Helmi Kekkonen: Suojaton

Helmi Kekkonen: Suojaton
Siltala 2014, sivua.

Isa istuu villiköynnösten peittämälle kuistille ja vetää polvet rintaansa vasten. Siniharmaan talon edustalla kasvaa omenapuita ja koivuja, huojuen ne taipuvat kylmenneessä tuulessa. Seinää vasten nojaavat syyssateiden pehmentämät tikapuut ja lahoamaisillaan oleva kärrynpyörä, ikkunanpielten valkoinen maali hilseilee. [––]

Isa keinuttaa itseään varovasti ja pysyäkseen hereillä hän ajattelee vuodenaikoja ja vuosia, suljettuja ikkunoita ja näkymättömiä kasvoja niiden takana, sitä mitä täällä on aikaisemmin ollut, kylän eteläisellä reunalla, metsän takana. Kuka tämän talon on rakentanut, mikei se on aikoinaan hylätty. Kymmeniä vuosia sitten se on ollut koti, tulvillaan ihmisiä ja heidän tarinoitaan.


Pidin kovasti Helmi Kekkosen romaanista Valinta (Avain 2011) ja kirjailijan esikoisteosta, novellikokoelmaa Kotiin (Avain 2009) suorastaan rakastin. Oli itsestään selvää, että lukisin myös uusimman romaanin, ja onnekkaasti voitinkin Suojattoman kirjailijan Sivulauseita-blogissaan pitämässä arvonnassa (suosittelin kommentissani Kekkoselle luettavaksi Johan Bargumin Syyskesää, koska se on niin hyvä, niin tähän hetkeen ja koska Bargunin pienoisromaani toi mieleeni Kekkosen Valinnan).

Helmi Kekkosen kirjat ovat minulle syksyn kirjoja. Ne ovat tunnelmaltaan jotenkin utuisia ja haikeita, niissä on paljon harmaan sävyjä, hyvästijättöjä, menetyksiä - ja toisaalta myös sellaista lempeyttä ja kodikkuutta, jota on sateisissa illoissa ja villasukissa. Kotiin ja Valinta ovat surumielisyydestä huolimatta lempeitä kirjoja, niissä on turvallista arkisuutta, vaikka ihmissuhteet olisivatkin kiertyneet monelle mutkalle. Suojaton on edeltäjiään rosoisempi ja kipeämpi romaani. Se kertoo Isasta, hiljaisesta tytöstä josta kasvaa nuori nainen, jonka suusta sanat eivät tule. Romaani kertoo myös Isan perheestä ja läheisistä, jotka haluaisivat suojata herkkää tyttöä, jolla ei ole tukenaan sanojen muuria. Suojaton on romaani rakkaudesta ja haavoittuvuudesta.


Helmi Kekkonen on kielen taituri ja tunnelmien luoja, mutta myös taitava ihmisten ja heidän välisten suhteiden kuvaaja. Äidinrakkaus ja äidin ja tyttären suhde olivat teemoina jo aiemmissa teoksissa, ja nyt aiheessa on mukana uudenlaista viiltävyyttä ja syvyyttä. Jälleen kerran myös talot ja maisemat ovat tärkeitä. Isan tarina on samalla kertaa sumuisen arvoituksellinen ja repivän tarkka, romaanin kieli lumojaa ja keinuttaa lukijan mukaansa.

Muissa blogeissa sanottua; Kirjojen kamari, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Mari A.n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjava kammari,

Juha Suoranta & Sanna Ryynänen: Taisteleva tutkimus

Juha Suoranta & Sanna Ryynänen: Taisteleva tutkimus
Into 2014, 393 sivua.

Taisteleva tutkimus on tieteellisiin metodeihin perustuvaa tutkimusta, joka ottaa kantaa yhteiskunnan rakenteellisiin ja sosiaalisiin epäkohtiin ja pyrkii muuttamaan niitä. Taisteleva tutkimus on köyhien, riistettyjen, sorrettujen, syrjittyjen ja marginalisoitujen puolella, antaa vaiennetuille äänen. Kirjassaan  Taisteleva tutkimus yhteiskuntatieteilijät Juha Suoranta ja Sanna Ryynänen esittelevät taistelevan tutkimuksen historiaa, lähtökohtia, toimijoita ja erilaisia lähestymistapoja. 

