Helmi Kekkonen: Valinta

Helmi Kekkonen: Valinta
Avain 2011. 160 s.

On lokakuu. Viimeisetkin lehdet ovat pudonneet pihan hevoskastanjoista ja koivuista, näen miten ensimmäinen sadepisara osuu keittiön ikkunaan, toinen ja kolmas, sitten niitä ei enää erota toisistaan. Sisällä talossa, vanhojen seinien suojassa, me olemme äidin kanssa jälleen kahden. 

Helmi Kekkosen Valinta oli minulle hyvin intensiivinen lukukokemus, jonka taustalla kuuntelin öistä rankkasadetta tai ihailin kuulasta syyspäivää. Ohut kirja, pieni helmi, tuli luettua alle vuorokaudessa, mutta tunnelma säilyy mielessä varmasti pitkään.

Olin jo ennalta viehättynyt kirjan alkuasetelmasta: vanha talo meren rannalla, talossa äiti ja tytär, jotka tyhjentävät taloa leskeksi jääneen äidin muuttaessa pois. Isä on kuollut yllättäen keväällä. Perheeseen kuuluu Ruut-äidin ja Aava-tyttären, jotka ovat tarinan pääasialliset kertojat, lisäksi etäisyyttä pitävä Helena-sisko sekä vuosia sitten pois muttanut Ilja-veli, johon yhteys on katkennut niin, että edes suruviestiä ei kyetä toimittamaan.

Kekkosen kieli on lyyristä, jonkun makuun ehkä liiankin kaunista ja huoliteltua, mutta minä nautin sen lukemisesta. Jotain pakahduttavaa niin tarinassa, sen kuvaamien ihmisten tunteissa kuin kielessäkin oli -  vaikka lukeminen oli ihanaa, oli myös helpotus, että kirja oli muodoltaan pienoisromaani. Kerrontaan on saatu vähäeleisesti mukaan paljon: esimerkiksi Aavan rakastettua Mikkoa kuvataan vain parissa kohtauksessa, mutta hän on jatkuvasti läsnä Aavan kerronnan sinuna.

Valintaa on blogiarvioissa verrattu niin Riikka Pulkkisen Tottaan, Essi Tammimaan Paljain käsin -romaaniin kuin Johan Bargumin Syyskesään. Itselleni tuli voimakkaasti mieleen Elina Hirvosen esikoisromaani Että hän muistaisi saman (2005, ks. Hesarin arvio). Luin Hirvosen kirjan melko pian sen ilmestymisen jälkeen joten en muista kaikkia yksityiskohtia, mutta sekä Valinnan että Että hän muistaisi saman kieli on kuulaan kaunista, tunnelma melankolinen ja kerronta tiivistä. Hämmentävästi kirjat ovat myös melkein tarkalleen saman pituisia (Hirvosen kirjassa on 158 sivua). Molemmissa kuvataan perhettä, jonka tragedia syntyy vaikenemisesta, halusta unohtaa, kohtaamattomuudesta. Molemmissa näkökulma on nuorten aikuisten, veljen ja sisaren suhde on tärkeä mutta kipeä ja mielisairaalan miljöö tulee tutuksi.

Aiheen ja tematikkan tasolla Valintaa voi verrata myös Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Ihon aikaan (19939. Ihon ajassa tytär hoitaa kuolevaa äitiään ja saa selville tämän nuoruuteen liittyvän salaisuuden, joka vaikuttaa voimakkaasti myös naisen omaan käsitykseen juuristaan ja identiteetistään. Myös Ihon ajan äiti on joskus tehnyt valinnan. Aavan äiti Ruut on vasta keski-ikäinen ja fyysisesti hyvissä voimissa, mutta emotionaalisesti Aava on aina hoivannut häntä ja kantanut vastuuta koko perheestä. Isän kuoltua Aava on se, joka on läsnä äidilleen ja yrittää auttaa tätä talon tyhjentämisessä tulevia vuokralaisia varten. Äidin kertomana myös Aavalle selviää asia, joka muuttaa hänen käsitystään äidistä ja perheestä.

Kekkosen Valinta on romaani äidistä ja tyttärestä, mutta se on myös siskoskirja, vaikka sisarussuhteen kuvaaminen on melko vähäistä. Pienet hetket, joina Aava ja Helena ovat yhdessä lapsina tai aikuisina tai puhuvat yhdessä puhelimessa - vaikkakin paljon toistensa ohi - ovat kuitenkin merkityksellisiä. Aava muistelee ja ajattelee Helenaa paljon. Helena pääsee itse ääneen parissa lyhyessä kerrontajaksossa, joissa hän valottaa omaa suhdettaan perheeseen. Helenasta olisin halunnut tietää enemmän: miksi hän tunsi olonsa ulkopuoliseksi, miksi tunsi mustasukkaisuutta sisarensa asemasta perheessä? Siksikö, koska päätti itse paeta perheen tulehtunutta ilmapiiriä, kieltäytyä hyväksymästä sitä, kieltäytyä suojelemasta äitiä? Helena on tehnyt elämässään samansuuntaisen valinnan kuin äitinsä - ja kuitenkin aivan erilaisen.

Valinnan tarina ei tosiaan ole uusi, mutta se on kerrottu Kekkosen omalla kielellä, omin kuvin ja hahmoin.  Siihen nähden, kuinka tavallinen romaanin perhesalaisuus ja Ruutin "valinta" on (ollut), tarinan jännite ja muutamat sen saamat käänteet tuntuivat hieman liian dramaattisilta. Toisaalta Kekkosen kerronta on niin viitteellistä, että perheen kylmän tunnelman taustalla voi olla paljon sellaista, mitä lukija ei saa tietää. Pidän siitä, että jotkut asiat jäävät kirjassa avoimiksi, että kaikkea ei selitetä puhki.

Valinta on melkko synkkä kirja, mutta näin siinä myös toivoa. Romaanin viimeisessä kuvassa Ruutin asennossa on pyrkimystä selvitä vielä tästä. Kun Aavan puhelin soi, hän toivoo Olisit sinä. Jotenkin minua lohduttaa myös se, ettei vanhaa taloa puutarhoineen myydä pois, se vain vuokrataan - jonain päivänä ehkä Aava asuu siinä, meren äärellä.

Valinnan ovat tehneet blogiinsa myös Jenni, Susa, Katja, Joana ja Seija.

P.S. Haluan ehdottomasti lukea myös Helmi Kekkosen esikoisteoksen, novellikokoelman Kotiin (2009), johon Linnea hiljattain ihastui.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja
(Nocturnes 2009) Suom. Helene Bützow.
Tammi 2011
Keltainen kirjasto 415.
Novelleja.


Novellikokoelma Yösoittoja on ensimmäinen Ishigurolta lukemani teos. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta jotain syvempää, vahvempaa ja ehkä maagisempaa tunnelmaa kuvittelin novelleissa olevan. Monessa blogissa on jo verrattu Yösoittojen Ishiguroa Paul Austeriin, ja kieltämättä minulle tuli hieman sama mielleyhtymä: absurdeja tilanteita, yksinäisiä ja hieman ahdistuneita miespäähenkilöitä, arvoituksellisia naisia ja korkea- ja populaarikulttuurisia viittauksia. En aivan täysin hurmaantunut - musiikki ei ole itselleni se läheisin viitekehys, vannoutuneemmalle musiikin ystävälle tämä ehkä antaisi enemmän - ja odotan, että pian lukulistani kärkeen tuleva Pitkän päivän ilta on se minun Ishiguroni. Viihdyin kyllä Yösoittojenkin parissa.

Kokoelmassa on viisi novellia, jotka kytkeytyvät toisiinsa paitsi musiikin, muistamisen ja muuttumisen tematiikan kautta. Tapahtumapaikat vaihtelevat Brittein saarilta Hollywoodiin ja  Venetsiaan. Novelleissa kuvataan kohtaamisia, jotka menevät vähän vinoon: aika on muuttanut vanhoja ystävyksiä, hetkellinen tyly käytös saa aikaan hullun tapahtumaketjun, toinen salaa merkityksellisiä asioita ja muistot eivät kannattelekaan nykyhetkeä.

Novellissa "Come Rain or Come Shine" 47-vuotias Raymond eli Ray on kutsuttu opiskeluaikaisten ystäviensä, lapsettoman pariskunnan Emilyn ja Charlien luokse Englantiin - Ray itse on asunut vuosia esimerkiksi Portugalissa. Yllättäen Charlie ilmoittaakin juuri saapuneelle vieraalle lähtevänsä itse työmatkalle kolmeksi päiväksi ja toivovansa, että Ray pitäisi sillä aikaa seuraa Emilylle ja antaisi tälle "perspektiiviä". Emily on odottanut "kohtuullisesti menestyneeltä" Charlielta aina vain enemmän, ja mies toivoo keskinkertaisemman ystävänsä avaavan Emilyn silmät aviomiehensä ansioille.

Kuten muissakin Yösoittoja-kokoelman novelleissa, myös Raymondin tarinassa musiikilla on tärkeä merkitys: Charlie kokee, että Ray on häntä parempi Emilyn silmissä ainoastaan musiikkimakunsa puolesta, joten hän kieltää Rayta puhumasta "siitä nyyhkymusiikista" Emilyn kanssa. Ray teeskenteleekin unohtaneensa Sarah Vaughanin kappaleet. Emily tokaisee, että "et ole mitenkään voinut unohtaa, ellei sinulle ole tehty lobotomiaa!". Mutta moni asia on muuttunut - myös itse lukijana hätkähdän sitä, kuinka ystävyys voi laimeta ja väljähtyä sille tasolle, että yhteys on mahdollista vain muutaman Vaughanin sävelten tahtiin tanssitun minuutin ajan.

