Riitta Konttinen: Täältä tullaan!

Riitta Konttinen: Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa.
Siltala 2017, 310 sivua.

Taidehistorioitsija Riitta Konttisen Täältä tullaan! on monipuolinen ja visuaalisesti upea tietoteos Suomen taiteen naismodernisteista. Kirja liittyy professori Konttisen kuratoimaan samannimiseen näyttelyyn, joka oli avoinna Tampereen taidemuseossa 28.5. asti. Tunnetut taiteilijat Ellen Thesleffistä Tove Janssoniin ja Tuulikki Pietilään ja Ina Collianderista Ester Heleniukseen ja Greta Hällfors-Sipilään ovat itseoikeutetusti mukana. Ilokseni kirjassa kerrotaan paljon myös Ville Lukkarisen Piirtäjän maisema -kirjasta tutun Helmi Kuusen elämästä ja urasta.

Helmi Kuusen tarina on hyvä esimerkki naisten sisukkuudesta ja päämäärätietoisuudesta vastoinkäymisten ja vähättelyn edessä. Kuusi reputti pariin kertaan Taideyhdistyksen Piirustuskoulun oppilaana, mutta sai Lontoon museoista ja taidekoulusta uusia virikkeitä ja kauan haaveilemaansa grafiikanopetusta. Monelle muullekin oleskelu ulkomailla, esimerkiksi Pariisissa, oli tärkeää taiteellisen kehityksen kannalta, vaikka naiset kohtasivat torjuvaa asennetta myös ulkomaisissa ateljeissa ja salongissa.

Pidän kirjan temaattisesta rakenteesta, jossa jokaisessa luvussa on oma näkökulmansa aiheeseen. Teos piirtää monista naistaiteilijoista myös jonkinnäköisen pienoiselämäkerran, mutta usein modernisteja tarkastellaan suhteessa toisiinsa, taiteilijasisarina, kuten Konttinen tekee myös aiemmassa, Suomen kultakauden naistaiteilijoita käsittelevässä kirjassaan Taiteilijatoveruutta.

Sukupuoli vaikutti moneen asiaan naistaiteilijoiden elämässä: siihen, miten he pääsivät taidepiireihin,  millaisen vastaanoton heidän teoksensa saivat, millaisia ihmissuhteita he solmivat ja millaisen vastuun he kantoivat perheestä ja arjen askareista. Joitakin Greta Hällfors-Sipilän maalauksia luultiin 2000-luvulle asti hänen miehensä Sulho Sipilän töiksi, lahjakas Ragni Cawén hylkäsi uransa mentyään naimisiin ja vaali Alvar-miehensä taiteen merkitystä vielä tämän kuoleman jälkeenkin. Sigrid Schauman muistetaan kenraalikuvernöörin ampujan sisarena ja Hilda Flodin kuvanveistäjä August Rodinin oppilaana, mallina ja mahdollisena rakastajattarena, vaikka molempien elämässä ja taiteessa on kiehtovia piirteitä myös ilman kuuluisien miesten varjoa. Konttisen kirja nostaakin myös vähemmän tunnetut naismodernistit omalle paikalleen, tyylikkääseen ja valaisevaan ryhmäkuvaan.

Muissa blogeissa sanottua: Kirja vieköön, Leena Lumi.

Arnaldur Indriðason: Mies järvessä

Arnaldur Indriðason: Mies järvessä
Kleifarvatn, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2007, 315 sivua.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus ja kukin mietti tykönään, että asia oli paisunut yli heidän ymmärryksensä. He olivat tottuneet käsittelemään yksinkertaisia islantilaisia rikoksia, joihin ei liittynyt mitään outoja laitteita tai kaupallisia sihteereitä, jotka eivät oikeastaan olleetkaan mitään kaupallisia sihteereitä. Niihin ei liittynyt suurlähetystöjä eikä kylmää sotaa, vaan ihan tavallista islantilaista arkipäivää, jossa rikokset olivat pieniä ja selkeitä eivätkä mitenkään liittyneet suuren maailman taistelukenttiin.

