna Karenina, Kirjakko ruispellossa, Rooibos kirjoittaa, Lumiomena, Kirjava kammari (kahdesti), Ja kaikkea muuta (joka leipoi leipää Tuurin innoittamana), Kirjakirppu,

Seitsemän talvista päivää ja vähän mietteitä muistakin Maeve Binchyn romaaneista

Yksityiskohta kirjan Seitsemän talvista päivää kannesta.

Maeve Binchy: Seitsemän talvista päivää
A Week in Winter, suom. Päivi Pouttu-Delière.
Wsoy 2013, 364 sivua.

Olen hieman nostalgisissa tunnelmissa luettuani pitkästä aikaa erästä vanhaa "suosikkihömppäkirjailijaani" Maeve Binchyä, tarkemmin sanottuna kirjailijan viimeiseksi jäänyttä romaania Seitsemän talvista päivää. Ensimmäinen Binchyltä lukemani kirja taisi olla Ystävyyden piiri, joka ilmestyi suomeksi vuonna 1998 ja jonka taisin lukea melko tuoreeltaan, ollessani noin 15-vuotias. Pidin kirjasta niin paljon, että luin lyhyessä ajassa monta muutakin Binchyn kirjaa, ainakin Ei aina käy niin, Unelmien kaikuja ja Italian illat. Vähän myöhemmin luin Tulikärpästen kesän, joka on lukemistani Binchyn romaaneista mielestäni paras. Ylipäänsä Binchyn vanhempi tuotanto on elämänmakuisempaa ja jännitteisempää kuin uusimmat teokset, joista osa on jäänyt minulta kokonaan lukematta.

Tähän uusimman romaanin varasin kuitenkin kirjastosta, kenties jonkilaisen haikeuden vuoksi – viime vuonna edesmenneeltä Maeve Binchyltä ei enää tule uusia kirjoja. Myös kirjan tunnelmallinen, pian alkavaan vuodenaikaan viittaava nimi houkutteli, vaikka romaanin takakansiteksti "Hotelliin avajaisviikolla saapuvat vieraat muodostavat sekalaisen joukon surun ja onnen täyteisiä ihmiskohtaloita" herättikin epäilyksiä: ne Binchyn romaanit, joissa ei ole yhtä tai kahta selkeää päähenkilöä vaan jossa eri henkilöiden ongelmia ratkotaan rinnakkain, ovat olleet minulle pettymyksiä.

Seitsemän talvisen päivän "johdanto-osuus" on jokseenkin pitkä ja sisältää melko uskomattomia käänteitä. Lukijalle selostetaan mutkien kautta, kuinka maatalon tyttönä Irlannin länsirannikolla kasvanut Chicky palaa kotiseudulleen, ostaa suuren vanhan talon ja perustaa siihen hotellin. Kaava on Binchyn lukijalle tuttu, kirjailijan romaanit ovat usein tuhkimotarinoita, ja aina ne kertovat haaveista ja tavoitteista sekä niiden eteen ponnistelemisesta. Toisten ihmisten avuliaisuudella ja yllättävillä sattumilla on usein myös osuutta siihen, että Bincyn keskeisten henkilöiden liikeideat – ravintolat, hotellit, pitopalvelut, pubit ja italiantunnit – menestyvät, mutta henkilöt kohtaavat myös takaiskuja, pettymyksiä ja sydänsuruja.

Binchy ei ole mielestäni suoranaisesti viihdekirjailija, vaikka hänen teoksistaan onkin turha etsiä erilaisia merkitystasoja tai kielen ja kerronnan hienouksia. Luonnehtisin kirjoja (kaikella rakkaudella!) hömppäromaaneiksi, lämminhenkisiksi lukuromaaneiksi ja "hyvän mielen kirjoiksi". En tiedä, onko aika kullannut muistot, mutta mielestäni Binchyn varhaisemmat romaanit olivat sujuvasti kirjoitettuja, varmasti eteneviä tarinoita. Sen sijaan tässä uusimmassa bongaan jatkuvasti kliseisiä kielikuvia ja kömpelöä tarinankuljetusta. Juoni etenee kyllä, mutta usein varsin ihmeellisten käänteiden kautta. Romaanin henkilöt ovat sympaattisia, mutta varsin persoonattomia. Binchy kuvaa heitä kuitenkin tutulla lämmöllään ja saa lukijan kaikesta huolimatta kääntämään sivua uteliaana tietämään, kuinka Chickylle, Riggerille, Orlalle ja hotellivieraille käy. Joskus on hyvä lukea keskinkertaistakin kirjallisuutta. Joskus on hyvä lukea "aikuisten satuja", joissa on tilaa hyville haltijoille ja ripaukselle arjen taikaa.

Minun pitäisi lukea uudestaan vanhoja Binchy-suosikkejani (niitä ei vaan oikein enää löydy edes kirjastosta), jotta osaisin todella verrata niitä ja esimerkiksi juuri tätä Seitsemää talvista päivää. (Olisi myös hienoa, jos Binchyn vielä suomentamaton romaani, The Lilac Bus (1984), käännettäisiin suomeksi.) Ovatko kirjat todella muuttuneet laimeammiksi ja suorastaan kömpelösti kirjoitetuiksi, vai olenko itse lukijana muuttunut niin paljon?