Novellissa minua jäi askarruttamaan myös se, miksi Ray lukee useen otteeseen Emilyn ja Charlien hyllystä poimimaansa Jane Austenin Kasvattitytön tarinaa. Samastuuko Ray nuoren Fannyn ulkopuolisuuden tunteeseen kasvattiperheessään, ovatko Emily ja Charlie hänelle kuin Mansfield Parkin väki, joka suhtautuu suojattiinsa välillä suopeammin, välillä penseämmin.

Novellissa "Malvern Hills" sveitsiläinen pariskunta saapuu Herefordshireen aikomuksenaan kulkea ihailemansa säveltäjän, Edward Elgarin jalanjäljillä Malvernin kukkuloilla. He kysyvät kahvilassa "sopuhintaista, mukavaa ja perienglantilaista" majoituspaikkaa, ja novellin kertoja, nuori säveltäjä,  näkee tilaisuutensa kostaa samalla kertaa sekä nuoruutensa ilkeälle opettajalle että kahvilanpitäjäsiskolleen tiuskineelle turistille.

Tässäkin novellissa musiikki on se, mikä saa asiat ja suhteet korjaantumaan. Hetkeksi.


Osallistun tällä kirjalla Totally British -haasteeseen ja avaan pistetilin kategoriaan Modern Men Writers. 


Yösoittoja ovat lukeneet myös Hanna, Anna Elina, Jaana, Ilse, Päivi Kosonen.

Tänä vuonna etelässä syksyn alkaessa (runohaaste)

Kuva JL.

Tänä vuonna etelässä syksyn alkaessa
minä sukellan mereen, hiekkaan, aurinkoon, 
minä sukellan puihin. 
Niin kuin hunajan makeus täyttää omenan
niin kuin taivas öisin sadontuoksuisena
laskeutuu polttavalle, tomuiselle tielle,
niin minä sukellan tähtiin.


       Mutta opin tuntemaan, 
       minä opin yhä paremmin tuntemaan
meren, hiekan, auringon, omenat ja tähdet, 
sillä aika kypsyy, on aika lähteä ja yhtyä 
mereen, hiekkaan, aurinkoon, omeniin ja tähtiin.


Nazim Hikmet
Suom. Brita Polttila

Teoksesta Maailman runosydän 
(koonneet Hannu ja Janne Tarmio, Wsoy 1998)

Ursula Jones & Sarah Gibb: Prinsessa vailla valtakuntaa

Ursula Jones & Sarah Gibb: Prinsessa vailla valtakuntaa.
(The Princess Who Had No Kingdom 2009). Suom. Maikki Tilvis.
Aurinko-kustannus 2010.

Olipa kerran Prinsessa, jolla ei ollut valtakuntaa. Mutta hänellä oli poni, jonka nimi oli Soma. Ja joka päivä Prinsessa kiipesi poninsa kärryille ja ajeli kauas, kauas, ympäriinsä etsien omaa valtakuntaansa. 

Tämä kirja osui silmiini kirjaston hyllystä, jo ennen kuin omat pikku prinsessani olivat ehtineet sitä huomata. Kirjan kuvitus on aivan hurmaava; kuvat ovat uskomattoman viehkeitä olematta silti makeita. Kertomus on sekoitus perinteistä prinsessasatua, kiertolaisromantiikkaa ja huumoria pienellä opettavaisuudella maustettuna.

Nimensä mukaisesti tarina kertoo Prinsessasta, joka etsii omaa valtakuntaansa. Prinsessa matkaa Soma-poninsa vetämillä kärryillä, jonka hän on lastannut pikanteilla kalusteilla ja esineillä, kuten rokokoo-tuolilla, taulun kehyksillä, lintuhäkillä, teekannulla ja kukkamaljakolla. Köyhä prinsessa ansaitsee rahaa kuljettamalla paketteja, joita posti ei suostu toimittamaan (kuten juuri kuoriutumaisillaan olevia strutsinmunia ja rampoja koiria).
Prinsessa on hyväkäytöksinen ja vaatimaton - hänelle kelpaavat "oikeiden prinsessojen" vanhat mekot -ja hänellä on sivistyneitä harrastuksia: Prinsessa pistäytyi kirjastoon lukemaan lehteä, kuten hänellä oli tapana tehdä. Ah, täydellinen prinsessa!

Valtakuntia olisi tarjolla useampiakin, kun useampikin prinssi ja vastakruunattu kuningas huomaavat Prinsessan kauneuden tanssiaisissa. Kilpailu Prinsessan kädestä yltyy kakkusodaksi, mutta prinsessa huomaa löytävänsä valtakuntansa muualta. Se löytyy entisen hovinarrin sydämestä... Kosinnan itsenäinen ja reipas prinsessa suorittaa itse, sillä jonkunhan se on tehtävä.

Aika kului ja pian he huomasivat, että kärryille täytyi tehdä tilaa lapsille. Ja soman vierellä juoksenteli pikkuinen musta varsa pitkillä, honteloilla jaloillaan. 

Äidin lisäksi myös kolme pikkuprinsessaa, iältään 2-6 -vuotiaita, viihtyivät kirjan parissa. Vaalenapunaista, kimallusta, tanssiaisten pukuloistoa ja vähän jännitystäkin - vaikka lähes joka sivulla on tekstiä vähän enemmän kuin pari riviä, pieninkin jaksoi kuunnella tarinaa.

Luulin tehneeni "ensimmäisenä" tämän ihanan löydön, mutta googlen avulla löysin myös Sonjan ja Mari A.:n (joka on tehnyt ihanan prinsessakirjakoonnin) bloggaukset kirjasta. Kurkkaa myös Lastenkirjahyllyyn.

Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa

Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa.
Karisto 2011. 206 s.

Vaikuttavan, mutta raskaan Kodin ikävä -lukukokemuksen jälkeen tuntui mukavalta tarttua hyvän mielen kirjaan, Kirsti Ellilän romaaniin Ristiaallokkoa. Kirja on itsenäinen päätösosa Ellilän kirkkotrilogiaan, jonka aiemmat osat Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita ovat ilmestyneet 2009 ja 2010. Kirkkotrilogia kuvaa evankelis-luterilaista kirkkoa ja konservatiivista Timoteus-yhteisöä (vrt. Luther-yhteisö), joka vastustaa muun muassa naispappeutta. Keskiössä ovat viisilapsisen perheen keski-ikäistyvät vanhemmat, teologiaa opiskeleva Matleena ja pastori Aulis, joista ensin mainittu huomaa kyseenalaistavansa niin yhteisön vanhakantaiset opit kuin avioliittonsa. Tyylilaji on humoristista ja lämminkenkistä ihmissuhdeproosaa. Tarkemmat kuvaukset trilogian kahdesta ensimmäisestä kirjasta voi lukea vaikkapa Kirsin kirjanurkasta.

Trilogian kahdessa ensimmäisessä osassa näkökulma on Matleenan, mutta Ristiaallokossa pääsemme seuraamaan tapahtumia Auliksen kantilta. Aulis on pääsemässä jaloilleen hänen ja Matleenan avioeron jälkeen, mutta on edelleen sairauslomalla omituisen kurkkuvaivan takia. Ääni on papille välttämätön työkalu; Aulis muistelee haikeana, kuinka hänen äänensä aiemmin soi kauniisti, sillä jos ääni kantaa ja sanat soljuvat vaivattomasti ulos suusta, ihmiset kuuntelevat, uskovat ja kunnioittavat, varsinkin jos puhuja on pitkä mies. Teksti sisältää runsaasti tällaisia ironisia havaintoja ihmisluonnosta, mutta kertojan asenne henkilöihin on lempeä ja ymmärtäväinen.

Ääniongelman lisäksi myös ihastuminen koiralenkillä tavattuun Virpiin, Auliksen parhaan ystävän tyttären (Auliksen juuri avioliittoon vihkimän!) Ilonan Aulista kohtaan osoittamat liian lämpimät tunteet, Ada-tyttären seurustelukiemurat, leskiäidin tukeminen ja edesmenneen isän nuoruuteen liittyvä salaisuus aiheuttavat Aulikselle päänvaivaa. Kun kirkkotrilogian edellisissä osissa lukija sai seurata Matleenan kasvukipuja, Ristiaallokossa on Auliksen vuoro muuttaa käsityksiään ja punnita uskomuksiaan. Aulis on kaikessa vanhakantaisuudessaan sympaattinen hahmo, jonka puolesta pidin peukkuja, että ristiaallokko vähän tyyntyisi tai edes ohjaisi jonnekin uudelle väylälle.

Ellilän kieli on kaunista; jouhevasti etenevässä kerronnassa on miellyttäviä suvantoja, joissa Aulis ihmettelelee joutsenten tyyneyttä, puhtautta, sopusointuisuutta. Ne olivat melkein kuin ikoneita, ikkunoita siihen toiseen todellisuuteen, jonka ihminen ainoastaan aavistaa. Seuraavassa hetkessä palataan arkeen, tai oikeastaan retriittiviikonloppuun, jonka ruokailuissa korostuvat keskustelun puuttuessa hieman kiusallisesti ruoansulatuksen äänet ja vaatteiden kahahdukset. Kokonaisuudessa on vähemmän lyyrisiä hetkiä, enimmäkseen kirja on arkista kuvausta, sujuvaa dialogia ja Auliksen mietteitä. Suosittelen kirjaa niille, joiden kirjallinen maku vaatii ennemmin kotoista ruisleipää kuin eksoottisia mausteita.