Tiede ei ole oikeastaan koskaan arvovapaata, ja kaiken tutkimuksen tulisi olla eettistä. Taisteleva tutkimus vie nämä lähtöoletukset pidemmälle: tutkimuksen tarkoitus on vastustaa vallitsevia valtarakenteita, tehdä ahdingossa olevien hätä näkyväksi ja myös vaikuttaa ihan konkreettisesti olojen  parantamiseksi. "Taisteleva tutkija" voi olla alunperin innostunut nimenomaan tieteentekemisestä, mutta havahtuessaan epäkohtiin ympärillään alkaakin suunnata tutkimustaan niin, että se palvelee muutosta ja vaikeuksissa olevia ihmisiä. Joskus taas aktivisti törmää käytännön työssään ongelmiin, joiden selvittämiseen tutkimus tuntuisi antavan työkaluja. Taisteleva tutkimus voi olla monenlaista, mutta siihen liittyy Ryynäsen jan Suorannan mukaan olennaisesti osallistumista, yhteistoimintaa ja oppimista.

Filosofisten ja sosiologisten ajatusrakennelmien ohella kirja nostaa esiin tapausesimerkkejä taistelevista tutkimusprojekteista. Oli erityisen kiinnostavaa lukea kriittisestä kartografiasta, kun olin jokin aika sitten lukenut Ari Turusen kirjan nMaailman kuvat, joka herätti miettimään karttaprojektioiden takana olevia kansallisia, taloudellisia ja poliittisia intressejä. Kriittiset kartografit puolestaan ovat hyvinkin tietoisia siitä, miten karttojen avulla voi muokata maailmankuvia ja näyttää piilossa olevia rakenteita - he piirtävät karttoja tavoitteenaan nähdä ja esittää vallitsevia asiantiloja uusin tavoin. Yksi kirjassa mainittu esimerkki on Hackitectura, joukko espanjalaisia arkkitehtejä, hakkereita ja kansalaisaktivisteja, jotka esittävät Gibraltanin salmea kuvaavissa kartoissaan jotain ihan muuta kuin staattisen raja-alueen Espanjan ja Marokon välissä. Maahan- ja maastamuutto, viestintäyhteydet, pääoman reitit ja viranomaistoiminta tulevat kartoissa näkyviin, ja maiden erilaiset sijoittelut kartalla kyseenalaistavat arvo- ja valtaoletuksia.

Taisteleva tutkimus on tiivistä, runsaasti lähdeviitteitä ja teoriaa sisältävää tekstiä, mutta se hehkuu aitoa innostusta käytäntöön, todellisuuteen teorioiden takana.

Julia Savtchenko: Salainen sienikirja

Julia Savtchenko: Salainen sienikirja. 
Professori Funguksen kadonneet muistiinpanot
Karisto 2014, 32 sivua.

Julia Savtchenkon esikoisteos Salainen sienikirja on hurmaava "fiktiivinen tietokirja", joka on saanut inspiraationsa todellisten sienten usein vähän hassuista nimistä ja erikoisista olomuodoista. Sienethän eivät tunnetusti ole kasveja, vaan itöemiä - mutta professori Funguksen muistiinpanoista ja matkapäiväkirjoista saamme lukea sienistä, jotka ovat pieniä kaupunkejä (Lillipoliseitikki eli Cortinarius urbs), uponneiden laivojen hylkyjä syöviä syvänmeren asukkeja (Ahdinlamppu eli Gyromitra geminus) tai terävähampaisia Louskurouskuja (lactarius mordeo), jota innokkaimmankin sientenpoimijan on syytä varoa visusti.

Idea mytomykologian eli mytologissen sienitieteen tutkijasta ja hänen pienestä, lentotaitoisesta tutkimusapulaisestaan rouva Rimosasta on hauska, ja toteutus aivan upea. Tekstin "mytomykologia" sisältää hymyilyttäviä oivalluksia ja Savtchenko osoittaa esikoiskirjassaan ihailtavan kypsyytensä kuvittajana. Salaisen sienikirjan kuvat ovat tunnelmallisia ja niissä on käytössä koko värien kirjo niin, että yleisilme säilyy kuintenkin aiheeseen sopivasti maanläheisenä ja vähän hämäräperäisenä. Sienten hahmot ovat kuvissa luonnollisesti pääosassa ja etualalla, mutta niiden taustalla voi ihailla kauniita yksityiskohtia, kuten perhosia, kukkia, simpukoita tai vaikkapa mystisiä, vähän flamingoja tai kurkia muistuttavia lintuja.

Suosittelen lähtemään oikean sieniretken lisäksi myös sadunhohtoiselle sieniretkelle Salaisen sienikirjan johdattamana! Ruokasienikorin sijasta sillä retkellä karttuu mielikuvituksen koppa.

Kirjaan on ihastuttu myös Lumiomena-blogissa.

