Tammikuussa

luin melko vähän romaaneja, mutta joukossa oli muun muassa tälläinen helmi

luin paljon novelleja: hienoja ja monitulkintaisia sekä helposti lähestyttäviä ja koskettavia

ihastuin kuulaankauniiseen esikoisromaaniin

koin lasten kanssa monta ilahduttavaa, kiinnostavaa ja jännittävää kirjaa

fiilistelin muistikirjoista, kirjaostoksista ja pingviinipokkareista

käynnistin kaksi uutta lukuhaastetta, nykyajan tyttökirjoista ja avioliittojuonista


...ja suunnittelin kaikkea kivaa Sinisen linnan kirjaston helmikuulle!

Päivi Alasalmi: Turhamainen aasi

Päivi Alasalmi: Turhamainen aasi. Satuja
Kuvittanut Riikka Jäntti.
Gummerus 2009, 120 sivua.

Ihastuin puolisentoista vuotta sitten Päivi Alasalmen kirjoittamaan ja Riikka Jäntin kuvittamaan satukokoelmaan Sinnikäs meripoika ja päätin etsiä luettavaksi samojen tekijöiden varhaisemman kirjan, Turhamaisen aasin. Nyt kirja löytyikin kirja-alesta ja pääsi "päiväsatukirjaksi", jota luin lapsille yhden tai useammankin sadun päivässä. Kokoelman sadut sopivatkin paremmin luettavaksi muuna ajankohtana kuin varsinaisena iltasatuna, sillä osa saduista on varsin pitkiä. Pituuden ja tiheän fontin vuoksi suosittelen kirjaa ennemmin aikuisen ääneen lukemaksi kuin pienen koululaisen itse luettavaksi, vaikka muuten alakoululaiset ja eskarilaiset ovat kirjalle otollisinta kohderyhmää.

Päivi Alasalmen satuja voi suositella niille, jotka etsivät hyvällä tavalla vanhanaikaisia, mutta kuitenkin perinnettä uudistavia satuja. Saduissa on samankaltaista kauneutta, vertauskuvallisuutta ja herkkyyttä kuin Enna Airikin ihanassa taidesatukirjassa Haavemaa, ja samanlaista viisautta käsitellä tunteita ja ongelmia kuin Sari Peltoniemen Gattonautti ja muita arkisatuja. Alasalmen sadut eivät, kuten eivät edellä mainitut toiset hienot kotimaiset, tyhjene yhdellä lukukerralla, vaan niissä on useita tasoja. Lapset ja aikuiset löytävät niistä varmasti erilaisia merkityksiä, ja samalla jotakin yhteistä: sadun lumon ja seikkailun jännityksen.

Alasalmi kirjoittaa kauniisti, kuvaillen laajasti ihania yksityiskohtia, kuten kukkia, ruokia ja vaatteita. Juuri kuvailu lisää satujen pituutta, vaikka juonet eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ole kovin monipolvisia.

Monet saduista ovat voimaannuttavia tarinoita tyttöjen selviytymisestä, kasvamisesta ja unelmien toteutumisesta. Vaaleanpunaisesta kannestaan ja useista tyttösankarittaristaan huolimatta Turhamainen aasi ei kuitenkaan ole pelkästään tyttöjen kirja, vaan jännittävien satujen parissa viihtyvät varmasti yhtä lailla pojatkin. Poikasankareitakin tarinoista löytyy, esimerkiksi sadusta "Prinssi Verneri ja säälimätön lohikäärme".

Riikka Jäntin piirroskuvitus on klassisen kaunista, pienillä moderneilla yksityiskohdilla ja veikeillä ilmeillä ryyditettynä. Kuvat ovat muuten mustavalkoisia, mutta muutamaa yksityiskohtaa on korostettu värillä. Lukujen alkuja koristavat anfangit, suuret "kuvitetut" alkukirjaimet, mikä lisää kirjan viehättävää vanhahtavuutta.

Tyttäreni rakastivat eniten prinsessa- ja keijukaissatuja - esimerkiksi satua Hyvä haltijatar, jossa Marianna ihailee hauskoja, kauniita ja avuliaita haltiattaria ja huomaakin olevansa yksi heistä, ja satua Noiduttu kaappi, jossa oli prinsessa, ruusuja ja yksisarvisia. Oma suosikkini oli puolestaan satu "Hirviö ja palvelijatar", joka on eräänlainen vähän arkirealistisempi tulkinta perinteisestä Kaunotar ja hirviö -sadusta, ja joka varmasti avautuu aikuiselle vähän eri tavalla kuin lapselle. Sadussa Reinar ja Reetta, jotka ovat aikanaan olleet onnellinen nuori prinssi- ja prinsessapari, ovat muuttuneet rumiksi, puhumattomiksi ja epäkohteliaiksi toisiaan kohtaan:

Mykkäkoulu ei ole koulu puhekyvyttömille lapsille, vaan mykkäkouluun joutuvat aikuiset, jotka eivät halua puhua mitään toisilleen, vaikka osaisivatkin. He ovat siihen liian kiukkuisia. Ja kun kiukulle antaa vapaat kädet, pinna kiristyy, pultti irtoaa, vieteri katkeaa ja hälytyskello alkaa soida Mykkyyden noidan keittiössä. 


Turhamaisesta aasista on tykätty myös Kirjojen keskellä (ja Maijan suosikkisatu oli sama kuin minun!)

TTT: Kevään lasten- ja nuortenkirjat

Tänään, uuden Top Ten Tuesdayn merkeissä, listaan kevään ja kesän aikana ilmestyviä lasten- ja nuortenkirjauutuuksia. Näissä tärpeissä on monenlaista kirjallisuutta kuvakirjoista nuortenromaaneihin, mutta lastenkirjallisuus on enemmän esillä kuin nuortenkirjallisuus siitä yksinkertaisesta syystä, että luen sitä enemmän. Tämä lista on siis täysin subjektiivinen sisältäen vanhojen suosikkikirjailijoideni uutuuksia ja muuten kiinnostavilta kuulostavia uusia tuttavuuksia.

Tällä kertaa en pidä kiinni aiemmissa listauksissa käyttämästäni yksi kirja yhdeltä kustantamolta -periaatteestani, vaan listaan kiinnostavia lasten- ja nuortenkirjauutuuksia kustantamosta riippumatta. Toki olen kaikkien suurten ja keskisuurtenkin kustantamojen katalogit käynyt läpi. Jälleen kerran kymmenen listaan pystyy nostamaan vain murto-osan kiinnostavasta tarjonnasta, joten kannattaa kurkkia itse kustantamojen kevätluetteloja - Jenni on koonnut nettikuvastoihin linkkejä varsin kattavasti omaan postaukseensa.

1. Maijaliisa Dieckmann: Metsänpoika tahdon olla (Schildts&Söderströms, ilmestyy helmikuussa)

• Lastenromaani Aleksis Kiven poikavuosista

2. Sanna Isto ja Julia Vuori: Noidanruohon salaisuus (Wsoy, ilmestyy kesäkuussa)

• Jatkoa ihanalle Tinkalle ja Taikalle

3. Riitta Jalonen ja Kristiina Louhi: Aatos ja Sofian meri (Tammi, ilmestyy huhtikuussa)
Aatos ja Sofia -kirjat ovat kertakaikkisen ihania, herkkiä ja viisaita.

4. Anna-Mari Kaskinen ja Matti Pikkujämsä: Tuulihattu ja kamala kiire (Kirjapaja, ilmestyy maaliskuussa)

• Pidän Kaskisen teksteistä ja Pikkujämsän kuvituksesta - tähän kuvakirjasarjaan en ole aiemmin tutustunut

5. Kirsti Kuronen: 4 x 100 (Karisto, ilmestyy helmikuussa)

• Pidin nuortenromaanista Omenapuu laulaa ja haluan lukea myös tämän uuden kirjan, joka kertoo neljän juoksijatytön ystävyydestä

6. Pauliina Lerche ja Meri Mort: Mimmit ja ketunpoikanen (Lasten Keskus, ilmestyy maaliskuussa)

• Mimmien musiikki on mahtavaa ja kirjojen kuvitus vaikuttaa hauskalta

7. L. M. Montgomery: Jane ja Saaren kutsu (Minerva, ilmestyy helmikuussa)

• Mainitsin tämän kirjan jo käännetyn kaunokirjallisuuden yhteydessä, mutta mainitsenpa tässäkin, sillä tyttökirjahan tämä on - itse rakastin aiemmin Jane Victorian nimellä suomennettua kirjaa ja odotan jo kovasti tätä uutta, varmasti laadukkaampaa käännöstä, joka on Sisko Ylimartimon käsialaa.

8. Hannu Mäkelä ja Marika Maijala: Ääni joka etsi laulua (Paasilinna, ilmestyy maaliskuussa)

• Satu lapsille ja aikuisille

9. Eppu ja Anna Nuotio ja Kristiina Louhi: Veikko ja Veikko lomalla (Otava, ilmestyy maaliskuussa)

• Kristiina Louhi on vaan niin ihana kuvittaja - ja teksti on pitkän linjan kirjailijan ja hänen tyttärensä käsialaa

10. Marjo Ruola: Terveisin Neiti ja Clara (Wsoy, ilmestyy maaliskuussa)

• 1940-luvulle sijoittuva kertomus kahden erilaisen koulutytön ystävyydestä

No niin, nyt on tullut tarkasteltua kevään kirjallisatoa useammassa eri TTT-postauksessa, joten ensi viikolla listaillaan jotain ihan muuta. Ihanaa tiistaita kaikille!

