Essi Tammimaa: Paljain käsin

Essi Tammimaa: Paljain käsin
Gumerus 2011. 346 sivua.

Minä olen Varpu.
Rakkauteni on ehdoton. Haluan vain sanoa sen ennen kuin sanon mitään muuta.

Essi Tammimaan toinen romaani Paljain käsin on kasvutarina ja kertomus kolmen, tai oikeastaan neljän, sukupolven naisista. Kirja on vastikään nimetty Runeberg-palkintoehdokkaaksi, vahvoin perustein: se on sekä aiheeltaan, kieleltään että rakenteeltaan vahva ja koskettava teos. Pidin kirjailijan neljä vuotta sitten (nimellä Essi Henriksson) ilmestyneestä esikoisromaanista Ilmestys, mutta Paljain käsin -romaanissa oli minulle paljon enemmän kosketuspintaa ja sen kieli on vielä kauniimpaa kuin esikoisessa. Ilmestyksessä kirjailijan ilmaisulle ominaiset runsaat uudissanat paikoin häiritsivät lukukokemustani, mutta toisen romaanin maailmaan ne tuntuvat kuuluvan paljon luontevammin. Tammimaan uudissanat ovat usein onomatopoeettisia tai eri aisteihin perustuvia; ne jäljittelevät ympäristön ääniä, kuten jääkaapin rusahdusta, tai kuvaavat sitä, miltä jokin tuntuu, kun siihen koskettaa paljain käsin, ilman suojahanskoja. 

Romaanin kertoja on hieman alle kolmekymppinen Varpu, joka työskentelee lähihoitajana vanhainkodissa: Minä otan kärisevät papat ja mummut vastaan ala-aulassa, ja minä pesen heidän velton ruumiinsa ennen kuin he lähtevät. Lähtemisellä en tarkoita kotiin lähemistä, ymmärrättehän. Minä pesen heidät viimeisen kerran. Varpulla on kaksi siskoa, lapsettomuudesta kärsivä kuvataiteilija Virva ja varattuun mieheen rakastuva Inari. Isä on lähtenyt Kakkosen matkaan jo vuosia sitten, ja äiti Soile puolestaan on kasvanut isäpuolensa nyrkin varjossa pikkusiskojaan kaitsien, Aila-äidin häivyttyä omille teilleen. Romaanin edetessä liikutaan ajasta ja näkökulmasta toiseen, niin että kaikkien naisten kohtalot tulevat eläviksi.

Romaanin kerronta on monitasoista olematta millään tavalla vaikeaa. Joitakin lukijoita on häirinnyt se, että Varpu on ikään kuin kaikkitietävä kertoja, joka pystyy seuraamaan sisartensa yksityistä elämää, äitinsä ja isoäitinsä lapsuutta ja kertoo omasta elämästään jo kohdusta alkaen. Minusta siinä ei ollut mitään kummallista; kyseessähän on kuitenkin kaunokirjallinen teos. Samantapainen kerrontaratkaisu on myös Anne Enringhtin romaanissa Valvojaiset, joka kertoo tummasävyistä irlantilaista perhetarinaa. Muunlainen  kerronta olisi etäännyttänyt henkilöhahmoista, nyt lukija pääsee niin Virvan, Inarin, Soilen kuin Ailankin ihon alle.

Lukiessani jouduin välillä laskemaan kirjan käsistäni - joko siksi, että olin juuri lukenut jotain pakahduttavan kaunista, tai siksi, että olin lukenut jotain todella rumaa tai surullista. Naisten kohtaloissa on synkkiä sävyjä, mutta jokin myötätuntoisen Varpun kertojanäänessä tuo tapahtumiin valoa ja lohtua, jopa huumorin pilkahdusta.

