Sarah Waters: Vieras kartanossa

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Alkuteos Little Stranger. Suom. Helene Bützow.
Tammi 2011, Keltainen kirjasto 418. 

592 sivua.

Sarah Watersin Vieras kartanossa oli yksi tämän vuoden parhaista lukukokemuksista. En muista milloin viimeksi olin uppoutunut samalla tavallla jännittävään juoneen, mielenkiintoisiin henkilöhahmoihin ja kiehtovaan miljööseen. Waters on onnistunut herättämään henkiin paitsi tarinan tapahtumaympäristön, toisen maailmansodan jälkeisen brittiläisen luokkayhteiskunnan, myös 1700-luvun goottilaisen kauhuromanssin ja 1800-luvun viktoriaanisen romaanin. Riivattu kartano englantilaisella maaseudulla, vanhan aatelissuvun rappio, luokkayhteiskunnan muutoksen ja ihmisen psyyken luotaaminen tekevät kirjasta karmivan nautittavaa luettavaa.

Lempikirjakseni Vieras kartanossa ei kuitenkaan muodostu. Tarina on niin synkkä, pimeä ja toivoton. Repeilevät seinäpaperit, kosteudesta riippuva katto, kartanon väen eristyneisyys, pimeät käytävät ja kylmät huoneet vielä menisivät, mutta jokaista henkilöhahmoa vuorollaan kohtaavat onnettomuudet ja mielen järkkyminen tekevät kirjasta tavallaan myös raskaan lukea. Toisin kuin monet muut Vieraan lukeneet, en kuitenkaan pitkästynyt kertaakaan kirjaa lukiessani, vaikka suhtaudunkin tiiliskiviin yleensä vähän skeptisesti. Kartanon päärakennuksen ja siihen kuuluvan maatilan rappiosta sekä ihmisten välisistä suhteista ei olisi muodostunut niin elävää kuvaa, jos kerrontaa olisi tiivistetty.

Tapahtumien näyttämö, Hundreds Hall, on yrjönaikainen kartano, jossa asuvat leskirouva Ayress, hänen poikansa, sodassa haavoittunut Roderick ja ajan mittapuulla vanhaksipiiaksi kutsuttu tytär Caroline. Kartanon talous on sodan ja rakennemuutoksen jäljiltä niin huonossa jamassa, että palveluskuntaan kuuluun enää vain sisäkkö Betty. Kertojana toimii tohtori Faraday, josta sattuman kautta tulee perheen lääkäri, uskottu ja ystävä. Ajoittain Faraday on lähes ainoa side, joka syrjäisen kartanon väellä on muuhun maailmaan. Faradayn äiti on ollut aikoinaan Hundredsissa palvelijana, ja hänen asemansa häilyykin kahden maailman välillä: köyhästä taustasta ponnistaneena Faraday tuntee ylemmän luokan väheksyvät asenteet, mutta ei enää kuulu työväenluokkaankaan.

Kartanoa alkaa piinata outo räyhähenki, joka liikuttelee tavaroita, polttaa jälkiä seiniin ja kattoon ja sytyttää lopulta tulipalonkin. Roderick kokee, että hänen on suojeltava äitiään ja sisartaan kartanossa liikkuvalta pahalta, rouva Ayress kokee lapsena lavantautiin kuolleen esikoistyttärensä yrittävän ottaa yhteyttä häneen ja Caroline haluaisi viedä koko perheen pois kartanosta, vaikka esi-isien muotokuvat velvoittavatkin jäämään perintökartanoon kuin kapteeni uppoavaan laivaan. Olennainen osa Watersin kirjan viehtätystä on se, että lukija saa itse tehdä tulkintansa outojen ilmiöiden alkuperästä.

Pieni pettymys oli se, että kirja ei pelottanut minua oikeastaan ollenkaan. Olen aika herkkä säikkymään enkä pysty lukemaan esimerkiksi P. D. Jamesin dekkaria illalla ilman kauhunväreitä. Vähän pelkäsinkin tarttua Watersin kirjaan, sillä asun vanhassa talossa jossa on asuinhuoneista käynti sekä ullakolle että kellariin (joissa en ole koskaan käynyt, en kummitusten mutta hämähäkkien pelossa). Mitä jos keksisin jonkun kummituksen lymyävän vaikkapa vintillä? Enhän mitenkään uskaltaisi mennä tarkistamaan! Mutta Watersin romaanin pelottavimmat kohtaukset tapahtuivat silloin, kun tohtori Faraday ei ollut paikalla, ja kun hän sitten välitti ne lukijoille, tapahtumista oli kulunut jo aikaa ja ne välittyivät toisen käden tietona. Kammottavia kirjan tapahtumat kyllä ovat, mutta eivät kerronnallisten ratkaisujen vuoksi tule iholle.

Takakannessa Vierasta kartanossa luonnehditaan myös romanssiksi, mutta romantiikannälkäisen ei tähän kirjaan kannata tarttua. "Romanssi" jää kovin ohueksi ja kylmäksi. Muuten kirjassa kyllä riittää intohimoisia, voimakkaita tunteita: viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä niin suhteessa kartanoon kuin toisiin ihmisiinkin.

Suosittelen Vierasta kartanossa niille, jotka ovat pitäneet Emily Brontën Humisevasta harjusta, Daphne du Maurierin Rebeccasta tai vaikkapa Charles Dickensin Suurista odotuksista (suom. myös nimellä Loistava tulevaisuus). Itse aion varmasti lukea lisää Watersia, koukuttavaista juonenkäänteistään tunnetun Silmänkääntäjän tai kehutun, toisen maailmansodan Lontooseen sijoittuvan Yövartion.  

Vieraasta kartanossa on kirjoitettu todella monessa blogissa, joten linkitän vain Lurun luvut, josta löytyy linkit kaikkii muihin. Kannattaa myös käydä kurkkaamassa vastikään kirjabloggaajana palkitun Penjami Lehdon taustoittava ja monipuolinen arvio romaanista Maailmankirjoista. Jos kirjan lukemisen jälkeen mieleen jäi kutkuttamaan, mitä kirjassa oikeastaan tapahtui, kannattaa käydä lukemassa ja kommentoimassa Järjellä ja tunteella -blogin juonikeskustelua!

P.S. Liitän kirjan osaksi Totally British -haasteen alakategorioita Gothic Fiction, Modern Women Writers ja Stiff Upper Lip. 

Mikä tekee kirjasta klassikon?

Kuva: Stephen McKay, lainattu luvallisesti täältä.