Muistikirjoista ja käsin kirjoittamisen ihanuudesta

Viime syksynä ostin pitkästä aikaa itselleni muistikirjan. En ollut vuosiin kirjoittanut säännöllisesti käsin. Pidin päiväkirjaa viimeksi varmaan yli kymmenen vuotta sitten, sinä keväänä ja kesänä, kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi eivätkä kirjallisuuden opinnot yliopistolla olleet vielä alkaneet. Tuolloin minulla itse asiassa oli vielä ihan rutiiniakin käsin kirjoittamiseen, sillä lukiossa kirjoitimme melkein kaikki aineet konseptille - sekä tietysti kokeet ja tuntimuistiinpanot. Kun luennot ja kurssit syksyllä alkoivat, ei vapaa-ajan kirjoittamiselle enää jäänyt aikaa, sillä sain kirjoittaa yllin kyllin esseitä, luentopäiväkirjoja ja proseminaaritöitä. Opintojen alusta pitäen kirjoitin kaiken (paitsi tenttivastaukset) koneella, ja kun pari vuotta sitten aloin taas kirjoittaa muuta kuin opintoja varten, sekin tapahtui koneella - sillä tuo uusi kirjoitusharrastus oli tietysti tämän blogin kirjoittaminen. Viime vuosien aikana olen tainnut kirjoittaa vähänkään pidemmän tekstin käsin vain silloin, kun olen kirjoittanut kirjeen jollekin ystävälle - mutta usein henkilökohtaisetkin kirjeet tulee kirjoitettua sähköpostilla, mikä on harmi.

Idea alkaa taas kirjoittaa käsin tuli useammasta suunnasta: esikoiseni aloitti koulun ja ajattelin, että olen ainakin hyvä lukevan ja kirjoittavan aikuisen malli näitä taitoja harjoittelevalle lapselle. Tajusin, että lapset eivät varmaan hahmota koneella kirjoittamista samalla tavalla kirjoittamiseksi, vaikka he ovat toki tottuneet kuulemaan pääsevänsä koneelle, "kunhan äiti on kirjoittanut tämän postauksen valmiiksi". Ostin muistikirjat itselleni ja lapsilleni (äidille tuossa kuvassa alimpana näkyvä valkoinen, blancoilla sivuilla, koululaiselle ja tulevalle eskarilaiselle samanlaiset pinkit, neljä- ja kaksivuotiaille omat vihot) ja aina välillä ehdotan, että täytetään kirjoja yhdessä: lapset piirtävät kuvia ja pyytävät joskus kirjoittamaan omaa tarinaansa sanelusta, koululainen kirjoittaa vähän itsekin ja muistikirjat täyttyvät hyvää vauhtia.

Itse kirjoitan muistikirjaani jonkinlaista päiväkirjaa, johon sekoittuu erilaisia kirjalistoja, suunnitelmia tulevista blogipostauksista sekä sitaatteja ja ajatuksia lukemistani kirjoista. Koneella tuon tyyppistä tekstiä ei tulisi kirjoitettua, tuollaista luonnosmaista, henkilökohtaista ja assosioivaa. Päiväkirjan kirjoittamisesta on tullut minulle lukemisen ohella tärkein "oma tekeminen", jonka parissa saan aikaa ja tilaa omille ajatuksilleni silloinkin, kun kirjoitan sitä arjen touhujen lomassa ja lasten leikkiessä samassa huoneessa. Kuten kulloinkin kesken olevaa kirjaa, olen alkanut kuljettaa myös muistikirjaa mukanani huoneesta toiseen - aina joskus löytyy pieni hetki kirjoittamiselle.

Joululahjaksi sain Keltaisen muistikirjan - rakastan Tammen Keltaista kirjastoa, ja vaikka omat raapustukset eivät mitään maailmakirjallisuutta olekaan, on inspiroivaa kirjoitella vihkoseen, jonka kantta kirjovat Keltaisten kirjailijoiden nimet. Alennusmyynneistä ostin vielä pinon beigejä muistikirjoja (kuvassa keltaisen muistikirjan alla), joissa on blancot sivut, sekä pari eriväristä viivallista kirjaa (joista kuvassa tuo musta). Olen tuohon mustaan viivalliseen jo vähän kirjoitellutkin ja todennut, että viivattomat sivut sopivat minulle paljon paremmin.

Toinen virike alkaa kirjoittaa käsin tuli - mistäpä muualtakaan kuin blogeista. Helsingin kirjamessujen aikaan Penjami kirjoitti Jäljen ääni -blogissa, kuinka Maaria Pääjärven sivuhuomautus käsialasta eräässä  kirjoituksessa sai hänet ostamaan uuden muistikirjan ja alkamaan pitää huolta käsialastaan.

Kirjailijoiden ja kirjoittajien blogeista löytyy jonkin verran mainintoja muistikirjojen käytöstä ja jopa niille omistettuja postauksia. Katriina Ranne, romaanin Minä, sisareni kirjoittaja, pohti jopa mahdollisuutta "kirjoittaa blogia käsin". Kirjailija Tero Liukkonen kirjoitti hiljaittain blogissaan siitä, kuinka erilaiset kirjoittamisen ja muistiinmerkitsemisen tavat kehittävät eri osa-alueita aivoissa ja ammentavat kukin omasta luovuuden lähteestään. Liukkonen kirjoittaa: "Muistikirjaan käsin kirjoittaminen on hidasta, pohdiskelevaa ja nautinnollista."

Kirjoitatko sinä käsin - päiväkirjaa, pidempiä muistiinpanoja, lukupäiväkirjaa tai tekstiluonnoksia?

Kirjafiilistelyä: Kirja-alesta poimittua (ja kootut selitykset)

Kokolailla kirjallisesti -blogin Jenni kirjoitti muutama päivä sitten kirjojen ostamisesta, lainaamisesta ja lukemisesta otsikolla Onko kirja kertakäyttötuote? Jenni ja postauksen kommentoijat pohdiskelivat, kannattaako ostaa kirja, jos aikoo lukea sen vain kerran, mitä tehdä kirjoille lukemisen jälkeen ja olisko e-kirjasta ratkaisuksi kirjashoppailun aiheuttamiin säilytysongelmiin. Kommenteissa tiia_ vertasi kirjojen ostamista ruuan ostamiseen - kirjatkin ravitsevat, ja niissäkin kaunis ulkonäkö on hyvä lisä.

Vaikka lainaan kirjastosta vuodessa satoja kirjoja ja saan uutuuskirjoista jonkin verran arvostelukappaleita kustantajilta, ostan myös jatkuvasti kirjoja itselleni ja lapsilleni (sekä tietysti lahjoiksi). Yleensä teen täsmäostoksia: kun haluan jonkin kirjan hyllyyni, etsin sen huutiksesta tai verkkoantikvariaatista ja tilaan. Uusia kirjoja ostan pääasiassa AdLibriksestä. Varsinaisiin kirjakauppoihin pääsen harvoin, mutta silloin kun pääsen, se on yleensä menoa, varsinkin alennusmyyntiaikaan. Ostin eri myymälöiden (Adlibriksen, Suomalaisen ja Kirja&Idean) alennusmyynneistä muun muassa seuraavat kirjat:

Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä (tämän olen joskus lukenut, mutta Haavikon runot eivät totisesti tyhjene yhdellä lukukerralla ja tässä painoksessa on todella kaunis kansi)

John Irving: Oman elämänsä sankari (tätä on kehunut todella moni kirjabloggaaja, viime aikoina ainakin Elina ja Unni, ja eihän näin paksua kirjaa ehdi lukea kirjastolainana, eihän?)

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta (Reeta kirjoitti ihanasti tästä, ja Katjan mielestä Petterson on vielä parempi kirjailija kuin toinen norjalainen nykykertoja, Gaute Heivoll - pakko tutustua!)

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät (tämän luin vuosia sitten, mutta se pääsee täydentämään kirjahyllyni Vartio-kokoelmaa - halusin juuri tämän vuoden 2009 painoksen, sillä siinä on paitsi kaunis kansi, myös Vartio-tutkija Elise Nykäsen jälkisanat)

Hannu Väisänen: "Antero-trilogia" eli

Vanikan palat
Toiset kengät 
Kuperat ja koverat

(Olen jo pitkään halunnut lukea tämän kuvataiteilija Hannu Väisäsen kehutun, omaelämäkerrallisen romaanitrilogian. Sarjaan on pian ilmestymässä jatkoa, romaani Taivaanvartijat.)

Lapsille ostin myös paljon kirjoja: muutaman sellaisen, joka on ollut kirjastosta useampaan kertaan lainassa ja josta on tykätty niin paljon, että on kiva jos se on aina saatavilla, joitakin klassikoita ja ihan uusiakin tuttavuuksia. Lastenkirjahyllyn täydennykseksi ja yhteisten lukuhetkien iloksi päätyivät esimerkiksi nämä kolme kirjaa:

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen tarinoita (Maija Karman kuvittama lastenkirjaklassikko pääsee hyllyyn Tiitiäisen satupuun viereen)

Astrid Lindgren: Melukylän lapset - kolmen kirjan yhteisnide: Lasten päivä Melukylässä, Melukylän kevät, Melukylän joulu (meiltä löytyi jo ennestään paksu Ingrid Van-Nymanin kuvittama Melukylässä on hauskaa -nide, mutta myös nämä lyhyemmät, Ilon Wiklandin kuvittamat kuvakirjat ovat ihania)

Virpi Penna: Perhosten polku (tämä oli minulle ennalta tuntematon kirja, jonka valitsin kauniin kannen ja nimen perusteella - nyt kirja on jo luettu pariin kertaan ja sekä minä että lapset tykkäsimme herkästä tarinasta ja värikylläisestä kuvituksesta)

Kaikki mainitut lastenkirjat on jo ostamisen jälkeen luettu kerran tai useampaan kertaan, aikuistenkirjoja ei. Haastankin itseni lukemaan tässä esitellyt kirjahankintani tämän vuoden kuluessa. Harmi, että lukuaikaa ei voi ostaa, sillä vaikka näitä kauniskantisia kirjoja on ilo katsella, se kaikkein tärkein ravinto löytyy vain lukemalla.

Anna Jansson: Taskuvaras (Emil Wern tutkii)

Anna Jansson: Taskuvaras (Emil Wern tutkii -sarja)
Ficktjuven, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom.
Kuvittanut Mimmi Tollerup.
Gummerus 2013, 87 sivua.

Anna Jansson tunnetaan rikosromaaneistaan, joiden päähenkilö on Gotlannissa työskentelevä poliisi Maria Wern. Jansson on kirjoittanut dekkareita myös lapsille; Emil Wern tutkii -sarjassa seikkailee Maria Wernin kouluikäinen poika. Taskuvaras-kirja on sarjan viides suomennettu osa, ja siinä Emil ja hänen ystävänsä Ubbe ja Sokrates selvittävät, kuka vei Ubben äidin lompakon. Tukikohtanaan pojilla on oma etsivätoimisto, vanha keltainen koju Emilin kotitalon puutarhassa.

