Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016, 195 sivua.

Senja huokaa, nousee ylös, ja samalla hetkellä iltapäivän kohinan leikkaa voimakas, matala tuhahdus. Hän astuu avonaisen ikkunan äärelle ja näkee kaksi kuumailmapalloa pilvettömällä taivaalla, kattojen lähellä, liian lähellä. Tai mistä hän tiesi mikä oli liian lähellä ja mikä ei, ei hän tiedä kuumailmapalloista yhtään mitään, mutta hän ei tahdo niiden häilyvän tuolla tavalla vaativina hänen yllään.

Pariskunta on kutsunut muutamia läheisiä – ystäviä, sukulaisia ja naapureita – illalliselle lämpimänä elokuun iltana. Senja ottaa vastaan vieraita, mutta odottaa ennen kaikkea miestään Lauria, joka on lähtenyt ostamaan lisää kukkia. Senja odottaa, toivoo, pelkää ja suree paljon muutakin, kuten myös hänen vieraansa. Helmi Kekkonen kuljettaa taidokkaasti nämä ihmiset läpi episodiromaanin Vieraat, jonka tapahtumat sijoittuvat muutaman helteisen tunnin ajalle. Tuossa illassa on monia loppuja ja monia alkuja.

Jo alun tiheään vaihtuvat näkökulmat ja valkoisten ruusujen ostaminen ennen juhlia tuovat mieleen Virginia Woolfin Mrs. Dallowayn, ja Vieraiden loppupuolella Woolfin romaaniin viitataankin ihan suoraan. Kekkosen romaanissa on myös sellaisia kohtauksia ja tematiikkaa, joka tuo mieleen Michael Cunninghamin niin ikään Mrs. Dallowayhyn viittaavan romaanin Tunnit.

Vieraiden kerronta on tiheää ja tiivistä ja samaan aikaan kevyttä ja ilmavaa. Luin romaania hitaasti; halusin nauttia kielestä ja tunnelmasta, mutta vedin myös välillä henkeä. Niin latautuneita ovat romaanin henkilöiden väliset suhteet, niin kipeitä heidän lapsina saamansa haavat, niin vääriä valintoja he usein tekevät. Toisaalta luin nopeasti, romaanin jännite on vahva alusta loppuun.

Romaanissa on tietysti muitakin aikatasoja kuin mainittu elokuun ilta, muistoja ja takaumia, hetkiä ja ajatuksia. Kaikki keskeiset henkilöt kasvavat moniulotteisina lukijan silmien eteen, jokaisella sivuhenkilölläkin on paikkansa, jokainen tarinanpalanen kohdallaan.

Helmi Kekkosen esikoisteos, novellikokoelma Kotiin, oli ihana, samoin sitä seurannut pienoisromaani Valinta. Kolmas teos, romaani Suojaton, oli edellisiä viiltävämpi ja tavattoman hieno, sekin. Mutta tämä Vieraat, tämä on ihana ja kipeä ja kaunis ja taidokas ja lohduton ja toiveikas. On palkitsevaa seurata tiettyjen lempikirjailijoidensa tuotantoa vuodesta toiseen, kenties alusta asti, ja huomata, kuinka teemojen ja kerronnan keinojen paletti laajenee ja henkilöhahmot syvenevät, jo alusta asti upeaa tekstiä julkaissut kirjoittaa aina vain paremmin, niin että lukija on ihan pakahtua.

Toivoisin mahdollisimman monen löytävän Vieraat ja Kekkosen tuotannon muutenkin. Helmi Kekkonen kuuluu Joel Haahtelankin kotimaisiin suosikkeihin, ja suosittelen Kekkosen proosaa niille, jotka pitävät Haahtelan ja Johan Bargumin tiiviistä kerronnasta ja tunnelmista. Ja ennen kaikkea Kekkonen kirjoittaa aivan omalla tyylillään, kuvaa uskomattoman hienovireisesti arkeen punoutuvia merkityksellisiä hetkiä ja kaikin aistein välittyviä kokemuksia.

Vieraat on esineenäkin kaunis kuin helmi. Elina Warsta on todellinen taiteilija, ja Vieraiden kansiin on panostettu erityisen paljon: kauniiden kansipaperiden alla on yhtä ihanat ylivetokannet, joissa toistuu kuva kahdesta kuumailmapallosta – tällä kertaa erilleen ajautuneina.

Syksyn odotetuimmat (täydentyvä postaus)

Tiedän: omenakukat eivät ole vielä edes nupullaan, mutta odotan jo syksyn kypsyvää satoa, elokuisia auringonkukkapeltoja ja kuumailmapalloja kirkkaalla syystaivaalla. Kevät on ihmisen parasta aikaa, mutta syksy vähintään yhtä ihanaa, varsinkin kun kiinnostavia kirjoja ilmestyy juuri syksyllä erityisen paljon.

En ole pitkään aikaan tehnyt "sesonkilistoja", mutta niitä on kiva lukea toisten blogeista ja nyt sain kipinän tehdä itsekin taas sellaisen. Ainahan kirjasyksy on ihana, mutta nyt tuntuu olevan tulossa aivan erityisen paljon kiehtovaa ja kiinnostavaa.

Vasta muutama kustantamo on tähän mennessä julkaissut syksyn kirjakataloginsa, joten täydennän tätä postausta kevään mittaan uusilla kirjoilla. Olen saanut etiäisiä ainakin eräästä Atenan esikoisromaanista, ja onpa jo kevään 2017 kirjoistakin tihkunut joitakin ennakkotietoja: Joel Haahtelalta ilmestyy silloin uusi romaani!

Varmat ja vakuuttavat

Ensimmäiseksi listaan ne kirjat, jotka luen varmasti – luultavasti heti tuoreeltaan, mutta saatan säästää jonkun kirjan myös tuonnemmaksi, juuri sopivaan lukuhetkeen. Kirjailijat saattavat olla joko vanhoja suosikkejani tai lupaavia esikoisia; joskus vain kirjan aihe on sellainen, että se on pakko lukea. Lista on aakkosjärjestyksessä.

Anna-Lisa Amberg: Piireissä (Siltala, elokuu)

"Ihmisiä ja ilmiöitä Mascha von Heirothin (1871-1934) elämän varrelta." Minulla ei ole aavistustakaan, kuka Mascha v. H. oli, mutta luettuani aikanaan taidehistorioitsija Ambergin kirjan olen varmasti viisaampi. Pelkästään kuvat kirjan kauniista kuvituksesta valokuvineen, kirjeineen ja piirroksineen hurmaavat.

Peter Gardos: 117 kirjettä (Siltala, elokuu)

Unkarilainen elokuvaohjaaja kertoo holokaustista selvinneiden vanhempiensa kauniin rakkaustarinan.

Jyrki Heino: Kelmit (SetS, elokuu)
Pidin Kellarista ja Kellosta, haluan ehdottomasti lukea lisää historiallista dekkaria!

Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi, elokuu)

Romaanit Todistaja Brigitin talossa ja Kuka sinut omistaa koskettivat, ihanaa Aatos ja Sofia -lastenkirjasarjaa unohtamatta. Kirkkaus kuulostaa aiheensakin puolesta erityisen kiehtovalta, se on "aistivoimainen tarina kirjailijasta ja kirjoittamisen pakosta" ja perustuu uusiseelantilaisen Janet Framen elämään.


Helmi Kekkonen: Vieraat (Siltala, syyskuu)

Olen pitänyt kaikesta, mitä Kekkonen on aiemmin julkaissut: novellikokoelmasta Kotiin sekä romaaneista Valinta ja Suojaton. Ennakkotietojen mukaan Vieraat on "kirkas ja kiehtova episodiromaani hetkistä, jotka muuttavat kaiken".


Karl Ove Knausgård: Syksystä ja Talvesta (Like, elokuu ja lokakuu)


Anna Kortelainen: Siemen (Tammi, syyskuu)

Taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen kirjoittaa kerta toisensa jälkeen sellaisista aiheista ja miljöistä, sellaisella tietämyksellä ja herkkyydellä, että kirjat menevät lukulistalleni. Intoni lukea Kortelaisen popularisoimaa taidehistoriaa, mikrohistoriaa ja sukuhistoriaa alkoi jo Virginie!-teoksesta ja Levottomasta naisesta, jatkuen Ei kenenkään maassa, Kivipiirtäjään, Huonon matkailijan päiväkirjaan, Avojaloin... Siemen on katalogin mukaan haikean kaunis, mutta yllättävä kertomus vuoden 1942 Viipurista.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (Atena, syyskuu)

"Rooiboksen Volvo", eli romaani esikoiskirjailijalta, joka osaa kirjoittaa blogimerkintöjäkin niin kauniisti että itkettää. Kolme hyvää syytä odottaa syksyä!


Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945 (Wsoy, lokakuu)

Vastaa siihen nälkään, jonka Jens Andersenin Astrid Lindgren -elämäkerta Tämä päivä, yksi elämä herätti.

Kate Morton: Salaisuuden kantaja (Bazar, syyskuu)

Kate Mortonin romaanit ovat eräänlaisia aikuisten satuja, joihin on ihana uppoutua. Pidin paljon Hylätystä puutarhasta ja Kaukaisista hetkistä, jonkin verran myös Paluusta Rivertoniin, ja alkukielistä kirjaa on kehuttu ainakin Nenä kirjassa -blogissa.

Haruki Murakami: Miehet ilman naisia (Tammi, syyskuu).

Seuraavaksi japanilaiskirjailijalta on luvassa novelleja, yhdistelmä surumielisyyttä, huumoria ja fantasiaa.

Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus, elokuu)

Olen lukenut kirjoittajalta aiemmin lyhyempiä tekstejä, muun muassa Rakkaani, romaanihenkilö -kokoelmasta, jossa lukijat kertovat suhteestaan kirjalliseen suosikkihahmoonsa. Tässä kohtaa on pakko mainita myös se, että Gummeruksella on loistava vainu kiinnostavien ja taitavien esikoiskirjailijoiden suhteen: Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, Anni Kytömäen Kultarinta...

Asko Sahlberg: Pilatus (Like, syyskuu)

Salla Simukka ja Saku Heinänen: Sisarla (Tammi, lokakuu)

Tarina ystävyydestä ihmeellisessä puutarhassa, jossa asustavat tuulikeijut, unenkutojat ja kyselijäkukkaset. Kuulostaa kirjalta, josta sekä minä että alakouluikäiset tyttäreni tykkäisivät.

Vera Vala: Milanon nukketeatteri (Gummerus, kesäkuu)

Viides Arianna de Bellis -dekkari olisi ihana lukea tuoreeltaan kesäkuussa. Sitä ennen pitää kuitenkin lukea sarjan neljäs osa, viime vuonna ilmestynyt Tuomitut...