Kleifarvatn-järven pinta on laskenut vuosien ajan maanalaisten halkeamien vuoksi, ja eräänä päivänä rannalla vaelteleva hydrologi löytää hiekasta luurangon. Kallossa on reikä ja selkään on sidottu rikkinäinen neuvostoliittolainen radiolähetin. Kuten Haudanhiljaista-romaanissa, myös tässä dekkarissa yllättävä löytö johdattaa vuosikymmenten takaisten tapahtumien jäljille. Tällä kertaa ei kuitenkaan ole kyse yksityisestä perhetragediasta, vaan sosialismista, vakoilusta ja vastavakoilusta.

Erlendur, Elínborg ja Sigurður Óli alkavat järjestelmällisesti tutustua ennen 1960-luvun loppua kadonneiden miesten tapauksiin. Samanaikaisesti lukija pääsee kurkistamaan Leipzigissa toisen maailmansodan jälkeen opiskelleen islantilaismiehen muistoihin ja ajatuksiin. Poliittisten myllerrysten keskelläkin rakkaus on suurin voima ja petollinen ystävä vihamiestäkin vaarallisempi.

Jälleen kerran Erlendurin vaisto johdattaa pian oikeille jäljille, vaikka tutkimuksen etenevätkin hitaasti: moni asioista jotakin tietävä on kuollut, ja henkirikokseen syyttömilläkin on omat syynsä olla kertomatta kaikkea mitä tietävät. Erlendurin entisestä pomosta Marion Briemistä on jälleen kerran apua. Voi, Arnaldurin dekkareille tyypillisesti tämäkin on niin sydäntä särkevän surullinen tarina!

Kaikkien kolmen poliisin yksityiselämää valotetaan ehkä hieman aiempaa enemmän: Elínborg julkaisee keittokirjan, Sigurður Óli ja vaimonsa kipuilevat lapsettomuuden kanssa. Erlendur on menettänyt kontaktin tyttäreensä Eva Lindiin, mutta saa yllättäen vieraakseen poikansa Sindri Snærin, ja suhde Valgerðuriin syvenee. Arnaldur ei harrasta ärsyttävän dramaattisia cliffhangereita vaan koukuttaa seuraamaan sarjan keskushenkilöiden elämää eleettömästi mutta varmasti. Talvikaupunki on jo luvussa.

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin
Röddin, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2006, 303 sivua.

Ääni kuin enkelin mukailee aiemmin lukemistani Erlendur-dekkareista (Muistin piinaamat, Räme, Haudanhiljaista) poiketen perinteistä suljetun huoneen dekkaria: hotellin ovimikon murhassa epäiltyjen piiri rajautuu pitkälti hotellin henkilökuntaa ja vieraisiin, vaikka myös miehen menneisyydestä löytyy varteenotettavia epäilyä. Rajatun miljöön ratkaisun viimeistelee se, että rikostutkija Erlendur asettuu itsekin hotelliin asumaan joulunaluspäiviksi.

Uhrin tausta on varsin poikkeuksellinen: hän on ollut eräänlainen lapsitähti, jonka lupaava kiertue katkesi alkuunsa kesken konsertin alkaneeseen äänenmurrokseen. Liittyykö murha jollakin tapaa siihen, että hotellin ahtaassa kellariasunnossa vuosia asuneella miehellä on takanaan loistava tulevaisuus?

Arnaldur käyttää taitavasti näkökulmanvaihtelua ja onnistuu osin sen avulla hämäämään ainakin minua. Miten helposti myös ennakkoasenteet muovaavat päätelmiämme! Erlendur-dekkareissa on aina päätarinan lisäksi vähintään yksi arvoituksellinen sivujuonne, joka tällä kertaa nostaa Erlendurin työtoveria Elínborgia enemmän esille.

Jostain syystä Ääni kuin enkelin jäi lukukokemuksena vähän etäisemmäksi kuin aiemmat Erlendur-dekkarit, mutta oli siinäkin hetkensä. Arlandur osaa rakentaa haikeansuloista tunnelmaa ja suvantokohtia. Erlendur istuu rikkinäisen patterin kylmäksi jättämässä hotellihuoneessaan ja tuijottaa lumisateeseen, soittaa Ave Mariaa ja muistaa myrskyiselle nummelle kadonnutta pikkuveljeään – ja menee ensimmäistä kertaa vuosiin jonkinlaisille treffeille! Minua hymyilytti myös kohtaus, jossa Erlendur hermostuu huonosti äidinkieltään puhuvaan nuoreen naiseen ja kuvittelee mielessään jonkilaisen parantolan, jossa ihmiset voisivat eheytyä kielivirheistään.