Kirja on vähän samantyyppinen kuin aiemmin esittelemäni helppolukuinen "poikakirja",  Harri ja dinot rosvon jäljillä - neuvokas poika ratkaisee apureineen arvoituksen ja joutuu aina välillä noloihin tilanteisiin. Varsinaisten roistojen lisäksi sankarin vastustajia ovat kulmakunnan kovikset. Toisaalta kirjan idyllinen tapahtumapaikka Visby (miljöötä tosin kuvataan kirjassa todella vähän) on vähän kuin Mika Keräsen viisikkohenkisissä arvoitusromaanien Oranssi polkupyörä ja Hopeinen aarrearkku Tartton Soppalinnan kaupunginosa. Kuten Keräsen kirjoissa, myös Taskuvarkaassa on kartta kirjan tapahtumista.

Taskuvaras olisi tosiaan pituutensa (87 sivua melko isolla fontilla, lyhyet luvut ja jonkin verran mustavalkokuvia) sopiva melko nuorillekin lukijoille ihan itsekseen luettavaksi, mutta sisältönsä puolesta suosittelisin sitä ensisijaisesti vähän vanhemmille. Varsinainen "rikostarina", varastetun lompakon arvoitus, on varsin sympaattinen ja sisältää ihan lapsille sopivia juonenkäänteitä sormenjälkien metsästämisineen, mutta muutama kohta särähti korvaani. Emilin pikkusisko Linda pelkää lähteä kouluun, sillä koulumatkalla saattaa tulla vastaan jotakin uhkaavaa:

- Räyhämäen veljekset. Etenkin Roger, Rudolfin isoveli. Hän on melkein aikuinen ja heitti piponi vesilätäkköön. Silloin suutuin ja varastin hänen nuuskarasiansa ja heitin sen vesilätäkköön. Nyt hän aikoo tappaa minut!

Mietin, miksi tässä kohtaa piti puhua tappamisesta - vaikka tuo sana varmaan onkin kouluikäisten lasten käytössä menettänyt pahimman teränsä. Lisäksi koin, että Lindan tilanne oli oikeasti uhkaava, ja hänen poliisiäitinsä vain kiirehtii kokoukseen ja pyytää Emiliä saattamaan siskonsa koulun. Tämäkin konflikti saa onneksi jonkinlaisen ratkaisun kirjan kuluessa.

Juoni etenee vaivattomasti läpi kirjan, ja dialogipainotteinen kerronta pitää tapahtumia yllä. Mimmi Tollerupin piirtämät hahmot ovat ihanan ilmeikkäitä, ja kuvitus tuokin oman lisänsä kirjan huumoriin.

Kirjafiilistelyä: PPP ja muita englanninkielisiä klassikkosarjoja

Tutkin kirjahyllyäni sillä silmällä, mitä kirjoja lukisin Ofelian 1800-luvun kirjat -haasteeseen, ja käteeni tarttui pino ihania kermanvaaleita pokkareita. Joskus vuosia sitten ostin paljon edullisia Penguin Popular Classics  -sarjan kirjoja, muun muassa kaikki Jane Austenin romaanit, Brontën sisarusten kirjoja sekä Dickensiä ja Wilkie Collinsia. Osan kirjoista olen lukenut, toiset ovat vielä iskemättömiä (jos ei muista, minkä kirjan on lukenut, sen voi helposti tarkistaa selkämyksestä),

"Pingviinipokkarit" ovat jotenkin sympaattisia. Ne ovat melko pientä pränttiä ja selkämykset tosiaan hapertuvat kirjaa lukiessa, mutta niiden paperi tuoksuu jotenkin erityisen hyvältä ja kirjat näyttävät kauniilta hyllyssä. Koska olen ne rakkaimmat englantilaiset klassikot jo haalinut hyllyyni, en ole muutamaan vuoteen ostanut pingviinikirjoja lisää - nykyään sarja näyttääkin tältä:

Kuten monen muunkin kustantajan sarjan, myös Penguin Classicsin ulkoasu on siis vaihdellut vuosien mittaa. Pingviinihahmo on tietenkin itseoikeutettu osa Penguin-kirjojen kantta. Suomen tunnetuimman käännöskirjasarjan, Tammen Keltaisen kirjaston perustaja Jarl Hellemann kertoo kirjassaan Lukemisen alkeet ja muita kirjoituksia kustantajan elämästä tarinaa Penguin-sarjan ideoinnista ja siteeraa Penguin-kustantamon graafikko Edmund Lanea:

"Laukaisimme kaikki ehdotuksia. Meillä oli mielessä suuren mannermaisen paperback-sarjan Albatrossin menestys ja olimme yhtä mieltä siitä ettö oli löydettävä lintu oman sarjamme maskotiksi. Käytimme lähes kaksi tuntia lintujen ja eläinten läpikäymiseen, kunnes jäljellä oli puolisen tusinaa nimeä. Mikään niistä ei tuntunut oikealta. Olimme epätoivoisia. Sitten kuului takanurkasta sihteeerin hento piipitys: entä pingviini?"

Tämä neronleimaus sai liikettä kaikkiin. Young lähti suoraa päätä eläintarhaan ja täytti luonnosletiönsä pingviineillä kaikissa mahdollisissa asennoissa, juhlallisista koomisiin. Seuraavana päivänä valittiin paras, ja yksi kustannushistorian suurimmista menestyksistä oli syntynyt.

Omasta hyllystäni löytyy ainakin yhtä lintu-logolla varustettua kirjasarjaa Penguin-sarjan lisäksi, Puffin Classics sekä Bantam Books -nuortenkirjoja. Puffin on suomeksi lunni, Bantam taas ilmeisesti jonkinlainen kukko. Bantam-sarjasta olen kerännyt L. M. Montgomeryn kirjoja, Puffin-sarjasta taas sekä Montgomeryä että Louisa M. Alcottia (molempia olen keränny englanniksi erityisesti siksi, että suomennokset ovat lähes poikkeuksetta enemmän tai vähemmän lyhennettyjä versioita).

Aikuisten klassikkokirjoja löytyy hyllystäni paitsi pingviiniasussa, myös sinikantisina Wordsworth Classics -kirjoina:

Wordsworth-sarjaa on muistaakseni myös oma kappaleeni Elizabeth Gaskellin Wives and Daughters -romaania, tosin tummemmansinisillä kansilla, mutta en nyt löytänytkään kirjaa. Ainakin tuon Gaskellin romaanin ajattelin lukea 1800-luvun kirjat haasteeseen, sen lisäksi haluaisin lukea Jane Austenin romaaneja uudelleen, erityisesti Mansfield Parkin. Kotimaisiakin klassikoita aion lukea tänä vuonna, mutta nyt houkuttelisi lukea pitkästä aikaa kirjoja englanniksi.

Kerääkö joku muu (englanninkielisiä) klassikoita tai oletko ajatellut lukea 1800-luvun kirjallisuutta tänä vuonna?

TTT: Kevään tietokirjat ja asiaproosa

Listattuani viime viikkkoina muutamia tärppejä kevään kotimaiseen ja käännettyyn kaunokirjallisuuteen, tartun tämänkertaisessa Top Ten Tuesdayssa tietokirjauutuuksiin. Tietokirjallisuudella tarkoitetaan tässä yhteydessä lähinnä asiaproosaa; kertovia teoksia, jotka eivät ole fiktiota, vaan perustuvat esimerkiksi historiallisiin lähteisiin tai tutkimustietoon. Nautin esimerkiksi elämäkertojen, muistelmien, toimitettujen päiväkirjojen ja kirjallisuuteen liittyvien (populaarien) tietokirjojen lukemisesta lähes yhtä paljon kuin kaunokirjallisuudesta, joten näitä kirjoja tulee näkymään runsaasti blogissani tulevaisuudessakin. Alla kymmenen esimerkkiä kevään kiinnostavasta tarjonnasta:

1. Brooke Allen: Syyrian salaisuudet (Into-kustannus, ilmestyy maaliskuussa)

• uutismediasta poikkeava näkökulma Syyriaan: historiaa, kulttuuria ja vieraanvaraisia ihmisiä

2. Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana (Siltala, ilmestyy huhtikuussa)

• Minulla on Franzenin kokoinen aukko sivistyksessä, ja koska kirjailijan romaanijärkäleet hieman pelottavat monumentaalisuudessaan, ajattelin tutustua tuotantoon kehuttujen esseiden kautta

3. Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja (Avain, ilmestyy huhtikuussa)

• Avaimen kevät pursuaa toinen toistaan kiinnostavampia teoksia, mutta ensimmäinen kirjablogeja käsittelevä kirja on itseoikeutettu valinta tälle listalle!

4. Laura Kokko: Volter ja Hilja. (Kirjapaja, ilmestyy huhtikuussa)

• Kirjailijan ja hänen puolisonsa kirjeenvaihtoa - rakastan toimitettujen kirjeiden lukemista, varsinkin, jos niitä on kirjoittanut kirjailija tai muu kulttuuri-ihminen

5. Anu Laitila (toim.): Kirja joka muutti elämäni (Wsoy, ilmestyy helmikuussa)

• Lukijoiden ja kirjailijoiden kirjoituksia kirjoista, jotka ovat vaikuttaneet elämään. Kirjablogeissa kiersi viime vuonna "10 elämäni kirjaa" -meemi, johon itse vastasin täällä.