Ristiaallokosta on kirjoittanut myös ainakin Booksy. Kirsti Ellilältä on tänä vuonna ilmestynyt myös saturomaani Eksyneet näkevät unia. Ellilä kirjoittaa myös mainiota blogia Kirjailijan häiriöklinikka.

Jenny Erpenbeck: Kodin ikävä

Jenny Erpenbeck: Kodin ikävä
(Heimsuchung 2008). Suom. Helen Moster.
Avain 2011. 172 s.

Kodin suunnitteleminen, se oli hänen ammattinsa. Palanen ilmaa ja neljä seinää ympärille, riuhtaistaan rautakouralla irti palanen ilmaa kaikesta mikä kasvaa ja väreilee ja otetaan vangiksi. Koti. Talo, kolmas iho lihan ja vaatteiden jälkeen. Kotipaikka. [-- --] Annetaan elämälle suuntia, askeleille lattia jalkojen alle, silmille katsottavaa, hiljaisuudelle ovia. 

Rakastan kirjoja, joissa talo on tavallaan päähenkilö tai muuten tärkeässä roolissa: romanttisia tyttökirjoja, joissa vanha talo on kuin rakas ystävä; eeppisiä sukutarinoita, joissa sukupolvi toisensa jälkeen vaeltaa kartanon puutarhassa iloineen ja suruineen, sekä goottilaisia romaaneja, joissa talon kynttilöin valaistut käytävät tuntuvat kertovan aavemaisia salaisuuksia. Nuoren saksalaiskirjailijan Jenny Erpenbeckin Kodin ikävä ei ole mitään edellä mainituista, mutta arkkitehdin 1920-luvulla kesänviettopaikakseen rakennuttama järvenrantahuvila on mitä suurimmassa määrin romaanin päähenkilö. Talo pysyy paikallaan asukkaiden ja vallanpitäjien vaihtuessa Saksan historian myllerryksissä.

Kirjan nimi kuulostaa ja kansi näyttää haikeankirpeältä. On kirja hieman sitäkin, mutta koska olin lukenut muutaman blogiarvion Erpenbeckin esikoisromaanista Vanhan lapsen tarina (Avain 2011, alkuteos Geschichte vom alten Kind 1999), tiesin odottaa tältäkin kirjalta jonkinlaista historiaan liittyvää allegoriaa. Siinä missä paksunkin lukuromaanin voi haukkaista hetkessä, Erpenbeckin kirja vaatii aikaa ja keskittymistä. Kaunis kieli kätkee taakseen teräviä piikkejä, sillä kirjassa seurataan muun muassa keskitysleirille joutuneen juutalaistytön ja puna-armeijaan liittyneen nuoren venäläismiehen kohtaloa.

Erpenbeckin pienoisromaani näyttää sarjan ihmisiä ja kohtaloita, jotka kaikki kietoutuvat Brandenburginmeren rannalla seisovaan rakennukseen. Huvilan tarina alkaa perhetragediasta: kylänvanhimman nuorin tytär Klara "luisuu käyttäytymisen maailmasta" ja isä lohkoo Klaran perintöosaksi tarkoitetun metsän kolmeen osaan ja myy ne eteenpäin, yhden kolmanneksen ostaa nuori berliiniläinen arkkitehti. Seuraavana päivänä Klara kävelee järveen ja sisko löytää hänen ruumiinsa tiilitehtaan rannasta.

Kirjassa kuvataan lumoavasti talon rakentamista ja puutarhan perustamista:

Niityn isompi puoli järvelle viettävän polun oikealla puolella rajataan perällä luonnontilaisen naapuritontin puuaitaan, rinteen puolella isoon tammeen ja havupensasryhmään, talonpuolella onnenpensaisiin, syreeneihin ja muutamaan alppiruusuun, ja sitten hiekkatien kohdalla pensaisiin, jotka istutetaan tontin harmaakiviaitauksen viereen. 


Kauniit kuvaukset ja sanat tekisivät jo itsessään Erpenbeckin kirjasta nautittavaa luettavaa, mutta näennäisen yksinkertaisten lauseiden taakse kätkeytyy syvempiä merkityksiä. Välillä nuo merkitykset viiltävät syvältä, usein saavat hämmentymään ja miettimään, mistä on kyse. Seuraavaa sitaattia tulkitsen eräänlaisena kotiseudustaan ja sen historiasta ammentavan kirjailijantyön kuvauksena:

Se joka rakentaa, liimaa kerta kaikkiaan elämänsä maahan. Hänen ammattinsa on antaa asettumiselle runko. On luotava sisus. Kaivettava siellä, missä ei ole mitään aina vain syvemmälle. 

En varmasti ymmärrä kaikkia Erpenbeckin viittauksia, ja jotkut tulkintani ovat lähinnä arvauksia: onko läpi Saksan ja Puolaan leviävä tuholaiskuoriainen natsiaate tai SS-armeija? Entä puutarhuri, joka ei koskaan puhu mitään, mutta joka saa Hitlerin hallinnon aikana merkinnän passiinsa, koska "hänen hiuksensa ovat niin kiharat, että kynä pysyy niissä" - edustaako hän Saksan siirtomaiden orjuutettuja ihmisiä, jotka eivät ole saaneet ääntään kuuluviin? 

Tulkinnan tukena minulla on Kodin ikävän suomentajan Helen Mosterin kirjoittama artikkeli "Jenny Erpenbeck: historiaa ilman nostalgiaa" teoksesta Muistijälkiä. Kirjoituksia saksalaisesta nykykirjallisuudesta (Avain 2010). Moster (joka julkaisi oman esikoisromaaninsa Hylky viime keväänä) avaa kirjan alkukielisen nimen monia merkityksiä (heimsuchung voi tarkoittaa niin kodin etsintää, vitsauksia kuin omien juurien etsintää) ja mainitsee, että romaanin talolla on esikuvansa todellisuudessa: Erpenbeckin kirjailija-isovanhemmat hankkivat talon DDR:n aikana ja Erpenbeck vietti siellä lapsuutensa kesät. Puutarhuria Moster kuvailee myyttiseksi hahmoksi, joka kuvaa vuodenkiertoa ja ajankulua. Paradoksaalisesti juuri kompostimultaa kärräävä, hedelmäpuita jalontava ja ruusuja leikkaava hiljainen puutarhuri oli minusta kirjan elävin hahmo.

Romaanin ympyrä sulkeutuu, kun epilogissa kuvataan työmaaohjeen tai -päiväkirjan tapaan, kuinka vanha talo puretaan ja järvenrantamaisema palaa aiempaan muotoonsa. Jotenkin, kaiken kauhean jälkeen, mitä Kodin ikävässä on kuvattu, talon hävittäminen tuntuu melkein lohdulliselta. Ihmisen mielettömyyden ja kärsimyksen ja kuoleman keskellä luonto on kuitenkin kaunis ja elävä.

Kodin ikävä on arvioitu myös Kiiltomadossa, Helsingin sanomissa, Maailman kirjoissa.

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän
Helsinki-kirjat 2011. 221 s.

Ihan ensimmäiseksi täytyy tunnustaa, että en yleensä lue kirjoja siitä genrestä, jota Anne Leinosen ja Miina Supisen eilen julkaistu uutuus Rautasydän edustaa. Luen paljon ns. lukuromaaneja, myös niitä vähän viihteeseen kallella olevia jonkin verran, mutta en lainkaan jännitysviihdettä ja romantiikkaakin harvoin. Rautasydän on juoneltaan kaavamainen (mutta ei tylsä) romanttinen jännäri, joten sen lukeminen merkitsi minulle astumista "kirjallisen mukavuusalueeni" ulkopuolelle. Mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen tuntui - no, mukavalta, sillä kuten useissa blogiarvioissa on todettu, Rautasydän on vetävästi kirjoitettu, hauska ja sympaattinen kirja.

Kirjan kertoja on nelikymppinen yksinhuoltaja Sari, joka asuu ja pyörittää rautakauppaa vanhan tehdasalueen makasiineilla, asfaltin, betonin ja graffitien keskellä. Sarin mies on kuollut kymmenisen vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa, mutta ihanan anoppinsa Marian ja vartijana työskentelevän Koikkiksen avulla Sari ja hänen teini-ikäiset lapsensa Milla ja Mike ovat tiukasti kiinni arjessa, seuraanaan rakas, mutta vahtikoiraksi liian kiltti Rontti-koira.

Sari on itsenäinen, fiksu ja "miesten työt" taitava nainen, mutta hänelläkin on heikko kohtansa: kun sisään rautakauppaan astelee aivan liian nuori, mutta myös renttumaisen komea Janne, Sarin polvet menevät veteliksi. Vaikka Sari huomaa kohta olevansa sekaantunut salkulliseen tulenarkoja valokuvia kotikaupunkinsa Kärmeslän silmäätekevistä, kesähuvilalla tapahtuneeseen raakaan murhaan ja rikollisjengiin, Jannen lemmikinsiniset silmät vievät mennessään. Kuten Janne itse toteaa: Rakkaus on ihana asia, mutta pitäisi katsoa ketä rakastaa.