Tuuli Salminen: Surulintu

Tuuli Salminen: Surulintu
Like 2017, 263 sivua.

On loukkaavaa, että aurinko nousee niin kuin ennenkin ja raitiovaunut pysyvät kiskoillaan. Ja taivaalta ruikkivat likaisenharmaat lokit, nekin lentävät niin kuin maailma olisi ennallaan.

Romaanin alusta poimimassani sitaatissa on kaikuja W. H. Audenin runosta Pysäyttäkää kaikki kellot – miten maailma voi jatkua, jos menettää rakkaansa? Kirjailija Jakob Kara on kuolemassa syöpään, ja vaimo Ellen on hajoamassa palasiksi. Aviomiehestä luopuminen vähä vähältä on jo raskas taakka, mutta Elleniä painavat myös vuosia vaietut salaisuudet sekä Jakobin toive siitä, että vaimo ja Rhea-sisko hautaisivat vanhat kaunansa.

Tuuli Salmisen esikoisromaanin Surulintu kerronta on kaunista ja koskettavaa, mutta ei suinkaan eteeristä tai hempeää – hahmoissa on mukana tuntuva ripaus suolaa ja pippuria. Suru ei jalosta ainakaan heti Elleniä tai muitakaan katkerien ja vähän pikkumaistenkin ajatusten yläpuolelle. Oma viehätyksensä syntyy helsinkiläismiljööstä ja boheemin ja porvarillisen välimaastossa tasapainoilevista taiteilijapersoonista. Kertoja ja näkökulmat vaihtuvat valottaen vaikeaa vyyhtiä eri kulmista.

Romaanin nimi viittaa paitsi Jakobin samannimiseen romaaniin tarinan sisällä, myös miehen toistuvaan uneen: yö toisensa jälkeen tyynen veden pinnalla on yksi lintu vähemmän. Ellen ei halua tietää, montako niitä on jäljellä.

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista
Grafarþögn, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2003, 269 sivua.

– Kerron myöhemmin, Erlendur sanoi lähtiessään kävelemään kohti pensaita. Ne alkoivat vähitellen erottua selvemmin ja lähestyessään hän pystyi paremmin hahmottamaan pensaiden vierellä olevan vihreän hahmon. Hän kiirehti askeliaan kuin peläten, että nainen yhtäkkiä katoaisi. Nainen seisoi lehdettömien pensaiden vieressä ja katseli pohjoiseen kohti Esja-vuorta. Hän vaikutti ajatuksiinsa vaipuneelta.

Haudanhiljaista-romaani nousi suosikikseni tähän mennessä lukemistani Erlendur-dekkareista (olen lukenut Muistin piinaamat, Rämeen ja Ääni kuin enkelin). Tämä on sikäli ristiriitaista, että lukukokemus oli myös paikoin aika rankka, sillä kirjassa kuvataan hyvinkin elävästi raakaa perheväkivaltaa. Paikoin jouduin lukemaan silmäillen ja hyppimään sivuja yli, kunnes kerronta palasi taas turvallisemmille vesille. Kaikista kauheuksista huolimatta tarinassa on lohtua ja lämpöä.

Arnaldur on mielestäni ratkaissut varsin tyylikkäästi sen, miten kirjoittaa väkiluvultaan pienestä saarivaltiosta moniosainen dekkarisarja. Teossarjat, joissa jahdataan sarjamurhaajaa toisensa perään vaikkapa Gotlannissa, tekevät olon pian vaivaantuneeksi. Erlendur-dekkareissa sen sijaan rikokset ovat suhteellisen uskottavia, ja monen mysteerin juuret ovat vuosikymmenten takana. Haudanhiljaista käynnistyy, kun Reykjavikin esikaupungin nielaisemalta entiseltä syrjäseudulta löytyy sattumalta luuranko.