6. Kiriakos & Svinhufvud: Tohtoritakuu (Art House, ilmestyy maaliskuussa)

• Vaikka jatko-opinnot eivät ole minulle ajankohtaisia, halun lukea tämän akateemiseen kirjoittamiseen keskittyvän oppaan

7. Mikko Porvali: Rautasormus - rakkaustarinoita sotavuosilta (Atena, ilmestyy maaliskuussa)

• Ihmiskohtaloita ja rakkaustarinoita sotavuosilta

8. Anu Silfverberg: Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä (Teos, ilmestyy helmikuussa)

• Kiinnostavan kirjailijan teos aiheesta, joka herättää takuuvarmasti tunteita ja mielipiteitä lähes jokaisessa

9. Marko Toppi (toim.): Vain tosi on pysyväistä. Eero ja Saimi Järnefeltin kirjeenvaihtoa ja päiväkirjamerkintöjä 1915-1944. (SKS, ilmestyy huhtikuussa)

• Kuten olen tuolla ylempänä maininnut, kulttuurivaikuttajien kirjeet kiinnostavat aina

10. Kyllikki ja Saara Villa: Äidin lokikirja (Like, ilmestyy helmikuussa)

• Jatkoa ihanaan Vanhan rouvan lokikirjaan - edesmenneen äidin päiväkirjamerkintöjä ja lapsena äitinsä mukana matkanneen tyttären kommentteja ja täydennyksiä

Ensi viikolla sitten kurkistus kevään lasten- ja nuortenkirjatarjontaan. Mukavaa tiistaita kaikille!

Tove Jansson & Per Olov Jansson: Outo vieras Muumitalossa

Tove Jansson (teksti) ja Per Olov Jansson (valokuvat): Outo vieras Muumitalossa
Skurken i Muminhuset, suom. Panu Pekkarinen.
Wsoy 2010 (4.painos)

- Haisuli, sanoi Muumipappa. - Tule esiin. Sinä olet tehnyt nolon tempun. 
- Tunnetko sinä hänet? Muumipeikon äiti kysyi varovasti.
- No tavallaan, Muumipappa vastasi. - Voipa sanoa että me olemme vanhoja salaisia tuttavia. Kyllähän sinä tiedät että kaikkia salaisia tuttavia ei esitellä perheelle.
- Tottahan toki, sanoi Muumimamma. - Mitä jos raottaisit ovea ja päästäisit vähän ilmaa sisään? Hei, Haisuli, minä olen Muumipeikon äiti. ole hyvä ja käy istumaan.

Outo vieras Muumitalossa on Tove Janssonin viimeiseksi jäänyt muumikirja, jonka kuvituksena ei ole Toven piirroksia vaan hänen veljensä Per Olov Janssonin valokuvia Tove Janssonin, Tuulikki Pietilän ja Pertti Eistolan rakentamasta Muumitalosta. Ylen uutisen mukaan tätä Tampereen taidemuseossa sijaitsevaa Muumimaailmaa ollaan parhaillaan muuttamassa Onkiniemeen, ja talosta on löytynyt Toven sinne kätkemiä yllätyksiä.

Ostin Outo vieras Muumitalossa -kirjan jokin aika sitten ja mies luki sen kertaalleen lapsille iltasaduksi. Lauantaina luin itse Oudon vieraan lapsille ääneen ja nelivuotias olisi halunnut kuulla sen heti uudestaan. Silloin en ehtinyt, mutta luin kirjan uudestaan tänä aamuna. Outo vieras Muumitalossa on melko perinteisen pituinen kuvakirja; tekstiä on jonkin verran, mutta kirjan lukee helposti kertaistumalta. Vaikka meillä on luettu sekä japanilaisanimaatioon perustuvia uudempia muumikuvakirjoja että Toven alkuperäisiä muumiromaaneja, viimeksi ihan hiljattain Taikatalvi, on Oudon vieraan maailma sen verra erilainen, että on aivan paikallaan lukeakin se useampaan kertaan lyhyen ajan sisällä (lapset toki rakastavat kirjojen uudelleenlukemista muutenkin).

Kirjan henkilökaarti on laaja; tuttuja hahmoja on niin Tove Janssonin kuvakirjasta Kuka lohduttaisi Nyytiä kuin muumiromaaneistakin, esimerkiksi Miskan muistan seikkailleen ainakin Vaarallisessa juhannuksessa ja Homssu taas on tuttu ainakin Muumilaakson marraskuusta. Taikurin hatusta tuttuja Tiuhtia ja Viuhtia ei tekstissä mainita, mutta heidät voi matkalaukkuineen selvästi tunnistaa kuvituksesta. Mukana ovat myös muun muassa Nipsu, Tuutikki, Nuuskamuikkunen, Niiskuneiti ja Mymmeli, mutta pääosissa ovat Pikku Myy, Muumiperheen jäsenet sekä itse "outo vieras", Haisuli, jota kirjassa luonnehditaan lurjukseksi, merirosvoksi ja - hieman yllättäen - Muumipapan salaiseksi ystäväksi.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Muumitaloon, josta osa on hämmentävästi vähän kuin laiva - Muumipappa viihtyy kajuutassa ja kutsuu parvekkeen kaidetta reelingiksi. Lukijaa ilahduttavat monet isot kuvat Muumitalon eri huoneista ja kerroksista - salongista, majakkatornista, kellarista ja ullakolta.

Kirjan tunnelma on ihanan salaperäinen. Muumitalon väki on menossa nukkumaan, mutta kaikilla on epämääräinen tunne siitä, että jotakin on tapahtumassa. Kun huonekaluja alkaa mennä rikki, puolet juhannukseksi säästettävästä parhaasta hillosta on syöty ja kaikkialla tuntuu outo haju, alkavat yhden jos toisenkin pikku otuksen epäilykset herätä...

Kirjasta löytyy juttua myös Lumiomena ja Leena Lumi -blogeista.

Suvi Vehmanen & Leila Nevakivi: Lapsen oma talvikirja

Suvi Vehmanen (teksti) ja Laila Nevakivi (kuvat): Lapsen oma talvikirja
Minerva 2012, 69 sivua.

Nyt kun täällä Etelä-Suomessa paukkuvat ennätyspakkaset, on erityisen ihana katsella Lapsen omaa talvikirjaa. Suvi Vehmasen kirjoittama ja Laila Nevakiven kuvittamassa kirjassa on paljon tietoa, mutta myös sadun hohdetta, sillä talviseen Suomen luontoon tutustuu seitsemänvuotias haltiatyttö Pulmu. Tarinallisessa tietokirjassa kerrotaan, kuinka Pulmu retkeilee Sinisalon metsissä ja Pellervon pelloilla kirjoittaen välillä muistiinpanoja oppimastaan omaan vihkoonsa.

Pulmu oppii muun muassa, kuinka karhu pärjää nukkuessaan läpi talven ilman ruokaa, miten lepakko löytää hyönteissaaliinsa pimeässä, mitä metsäjänis syö talvella ja millaiseen pesään siili haluaa vetäytyä horrostamaan.

Kirjassa on paljon tekstiä ja se sopiikin pikku hiljaa luettavaksi ja tutkittavaksi lasten kanssa. Meillä tästä tykättiin todella paljon, sekä lapset että minä - hyviä kotimaisia lasten tietokirjoja ei ilmesty turhan usein (tämän Talvikirjan lisäksi voin suositella lämpimästi ainakin Raili Mikkasen Suomen lasten linnakirjaa ja samojen tekijöiden Mennään sirkukseen! -teosta. Pidin kirjan kertovasta, tarinallisesta muodosta enemmän kuin monissa lasten tietokirjoissa käytetystä infolaatikko-tyylistä. Tällaista tietokirjaa aikuinen lukee mielellään ääneen, ja vähän isommat lapset voivat lukea kirjaa itsekseen.

Kertovuuden lisäksi pidin siitä, miten satu ja mielikuvitus lomittuvat tietoainekseen. Näkökulma luontoon, metsiin ja eläimiin ei ole pelkästään tiedollinen ja luonnontieteellinen, vaan mukana on tunteita, elämyksellisyyttä, kansansatuja ja vähän taikapölyä. Karhu ihastuu toiseen karhuun, Peikkometsän peikot syövät omenalettuja, kuusi kuiskii tarinoitaan.

Laila Nevakiven kuvitus on kaunista, hyvällä tavalla vanhanaikaista ja maanläheistä. Metsän eläimet ja kasvit on kuvattu tarkasti ja realistisesti, mutta tähtikirkkaissa öissä ja puiden välistä siivilöityvissä auringonsäteissä on taianomaista tunnelmaa, ja satuhahmot ovat veikeän ilmeikkäitä.

Kirjan lopusta löytyy Talven viikkokalenteri, jonka pohjana on käytetty suullista kansanperinnettä ja riimukalentereita. Kalenterissa on jokaiselle talviviikolle - alkaen 14. lokakuuta ja päättyen 14. huhtikuuta - luontoon liittyvä teema, siihen liittyvä tunnuskuva sekä jokin sananlasku, perinnetietoa tai jokin luontofakta.

Talvikalenterin mukaan nyt eletään Selkäviikkoa, joka on alkanut Talvennavasta 13.1. Talvennapa on sydäntalvi, vuoden kylmin ajanjakso, ja selkäviikolla talven selkä taittuu ja aletaan pienin askelin kulkea kevättä kohti. Heikin päivänä, joka on tänään, lapsilla oli ennen vanhaan tapana koputtaa kunkin talon talon seinään talven selän katkeamisen merkiksi sekä helistää kelloja ja kulkusia. Vanhan uskomuksen mukaan talviuntaan nukkuva karhu kääntää Heikinpäivänä kylkeään.

Huomenna alkaa Madeviikko, mateiden paras kalastusaika. Talviaurinkoista viikonloppua kaikille!

Lapsen omasta talvikirjasta on blogannut myös Leena Lumi.

Kirjoituskeruu: kirjoita suomalaisiin tyttökirjoihin liittyvistä lukukokemuksistasi

Välitän tässä eteenpäin ihanaa ja inspiroivaa kirjoituskutsua: Sara Kokkonen, kasvatustieteen jatko-opiskelija Turun yliopistosta, kerää aineistoa kotimaisia tyttökirjoja käsittelevään tietokirjaansa, joka ilmestyy ensi syksynä. Sara Kokkonen käyttää aineistoa myös tyttökirjallisuutta käsittelevässä väitöstutkimuksessaan. Lukukokemuksistaan voi kirjoittaa vapaamuotoisesti (lyhyetkin kirjoitukset ovat tärkeitä!), mutta pohjana voi käyttää seuraavia kysymyksiä

• Mikä suomalainen tyttökirja on mielikirjasi? Mitä kirja on merkinnyt sinulle?
• Minkä ikäisenä luit kirjan ja oletko lukenut sen useamman kerran? Onko lukukokemus ollut erilainen eri-ikäisenä?
• Oletko samaistunut johonkin kirjan tyttöhahmoon? Mikä merkitys tyttöhahmolla on ollut elämässäsi?