Lukuhetkien Sonja iloitsi luettuaan itse valitsemansa kymmenen klassikkoa Klassikkohaasteen puitteissa. Olen seurannut mielenkiinnolla monien kirjabloggaajien klassikkohaastesuorituksia ja samalla pohtinut, miten erilaisia - ja eri-ikäisiä - kirjoja miellämme klassikoiksi. (Tällä kirjoituksella en tietenkään ota kantaan kyseiseen Klassikkohaasteeseen tai sen suorittamiseen, vaan pohdin asiaa yleisellä tasolla.) Itselleni klassikon statukseen vaikuttaa ennen kaikkea teoksen ikä. Jos kirjaa yhä, esimerkiksi kolmesataa vuotta ilmestymisen jälkeen, muistetaan ja luetaan, se on mielestäni klassikko, vaikka teos ei itselleni aivan avautuisikaan. Joku antiikin ajalta peräisin oleva fragmentti ei välttämättä ole klassikko, jos sitä eivät tavaile muut kuin tutkijat kammiossaan, mutta toki arvokas esimerkki aikakautensa kirjallisuudesta.

Peter Hoegin Lumen taju teki minuun vaikutuksen, kun luin sen lukioikäisenä yli kymmenen vuotta sitten. Kirja on paitsi jännittävä ja mukaansatempaava, myös älykäs ja ajatuksia herättävä (sikäli kun muistan). Vuonna 1992 ilmestynyt kirja ei vain voi olla mielestäni klassikko, se on nykykirjallisuutta. Se, tuleeko Lumen tajusta klassikko, jää nähtäväksi. Ainakin se on ns. stedy-seller, eli kirjaa myydään (suomenkielistä painosta ei tosin taida olla tällä hetkellä tarjolla) ja luetaan vieläkin. 

Toki voidaan puhua myös moderneista klassikoista, esimerkiksi Tammen Keltaisessa kirjastossa ja Otavan kirjastossa on paljon kyseisen määreen ansaitsevia kirjoja. Mainituissa sarjoissa on myös paljon Nobel-palkittuja kirjailijoita, mutta kaikkien nobelistien teoksista ei tule klassikkoja. Kuka esimerkiksi muistaa, saati on lukenut, jonkun Sully Brudhommen (Nobel 1901) tai Gracia Deleddan (Nobel 1926) teoksen?

Kirja voi olla todella hyvä ja omana aikanaan koskettava ja puhutteleva, vaikka se ei ikinä muodostuisikaan klassikoksi. Jotkut kirjailijat, kuten Anja Snellman, osaavat tarttua ajankohtaisiin aiheisiin, jopa nostaa pinnan alla kyteviä teemoja keskusteluun. Jälleen kerran aika on paras tuomari siinä, onko tällaisissa kirjoissa tarpeeksi aikaa kestäviä ansioita ja sellaista yleispätevyyttä, mikä herättää myös tulevien lukijapolvien kiinnostuksen. 

Klassikon täytyy mielestäni olla myös hyvä kirja, siis tavalla tai toisella. Mukaansatempaava, viihdyttävä juoni, joka vetoaa yhä uusiin lukijoihin, voi tehdä kirjasta klassikon siinä missä osuva ihmiskuvaus tai kielelliset ansiot. Totta kai kirjan tulee olla myös ns. hyvää kieltä ja sujuvaa kerrontaa; kökösti kirjoitettuun kirjaan tuskin jaksaa tarttua aikalaisyleisökään, paitsi jos aihe on erityisen raflaava. 

Ennen kaikkea klassikot kertovat ihmisluonteesta ja maailmasta niin yleispätevästi, että ei ole mitään merkitystä, vaikka vaatemuoti, yhteiskunta ja tavat ovat muuttuneet sitten teoksen kirjoittamisen. Jotain leirinuotion tarinankertojien taikapölyä tarvitaan ehkä myös. 

Mikä tekee sinun mielestäsi kirjasta klassikon? Minkä ikäisen kirjan voi jo mainita klassikoksi (siis muutenkin kuin "tulevaisuuden klassikoksi")? Mikä on suosikkiklassikkosi?


P.S. Kurkatkaa myös Marjiksen kiinnostava postaus aiheesta!

Blogista ja sen kirjoittajasta

Kuva JL.

Sinisen linnan kirjasto syntyi maaliskuussa 2011 - seurattuani hetken kotimaisia kirjablogeja päätin itsekin perustaa sellaisen jakaakseni kokemuksia lukemistani kirjoista ja saadakseni lukemastani muiston myös itselleni. Kirjoittaessa ajatukset kirjasta jäsentyvät, ja lukijoiden kommentit herättävät taas uusia ajatuksia ja tulkintoja, kiitos niistä!

Blogini nimi viittaa L. M. Montgomeryn Sininen linna -romaaniin, joka on yksi lempikirjoistani. Kirjan päähenkilö Valancy rakastaa kirjoja ja omaa pientä kotiaan puiden siimeksessä. Niin minäkin, mutta toisin kuin Valancya, minua pitävät kiireisenä myös pienet lapset.

Olen hieman alle kolmekymppinen perheenäiti. Koulutukseltani olen HuK ja Yleisen kirjallisuustieteen maisteriopinnoissa olen graduvaiheessa. Blogi on minulle paitsi harrastus myös keino pysytellä kärryillä kirja-alasta hoitovapaan aikana ja ylläpitää kirjoitusrutiinia.

Suurin osa lukemistani kirjoista on lainattu kirjastosta tai ostettu itse, mutta uutuuksista monet ovat kustantamoilta pyydettyjä arvostelukappaleita. Kiitän kustantamoja hyvästä yhteistyöstä! Blogi on harrastukseni ja mielipiteet omiani. Blogikirjoitusteni tyylilaji vaihtelee kirja-arviosta esseeseen ja analyysista lukutunnelmien kuvauksiin.

Luen ennen kaikkea romaaneja, mutta nautin myös hyvistä novelleista, ja runot koskettavat usein syvimmälle. Lasten ja nuortenkirjallisuus, erityisesti klassiset tyttökirjat, ovat lähellä sydäntäni. Luen paljon myös tietokirjallisuutta, etenkin kirjallisuuden ja historian aihepiireistä.

Tervetuloa Sinisen linnan kirjaston lukijaksi! Eniten ilahdun, jos lukijan tie vie Sinisen linnan kirjastosta omaan lähikirjastoon etsimään täällä mainittua kirjaa...


Teimpä minäkin, kuten monet bloggaajakollegani, tällaisen esittelyn omalle alasivulleen. Miltä vaikuttaa, onko kaikki olennainen mainittu (viitaten tähän kuluttajavirastolta saatuun infoon ja muutenkin?) Haluaako joku lukija kysyä jotakin?

Tätä odotan: P. D. James, Death Comes to Pemberley

Helsingin sanomien kulttuurisivuilla oli tänään herkullinen uutinen: klassisen brittidekkarin Grand old Damelta P. D. Jamesilta ilmestyy pian Jane Austenin maailmaan sijoittuva romaani Death Comes to Pemberley. Dekkarin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1803, kun Elizabeth Bennet ja Fitzwilliam Darcy ovat olleet naimisissa kuusi vuotta ja elävät onnellisina Pemberleyssään kahden pojan vanhempina. Juuri ennen syystanssiaisia Elizabethin sisko Lydia Wickham ratsastaa kartanon pihaan ja kertoo, että hänen miehensä on murhattu.