Teija Rekola & Mervi Lindman: Eetu ja nokkelat neropatit

Teija Rekola (teksti) ja Mervi Lindman (kuvitus): Eetu ja nokkelat neropatit
Wsoy 2014, 59 sivua.

Silloin varjo, joka oli kasvanut Eetun selän takana isoksi ja mustaksi, huusi niin kovaa kuin keuhkoistaan sai irti: 

-Serkut on ällöjä, ällöjä, ällöjä! Me ei pidetä viisastelevista neropateista, jotka syöttää mätäruokaa ja pilaa meidän kesän!

Kirja on jatkoa mahtavalle Eetu ja ruma rusina -kirjalle, jossa Eetu kapinoi uutta isoveljen rooliaan vastaan keksimällä varjonsa kanssa kaikenlaisia kolttosia kakkavaipalta haisevan ja kiljuvan "Rusinan" toimittamiseksi jonnekin haju- ja kuulomatkan kantamattomiin, vaikkapa naapurin vanhalle rouvalle. Vähitellen vauva kasvaa ja tulee Eetulle tutuksi ja tärkeäksi Miisa-siskoksi, ja samalla Varjo kutistuu ja katoaa. Varjo palaa kuitenkin kuvioihin, kun Eetun ja Miisan perhe saa vieraakseen serkkutytöt, itsetietoiset kaksoset Ruotsista.  Ensimmäisessä Eetu-kirjassa shown varastanut Miisa-vauva on Nokkelissa neropateissa vain sivuroolissa, mutta vauvvojen vekkulimaisuus ja "vaippahuumori" on kirjassa mukana Eetun vauva-ajan valokuvien ja videoiden katselemisen kautta.

Nokkelat neropatit noudattaa hauskasti samaa kaavaa kuin Ruma rusina. Jos ensimmäinen Eetu-kirja on tuttu, voi tunnistaa samantapaisia kohtauksia, repliikkejä ja kuvakulmia, ja kokonaisen draaman kaaren konfliktista kommenllusten kautta harmoniaan. Ruman rusinan asetelma oli klassisuudessaan niin tunnistettava, samastuttava ja riemastuttava, että vauvatulokkaan korvaaminen serkkuvierailla ei saa aikaan ihan samanlaista hykertelyä, ja meidän perheen pienimpiä (jotka rakastavat "Rusina-kirjaa") tämä tarina ei kiinnostanut ihan samalla tavalla, mutta isompia lapsia tämä ehkä huvittaa enemmän, kun Eetu seikkailee ikään kuin vertaistensa parissa. Teija Rekola ja Mervi Lindman onnistuvat varioimaan Eetu ja varjo -ideaa niin, että mukana on sopivasti uutta ja vanhaa ja hilpeä lukukokemus on taattu.

Eetu ja nokkelat neropatit toimii siis myös, totta kai, itsenäisenä teoksena. Vertaan sitä ensimmäiseen Eetu-kirjaan kuitenkin vielä kirjan ulkoasun suhteen: toinen Eetu-kirja onkin yllättäen korkeaselkäisempi kuin Eetu ja ruma rusina. Mietin, miksi näin, sillä yhtenäinen ulkoasu tukee sarjan hahmottamista ja tunnetuksi tulemista. Kenties Lindmanin mainiolle, värikylläiselle kuvitukselle on haluttu antaa enemmän tilaa, ja ehkä Rekolan riemastuttavaa tekstiäkin on nyt hieman enemman ja pienemmässä koossa kirjasta olisi tullut liian paksu? Vai viittasiko pienempi koko ja neliömäinen muoto sittenkin liikaa pienten ensikirjoihin, ja uudella ulkoasulla ja perheen piiristä enemmän kaverisuhteisiin kurkottavalla tarinalla halutaan profiloida Eetu-kirjoja enemmän alaluokkalaisten kuin alle kouluikäisten lukemistoksi?  Suuntaa-antava ikähaitari Eetu ja nokkelat neropatit -kirjalle olisi mielestäni noin 5-8 -vuotiaat, ja kirja sijoittuu genreltään kuvakirjojen ja lastenromaanin välimaastoon vähän samaan tapaan kuin Sinikka ja Tiina Nopolan kaksi uusinta, Salla Savolaisen kuvittamaa Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa (Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen sekä Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen) Sekä kuvia että tekstiä on runsaasti, ja kirja sopii hyvin niin ääneen kuin itsekseenkin luettavaksi.