Hanna Weselius: Alma!
"Rihmastomainen, moniaalle kurkottava romaani taiteesta, nykymaailmasta ja niistä kriteereistä, joilla ihmisyyttä ja naisen arvoa yhä mitataan." Kirjan vuoden 2015 -kirjoituskilpailun voittaja.

Kovasti kiinnostavat 

Tähän listaan ne kirjat, jotka kyllä kiinnostavat, mutta koska kaikkea ei ehdi ikinä lukea, jää vähän sattuman varaan, luenko näitä vai en. Näistä kirjoista päätyvät luettavakseni varmimmin sellaiset, joiden kanssa törmäämme kirjaston uutuushyllyllä tai joita joku kriitikko, kanssabloggari tai ystävä lämpimästi suosittelee. Osan luen melko varmasti, mutta hitaasti: esimerkiksi kirjasarjan edellinen osa saattaa olla vielä lukematta. (Ihan kaikkia kiinnostavia en tietenkään pysty tähänkään listaamaan – ja apua, osa katalogeista on tosiaan vasta tulossa!)

Muriel Barbery: Haltiaelämää (Gummerus, syyskuu)

Romaani kahdesta tytöstä, joista toinen osaa puhua puille, kukille ja linnuille ja toinen soittaa ylimaallisen kauniisti.

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (Gummerus, syyskuu)

2000-luvun satuja, jotka kertovat tapahtumista lauseen "...ja sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" jälkeen. Kirja on kuvitettu Yoko Shimizun kauniilla piirroksilla.

Tuula Karjalainen: Tyko Sallinen. Suomalainen tarina (Tammi, lokakuu)

Maja Lunde: Mehiläisten historia (Tammi, elokuu)

Vuosiin 1857, 2007 ja 2098 sijoittuva romaani mehiläisistä ja siitä kun niitä ei enää ole.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa (Gummerus, elokuu)

Suomeen ja Thaimaahan sijoittuva esikoisromaani.

Hannu Mäkelä: Muistan. Vapaus (Tammi, syyskuu)
Otavan aika on minulta vielä lukematta, mutta varmasti luen sen vielä, samoin kuin Mäkelän muistelmasarjan syksyllä ilmestyvän uusimman osan. Vapaus tarkoittaa tietenkin siirtymistä Otavan leivistä vapaaksi kirjailijaksi.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, syyskuu)
Japanilaiskirjailijan romaani "muistin hauraudesta ja matematiikan kauneudesta".

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu (Bazar, kesäkuu)
1900-luvun alkuvuosikymmeniin ja nykyajan Englantiin sijoittuva romaani, jossa toivon olevan samaa taikaa kuin Kate Mortonin teoksissa.

J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina (Wsoy, syyskuu)
Englantilaisen fantasiakirjailijan ja kielitieteilijän versio Kalevalan traagisesta tarinasta.

Tuula-Liina Varis: Huvila (Wsoy, lokakuu)
Vuoteen 1929 sijoittuva romaani, jonka kuvauksesta tulee mieleen Ilmari Kiannon – tai pikemminkin hänen vaimojensa – elämä. Saa nähdä, olinko oikeilla jäljillä.

Lukemista lapsille

Jo aiemmin mainitsemani Salla Simukan Sisarlan ohella minua kiinnostavat syksyn lasten- ja nuortenkirjoista ainakin

Matkat mielikuvituksen maailmoihin: 

Paula Noronen ja Oili Kokkonen: Tagli ja Telle. Tehtävä sirkussaarella (Tammi)

Lastendekkarisarjan avaus.

Sari Peltoniemi ja Paula Haapamäki: Taivazalan joutsen (Tammi)

Avainkantaja-trilogian ensimmäinen osa.

Tarinoita nuorille:

Juuli Niemi: Et kävele yksin (Wsoy)

Aiemmin runoja, proosarunoja ja novelleja julkaisseen kirjailija-käsikirjoittajan ensimmäinen nuortenromaani. "Kaksi erilaista maailmaa ja ensimmäinen rakkaus".

John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle: Let it Snow (Wsoy)

Kolme talvista rakkaustarinaa, joissa kaikissa lumisade vaikuttaa pariskuntien kohtaloihin.

Tammen takuuvarmat sarjakirjat: 

Timo Parvela: Ella ja kaverit rakentavat ihmekoneen 

Sinikka ja Tiina Nopola, Christell Röns: Risto Räppääjä ja pullistelija 

Sinikka Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja Heppa Huoleton 

Listani on luonnollisesti täysin subjektiivisia, ja jotta löytäisit omat suosikkisi, kurkkaa kustantamojen katalogeihin: Gummerus, Siltala, Tammi, Wsoy, Bazar, SetS.

Tuula Arkio: Jyviä nokkimassa

Tuula Arkio: Jyviä nokkimassa.
Siltala 2015, 335 sivua.

Ajattelin niitä kolmea vuosikymmentä, jotka olin työskennellyt Ateneumissa, myös sitä seitsemänkymmentäluvun melskeissä esitettyä väitettä, että me taidehistorioitsijat ja museoväki elimme taiteilijoiden siivellä, että me saimme leipämme taiteentekijöiden työstä, ettei meillä olisi yhtään mitään ilman heitä. Meillä museolaisilla oli ollut aivan toisenlainen käsitys: me olemme halunneet työskennellä taiteen ja taiteilijoiden puolesta, välittää taiteen merkityksiä suurelle yleisölle.

Nykytaiteen museo Kiasman pitkäaikainen johtaja ja taidehistorioitsija Tuula Arkio (s. 1943) kertoo muistelmissaan opiskeluistaan ja ensiaskelistaan työelämässä, matkoistaan ja ystävistään, kollegoistaan ja lukuisista tunnetuista nykytaiteilijoista, joihin työ muun muassa ARS-näyttelyiden kuraattorina hänet tutustutti. Jyviä nokkimassa -kirjassa on muistelmille ominaisesti varsin yksityiskohtaistakin kerrontaa eri tapahtumista osakunnan juhlista suuren luokan kansainvälisiin näyttelyihin sekä runsaasti nimeltä mainittuja henkilöitä. Kokonaisuus onkin paikoin hivenen puuduttava, mutta avaa mielenkiintoisen kurkistuskulman nykytaiteen ja museoiden maailmaan, jonka itse tunnen vain näyttelyvieraan näkökulmasta.

On kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, kuinka Arkio ja hänen kollegansa päättivät ohittaa gallerioiden välikädet ja ottaa suoraan yhteyttä niihin taiteilijoihin, joiden töitä he halusivat Nykytaiteen museon näyttelyihin. Kaksikon strategiana oli kirjoittaa etukäteen kiinnostaville taiteilijoille ja kertoa, milloin he olisivat näiden kotiseudulla – Hollannissa, New Yorkissa, Italiassa... – ja hotelliaamut alkoivat kaupungissa asuvien taiteilijoiden puhelinnumerolistan läpikäymisellä ja tarkan reittikartan suunnittelulla. Monesta muustakin seikoista käy ilmi paitsi Arkion intohimoinen omistautuminen työlleen myös se, miten erilaiset käytännöt ja tekniset muutokset ovat muokanneet museo- ja taidealan asiantuntijoiden työnkuvia Arkion pitkän uran aikana.

Steven Holl: Kiasman galleriatiloja. Akvarelli 1993. Omistaja Tuula Arkio. Kuva Kansallisgalleria/Hannu Pakarinen. Jyviä nokkimassa -kirjan takalehden kuvitusta.

Minua kiinnostivat erityisesti myös kuvaukset Arkion nuoruus- ja opiskeluajoista sekä uran alkuvaiheista Ateneumin taidemuseon palveluksessa. Noista ajoista välittyy kuva paitsi ja osallistumisen ilosta ja aktiivisuudesta, myös siitä, miten taidealalla niin keskeiset verkostot alkoivat solmiutua.

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia.
Suomentanut Anja Pikkupeura.
Siltala 2015, 218 sivua.

Emma Asotovna sai diagnoosin "monipesäkkäinen bakteeritulehdus". Itse hän toki tiesi, että noiden märkäpesäkkeiden kautta hänestä oli poistunut sisuksissa kasvateltu paha vävynpölvästiä kohtaan. Märkäpesäkkeet puhkaistiin niiden kypsyttyä, ja iho parani pian, mutta Emma Asotovna piti vielä pari viikkoa siteitä sormissaan antaakseen Sergon ja pikkutyttöjen keskinäisen rakkauden voimistua.

Uusin Ulitskaja pitää aina lukea, eikä venäläiskirjailijan teosten suomennosten houkuttelevutta ainakaan vähennä se, että niissä on kaikissa upeat, Kirsikka Männyn suunnittelemat kannet. Tyttölapsia-novellikokoelman kantta koristaa pioneeritytön letti punaisine lettinauhoineen.

Kokoelma sisältää kaksi kertomussikermää, 'Tyttölapsia' ja 'Lapsuus -49', ja sikermien sisällä novellit kietoutuvat toisiinsa enemmän tai vähemmän tiiviisti. Siinä mielessä Tyttölapsia muistuttaa muutama vuosi sitten suomennettua Naisten valheet -teosta, jossa myös on sekä romaanin että kertomuskokoelman piirteitä. 'Tyttölapsia'-sikermä kattaa valtaosan kirjasta – 'Lapsuus -49' -osiossa on yhtä monta kertomusta, mutta paljon lyhyempiä.

Ulitskaja kirjoittaa tavallisista ihmisistä neuvostoliittolaisen systeemin rattaissa ja tuo esille valtion sisällä elävien kansojen kirjon. Puhetapa voi olla armenialainen ja päivällinen gruusialaisesti maustettu, ja juutalainen lääkäri hymyilee kaksostyttöjen nahinan tuodessa hänelle mieleen Jaakobin ja Eesaun. Vanhat kansanuskomukset ohjaavat toimintaa vähintään yhtä vahvasti kuin Kremlistä tulleet ukaasit. Veri on vettä sakeampaa, ja sukusiteet ovat vahvat.

Suosikkihahmojani olivat kaksoset Viktorija ja Gajane sekä heidän isoäitinsä Emma Asotovna, jolla on vaistoa, lämpöä ja elämänviisautta, mutta joka antaa vain hengenhädän mennä hierarkiassa päivällisen edelle. Kaksossiskosten tarinassa kipunoi rakkaus ja mustasukkaisuus, läheisyys ja etäisyys. Ulitskaja kirjoittaa niin, että traagisissakin kohtaloissa on humoristinen vivahde.