En muista, milloin olisin viimeksi nauranut ääneen kirjaa lukiessani, mutta Rautasydämen parissa niin kävi muutamaan kertaan. Välillä meno on hulvatonta, ja varsinkin Jannen hahmo saa minulta paljon huumoripisteitä. Tässä yksi kohta, joka sai pokkani pettämään:

- En mä ole naimisissa, sanon oudossa rehellisyyden puuskassa. - Olen leski.
  Mies katsoi minuun närkästyneenä.
- Et sä ole yhtään läski, hän puuskahti. Sähän näytät upealta. Mikä teitä naisia vaivaa? Juuri tuollainen nainen kuin sä näyttää farkuissa kauniilta kuin unelma. Oletko nähnyt peppuasi? Et varmaan. Sehän on sun takanasi! Meidän pitäisi etsiä nyt kaksi peiliä. Onko tässä huoneessa peilejä? Ei kai! Ei kai rautakaupoissa myydä peilejä! Paitsi jos tekisi jonkun rautakaupan ja kauneussalongin yhdistelmän.


Rautasydän onkin tavallaan "rautakaupan ja kauneussalongin yhdistelmä", kirja, jonka uskoisin viihdyttävän niin naisia kuin miehiäkin. Vaikka mukana on runsaasti huumoria ja hulluja juonenkäänteitä, on kirjassa myös arjen kuvausta ja romanttisen viihteen ikuinen kysymys: löytyykö onni jännittävän rentun vai turvallisen vanhan ystävän käsivarsilta?



K-blogin Jenni on kirjoittanut kirjan julkistamistilaisuudesta, jossa kirjailijat kertoivat millaisilla rutiineilla yhteisteos syntyi. Helsinki-kirjojen kirjatarjontaan voi tutustua täällä.

Kolme tärppiä syksyn kirjoihin (muunneltu muffinssitunnustus)

Kuva: Sinisen linnan hovikuvaaja JL.

Blogeissa on viime päivinä näkynyt lukijoiden tärppilistoja syksyn kirjoista. En ollut ajatellut itse tehdö sellaista, sillä kiinnostun niin monista kirjoista, että listan tekemiseen menisi kokonaisen kirja-arvion verran aikaa eikä sitä jaksaisi kukaan lukea loppuun. Erja kuitenkin haastoi minut lukupäiväkirjassaan viime aikoina blogeja kiertäneellä muffinssihaasteella, johon olen jo vastannut kertomalla lempivärini, -ruokani ja haaveitteni matkakohteen. Muistaminen lämmittää aina, kiitos Erja! - joten vastaan haasteeseen tällä kertaa poimimalla syksyn kirjasadosta kolme kirjaa, jotka haluan ehdottomasti lukea. Näin lyhyt lista on pakostakin hieman sattumanvarainen; olisin voinut mainita jotkut muutkin kolme kirjaa mutta nämä kutkuttavat eniten juuri nyt:

1. Riina Katajavuori: Omakuvat (Tammi)
Katajavuoren Lahjat-romaanin äitiyden ja arjen kuvaus kosketti; uutuudessa kirjailija "piirtää kirjoituksessaan esiin naisen, äidin, joka ehtii pitkästä aikaa katsoa itseeään". Oih.

2. Johanna Venho: Syntysanat (Wsoy)
Voisin toistaa sen, mitä kirjoitin Katajavuoresta, vaihdan vain romaanin tilalle runokokoelman Yhtä juhlaa. Kustantajan luonnehdinta: "Palkitun runoilijan komea romaanidebyytti". Jotenkin odotan, että kirjassa viitataan kalevalaisiin myytteihin, saa nähdä osunko oikeaan.

3. A. S. Byatt: Lasten kirja. (Teos)
Rakastin Riivausta, joten tämän englantilaisen kirjailijaladyn seuraava suomennos on must read. Kustantamon ennakkoesittelyssä sanotaan, että Byatt "hallitsee suurta henkilömäärää tarujen, satujen ja historian verkostossa". Tähän täytyy varata aikaa.

Kuva: JL.

Laitan "Kolme tärppiä syksyn kirjoihin" -haasteen eteenpäin kaikille, jotka eivät ole vielä syksyn TBR-kirjojaan listanneet ja haluavat tehdä sen lyhyesti. Ihania, syksyisiä päiviä kaikille!

Kaari Utrio: Oppinut neiti

Kaari Utrio: Oppinut neiti.
Amanita 2011. 431 s.

Kaari Utrion uusin historiallinen romaani, Oppinut neiti, kuljettaa lukijansa niin Pietarin salonkeihin, Silvan ja Solbergan kartanoihin Uudellemaalle, Helsingin humuun ja Lappiin. Eletään 1830-lukua, Suomi tasapainottelee uudessa asemassaan Venäjän suurruhtinaskuntana ja juopa säätyläisten ja rahvaan välillä on leveä. Epookkikomedian nimihenkilö, nuori Sofia Malm, on Smolnan naisopistossa opiskellut säätyläisnainen, joka kyseenalaistaa asemansa rajoja toimimalla seuraneitinä ja kotiopettajattarena. Paroni Christian Hackfelt, kauhistuu Sofian rohkeutta elättää itsensä ja lausua ääneen mielipiteitään, ja naisena vaatimattomasti pukeutunut ja keimailematon neiti on hänelle kuin ilmaa. Tarinan jännite syntyy sen seuraamisesta, kuinka Christian vähitellen, tahtomattaan, muutta mielipiteensä Sofiasta kuin Austenin Mr. Darcy Elizabethista ikään.

Oppinut neiti sisältää historialliselle romaanille tyypillisesti paljon kaupunkien, talojen, sisustuksen ja asujen kuvausta. Henkilöiden luonteita kuvataan piikikkään humoristisesti: lähes jokainen pohtii, kuinka pystyisi parhaiten hyötymään toisista ihmisistä, joita kohdellaan heidän omaisuutensa suuruuden ja aatelisarvon mukaan. Sofian sukulaisperhe, Solbergan kartanossa asuvat Palmcronat, joutuvat vaikeaan tilanteeseen, kun selviää, että kartanon isännän edesmennyt appiukko on sotkenut raha-asiat. Vanhimman tyttären, Charlotta Palmcronan, astuminen Helsingin seurapiireihin lykkääntyy hamaan tulevaisuuteen, hänen debytanttitanssiaisensa perutaan ja juhlapuvut pakataan odottamaan parempia aikoja. Kahdeksantoistavuotiaalle neidolle hautautuminen maaseudulle muiden säätyläisten juhliessa Helsingissä on kova isku: Charlotte oli suunnitellut juhlivansa läpi sesongin, kihlautuvansa kesän kynnyksellä mieleisensä nuoren upseerin kanssa ja viettävänsä häitään jo seuraavana syksynä. Koko perheen tulevaisuus riippuu nyt Charlotten menestyksestä avioliittomarkkinoilla, ja naapurikartanon nuori paroni Hackfelt alkaa tuntua entistä varteenotettavammalta sulhaskandidaatilta.

Romaanin alkupuoliskolla tutustutaan niin Pietarin kuin suomalaisten maalaiskartanoiden seurapiireihin. Kerronnan herkullisinta antia ovat keskustelut, joissa, varsinkin silloin kun ne ovat oppineisuudestaan ja itsenäisyydestään ylpeän Sofian ja aatelisarvoonsa ja perinteisiin uskovan Christianin välisiä, pyritään kohteliaisuuden sallimissa rajoissa nokittelemaan keskustelukumppania. Yläluokan seurustelukulttuurissa on merkittävää, millaiset keskustelutaidot ja luonteenlaatu sukulaisilla, naapureilla ja tuttavilla sattuu olemaan:

Anna Pihlman sanoi aina suoraan mitä ajatteli, eikä hän yleensä ajatellut mitään hyvää mistään. Sellainen kovasanaisuus kävi seurassa virkistävästä poikkeuksesta, jos ei sattunut itse olemaan sanojen kohde. Virginia oli ollut virkistyksen kohteena niin usein, että hän aavisti pahaa aina, kun sisarpuolen huulet liikahtivat.

Lappiin suuntautuvalla piirustus-, luonnontutkimus- ja kaamoksenihailumatkallaan paroni Hackfelt ja hänen iäkäs majurisetänsä huomaavat, että kaupunkiseurapiirien säätyläissäännöt eivät päde erämaissa: "jylhässä yksinäisyydessä joka sielu on lähimmäinen eri tavalla kuin Helsingissä tai Pietarissa". Ylhäiset herrat ovat avuttomia pakkasen ja lumen keskellä - he ovat tinkineet lämpimästä vaatetuksesta tyylin hyväksi ja panostaneet matkatavaroissaan von Linnén teoksiin ja vanhoihin karttoihin - ja joutuvat turvautumaan köyhien lappilaisten sekä kuolevaa äitiään hoitamaan matkustaneen Sofian apuun.

Eniten viihdyin kirjan Helsinki- ja kartanojaksojen parissa, joissa kuvataan ihmisten turhamaisuutta, tärkeilyä ja omaneduntavoittelua seurustelu- ja avioliittomarkkinoilla ja korttipakan kortit järjestyvät yllättävillä ja huvittavilla tavoilla. Rakkaudella ei säätyläisten kihlauksissa juuri ole osaa eikä arpaa, mutta eräs omia polkujaan kulkemaan tottunut pariskunta sentään löytää toisensa kaikkien ennakkoluulojen, väärinkäsitysten ja kömmähdysten jälkeen...



Oppinut neiti on ensimmäinen Utrion kirja, jonka julkaisee hiljattain julkaisutoiminnan aloittanut perheyritys Amanita. Kustantamon esittely kirjasta löytyy täältä.