Eetun ja varjon toilaukset ja kolttoset naurattavat, mutta Nokkelissa neropateissa käsitellään hienosti myös vaikeampia tunteita, kuten alakouluikäisille niin voimakasta nolouden tunnetta, ärsyyntymistä, kateutta, pelkoa ja alemmuudentunnetta. Kirjan lopussa asetelmat kääntyvät ylösalaisin ja Eetu oppii, että nokkelimmat, taivavimmat ja tyylikkäimmätkään eivät ole immuuneja noloudelle. Samalla hänessä herää solidaarisuus: lopulta kaikki lapset ovat samassa veneessä, sillä noloimpia ovat tietysti vanhemmat.

Riikka Juvonen: Valon paletti

Riikka Juvonen: Valon paletti
Retkiä värien maailmaan
Kirjapaja 2014, 102 sivua.

Värit ovat ihania. Ilman niitä maailmamme olisi monin verroin yksitoikkoisempi, vailla hienovireisiä merkityksiä ja symbolisia ulottuvuuksia. Jos meiltä puuttuisi kyky nähdä värejä, olisimmeko edes kehittyneet sellaisiksi kuin nyt olemme? Meillä ei olisi taidetta emmekä ehkä ymmärtäisi itseämme saati toisiamme tai elämän lukemattomia vivahteita.

Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuosista on hyvä siirtyä väriaiheiseen tietokirjaan, kuvataiteilija Riikka Juvosen Valon palettiin. Riikka Juvosen kuvat ja sanat ovat ihastuttaneet minua lapsesta asti, ja tämä uusin kirja vain vahvistaa tunnetta siitä, että Juvonen jos kuka osaa yhdistää kuvan ja sanan, tiedon ja taiteen, valon ja värit. Valon paletti on kudelma värien kulttuurihistoriaa, taiteilijan sormituntumaa ja verevää vertauskuvallisuutta.

Siihen nähden, että värejä ei oikeastaan ole olemassa (nehän ovat vain valoa, jota eri aineet taittavat eri tavoin), ne vaikuttavat voimakkaasti tunteisiimme ja kantavat mukanaan vahvoja kulttuurisia merkityksiä. Esimerkiksi valkoinen on länsimaisessa traditiossa puhtautta ja viattomuutta, Aasiassa valkoinen assosioituu usein suruun ja kuolemaan. Sahramin lämmin sävy (ja tuoksu!) puolestaan yhdistää niinkin kaukaiset asiat kuin provencelaisen kala-äyriäiskeiton ja suomalaisen joulupullan.

Juvosen tekstissä ruskea maistuu leivälle, punamulta osa suomalaista sielua ja siniseen hetkeen voi kätkeä omat kyyneleensä. Juvonen kertoo myös, että niin paljon kuin hän nauttiikin vihreydestä luonnossa, maalauksissa se on hänelle vaikea väri: en hallitse sitä, se karkaa minulta aina jonnekin tavoittamattomiin, takaisin sinne mistä se on tullutkin, viidakkoon, metsään, niityille.

Valon paletti saa ajan katoamaan, useammallakin eri tavalla. Kirjaan on ihana uppoutua, ja lukemisen lomassa täytyy etsiä netin kuvahaulla kirjassa mainittuja maalauksia. Kirja saa kulkemaan myös omiin värimuistoihin - meillä kaikilla on lopulta oma tapamme nähdä värit ja omat merkityksemme niille.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Japaninkielisestä alkuteoksesta suomentanut Raisa Porrasmaa.
Tammi 2014, 330 sivua.
Keltainen kirjasto 465.

Jäljelle jäi vain kohtaloon tyytymistä muistuttava hiljainen tuntemus, väritön ja neutraali tyyneys. Hän tömähti istumaan autioksi jääneen suuren vanhan talon saliin, kuuteli hiljaa aikaa mittaavan valtavan, vanhan seinäkellon onttoa ääntä. Hän sulki suunsa ja tuijotti eteenpäin liikkuvaa viisaria herkeämättä. Sitten Tsukuru ikään kuin kääri tunteensa moninkertaiseen harsoon, pysäköi mielensä tyhjään kohtsaan ja vanheni tunti tunnilta tasaista vauhtia.