Yleensä ottaen suhtaudun kielteisesti klassikkoteosten jatko-osiin, varsinkin sellaisiin viihteellisiin, raflaavilla juonenkäänteillä maustettuihin tekeleisiin, jossa taitavan alkuperäiskirjailijan huolella luomat henkilöhahmot muuttuvat persoonallisuudeltaan ja alkavat ajatella ja tuntea kuin modernit ihmiset. Joku "Ylpeys, ennakkoluulo ja zombit" onkin sitten jo herjausta... Jostain syystä P. D. Jamesin kohdalla suhtaudun asiaan toisin. James on niin taitava kirjailija ja yksi suosikkidekkaristeistani. Ja kun romaanissa otetaan päiviltä raivostuttava Mr. Wickham... Varmaan myös joku muu henkilöhahmoista pääsee hengestään, mutta sitä aion jännittää sitten aikanaan, kun Death Comes to Pemberley suomennetaan.

Toisaalta olo tuntuu haikealta: kirjoittaako nyt 91-vuotias James enää Dalglieshista? No, minulla on muutama varhaisempi Dalgliesh-dekkari vielä lukematta, ehkä pärjään niiden avulla tätä uutuutta suomeksi odotellessa...

Onko muita, jotka kiinnostuivat tästä Austenin maailmaan sijoittuvasta murhamysteeristä - vai onko joku pöyristynyt, että Pemberleyn perhepiirissään tapahtuu murha?

Johanna Venho: Syntysanat

Kannen kuva ladattu Johanna Venhon Valon talossa -blogista. 

Johanna Venho: Syntysanat
Wsoy 2011. 205 sivua.

"Hänen on päästävä eteenpäin, Hanna osaisi täyttää aukot. Kengät ovat märät. Hän on jo pappilan ovella. Hän kertoisi Hannalle mitä muistaa ja muistaisi lisää kertoessaan. On illansuu, hämärä pudonnut kesäkuupihalle, koko rehevä ja kukkiva tuoreenvihreä piha kietoutuu kohta kesäyöhön ja sitten pimeään."

Runoilijana ja lastenkirjailijana tunnetun Johanna Venhon ensimmäinen romaani Syntysanat kertoo kahdesta naisesta: Mesistä, joka hoitaa sairasta äitiään ja kolmea kouluikäistä lastaan Kourankorven kylässä, ja itsenäisestä Hannasta, kirjailijasta, joka muuttaa Mesin naapuriin, vanhaan syrjäiseen pappilaan, jossa on vuosia sitten tapahtunut tragedia. Naisten elämäntilanne on aivan eri, mutta he vetävät toisiaan puoleensa kuin magneetit. Kaikki alkoi siitä, kun Mesi alkoi lukea Hannan Kivilaituri-romaania ja kutsui Hannan pappilaan ajatustensa voimalla. Mesi, joka on lumoutunut Hannan kirjoituksesta, muuttuu Hannan kirjoitukseksi, kun Hanna alkaa kirjoittaa muistiinpanoja Mesistä.

Syntysanat on sivumäärältään lyhyt romaani, mutta niin tiivis, että sitä lukee hitaasti. Kieli on runollista, mutta samalla arkista, kiinni maassa, naisen ruumiissa ja perheenäidin rutiineissa. Olen pitänyt Venhon runoissa erityisesti siitä, miten kauniisti ja kuitenkin kaunistelemattomasti hän kuvaa naiseutta ja äitiyttä,  ja Syntysanoissa on paljon samaa tematiikkaa ja tyyliä. Myös lapsettoman Hannan hahmo on hyvin vahva - en yhtään ihmettele, että itsensä pyykkivuorien ja pyttipannun käryyn hukannut Mesi katselee kotinsa ikkunasta Hannan vahvaa, itsetietoista askellusta.

Vaikka Syntysanat on ennen muuta naisten tarina, siinä on myös kiinnostavia, moniulotteisia mieshahmoja: pappilan poika Aarni, kauas muuttanut ja näköpiiristä kadonnut Mesin nuoruudenrakkaus, joka piirtää Mesille siivet selkään, sekä sympaattinen antikvariaatinpitäjä Muhonen.

Vaikka romaanin hahmot ovat hyvinkin elämänmakuisia, itse tarina on hämmentävä, jotenkin arkaainen. Vanha, erikoisen mallinen ja autioitunut pappila, menneiden sukupolvien synnit, perhesalaisuudet ja naisen ahdistus ahtaassa roolissaan tuovat romaaniin goottilaista tunnelmaa. Syrjäisen Kourankorven lisäksi romaanin maisemana on Venetsia, naamioiden ja kuunvalon kaupunki:

"Mikä siinä oli niin kaunista, sitä ei käsittänyt, rappio, aika, veteen lohkeilevat kultaupotukset. [-- --] Siellä Mesi riisuutuisi ja kastaisi varpaansa suolaveteen, sukeltaisi ja nousisi paljaana pintaan."

Mesin ja Hannan tarinan voi lukea vain maagissävytteisenä tarinana, sen kummemmin pohtimatta, mutta romaanissa avautuu myös polkuja erilaisille tulkinnoille. Jäin miettimään tarinan mehilässymboliikkaa, samoin kuin sitä, ovatko Hanna ja Mesi saman naisen eri puolia, vaihtoehtoisia todellisuuksia samalle naiselle. Mesi ja Hanna ovat toistensa peilejä; kumpikin saa toisen kysymään: entä jos minäkin...

Syntysanat on voimaannuttava kirja; vaikka sekä Mesillä että Hannalla on kipunsa ja kolhunsa, he selvityvät, löytävät oman tilan ja tavan olla. Mesi antaa Hannalle tarinan, Hanna Mesille sanat. Syntysanat toimivat.

"Ei unohdusta olekaan, kaikki tapahtunut oli tallella muistin pohjamudissa, kuplivan, liikahtelevan saven alla, ja jokin sukellus ja pohjakosketus oli saanut hänet tarttumaan Hannan kirjaan."

Syntysanoista on kirjoittanut myös Minna - ja nyt myös Katja.

A. S. Byatt: Lasten kirja (osa I, Alkuja)

A. S. Byatt: Lasten kirja
Alkuteos The Children's Book (2009). Suom. Kersti Juva.
Teos 2011. 954 sivua.

"Lapset aikuisten joukossa, he puhuivat ja heille puhuttiin. Näissä perheissä 1800-luvun lopulla lasten elämä oli erilaista kuin ennen taikka jälkeen. He eivät olleet nukkeja eivätkä pikku aikuisia. Heitä ei pidetty lastenkamareissa poissa silmistä, he olivat läsnä yhteisillä aterioilla, ja heidän kehkeytyvät luonteensa otettiin vakavasti, niistä keskusteltiin illallisilla ja pitkillä kävelyretkillä. Ja samaan aikaan näillä lapsilla oli kuitenkin oma, suurelta osin itsenäinen elämänsä lapsina." (Lasten kirja s. 53-54)

A. S. Byattin Riivaus (Possession: A Romance), nykyhetken (1980-luvun) ja 1800-luvun välillä liikkuva runsas, romanttinen ja älykäs romaani vei sydämeni muutama vuosi sitten, kun kirja julkaistiin suomeksi. Byattin uusimmassa romaanissa, juuri suomennettussa Lasten kirjassa, on paljon samoja viehättäviä aineksia kuin Riivauksessa: kerronnan yksityiskohtaisuus ja hitaus, taitavasti kudottu ajankuva, brittiläisen yhteiskunnan kuvaus, tarinat tarinan sisällä (sadut, marionettiesitykset), teoksen sisäinen lumovoima, joka saa lukijan valtaansa.