Oppineesta neidistä on kirjoittanut myös Saran kirjojen Sara, jota kiitän lukuvinkistä!

Elaine Showalter: Literature of Their Own

Elaine Showalter: A Literature of Their Own. British Women Writers from Charlotte Brontë to Doris Lessing.
Revised and expanded edition.
Virago Press 2009/1997.

Voitin Opuscolo-blogin arpajaisissa Stockmannin lahjakortin, ja todellisen lukutoukan tavoin käytin sen tietenkin Akateemisessa kirjakaupassa. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuvana Akateemisen huikea valikoima on minulle harvinaista herkkua, ja sivuutinkin suomenkielisen kaunokirjallisuuden hyllyt tällä kertaa kylmästi mutta kolusin tarkkaan kirjallisuustieteen hyllyt ja englanninkielisen kirjallisuuden. Kirjallisuustieteen hyllyn ääressä huomasin myös professori H. K. Riikosen, joten ilmapiiri oli todellakin viehättävän akateeminen.  Loppusuoralle valinnassa pääsi kaksi kirjallisuudentutkija Elaine Showalterin kirjaa, joista toinen käsitteli amerikkalaisia naiskirjailijoita ja toinen brittiläisiä. Valinta kallistui klassikkoteoksen <i>Literature of Their Own</i> puoleen, joka on tuttu opinnoista mutta jota en ole ikinä lukenut läpi.

Showalterin kirja on julkaistu alunperin jo vuonna 1977 ja se on runsaasti siteerattu feministisen kirjallisuudentutkimuksen perusteos. Showalterin kirjan pääajatus on, että naisilla on oma kirjallinen traditionsa ja tapansa kirjoittaa. Lukiessaan englantilaisten naiskirjailijoiden romaaneja, runoja, kirjeitä ja päiväkirjoja Showalter oli vakuuttunut, että jos naiskirjallisuuden traditio on olemassa, se perustuu jäljittelyyn, kirjallisiin konventioihin, kirjamarkkinoihin ja -kritiikkiin, ei biologiaan tai psykologiaan. Showalterin tutkimus pohjasi sosiologisiin ja etnografisiin teorioihin, ja hän pyrki määrittelemään naisten kirjoittamisen alakulttuuriksi, joka kehittyy suhteessa kirjallisuuden valtavirtaan. 


Showalterin tutkimus oli uraauurtava, sillä hänen aloittaessaan työtään 1960-luvun puolivälissä feminististä kirjallisuuskritiikkiä ei käytännössä ollut eikä esimerkiksi Virginia Woolfin kirjeitä ja päiväkirjoja ollut julkaistu. Showalterin kirjan nimi tulee John Stuart Millin lauseesta "Jos naiset eläsivät omassa maassaan eivätkä ikinä lukisi mitään miesten kirjoittamaa, heillä olisi oma kirjallisuutensa". <i>A Literature of Their Own</i> sai ristiriitaisen vastaanoton: se on luonut pohjaa feministiselle kirjallisuushistorialle, inspiroinut useita alan tutkimuksia ja käännetty monille kielille, mutta sitä on myös kritisoitu milloin liian teoreettiseksi tai epäteoreettiseksi, milloin traditionaaliseksi tai epäkanooniseksi.

Ryhtyessään kaksikymmentä vuotta myöhemmin muokkaamaan  <i>A Literature of Their Own</i> -teoksesta uutta laitosta Showalterin perspektiivi ja koko feministisen kirjallisuuskritiikin kenttä oli luonnollisesti laajentunut. Kuten Showalter toteaa uuden laitoksen esipuheessa, teos ilmestyi ensi kertaa naisten kirjoittamien tekstien uudelleenlöytämiseen keskittyneen feministisen tutkimuksen ensimmäisen aallon aikana. Tuolloin Showalter piti tärkeänä kirjoittaa naiskirjailijasukupolvien välisestä jatkuvuudesta, vaikka ajatus naisten kirjallisesta linjasta on osittain teoreettinen.

Elaine Showalter viittaa toiseen, pari vuotta omansa jälkeen ilmestyneeseen klassikkotutkimukseen, Sandra Gilbertin ja Susan Gubarin <i>The Madwoman in the Attic</i> -teokseen (1979), jonka nimi viittaa Charlotte Brontën <i>Kotiopettajattaren romaanin</i> (Jane Eyre 1847) Bertha Masoniin. Gilbert ja Gubar esittävät, että naiskirjallisuuden historia on vuoropuhelua naiskirjailijoiden ja patriarkaalisen tradition välillä. 1800-luvun naiskirjailijoiden teoksissa kuvattiin tiedostamattomasti naiskirjailijoiden vierauden tunnetta suhteessa edeltäviin mieskirjailijoihin, tarvetta naislukijoille ja pelkoa patriarkaalisia auktoriteetteja kohtaan.


Showalter kommentoi myös vuonna 1985 ilmestynyttä Toril Moin vaikutusvaltaista tutkimusta Sexual/textual Politics (suom. Sukupuoli, teksti, valta), jossa Showalterin tutkimusta kritisoidaan esimerkiksi porvarillisen realismin arvottamisesta modernismia paremmaksi ja yhteyden näkemisestä feministisen politiikan ja kirjallisen arvottamisen välillä. Showalterinkin edustaman angloamerikkalaisen feminismin sijasta Moi tukeutuu ranskalaisen feminismin ja erityisesti Julia Kristevan teorioihin. Showalter vastaa kritiikkiin huomauttamalla, että hänen näkökulmansa on kirjallisuushistorioitsijan, ei filosofin tai lingvistisen kirjallisuudentutkijan. Showalter ei kysy "mitä on tulkinta/teksti?" vaan "Millainen on valtakulttuurin ja vaiennetun kulttuurin suhde? Onko vaiennetulla (naisten) kulttuurilla oma historiansa ja kirjallisuutensa, vai pitääkö sitä aina arvioida valtakulttuurin standardien ja arvojen mukaan? Kuinka kirjallinen alakulttuuri kehittyy ja muuttuu?"

Showalter korostaa, että hänen mallinsa naiskirjallisuuden vaikutteiden ketjusta tulisi ymmärtää ennemminkin historialliseen kontekstiinsa liittyvänä strategiana kuin dogmaattisena totuutena. Uuden vuosituhannen kynnyksellä Showalter katsoo, että kirjallisuuskritiikin tulee ottaa huomioon koko kirjallisten voimien verkosto, jossa kaikki tekstit syntyvät. Uuden painoksen esipuheessa Showalter käy läpi feministisen kirjallisuudentutkimuksen kehitystä ja pohtii, mitä tekisi toisin, jos kirjoittaisi A Literature of Their Own -teoksen sillä tietämyksellä, joka hänellä on kaksi vuosikymmentä (ja useita feministisiä tutkimuksia, omia ja muiden) myöhemmin. 

Charlotte Brontë (1816-1855)

A Literature of Their Own haastoi aikanaan vallitsevan brittiläisen naiskirjallisuuden kaanonin, jossa olivat edustettuina vain Jane Austenin ja Brontën sisarusten kaltaiset suuret nimet. Showalter analysoi myös tuntemattomaksi jääneiden ja unohdettujen naiskirjoittajien tekstejä ja korosti heidän merkitystään naiskirjailijoiden ketjussa. Tutkimusta kritisoitiin kuitenkin siitä, että siihen ei sisällytetty ennen 1840-lukua julkaisseita kirjailijoita. Showalter oli kuitenkin sitä mieltä, että ennen 1800-lukua naiset eivät ajatelleet itseään naiskirjailijoina, vaan tietoisuus omasta ammatillisesta identiteetistä alkoi herätä vasta samoihin aikoihin, kun romaaneja ryhdyttiin markkinoimaan enemmän ja monet eurooppalaiset naiskirjailijat alkoivat julkaista teoksiaan miespuolisten pseudonyymien turvin. 


1800-lukua voidaan hyvällä syyllä kutsua "Naiskirjailijoiden aikakaudeksi", sillä Jane Austenin, Charlotte Brontën ja George Elliotin romaaneilla riitti lukijoita. Monet kriitikot olivat kuitenkin sitä mieltä, että naiset olivat vain omaksuneet romaanin lajityypin mieskirjalijoilta luomatta omaa kirjallista traditiota. Showalter kuitenkin uskoi naiskirjailijoiden "oman kirjallisuuden" olemassaoloon ja ryhtyi jäljittämään sitä arkistoihin ja museoihin unohtuneista naiskirjailijoiden teksteistä. Showalterin näkemys on, että naisten kirjallista perinnettä ei voi hahmottaa pelkkien huippujen, kuten Brontën, Eliotin ja Woolfin kautta, vaan jatkumon löytämiseksi on kartoitettava myös katveeseen jääneet kirjailijat.

Virginia Woolf (1882-1941)

Laura Ala: Prinsessa Madeleine

Laura Ala: Prinsessa Madeleine
Helsinki-kirjat 2011
207s.

Ruotsin kuningasperheen ympärillä on viime vuosina kuohunut, niin hyvässä kuin pahassakin. Iloisia tapahtumia ovat olleet kruununprinsessa Victorian häät ja vastikään julkistetut vauvauutiset. Valitettavasti kuningasperheen kuopus Madeleine ei saanutkaan astella alttarille pian isosiskonsa jälkeen, kun kihlaus Jonas Bernströmin kanssa purkautui viime vuonna. Kihlauksen purkautuminen tarkoittaa, että prinsessasatu ei ole vielä päätöksessä, ja media seuraa Madeleinen tekemisiä entistäkin tiiviimmin silloin, kun tämä ei ole viettämässä suhteellisen anonyymiä elämää New Yorkissa.