Muissa blogeissa sanottua: Kirjapolkuni, Kirjan jos toisenkin, Kirjojen keskellä, Ullan luetut kirjat, Raijan kirjareppu.

Petri Karonen: Pohjoinen suurvalta & Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona

Petri Karonen: Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521-1809.
SKS 2014 (4., uudistettu painos), 552 sivua. 

Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632.
Siltala 2014, 321 sivua.

Esimoderni aikakausi (noin vuodet 1500-1800) eivät ole koskaan olleet mielestäni se kaikkein kiinnostavin periodi historiassa. Koulun historiantunneilla tuota aikakautta, tai osaa siitä, kutsuttiin muistaakseni renessanssiksi, mutta sittemmin olen oppinut, että renessanssi on pikemminkin taidehistoriallinen termi ja oikeampaa olisi puhua esimerkiksi varhaismodernista tai esimodernista kaudesta. Jos olisin historiantutkija, keskittyisin 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, ja tuota ajanjaksoa edeltävät vuosisadat ovat alkaneet kiinnostaa siinä mielessä, että niistä voi hahmottaa modernin maailman ja ihmiskuvan syntyyn johtaneita kehityskulkuja. Kuten Kustaa II Aadolfista ja 1600-luvun Suomesta palkitun tietokirjan kirjoittanut Suomen historian dosentti Mirkka Lappalainen asian ilmaisee: 

"Elettiin äärimmäisten ristiriitaisuuksien aikaa: kurjuuden ja yltäkylläisyyden, tuhon ja kukoistuksen. Uskonsotien keskellä elävät ihmiset odottivat viimeistä taistelua tietämättä, että maailma ei ollut loppumassa. Jyrinä tarkoitti uuden ajan alkua, kääntymistä kohti hiljalleen muotoutuvaa modernia Eurooppaa."

Suomen historian professori Petri Karosen Pohjoinen suurvalta antaa erinomaisen yleiskuvan Suomen ja Ruotsin yhteiskunnallisista oloista, politiikasta, taloudesta sekä valtakunnan rajoista ja niiden muutoksista vuosina 1521-1809. Karosen kirja on nimenomaan tietokirja, hyvin yleistajuinen ja karttoineen ja taulukoineen myös havainnollistava, eikä teoksessa leikitellä tyylillisillä tai kerronnallisilla ratkaisuilla. Kirja noudattaa perinteistä, hyväksi havaittua jäsennystä, jossa liikutaan sekä teemaattisella että kronologisella akselilla. Tarkastelun alkupisteeksi valittu vuosi 1521 oli vuosi, jona Kustaa Vaasa nousi Ruotsin valtaistuimelle. Karosen mukaan Ruotsi ei ollut valtio sanan varsinaisessa merkityksessä ennen Kustaa Vaasan valtakautta, vaan "epäyhtenäinen ja epäitsenäinen maakuntien ja keskenään kilpailevien ryhmittyminen taistelukenttä". Karosen näkökulma ja kirjan punainen lanka on nimenomaan Ruotsin suurvallan menestystarina ja erityisesti Suomen asema tässä kuviossa. Siksi Pohjoisen suurvallan aikajanakin katkeaa vuoteen 1809, jolloin Suomi liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa.

Mirkka Lappalaisen Tieto-Finlandiallakin palkittua Pohjolan leijonaa oli erityisen antoisaa lukea rinnan Pohjoisen suurvallan kanssa, sillä siinä tarkastelukulma tarkennetaan Ruotsin ja Suomen historiassa vuosiin 1611-1632 ja valokeilaan nostetaan kyseisinä vuosina hallinnut kuningas Kustaa II Aadolf (1594-1632). Lappalaisen mukaan Kustaa II Aadolfin valtakausi oli Suomelle käännekohta, jonka aikana Ruotsin valtakunnasta sisällissodan vuosi lähes irtautunut periferinen maankolkka kytkettiin tiiviimmin osaksi suurvaltaa. Lappalaisen kirjan fokuksessa ovat erityisesti sodat Venäjää ja Puolaa vastaan, joiden vuoksi itäiseen Suomeenkin kohdistui enemmän huomiota ja odotuksia – Suomen kohtaloksi jäi tuottaa sotilaita taisteluihin sekä verovaroja kuningaskunnan kirstuun. 

Lappalainen kirjoittaa vetävästi, ja Pohjolan leijona onkin lajityypiltään ja tyyliltään enemmän kerronnallinen elämäkerta tai historiallista asiaproosaa kuin tietokirjallisuutta. Silti faktat ja lähdeviitteetkin ovat ammattihistorioitsijan tekstissä luonnollisesti kohdallaan. Kirjassa on myös upea nelivärikuvitus: valokuvia aikakauden esineistä museoiden kokoelmissa, aikalaistaiteilijoiden maalauksia ja kuvia tapahtumapaikoilta.

Suosittelen sekä Pohjoista suurvaltaa että Pohjolan leijonaa kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille. Ensiksi mainittu kirja vaatii pitkää lukuaikaa ja sulattelua, ja sitä voi halutessaan lukea myös sieltä täältä hakuteoksen tapaan. Jälkimmäiselle kirjalle taas kannattaa varata pidempi yhteinäinen lukaika siltä varalta, että ei malta laskea kirjaa käsistään ensimmäisten sivujen jälkeen.


Osallistun Pohjolan leijonalla Elämäkertahaasteen Minihaasteen kohtaan "Historiallisen henkilön elämäkerta (elänyt ja kuollut ennen 1900-luvun alkua)"

Arne Nevanlinna: Arne

Arne Nevanlinna: Arne
Siltala 2014.

Arne Nevanlinnan Arne on riemastuttava kirja. Se on elävästi ja leikkisästi kirjoitettu muistelma tai omaelämäkerta, joka tempaa mukaansa kirjailija-arkkitehdin yli 86 vuoden aikajänteen kattavaan elämään. Sattuneesta syystä* halusin tarkistaa, mihin kategoriaan teos virallisesti kuuluu, ja kuulemma Arne on sekä kustantajan katalogissa että kirjakaupan hyllyssä luokiteltu tietokirjallisuudeksi. Tätä tulkintaa tukevat kyllä muun oikeiden nimien käyttö henkilöistä ja kirjaan sisällytetyt autenttiset valokuvat. Faktan ja (auto)fiktion välinen raja on häilyvä, mutta lukijan pettämättömällä auktoriteetilla voin vakuuttaa, että Arne on vähintään yhtä totta kuin muutkin muistelmat!

En muista, milloin viimeksi olisin nauranut niin paljon kirjan ääressä kuin Arnea lukiessa. Nevanlinnan huumori on kuivakkaa, itseironista ja toisinaan viiltävää, eikä hän epäröi sanoa suoraan mielipidettään aikalaisistaan, ovat nämä sitten vielä elävien kirjoissa tai eivät. Ja miksi epäröisikään?

Kulttuurisuvut ovat kiehtovia. On mielenkiintoista, miten jotkut erityiset kyvyt kulkevat tietyissä suvuissa; osittain ehkä geeneissä, mutta pitkälti varmasti myös sitä kautta mitä asioita ja taipumuksia perheissä arvostetaan ja tuetaan. Arne Nevanlinnan suvussa on erityisen paljon matemaattisesti lahjakkaita, tieteentekijöitä ja lääkäreitä. Suvun tunnetuin jäsen* lienee juuri Arnen isä, matemaatikko Rolf Nevanlinna, jonka tieteellisiin saavutuksiin en piintyneenä humanistina ole tutustunut, mutta joka taisi kuulua Elsa Enäjärven ja Martti Haavion tuttavapiiriiin - muistelen Rolf Nevanlinnan nimen vilahdelleen Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin -teoksen sivuilla. Arne Nevanlinna kertoo muistelmissaan paitsi omasta lähipiiristään, myös vanhemman polven Nevanlinnoista mukaan lukien teorian siitä, mitä kautta matemaattinen geeni tuli sukuun, sekä sukunimen taustasta.

Arnen tekstistä huokuu ulkopuolisuuden tunne; hän ei täysin solahtanut niihin odotuksiin, joita suvun pojille ja nuorille miehille asetettiin. Esimerkiksi arkkitehtuuria pidettiin liian boheemia opiskelualana ja elämänurana, mutta oli sentään jotenkin hyväksyttävää, koska sitä opetettiin Teknillisessä korkeakoulussa. (Sosiologiaa Arne Nevanlinnan isä sen sijaan piti täysin huuhaa-tieteenalana, ja Arne toteaa tulleensa myöhemmin samaan tulokseen.) Myös arkkitehtipiireissä Arne oli outo lintu, jota epäiltiin maolaiseksi. Lapsuudenkodissaan Arne koki olensa isänsä silmissä veljiään vähäpätöisempi ja ahdistui jännitteestä ja surusta, jota isän avioliiton ulkopuolinen suhde aiheutti kodin vanhempien väliseen suhteeseen ja koko kodin ilmapiiriin.

Nevanlinnan korostaa sattuman merkitystä ja sitä, miten pienetkin yksityiskohdat voivat yllättäen muuttaa tapahtumien suuntaa. Arnen sivuilta huokuu elämänviisaus, ja kirjan loppu herkistää ironisesta etäännytyksestä huolimatta.


*Muistakaa Blogistanian vuoden 2014 parhaat kirjat -äänestys ensi maanantaina 26.1!

*Siis tunnetuin tähän mennessä. Kuka tietää, mitä lahjakkuuksia nuoresta polvesta kasvaa? ;)

Arnesta on blogannut myös Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja, joka on lukenut koko Nevanlinnan kaunokirjallisen tuotannon, "etunimikavalkadin".

Helmi Kekkonen: Suojaton

Helmi Kekkonen: Suojaton
Siltala 2014, sivua.

Isa istuu villiköynnösten peittämälle kuistille ja vetää polvet rintaansa vasten. Siniharmaan talon edustalla kasvaa omenapuita ja koivuja, huojuen ne taipuvat kylmenneessä tuulessa. Seinää vasten nojaavat syyssateiden pehmentämät tikapuut ja lahoamaisillaan oleva kärrynpyörä, ikkunanpielten valkoinen maali hilseilee. [––]

Isa keinuttaa itseään varovasti ja pysyäkseen hereillä hän ajattelee vuodenaikoja ja vuosia, suljettuja ikkunoita ja näkymättömiä kasvoja niiden takana, sitä mitä täällä on aikaisemmin ollut, kylän eteläisellä reunalla, metsän takana. Kuka tämän talon on rakentanut, mikei se on aikoinaan hylätty. Kymmeniä vuosia sitten se on ollut koti, tulvillaan ihmisiä ja heidän tarinoitaan.