Luulen, että Irlannin sekularisoituminen ja modernisoituminen on osasyyllinen siihen, että Maeve Binchyn myöhemmät romaanit eivät olleet enää niin taianomaisia ja koskettavia tarinoita kuin aiemmat. Maailma toki muuttuu, mutta kirjailija olisi voinut pysytellä romaaneissaan menneissä vuosikymmenissä, jotka tarjosivat paremman taustan sentimentaalisille kertomuksillle. Kirjailijan varhaismimmissa romaaneissa jännite syntyi usein siitä, kuinka päähenkilö (nuori nainen) törmäsi syntyperänsä, yhteiskunnan ja katolisen kirkon asettamiin ahtaisiin rajoihin ja normeihin.

Tyypillinen juonikuvio Binchyn romaaneissa on esimerkiksi esiaviollinen raskaus, joka varhemmissa romaaneissa mullisti päähenkilön elämän – tämä joutui esimerkiksi säntäämään harkitsemattomaan avioliittoon ja jättämään opinnot kesken – mutta 2000-luvulle sijoittuvissa romaaneissa tuo suuri draama on kutistunut vaatimattomaksi sivujuonteeksi. Varhaisissa romaaneissa henkilöt myös kehittyivät näiden suurten elämänmyllerrysten ja vaikeusten myötä, kun taas uudemmissa kirjoissa henkilöt näyttäytyvät jotenkin staattisina. En tiedä – kenties Binchy on vain tietoisesti jossain vaiheessa vaihtanut tyylilajia tunteellisista, mutta arkirealismiin nojaavista nuorten naisten kehityskertomuksista ja alkanut kirjoittaa leppoisia "kollektiiviromaaneja", joissa setvitään kyläyhteisön tai muun suljetun piirin pikkuharmeja ja menneisyyden ongelmavyyhtejä.

Seitsemän talvisen päivän lukeminen oli kuin teenhetki sellaisen vanhan tuttavan kanssa, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan (romaanissa taisi muuten olla eräs tuttu henkilö Binchyn aiemmasta romaanista, mutta en ole ihan varma). Tunnelma on leppoisa, muistat, miksi aikoinaan nautit tämän tuttavan seurasta, mutta toisaalta vanhat muistot tuntuvat merkityksellisemmältä kuin nykyhetki.

Jarkko ja Laura Antikainen: Lumottu saari

Laura Antikainen (teksti) ja Jarkko Antikainen (kuvat): Lumottu saari
Minerva 2013, 47 sivua.

–Mutta sinähän olet Vellamo, sanoivat tytöt. 
–Solmitko kalaverkkoa itsellesi?
–En toki. Sisareni Kuutar pyysi minua virkkaamaan teille valosta viitat. Niistä on paljon hyötyä Lumotussa saaressa. Vellamo ojensi tyttöjä kohti kahta hohtelevaa kuukangasviittaa.
–Pankaa ne nyt yllenne.
Kun Virginia ja Eleonoora kietoutuivat viittoihin, tapahtui kaksi asiaa. He tunsivat pienenevänsä kyynärän kokoisiksi ja heidän selkäänsä kasvoivat ihastuttavat läpikuultavat siivet. Tytöt katselivat ihmeissään toisiaan.
–Me olemme muuttuneet keijukaisiksi!

Satukirja Lumottu saari kertoo kahdesta siskoksesta, Eleonoorasta ja Virginiasta, jotka lähtevät salaperäiseen saareen etsimään parantavia marjoja sairaalle äidilleen. Alkuasetelmasta tulivat mieleen Anni Swanin sadut, ja muutenkin kirjailija Laura Antikaisen ja valokuvaaja Jarkko Antikaisen kirjassa on kosolti viehättävää vanhojen satujen henkeä. Saaressa tytöt saavat oppaakseen Rosso-kissan, keskustelevat Puuvanhuksen kanssa, kuulevat tarinan tanssikumppania etsivästä sarvekkaasta Minotauruksesta ja pyristelevät irti hämähäkin seitistä. Vellamolta tytöt saavat hohtavat siivet ja he kutistuvat pieniksi keijukaisiksi, saavat apua sudenkorennolta ja tutustuvat prinssi Eerikiin.

Jarkko Antikaisen valokuvakuvituksesta tulee etsimättä mieleen Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (Wsoy 2013) ja sen alkuperäinen, Kokon mustavalkokuvista koostuva kuvitus. Tuoreemmistakin lasten kuvakirjoista löytyy vertailukohta: myös Aura Sévoninin ja Paula Lehdon Aika metka retki (Karisto 2013), jossa Lehdon isoäitien lapsuutta kuvaavissa otoksissa on ripaus sadun taikaa esimerkiksi kiven takaa kurkkivan sammakkokuninkaan hahmossa. Osa Antikaisen kuvista on kirjan nimen mukaisesti lumoavia, mutta aivan kaikkiin en sommittelun ja hahmojen osalta ihastunut varauksettomasti. Toisaalta on hyvä, että kaikki kirjan kuvat eivät olleet kauniita – eihän luontokaan ole aina kaunis, ei edes saduissa, ja rujo Minotaurus-hahmo estää kirjaa olemasta liian siirappinen.