Paljain käsin on tarina siskoksista, äideistä, sukupolvien ketjusta, naisten uskomattomasta sinnikkyydestä, vahvuudesta ja anteeksiannosta. Minulle se on ennen kaikkea tarina empatiasta, kyvystä ymmärtää toista ihmistä, hänen ratkaisujaan ja olosuhteitaan. Erityisen vahvasti tämä tulee ilmi Varpun suhteessa etäiseksi jääneeseen äidinäitiinsä Ailaan. Lapsena Varpu inhoaa äitinsä vankkumatonta periaatetta käydä Ailaa tapaamassa joka äitienpäivä - riippumatta siitä, onko alkoholisoitunut, lapsensa aikanaan hylännyt Ailahtavainen vastaanottokunnossa. Minä taas päätän, että minusta ei koskaan tule tuollaista, enkä voi millään kuvitella, että Ailakin on joskus ollut nuori ja täynnä elämänhalua. Hänellä on joskus ollut silkkiuikun ihon, ruiskaunokin silmät. Minä en sitä näe, enkä halua nähdä. 

Pyöräillessään töistä kotiin nuorena aikuisena Varpu saa kuulla, että Aila on kuollut. Nyt, kun talutan pyörän Omenalahden sillalta, nousen sen selkään vasta ylämäen laella ja polkaisen vimmaisesti risteyksestä vasemmalle, näen varoittamatta Ailan aivan toisin silmin. Jätän hautausmaan taakseni oikealle ja kadotan suunnan yhtäkkiä kokonaan, ajan silmänkantamattomiin ulottuvalle pellolle, jota merituuli pyyhkii ja jonka ei pitäisi olla siinä. Ja sitten kuulen pahaenteisen jyrinän. Seuraavassa hetkessä ollaan sotakesässä 1944, jossa Aili pyöräilee peloissaan pommikoneiden alla. Pommit eivät putoa hänen päälleen, mutta kaalinhakumatkalla tapahtuu jotain muuta, jonka seuraukset kantavat vääjäämättä siihen hetkeen, kun hänen tyttärentyttärensä pyöräilee töistä kotiin Tällaiset rinnastukset ja saumattomat siirtymät ajanjaksosta toiseen ovat osa romaanin taidokasta, kertomusta palvelevaa rakennetta.

Paljain käsin on eräänlainen kunnianosoitus naisten tekemälle hoivatyölle sekä kotona että laitoksissa. Varpu on rakastava sisko ja tytär, jonka rakkaus ulottuu myös potilaisiin. Kuitenkaan hän ei ole uhri tai ressukka, joka nielisi millaista kohtelua tahansa. Kauneimpia kohtauksia kirjassa on sodan kauhut ja evakkomatkan kokeneen Inkerin, Varpun potilaan, kuolema ja Varpun suhtautuminen siihen, jossa kutoutuu yhteen lapsuus ja vanhuus, elämän ja kuoleman kunnioitus.

En voi antaa rakkaitteni riutua yksin. Äiti ja Virva elävät jokaisessa kuolemalle pesemässäni ja vaatettamassani vanhuksessa. He saattavat haista ummehtuneelta tai eritteilta, vikuroida tai nykiä, olla epäkiitollisia vaikkakin kyynelten usvissa, mutta niinhän pikkulapsetkin ovat! Miksi vain vauvoilla olisi siihen oikeus?

Niinpä minä katson kalloa silmiin, otan käden syliini ja virisen Inkerille vähän unilaulua, jota äiti meille pienenä lauloi. Nuku nuku nurmilintu. Ei hän lepää, ei hän nuku, mutta minun oloani se helpottaa, kun en ollut täällä vaan harjanvarressa. Nyt olen täällä, hetken muistan Inkeriä.

Romaanin loppu on voimaannuttava, valoisa ja lämmin. Kaikenlaista on tapahtunut, mutta siteet ovat vahvat: On siristettävä silmiään, että näkisi heidät. Ettei häikäistysi näistä elämäni naisista. 

Paljain käsin on luettu myös blogeissa Kujerruksia, Hiirenkorvia ja muita merkitöjä, Järjellä ja tunteella, Kirjanurkkaus, Juuri tällaista, Lumiomena, Inahdus, Lukuisa, Kirjava kammari, Mari A..n kirjablogi, Booking it some more, Opuscolo sekä Rakkaudesta kirjaan -palkitussa Morren maailmassa - Morrelta sain tämän kirjan luettavakseni ja kirjahyllyni aarteeksi, mistä lämmin kiitos!

Kirja on luettu osana Siskoskirjat- ja Suomalaisen keskiluokan arki -haasteita.