Laura Alan teos Prinsessa Madeleine kertaa sen, mitä prinsessatarinasta on tähän mennessä kerrottu lukuisissa (suomalaisissakin) iltapäivä- ja juorulehdissä, tv-haastattelussa ja kirjoissa. Ala on myös haastatellut kirjaansa varten muun muassa kuningasperheen ystäväpiiriin kuuluvaa historioitsija Herman Lindquistia, joka on toiminut niin Victorian ja Madeleinenkin historian opettajana ja uskottuna neuvonantajana. Alan kirja on kohdettaan kunnioittava elämäkerta (jos nyt elämäkerrasta voi puhua alle 30-vuotiaan kohdalla?) eikä sisällä kohupaljastuksia, mutta kaikki lehdistönkin aikanaan riepottelemat Maddeen liittyvät kohut käydään siinä läpi ja spekuloidaan armottoman julkisuuden vaikutusta niin kilparatsastuksen lopettamiseen kuin Jonas-suhteen päättymiseen.

Madeleinen elämä on ollut monessa suhteessa todella etuoikeutettua: taloudellinen asema on turvattu eikä raha ole rajoittanut opiskelu-, ura- tai asuinpaikan valintoja sen enempää kuin shoppailua tai bilettämistäkään. Kuninkaallisen syntyperän lisäksi Madeleinea on siunattu kauneudella, älykkyydellä ja monenlaisella lahjakkuudella. Toisaalta Madeleine on ollut edustustehtäviensä, asemansa ja turvajärjestelyjen vanki. Ystävyyssuhteitakaan ei voi solmia noin vain, sillä Madeleinen ollessa lapsi vanhemmat ohjailivat prinsessan kaveripiirin muodostumista ja aikuisena hän oppi itse olemaan varuillaan sen vuoksi, että joku ystävistä saattaisi vuotaa yksityisiä tietoja lehdistölle tai olla kiinnostunut hänestä vain rahan vuoksi.

Paikoitellen Ala kertoo Madeleinen elämästä turhankin yksityiskohtaisesti, esimerkiksi noin kymmenen läheisintä ystävätärtä mainitaan etu- ja sukunimineen ja prinsessan filosofian kandidaatin tutkinnosta mainitaan opintopistemäärät kustakin kolmesta prinsessan opiskelemasta oppiaineesta. Minua kiinnosti ja huvitti sen sijaan anekdootti, että Madeleine on ensimmäinen Ruotsin kuninkaallinen, joka on suorittanut korkeakoulututkinnon normaalisti tenttimällä kuten muut opiskelijat. Myönnän myös olleeni niin naiivi, että kuvittelin Ruotsin olevan hyvinkin tasa-arvoinen ja rento yhteiskunta, enkä ollut tietoinen maan hyvinkin omissa ympyröissään viihtyvästä yläluokasta, vaikka tiesinkin että kuntosaliyrittäjä Daniel Westlingiä pidettiin aluksi liian keskiluokkaisena kruununprinsessan sulhoksi.

Prinsessa Madeleinen kertovaa tekstiä pilkkovat faktasivut, joilla lukijalle avataan esimerkiksi kuninkaallisen Bernadotte-suvun historiaa, hovitoimittajan työtä tai Ruotsin tasavaltalaisyhdistyksen toimintaa. Kiehtovaa historiatietoa minulle oli, että Madeleinen isoisän isoäiti, Kustaa V:n puoliso kuningatar Victoria Baden oli suhteessa Axel Munthen kanssa ja rakennutti rakastettunsa Caprin huvilan tyyliin Sollidenin kivihuvilan Öölantiin, jossa kuningasperhe yhä viettää kesälomansa.

Suomalaisen Iltalehden toimittajana Ala ei luonnollisesti ole päässyt Madeleinen uskotuksi; Madeleinen omat tunteet ja ajatukset suodattuvat haastattelulausuntojen ja ystäväpiirin kommenttien kautta. Kirja pyrkii kuitenkin nostamaan esille sellaisia piirteitä Madeleinesta, jotka ovat jääneet partyprinsessalööppien varjoon: Madeleine on ujo, älykäs ja julkisuudesta varsin vaivaantunut nuori nainen, joka on tehnyt työtä lasten asemaa parantavassa hyväntekeväisyysjärjestössä mutta jonka tulevaisuus on yhä kutkuttavasti auki: jatkaakohan epämääräisessä prinsessan ja herttuattaren roolissa vai luopuuko kuninkaallisesta tittelistä jossain vaiheessa uran tai avioliiton viedessä mukanaan?

Kuisma Korhonen: Lukijoiden yhteisö

Kuisma Korhonen: Lukijoiden yhteisö. Ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä
BTJ-Avain 2011. Sivuja 286.

Ehkä essee on yhteyden luomista. Eri elämänalat ja olemisen muodot haparoivat siinä toisiaan kohti, synnyttävät tekstiä, jossa on tilaa niin ajatuksille, kokemuksille, tunteille kuin aisteillekin. Kirjoittaja kurottaa kohti menneisyyttä, puhaltaa pölyjä vanhoista kirjoista ja toivoo niiden puhkeavan vielä kerran laulamaan - ja kurottaa kohti tulevaisuutta, kohti lukemisen aina avointa ja ennakoimatonta hetkeä.


Kuisma Korhosen Lukijoiden yhteisö on kokoelma esseitä, "tekstuaalista ystävyyttä", jotka käsittelevät lukemista suhteena, jossa vuoroin minä lukee tekstiä, teksti minää, tekstit kirjoittautuvat minussa, minät kirjoittautuvat teksteissä ja niin edelleen. Korhosen mukaan lukeminen on pohjimmiltaan ystävyyttä, keskustelua kaukaisten tai kuolleitten toisten kanssa. Paradoksaalisesti lukeminen ja kirjoittaminen on paitsi yhteyden etsimistä toiseen, myös sen välttelyä: lukeminen on pohjimmiltaan hyvin yksinäistä ja intiimiä, sillä lukiessa tai kirjoittaessa ei tarvitse kohdata toista kasvoista kasvoihin.


Voidaan lähteä siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että kirjoittaja luo merkkejä ja sanoja, jotka voidaan sittemmin lukea toisessa ajassa ja toisessa paikassa, ilman tekijän läsnäoloa. [-- -- ] Kun yhteys on luotu, sitä voidaan käyttää moneen tarkoitukseen: maailman parantamiseen, rikastumiseen, muille näyttämiseen, terapiaan, naisten narraamiseen, kuolemattoman mestariteoksen luomiseen, ja niin edelleen. Mutta ilman yhteyttä, ilman halua kohtaamiseen, ei ole kirjoitusta.
    Ja samaan aikaan - ilman halua paeta toista, ilman kohtaamisen pelkoa, ei myöskään ole kirjoitusta.


Korhonen analysoi niin Sofi Oksasen Puhdistusta kuin Tove Janssonin muumiromaaneja. Esseessä "Muumipeikko ja Mörkö" tarkastellaan muumiperheen sisäisiä suhteita, muumien vieraanvaraisuutta ja suvaitsevaisuutta, joka ei kuitenkaan ylety mörköön saakka; sitä mitä Mörkö merkitsee muumipeikolle ja mitä muumiperhe ja -laakso merkitsee meille lukijoille. Esseissä "Holokaustin lumo" ja "Dresden" puhutaan kansanmurhan estetiikasta - näitä lukuja K-blogin Jenni on käsitellyt blogikirjoituksessaan Mikä kauheassa kiehtoo? Korhosen teoksen punaisena lankana kulkee ajatus, että lukeminen on aina eettistä toimintaa, ei niin että se välittäisi moraalisia arvoja, vaan koska se palauttaa meidät siihen "eettiseen kokemukseen, jonka koemme tuntemattoman toisen edessä".

Korhonen kirjoittaa hyvin kaunokirjallisesti, henkilökohtaisesti, lukijaa puhutellen ja omaa kirjoitusprosessiaan arvoiden. Vakavat aiheet ja huumorin pilke vuorottelevat, ja lukijaa kuljetetaan ajassa ja paikassa antiikin Palestiinasta Auschwitziin, Aleksandrian kirjastosta Disneylandiin. Tekstiä elävöittävät runsaat metaforat, esimerkiksi kirjoittamisesta ja lukemista kuvataan tilallisin, arkkitehtuurisin termein: kirjailija vaeltaa huoneissa luodessaan tekstejä ja astuu niistä ulos, kun teksti alkaa olla valmista - on lukijan vuoro vaeltaa noissa huoneissa ja nähdä ne omalla tavallaan, omasta näkökulmastaan.

Virtuaaliset lukija- ja kirjoittajayhteisöt

Korhonen muistuttaa, että virtuaalisia lukijayhteisöjä on ollut koko kirjoitetun kirjallisuuden ajan; lukiessaan ihminen on aina ylittänyt ajan ja paikan rajat. Internet on kuitenkin muuttanut ryhmien muodostamisen ehtoja: "Ryhmien ei tarvitse enää kokoontua yhteiseen tilaan, ei kohdata toisiaan kasvoista kasvoihin. Linkistä linkkiin riittää."