Tekstin ja kuvien sijoittelu aukeamille ei ole kaikilta osin onnistunut. Ratkaisu, jossa aukeaman vasemmanpuoleisella sivulla on aina pitkät pätkät tekstiä ja oikeaa sivua hallitsee (vähän toisellekin sivulle ulottuva) iso kuva, on kaavamainen, lukijaa (joka saattaa tällaisen kirjan kohdalla olla itsenäisen lukutaipaleensa alkupuolella haparoiva, jos kohta todennäköisemmin tällaista kirjaa luetaan ääneen lapsille, kuten meilläkin) väsyttävä eikä kovin esteettinen. Hienoa on kuitenkin se, että teksti on riittävän suurta nuorellekin lukijalle ja että pääosin upeat kuvat ovat saaneet riittävästi tilaa.

Kaiken kaikkiaan Lumottu saari tarjoaa viehättävän matkan mielikuvitukseen, seikkailuun ja omien rajojen ylittämiseen. Tarina huokuu välittämistä ja erilaisuuden hyväksymistä, ja sen juonen kaari kantaa.


P.S. Kirja toi mieleen Riihimäen tuntumassa sijaitseva perheiden retkeilypaikan, Aarniwalkean satupihan, jossa kävimme viime kesänä kahdesti.

Niilo Rauhala: Näen mitä haluan nähdä

Tällaisen aurinkoisen maiseman haluan marraskuussa nähdä!

Niilo Rauhala: Näen mitä haluan nähdä
Otava 2013, 115 sivua.

Palaan menneisiin jälkiin, kuljemme hitaasti,
pilvet tummuvat, tuuli kohisee, 
näet kasvojeni uurteet, pienet uomat, 
sateitten hiljaiset purot.
Näen, mitä haluan nähdä: 
virran kaukaisen valon.

–katkelma runosta "Sinä laulujen tytär"

Olen joskus vuosia sitten lukenut Niilo Rauhalan runoja ja pitänyt niistä. Tämä valoisia ja rauhallisia lauseita kirjoittava runoilija palasi mieleeni, kun Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa sanottiin olevan viittauksia Niilo rauhalan runoihin. Rauhalalta ilmestyi tänä syksynä uusi runoteos, jonka päätin ostaa omaan hyllyyni. Näen mitä haluan nähdä sisältää niin aforisminomaisia kiteytyksiä kuin pidempiä, kertovampia runoja, joissa kuvataan muun muassa evakkomatkaa tai Helsingin-vierailua, jonka aikana katsellaan puistossa putoavia lehtiä.

Joissakin runoissa pohditaan jotakin, kenties kipeääkin asiaa, mutta kokoelmaa luonnehtii seesteisyys ja kauneus. Seuraava runokatkelma tuntuu sopivan erityisen hyvin näihin marraskuun päiviin, jolloin aurinko paistaa hetken kirkkaastikin mutta pimeys laskeutuu nopeasti:

kaamoksen keskipäivässä 
keltainen valo tavoittelee latvoja
ne työntävät sen pois
se valuu takaisin ja maa on taas autio
tulkoon pimeys! kuulen niiden huutavan
tulkoon kuohuva sade, joka peittää kaiken 

–katkelma runosta "kaamoksen keskipäivässä"

Rauhala kuvaa kauniisti luontoa, vuodenkiertoa ja maisemia. Yhdessä runossa runon puhuja miettii, mitä sanoisi äideille puheessaan, ja pari runoa kertovat runon puhujan omasta äidistä. Aivan erityistä lämpöä on runossa, jossa puhuja katsoo lapsenlapsiaan:

Tuossa he nukkuvat rinnakkain, 
lapsenlapseni.
Tuossa elämäni menneet vuodet, 
ikään kuin hymyilisivät 
unen läpi.

Mutta kirjanystävänä on pakko mainita suosikikseni tämä runo:

Näissä runoissa on ihana levähtää ja viipyä.

Parasta marraskuussa

Marraskuu on vierähtänyt jo yli puoleen väliin, kuin huomaamatta. Monena päivänä on ollut vaikea uskoa, että on eletään pimeintä vuodenaikaa, niin kirkkaasti aurinko on häikäissyt ja niin sinisenä on taivas hohtanut. Pilvettöminä öinä valaisevat kuu ja tähdet.

Toisaalta on ollut välillä mukavaa, kun loistavat ulkoilusäät ovat muuttuneet harmaaksi sumuksi, kylmäksi sateeksi ja kovaksi tuuleksi – jos ei ole pakko lähteä mihinkään, voi hyvällä omallatunnolla pysytellä sisällä ja lukea.