Kirjoitusaikaa on 28.2 asti. Tarkemmat ohjeet ja osoitteet, joihin kirjoituksen voi lähettää, löytyvät Saran kirjat -blogista.


Jos omat tyttökirjamuistot tuntuvat etäisiltä ja oman suosikkityttökirjan tai hahmon nimi on hukassa, muistia voi virkistää lukemalla vaikka näitä Saran postauksia kommentteineen:

Kerro vaikuttavimmasta kotimaisesta tyttökirjasta
Kuka on mielestäsi vaikuttavin suomalainen tyttökirjallinen hahmo?
Tiina, Virva ja Iris suomalaisen tyttökirjallisuuden suosikkihahmoja

Täällä Sinisen linnan kirjastossa oli viime vuonna käynnissä Tuntemattomat tyttökirjat -haaste, johon luettiin melko paljon myös suomalaisia, vähän vähemmän tunnettuja tyttökirjoja, muun muassa Helga Nuorpuun Ruusula-sarjaa, Rebekka Räsäsen Juoniemi-sarjaa, Merja Otavan Priskaa ja suomalaisen tyttökirjallisuuden kuningattaren Rauha S. Virtasen vähemmän tunnettuja teoksia. Kaikki haasteeseen osallistuneet postaukset on linkitetty tänne. Tälle vuodelle aloitin uuden tyttökirjahaasteen, Nykyajan tyttökirjat, johon olen lukenut jo muutaman uudemman kotimaisen tyttökirjan.

Aion itsekin ehdottomasti osallistua, mutta en ole vielä päättänyt, mistä kirjasta tai henkilöhahmosta kirjoitan. Ihania tyttökirjahahmoja on paljon - joitakin suosikkejani ja samaistumiskohteitani (myös käännetystä tyttökirjallisuudesta) olen kirjannut tähän postaukseen viime joulukuussa.

Kirjoitusintoa kaikille suomalaisten tyttökirjojen ystäville!

Märta Tikkanen: Emma ja Uno - Rakkautta tottakai (Avioliittojuonia -haaste)

Märta Tikkanen: Emma ja Uno - Rakkautta tottakai
Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Emma och Uno - visst var det kärlek
suomentanut Liisa Ryömä.
Tammi 2010, 250 sivua.
Kirja on luettu osana Avioliittojuonia-lukuhaastetta.

Jos Unolla on alusta lähtien taka-ajatuksia - minkä hän jyrkästi kieltää - niin ainakaan Emma ei tiedä niistä mitään, ei myöskään osaa kuvitella muuta kuin molemminpuolista rakastumista. Uno kantaa häntä käsivarsillaan, hän ei ole koskaan elämässään ollut yhtä onnellinen kuin tuona kesänä. 

Kirjailija Märta Tikkanen, joka on kirjoittanut paljon myös omasta myrskyisästä avioliitostaan Henrik Tikkasen kanssa, on kirjoittanut romaanin äidinpuoleisten isovanhempiensa avioliitosta. Kansanopiston rehtori Uno Stadius ja kartanontytär Emma Sjödahl avioituivat vuonna 1898 lyhyen kihlauksen jälkeen Emman ollessa yhdeksäntoista ja Unon noin kahdeksan vuotta vanhempi. Pariskunta sai kuusi lasta, joista vanhimman tytär Märta Tikkanen on. Varsinaista yhteiselämää Emma ja Uno viettivät vain lyhyitä aikoja kerrallaan, sillä Unoa kutsuivat maailman poliittiset ja yhteiskunnalliset myrskyt, ja nuorimman lapsen syntymän jälkeen pariskunnan tiet erkanivat lopullisesti.

Teosta voisi ehkä parhaiten luonnehtia elämäkertaromaaniksi, sillä siinä esiintyvät henkilöt, nimet, vuosiluvut ja tapahtumat ovat tosia, mutta Tikkanen on tehnyt jonkin verran tulkintoja esimerkiksi henkilöiden tunteista ja motiiveista. Pääosin kirjan kertoja kuitenkin kyselee, mistä kahden hyvin erilaisen, eri taustoista tulevan ihmisen suhteessa oli kysymys - rakkautta totta kai? Vai oliko Unon puolelta puhdasta laskelmointia mennä naimisiin kartanon tulevan perijättären kanssa, joka on läpikotaisin terveen ja kestävää ainesta.

Märta Tikkanen sai tuntea isoäitinsä kunnes tämä kuoli Märtan ollessa seitsemäntoistavuotias, ja ihmettelee, eikö Uno kiinnittänyt mitään huomiota Emman musikaalisuuteen, älykkyyteen ja hymykuoppiin - ainakaan Unon vaimolleen tai omille sukulaisilleen lähettämissä kirjeissä ole sanakaan rakkaudesta. Unoa kiinnostivat ennen muuta hänen omat, korkealentoiset hankkeensa ja haaveensa, perheen elatuksesta hän ei jaksanut huolehtia, puhumattakaan että olisi ollut läsnä ja osallistunut arkeen. Uno oleskeli paljon ulkomailla, etupäässä Ruotsissa. Miehestä piirtyy loputtoman itsekäs ja itserakas kuva, ja kaikki myötätunto on suoraselkäisen ja lapsistaan hellästi huolehtivan Emman puolella.

Emmasta tuli lopulta kuuden lapsen yksinhuoltaja. Hän opiskeli lastentarhanopettajaksi ja teki töitä, sillä  isän kartano jäi Porkkalan miehitysalueelle ja muutkin varat olivat vuosien mittaan huvenneet. Vaikka Emma on loputtoman kärsivällinen ja haluaa vakaasti tukea ihailemaansa miestä tämän unelmissa, niin lopulta jokin - erimielisyydet raha-asioista tai mahdollisesti toinen nainen - saa pariskunnan päätymään 1900-luvun alun Suomessa vielä harvinaiseen ratkaisuun, avioeroon.

Paitsi tarina eräästä avioliitosta ja kahdesta kiinnostavasta persoonsasta, Emma ja Uno on myös kiehtovaa ajankuvaa 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten Suomesta. Pian Emman ja Unon avioitumisen jälkeen Venäjältä annettiin keisarillinen Helmikuun manifesti ja ilmapiiri Suomessa kiristyi. Myöhemmin, Emman ja lasten asuessa ja käydessä koulua Helsingissä, Suomi itsenäistyy.

Tikkanen kirjoittaa ihanasti, Emmaa ja Unoa tekee mieli lukea kauan. Tekstistä henkii kirjailijan elämänviisaus, syvä ymmärtäminen ja eläytyminen sekä rakkaus edesmennyttä isoäitiä kohtaan. Toivottavasti Tikkanen kirjoittaisi sukunsa menneisyydestä vielä lisää - minua jäi kiehtomaan Unon äidin, lastenkirjoja ja lehtijuttuja kirjoittaneen Julia Tavastjernan tarina.

Emman ja Unon tarinaan ovat eläytyneet myös Jaana, Mari A., Erja, Kirsi, Sanna, Jenni ja Ilse. Erityisesti avioliittonäkökulmasta kirjasta on kirjoittanut psykologi Vuokko Malinen Väestöliiton sivuilla.

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea
Too much of Happiness, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2010, 365 sivua. Keltainen kirjasto 413.
Haasteet: Avioliittojuonia (Kriisit); Kide-novellihaaste

Alice Munron novellit ovat kirjallisuudenlajinsa aatelia - joskus niin taitavia, etten toisellakaan lukukerralla täysin ymmärrä, mistä tarinassa oli kyse. Jatkan silti sitkeästi Munron tuotannon lukemista, sillä onhan tutkitusti todistettu, että haastavammat tekstit saavat aikaan "huomattavasti enemmän aivotoimintaa" kuin yksinkertaiset. Munron novellit ovatkin hyvää aivojumppaa. Liian paljon onnea on toinen kirjailijalta lukemani novellikokoelma, jonkin verran erilainen kuin viime vuonna lukemani Julkisia salaisuuksia, ja ehkä vähän helppolukuisempikin.

Kokoelman aiheet ovat munromaiseen tapaan varsin synkkiä: on väkivaltaa, vääryyttä ja erilaisia petoksia. Novelli "Wenlock Edge" oli hyytävä kertomus kirjallisuudenopiskelijasta, jonka huonetoveri houkuttelee "sijaisekseen" tuhoisin seurauksin. Novelissa ei kuvata fyysistä väkivaltaa, henkistä kontrollointia ja manipulointia kylläkin. Novellin käännekohdan jälkeen päähenkilö-kertoja ei enää pysty nauttimaan rakastamistaan runoista samoin kuin ennen; jotain on särkynyt suhteessa niihin, ystävään ja omaan itseen. Novellin tunnelma oli jotenkin erityisen vinksahtanut, ja siinä tapahtui tarinankin tasolla aika erikoisia juttuja. Aiemmin lukemissani Munron novelleissa on useimmiten kuvattu päällisin puolin arkisia asioita, vain pinnan alla kuohuu.

Novelli "Miten meidän tulisi elää" on vain kolmekymmentäviisi sivua pitkä, mutta se yllättää monta kertaa. Romaanin alussa kuvataan tasaista ja onnellista arkea keski-ikäistyvän musiikinopettajan Joycen kanssa. Joyce asuu puuseppämiehensä Jonin kanssa talossa vuorten ja meren välissä, iloitsee töistä tullessaan tuosta viimeisestä pyrähdyksestä ovelle halki pimeän ja tuulen ja kylmän sateen, valmistaa ja syö Jonin kanssa illallista jutellen päivän tapahtumista, taivastelee Jonin verstaassa työskentelevän harjoittelijan, Edien, typeryyttä ja tuntee väsymystä työssään, jossa hän jakeli musiikkia niin välinpitämättömille kuin vastaanottavaisillekin.