Lasten kirja on sekä sivumäärältään (lähes tuhat sivua) että aiheiltaan ja teemoiltaan niin rikas teos, että päätin kirjoittaa siitä useammassa erässä. Olen nyt lukenut kirjan ensimmäisen osan, Alkuja, joka käsittää parisataa ensimmäistä sivua. Nimensä mukaisesti ensimmäinen osa on johdatteleva, se esittelee keskeisen henkilöt, heidän välisensä suhteet ja erilaiset aatteet, jotka törmäilevät ja aihettavat eripuraa jopa sukulaisten välille.

Lasten kirjan henkilögalleria on niin laaja, että teokset ensi lehdillä oleva henkilöluettelo tulee tarpeeseen. Teoksen keskiössä on viisi perhekuntaa, Todefrightia asuva Humphrey ja Olive Wellwoodin perhe, Lontoossa ja Vetcheyn kartanossa aikaansa viettävä pankkiiri Basil Wellwoodin perhe, Victoria ja Albert -museota isännöivät Cainit, keraamikko Benedict Fluddin perhe sekä marionettitaiteilija-kuvanveistäjäpariskunta Stern lapsineen. Lapset, jotka ovat tarinan alussa iältään noin kolmen ja viidentoista välillä, ovat tarinan päähenkilöitä.

Tarina alkaa, kun museokuraattorin Prosper Cainin poika Julian ja leipänsä pankissa tienaavan, mutta salaa kapitalismia kärkkäästi kritisoivan Humphrey Wellwooodin poika Tom näkevät Victoria ja Albert museossa monimutkaista ruukkua jäljentävän pojan ja seuraavat tätä museon suljetuille varastokäytäville. Poika on köyhä Philip Warren, joka on taiteellisesti erittäin lahjakas ja haaveilee keraamikon työstä. Tom ja Julian vaativat poikaa tulemaan mukaansa, ja kun Tomin äiti, kuuluisa satukirjailija Olive Wellwood saa kuulla pojan tarinan, hän ottaa pojan mukaansa perheen kartanoon Kentiin. Perheessä on seitsemän lasta, ja Philip solahtaa mukaan ylemmän keskiluokan lasten leikkeihin ja seikkailuihin, vaikka hänen taustansa on aivan toisenlainen.

Lasten kirja on kuin satua, mutta sadussa on myös pimeät puolet. Ennen kaikkea Philipin, mutta myös Olive Wellwoodin lapsuusmuistojen kautta 1800-luvun brittiläisen luokkayhteiskunnan varjot piirtyvät näkyviin. Henkilögalleriaan kuuluu feministejä ja anarkisteja, jotka osaltaan estävät lukijaa uppoamasta "Englannin puutarhan" kartanoidylliin.

Vaikka kerronnassa pysähdytään vähän väliä kuvailemaan yksityiskohtaisesti jotakin taideteosta, käsityöesinettä tai ihmisten pukeutumista eivätkä juonenkäänteet ole nopeita, pinnan alla kuohuu. Ja kuitenkin, lukija saa viivähtää kauniissa hetkissä, kun Todefrightin kartanossa pidetään juhannusjuhlat ja talonväki lapsia myöten pukeutuu Shakespearen Kesäyön uni -näytelmän hahmoiksi. Lukija saa seurata juhlavieraiden kanssa Tuhkimo-marionettinäytelmää, pohtia satujen eri versioita ja arvailla sitä, kuka tai ketkä romaanin todellisuudessa ovat tuhkimoita. Lukija saa lukea satuja, joita Olive Wellwood kirjoittaa ja aistia sadunomaisuuden kaikkialla romaanin maailmassa.

"Kaikki - lähtien Florianista ja päätyen Oliveen itseensä - olivat kulkiessaan talossa ja puutarhassa, pensastossa ja hedelmätarhassa, talleilla ja metsässä koko ajan tietoisia siitä, että kaikella oli näkyvän lisäksi näkymätön muoto - jopa keittiön ja lastenhuoneen vankat seinät kätkivät kivitorneja ja silkkimajoja. [-- --] Jonkun hedelmän tai kukan mehu saattoikin silmäluomille puristettuna, kielellä tai korvassa avata katsojalle tai kuulijalle tien toisaalle, antaa yli-inhimillisen aistimisen kyvyn. Mikä tahansa käyrä oksa saattoi olla viesti tai merkki. Näkyvä ja näkymätön maailma olivat olemassa limittäin ja päällekäin. Millä hetkellä hyvänsä saattoi lapsi kompastua toisesta ulos ja toiseen sisään." (s. 136)

Jaakko Hämeen-Anttila ja Inka Nokso-Koivisto: Kalifien kirjastossa

Kansi: Samppa Ranta.

Jaakko Hämeen-Anttila ja Inka Nokso-Koivisto: Kalifien kirjastossa. 

Arabialais-islamilaisen tieteen historia. 

Avain 2011. 284 sivua. 

Jaakko Hämeen-Anttilan ja Inka Nokso-Koiviston Kalifien kirjastossa on kiehtova tietoteos tieteen historiasta kiinnostuneille. Arabialais-islamilaisella tieteellä tarkoitetaan kirjassa "keskiaikaista tiedettä, jonka pääkirjakieli oli arabia ja jota kehitettiin islamilaisten ruhtinaitten hallitsemassa maailmassa". Keskiajan tiede oli kuitenkin monikansallinen ja sekulaari projekti; kaikki tiedemiehet eivät olleet arabeja tai puhuneet arabiaa äidinkielenään, ja tiedemiesten joukossa oli muslimien lisäksi muun muassa kristittyjä, juutalaisia ja zarathustralaisia. 

Arabialais-islamilaisen ja länsimaisen tieteen vuorovaikutus on ollut vuosisataista ja kaksisuuntaista: antiikin kreikan filosofisia teoksia käännettiin arabiaksi, ja kreikkalainen kulttuuri vaikutti muutenkin voimakkaasti Lähi-idässä. Myöhempinä vuosisatoina arabiankielisiä tekstejä käännettiin puolestaan latinaksi ja islamilaisen tieteen saavutukset erityisesti tähtitieteen ja matematiikan alalta välittyivät länteen. 