Yksi tämän marraskuun ilonaiheista oli se, että kilpailutussotkujen vuoksi jäädytettyinä olleet kunnankirjastomme aineistohankinnat saatiin viimein tehtyä, ja kauan odotetut syksyn uutuuskirjat saapuivat hyllyihin. Kävin eilen noutamassa taas muutaman varauksen, kovasti odottamani aikakauskirjan Grantan, kuvakirjan Vesta-Linnea kuunvalossa ja vanhan suosikkini Maeve Binchyn Seitsemän talvista päivää. Daniel Kehlmannin Minä ja Kaminski löytyi sattumalta uutuushyllystä.

Jollakin kirjastoreissulla tapasin myös suloiset lukukoirat, jotka olivat juuri lähdössä kuunneltuaan ties mitä jännittäviä kirjoja!

Myös joulukirjat olivat saapuneet kirjastoon. Niitä saa olla lainassa samanaikaisesti vain korkeintaan viisi, mikä aiheutti aikamoista valinnanvaikeutta. Ensimmäiseen satsiin valikoituivat Koiramäen Martta ja Tiernapojat, Barbababan joululahja, Mintun joulukirja, Viiru ja Pesonen sekä Mimmi Lehmä –kirjoistaan tutun Sven Nordqvistin Joulupuuro sekä Astrid Lindgrenin Joulukertomuksia. Kolme ensinmainittua onkin jo luettu ja kahta viimeksimainittuakin osittain.

Omastakin kirjahyllystä löytyy jonkinverran jouluaiheisia kirjoja; ainakin Mauri Kunnaksen Joulupukin laulukirja, Astrid Lindgrenin Kesäkummun Marikki ja Liisa -kaksoisniteeseen sisältyvä Marikin joululoma ja niinikään yhteisniteeseen, Melukylän lapset, sisältyvä Melukylän joulu sekä Hannele Huovin Urpon ja Turpon joulu. 

Onko teillä joitakin "joulukirjoja", lasten tai aikuisten, joihin on mukava palata joka vuosi joulunalusaikana tai joulunpyhinä? Olisi myös mukava kuulla, mikä sinua on ilahduttanut tai piristänyt marraskuun keskellä. Mukavaa alkavaa viikkoa!

Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinto Erkka Filanderin runoelmalle Heräämisen valkea myrsky

Kuva: Virpi Alanen / Poesia.

Helsingin sanomien palkinto vuoden parhaasta suomeksi julkaistusta esikoisteoksesta annettiin tänään Erkka Filanderin (s. 1993) runoelmalle Heräämisen valkea myrsky (Poesia 2013). Runoilijan koskettavan kiitospuheen voi kuunnella Helsingin sanomien verkkosivuilta. Filander sanoo puheessaan muun muassa, että "runo on kuitenkin yksityisempi ja henkilökohtaisempi ja hiljaisempi", se ehkä vähän pelkää julkisuutta, joka voi viedä kirjalta hapen ja vääntää pois kirjoittamisesta. Filander sanoi kuitenkin luottavansa kirjallisuuteen ja kirjoihin, joiden maailma on toisaalla.

En ole lukenut runoelmaa vielä, mutta silmäillyt ja lukenut säkeen sieltä, toisen täältä jo ennen teoksen palkintoehdokkuutta. Penjami Lehto herätti ensimmäisenä mielenkiintoni Heräämisen valkeaa myrskyä kohtaan Luutii-blogissa julkaisemallaan Kirjeellä nuorelle runoilijalle. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara kirjoitti runoelmasta kauniisti muutama päivä sitten, mikä vahvisti aikomustani lukea kirja. (Saran hienosta koontipostauksesta voi käydä lukemassa kaikkien muidenkin palkintoehdokkaiden esittelyt arviolinkkeineen.) Filanderin runoelma on arvioitu myös ainakin Parnassossa, Kiiltomadossa, Sananjalkoja-blogissa sekä tietenkin Helsingin sanomissa.

Olen iloinen, että palkinto meni tällä kertaa runoteokselle ja vieläpä sellaiselle, joka ammentaa Shelleyn ja Keatsin perinnöstä. Kirjalle, jossa on valoa, omenankukkia ja väkevää iloa. Onnea Erkka Filander!

"On kesäaamu
 jossa suuret ikkunat seisovat vapaina nurmikolla.
Eteisessä avaan ilohuutojen höyhenet kuin lakanan,
kohtaan avarien huoneiden käytöstavat.

Ympärilläni aukio joka kerää valoa kuin vettä
istun nurmikolla,
talo ei varjosta.
Näkemisen kupoli vielä puolillaan unta."

Jenni Linturi: Malmi, 1917

Jenni Linturi: Malmi, 1917
Teos 2013, 203 sivua.

– Ajatella, Ingeborg sanoi. – Että joskus minä kuvittelin olevani rohkea.

Lettu ei vastannut mitään, hän istui isän nojatuoliin ja jäi odottamaan aamua. Kaikki he olivat joskus kuvitelleet olevansa toisenlaisia kuin olivat.