Pidin kovasti Helmi Kekkosen romaanista Valinta (Avain 2011) ja kirjailijan esikoisteosta, novellikokoelmaa Kotiin (Avain 2009) suorastaan rakastin. Oli itsestään selvää, että lukisin myös uusimman romaanin, ja onnekkaasti voitinkin Suojattoman kirjailijan Sivulauseita-blogissaan pitämässä arvonnassa (suosittelin kommentissani Kekkoselle luettavaksi Johan Bargumin Syyskesää, koska se on niin hyvä, niin tähän hetkeen ja koska Bargunin pienoisromaani toi mieleeni Kekkosen Valinnan).

Helmi Kekkosen kirjat ovat minulle syksyn kirjoja. Ne ovat tunnelmaltaan jotenkin utuisia ja haikeita, niissä on paljon harmaan sävyjä, hyvästijättöjä, menetyksiä - ja toisaalta myös sellaista lempeyttä ja kodikkuutta, jota on sateisissa illoissa ja villasukissa. Kotiin ja Valinta ovat surumielisyydestä huolimatta lempeitä kirjoja, niissä on turvallista arkisuutta, vaikka ihmissuhteet olisivatkin kiertyneet monelle mutkalle. Suojaton on edeltäjiään rosoisempi ja kipeämpi romaani. Se kertoo Isasta, hiljaisesta tytöstä josta kasvaa nuori nainen, jonka suusta sanat eivät tule. Romaani kertoo myös Isan perheestä ja läheisistä, jotka haluaisivat suojata herkkää tyttöä, jolla ei ole tukenaan sanojen muuria. Suojaton on romaani rakkaudesta ja haavoittuvuudesta.


Helmi Kekkonen on kielen taituri ja tunnelmien luoja, mutta myös taitava ihmisten ja heidän välisten suhteiden kuvaaja. Äidinrakkaus ja äidin ja tyttären suhde olivat teemoina jo aiemmissa teoksissa, ja nyt aiheessa on mukana uudenlaista viiltävyyttä ja syvyyttä. Jälleen kerran myös talot ja maisemat ovat tärkeitä. Isan tarina on samalla kertaa sumuisen arvoituksellinen ja repivän tarkka, romaanin kieli lumojaa ja keinuttaa lukijan mukaansa.

Muissa blogeissa sanottua; Kirjojen kamari, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Mari A.n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjava kammari,

Riitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta

Kannen kuvassa Helene Scherfberckin maalaama muotokuva ystävästään Ada Thilénistä, Nuori nainen koivujen alla (1891).

Riitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta
Helene Schjerfbeck, Ada Thilén, Helena Westermarck ja Maria Wiik. 
Siltala 2014, 141 sivua.

Taidehistorioitsija Riitta Konttinen on jälleen julkaissut kiehtovan teoksen. Viime syksynä ilmestynyt Onnellista asua maalla tutustutti lukijat Tuusulanjärven taiteilijayhteisöön, ja hiljattain julkaistu Taiteilijatoveruutta puolestaan kertoo neljän kultakauden naistaiteilijan työstä ja ystävyydestä. Helmikuussa luin Harriet Weckmannin Kynällä vai siveltimellä -elämäkerran Helena Westermarckista, Maria Wiikin työt ovat jääneet mieleen ja tiesin hänen olleen Schjerfbeckin ystävä, mutta Ada Thilénistä ja hänen taiteestaan minulla ei ollut mitään mielikuvaa. No, nyt on, sillä Konttisen kirjassa on runsas nelivärikuvitus. Ihastuin esimerkiksi Thilénin öljymaalaukseen Lukeva tyttö.

Schjerfbeck (1862-1946), Thilén (1852-1933), Westermarck (1857-1938) ja Wiik (1853-28) elivät ja tekivät taidetta aikana, jolloin tyttöjen ja naisten kouluttaminen, työurasta puhumattakaan, ei ollut itsestäänselvää. Yliopisto-opintoihin haikailevien harvalukuisten naisten piti hakea keisarilta "vapautusta sukupuolesta", eikä tuota vapautusta suinkaan aina myönnetty. Taidekoulutus oli kuitenkin yksi niistä harvoista aloista, joita ei oltu (keksitty!) kieltää naisilta. Piirustuskoulun ateljeet alkoivatkin Suomen taiteen kultakauden edellä täyttyä naispuolisista opiskelijoista, joskin monen lahjakkaankin naisen taiteilijanura yhä katkesi avioitumiseen ja perheen perustamiseen. Konttisen kuvaamat ystävykset pysyivät kaikki läpi elämänsä naimattomina, mutta heidän taiteilijantiensä ei ollut suinkaan vailla vaikeuksia ja esteitä. Kaikki ovet eivät olleet naisille avoimia edes boheemissa Pariisissa, ja henkilökohtaiset vaikeudet, kuten sairaudet ja köyhyys, piinasivat etenkin Schjerfbeckiä.

Taiteilijanaiset olivat lähtöisin helsinkiläisistä sivistyneistökodeista, ja perheen isän varhain menettäneitä Schjerfbeckejä lukuunottamatta he olivat kaikki myös hyvin toimeentulevia. He tutustuivat toisiinsa Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun antiikkiluokalla ja Adolf von Beckerin yksityisakatemiassa. He opiskelivat myöhemmin samaan aikaan myös muun muassa Pariisissa - toki harvemmin kaikki neljä olivat samassa paikassa ja välillä ystävyyden säikeet kulkivat vahvempina vaikkapa kahden tai kolmen ystävyksen välillä. Ystävyys kesti kuitenkin ajoittaiset keskinäisen kateuden puuskat, erilaiset elämäntilanteet ja pitkätkin etäisyydet, väillä lämmeten, välillä viileten.

Istuin tänään tulen ääressä ja ajattelin vanhoja aikoja, kun sinun kirjeesi tuli - kiitos siitä, ja saat nyt nähdä, että vastaan heti - kuka tietää milloin rauhallinen hetki jälleen tulee. Niin, on paljon mitä tiedät - ja paljon, mitä et tiedä. (Ote Helen Schjerfbeckin kirjeestä Ada Thilénille.)

Taiteilijatoveruutta on tiivistä, runsaasti tietoa, anekdootteja ja yksityiskohtia sisältävää tekstiä, jota runsas taide- ja valokuvakuvitus keventää. Naistaiteilijoiden ystävyys ja kunkin elämänkulku on kehys, jonka sisällä Konttinen kertoo paljon myös aikakauden aatteista, taidesuuntauksista ja ilmapiiristä. Siten Taiteilijatoveruutta on vaatimattoman kuuloista sivumääräänsä rikkaampi teos, joka herättää utelijaisuuden tietää ja nähdä lisää käymällä vaikka Sinebrykoffin taidemuseon Naisten matkassa -näyttelyssä.

Taiteilijatoveruutta on luettu myös Ilselässä.

Riitta Konttinen: Onnellista asua maalla

Riitta Konttinen: Onnellista asua maalla
Tuusulanjärven taitelijayhteisö
Siltala 2013, 367 sivua.

Onnellista asua maalla -teoksessa yhdistyy monta kiehtovaa aihepiiriä: taide- ja kulttuurihistoria, perhe-elämän, avioliittojen ja ystävyyssuhteiden kuvaus, kollegiaalisuus ja yhteisöllisyys lahjakkaiden kuvataiteilijoiden, säveltäjien ja kirjailijoiden välillä sekä upeat miljööt, yksinkertaiset mutta kauniit kodit mahtavissa Tuusulanjärven maisemissa. Kirjan päähenkilöt ovat ennalta tuttuja taiteellisen tuotantonsa ja elämäkertojen sekä kirjekokoelmien kautta: Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofeldt, Pekka ja Maija Halonen, Jean ja Aino Sibelius, Eero ja Saimi Järnefelt sekä runoilija ja näytelmäkirjailija J. H. Erkko. Taidehistorioitsija Riitta Konttisen tuoreessa teoksessa heitä tarkastellaan ennen muuta suhteessa toisiinsa ja taloihin – Aholaan, Halosenniemeen, Ainolaan, Suvirantaan ja Erkkolaan – jotka toimivat niin koteina, kohtaamispaikkoina kuin ateljeinakin.

Perinteisesti Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä puhuttaessa on tarkoitettu ennen muuta miehiä: kirjailija-Ahoa, taitelija-Eero ja säveltäjä-Sibeliusta, mutta Konttinen nostaa esiin myös monin tavoin lahjakkaat ja ansoituneet puolisot, joista oikeastaan vain Venny Soldan-Brofelt on enemmän tunnettu myös omista taiteellisista ja kirjallisista töistään. Saimi Järnefelt, omaa sukua Swan (samaa sisarusparvea kuin satukuningatar Anni Swan) oli näyttelijä, mutta hän jätti uransa taka-alalle perustettuaan perheen Eero Järnefeltin kanssa. Eero Järnefeltin Aino-sisar avioitui Jean Sibeliuksen kanssa, vaikka myös myöhemmin Vennynsä vihille vienyt Juhani Aho oli ollut Ainoon rakastunut. Pekka Halosen vaimolle Maijallekaan ei riittänyt pelkkä taloudenpito elämäntehtäväksi vaan hän kaipasi "laajempaa henkistä liikkuma-alaa", jota hän löysi pianonsoitosta ja käännöstöistä, joista jälkimmäisillä oli ajoittain suurikin merkitys perheen elatuksen kannalta.

Vaikka taiteilijayhteisön avioparit uskoivatkin tasa-arvoon ja molempien sukupuolten oikeuteen toteuttaa itseään ja lahjakkuuttaan, lankesi päävastuu arjesta ja talouden- sekä lapsenhoidosta aina lopulta naisten harteille. Tässä suhteessa Tuusulan taiteilijavaimot olivat samassa veneessä, vaikka toinen saattoi elää harmonisemmassa avioliitossa kuin toinen ja kolmas saattoi toteuttaa omaa taiteilijankutsumustaan helpommin kuin neljäs. Naiset tukivat toisiaan arjessa ja lähtivät joskus yhdessä käymään teatterissa tai konsertissa Helsingissä, reippaan yhteisen kävelymatkan rautatieasemalta koteihin ollessa melkein paras osa matkaa. Kodeissakin musiikki ja näytteleminen, "kotiteatteri", olivat luontevia yhdessäolon muotoja. Lapset pyörivät mukana touhuissa ja heidän kasvatukseensa, myös taidekasvatukseen ja esteettisen tajun kehittymiseen kiinnitettiin erityistä huomiota.