Teoksen esipuheessa Nokso-Koivisto ja Hämeen-Anttila käyvät läpi joitakin arabialais-islamilaisen tieteen erityispiirteitä. Toisin kuin pitkälle erikoistuneessa nykytieteessä, keskiajan ihanteena oli monioppinut tiedemies, joka hallitsi niin matematiikkaa, lääketiedettä kuin kielitiedettä. Keskiajalla myös raja tieteen ja pseudotieteen välillä oli häilyvä, sillä vasta modernin tieteen menetelmät mahdollistivat esimerkiksi magnetismiin tai tautien leviämiseen liittyvien kausaalisuhteiden selittämisen. Tämän vuoksi alkemian ja kemian erottelu keskiajasta puhuttaessa olisi jälkiviisautta. 

Arabialais-islamilainen tiede kehittyi pääasiassa instituutioiden ulkopuolella. Oppilaitoksia ja kirjastoja kyllä oli, mutta suurin osa tiedemiehistä tienasi elantonsa muissa töissä ja teki tiedettä vapaa-ajallaan. Moni tieteellinen hanke oli riippuvainen yksityisistä mesenaateista, mutta myös 1000-luvulla perustetut madrasa-oppilaitokset rahoittivat tutkimuksia. 

Kalifien kirjastossa jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on taustoittava, siinä esitellään islamilaisen kulttuurin historiaa, kontekstia ja keskiaikaista maailmankuvaa. Toisessa osassa käsitellään eri tieteenaloja omina lukuinaan. Pääpaino on luonnontieteissä, humanistiset tieteet käsitellään lyhyesti omassa luvussaan. 

Eri tieteenaloihin keskittyvät lyhyet luvut tekevät kirjasta hakuteosmaisen. Minua kiinnostivat eniten yleisellä tasolla liikkuvat, kontestoivat luvut, mutta luonnontieteiden harrastajille havainnollistavin mustavalkokuvin ja kaavioin kuvitetut selostukset tieteenalojen varhaisista saavutuksista ovat varmasti todella kiinnostavia. Kirjan lukeminen ei kuitenkaan edellytä mitään erityisiä pohjatietoja, sillä teksti on sujuvaa ja yleistajuista. Mustavalkokuvien lisäksi kirjassa on myös värikuvaliite. 

Kirjahulluna ja kirjastojen suurkuluttajana (ja oman kotikirjaston liiankin ahkerana kartuttajana) luin erityisellä mielenkiinnolla kirjaa ja kirjastoja käsittelevät luvut. Keskiajalla monet merkittävätkin kirjastot olivat yksityisiä kokoelmia: islamilainen historia on täynnä tarinoita bibliofiileista, jotka kartuttivat kirjastojaan palkkaamalla kopioijia. Usein nämä kokoelmat testamentattiin aikanaan moskeijoiden tai koulujen kirjastojen käyttöön. 

Nykyään kirjan kierto on nopea: muutaman vuoden vanha painos saattaa joutua makuloitavaksi ja yli neljäkymmentä vuotta vanhoja painoksia löytyy enää kirjastojen varastoista tai antikvariaateista. Sen sijaan keskiajalla kirjat saattoivat säilyä kirjastossa satoja vuosia, kunnes tulva tai tulipalo tuhosi ne. Vanhimmat säilyneet kirjat ovat pääasiassa 1200-luvulta, joten käsitys keskiajan tieteestä on väkisinkin puutteellinen. Vanhempia teoksia on säilynyt vain, mikäli ne on katsottu riittävän kiinnostaviksi ja tärkeiksi, jotta niitä on kopioitu vuosisadasta toiseen. Kiitos ahkerien kääntäjien ja kopioijien, tietoa on kuitenkin säilynyt riittävästi Kalifien kirjaston tietopaketin kokoamiseen, ja lisätietoa haluaville löytyy suuntaviivoja kirjan lähdeluettelosta.

Päivi Alasalmi: Sinnikäs meripoika

Päivi Alasalmi: Sinnikäs meripoika. Satuja.
Kuvittanut Riikka Jäntti.
Gummerus 2011. 139 sivua.

Päivi Alasalmen Sinnikäs meripoika sisältää kymmenen perinteistä, mutta kuitenkin raikasta uutta satua. Perinteistä saduissa ovat monet hahmot, kuten prinsessat, merenneidot, noidat ja vuorenpeikot, sekä tarinoiden onnelliset, välistä vaivihkaisen opettavaisetkin loput. Jokainen kokoelman satu on kuitenkin uusi, ei kansansadun toisinto, vaikka juonikuviot ovatkin kodikkaan tuttuja. Satujen maailmankuva on vanhoihin satuihin verrattuna leppoisa ja hahmot hieman modernimpia. Ennen muuta aikuistenkirjailijana tunnetulta Alasalmelta on ilmestynyt aiemmin satukokoelma Turhamainen aasi (2009).

Minusta on ihanaa, että suomalaista satuperinnettä jatketaan tällaisilla uusilla kokoelmilla - välillä tuntuu, että kirjakauppojen ja kirjaston hyllyssä on tarjolla vain Disneyn prinsessatuja ja muutama klassikko. Sinnikäs meripoika -kokoelman sadut ovat herttaisia ja pienillekin kuuntelijoille sopivia, mutta eivät kuitenkaan siirappisia.

Sekä pojille että tytöille löytyy kirjasta samastumiskohteita - reippaita, rohkeita ja lämminsydämisiä lapsia ja nuoria - , huumoria, jännitystä ja ripaus prinsessaromantiikkaa. Parhaiten tämän kokoelman sadut viihdyttävät noin neljän ja kymmenen ikävuoden välillä olevia lapsia; kovin paljon nuoremmat eivät suhteellisen pitkiä satuja ehkä jaksa seurata.

Mieheni luki kirjan ensin iltasatuina lapsillemme, minkä jälkeen luin kirjan itse. Kuusivuotiaan esikoistytön suosikkisadut olivat "Merenneidon matka", "Kosijan kolme tehtävää" ja "Kirjailtu nenäliina". "Kosijan kolme tehtävää"on moderni  versio klassisesta sadusta, jossa kosijat joutuvat suorittamaan tehtäviä saadakseen prinsessan ja puolivaltakuntaa. Rämäpää ei kuitenkaan ole mikään menneiden aikojen vaatimaton, kosijoita kiltisti odottava neito, vaan hän "pisti kosijat jonoon sen mukaan, miten heidän ulkonäkönsä häntä miellytti. Jos joku oli pakko ottaa, olkoon sitten edes ilo silmälle, Rämäpää ajatteli."

Prinsessa Rämäpää.

Kokoelman nimisatu, "Sinnikäs meripoika", kertoo Mikael-pojasta, jota Kelju ja Kehno kiusaavat, koska Mikael asuu kahden äitinsä kanssa. Mikael kaipaa isäänsä, jota ei koskaan ole nähnyt - äidiltään hän on saanut tietää, että isä on merimies, jonka laiva ei enää vuosiin ole poikennut Mikaelin kotisatamassa ja joka ei ehkä koskaan ole saanut äidin lähettämää kirjettä, jossa tämä kertoo Mikaelin syntymästä. Ystävänsä lokki Jantusen kanssa Mikal lähtee etsimään isäänsä. Tarina on hyvin klassinen, ja varmaankin juuri siksi niin tunteisiin vetoava.