Viisi lukiolaisnuorta, kolme poikaa ja kaksi tyttöä, lähtee kesäksi yhteiseen vapaaehtoistyöprojektiin ja kuin harvinaisena kemiallisena reaktiona heidän kaikkien välille syntyy tiivis ystävyys. Tsukoru Tazaki, Murakamin uusimman romaanin Värittömän miehen vaellusvuodet päähenkilö, kokee kuitenkin hienoista ulkopuolisuudentunnetta, koska hän on kaveriporukasta ainoa, jonka nimessä ei ole väriä tarkoittavaa kirjoitusmerkkiä: Aka on "Punainen", Ōmi "Sininen", Shiro "Valkoinen" ja Kuro "Musta". Tsukorun oma nimi tarkoittaa arkisesti asioiden tai esineiden valmistamista. Tsukoru pelkää etääntyvänsä joukosta myös siksi, että hän on ystävyksistä ainoa, joka lähtee Tokion yliopistoon muiden jäädessä kotikaupunkiin Nagoyaan. Yhteys ystäviin kuitenkin säilyy välimatkasta huolimatta, ja Tsukoru matkustaa aina vähänkään pidemmillä vapailla luotijunalla kotiinsa, tapaa ystäviään ja kokee kaiken olevan kuin ennenkin. Myös pitkät kirjeet kulkevat molempiin suuntiin. Sitten, aivan yllättäen, kun Tsukoru matkustaa Nagoyaan toisen opiskeluvuoden jälkeisellä kesälomalla, hän ei saa ketään ystävistään kiinni puhrlimella. Sitten Aka ilmoittaa koko nelikon puolesta, että he eivät tahdo enää olla missään tekemisissä Tsukorun kanssa. Mitään selitystä välirikolle ei anneta; Aka vihjaisee vain, että Tsukorun pitäisi se itse ymmärtää. Tsukoru vaipuu masennukseen, yksinäisyyteen ja passiiviseen itsetuhoon, josta hän tokenee vasta nähtyään unen, jossa tuntee voimakasta mustasukkaisuutta, itselleen aiemmin tuntematonta tunnetta.

Tsukoru on jo yli kolmekymmentäviisivuotias ja yrittää pitää muiston ystävyydestä ja sen katkeamisesta taka-alalla, kun hänen rakastettunsa Sara vaatii, että Tsukoru selvittää tilinsä menneisyytensä kanssa jotta voisi katsoa eteenpäin. Saran kannustamana ja avustamana Tsukoru alkaa jäljittää elämänsä värejä.

Yksi Murakamin (lukuisista) tavaramerkeistä on "tarina tarinassa" -rakenne, ja siitä ammennetaan myös Värittömässä miehessä. Murakamin kirjoja lukiessa pitää tempautua uskomaan uskomattomaan, rinnakkaisiin todellisuuksiin, silakkasateisiin, mystisesti katoaviin naisiin ja eksentrisiin suljettuihin yhteisöihin, puhuvia kissoja ja pikkuihmisiä unohtamatta. Kohottelin kuitenkin nyt vähän kulmiani Tsukorun opiskelukaverin kertomukselle "kuolemankuponkia" kaupittelevasta miehestä, joka näkee kaikilla ihmisillä värilliset (tai värittömät!) aurat ja vakuuttaa aiemman elämänsä tuntuvan väljähtyneeltä ja merkityksettömältä tuon ihmeellisen kyvyn saamisen jälkeen. No, tämä ei ollut tosiaan ensimmäinen Murakamin romaani, jota lukiessa koen oudon sisäkertomuksen vieraannuttavana, mutta tämä onnistui kaikessa kliseisyydessään ärsyttämään oikein erityisesti.

Muuten pidin Värittömän miehen vaellusvuosista kovasti, vaikka romaanista tuntuikin alkuun puuttuvan se tietty murakamimaisuus tunnelman tasolla. Osasin odottaa jotakin huomattavasti "realistisempaa" kuin Kafka rannalla tai 1Q84, mutta jotenkin jäin kaipaamaan sellaista haikeansuloista tunnelmaa, joka väritti Norwegian Woodia. Kaihoa ja nostalgiaa on Värittömässäkin, mutta pikemminkin tunnelmapaloina (kun Tsukarun ystävä Haida puhuu Franz Lisztin kappaleesta "Le mal du pays", mutta Tsukoru tuskin kuuntelee, sillä mennyt palaa hänen mieleensä:

Kappaletta soittavan Shiron hahmo kohosi hänen mieleensä hämmästyttävän kirkkaana, kolmiulotteisena. Kuin nuo kauniit hetket olisivat nousseet tasaisesti ja varmasti vastavirtaan ylös kanavaa, ajan virran suuntaa vastustaen.

-- Iltapäivän valo tulvi sisään ikkunoista, pihan sypressi heitti varjonsa huoneeseen. Tuulessa keinuvat pitsiverhot, teekupit pöydällä. Shiron siististi taakse sidotut sileät mustat hiukset, nuotteja seuraava vakava katse.