Jenni Linturin toinen romaani, Malmi, 1917, heittää niin suoraan keskelle tapahtumia, että olen jonkin aikaa hieman hukassa siitä, ketkä olivatkaan suomen-, ketkä ruotsinkielisiä, ketkä olivat punaisia huligaaneja ja ketkä valkoisia riistäjiä, kuka on kenenkin poika ja tytär. Toisaalta olen iloinen tästä hämmennyksestä, sillä sitä paremmin romaanin henkilöt piirtyvät näkyviin ihmisinä, kukin omana itsenään. Työläisten ja tilallisten kahakoista, miliisinpillien ja kiväärien ulvonnasta nousevat päähenkilöinä esiin ruotsinkielisen tilallisen tyttäret Ingeborg ja Lettu sekä maalta isän apulaisnimismiehen pestin perässä Helsingin laidalle Malminkylään muuttaneet veljekset Oiva, Antero ja Into.

Ingeborg haaveilee näyttelijänurasta ja matkalla maineeseen pyörittelee kiharoitaan sakilaisten pysähtyessä kadulla ostamaan ruusuja. Lettu pakkaa eväskoriin makkaraa ja juustoa ja salakuljettaa ne veljeksille. Romaanin naiskuvaus tuo mieleeni Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan ja ehkä vielä enemmän Katja Kallion vuoteen 1914 ja 1930-luvulle sijoittuvan romaanin Säkenöivät hetket, joista viimeksi mainitussa kuvataan myös siskoksia. Naiset joutuvat sotien ja muiden kahakoiden keskellä venymään ja kestämään, mutta rohkeimmat heistä uskaltavat myös unelmoida. Etenkin nuoret tytöt ovat tyttöjä myös poliittisten kuohuntojen aikana, heillä on omat salaiset haaveensa, turhamaisuutensa ja hupsuutensa.

Hänen olisi karattava Oivan kanssa vihille. Ehkä he lähtisivät Eurooppaan, eläisivät kuin boheemieläimet ja söisivät aamiaisensa italialaisilla kukkuloilla, Pariisin kaduilla. Tietenkin Oiva haluaisi mennä myös Berliiniin. Siloin Lettu sanoisi, että hän näkisi mieluummin maaseutua. Sitten he riitelisivät kiivaasti hotellihuoneessa. Oiva heittäisi tuhkakupin vihassa. Sirpaleet kimpoilisivat seinästä. Lettu painaisi päänsä käsiinsä. Silloin Oiva huomaisi typeryytensä ja laskeutuisi polvilleen Letun jalkoihin. Lettu syleilisi häntä ja itkisi. Eivätkä he lähtisi enää mihinkään vaan jäisivät hotelliin ja menisivät tunteistaan sekaisin.

Naiskuvaus on totisesti muuttunut niistä ajoista, jolloin Tyyni Tuulio kirjoitti nuorille naisille ihanteellisen ja opettavaisen romaanin Marja-Liisa harjoittelee, jossa päähenkilö haluaa tehdä velvollisuutensa kotimaataan ja perhettään kohtaan ja uskaltaa tavoitella unelmiaan vain, jos ne ovat sopusoinnussa isänmaan edun kanssa. Linturin naishahmot ovat inhimillisiä ja monitahoisia, mutta niin ovat Malmi, 1917 miehetkin, jotka aatesuunnasta riippumatta ovat milloin järkeävän maltillisia, milloin turhan kuumapäisiä, mutta harvemmin niin rohkeita ja johdonmukaisia kuin heidän ihateiden mukaan pitäisi.

Joissakin historiallisissa romaaneissa vedetään laajoja kaaria yli vuosien, vuosikymmenten ja kenties vuosisatojenkin. Toisissa, kuten Malmi, 1917:sta, kuvataan lyhyttä ajanjaksoa, isoja ja pieniä käännekohtia, joissa joskus risteävät kansakunnan ja yksilön kohtalot. Linturi kirjoittaa tiiviisti, mutta ei lainkaan lakonisesti. Pikemminkin romaanin kieli on rujoja tapahtumia vasten runollista, maalailevaa: "Värisevä taivas, janoiset lehmukset pudottivat keltaisia lehtiään." Kieli olisi voinut enemmän ankkuroitua kuvattavaan aikakauteen, mutta näinkin tempauduin mukaan romaanin tapahtumiin, elävästi kuvattujen henkilöiden rinnalle.


Kirjasta on blogannut myös ainakin TuijaTa, jonka kanssa huomaaan verranneeni Linturin kirjaa muutamiin samoihin teoksiin.

P.S. Tätä postausta kirjoittaessani kello heilahti tiistain puolelle, eli tänään julkaistaan Finlandia-palkintoehdokkaat!

Martin Widmark: Koulun arvoitus

Martin Widmark: Koulun arvoitus
Kuvittanut Helena Willis.
LasseMaijan etsivätoimisto -sarja.
Skolmysteriet, suom. Outi Menna.
Tammi 2010, 86 sivua.