Mikael soutaa Perämeren poikki.

Jouluihmisenä yksi suosikkisatuni oli "Enkelin laulu", joka kertoo huopatontun seikkailusta. Tontun jäsenet ovat puutuneet lähes vuoden oleskelusta juuttisäkissä, ja kun joulukuu taas koittaa ja tonttu pääsee ikkulaudalle kollegansa kivitontun kanssa, se päättää toteuttaa unelmansa ja lähteä kuuntelemaan  naapuritorpan ikkunassa näkyvän enkelin laulua. Lystikäs joulukoriste herää eloon Alasalmen kuvauksessa:

"Sinä joulukuisena iltana, kun heidät nostettiin pois komerosta ja aseteltiin kynttilälyhdyn viereen pienen tuvan ikkunalle joulua odottamaan, tonttu oikoi innoissaan punaisia huopajalkojaan. Tämän kuukauden vuoksi hän eli! Hän katsoi kuvajaistaan pimeästä ikkunasta kuin peilistä ja hänen vanutäytteensä pullistuivat tyytyväisyydestä. Aijai, kuinka komea kaveri hän oli! Mikä upea sivukuva, kuinka jalomuotoinen pallukkanokka! Kaikkien täytyi se nähdä, kun hän oli kerran itsekin huomannut. Vielä kun hän saisi säkissä litistyneet poskensa taas pyöristymään, hän voisi lähteä vaikka tansseihin!"

Jo lapsena rakasti satuja, joissa lelut, nukkekodin asukkaat tai vaikkapa juuri joulukoristeet heräävät eloon, ja Alasalmen sadussa on tuttua viehätystä. Enkelin laulu täytyy ehdottomasti lukea uudelleen joulukuussa, ja Sinnikäs meripoika pääsee perheemme vakiolukemistoon.

Riikka Jäntin mustavalkopiirrokset ovat hienoja; monessa kuvassa on mukavasti vauhtia. Kirja on kokonaisuudessaan kaunis ja jokaisen sadun alkua koristaa anfangi, suurikokoinen koristeltu alkukirjain.

Valhe & viettelys - tarinoita pettämisestä

Valhe & viettelys. Tarinoita pettämisestä.
Helsinki-kirjat 2011. 189 s.
Novelleja. Kirjoittajat Riku Korhonen, Tiina Raevaara, Pasi Ilmari Jääskeläinen,
Tuija Välipakka, Asko Sahlberg, Leena Parkkinen, Tommi Liimatta, Tiina Lymi.

Valhe & viettelys sisältää kahdeksan nimekkään ja palkitun kirjailijan kirjoittamat tarinat, joita yhdistää pettämisteema. Kuten aiheen perusteella saattaa arvatakin, kokoelman novellit eivät ole mitään hyvän mielen tarinoita eivätkä henkilöhahmot sellaisia, joihin mielellään samastuisi. Kepeää ihmissuhdesaippuaa etsivien kannattaa etsiä muuta luettavaa. Arvelin, että kirjassa varmaankin ymmärretään pettäminen laajasti ja etsitään siihen uusia näkökulmia, eikä kirja pettänyt (!) odotuksiani.

Novellit ovat kaikki melko tummasävyisiä, ja yllättävän paljon toistensa kaltaisia. Monessa tarinassa on aviopari, jonka toinen osapuoli esittää toiselle kohtuuttomia vaatimuksia ja käyttää muutenkin henkistä väkivaltaa. Näin on esimerkiksi Tiina Lymin novellissa Pankkiirin hevonen, joka on juonenkäänteissään ja henkilökuvauksessaan absurdi ja mustan huumorin sävyttämä, mutta myös tavattoman surullinen tarina, joka tuo tyyliltään mieleen Lymin esikoisromaanin Susi sisällä. Tässä, kuten parissa muussakin Valheen & viettelyksen tarinassa, aviomies sairastuu vakavasti.

Leena Parkkisen novellissa Rouva Uljanovitch on melko ennalta-arvattava juoni - ainakin minä arvasin, mitä tapahtuu kahdella viimeisellä sivulla, kun aivohalvausta potevan miehen vaimo astuu sairaalahuoneeseen. Tarina on huvittava kuvaus hyvin itsekeskeisestä minäkertojasta, joka ei ymmärrä omaa typeryyttään, mutta itse jäin miettimään rouva Uljanovitchia, jonka mukaan novelli on nimetty. Elääkö joku tosiaan vuosikymmenet epätyydyttävässä liitossa, alistuen toisen oikkuihin, ja uskaltaa toteuttaa omaa tahtoaan vasta sitten, kun toinen makaa sairaalan letkuissa?

Kokoelman kiehtovin, eniten arkitodellisuudesta irrottautuva novelli on Pasi Ilmari Jääskeläisen Kirje Lethelle. Se on pohjattoman surullinen tarina miehestä, joka kärsii delfolaisesta dementiasta. Mies muistaa kyllä, kuka on presidentti tai kuinka kahvia keitetään, mutta kaikki henkilökohtaiset muistot häviävät heti kun tapahtumat ovat ohi. Erikoisuutena tässä dementiassa on - nimensä mukaisesti - että sitä sairastava muistaa tulevaisuuden tapahtumat. Kausaalisuhteet saattavat kuitenkin törmäillä siihen malliin, että tulevaisuusmuistot eivät toteudukaan - siksi ne ovatkin poemeja, "potentiaalisia ennakkomuistoja". Kirjeromaanissa/novellissa on yleensä läsnä kolme fiktiivistä aikatasoa, kirjoittamisen hetki, kirjeessä kuvattujen tapahtumien hetki ja kirjeen lukemisen hetki. Jääskeläisen romaanissa delfoilaista dementiaa sairastava kirjeen kirjoittaja, joka kirjoittaa potentiaalista tulevaisuuttaan muistiin, sekoittaa näitä aikatasoja kiehtovasti.

Tommi Liimatan Venenäyttely puolestaan on realistinen tarina, jossa eläydytään pienten poikien seikkailujen täyttämään, mutta myös julmaan maailmaan. Aikuiset unohdetaan välillä koko päiväksi, mutta he ovat yhtä kaikki tärkeitä ja heihin kohdistuu odotuksia. Nuorten henkilöiden kuvaus ja dialogi on Liimatan novellissa taitavaa, ja pienet arkiset tapahtumat kätkevät taakseen paljon surua, pettymystä ja häpeää. Tuija Välipakan Itkevässä Samettiruusussa puolestaan pidin siitä, että raadollisesta perhekuvauksesta huolimatta siinä pilkahtaa toivoa, joka on ihan tarpeellinen valonvälähdys Valhe & viettelyksen muuten kovin synkässä kokonaisuudessa.