Hyvin pian – eksentrisen arkeologin avustuksella! – selviää, että luuranko on vuosikymmenten takaa. Niinpä tutkimuksetkin etenevät verkkaisesti. Nykyaikaan sijoittuvan murhatutkinnan rinnalla kulkee tarina perheestä, joka menee monella tapaa rikki. Luin kirja sydän pamppaillen ja mietin, miten viattomille perheenjäsenille ja toisaalta Erlendurin vaikeaan paikkaan joutuneelle tyttärelle käy.

Arnaldurin erottaa tusinadekkaristeista muun muassa se, että hän ei kieputtele juonta epäuskottavasti eri kulmiin vaan onnistuu hämäämään lukijaa uskottavasti. Traaginen tapahtumasarja luurangon taustalla on jossain määrin sattumanvarainen kuin elämä itse, ja jotkut arvoitukset jäävät vaille selitystä.

Rajamäen tehdasmuseo avataan yleisölle!

Muun muassa YLE uutisoi tänään, että vuosikausiksi suljettu viinamuseo avataan uudestaan – aiemmin museoon on ollut pääsy vain eräillä erityisryhmillä, kuten Altian työntekijöillä ja kunnan palkkalistoilla olevilla ryhmillä. Rajamäen Tehdasmuseo määrättiin yleisökieltoon heti avajaispäivänä vuonna 1963, sillä näytteillä olevat esineet ja elintarvikkeet sekä niitä esittävä taide saattaisivat saada ihmiset himoitsemaan kyseisiä tuotteita ja käyttämään niitä holtittomasti. Itse katselin museoesineitä turvallisin mielin, sillä osaan kyllä käyttää esimerkiksi hiivaa, etikkaa ja hajuvesiä kohtuudella. Olen jo kauan sitten huomannut, että vaikkapa pullat ja pizza kohoavat parhaiten jopa vähän suosituksia pienemmällä hiivamäärällä.

Saisiko tällä hiivalla vielä korvapuustit kohotettua?

Pääsin kurkistamaan Rajamäen alkoholimuseon kulisseihin jo vuosi sitten. Silloisen työpaikkani tyhy-iltapäivä vietettiin Altian tehtaisiin ja Tehdasmuseoon tutustuen ja Pikku Paroni -ravintolassa herkutellen. Iltapäivä oli kokonaisuudessaan oikein antoisa, mutta paras osuus oli mielestäni juuri kierros Tehdasmuseossa.

Pullot puhtaiksi!

Rajamäen tehtailla on tosiaan valmistettu yhtä sun toista tehdasalueen yli satavuotisen historian aikana. Tarina sai alkunsa 1880-luvulla, jolloin kemisti Wilhelm Juslin perusti hiivatehtaan Rajamäen raikkaille pohjavesialueille, Hanko-Hyvinkää -radan hyvien liikenneyhteyksien varrelle.    Pian hiivan vanavedessä käynnistyi etikan, alkoholin ja eetterin tuotanto. Alkoholia syntyi hiivatuotannon sivutuotteena, ja sitä tislattiin edelleen spriiksi. Kieltolain aikana alkoholia hyödynnetiin muun muassa hajuvesien valmistuksessa.

Tehdasmuseossa on täydellinen kokoelma tehtaassa valmistettuja hajuvesipulloja. Pullot lahjoitti entinen työntekijä, joka  tuli vanhoilla päivillään tunnontuskiin ja tunnusti kähveltäneensä pullon joka erästä!

Tehdas rakennutti työväelleen myös asuntoja 1890-luvulta alkaen. Suurin osa näistä eri vuosikymmenillä rakennetuista työläisten, toimihenkilöiden ja johtajien asunnoista on säilynyt ja on edelleen asuinkäytössä tai esimerkiksi kunnan varhaiskasvatuksen tai esiopetuksen tiloina. On niin ikään tehtaan ansiota, että Rajamäelle rakennettiin kaunis kirkko ja kylässä on toiminut myös kunnan ainoa uimahalli jo yli neljäkymmentä vuotta. Koko tehdasyhdyskunnan asuinalue on museoviraston suojelemaa valtakunnallisesti merkittävää kulttuuriympäristöä.