(Ah ja voi! <3 )

Suomalaisittain Värittömän miehen vaellusvuodet on kahdellakin tapaa merkkitapaus. Se on ensimmäinen Murakamin romaani, joka on suomennettu suoraan japaninkielisestä alkuteoksesta. Japanologi ja suomentaja Raisa Porrasmaa. Porrasmaa on julkaissut myös Japani-aiheisia tietokirjoja, viimeksi tänä vuonna teoksen Temppelin hämärästä matsurin vilinään. Toinen suomalaislukijaa aivan erityisesti hykerryttävä yksityiskohta on se, että Värittömässä miehessä vaelletaan vanhojen ystävien perässä aina Suomeen saakka ja vieraillaan säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymäkaupungissa Hämeenlinnassa.

Muissa blogeissa sanottua: Omppu on lukenut kirjan englanninkielisen käännöksen ja Annika sekä Krista suomennoksen.

Rudyard Kipling: Alkutarinoita

Rudyard Kipling: Alkutarinoita
Just So Stories, suom. Jaakko Anhava.
Tekijän kuvittama.
Art House 2013, 213 sivua.

Olipa kerran hyvin varhaisina aikoina neoliittinen eli kivikautinen mies. Hän ei ollut suomalainen eikä ruotsalainen eikä dravidalainenkaan, mikä hän hyvinkin olisi saattanut olla, pieni ystävä, mutta älä välitä, minkä vuoksi. Hän oli alkukantainen ja asui luolassa niin kuin luolassa asutaan, eikä hänellä ollut juuri lainkaan vaatteita, eikä hän osannut lukea eikä kirjoittaa, eikä halunnutkaan, ja milloin hänellä ei ollut nälkä, hän oli oikein onnellinen.

Nimensä mukaisesti Alkutarinat kertovat ajasta, jolloin "maailma oli uusi ja nuori". Kokoelman lukemalla selviää muun muassa, "Miten kameli sai kyttyränsä" (joka on oikeastaan kyhtyrä, mutta "me sanomme sitä nykyään kyttyräksi, että emme loukkaisi sen tunteita"), "Miten valas sai nielunsa" (jossa kertoja kehottaa lukijaa, "pientä ystävää" muistamaan tarinan kannalta keskeiset olkaimet) ja "Miten ensimmäinen kirje kirjoittettiin".

Viehätyin alkutarinoiden leikillisyydestä, kekseliäisyydestä  ja monissa tarinoissa varsin itsetietoisesti ja lempeästi jutustelevasta kertojasta. Tarinat on kertojan puhuttelutapojen perusteella kirjoitettu alunperin ensisijaisesti lapsille, ja kuten varmasti jo aikoinaan, niin nykyään näiden kertomusten äärellä viihtyvät kaikenikäiset. Huumorista tuli mieleen nonsense ja Peppi Pitkätossu. Kiplingin piirroksetkin ovat taiokkaita ja hauskoja, ja kuvatekstit kertovat usein omaa sivujuontaan.

Teos on ilmestynyt aiemmin Yrjö Kiviniemen suomentamana nimillä Veikeitä juttuja pienille lapsille (Wsoy 1925) ja Norsulapsi ja muita veikeitä juttuja (Wsoy 1954), mutta Jaakko Anhavan tuore suomennos on ensimmäinen, jossa ilmestyvät runojen ensisuomennokset ja kirjailijan piirtämät kuvat kokonaisuudessaan. Jäin kaipaamaan esipuhetta tai jälkisanaa, jossa olisi vähän avattu kirjan julkaisu- ja suomennoshistoriaa  ja kerrattu Rudyard Kiplingin elämänvaiheita.

Osallistun kirjalla 14 nobelistin teosta -haasteeseen -- onpa hauska saada haasteeseen lastenkirja mukaan!

Myös Kirjojen keskellä on luettu Alkutarinoita.

John Langdon-Davies: Hyökkäys lumessa

John Langdon-Davies: Hyökkäys lumessa.
Brittikirjeenvaihtajan talvisota.
The First Total War. Invasion in the Snow, suom. Simo Liikanen.
Paasilinna 2014, 222 sivua.

Brittiläinen John Langdon-Davies oli pasifisti, sotakirjeenvaihtaja ja Plan Internationalin perustaja. Hyökkäys sodassa perustuu kirjeisiin, joissa Suomessa talvella 1940 oleskellut Langdon-Davies raportoi Suomen ja Neuvostoliiton välisistä, talvisotana tunnetuista taisteluista ja analysoi niitä tekijöitä, jotka johtivat Suomen eräänlaiseen torjuntavoittoon, vaikka virallisesti Suomi hävisi sodan, menetykset oliva suuret ja rauhanehdot ankarat.