Ruotsalaisen Martin Widmarkin alakouluikäisille suunnatut LasseMaija-dekkarit ovat kirjailijan kotimaassa tavattoman suosittuja, ja kyllä näitä Suomessakin luetaan – tämä kuvassa näkyvä opus piti kiireimmän kaupalla lukea ja palauttaa kirjastoon, kun siitä oli yhtäkkiä tehty seitsemän varausta, kenties lukudiplomin tai kirjavinkkarin innoittamana. Olen ostellut LasseMaijoja lahjoiksi kahdella kielellä, ja ihan senkin takia halunnut tutustua kirjoihin itsekin. Pari kuukautta sitten luin lapsilleni ääneen Syntymäpäivän arvoituksen, ja kirjastolainana hyllyssä odottaa joko esikoisen omaa tai perheen yhteistä lukuhetkeä vielä kirjastolaina Timanttien arvoitus sekä ateriakylkiäisenä saatu Kirjaston arvoitus.

Syntymäpäivän arvoitus oli minulle pieni pettymys stereotyyppisen loppuratkaisun vuoksi (kun syyllinen oli se heti ensinäkemältä epämiellyttävimmän oloinen henkilö!), mutta Koulun arvoituksessa ei onneksi ole samaa ongelmaa; todennäköisiä epäiltyjä on useampia eikä ratkaisu ollut niin ilmeinen tai asenteellinen. Tässä kirjassa on LasseMaija-sarjalle (alunperin) tyypillinen mustavalkokuvitus, joka kieltämättä on aika valju verrattuna Syntymäpäivän arvoituksen värikuviin, mutta sopii tällaiseen kirjaan ihan hyvin. Varsinaista jännitystä Koulun arvoituksessa on ehkä vähän vähemmän kuin Syntymäpäivän arvoituksessa, Lasse ja Maija eivät siis joudu kahdestaan mihinkään kovin kiperään tilanteeseen, mutta mysteeria selvitettiin kunnon salapoliisiperinteiden mukaisesti sormenjälkinäytteiden ja loogisen päättelyn avulla.

Oman etsivätoimistonsa perustaneiden ystävysten ja luokkatoverusten Maijan ja Lassen salapoliisivaistot heräävät, kun Vallilan kaupungissa liikkuu väärennettyä rahaa ja samaan aikaan koulun rehtori suivaantuu kopiokoneella otetuista 2000 ylimääräisestä kopiosta. Lapset pähkäilevät, onko maailmanympärysmatkalle haikaileva liikunnanopettaja kenties sortunut väärentämään rahaa, vai voisiko syyllinen olla koulun talonmies tai kenties jopa tulevaa pientä eläkettään surkutteleva oma Kaisa-opettaja?

Kahdeksanvuotias kehuu LasseMaija-kirjoja jännittäviksi, niistä ei kuulemma heti arvaa ratkaisua kuten hieman nuorempien makuun olevasta Touhulan arvoituksia -tv-sarjasta, jota Siina äskettäin suomi blogissaan hyvin perusteluin. LasseMaijat ovat hyvää lasten käyttökirjallisuutta, viihdyttävää luettavaa mutta eivät ehkä klassikkoainesta edes omassa genressään. Jos Enid Blytonin SOS- ja Viisikko-kirjat tuntuvat vielä liian jänniltä tai pitkiltä, ovat Widmarkin kirjat hyvä ensikosketus lastendekkareihin.

P. D. James: Valepotilas

P. D. James: Valepotilas
Shroud for a Nightingale, suom. Kristiina Savikurki.
Otava 2013, 397 sivua.

Olipa ihanaa lukea taas pitkästä aikaa Dalgliesh-dekkaria! P. D. James on yksi niistä harvoista dekkaristeista, joita luen, ja häneltäkin kelpuutan vain runoilija-rikostutkija Adam Dalglieshista kertovat kirjat (Syystanssiaiset aion kyllä vielä lukea; siinä ei ole Dalglieshia mutta sentään Fitzwilliam Darcy). Dalgliesh-romaanitkin, joita Phyllis Dorothy James julkaisi 1960-luvulta 2000-luvulle, ovat tasoltaan vähän epätasaisia, mutta jokseenkin muuttumattomana säilyvä päähenkilö on lukukokemuksen laadun tae ainakin minulle. Olen lukenut kirjat viimeisen kymmenen vuoden aikana, enkä osaa kovin hyvin verrata niitä toisiinsa, mutta niin sanotusti "keskimmäiset" Dalgliesh-romaanit ovat mielestäni ehkä keskimäärin parhaita. Viimeisimmät Dalgliesh-dekkarit (etenkin Yksityispotilas)ovat tuntuneet tiiliskivimäisyydessään pitkitetyiltä ja vähän laimeilta, kun taas varhaisimpien tyylissä ja kerronnassa on pientä hapuilevuutta.

Vastikään suomeksi julkaistu Valepotilas on ilmestynyt alunperin jo vuonna 1971, ja siinä on sellaista rosoisuutta, jota ei myöhemmissä, hiotuissa ja hillityissä Dalgliesh-romaaneissa ole. Yhtymäkohdat Agatha Christien tuotantoon näkyvät erityisen selvästi, ja teoksen arvomaailma vaikuttaa olevan lähes yhtä vanhakantainen kuin Christien kirjoissa. Valepotilassa on esimerkiksi parikin seksuaaliselta suuntautumiseltaan valtavirtasta poikkeava henkilöä, ja toinen heistä on tietysti (!) miesvihaaja ja toinen muuten vain onneton. Myöskään saksalaisia ei kuvata kovin mairittelevaan sävyyn, vaan kaksikymmentä vuotta ennen romaanin tapahtumapaikaa päättyyneen toisen maailmansodan perintö tuntuu yhä vahvasti mielikuvissa.