Erityisesti runojen kirjoittaminen ja lukeminen on saanut verkossa uusia muotoja. Jopa käsite "esikoisrunoilija" on osittain kyseenalaistunut, sillä lähes kaikki nykyiset esikoisrunoilijat ovat ennen ensimmäistä painettua kokoelmaansa tulleet tutuiksi lyriikkaa aktiivisesti seuraaville netin, Tuli&Savu -lehden ja runouden vuosikirja MotMotin kautta. Myös ajatus runon "lukemisesta" muuttuu, sillä esimerkiksi Nokturno.org sivustolta löytyy visuaalista runoutta, äänirunoa ja runovideoita sekä runogeneraattoreita ja -pelejä, jotka aktivoivat lukijan toimimaan runojen parissa.

Korhonen esittelee myös Leevi Lehdon ajatuksen siitä, että nettijulkaisemisen myötä runouden kustantamisessa on siirrytty kolmanteen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa vallitsi Runoilijan, Kustantajan ja Kriitikon kolmiyhteys: Runoilija teki yksinäistä luomistyötä, Kustantaja päätti julkaistako kokoelma vai ei, ja Kriitikko julisti valmiista teoksesta arvionsa. Toinen sukupolvi on "ryhmien, koulukuntien ja liikkeiden sukupolvi", jossa julkisten makutuomareiden valta alkoi hiipua ja runoja julkaistiin ja esitettiin myös lehdissä ja runoilloissa. Kolmas lyriikan kustantamisen sukupolvi on Yhteisö, jossa kirjoittajien ja lukijoiden välinen raja häviää - Yhteisössä jokainen on kirjoittaja. Ihannetapauksessa internetin virtuaaliavaruus mahdollistaisi Korhosen mukaan "ananyymin yhteisöllisyyden, joka väistäisi niin kustannustalojen vallan kuin kirjallisten ryhmien sisäänpäin lämpiävyyden. Portinvartijoiden tai ystäväpiirin maku ei johdattelisi ketään omaksumaan tiettyä aatetta tai estetiikkaa --."

Kuulostaako tutulta, kirjabloggaajat? Meistä jokainen on sekä oman bloginsa kirjoittaja että toisten blogien lukija. Kirjablogeissa on nostettu lukijoiden tietoisuuteen sellaisiakin teoksia, joita ei ole nostettu kirjakauppojen pöydille tai päivälehtien kulttuurisivuille. Mutta, kuten Korhonen toteaa, verkkoyhteisöistäkin muodostuu helposti sisäänpäinlämpiäviä ryhmiä, ja netissä samanmielisiä on entistä helpompi löytää. Tietoisesti tai tiedostamatta yhteisön mielipiteet vaikuttavat varmasti myös kirjabloggaajien kirjoituksiin. 

Itkevistä kivistä

Lukijoiden yhteisö on nautinnollista luettavaa, mutta myös raskasta ja kipeää, sillä lähes kaikissa esseissä puhutaan kärsimyksestä, kuolemasta ja ihmisten haavoittuvaisuudesta. Kärsimystä konkretisoidaan itkevillä kivillä, jotka huutavat ilmoille unohdettujen kärsimyksiä. Paitsi että holokaustia käsitellään omassa luvussaan, siihen viitataan monissa muissakin yhteyksissä. Jopa muumeja vainoava Mörkö on Korhosen mukaan ehkä "keskitysleireistä kohonneen savun tiivistymä, todellisuudesta sadun maailmaan tihkunutta harmaata sadetta".

Esseekokoelman alaotsikossakin esiintyvät itkevät kivet viittaavat Danaën myyttiin, jossa kivet itkevät kärsivien äitien puolesta. Kivet ovat hiljaisia todistajia, jotka kertovat Dresdenin pommitusten, Vietnamin sodan, WTC:n pommi-iskujen, Irakin sodan ja lukuisten unohdettujen iskujen ja hyökkäysten uhreista. Konkreettisia itkeviä kiviä ovat pommitusten rauniot ja hautakivet.

Lukijoiden yhteisö

Lukeminen synnyttää yhteisöjä - kansalaistopiston lukupiirejä, yliopiston opiskelijoiden seminaariryhmiä,  kirjablogistanian , mutta myös kyseenlaistaa niitä. Siellä, missä lukevat ja kirjoittavat ihmiset kokoontuvat joko konkreettisesti tai virtuaalisesti, syntyy myös vallitsevaa todellisuutta kyseenalaistavia ajatuksia ja toimintaa. Kaikkein radiaakaalein lukijoiden yhteisö on Korhosen mielestä kuitenkin hiljaisten, yksinäisten lukijoiden yhteisö - niiden yhteisö, jotka eivät halua kuulua mihinkään yhteisöön. He eivät lue mitään tiettyä tarkoitusta varten, he eivät tiedä mitään toisistaan eivätkä keskustele lukemastaan, mutta luetut tekstit yhdistävät heitä siitä huolimatta.

Kirjat itsessään myös huokuttelevat meitä pois yhteisöstä, kahdenkeskiseen tilaan missä vain tekstin maailma on todellista. Siksi lukemaan oppiminen merkitsee myös vetäytymistä pois läsnäolosta, uppoamista toiseen todellisuuteen. Samalla voimme kuitenkin kokea yhteyttä tuntemattomaan toiseen - siihen, joka on kirjan kirjoittanut, tai siihen, joka lukee samaa kirjaa kuin me. Korhosen mukaan lukemisesta harvoin tunnetaan mustasukkaisuutta, mutta itse olen tunnistanut sellaisen tunteen, että jonkun oikein läheisen teoksen haluaisi pitää vain itsellään.

Toisinaan luemme saman kirjan ystävän kanssa, mutta tämä ystävä ei olekaan kirjasta samaa mieltä, vaikka jaamme yhteisen historian, yhteisiä arvoja ja samoja mielipiteitä. Tällöin herää kysymys, olemmeko lukeneet saman kirjan? Olemme - ja emme: jokainen lukukokemus on pohjimmiltaan kuitenkin yksityinen.



Polkuja eteenpäin: 


Korhosen kirja innostaa tarttumaan (uudelleen tai ensi kertaa) ainakin näihin teoksiin

Margaret Atwood: Negotiating with the Dead. Writer on Writing.

Stuart Kelly: The Book of Lost Books: An Incomplete History of All the Great Books You'll Never Read.
Kirja kirjoista, jotka ovat joko kadonneet, unohtuneet, tuhoutuneet, jääneet kesken tai eläneet vain tekijänsä suunnitelmissa ja unelmissa. Kirjassa mainitaan myös sattumalta juuri äskettäin lukemani ja blogiini tuomani Jane Austenin kesken jäänyt romaanikäsikirjoitus Sanditon, joka Kellyn mukaan osoittaa Austenin lähteneen kirjailijana kokonaan uudelle polulle - emme vain koskaan saa tietää, minne se olisi vienyt.


Boel Westin: Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä.



Lukijoiden yhteisö on arvioitu myös Erjan lukupäiväkirjassa, Kiiltomadossa ja Helsingin sanomissa.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Bazar 2011
Englanninkielinen alkuteos on ilmestynyt kahtena niteenä, The House at Riverton ja The Shifting Fog. Suom. Helinä Kangas.
613 s.


Tuntuu oudolta. Koit ovat syöneet reikiä lähimuistiini, mutta kaukainen menneisyys nousee mieleeni elävänä ja kirkkaana. Entisen elämäni haamut vierailevat nykyään luonani usein, ja hämmästyksekseni huomaan, että en edes pane sitä pahakseni. En läheskään niin paljon kuin olin kuvitellut. Voi jopa sanoa, että kaikki nuo haaveet, joita olen koko ikäni pakoillut, tuntuvat nyt lähes lohduttavilta, tervetulleilta; odotan niitä vähän niin kuin Sylvia odottaa televisiosarjojaan ja kiirehtii kierrostaan ehtiäkseen alakerran isoon saliin seuraamaan niitä. Ilmeisesti olin unohtanut, että synkkien muistojen joukossa on myös valoisia.

Kate Mortonin romaanin Paluu Rivertoniin kertoja on 98-vuotias Grace Bradley palaa - ennen kaikkea muistoissaan, mutta myös konkreettisesti - Rivertonin kartanoon, jossa hän aloitti sisäkkönä 14-vuotiaana vuonna 1914. Nuori Grace ihaili kartanon ylellistä elämää, seurasi hieman kateellisena isäntäperheen sisarusten, Davidin, Hannahin ja Emmelinen, yhteisiä leikkejä ja joutui myöhemmin todistamaan tragediaa, johon liittyviä salaisuuksia Grace kantaa uskollisesti vuosikymmenet. Romaanin nykyhetkessä, vuonna 1999, nuori yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja haluaa tehdä elokuvan 1920-luvun yläluokan helmeilevästä, jazzinsointuisesta elämästä ja Rivertonin kartanon mailla tapahtuneesta nuoren runoilijan Robbie Hunterin kuolemasta. Rivertoniin liittyvät unet ja muistot ovat vainonneet Gracea aina, mutta osallistuminen elokuvan tekemiseen nostaa ne vastaansanomattomasti pintaan. Samalla Grace äänittää muistojaan tyttärenpoikaansa varten ja käy läpi matkan, joka alkoi sisäkön vaatimattomasta toimesta mutta jatkui merkittäväksi arkeologiksi !) ja viettämään ulkoisesti mukavia päiviä vanhusten hoitokotiin.