Sitten Joycen elämässä tapahtuu suuri muutos, ja hän muuttaa pois kotoaan. Myöhemmin hänellä on aivan toinen elämä, mutta rauhallinen, tasainen ja miellyttävä kuten aikoinaan Joninkin kanssa. Hetken mielijohteesta Joyce poikkeaa kirjakauppaan ja ostaa novellikokoelman, jonka on kirjoittanut epämääräisesti tutun näköinen nuori nainen. Lukiessaan erästä kokoelman Miten meidän tulisi elää novellia Joyce tajuaa, että sen on kirjoittanut hänen soitonoppilaansa vuosien takaa. Kuvio, joka novellin myötä piirtyy näkyviin, toi jotenkin mieleeni Anne Enrightin romaanin Unohdettu valssi kolmiodraaman, jonka yhtenä osapuolena onkin pieni, tapahtumia omasta näkökulmastaan katsova lapsi. Toisaalta - vaikka vertaaminen Shieldsiin on jo klisee ja toisaalta vähän epämääräinenkin, sillä Shieldsin ja Munron tapa kertoa on hyvinkin erisävyinen - tämän "Miten meidän tulisi elää" -novellin metafiktiivisyydestä ja tavasta kuvata kirjallisuutta tuli mieleen Carol Shieldsin tuotanto ja erityisesti jotkin kokoelman Tavallisia ihmeitä -kirjailijanovellit.

Novellin loppu tarjoaa vielä yhden käänteen, ja jäin makustelemaan, oliko novellin jälkimaku - siis kertomuksen luoma tunnelma - kitkerä vai pikemminkin lempeän haalea. Aivan kuin novelli olisi kotelo, josta hän [kirjailija] on kiemurrellut ulos ja jättänyt nurmikolle.

Näistä novelleista ovat vaikuttuneet myös ainakin Unni, Hanna, Ilse, Susa, Jori

TTT: Kymmenen kevään 2013 käännöskirjaa

Kirjallisuus kuljettaa kauas

Ihanaa, on taas tiistai ja saa listata kymmenen asiaa Top Ten Tuesdayn merkeissä! Viimeviikolla listasin kotimaisen kaunokirjallisuuden kevättärpit, ja nyt paljastan ne käännöskirjat, joita kaikkein eniten odotan. Lastenkirjat ja tietokirjallisuuden jätin tämän listauksen ulkopuolelle, sillä niistä teen omat listansa. Taas kerran se, että valitsen vain yhden kirjan kultakin kustantamolta, vähän rajoittaa. Mutta jos listaisin kaikki kevään ihanat käännöskirjat, postauksesta tulisi järjettömän pitkä, joten onneksi on TTT!

1. Bruce Fink: Tarkastaja Canalin psykoanlyyttiset seikkailut (Teos, ilmestyy tammikuussa)

• "psykoanalyyttinen dekkari" Holmesin ja Lupinin hengessä kuulostaa sopivan vinksahtaneelta!

2. Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri (Like, ilmestyy helmikuussa)

• ihanan Irlantilaisen tytön kirjoittajan romaani surusta ja merestä 

3. Julie Kibler: Matkalla kotiin (Gummerus, ilmestyy maaliskuussa)

• kirjailijan isoäidin nuoruudenkokemuksiin perustuva romaani kielletystä rakkaudesta 1930-luvun Kentuckyssa

4. Hisham Matar: Erään katoamisen anatomia (Wsoy, ilmestyy helmikuussa)

• libyalaiskirjailijan romaani pojasta, jonka isä katoaa selittämättömästi (Aikamme kertojia -sarja)

5. Grace McCleen: Ihana maa (Otava, ilmestyy helmikuussa)

• Otavan kirjasto -sarjassa ilmestyvä esikoisromaani Jehovan todistajien yhteisöstä ja koulukiusaamisesta, lapsen näkökulmasta kerrottuna

6. L. M. Montgomery: Jane ja Saaren kutsu (Minerva, ilmestyy helmikuussa)

• uusi suomennos Montgomeryn ihanasta, Prinssi Edwardin saarelle sijoittuvasta romaanista (itse pidän tätä nuortenkirjana, mutta kustantaja on laittanut kirjalle aikuistenkirjojen luokituksen, ja varmasti tästä kiinnostuvatkin ennen muuta jo aikuistuneet Montgomery-fanit)

7. Michael Ridpath: Varjojen saartama (Schildts & Söderströms, ilmestyy tammikuussa)

• Islantiin sijoittuva trilleri kauan kadoksissa olleesta saagasta ja arvokkaaseen käsikirjoitukseen kytkeytyvästä murhasta

8. Colm Toíbín: Äitejä ja poikia (Tammi, ilmestyy huhtikuussa)

• edellinen kirjailijalta suomennettu teos, Brooklyn, ihastutti (Keltainen kirjasto -sarja)

9. Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset (Siltala, ilmestyy tammikuussa)

• romaani New Yorkin venäläissiirtolaisista - uusi suomennos Naisten valheiden ja Medeia ja hänen lapsensa -romaanin kirjoittajalta

10. Virgiania Woolf: Vuodet (Savukeidas, ilmestyy helmikuussa)

• modernin kirjallisuuden klassikon viimeiseksi jäänyt teos

Ensi viikolla listaan sitten ehkä kevään lasten- ja nuortenkirjauutuuksia tai asiaproosaa - tai jotain ihan muuta. Mukavaa tammikuista tiistaita kaikille!

Tittamari Marttinen: Noora ja nauravat tähdet

Tittamari Marttinen: Noora ja nauravat tähdet
Kuvittanut Janne Harju.
Tammi 2009, 144 sivua.

- Älä muistele sitä enää, nythän sinä olet kotona, minä huomautin. Taisin olla pikkiriikkisen huojentunut myös siitä, etten joutuisi koko ajan hoitelemaan naapureiden asioita ihan omin päin. Itsehän minä halusin huolehtia talosta ja sen väestä, mutta kyllä sellainen alituinen puuhaaminen oli välillä tuntunut aika rankaltakin. Äiti ei hetkeen saisi juoksennella pihalla eikä kanniskella painavia tavaroita, mutta tuntui hauskalta, että hän olisi kotona minun tullessani koulusta.

Noora on reipas, vähän koheltavakin tyttö (ikää ei kirjassa muistaakseni mainittu, mutta päättelin Nooran olevan suunnilleen yhdeksän-kymmenenvuotias ja käyvän kolmatta tai neljättä luokkaa), joka käy koulua ja haaveilee omasta koirasta. Noora asuu isänsä ja äitinsä kanssa viihtyisässä kerrostalossa, jonka pihalla kasvaa omenapuita. Eräänä iltana Nooran äiti, kotitalon talonmies, putoaa puusta yrittäessään kerätä sieltä vielä muutaman omenan. Äiti joutuu sairaalalepoon kipsi jalassaan, ja sillä aikaa toimelias tytär päättää ottaa talon asioita vastuulleen. Siinä samalla hän järjestelee muitakin pikkukaupungin ja naapuruston asioita, saa toivomansa koiran ja näkee sen silmissä "nauravat tähdet".

Noora on paitsi tarinan päähenkilö, myös sen kertoja, ja hauska kertoja onkin. Iso osa kirjan huumoria tulee siitä, miten Noora osaa nähdä asioiden hassunkuriset puolet - myös silloin, kun hän on itse joutunut vähän noloon tilanteeseen, kuten laittaessaan erehdyksessä naamiaispuvun kouluun päivää ennen oikeaa naamiaisjuhlapäivää.

Minulle tuli Noorasta vähän mieleen Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon Telma-kirjat, erityisesti sarjan avausosa Telma ja tarinoiden talo, jossa myöskin keskittyy yhden kerrostalon, päähenkilön kotitalon, asujaimiston ympärille. Telmat ovat kuitenkin vähän nuoremmille lukijoille kuin Noora: päähenkilö on nuorempi, tarina on sadunomaisempi ja (itsekseen lukevia ajatellen) kirja on lyhyempikin.

Meillä Noora ja nauravat tähdet valikoitui kauniin ja iloisen kantensa perusteella kirjastosta mukaan ja luettiin 5- ja 7-vuotiaille tytöille ääneen. Kaikkein otollisin kohderyhmä kirjalle olisivat ehkä noin 6-9 -vuotiaat, niin tytöt kuin pojatkin. Noora ei ole enää ihan alaluokkalaisen oloinen, vaan toimii ja kulkee kotikulmillaan melko itsenäisesti, ja itsekseen lukevalle kirjassa on melko paljon tekstiä. Toisaalta Janne Harjun veikeä mustavalkokuvitus miellyttää nuorempiakin ja laajentaa kirjan kohderyhmää nuorempaan päin.

Positiivisesta tyttöenergiasta huolimatta en laske Nooraa ja nauravia tähtiä mukaan Nykyajan tyttökirjat -haasteeseen, sillä haen haasteella lähinnä teini-ikäisistä tytöistä kertovia kirjoja, mutta Tittamari Marttisen vähän vanhemmille suunnattuja, viidesluokkalaisesta ja siitä varttuvasta Viivistä kertovia Viivi Pusu -kirjoja ajattelin lukea tyttökirjahaasteeseen.

Noora on seikkaillut myös kirjassa Noora ja täydenkuun kestit (2010), senkin luultavasti luemme, jos tulee kirjastossa vastaan.

Sarri Nironen: Tähdenpeitto

Sarri Nironen: Tähdenpeitto
Wsoy 2012, 129 sivua.

Lumi sädehtii ja välkehtii kaikki helmiäisvärit läpi. Helsinki on vielä valkoinen, lumi on nuoskalunta ja keskustan kadut niin lämpimiä, että asfaltti pilkottaa jo läpi. Kaupunki hohkaa valoa kuin eläisi lumilyhdyn sisällä. Silmät kostuvat kun kääntää varomattoman katseen aurinkoa kohti.

Kiinnostuin Sarri Nirosen (s. 1989) esikoisromaanista Tähdenpeitto jo lukiessani siitä Kirsin arvion, ja kun myöhemmin luin Catharina's Journal -blogin perusteellisen ja kauniin arvion, jossa kirjaa verrattiin Merja Otavan tuotantoon, muistin merkitä kirjan nimen muistiin ja napata sen kirjastosta mukaan. Lyhyt, surullinen mutta kaunis ja toiveikas romaani tulikin luettua kertaistumalla.