Asko Sahlbergin Keltainen sade -novellin luen varmaankin vielä uudelleen. Novellin tunnelma on tiivis, hidas ja syksyinen. Kuten Jääskeläisen, myös Sahlbergin novellissa muistot ovat kertojan keskeinen ongelma, joskin eri tavalla.  Riku Korhosen Muotokuvassa pettäminen on ymmärretty ehkä perinteisimmin kuin muissa kokoelman novelleissa, mutta ei kuitenkaan kliseisesti. Tiina Raevaaran Perro negro oli hyytävä lukukokemus ja herätti herkullisen ajatuksen, että teoksen ulkopuolinen kertoja on novellin pettäjä.

Kokonaisuutena Valhe & viettelys on laadukas novellikokoelma, jonka tarinat vuoroin viihdyttivät, vuoroin herättivät ajatuksia. Toiset novellit olivat enemmän ajanvietettä, toiset pakottivat pohtimaan, mistä on kyse, maistelemaan kieltä ja kerrontaa. Vakavasta ja vaikeasta aiheesta huolimatta olisin toivonut, että kokoelmassa olisi ollut muutama vähän valoisampi tarina ja muutakin huumoria kuin mustaa. (No, herra Uljanovitchin kohtalo kieltämättä huvitti, mutta en ole ylpeä itsestäni sen takia.) Kirja sopii erityisen hyvin luettavaksi pimeinä iltoina tai syysmyrskyllä.

Annelies Verbeke: Kalanpelastaja

Kalanpelastajan tyylikäs kansi on Satu Ketolan.

Annelies Verbeke: Kalanpelastaja
Flaaminkielisestä alkuteoksesta Vissen Redden suomentanut Mari Janatuinen.
Avain 2011. 185 sivua.

Monique ymmärsi kyllä, että raajojen kehittyminen johtui evoluutiosta ja vaistosta, ja ettei ollut mitenkään mielekästä lähteä muodostamaan arvioita elävistä olennoista, varsinkaan esihistoriallisista. Silti hän piti esi-isän pakoa yhtä ymmärrettävänä kuin pelkurimaisenakin, ja hän tunnisti kaipuun päästä oman elinympäristönsä ulkopuolelle. 

Annelies Verbeken toinen suomennettu romaani Kalanpelastaja tarttui haaviini Avaimen kalateemaisista syysjuhlista. Takakannen mukaan Kalanpelastaja on "Omalaatuinen romaani naisesta, joka menetetyn rakkauden jälkeen löytää kaloista uuden sisällön elämälleen". Nainen, Monique Champagne, on menestynyt kirjailija, joka kuitenkin päättää jättää sekä kaunokirjallisuuden kirjoittamisen että lukemisen sen jälkeen, kun rakastettu Thomas on jättänyt hänet. Monique päättää lukea vain kaloihin ja meriin liittyviä tieteellisiä tekstejä. Kun häntä pyydetään kansainväliseen kala-aiheiseen kongressiin "tuomaan tunnetta tieteen keskelle" puhumalla kalojen puolesta, Monique on varma, että hänen on siitälähin omistauduttava taisteluun maailman kalakantojen säilyttämisen puolesta.

Belgialainen Verbeke (s. 1976) kuuluu flaaminkielisen nykykirjallisuuden eturiviin, ja hänen teoksiaan on käännetty monelle kielelle, esikoisteos Nuku! myös suomeksi. Verbeken unettomuusaiheista esikoista en ole lukenut, mutta ennakkokäsitykseni Kalanpelastajasta oli, että se olisi tyyliltään melko erikoinen ja kenties hieman vaikeatajuinen. Lukemisen aloitettuani hämmästyin siitä, kuinka nopealukuinen kirja itseasiassa oli. Kirjan kieli ja tarina virtasi eteenpäin pidäkkeettömästi, ja heti ensimmäinen kappale herätti mielenkiinnon:

"Uusi päivä, tässä ja nyt", Monique Champagne lauloi kylpyammeessa. Hänen kotikaupunkinsa tunnettiin vilkkaasta kulttuurielämästä, roskaamisen tehokkaasta torjunnasta ja sademäärästä, joka sai surulliseksi. Aina silloin tällöin joku juhlakalu hirttäytyi sopivaan pylvääseen tai arvaamaton lemmikki puraisi lapselta silmän. Mutta sellaista sattui harvoin. Yleensä onni ei kadonnut tästä kaupungista äkkinäisesti."

Moniquen elämästä onni on kuitenkin kadonnut hyvin äkkinäisesti, hän on kuin kuivalle maalle heitetty kala (romaanin kala- ja vesiaiheiset metaforat tarttuvat herkästi). Romaani kuvaakin Moniquen räpistelyä tuntemattomassa, suhteenjälkeisessä maailmassa, jossa hän aina silloin tällöin löytää kiintopisteen ja saa ilmaa kiduksiinsa, mutta kohta hän on taas kuin kala, jolta on leikattu evät.

Aiemmassa kirjailijantyössään Monique on hyödyntänyt itsessään olevaa magneettia, joka vetää omalaatuisia ihmisiä puoleensa, ja nyt hän hyödyntää kohtaamiaan ihmisiä rakentaessaan itselleen uutta identiteettiä. Sattumalta Tallinnan kadulla tavattu nainen, joka luulee häntä ystäväkseen vuosien takaa, antaa Moniquelle tilaisuuden olla Stefanie, onnellisesti naimisissa oleva pienen lapsen äiti. Pelottavasti Monique samastuu myös erään kongressikollegan romaanikäsikirjoituksen henkilöhahmoon. Kohtaaminen kreikkalaispariskunnan kanssa saa Moniquen hetkeksi uskomaan, että hän on kalauskonnon profeetta, jonka tehtävä on estää kalojen surmaamisesta seuraava maailmanloppu.

Kalanpelastaja on toisaalta surullinen kirja, toisaalta ihmisten ja tilanteiden hervottomat kuvaukset hykerryttävät usein. Absurdit tilanteet hotellihuoneissa ja kongressikeskusten käytävillä toivat mieleeni Daniel Kehlmanin mustan huumorin sävyttämän romaanin Maine. Kenties juuri taitavan huumorin - ja huikean juonenkuljetuksen, josta ei ikinä tiennyt, minne se vie - takia Kalanpelastaja oli minulle lukukokemuksena kevyt, kipeistä aiheista huolimatta. Kuin olisi aalloilla keinunut.

Tunnustuksia Aleksis Kiven päivänä

Sain Liisalta ja Valkoiselta kirahvilta tämän tunnustuksen, lämmin kiitos teille! Tunnustukseen kuuluu kertoa kahdeksan asiaa itsestään. Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivän kunniaksi tunnustan tänään vähän Kivi- ja kirjateemaisesti.