Sodan aikana Rajamäen tehtailla valmistettiin polttopulloja eli niin sanottuja Molotovin cocktaileja. Pahaksi onneksi korkkeihin unohtui teksti, joka paljasti vastapuolelle, mistä pullot olivat lähtöisin. Kun vihollisen pommitukset alkoivat, rakennettiin Rajamäen turvaksi kaksi tykkitornia, jotka seivovat paikallaan Tykkitornilla vielä tänäkin päivänä. Tykkitornienkin avaamista yleisölle on haaveiltu, mutta ainakin toistaiseksi tornit ovat sisältä sen verran huonossa kunnossa, ettei niihin voi turvallisesti päästää ihmisiä. Rajamäen tehdasmuseossa voi kuitenkin nähdä tykin, jolla aluetta on puolustettu.

Suosittelen lämpimästi vierailua Rajamäen Tehdasmuseossa. Kaikki viittaukset nykyisin myynnissä oleviin alkoholituotteisiin on poistettu, joten rohkeasti vain ihailemaan vanhoja konttorikalusteita, etikettejä, tauluja, valokuvia, kuparikannuja ja antiikkista pulloharjaa. Museo on avoinna yleisölle  19.5.-27.8. välisenä aikana, keskiviikosta sunnuntaihin klo 12-18. Tasatunneinen alkaville opastetuille kierroksille voi varata ajan Nurmijärven kunnan sivuilta.

Arnaldur Indriðason: Räme

Arnaldur Indriðason: Räme
Mýrin, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2003, 270 sivua.

Räme on ensimmäinen suomennettu Erlendur-dekkari, mutta tosiasiassa sarjan kolmas osa; pikaisen googletuksen perusteella romaaneja Synir duftsins ja Dauðarósir ei ole käännetty myöskään englanniksi tai ruotsiksi. Se on harmi, sillä komisario Erlendurin ja muidenkin vakiohahmojen vaiheita olisi kiinnostava seurata ihan alusta asti.

Ehdin jo lukea uusimman suomennetun Arnaldurin teoksen Muistin piinaamat ennen kuin tajusin, että dekkarit kannattaisi lukea kronologisessa järjestyksessä juurikin Erlendurin henkilöhahmon ja yksityiselämän vaiheiden kannalta. Onneksi Muistin piinaamat sijoittui kuitenkin ajallisesti Rämettäkin varhaisempaan aikaan, 1970-luvulle, jolloin Erlendurin lapset olivat vielä pieniä.

Aikailin Rämeeseen uppoutumista, sillä kirjan asetelma vaikutti harvinaisen synkältä ja epämiellyttävältä: ikääntynyt mies löytyy surmattuna kellariasunnostaan ja miehen menneisyydestä paljastuu vastenmielisiä seksuaalirikoksia. Nuo menneisyyden rikokset kuvattiin kuitenkin hyvin viitteellisesti, joten lukukokemus ei ollut lainkaan niin rankka kuin odotin. Paljon vaikeampi minun oli lukea romaania Haudanhiljaista vähän myöhemmin, sillä siinä kuvataan perheväkivaltaa ja sen aiheuttamia fyysisiä ja henkisiä vammoja hyvinkin tarkasti.

Surullinen on kyllä Rämeenkin tarina, hyvin surullinen. Erlendur aavistaa hyvin pian, että murhan ratkaisun avaimet ovat menneisyydessä ja erityisesti perinnöllisyydessä. Samaan aikaan Erlendur punnitsee omaa isyyttään ja sukupolvien ketjua, kun hänen huumeiden käytön kanssa kamppaileva tyttärensä Eva Lind kertoo yllättäviä uutisia. Kuten sarjan dekkareissa ilmeisesti yleensäkin, tässäkin kulkee päämysteerin rinnalla pienempi (katoamis)tapaus, jonka ratkaisu heijastelee tällä kertaa päätarinaa.

Kirjasta toisaalla: Kirjan pauloissa, Kaisa Reetta T., Pieni kirjasto.