Olen käynyt kaikissa Tuusulanjärven taiteilijakodeissa paitsi nykyään(kin) yksityiskotina toimivassa Suvirannassa, ja Konttisen kirja kertoi paljon sellaista kiinnostavaa taustatietoa esimerkiksi talojen rakennusprojekteista, joita en ollut opastetuilla kierroksilla kuullut ja joita varmasti tulevilla taiteilijakotivierailuillani muistelen. Viime kesänä kävin Erkkolassa katsomassa iki-ihanan Martta Wendelinin kuvituksista kootun näyttelyn ja ihastelin etenkin yläkerran pienten kamarien tunnelmaa, mutta runoilija itse on ollut minulle aiemmin tuttu lähinnä kirjallisuuspalkinnon nimestä – nyt tiedän enemmän tuosta rakkaudessaan useaan kertaan pettyneestä miehestä.

Ainolassa olen käynyt yli kymmenen vuotta sitten enkä vierailusta paljoakaan muista, mutta vierailut Aholassa ja Halosenniemessä ovat tuoreessa muistissa. En tiedä, millainen Ahola oli ennen viimeisintä remonttia, mutta ainakaan nykyään talossa ei valitettavasti ole juuri vanhan ajan henkeä ja autenttisuutta jäljellä. Toisaalta juuri siksi Aholassa on helppo ja mukava vierailla lasten kassa: alkuperäisiä pintamateriaaleja ei tarvitse varoa ja taideteoksetkin ovat turvallisesti vitriineissä.

Halosenniemi on kuitenkin Tuusulanjärven taloista hurmaavin, koska siinä on alkuperäiset lankkulattiat ja paljaat jykevät hirsiseinät. Melkein voi kuvitella Pekka Halosen maalaamassa suurista ikkunoista tulvivassa valossa ja Maijan soittamassa pianoa, lasten leikkiessä omiaan.

Onnellista asua maalla on ihana kirja, jota voisi vaikka vain katsella, niin kauniita ovat kuvat Järnefeltin, Halosen ja Soldan-Brofeltin taiteesta, taiteilijakotien interiööreistä ja autenttiset valokuvat taiteilijoista työssään tai naapureista yhdessä pihamaalla lapsineen. Myös tekstiä lukee ahmien, sillä taloilla asukkaineen on kiehtovat tarinansa ja historiansa. Ehkä kiinnostavinta ovat juuri ne erilaiset ystävyys-, rakkaus- ja sukulaisuussuhteiden säikeet, jotka asukkaita yhdistivät, ja ne polut, joita pitkin kuljettiin ystävän luo juttelemaan, toisen takkatulen ääreen.

Pidin kirjan selkeästä jäsennyksestä, jonka ansiosta niin kodit kuin asukkaastkin tulevat vuorollaan esitellyiksi (ja ne ovat myös myöhemmin kirjaa selatessa helposti löydettävissä) ja erilaiset teemat, kuten arki ja juhla sekä politiikka ja aatteet, saavat omat osionsa alalukuineen.

Ateneumin Järven lumo -näyttely, joka kertoo taiteilijayhteisön elämästä teoksin, esinein ja valokuvin on avoinna yleisölle 9.2.2014 asti. Riitta Konttinen on kuratoinut näyttelyn yhdessä Anna-Maria von Bonsdorffin kanssa.

P.S. Inspiroivien taiteilijamiljöiden ystäville suosittelen lämpimästi myös aiemmin tänä vuonna ilmestynyttä kirjaa Haltiakuusen alla – suomalaisia kirjailijakoteja.

Stefan Moster: Rakkaat toisilleen

Stefan Moster: Rakkaat toisilleen
Lieben sich zwei, suom. Helen Moster.
Siltala 2013, 439 sivua.

Ines juoksee ja juoksee, kunnes pisteestä tulee pieni ihminen, joka seisoo vedenrajassa katse ulapalle päin, niin kuin joku menneisyyden maalari olisi voinut kuvitella kaiken mielessään, ylhäällä iso harmaa taivas joka vaihtuu sujuvasti harmaaksi mereksi jossa on alhaalla vähän sinistä, sen alla kapea kaistale merenvaahtoa rajaviivana rantaan, maalauksen alaosaan, johon Jumala panee rakkaansa pystysuoraan oikeaan kosmiseen asentoon.

Ines on nainen, joka kaipaa asumaan meren äärelle mutta tyytyy asuntoon Hampurissa, jonka ikkunasta avautuu näkymä edes suurelle joelle. Päivät kuluvat verkkaisesti oman viinimyymälän tiskin takana. Meren rantaan voi aina tehdä viikonloppuretkiä, mutta meri on oikullinen, ja joskus laskuveden jäljiltä on näkyvissä pelkkää liejua, meren kohistessa saavuttamattomana kauempana.

Daniel on menestyvä rakennussuunnittelun konsultti, jonka pää pursuaa jatkuvasti ideoita, joka katselee rakennuksia ja ihmisiä kiinnostuneena, vaistoaa herkästi ihmisten välisiä tunteita. Mies tuo mielellään töitä kotiin, uuteen moderniin asuntoon, loikoilee sohvalla läppäri sylissä – mutta laittaa koneen heti pois, kun vaimo tulee kotiin.

Ines ja Daniel ovat aviopari, jotka rakastavat toisiaan, nauttivat toistensa läheisyydestä, tuntevat toistensa pienimmätkin eleet. He ovat eräänlaisella vedenjakajalla muutettuaan Danielin työn perässä Hampuriin, Ineksen luovuttua tavoittelemasta kiinnostavaa työtilaisuutta toisaalla. Molemmilla on oma uransa ja työnsä, joka voi näyttäytyä enemmän tai vähemmän hohdokkaana, mutta Ineksellä ja Danielilla on myös yhteinen unelma: he haluavat lapsen. Kun lasta ei ala kuulua, he hakeutuvat hedelmöityshoitohin, jaksavat yrittää, toivoa ja haaveilla yhdessä. Yhteinen haave alkaa kuitenkin myös repiä paria edelleen.

Rakkaat toisilleen on yksi niistä tämän syksyn kirjoista, joita eniten odotin. Avioliitto on yksi kiinnostavimpia aiheita kirjallisuudessa (muiden perhesuhdekuvausten ohella, siskos- ja äitilukuhaasteita lämmöllä muistellen) Romaani on teemoiltaan, kerronnaltaan ja kieleltään kaunis – ei imelällä tavalla kaunis, vaan rosoinen, vähän viiltäväkin, ajatuksia herättävä. Ineksen ja Danielin tarinan rinnalla romaanissa vilautetaan kohtauksia muidenkin pariskuntien elämästä, joihin heidän tarinansa välillä paljastavasti peilautuu.

Moster kuvaa taitavasti sitä, miten parisuhteessa monet asiat kietoutuvat ja solmiutuvat yhteen. Miten lasta ei voi vain hankkia tai tilata, tavoitteli vauvahaavetta sitten millä keinoin hyvänsä. Ineksen ja Danielin suhteessa rakkaus, intohimo, läheisyyden ja toisaalta oman tilan tarve, mustasukkaisuus, pelot ja valheet, kipu ja anteeksianto vetävät pariskuntaa henkisesti yhteen ja erilleen.

Paikoin romaanin kerronta tuntui turhankin yksityiskohtaiselta ja hidassoutuiselta, mutta kerronnan tempo palveli kuitenkin tarinan etenemistä. Käynnit hedelmöityshoitoklinikalla kuvattiin osuvan kliinisesti ja merenrantakohtauksissa puolestaan haistoi meren. Mosterin kerronta on jollakin tapaa viileää, sileää ja etäistä, vaikka kertoja pääsee aivan henkilöiden ihon alle. Tunteet ovat romaanin keskiössä, mutta eivät räiskyvänä draamana vaan kuin pinnan alla tai lasin takana.


Haasteet: Teemamaana Saksa, Avioliittojuonia

Muuta kiinnostavaa:

Stefan Moster puhuu romaanistaan Rakkaat toisilleen Helsingin kirjamessuilla, Aleksis Kivi -lavalla sunnuntaina 27.10 klo 10.30.

Romaanin kääntäjä, kirjailijan vaimo Helen Moster on itsekin kirjailija, jonka esikoisromaani Hylky ilmestyi Avaimen kustantama vuonna 2011.

Tua Forsström: Lokakuun iltana soudin järvelle

Tua Forsström: Lokakuun iltana soudin järvelle
En kväll i oktober rodde jag ut på sjön, suom. Caj Westerberg.
Siltala 2013, 43 sivua.

Keltasaappainen tyttö juoksi pitkin tienreunaa, 
  peruutti sitten vetisiin jälkiinsä varovasti astuen.
Ehkä meissä on paikkoja, joissa emme ole käyneet?
Hän mumisi itsekseen, hän näytti niin onnelliselta,
  keskittyneeltä. Tunnemme vetoa kaikkeen
mikä kätkee salaisuuden, kerron sinulle sitten,
  kun tapaamme. Laskeutuu lempeä valaistus

–katkelma runosta (Keltasaappainen tyttö)

Tua Forsströmin uusin runokokoelma Lokakuun iltana soudin järvelle on ihana. Kirja on, Anders Carpelanin suunnittelemaa ulkoasuaan myöten, pieni helmi. Ei ole vielä lokakuu, mutta elokuun viilenevät illat ja sateiset päivät sopivat myös hyvin kirjan tunnelmiin. Lokakuun illan tunnelmat ovat haikeita mutta kodikkaita, vähän surumielisiä mutta kuitenkin toiveikkaita.

Kokoelman romanttiselta kuulostava nimi viittaa siihen, kuinka runon puhuja soutaa järvelle upottamaan torilta kompostia varten haalimiaan, pakkasessa odottaneita kalanperkeitä. Tiiviissä, vain nelisenkymmentä sivua käsittävässä kokoelmassa ollaan ikään kuin risteyskohdassa, jossa tarkastellaan suhdetta elämään ja läheisiin. Samaan aikaan sävy on kuitenkin seesteinen kuin järven pinta utuisena syysiltana.

Pidän Tua Forsströmin runoista, sillä niiden kuvat ovat konkreettisia olematta liian arkisia tai yksitulkintaisia. Forsströminin säkeet eivät muodosta korkeaa kynnystä niillekään, jotka eivät lue runoja kovin usein, ja kuitenkin niiden takaa avautuu monia merkityksiä. Ihaninta runoissa on kuitenkin se rauha, mitä ne hengittävät.

Suosittelen kirjaa syksyn sateisiin iltoihin. Suloista sunnuntai-iltaa kaikille!