Tähdenpeitto kertoo kahdesta helsinkiläisabiturientista, Riinasta ja Joonasta, jotka eivät tunne toisiaan mutta kokevat kumpikin itsensä yksinäiseksi omalla tavallaan. Sekä Riina että Joona kantavat vastuuta läheisistään, jännittävät ylioppilaskirjoituksia ja käyvät läpi muutoksia ihmissuhteissaan. Molempien nuorten tarinat kulkevat sulavasti rinnakkain ja ne ovat jonkin verran paralleellisia; Riinalle ja Joonalle tapahtuu samanlaisia asioita, he tekevät samansuuntaisia pieniä arkisia havaintoja ja kulkevat samoja katuja. Romaanin kolmas päähenkilö on tavallaan Helsinki, jonka kulmia, kulkuneuvoja ja tunnelmia kuvataan niin kuulaana pakkaspäivänä kuin sadepisaroiden helmeillessä ikkunalasiin.

Riina asuu kahden alkoholisti-isänsä kanssa ja käy kahvilassa töissä pitääkseen perheen talouden edes jotenkin tasapainossa. Joskus on ollut onnellisempia päiviä, kun isä ja äiti elivät vielä yhdessä, isä ei juonut ja opetti Riinaa valokuvaamaan. Onneksi Riinalla on hyvä ystävä Juulia, jonka kanssa he ovat ilmaisutaidon lukion kasvatit, kaksi samanlaista tähteä, symmetriset runotytöt istumassa vastakkain ikkunalaudalla samankokoisissa Converseissaan, kirjoittamassa runoja toisilleen ja toisistaan. 

Joonalla on päältä katsoen asiat paremmin; hän asuu hyvällä esikaupunkialueella isänsä, äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa. Linnea-sisko on sokea mutta onnellinen; hän soittaa selloa ja on ensi kertaa ihastunut. Joonan oma tyttöystävä, Turussa matematiikkaa opiskeleva Emilia sen sijaan ottaa etäisyyttä. Joonan vanhemmat ovat etäisiä ja pitkälti omissa ajatuksissaan, tekevät pitkää päivää töissä, ja kaveriporukassakin Joona tuntee usein itsensä ulkopuoliseksi.

Romaanin kerronta tapahtuu preesensissä. Kieli on samaan aikaan toteavaa ja herkkää, yksinkertaista ja kuitenkin monitasoista. Vaikka romaani on varsin lyyrinen ja eteerinen tähtineen, lumihiutaleineen ja kyynelineen, kerronassa on kuitenkin sellaista konkretiaa, joka tekee henkilöt eläviksi. Kiteytyneestä ilmaisusta tuli tavallaan mieleen Helmi Kekkosen proosa, vaikka Nirosen tyyli onkin erilainen. Odotan jo kovasti Nirosen uutta teosta.

Tähdenpeiton arvio Lastenkirjahylly-blogissa ja kirjailijan haastattelu Ylioppilaslehdessä.

Tove Jansson: Taikatalvi

Tove Jansson: Taikatalvi
Trollvinter, suom. Laila Järvinen.
Wsoy 2007 (24. painos, ensipainos 1958, 132 sivua)

Tuu-tikki hieroi kuonoaan mietti. - Katsos, on niin paljon väkeä, joka ei sovi kesään, kevääseen ja syksyyn, hän sanoi. Kaikki hieman arat ja kummalliset. Muutamat yöeläimet ja oliot, joita ei huolita mihinkään ja joihin kukaan ei usko. Ne pysyvät piilossa koko vuoden. Ja sitten kun on rauhallista ja valkeaa ja yöt tulivat pitkiksi ja kaikki ovat nukahtaneet talviuneen - silloin ne tulevat esille.

Muumipeikon elämä on ollut ikuista kesää, sillä muumien perinnäistapojen mukaisesti muumiperhe uinuu marraskuusta huhtikuuhun vatsa täynnä kuusenneulasia. Eräänä talvena Muumipeikko kuitenkin herää keskenkaiken eikä saa enää unta, kokee ensimmäistä kertaa lumen, näkee lumihevosen ja pakkasrouvan, ihmettelee näkymättömiä päästäisiä ja etsii arkaa esi-isäänsä tiskipöydän alta. Onneksi Muumipeikko tapaa myös Tuu-tikin ja Pikku Myyn sekä höpsön oravan, sillä hän kaipaa jotakuta joka ei olisi salaperäinen vaan aivan tavallinen.

Sanonta "hyvä kirja ei katso ikää" ei kyllä päde kaikkiin kirjoihin, mutta Tove Janssonin Muumi-romaaneihin määritelmä sopii. Muumilaakson marraskuu on itse asiassa enemmän aikuisten kirja kuin lasten, seikkailullinen Muumipeikko ja pyrstötähti sekä kesäinen Taikurin hattu taas sopivat paremmin lapsille. Muumipappa ja meri sekä Taikatalvi ovat melko pohdiskelevia ja hidastempoisia kirjoja, mutta niissä on myös paljon sadun taikaa ja pientä seikkailua, joten ne sopivat erityisen hyvin lasten ja aikuisten yhteisiin lukuhetkiin. (Kovin pienille tai vilkkaille viikareille ei ehkä kuitenkaan kannata näitä lukea, ja parhaiten Muumit soveltuvat iltasaduksi, kun lapset malttavat pysyä paikoillaan ja rauhoittua kuuntelemaan kuvailevaa kerrontaa.)

Aloin kaivata taas muumikirjoja (nimenomaan niitä pidempiä romaaneja, kuvakirjat Kuinkas sitten kävikään ja Kuka lohduttaisi Nyytiä on tullut luettua useamminkin, muiden tekijöiden jäljitelmät jätän nyt tämän jutun ulkopuolelle), kun niiden edellisestä lukukerrasta on jo yli pari vuotta. Mies luki muumikirjoja ääneen iltasaduksi muutama vuosi sitten (silloin esikoinenkin oli vasta noin viisivuotias). Luettua tulivat ainakin Vaarallinen juhannus, Taikurin hattu, Muumipappa ja meri, Muumipapan urotyöt, Muumipeikko ja pyrstötähti sekä Taikatalvi, joka sopii erityisesti viime viikkoina vallinneeseen kuurankauniiseen ja utuiseen sydäntalveen.

Mies lukee meillä yleensä iltasadun ja pitkien kirjojen lukeminen päivisin on hieman haastavaa, sillä vaikka jonain päivänä löytyy sopivan rauhallinen lukuhetki pidemmälle kirjalle esimerkiksi nuorimmaisen päiväunien aikana, ei samanlaista hetkeä välttämättä löydy seuraavana päivänä tai sitä seuraavana, eikä lastenromaanien lukemisessa ole kiva pitää kovin pitkiä taukoja. Taikatalven halusin kuitenkin lukea lapsille ääneen samalla kun itse uudelleenluen sen, ja oi sitä ääneen lukemisen ihanuutta! Janssonin kieli on kaunista, tarina salaperäinen ja täynnä hiljaista, vaivihkaista jännitystä. Ensimmäisellä lukukerralla luin kahdelle vanhimmalle lapselle (5 ja 7) Taikatalvea melkein ensimmäiset viisikymmentä sivua yhdeltä istumalta.

Mietin, tuntuuko Muumipeikon yksinäisyys koko muun perheen nukkuessa ja muumitalon ollessa "talviteloilla" lapsista ankealta ja pelottavalta, mutta ainakaan he eivät kommentoineet mitään. Taikatalvessa on kuitenkin perusturvallinen tunnelma, sillä vaikka Muumimamma nukkuu, hän on kuitenkin läsnä ja osaa joskus jopa unissaan vastata Muumipeikon kysymykseen. Romaanissa on sekä jännittäviä hetkiä, kun orava melkein paleltuu kuoliaaksi katsottuaan pakkasrouvaa silmiin, että hauskoja kohtia, kun Myy törmää Muumipeikkoon laskiessaan mäkeä muumien hopeisella perintötarjottimella. Jos tarjottimeen kiinnittäisi purjeen, sillä voisi ehkä viilettää pitkin meren jään pintaa...

Parhaissa lastenkirjoissa on sekä lasten että aikuisten taso. Taikatalvea kuunteleva lapsi varmaankin jännittää kohmettuneen oravan kohtaloa ja kenties samastuu muumipeikon yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemukseen. Aikuinen näkee Muumipeikon määrittelevän identiteettinsä uudelleen, oppivan katsomaan maailmaa ja itseään uudelta kantilta ja on kenties lukenut romaanin omaelämäkerrallisista yhteyksistä - erään tulkinnan mukaan Taikatalvi kuvaa Toven oivallusta, että hän kuuluu ajan termin mukaan"kummitusten puolelle".

Taikatalvi on ihana kirja, jonka niin aikuinen kuin lapsikin haluaa kokea monta kertaa uudelleen, löytää uusia ykstyiskohtia ja Toven viisautta - ja ennen kaikkea uppoutua kirjan tunnelmaan. Talvea rakastaville kirja on tietenkin täydellinen, mutta kevät- ja kesäihmisillekin se tarjoaa lohtua, sillä jokainen talvi päättyy aikanaan:

Mutta Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä.

- Pannaan lasi sen päälle, Niiskuneiti sanoi. Siten se selviää kylmästä yöstä.

- Älä pane, sanoi Muumipeikko. Annan sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia.

Lukuhaasteet 2013

Kirjablogeissa on käynnissä suoranainen haastehuuma, sillä uusia lukuhaasteita on julkaistu alkaneen vuoden muutaman ensimmäisen päivän aikana jo lukuisia. Emännöin itse tänä vuonna (äitienpäivänä päättyvän Kirjallisuuden äidit -haasteen lisäksi) Avioliittojuonia- ja Nykyajan tyttökirjat -haasteita, ja niiden lisäksi aion hypätä pariin muuhun haasteeseen mukaan.

Lähden haasteisiin rennolla otteeella: vaikka teen tbr-listoja eri teemoihin liittyvistä lukuaikomuksistani, luen loppujen lopuksi fiiliksen mukaan. Katson sitten taas vuoden lopussa, mitä tuli luettua ja jaan kirjat sopiviin kategoroihin. Täydennän tähän postaukseen lukemani kirjat ja siirrän tämän omaksi alasivukseen tämän blogin sivupalkkiin.