1. Asun melko lähellä niitä maisemia, joita Aleksis Kivi aikanaan katseli.

2. Haluaisin lukea Hannu Mäkelän Kivi-romaanin, mutta juuri nyt ei aika eikä keskittymiskyky riitä.

3. Juuri nyt luen kirjaa, joka on viihdyttävä ja hauska, mutta ei kuitenkaan hömppää. Täydellinen kirja lukujumin purkamiseen! Arviota luultavasti luvassa huomenna.

4. Palautin juuri ison kasan lukemattomia, kiinnostavia kirjoja kirjastoon. Kunpa ehtisin lukea enemmän!

5. Minun olisi ihan mahdoton nimetä yhtä tiettyä lempikirjaa. Edes ehdottoman Top 10:n muodostaminen ei onnistuisi. Kymmenen lempikirjailijaa voisin sen sijaan mainita (oikeudet muutoksiin pidätetään, sillä joku suosikki saattaa juuri nyt unohtua): L. M. Montgomery, Carol Shields, Colm Tóibín, Rauha S. Virtanen, Mika Waltari, Tove Jansson, Astrid Lindgren, Ulla-Lena Lundberg, Maria Gripe, Charlotte ja Anne Brontë ja Jane Austen. (Ok, mainitsin kaksitoista...)

6. Teini-ikäisenä pidin todella paljon Jostein Gaarderin kirjoista, pitäisi palata niihin joskus ja tunnustella, onko lumous tallella.

7. J. M. Coetzee taitaa olla ensimmäinen (ja toistaiseksi ainoa) kirjallisuuden nobelisti, jota olen lukenut ennen kuin hän sai palkinnon. No, suurin osa kirjallisuuden Nobeleista on jaettu ennen syntymääni, joten vaikeahan palkittujen kirjailijoiden kirjoja olisi ollut lukea "etukäteen"...

8. Esikoiseni vei tänään kaksi mielikirjaansa eskariin: Disneyn Pinokkio ja Vexi Salmen runoilema satukirja Seitsemän suurta satua riimein. 


Tunnustus on tainnut kiertää jo kutakuinkin kaikissa seuraamissani blogeissa, mutta useampaan kertaan muistaminen tuskin haittaa, joten ojennan tunnustuksen Linnealle, Margitille, Saran kirjojen Saralle ja Sannalle.

Elina Tanskanen: Jetlagissa

Elina Tanskanen: Jetlagissa. Yhdellä kädellä kirjoitettu opas vauvavuoteen. 
Helsinki-kirjat 2011. 157 sivua.

Ja jos et usko sanaakaan siitä, mitä olen kirjoittanut, usko edes tämä: mikään vauva-aikaan liittyvä ongelma ei kestä koko elämää. Meni vauvavuosi sitten miten tahansa, olet jo tottunut aikaeroon etkä hätkähdä outoja tapoja. Vauvavuoden lopussa olette lähdössä kokeneempina matkalle kohti taapero-maata, jossa puhutaan eri kieltä, syödään eri ruokia ja käyttäydytään eri tavalla. 


Näin kuuluu toimittaja Elina Tanskasen teoksen Jetlagissa - yhdellä kädellä kirjoitettu opas vauvavuoteen loppukaneetti. Jos ei yövalvomisten ja koliikin aiheuttamassa horroksessa jaksa lukea koko kirjaa, kannattaa lukea nuo yllä lainatut lauseet. Tanskasen teos ei ole itselleni ajankohtainen, sillä neljäskin vauvani on jo  puolitoistavuotias, mutta olisinpa lukenut kirjan esikoista odottaessani tai ensimmäisinä viikkoina synnytyksen jälkeen. Jetlagin tärkeintä antia tuoreelle vanhemmalle eivät ole niinkään käytännön vinkit kuin kirjasta huokuva asenne: sinä selviät kyllä! Toinen tärkeä yleisneuvo, joka kirjasta jäi mieleeni, on hitaasti eteneminen: vauvakinoon ei tarvitse rynnätä viikon kuluttua synnytyksestä ja jos lapsi ei opi kaikkea käyrien mukaan, kyse ei välttämättä ole sen vakavammasta diagnoosista kuin "omaan tahtiinsa kehittyvä lapsi".

Koulutustaustastaan huolimatta - Tanskanen on yhteiskuntatieteiden maisteri, logoterapeutti ja seksuaalineuvoja - Tanskanen kirjoittaa "äitinä äidille", omista kokemuksistaan ammentaen ja tuoden esille oman ajoittaisen epävarmuutensa. Toki tekstissä on melko opettavainen sävy, mutta Tanskanen taittaa kärjen tyyliin liittyvältä kritiikiltä toteamalla alkuun, että "Vaikka vieroksunkin ehdottomuutta, käytän kielen sujuvuuden vuoksi monin paikoin käskymuotoa." Ilmaisun ekologisuutta on sekin, että mitään aihetta ei käsitellä kovinkaan laajasti pohdiskellen, vaan väsyneille ja täystyöllistetyille vanhemmille sopivassa napakassa muodossa.

Viime vuosina on ilmestynyt useita vauvavuoden "täsmäoppaita", joissa neuvotaan nimenomaan imetystä, kantamista (kantoliinoilla ja -repuilla) tai kestovaippailua. Näissä oppaissa on usein melko voimakas "luomuvanhemmuus"- tai kiintymysvanhemmuusideologia, mikä saattaa vieraannuttaa joitakin vanhempia, jotka kokevat vaunut, tuttelit ja pampersit sittenkin parhaina vaihtoehtoina itselleen ja lapselleen. Jokaisella vanhemmalla on omat arvonsa ja ihmiskuvansa - Tanskanen käsitteleekin aihetta imetyksen yhteydessä - joiden perusteella hän teke valintoja myös vauvavuoden aikana. Jetlagissa ei kuitenkaan liputa minkään tietyn vauvanhoitotavan puolesta vaan on enemmänkin yleinen käsikirja kenelle tahansa äidille tai isälle. Rivien välistä kuitenkin luen, että Tanskanen itse on enemmän kiintymysvanhemmuuteen kuin tiukkoihin rutiineihin kallellaan. Tanskanen puhuu muun muassa perhepedin ja imetyksen puolesta lämpimästi.

Pienenä varoituksen sanana vielä mainitsen, että Jetlagin lukeminen saattaa laittaa raskauden jäljiltä vielä ruosteessa olevat vatsalihakset tiukille, sillä sävy on usein lämpimän humoristinen: Ensimmäistä lastaan odottavat vannovat usein, etteivät koskaan puhu lapsensa ulosteista tai kirjoita Facebookiin yhtäkään kakkastatusta. Kellossa saattaa olla eri ääni sinä päivänä, kun itkuinen kupeiden hedelmä vääntää vihreää, limaista kiisseliä. Mikään kepeä huumoriopas kirja ei kuitenkaan ole, vaan Tanskanen käsittelee kipeitäkin aiheita asiallisesti, muistuttaen avun hakemisen tärkeydestä silloin, kun omat konstit ja voimat eivät tahdo riittää.