En ole erityisen kiinnostunut sotahistoriasta (siis varsinaisista taisteluiden kuvauksista, siviilien kokemuksista enemmän), ja Hyökkäys lumessa päätyikin lukulistalle erilaisen näkökulmansa vuoksi: kuinka saarivaltion lauhkeasta ilmastosta ja suurvallan suojista saapunut tarkkailija näki ja koki talvisodan, tuon Suomessa varsin myyttisiin mittoihin kasvaneen David ja Goljat -kamppailun? Myös  Langdon-Daviesin persoona herättää kiinnostuksen – ensimmäisen maailmansodan aikana aseistakieltäytymisen takia vankilassa istunut mies päätyy sotakirjeenvaihtajaksi erinäisiin kahinoihin ja perustaa myöhemmin järjestön, jonka pyrkimyksenä on auttaa kaikkein heikoimpia, siis lapsia, ja lisätä ymmärrystä ja myötätuntoa kansojen välillä kummilapsitoimintaan kuuluvan kirjeenvaihdon kautta. Langdom-Davies oli vasemmistolainen, mutta ei kommunisti, ja hän kritisoi ankarasti kotimaansa vasemmiston haluttomuutta ymmärtää ja tukea Suomea puolustussodassa Neuvostoliittoa vastaan.

Langdon-Davies ylistää Suomen luontoa ja suomalaisten luontosuhdetta keskeisenä tekijänä siinä, että suomalaiset kykenivät torjumaan Neuvostoliiton ylivoimaiselta vaikuttavan hyökkäyksen. Myös suomalainen, joustava ja oloihin mukautettu sotastrategia saa kiitosta, kun taas vastustajan suoraviivaisiin, aroilla ja tasangoilla tapahahtuviin taisteluihin suunniteltu taktiikka näyttäytyy kankeana, joustamattomana ja ennen muuta kohtalokkaana. Puna-armeijan kohtaloksi koitui Karjalan Kannaksella ennen muuta pakkanen, taudit ja nälkä -- viimeksi mainittuun tosin vaikutti vahvasti se, että yhtenä Suomen armeijan taktiikkana oli tuhota vihollisen kenttäkeittöitä siinä missä panssarivainujakin.

Vaikka kirjan suomennos on tuore, näkyy kirjoitusajankohdan tyyli tekstin  viehättävänä vanhanaikaisuutena. Historiallista vaikutelmaa tuo myös se, kuinka Langdon-Daviesin näkemykset nojaavat aikakautensa tietämykseen ja moraalisiin näkemyksiin. Sotatoimien kuvaukset tuntuvat absurdeilta monella tavalla - ja samalla pelottavalla tavalla tutuilta.  Lähes seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten Kannaksella Suomea vastaan taisteli tuhansia unkarilaisia, joita Neuvostoliitto oli kerännyt ja kuljettanut kaukaiselle pohjoiselle rintamalle. Unkarilaiset ovat sodassa nytkin, tällä kertaa omalla maaperällään, ja sota on mieletöntä ja kauheaa kuten on aina ollut.


Osallistun tällä postauksella Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Ari Turunen: Maailman kuvat

Ari Turunen: Maailman kuvat
Mitä kartat kertovat meistä ja muista.
Into 2014, 143 sivua.

Maailmasta ei ole yhtä oikeaa kuvaa.Ainoa todellinen kuva maailmasta syntyy, kun tutustutaan erilaisiin tapoihin katsoa maailmaa. Tällainen maailmankuva jää kuitenkin helposti syntymättä, jos jäämme vain yhden valtakulttuurin kielen ja median vaikutukseen -- oli tuo kulttuuri sitten angloamerikkalainen tai han-kiinalainen.

Suhtaudumme karttoihin helposti totuutena: saatamme vähän naureskella kuvalle keskiaikaisesta kartasta, jossa pannukakun muotoisen maan reunoilla vaanivat hirviöt, mutta nykyaikaiset, satelliittikuviin ja tarkkoihin mittauksiin perustuvat kartat ovat toki eri asia - ne vaikuttavat tieteeellisiltä ja kyseenlaistamattomita. Olemme ehkä kuulleet, että maapalloa ei voi kuvata kaksiulotteiselle kartalle ilman, että mittasuhteet vääristyvät, mutta pysähdymme tuskin ajattelemaan, miksi asiat on esitetty tietyssä koossa suhteessa toisiinsa tai tietyssä paikassa suhteessa karttalehden ylä- ja alareunaan tai vaikkapa karttapallon alustaan.