Romaanin ensimmäinen murha on varsin dramaattinen, ja kaiken kaikkiaan juoni on taitavasti punottu. Kuten Jamesilla yleensäkin, todellisten epäiltyjen joukko on varsin tarkkaan rajattu tiettyyn suljettuun yhteisöön. Tuo suljettu yhteisö saattaa olla joku oppilaitos, uskonnollinen yhteisö, saari, työyhteisö tai jonkilainen sairaala; kuten Valepotilaan nimikin vihjaa, kuuluu tämän romaanin tapahtumapaikka viimeisimpään kategoriaan. John Carpendarin sairaalan yhteydessä toimivassa sairaanhoitajakoulussa, Nightingale Housessa, murhataan yksi sairaanhoitajaopiskelijoista varsin poikkkeuksellisella tavalla. Poliisitutkinta käynnistyy aluksi paikallisin voimin, mutta kun tapahtuu toinenkin epäilyttävä kuolemantapaus, Dalgliesh saapuu paikalle Scotland Yardista ja ottaa ohjat käsiinsä.

Valepotilas on viihdyttävää, paikoin ajatuksia herättävää ja hieman jännittävääkin lukemista. Juoni pysyy pääosin varsin hyvin kassassa, mutta muutamat yhteisön ulkopuolella tapahtuvat kuulustelut ja juonenpätkät jäivät hieman irrallisiksi. Dalgliesh on oma ihana, moraalisesti selkärankainen mutta herkillekin tunteille altis itsensä.

Veikkauksia Finlandia Junior -ehdokkaiksi

Edellisessä postauksessani arvailin ensi viikolla julkaistavia Finlandia-palkintoehdokkaita, mutta tänä aamuna huomasin Finlandia Junior -raadissa vaikuttavan Penjaminin postauksesta, että Finlandia Junior -ehdokkaat julkaistaan tänään huomenna torstaina. On siis viime hetket veikkailla, mitkä (korkeintaan) kuusi tänä vuonna julkaistua kotimaista lasten- tai nuortenkirjaa asetetaan ehdolle. Täysin mutu-pohjaiset veikkaukseni (olen lukenut loppujen lopuksi todella pienen siivun tämän vuoden kotimaisista lanuista):

Enna Airik: Korppipäinenmies
Tove Appelgren & Salla Savolainen: Vesta-Linnea kuunvalossa
Katri Kirkkopelto: Molli
Tarja Makkonen & Ninka Reittu-Kuurila: Önnö ja kirjava kissa (tämän kiireessä unohtamani mahtavan kirjan lisäsin klo 13.15, kun muistin sen luettuani Lastenkirjahyllyn varjolistan)
Sinikka ja Tiina Nopola & Salla Savolainen: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Alexandra Salmela & Martina Matlovicova: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia
Sevon: Aika metka retki
Netta Waldén & Laura Valokärvi: Ruben ja ratikkaralli

Nuortenkirjat puuttuvat listasta, koska en ole niihin vielä ehtinyt tutustua, mutta tähän tulee kyllä vielä muutos ennen Blogistanian Kuopus-äänestystä. Jännä nähdä, osuuko yksikään veikkauksistani oikeaan. Aurinkoista ja lasten- ja nuortenkirjaisaa keskiviikkoa!

TTT: Kymmenen veikkausta Finlandia-ehdokkaaksi

Finlandi-ehdokkaita nimetään (ensi tiistaina 12.11) korkeintaan kuusi, mutta Top Ten Tuesdayn perinteiden mukaisesti listaan kymmenen kirjaa, joilla minun mielestäni voisi olla mahdollisuuksia tulla nimetyksi kuuden F-romaanin joukkoon. En ole lukenut läheskään kaikkia (moni on lukulistallani, mutta eivät kaikki) tässä mainittuja, vaan luotan luottolukijoideni eli joidenkin tiettyjen kirjabloggaajien tai kriitikoiden arvioihin. Lista on aakkosjärjestyksessä.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Kari Hotakainen: Luonnon laki 
Jenni Linturi: Malmi 1917
Maija Muinonen: Mustat paperit
Leena Parkkinen: Galtbysta länteen
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Asko Sahlberg: Herodes
Jari Tervo: Esikoinen
Kjell Westö: Kangastus 38

Hotakainen ja Westö ovat jo kerran voittaneet Finlandian, mutta eipä se ole aiemminkaan estänyt raatia asettamasta ansiokkaita romaaneja ehdolle, ja onpa Bo Carpelan voittanutkin kahdesti. Linturin edellinen teos, esikoisromaani Isänmaan tähden, oli myös ehdolla, mikä saattaa vaikuttaa Malmi 1917:n mahdollisuuksiin tänä vuonna. Ainakin myös Haahtela ja Tervo ovat olleet ehdokkaina aiemminkin. Maija Muinosen kehuttu Mustat paperit on mielestäni varsin vahva ehdokas "esikoisromaaniedustajaksi". Pelon ehdokkuus vaikuttaa lähes varmalta.