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset
Venäjänkielisestä alkuteoksesta suom. Elina Kahla.
Siltala 2013, 182 sivua.
(Kirja on ilmestynyt aiemmin suomeksi Tammen kustantamana v. 2002)

Alik kiskottiin makuuhuoneesta ja istutettiin nojatuoliin, missä hänet tuettiin joka puolelta tyynyin. Se oli hänen vakiopaikkansa. Muut kiersivät huoneistoa verkkaisesti, naukkailivat hiukkasen ja rupattelivat äänekkäästi. Pöydällä oli jonkun tuomisia: siinä hupeni valtaisa pähkinätortty, vieressä suli jäätelö. Tuntui kuin oltaisiin pikemminkin näyttelyn avajaisissa kuin kuolevan luona.

Yhdysvaltoihin emigroitunut venäjänjuutalainen taiteilija Alik tekee kuolemaa New Yorkissa. Hänen asuntoonsa on kokoontunut varsin boheemi joukko ystäviä, entisiä ja nykyisiä rakastettuja ja hieman satunnaisia vierailijoitakin. Alik on heikossa kunnossa, mutta silti tapahtumien keskiössä ja vahvasti läsnä niin kuluvassa hetkessä kuin läheistensä muistoissa. Kesken surun ja sairauden tulee uutinen vallankumouksesta Venäjällä: vanha kotimaa on myllerryksen tilassa, jälleen kerran, ja yksi jos toinenkin amerikkalaistunut venäläinen tuntee napanuoran entiseen kotimaahansa olevan vahva.

Pidin kovasti Naisten valheista ja suorastaan rakastin romaania Medeia ja hänen lapsensa. Tartuin siis Ljudmila Ulitskajan varhempaan tuotantoon kuuluvaan Iloiset hautajaiset -romaaniin melko suurin odotuksin, mutta lyhyehkön kirjan lukeminen kesti kauan. Kirjassa on vahvat teemat – juuret, muukalaisuus, identiteetti – ja tunnelmatkin tulevat ajoittain iholle kuin New Yorkin tukahduttava helle, mutta Iloisissa hautajaisissa Ulitskajan hienoisesti etäännyttävä, viittauksenomainen tyyli jätti minut tarinan ulkopuolelle. Tiiviissä romaanissa on, sinänsä viehättävään ulitskamaiseen tapaan, runsas henkilögalleria, ja henkilöt ovat kiinnostavia ennen kaikkea suhteessa toisiinsa, vaikka jokaisella onkin oma elämänhistoriansa ja selviytymistarinansa. Nyt kuitenkin Alikin eksät ja nyksät, ystävät ja viholliset, ordodoksipapit ja juutalaiset rabbit menivät iloisesti sekaisin päässäni, ja henkilöistä mieleeni jäivät lähinnä Ira ja hänen tyttärensä T-shirt.

Romaanin lukeminen oli minulle varsin utuinen kokemus, josta ei juurikaan jäänyt pysyvää jälkea. Parhaiten mieleeni jäi se, kuinka Alikin vaimo halusi palavasti saada Alikin kastetuksi ennen tämän kuolemaa ja kutsui paikalle papin – ja tasapuolisuuden nimissä paikalle piti saada myös rabbi. Sekä se, kuinka Alik esitteli rakastetulleen New Yorkin sataman kalatoria aamuvarhaisella, jolloin merenelävät kimmelsivät jäämurskan päällä ja ravintoloitsijat ja kauppiaat parveilivat niiden vaiheilla, vain hävitäkseen pian heräävän suurkaupungin humuun. Loppua kohden Iloiset hautajaiset yltyy varsin farssimaiseksi kuvaukseksi, mutta minulle jäivät parhaiten mieleen vakavat, lähes riipaisevat hetket, jolloin henkilöt oivalsivat jotakin tärkeää mutta usein myös kipeää itsestään tai toisistaan.

Ja kun vuodet vierivät, oli heidän ruumiinsakin koostumus muuttunut. Heidän verensä ja lihaksensa koostuivat nyt Uuden mantereen vedestä ja sen molekyyleistä, ne olivat syrjäyttäneet kaiken vanhan, sinne toisaalle kuuluvan. Heidän reaktionsa, käytöksensä ja ajattelutapansa muuttivat vähitellen muotoa. [– –] Mutta kukaan ei ollut kyennyt ennakoimaan, miten kipeästi kaikki tuossa kaukaisessa, entisessä, elämästä pois pyyhityssä maassa – piru sen periköön! – tapahtuva heitä nyt koskettaisi. Tuntui kuin tuo maa olisi iskostunut heidän munaskuihinsa ja sieluunsa, ja mitä he siitä sitten ajattelivatkin – ja kukin ajattali omalla tavallaan – side siihen osoittautui murtumattomaksi.

Haasteet: Venäjää valloittamaan - vaikka kirja kerrallaan (Naiskirjailijat-kategoria)

Iloisista hautajaisista ovat bloganneet myös ainakin Minna J., Tuulia ja Marissa, ja kirja on arvioitu myös muun muassa Kiiltomadossa ja Helsingin sanomissa.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Siltala 2013, 124 sivua.

He kävelivät, vaikka olihan Iida jo kylliksi kävellyt. Mutta Eliaksen kanssa se oli toista, käsi Eliaksen kädessä, se piti kevyesti kiinni hänen sormenpäistään. Ja Iida tunsi sen taas, olennon heidän välissään, se leijui siinä yhtä itsestään selvästi kuin he kävelivät kuukaudet välistään pois, niitä ei ollut kuten ei ollut mitään raskasta ja mahdotonta. 

Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta on nimeä ja kantta myöten kaunein tänä keväänä lukemani kirja. Ihaninta on Nousiaisen kuulas, herkkä ja monivivahteinen kieli, ja tarina juuri ennen talvisotaa toisiinsa rakastuvista Iidasta ja Eliaksesta koskettaa syvästi. Nykyaikaan sijoittuvat jaksot, joissa seurataan nuoren Viljamin ja vanhan Edlan (joka on Iidan sisko) sattumalta tapahtuvaa kohtaamista ja kummankin kuohuvia kipeitä salaisuuksia jäi minulle hieman etäisemmäksi, mutta sekin herkisti. Kirja on sivumäärältään melko lyhyt (joskin varsin tiivistä fonttia), mutta ei nopealukuinen, ainakaan minulle. Halusin nauttia taitavasta kerronnasta, latautuneista lauseista ja vähäeleisesti etenevästä tarinasta.

Nousiaisen tavasta kertoa tarinaa ja kuvata henkilöitään tuli minulle mieleen Ulla-Lena Lundbergin kerronta esimerkiksi romaanissaan Jää. Lundbergin kerronta on runsaampaa, eeppisempää ja humoristisempaa, mutta molemmat kirjailijat kuvaavat sivuhenkilöitäänkin elävästi ja rakkaudella. Näin Nousiainen kuvaa kyläkoulun opettajana vastikään aloittaneen Iidan oppilaita:

Päivät seurasivat toisiaan ja oppilaat nousivat pulpettiensa viereen seisomaan aamu aamun jälkeen. Ja vähitellen ne alkoivat erottua toisistaan samalla tavalla kuin sumusta alkaa erottua maiseman piirteitä, äyräitä ja töyräitä, jotkut selkeämmin kuin toiset. Köyhän talon pienikokoinen Reino, joka sai kenkäavustusta ja änkytti. Kuuliainen Sinikka, jolla oli niin pitkä letti että se täytyi nostaa takapuolen alta tuolin selkänojan yli. Ja Aarne, joka oli niin kaunis että tulisi sen vuoksi saamaan elämässään anteeksi yhtä ja toista. Aarne silmät olivat viattomat ja kirkkaat kuin vuorilampi. Mutta arestia Aarne hankki itselleen melkein heti. 

Myös nuoren Iidan tunteet hänen etsiessään omaa tietään ja rakastuessaan kuin silmänräpäyksessä "mieheen sillalla" on kuvattu todella herkästi, niin että lukija voi haistaa juhannusyön tuoksut ja kuulla salassa vuodatetut kyyneleet. Jokaisen kohtauksen jännite säilyy ja paljon jää kokonaan kertomatta, tarinan aukkoja voi kukin arvailla mielessään.

Ainoa asia, mikä minua hieman häiritsi, oli kirjan loppupuolella ilmi tullut juonenkäänne, joka tuntui turhan melodramaattiselta. Salaisuus Edlan taustalla on yksittäinen teko kaukana menneisyydessä, joka toki liittää hänet yhteen Iidan ja Eliaksen tarinaan, mutta hieman päälleliimatusti. Mikään tyylirikko tämä käänne tarinassa ei kuitenkaan ole, sillä Kirkkaat päivä ja ilta -romaani on hyvällä tavalla vanhanaikainen tarina suurista tunteista ja kohtalon käänteistä, joihin sota-aika tuo omat, repivät kulmansa. Ja vaikka tarina on klassinen, se on kerrottu tuoreesti ja taidokkaasti, niin, että lukija jää miettimään, miten aika kiertyy ja mistä tämä kaikki, mennyt ja tuleva.

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Hanna, Sara ja Annika K.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa

Graafinen suunnittelu ja kannen kuva Kirsikka Mänty.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa
Venäjänkielisestä alkuteoksesta suomentanut Arja Pikkupeura.
Siltala 2012, 359 sivua.

Talossa oli jo kauan sitten otettu käyttöön erikoinen päiväjärjestys: illallista syötiin seitsemän ja kahdeksan välillä lasten kanssa, heidät pantiin nukkumaan aikaisin, ja yötä vasten kokoonnuttiin uudelleen myöhäisaterialle, joka tuotti suurta haittaa ruuansulatukselle ja suurta mielihyvää sielunelämälle. Medeia ja Georgi olivat selvinneet aika joukosta taloustöitä ja istuivat nyt iltayötä valopetrolilampun loisteessa toistensa seurasta iloiten. Heillä oli paljon yhteistä: molemmat olivat vikkeläliikkeisiä, kepeäjalkaisia, arvostivat miellyttäviä pikkuasioita eivätkä voineet sietää sisäiseen maailmaansa puuttumista.

Kreikkalaisen näytelmäkirjailija Euripideen (n. 485-406 eKr.) tragediassa Medeia nimihenkilö on mustasukkainen prinsessa, joka surmaa omat lapsensa kostoksi miehensä aikeista ottaa toinen puoliso. Christa Wolfin samanniminen romaani on Medeia-myytin feministinen uudelleentulkinta, jossa Medeiasta piirtyy monitahoisempi, mutta kuitenkin varsin karmaiseva kuva. Ljudmila Ulitskajan romaanin Medeia Mendes, omaa sukua Sinopli, sen sijaan on viisas, avarasydäminen leskinainen, jonka Krimin saarelle hänen lukuisten sisarustensa lapset, lastenlapset ja muut sukulaiset saapuvat vuosi toisensa jälkeen. Meideia itse on lapseton, mutta hän rakastaa sukulaislapsiaan ehdoitta, riippumatta siitä, keitä näiden vanhemmat ovat. Kodin piiri, vuodenkierto, rutiinit, juhlat ja sukulaiset ovat Medeialle olennaista elämässä. Poliittisista kuohunnoista, konflikteista ja vaihtuvista vallanpitäjistä hän sen sijaan pyrkii pysyttelemään erossa. Medeia ja hänen lapsensa on kaunis romaani ihmisten inhimillisyydestä, niistä monista tarinoista, joita suuren suvun ja Neuvostoliiton historiaan mahtuu, mutta siihenkin kuuluu traagisia tapahtumia.