Ari Turusen kiinnostavasti kirjoitettu sekä runsaasti ja havainnollisesti kuvitettu tietokirja Maailman kuvat herättää pohtimaan karttojen suhteellisuutta, petollisuutta ja puolueellisuutta. Turusen mukaan meille ihmisille on tyypillistä nähdä itsemme keskipisteessä ja havainnoida maailmaa sen mukaan. Tämä on inhimillistä, mutta karttoja piirrettäessä tulevat mukaan poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset tarkoitusperät, ja sellaiset arvot kuin tieteellisyys, todenmukaisuus ja tasapuolisuus jäävät taka-alalle. Voittajat kirjoittavat historiat ja piirtävät kartat.

Maailman kuvat tarjoaa karttojen kriittiseen tutkiskeluun perspektiiviä esittelemällä ensin muinaisia karttoja, kuten babylonialaisen maailmankartan 600-luvulta eaa. ja arabialaisen kartan vuodelta 1154. Hauskimpia tutkailtavia ovat kuvat kartoista, joihin on kaupunkien ja jokien lisäksi piirrettuy "havainnollistavia" ihmis- ja eläinhahmoja kuten "pohjoisen alaston villi" 1400-luvun katalonialaisessa maailmankartassa. Karttoihin ja nimistöön tarttuu jälkiä harhakäsityksistä ja sattuman oikuista: kutsumme Kristoffer Kolumbuksen "löytämää" "uutta" mannerta Amerikaksi vielä tänäkin päivänä Americo Vespuccin mukaan, vaikka kyseisen retkeilijän kertomukset mantereella kohdatuista kannibaaleista ja jättiläisistä ovat jo aikanaan joutuneet kyseenalaiseen valoon.

Ensimmäinen matemaattisen tarkka ja navigointiin soveltuva maailmankartta oli flaamilaisen Gerardus Mercatorin käsialaa. Matemaattisesti nerokas ja merenkäyntiä suuresti helpottanut kartta oli kuvitukseltaan varsin mielikuvitusrikas: Uudessa-Guineassa asuu kääpiöitä, Etelä-Amerikassa jättiläisiä ja kannibaaleja. Mercatorin nimi jäi kuitenkin elämää karttaprojektion nimenä, ja prokjetion mukaiset kartat ovat laajasti käytössä vieläkin.

Meidän suomalaisten on varsin helpppo hyväksyä pohjoisamerikkalainen maailmankuva ja Mercatorin projektio: sijaitseehan Suomikin pohjoisella ja "läntisellä" pallonpuoliskolla, jonka esimerkiksi projektioon pohjautuva, Yhdysvaltojen tuottama maailmankartta kuvaa kartassa ylös ja keskelle ja ennenkaikkea tavallista kokoaan suuremmaksi. Esimerkiksi Kananda, Alaska ja Grönlanti ovat Mercatorin projektioon perustuvissa kartoissa suhteettoman suuria verrattuna vaikkapa Australiaan, Intiaan tai Brasiliaan. Piskuinen kotimaammekin näyttäytyy kartalla todellista
suhteellista kokoaan suurempana ja on vieläpä keskeisellä paikalla. Sama pätee niin ikään Mercatorin
projektioon perustuvaan neuvostoliittolaiseen maailmankaarttaan vuodelta 1947: olemme siinäkin korkealla ja keskellä, todellakin "idän ja lännen välissä" -- Neuvostoliitto puolestaan on kartalla yhtä suuri kuin koko muu maailma.

Esimerkiksi australialaiset ovat kyllästyneet maansa asemaan pienenä saarena kartan oikeassa tai vasemmassa alanurkassa ja ovat tehneet oman karttaprojektionsa, jossa Australia on ylhäällä oikealla.  Esimerkiksi Hobo-Dyerin projektioon perustuvaa australialaiskarttaa katsoessa alkaa melkein huimata; ihan kuin olisi pää alaspäin (kuten australialaiset ovat, eikö niin?). Suomea tuskin löytää alareunasta kartassa, jossa maanosien pinta-alat on kuvattu oikeassa suhteessa toisiinsa eikä pieni Eurooppa näyttäydy omana maanosanaan, vaan Euraasian niemimaana.

Turunen muistuttaa kirjassaan, että kaikki kartat vääristävät, toiset enemmän ja toiset vähemmän hja kaikki jollekulle edulliseen tai epäedulliseen suuntaan. Tarvitsemme erilaisia karttoja eri tarkoituksiin ja hahmotamme maailmaa kuvien kautta. Maailmankarttoja kannattaa uteliaasti ja epäluuloisesti, ja erityisesti periferiaan tavalla tai toisella sijoitetuilla on oikeus piirtää omat karttansa, esittää maailma toisin.