Finlandia-ehdokkaita on veikkailtu jo ainakin P.S. Rakastan kirjoja ja  Café pour les idiots -blogeissa, joissa molemmissa nostettiin esille minulta kokonaan unohtunut upea Leena Krohnin Hotelli Sapiens. 

Mitä romaaneja sinä veikkaat Finlandia-ehdokkaiksi?

P.S. Ennen kuin aloin kirjoittaa tätä postausta, sivupalkissa oleva laskuri näytti tämän blogin sivunäyttömääräksi tasan 155 555!

Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija

Kansi: Leena Kilpi. Takanannen kuva: Tapio Vanhatalo.

Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija
Kansanvalistusseura 2013, 168 sivua.

Hirvittää ajatellakin, mitä mitä minulle olisi elämässäni tapahtunut, jos en olisi kohdannut Mörsärin Hiljaa. Taide yksinkertaisesti pelasti elämäni. Yksi runo, yksi lehti, yksi teksti, yksi hetki, yksi kohtaaminen voi olla käännekohta elämässä.

Tämän vuoden alkupuolella Sinisen linnan kirjastossa vietettiin Kirjoittajan helmikuuta, jonka aikana luin ja arvioin useita kirjoitusoppaita, vanhoja ja uusia. Huhtikuussa luin Pirjo Rautiaisen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi -teoksen, joka on kirjailijahaastatteluihin perustuva tutkimus ja vähän opaskin kirjailijan alkutaipaleen karikoihin. Kirjailijan ja pitkän linjan luovan kirjoittamisen opettajan Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija julkaistiin Helsingin kirjamessuilla viime viikonloppuna ja päätyi oitis lukulistalleni.

Minusta tulee kirjailija -teoksen ote on varsin henkilökohtainen. Tuomisen tarinoivasta, anekdootein, muistoin ja vahvoin mielipitein väritetystä tyylistä tulee mieleen Natalie Goldberg, jonka Luihin ja ytimiin luin viime talvena. Tällaiset kertovat oppaat ovat miellyttäviä ja kiinnostavia lukea, ne luovat kokonaiskuvaa ja inspiroivat. Tuomisen kirja piirtää elämänmakuisen kuvan kirjoittavan ihmisen työstä, johon kuuluu paitsi oman tekstin työstämistä myös muiden tekstejä, opettamista, luovuutta ruokkivia matkoja, kirjalöytöjä, yllättäviä kohtaamisia, läpi vuosien kantavia ystävyyssuhteita, kustantamon hylsyjä ja arkoja toiveita.

Kuten teoksen nimikin vihjaa, Minusta tulee kirjailija ei ole niinkään kirjoitusopas vaan kirjoittaja- tai kirjailijaopas, joka vertautuu mielessäni paitsi edellä mainittuun Rautiasen kirjaan myös viime vuonna ilmestyneeseen Hännisen veljesten Haluatko todella kirjailijaksi? -teokseen. Siinä missä Hännisten kirja kuvaa ennen kaikkea kustannusmaailman käytäntöjä ja kirjailijan suhdetta kustantamokuvioihin, Tuomisen kirjan keskiössä on kirjoittavien ihmisten yhteisöt ja toisaalta jokaisen kirjoittajan yksilöllinen polku kirjailijaksi ja kirjailijana. Jokainen kypsyy omaan tahtiinsa, jokaisen tulee kuunnelma omaa ääntään – mutta ystäviltä, kollegoilta ja kirjoittamisen opettajilta (tai arvostelupalvelusta, Kirjailijaliitosta) kannattaa kysyä neuvoa ja apua.

Tuominen on haastatellut kirjaansa lukuisia kirjailijoita, opettajia ja kustantamojen työntekijöitä. Esimerkiksi Tammen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannuspäällikkö Saara Tiuraniemi valottaa kustantajaa kiinnostavan käsikirjoituksen ja kustantamo-kirjailijasuhteen ominaisuuksia monelta kannalta ja antaa hyviä neuvoja kirjan julkaisusta haaveilevalle. Tuomisen kirjassa näkyy ajankohtaisuus; osa kirjailijasitaateista viittaavat teoksiin, jotka eivät ole vielä edes ilmestyneet, mutta joista löytyy tietoa pikku hiljaa julki putkahtelevista kustantamojen kevätkatalogeista. Kirjaan on haastateltu muun muassa Terhi Rannelaa, joka on itsekin julkaissut kirjoitusoppaan, Kirjoita nuorille., ja lukuisia muitakin kirjailijoita, joilla oma luova työ ja kirjoittamisen opetus vuorottelevat ja tukevat toisiaan. Kuten Niina Repo kirjassa toteaa: "Kirjoittajakoulutus on antanut minulle ammatin. Ja se antaa ammatin monelle muulle. On helpotus, että saan elää kirjoittamisen kanssa."

Kirjasta on sanonut muutaman sanan myös kirjoittajablogia pitävä Rooibos.