Tunnetun venäläisen nykykirjailijan Ljudmila Ulitskajan edellinen suomennettu romaani (jonka jotkut ovat lukeneet pikemminkin novellikokoelmana) Naisten valheet  (Siltala 2011) vakuutti minut kielellään ja kerronnallaan, mutta sen henkilöhahmot ja tapahtumat jäivät etäisemmiksi. Sen sijaan Medeia ja hänen lapsensa kietoi maailmaansa ensi sivuiltaan lähtien, verkkaisesti ja varmasti. Romaanin varsinainen nykyhetki on vuonna 1976, mutta siinä kerrotaan myös Medeian lapsuuden tapahtumista, hänen vanhemmistaan ja sisaruksistaan - koko laajan perheen ja suvun vaiheista monen vuosikymmenen ajalta.

Medeia ja hänen lapsensa vertautui mielessäni vahvasti Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan tuoreimpaan romaaniin Hietakehto. Medeia ja hänen lapsensa kattaa takautumineen pitkän ajanjakson, kun taas Hietakehto kuvaa vain kolmea kesäistä vuorokautta, mutta molemmissa romaaneissa historia ja sen suuret käänteet ikään kuin kumisevat arjen ja ohikiitävien hetkien kuvauksen taustalla. Sekä Ulitskaja että Kähkönen kuvaavat taitavasti ja elävästi pieniä askareita, ihmisten tapoja ja kohtaamisia ja osaavat luonnehtia laajankin henkilögallerian hahmoja niin, että kukaan ei jää paperinmakuiseksi. Molempien romaanien kerronnassa on lämpöä, hiljaista viisautta ja kauneutta, tarinoissa niin iloa kuin tragediaakin.

Vanhasta, taloonsa nuoremmat sukulaisensa kokoavasta ja menneitä muistelevasta leskirouvasta tuli mieleen myös Orhan Pamukin Hiljainen talo. Maantieteellisesti ja tapahtuma-aikansa puolesta Pamukin Istanbuliin sijoittuva romaani ei ole kovin kaukana Krimiltä, ja siinäkin maan (Pamukin tapauksessa Turkin) historialliset käänteen luovat uhkaavaa tunnelmaa.

Mutta siinä missä Pamukin romaanin isoäiti Fatma on varsin katkeroitunut ja neuroottinen vanha nainen, on Ulitskajan Medeia yksi kirjallisuuden viehättävimmistä vanhoista naisista, ihana mutta kuitenkin inhimillinen omine piintyneine tapoineen ja heikkouksineen. En ihmettele, miksi hänen auringon kärventämä ja merituulten huuhtoma talonsa veti puoleensa näitä kaikkia eri heimokuntien edustajia Liettuasta, Gruusiasta, Siperiasta ja Keski-Aasiasta.

Krimin saarella ovat viihtyneet myös ainakin Marissa, Jaana, Katja ja Susa.

Herman Koch: Illallinen

Herman Koch: Illallinen
Hollanninkielinen alkuteos Het diner, suom. Sanna van Leeuwen.
Siltala 2012, 340 sivua.

Hetkeen emme sanoneet mitään. Katsahdimme vain toisiimme silloin tällöin. Kuin mies ja vaimo. Kuin kaksi osaa onnellisesta perheestä, ajattelin. Tietysti asioita oli tapahtunut, mutta viime aikoina olin verrannut niitä yhä useammin haaksirikkoon. Onnellinen perhe ei selviä haaksirikosta hengissä. En halua sanoa, että sen jälkeen perhe voi tulla vain onnellisemmaksi, mutta onnettomammaksi se ei ainakaan tule. 

Neljä ihmistä - kertoja Paul Lohman, hänen vaimonsa Claire ja Alankomaiden seuraavaksi pääministeriksi pyrkivä veljensä Serge ja tämän vaimo Babette - ovat kokoontuneet ravintolaan keskustelemaan. Molempien pariskuntien teini-ikäiset pojat, serkukset, ovat tehneet kauhean rikoksen. Illallisen edetessä lukijalle paljastuu, että poikien teko on vasta alkua, tai oikeastaan yksi rengas ketjussa väkivallantekoja. Jonkinnäköinen syyn ja seurauksen lakikin piirtyy näkyviin, kun historia toistaa itseään useaankin otteeseen tavalla tai toisella.

Ennakko-oletukseni kirjan suhteen eivät aivan pitäneet paikkaansa, niin hyvässä kuin pahassa. Ennakkoluulot ovat myös yksi kirjan teemoista. Kertoja puhuu paljon siitä, miten näemme muut ihmiset: miten katsomme kuuluisaa poliitikkoa, Burkina Fasosta adoptoitua poikaa, työstään hyllytettyä historianopettajaa, asunnotonta, naista, jota rakastetaan. Entä mitä odotamme romaanin kertojalta, häneltä, joka johdattaa meidät kirjailijan kattamaan illallispöytään? Pidin siitä, kuinka käsitykseni kirjan henkilöistä muuttuivat aperitiivin ja juomarahan välissä, joskus moneenkin kertaan.

Olin kuvitellut Illallisen hieman Lionel Shriverin Poikani Kevinin tyyliseksi tarinaksi siitä, kuinka aivan tavallistakin perhettä voi kohdata tragedia tai kuinka vaikeaa on kohdata oman lapsen pahuus. Kochin kirjassa pahuudelle löytyy kuitenkin eräänlainen "syy", joskin mielestäni epäuskottavan epämääräisesti kuvattuna. Toistuvat väkivaltakuvaukset turruttivat enkä juuri päässyt tuntemaan empatiaa henkilöitä kohtaan. Ehkä ei ollut tarkoituskaan, koska romaania on kuulemma* luettu jossakin myös mustana komediana tai satiirina. Itse en kyllä osannut asettua sellaiselle taajuudelle, että Illallisessa olisi ollut jotakin hauskaa, vaikka ilman väkivallan kontekstia olisin saattanut hykerrellä veljesten väliselle kuittailulle.

Illallista voi makunsa mukaaan lukea perhetrillerinä, yhteiskunnallina romaanina (vaikka sitten satiirisena sellaisena) tai nauttia kirjan taitavasta, hyytävästi auki kiertyvästä rakenteesta ja muutamista kerronnan osatekijöistä, joista tulee mieleen muun muassa eräs Agatha Christien klassikkodekkari.

Illallista on nauttinut jo niin moni bloggaaja, että en millään pysty linkittämään kaikkia, mutta kurkatkaa  vaikkapa Norkun, Mari A.:n, *Karoliinan, Katjan, Arjan, Helmi-Maarian, Tuulian, Amman, Susan ja Erjan ja Leena Lumin arviot kirjasta.

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Venäjänkielinen alkuteos Skvoznaja linija,
suom. Arja Pikkupeura.
Siltala 2011, 207 sivua.

Teoksen sankarittaret ovat pyyteettömiä valehtelijoita. Heidän valheidensa keskeinen motiivi on tyytymättömyys arkiseen elämään, josta keneltä puuttuu lihallista ja keneltä taas romanttista rakkautta. Kaikilta näiltä naisilta puttuu tunne omasta merkityksellisyydestään ja ainutlaatuisuudestaan. Nämä eri-ikäiset valehtelijat ja petkuttajat, aina pikkutytöstä vanhukseen, ovat läheisiä tai etäisempiä ystäviäni. Kaikkein hupaisinta on se, että tämä valheesta kertova kirja on totuudenmukaisempi kuin yksikään muu kirjoittamani kirja. (Ljudmila Ulitskaja Naisten valheiden esipuheessa)

Arvostetun venäläiskirjailjan Ljudmila Ulitskajan toinen suomennettu teos Naisten valheet on kokoelma tarinoita - tai valheita, miten sen haluaa ottaa - joita päähenkilö Zenja kuulee tapaamiltaan naisilta. Suomalainen kustantaja Siltala on määritellyt kirjan romaaniksi, mutta moni on lukenut sen ehyenä novellikokoelmana. Tavallaan teoksen asettelu tukee novellikokoelma-tulkintaa, sillä "luvut" on eroteltu toisistaan välilehdillä ja nimetty vähän kuin novellit. Teoksen rakenteesta tulee mieleen Daniel Kehlmanin Maine, jota myös voisi luonnehtia "novellikokoelmamuotoiseksi romaaniksi".

Naisten valheiden ensimmäinen luku, "Diana" oli minulle hieman pettymys, sillä ensimmäisten rivien perusteella kuvittelin kirjan kuvaavan Zenjan ja hänen pienen poikansa Sashan suhdetta. Pojalla vihjataan olevan käytöshäiriöitä ja muita ongelmia, mutta lomalla päivät ovat sujuneet yllättävän rauhallisesti. Pojalla on siilitukka, ja siilien heimoon kuului kaikesta päätellen myös lapsen äiti. Sasha unohtuu kuitenkin pian taka-alalle, kun Zenja tutustuu englantilaissyntyiseen Ireneen ja kuulee tämän sydäntäsärkevän kertomuksen dramaattisesti menehtyneistä lapsista. Kuultuaan yhteiseltä tuttavalta asioiden oikean laidan Zenja tuntee epämääräistä surua hukkaan heitetystä myötätunnosta mutta ennen kaikkea siitä, ettei kauniiksi ihmelapseksi kuvattu Diana ollut sittenkään olemassa, edes ihan pikkulapsena.

Seuraavassa luvussa Zenjalla onkin jo kaksi omaa poikaa sekä kaksi muuta, myöskin varhaisteini-ikäistä pojanviikaria vastuullaan. Lomahuvilassa asuvaa Nadjaa ei kelpuuteta mukaan poikien touhuihin, mutta  lohdutukseksi hän alkaa kertoa ihmeellisestä Jura-veljestään. Kirjassa kohdataan myös muun muassa nelikymppiseen taiteilijaan hullaantunut kolmetoistavuotias Ljalja sekä prostituoiduista elokuvia tekevä runoilija Michel. Ulitskajan kirjan lukeminen oli kutkuttavaa, kun koskaan ei tiennyt, millaisia henkilöitä ja "elämäntarinoita" kohtaa seuraavassa luvussa. Vaikka valehtelijat vaihtuvat, Zenjan elämää seurataan ikään kuin siinä sivussa, vuodet vierivät nopeasti ja naisen elämäntilanne ja haaveet muuttuvat.