Sinisen linnan kirjasto lukee kirjoja vuonna 2013 ainakin seuraaviin haasteisiin:

(Linkistä pääsee alkuperäiseen haastepostaukseen lukuhaasteen aloittaneessa blogissa. Kirjat on linkitetty niistä tehtyihin postauksiin, linkittämättömät kirjat ovat tbr(to be read)-kirjoja.

Nykyajan tyttökirjat

Terhi Rannela: Scarlettin puvussa
Vilja-Tuulia Huotarinen: Siljan laulu


Avioliittojuonia
Sunnnitelmissa lukea ainakin seuraavat kirjat:

George Eliot: Middlemarch
Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas
Annamari Marttinen: Mitä ilman enivoi olla
Henrik Tikkanen: Mariankatu 26
Märta Tikkanen: Emma ja Uno - rakkautta tottakai; Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta
Linn Ullman: Ennen unta


1800-luvun kirjat (Ofelia Outolintu -blogi)
Tavoittelen varakreivittären arvoa eli 8 luettua teosta. Ajattelin lukea esimerkiksi
George Eliot: Middlemarch
Elizabeth Gaskell: Wifes and Daughters


Afrikan tähti -haaste (Kirjoista-blogi)
Tavoitteenani on topaasi eli kolme kirjaa vähintään kahdelta alueelta.


Teemamaana Saksa (Nannan kirjakimara)
Tavoitteenani on saada "yksi raita" Saksan lipusta eli lukea kaksi kirjaa, jotka ovat todennäköisesti
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Daniel Kehlman: Maailman mittaajat


Lukudiplomi-haaste (Hyönteisdokumentti-blogi)
Suunnittelin lukevani haasteeseen nämä kirjat.

Kirjallisuuden äidit
Sanna Eeva: Olot
Merete Mazzarella: Juhlista kotiin
Riina Katajavuori: Perhehytti

Osallistun mahdollisesti pariin muuhunkin haasteeseen, mutta näillä pääsen alkuun!


P.S. Lisää haasteita löytyy Haastavaa lukemista -blogista, johon on tarkoitus kerätä kaikki kirjablogeissa pyörivät lukuhaasteet.

TTT: Kymmenen kevään 2013 kotimaista kaunokirjaa

Blogeissa pyörii hauska "Top Ten Tuesday" -meemi, jossa listataan tiistaisin kymmenen asiaa vaihtuvalla otsikolla. Samaten kirjablogeissa on alkanut näkyä tärppilistoja keväällä ilmestyvistä kirjoista. Koska listaukseni kiinnostavista uutuuskirjoista tahtovat venyä kohtuuttoman pitkiksi, ajattelin yhdistää nämä kaksi "tekstityyppiä". Hyppään siis TTT-meemiin mukaan listaamalla kymmenen kiinnostavaa kaunokirjaa eri kustantamojen tarjonnasta.

Lista on aitoon kirjabloggaajatyyliin täysin mutuhuttupohjainen; joissakin tapauksissa odotan palavasti juuri tiettyä teosta, mutta joissakin tapauksissa kirja vain osui ensimmäisenä silmiini katalogien kotimainen kaunokirjallisuus -osioita selaillessani. Kiinnostavia kotimaisia ilmestyy siis paljon muitakin, mutta tässä muutama tärppi kirjailijan nimen mukaan aakkostettuna, lyhyen perustelun kera:


1. Tua Forsström: Lokakuun iltana soudin järvelle (Siltala, ilmestyy toukokuussa. Alkuteos En kväll i oktober rodde jag ut på sjön, suom. Caj Westerberg)

•  pidin Forsströmin aiemmasta runokokoelmasta Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen

2. Tua Harno: Ne jotka jäävät (Otava, ilmestyy maaliskuussa)

• Pentti Saarikoski -kilpailun voittaja, esikoisromaani

3. Vilja-Tuulia Huotarinen (toim.): Taskunovellit (Karisto, ilmestyy tammikuussa)

• kokoelmassa on mukana monta hienoa kirjailijaa (muun muassa Sirpa Kähkönen!) ja Novelli palaa! -hanke ja Kide-haaste innostavat lukemaan lyhytproosaa.

4. Jonas Konstig: Totuus naisista (Gummerus, ilmestyy helmikuussa)

• pidän perhesuhteista kertovista romaaneista

5. Leena Krohn: Hotel Sapiens (Teos, ilmestyy tammikuussa)

•  Leena Krohin pitkään odotettu uusi romaani

6. Anne Leinonen: Viivamaalari (Atena, ilmestyy maaliskuussa)

• "maaginen romaani" - jotain erilaista kuin yleensä lukemani realistinen proosa 

7. Mikko Metsähonkala: Toisaalta / Å andra sidan / In Other Wor(l)ds (Schildts&Söderströms, ilmestyy maaliskuussa)

• kiehtovalta kuulostava aforistinen sarjakuvateos

8. Marisha Rasi-Koskinen: Valheet (Wsoy, ilmestyy helmikuussa)

• kirjailijan esikoisteosta Katariina kehuttiin kovasti

9. Jouni Tossavainen: Kesäpäivä (Like, ilmestyy tammikuussa)

• arvoitukselliselta kuulostava "balladimainen yhdenpäivänromaani"

10. Maarit Verronen: Varjonainen (Tammi, ilmestyy helmikuussa)

•  olen lukenut monta Verrosen kirjaa ja pitänyt kaikista

Mitä kotimaisia kaunokirjoja sinä odotat? 

Ensi viikon tiistaina taidan listata kymmenen kevään käännöskirjaa!

Lukuhaaste 2013: Avioliittojuonia

Viime toukokuussa aloittamani Kirjallisuuden äidit -lukuhaaste jatkuu vielä äitienpäivään asti, mutta uuden vuoden kunniaksi aloitan blogissani uuden "perhe-teeman", Avioliittojuonia-lukuhaasteeen. Haasteen nimi on saanut innoituksensa Jeffrey Eugenidesin The Marriage Plot -romaanista, mutta kyseinen opiskelijaelämää ja seurustelua kuvaava romaani ei itse asiassa kuulu tämän haasteen teemaan. Avioliittojuonia-haasteeseen luetaan kaunokirjallisia teoksia - romaaneja, novelli- ja runokokoelmia, näytelmiä ja sarjakuvia - joissa kuvataan avioliittoa.

Mukaan voi tulla lukemalla vaikkapa vain yhden avioliittoteemaa käsittelevän kirjan. Muutaman muun lukuhaasteen, kuten Merenhuiskeen Afrikan tähti -haasteen (jossa tavoitellaan jalokiviä) ja Ofelian 1800-luvun kirjat -haasteen (jossa on jaossa aatelisarvoja) inspiroimana ideoin Avioliittojuonia-haasteeseen tavoitetasot: yhdellä (1) luetulla kirjalla saa paperihäät, kahdella (2) tinahäät, kolmella (3) kirstallihäät, neljällä (4) hopeahäät, viidellä (5) kultahäät ja yli viiden kirjan lukeneet pääsevät viettämään kirjallista timanttihääpäivää. Lukuhaaste kestää vuoden 2013 loppuun ja sen päätöskemuissa on luvassa pieni arvonta.

Tässä on muutamia lukuvinkkejä haasteeseen - lisäehdotukset teemaan sopiviksi kirjoiksi otetaan ilolla vastaan, ja haasteeseen saa lukea muitakin kuin tässä mainittuja teoksia. Jaottelin kirjoja suuntaa antavasti eri näkökulmien ja teemojen mukaan: avioliittoon kuuluu niin myrskyä kuin tyventäkin, joskus pahojakin kriisejä, ja myös avioeroa kuvaavat romaanit tai muut kaunokirjalliset teokset kuuluvat tähän haasteeseen. Moni teos sopii luonnollisesti useamman eri kategorian alle, ja toisaalta novellikokoelmissa on monesti novelleja muistakin aiheista kuin avioliitosta. Ihan kaikkia listalla olevia kirjoja en ole lukenut, joten jos mielestäsi jossakin kirjassa avioliitto on vain merkityksettömänä sivujuonteena, niin siitäkin saa huomauttaa.


Klassikkoja 

Juhani Aho: Juha; Papin rouva; 
Minna Canth: Salakari; Työmiehen vaimo, Lehtori Helmannin vaimo, Sylvi
George Eliot: Middlemarch
Gustave Faubert: Rouva Bovary
Henrik Ibsen: Nukkekoti
Maria Jotuni Huojuva talo; Suhteita; Rakkautta
Leo Tolstoi: Anna Karenina

Vastavihityt

Laura Ingalls Wilder: Neljä ensimmäistä vuotta
Ian McEwan: Rannalla
Joyce Carol Oates: Putous
Erich Segal: Love Story
Lionel Shriver: Kaksoisvirhe

Kolmiodraamoja

Juhani Aho: Juha; Papin rouva
Johan Bargum: Syyskesä; Syyspurjehdus
Elina Halttunen: Syysvieraita
Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla
Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Leo Tolstoi: Anna Karenina

Kriisejä

Kate Chopin: Herääminen
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin; Kesä ilman miehiä
Maria Jotuni: Huojuva talo
Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä
Ian McEwan: Rannalla
Lionel Shriver: Jonnekin pois; Poikani Kevin; Kaksoisvirhe
Riikka Pulkkinen: Totta
Henrik Tikkanen: Mariankatu 26
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina; Kaksi; Emma ja Uno - rakkautta totta kai
Anne Tyler: Jää hyvästi
Linn Ullmann: Ennen unta; Aarteemme kallis
Tennessee Williams: Kissa kuumalla katolla

Avioero

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
Laura Honkasalo: Eropaperit
Katja Kallio: Syntikirja
Annamari Marttinen: Ero
Pia Posti: Talven jälkeen valo
Pauliina Vanhatalo: Gallup

Avioliiton arkea

Anni Blomquist: Myrskyluoto-sarja

Sirpa Kähkönen: Kuopio-sarja

Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas; Jää

Carol Shields: Sattumankauppaa; Pikkuseikkoja; Tavallisia ihmeitä

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Anne Tyler: Avioliiton lyhyt oppimäärä; Aikaa sitten aikuisina

Toivotan kaikki halukkaat tervetulleiksi mukaan haasteeseen tai seuraamaan sen etenemistä. Mukavaa alkavaa viikkoa!