Orhan Pamuk: Hiljainen talo

Orhan Pamuk: Hiljainen talo
Alkuteoksesta Sessiv Ev (1983) suomentanut Tuula Kojo.
Tammi 2012, Keltainen kirjasto 425.
433 sivua.

Hänellä oli peittonaan sinikukallinen täkki, ja hän nojasi kolmeen tyynyyn sängyssä, jonka messinkisiä nuppeja olin pienenä kilkutellut. Kukin suuteli vuorollaan hänen kättään. Hänen kätensä valkeassa, pehmeässä ja ryppyisessä ihossa oli tutut maksaläiskät ja laikut, jotka ilahduttivat samalla tavalla kuin vanha ystävä ilahduttaa. Huone, mummi ja käsi tuoksuivat samalta kuin aina ennenkin.

Hiljainen talo on Nobel-palkitun Orhan Pamukin varhaistuotantoa, ilmestynyt alunperin jo vuonna 1983. Kirjan keskiössä oleva "hiljainen talo" on rapistuva, homeelta tuoksuva talo meren äärellä, noin tunnin matkan päässä Istanbulista. Vuosikymmeniä aiemmin lääkäri Selahattin on paennut nuoren vaimonsa Fatman kanssa kaupungin poliittista ilmapiiriä. Romaanin tapahtumahetkellä, 1980-luvun alussa, Selathin ja pariskunnan poika ovat kuolleet, ja suuressa talossa asuu enää yhdeksänkymppinen Fatma ja hänen miehensä avioton poika, kääpiö Recip, joka on perheessä palvelijan asemassa. Kun Fatman kolme lastenlasta, eronnut historioitsija Faruk, kommunismista innostunut Nilgün ja lukiolainen Metin vierailevat talossa, tarinassa rinnastuvat nuorten kasvukivut, keski-iän pettymykset ja vanhuuden surulliset muistot.

Minulta kesti hetken aikaa päästä sisään Hiljaiseen taloon, mutta Blogistanian Globalia -äänestyksen innoittamana urakoin kirjan loppuun tammikuussa. Pitkät sisäisen monologit, pitkät ja polveilevat lauseet ja useat eri minäkertojat tekivät kirjasta alkuun työlään lukea, mutta kun tyyliin ja rytmiin tottui, kerronta vei mennessään.

Fatman tajunnanvirta piirtää kuvaa katkeroituneesta naisesta, joka muistelee kokemiaan epäoikeudenmukaisuuksia, suree kuollutta poikaansa ja vihaa miehensä länsimaista, sekulaarista ja idealistista ajattelutapaa vielä pitkään tämän kuoleman jälkeenkin. Selâhattinilla olikin suuret suunnitelmat: kun lääkärinvastaanoton asiakkaat kaikkosivat Selâhattinin länsimaisten käytäntöjen ja mielipiteiden takia, hän keskittyi kirjoittamaan ensyklopediaansa, rahoittaen elämän myymällä vastahakoisen vaimonsa koruja.


Eikä sinun tarvitse mitään edes sanoa, sillä kun minä saan sen neljäkymmentäkahdeksanosaisen ensyklopediani valmiiksi, niin siinä on yhdellä kertaa sanottu kaikki perustavanlaatuiset ajatukset ja sanat, joita idässä ylipäätään pitää sanoa: täytän kertaheitolla uskomattoman ajatustyhjiön ja lyön kaikki ällikällä, lehtikaupustelijat myyvät ensyklopediaani Galatan sillalla, Pankkikatu menee sekaisin, Sirkeci kuohuu, osa ensyklopediani lukijoista tekee itsemurhan ja, mikä tärkeintä, kansa ymmärtää minua, kyllä kansa silloin ymmärtää!


Nuorempi polvi ei ole juuri Fatmaa optimistisempi. Turkissa kuohuu yhä, oikeisto ja vasemmisto mellakoivat. Rikkaiden ja köyhien välillä on juopa, jonka myös Metin ja Recipin veljenpoika Hasan tuntevat. Sydänsurut, identiteetin pohdinta ja oman paikan etsiminen yhteiskunnan myllerrysten keskellä ei ole helppoa.

Ajattelin että rakastan Ceylania; mutta jokin epäselvä tunne loitonsi minua hänestä: tiesin että minun pitäisi kertoa hänelle itsestäni, kuten joka yö suunnittelinkin sängyssä aamuun asti, mutta niin ajatellessani mieleeni tuli, että sitä "minää" josta kertoisin ei ole edes olemassa. Se mitä sanoin minäksi oli kuin sisäkkäiset laatikot laatikoiden sisällä: aivan kuin minussa olisi aina jotain muuta; sen jonkin muun jälkeen voisin ehkä löytää oman itseni ja esitellä sen, mutta mistään laatikosta ei löytynyt sitä todellista ja aitoa Metiniä, jonka voisin näyttää Ceylanille sellaisenaan, vaan sieltä ilmestyi aina uusi laatikko, joka kätki aidon Metinin. 

Pamukin kerronta on suurista teemoista huolimatta pienieleistä, tapahtumien traagisuudesta huolimatta jotenkin rauhoittavaa. Hiljainen talo ei ollut minulle aivan Viattomuuden museon veroinen lukuelämys, mutta joka tapauksessa hieno kirja.

Osallistun Hiljaisella talolla Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Kirjan ovat lukeneet myös Arja ja Jaakko.