Valheet ovat kirjallisuudessa herkullinen teema, sillä fiktiohan on lähtökohtaisesti valhetta itsessään. Lukija voi samastua Zenjaan, joka uskoo myös uskomattoman, kiintyy kuvitteellisiin hahmoihin ja epäillessäänkin miettiin, että jospa sittenkin... Nautin myös Ulitskajan värikkäästä, kuvailevasta kielenkäytöstä. Osa kirjan tarinoista on melko rujoja, mutta humoristinen vire estää ottamasta niitä turhan vakavasti.

Tartuin Naisten valheisiin Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan suosituksesta - hän haastoi minut lukemaan kirjan osana Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta. No, miten kävi? En nyt suoranaisesti, haasteen nimeä mukaillen, rakastunut kirjaan, mutta pidin siitä paljon. Olisin saattanut lukea Naisten valheet ilman haastettakin, sillä olin kiinnostunut tänä keväänä suomeksi ilmestyneestä Ulitskajan romaanista Medeia ja hänen lapsensa kehuvien blogiarvioiden myötä, ja tykkään lukea useampia teoksia samalta kirjailijalta. Mutta todennäköisesti kirja olisi kuitenkin unohtunut, nytpähän tuli haasteen innoittamana luettua heti! Suhteellisen lyhyenä ja muutenkin helppo- ja nopealukuisena kirjana Naisten valheet toimi myös hyvänä kesäisen lukujumin purkajana. Moniulotteisena teoksena se ei kuitenkaan jättänyt höttöistä oloa kuten jotkut kevyet välipalakirjat. Seuraavaksi sitten Medeia ja hänen lapsensa lukuun!

Naisten valheita ovat kuunnelleet myös ainakin Jaana (joka iloitsi löytäessään kirjailijan, joka kirjoittaa Nyky-Venäjästä mielenkiintoisesti ja vailla kikkailuja), Mari A. (jonka lukufiiliksiin kirja ei juuri silloin uponnut), Salla (joka kehui kovasti Pikkupeuran käännöstyötä), Hanna (josta tuli kirjan myötä kertaheitolla Ulitskaja-fani) sekä Naakku (joka jäi miettimään, mikä viimeisessä luvussa oli valhetta).

Haasteet: Ikkunat auki Eurooppaan (Venäjä)

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
La contadora de películas, suom. Terttu Virta.
Siltala 2012, 133 sivua.

Nykyään olen ruvennut uskomaan, että isä piti Marilyn Monroesta enemmän hänen nimensä m-kirjainten kuin minkään muun syyn takia. Hän oli aina toivonut tytärtä, että voisi antaa tälle nimeksi Marilyn, mutta äiti olisi sallinut sen vain kuolleen ruumiinsa yli. Äiti vakuutti inhoavansa "sitä keinovaalennettua blondia, joka ei osaa edes näytellä kunnolla". Siitä huolimatta hän jäljitteli juuri tätä näyttelijää kävellessään. Ja kun hän kuuli Marilyn Monroen kuolemasta vähän ennen kuin hylkäsi meidät, hän itki lohduttomasti koko yön. 


Nuori María Margarita on kertoja Hernán Maria Letelierin pienoisromaanissa Elokuvankertoja - hän kertoo lukijalle siitä, kuinka hänestä tuli pienen chileläisen kaivoskylän "elokuvankertoja", tyttö, joka menee köyhän perheen ainoalla pääsylipulla elokuvateatteriin ja kertoo myöhemmin illalla perheelleen ja kyläläisille koko elokuvan alusta loppuun.

Saavutettuaan asemansa elokuvankertojana María alkaa tosissaan panostaa tehväväänsä: hän askartelee rekvisiittaa, harjoittelee ilmeitä ja eleitä ja värittää kertomustaan. Tärkeintä on kuitenkin keskittyminen: silloinkin, kun humalainen koneenkäyttäjä laittaa kelat pyörimään väärässä järjestyksessä ja kylän pojat koettavat lähennellä salin pimeydessä, María uppoutuu tarinaan ja tarvittaessa rekonstruioi sen hyvinkin hajanaisista vihjeistä itse näytöksen jäädessä syystä tai toisesta puutteelliseksi.

Tarina on näennäisen kepeä, mutta sen taustalla on Marían perheen tragedia: isä on joutunut  onnettomuuden johdosta (alkeelliseen) pyörätuoliin ja pienen eläkkeen varaan, ja pian tapahtuman jälkeen kaunis, tanssia rakastava äiti on jättänyt perheen. Elokuvissa käynti ei enää ole koko perheen iloinen, popcornintuoksuinen rituaali, vaan jokaiseen lippuun on säästettävä tarkkaan. Yksi Marían veljistä on alkanut änkyttää äidin lähdon jälkeen ja elokuviakin on sensuroitava:

Kaikkein hankalimpia olivat elokuvat, joissa oli uskottomuutta. Silloin minun oli käytettävä kaikki kuvittelukykyni, jotta saisin muutettua juonen sellaiseksi, ettei se tuottanut tuskaa isälle. 


Elämä köyhällä pampalla sisältää muutenkin paljon sellaista, minkä mieluummin unohtaa ja hukuttaa elokuvien kiehtoviin tarinoihin ja lauluihin. Elokuvankertoja onkin kirja tarinoiden ja kuvien voimasta - ja toisinaan myös niiden satuttavuudesta ja petollisuudesta.

Elokuvakertomukseni vei heidät pois autiomaan kovasta olemattomuudesta, ja he pääsivät edes vähäksi aikaa ihmeellisiin maailmoihin täynnä rakkautta, unelmia ja seikkailuja. 

Nina Banerjee-Louhija: Yhden päivän kuningatar

Nina Banerjee-Louhija: Yhden päivän kuningatar
Valokuvia, muistoja, totta ja tarua Marietta Banerjeen elämästä.
Siltala 2012, 396 sivua.

Mariettan melankolisin elämänrealiteetti on yksinäisyyden musta aukko, menetetty lapsuus minun. 


Kun tytär kirjoittaa äitinsä tarinaa, hän kirjoittaa väistämättä myös omaa tarinaansa. Kirjailija Nina Banerjee-Louhijan elämäkerta äidistään Marietta Banerjeesta on kiehtova kuvaus 1930-luvun Lontoosta, jossa Banerjee-Louhijan vanhemmat kohtasivat, toisen maailmansodan aikaisesta Intiasta, jossa kirjailija itse vietti kuusi ensimmäistä elinvuottaan, kulttuurisokista, jonka aiheutti muutto sodanjälkeiseen Suomeen - mutta myös kipeä tarina kahdesta naisesta, joista kumpikin koki jääneensä vaille äidinrakkautta: Marietta siksi, että hänen äitinsä sairasteli ja kuoli hänen ollessaan lapsi, ja Nina siksi, että äiti pysyi aina etäisenä.

Yhden päivän kuningatar käynnistyy hitaasti, joskin valaisevasti, kuvauksella Banerjee-Louhijan ja hänen äitinsä keskusteluista Mariettan syntymäpäiväjuhlien alla. Äiti, joka on tuskin koskaan kuunnellut tytärtään, tuntuu yhtäkkiä lukevan tämän ajatuksia, erityisesti niitä vastahankaisia. Elämäkerta on äidin ja tyttären yhteinen projekti, jonka aineistona ovat olleet muun muassa Marietta Banerjeen päiväkirjat. Marietta harmittelee, ettei itse saanut tarinaansa kirjoitettua, ja kirjailijatyttärellä on teoria, miksi:

Mutta ennen kuin jotain voi kirjoittaa ulos itsestään, sisintä kaihertavia unelmia ja tuskallisia kokemuksia täytyy myllätä perinpohjaisesti, ydinrakenteita myöten. 

Elämäkertaa elävöittävät lukuisat valokuvat Mariettasta, hänen sukulaisistaan ja kasvattivanhemmistaan sekä ensimmäisen aviomiehen, Banerjee-Louhijan isän, intialaisista sukulaisista. Mausteena on lisäksi suvun vanhoja kirjeitä ja Mariettasta vuosien varrella tehtyjä lehtihaastatteluja.

Yhden päivän kuningatar palautti mieleeni Karin Ehrnroothin viime syksynä ilmestyneen omaelämäkerrallisen romaanin Vinoon varttunut tyttö (Gummerus). Tyyliltään kirjat ovat erilaisia, mutta niiden tematiikassa on paljon samaa. Karin Ehrnrooth kuvaa äitiään "mehiläiskuningattareksi" joka, jos tunsi rakkautta tytärtään kohtaan, ei ainakaan osoittanut sitä. Nina Banerjee-Louhijan äiti puolestaan valittaa tyttärelleen, että "Minulla ei ole ollut ketään, ei äitiä tai isää, ei veljiä eikä sisaria, ei tätejä eikä setiä, ei minkäänlaista perhettä, olen aina ollut yksin, ihan yksin, kukaan ei voi kertoa minusta mitään, kukaan ei tunne minua."

Kuitenkin, vaikka Marietta Banerjeen tapa kohdella perhettään on ollut "hajoita ja hallitse", tytär suhtautuu häneen lämmöllä ja ymmärryksellä. Tekstin läpi tihkuu suru paitsi kompleksisesta äiti-tytär -suhteesta, myös siitä, että äiti ei ole löytänyt yhteyttä sisimpäänsä ja korvaa elämänsä tyhjiötä loputtomalla materian haalimisella ja säilyttämisellä. Erityisen koskettava on kirjan viimeinen luku, joka kuvaa Mariettan "yhtä päivää kuningattarena", hänen 90-vuotispäiviään hotelli Tammerissa sukulaisten ympäröimänä. Tähänkin kuvaukseen hiipii sana jos - sellaisia hyviä hetkiä olisi voinut olla enemmän.

Marietta on ehtinyt elää monta elämää. Mutta onko hän elänyt niissä, ollut läsnä, surun ja onnen kaikennielevillä ehdoilla, surun jolla ei ole loppua, onnen jolla on?

Jäin kaipaamaan laajaan teokseen sisällysluetteloa, joka olisi helpottanut teoksen selaamista lukemisen aikana ja sen jälkeen, kenties myös henkilöluetteloa tai -hakemistoa. Banerjee-Louhijan kirjoitustyylistä ja elämänviisaudesta vakuutuin niin, että haluan ehdottomasti tutustua hänen kaunokirjalliseen tuotantoonsa.