Mortonin kirjassa on paljon tuttua brittiläisten kartanoromaanien ja goottilaisten kertomusten ystäville, kuten Morton itsekin jälkisanoissaan toteaa. Morton mainitsee inspiraation lähteikseen esimerkiksi sellaisia yläluokan kuvauksia kuten Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illan ja Daphne du Maurierin, Evelyn Waughin ja F. Scott Fizgeraldin teokset. Itselleni tulee Rivertonia lukiessa sen hyytävästä, mutta kiehtovasta tunnelmasta mieleen du Maurierin Rebecca, Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus ja Sarah Watersin romaanit Silmänkääntäjä ja Vieras kartanossa, joista kaksi viimeksi mainittua olen vasta aloittanut. Jostain syystä mieleeni tuli myös Ian McEwanin Sovitus - kenties kompleksisten sisarussuhteiden kuvailun sekä syyllisyyden ja sen kertomalla sovittamisen tematiikan kautta?

Morton on taitava; hän on punonut romaaniinsa kudoksen, joka vetoaa vanhanaikaista jännitystä ja romantiikkaa janoavan lukijan mieleen. Minulla kesti kuitenkin kauan päästä tässä romaanissa alkua pidemmälle: ymmärsin kyllä, että Rivertonissa ovat velloneet voimakkaat tunteet ja salatut intohimot; että on tapahtunut rikos, josta Grace tietää enemmän kuin on kenellekään kertonut, mutta päällimmäinen tunteeni oli "entä sitten?" Niin Grace kuin muutkin romaanin henkilöhahmot jättivät minut kylmäksi, ja tunsin lievää vastahakoisuutta sukeltaa näiden ihmisten maailmaan. Halusin kuitenkin kokea tämän kirjan jännittäväksi kehutun juonen ja tutkailla, kuinka Morton hyödyntää gotiikan konventioita.

Joskus kirja on niin nautinnollista luettavaa, että sen soisi vain jatkuvan ja jatkuvan. Paluu Rivertoniin ei ollut minulle sellainen kirja - tiivistämisen varaa olisi ollut - mutta kuitenkin sellainen romaani, jossa rönsyilevät tapahtumakerrokset ja ympäristön ja ihmisten välisten keskusteluiden pitkäkin kuvailu on perusteltua. Enemmän kuin ajoittainen laveus minua häiritsi kerronnassa sen jotenkin jatkosarjamainen tapa lopettaa luvut jonkinlaiseen koukkuun, jonka avaamisella seuraava luku alkaa.

Noin seitsemänkymmenen ensimmäisen sivun jälkeen aloin päästä tarinan imuun ja sen myötä myös henkilöt alkoivat herättää enemmän mielenkiintoa. Erityisesti nuoren Gracen hahmo on sympaattinen (osittain ehkä siksi, että hän rakastaa kirjojaan niin paljon että kätkee ne salaiseen piiloon, kun muut kirjat kuin Raamattu pitäisi hyväksyttää hovimestarilla). Rivertonin kartanoa ja sen asukkaita havainnoidaan nuoren, köyhän ja äitinsä vieroksuman tytön silmin, joka toisaalta häikäistyy näkemästään mutta huomaa myös kartanon loiston hitaan himmenemisen:

Huoneen tapetit olivat ilmeisesti aikoinaan olleet sinivalkoraidalliset, mutta aika ja kosteus olivat tummentaneet ne ikävän harmaiksi, ja siellä täällä oli tahroja ja repeytymiä. Yhdellä seinällä riippui haalistuneita painokuvia, jotka esittivät Hans Christian Andersenin satuhahmoja: vakaa tinasotamies liekkien keskellä, tyttö punaisissa kengissään, pieni merenneito itkemässä menetettyä menneisyyttään. Huoneessa haisi ummehtuneelta, kummituslapsilta ja vanhalta pölyltä.

Kenties ylitulkitsen yllä olevaa katkelmaa, Gracen kuvausta Hartfordin perheen nuorison vartuttua vähälle käytölle jääneestä lastenhuoneesta, mutta Andersenin satujen hahmot löytyvät myös Mortonin kirjasta. Rakkaus korventaa erään nuoren miehen, nuori nainen "tanssii itsensä kuoliaaksi" ja toinen saa itkeä menettämänsä perään. Hartfordin sisarusten luonteet ja heidän ja Gracen väliset suhteet hahmotellaan kiinnostavasti romaanin alkupuolella, kun Grace tarkkailee sisarusten leikkejä. Hannah on rohkea ja moderni, Emmeline herkkä, David iloinen nuori mies, jonka kohtaloksi koituu ensimmäinen maailmansota ja Grace on aluksi syrjästäkatsoja, joka seuraa kamarineitinä Hannahia tämän mennessä naimisiin, mutta joka osin dramaattisten tapahtumien ansiosta pääsee pitkälle elämässään. Tragedia uinuu pinnan alla, kun kartanossa pidetään tanssiaisia, vietetään häitä ja iloitaan lahjakkaan runoilijan viihtymisestä perhepiirissä - kunnes mustasukkaisuus, petollisuus ja salailu purkautuvat. Lopulta veri on vettä sakeampaa, mutta mikään kauniin sisarusrakkauden kuvaus Paluu Rivertoniin ei ole.

Enemmän kuin varsin melodramaattinen juoni tai henkilökuvaus, minua kiehtoi Paluun Rivertoniin taitava ajankuvaus - Kate Morton kertoo ajasta, joka on viktoriaanisen ja modernin risteyskohdassa, kun vanhat arvot ja käytänteet alkavat murtua ja luokkayhteiskunta, vaikka ei kokonaan häviä, lievenee hieman. Pienet yksityiskohdat rakentavat kuvaa 1900-luvun alkuvuosikymmenistä: James Joycen Odysseus on kielletty kirja, sukupuolten tasa-arvoa ajavat naiset ovat sufragetteja ja neidot esitellään yhä ensitanssiaisissaan ja heidän toivotaan pian kihlautuvan ja avioituvan. Sodat haavoittavat viattomuuden illuusiota ja miesten psyykejä ja ihmiset eivät enää suostu tyytymään siihen, mihin ovat syntyneet tai ajautuneet, vaan haluavat tehdä omia valintojaan.

Liitän Paluun Rivertoniin osaksi Siskos- ja Totally British -haasteita ja korkkaan viimeksimainitusta alakategoriat Stiff Upper Lip ja Gothic Fiction.

Paluusta Rivertoniin ovat innostavasti kirjoittaneet myös ainakin Katja, Sonja, Karoliina, Leena ja Norkku, joka on lukenut myös suomentamattoman Mortonin romaanin Distant Hours.

Jane Austen: Leikkiä ja totta

Tänne Sinisen linnan kirjastoon on viime päivinä tultu pari kertaa hakusanalla "Jane Austen Leikkiä ja totta", joten nostan tämän kirjan tänne kirjaston tärppihyllyyn. Olen maininnut kirjan Kevätkirja-postauksessani, mutta se sopii hyvin luettavaksi näin syksyn kynnykselläkin, kepeänä romanssina tai Jane Austen -fania kiinnostavan kuriositeettina. Ihan varauksetta en osaa kirjaa rakastaa, sillä se on vain noin neljäsosaltaan Austenin käsialaa. Austen kirjoitti romaania, jonka työnimi oli "The Brothers" mutta jonka perikunta nimesi Sanditoniksi, tammikuusta maaliskuuhun vuonna 1817, ollessaan jo vakavasti sairaana. Romaanikäsikirjoitus jäi kesken Austenin sairauden pahentuessa ja johtaessa kuolemaan saman vuoden heinäkuussa. Romaanin alku, yksitoista ensimmäistä lukua, julkaistiin ensimmäisen kerran 1925 ja siihen on kirjoitettu useita eri "täydennyksiä" 1900-luvulla. Itse sain kuvassa näkyvän Kariston suomennoksen 13-vuotiaana Austen-hulluna tädiltäni, (joka puolestaan oli saanut sen vanhemmiltaan suunnilleen samanikäisenä) ja uusintapainos on ilmestynyt 1998 hieman ajanmukaisemmalla kansikuvalla (vuoden 1974 painoksessa kuvan naisella on selvästi myöhemmän aikakauden puku yllään).

Jane Austen ja "Eräs toinen nainen": Leikkiä ja totta.
(Sanditon). Suom. Marja Helanen-Ahtola
Karisto 1974.

Leikkiä ja totta alkaa Jane Austenin romaaniksi epätavallisen lennokkaasti: herra ja rouva Parker joutuvat pieneen onnettomuuteen matkatessaan hevosvaunuilla kohti Sussexin rannikolla sijaitsevaa (kuvitteellista) Sanditonia, asuinpaikkaansa ja luonnonkaunista pikkukylää, jonka Parkerit haluavat nostaa seurapiirien suosimaksi kylpyläpaikaksi.Vaunuonnettomuuden johdosta Parkerit joutuvat turvautumaan Heywoodin herrasväen vieraanvaraisuuteen, ja vastapalvelukseksi Parkerit kutsuvat perheen tyttären, 21-vuotiaan
Charlotte Heywoodin mukaansa - "erinomaisen terveenä - kylpemään ja tulemaan
parempikuntoiseksi, jos vain voisi, saamaan kaikkea mahdollista mielihyvää, jota hänen
matkakumppaniensa kiitollisuus saattoi Sanditonista tarjota, ja ostamaan uusia päivänvarjoja,
uusia käsineitä ja uusia rintaneuloja sisarilleen ja itselleen kirjastosta, jota herra Parker kiihkeästi kannatti".

Sanditonissa Charlottelle esitellään paikkoja ja hänet tutustutetaan Parkerien sukuun. Veljeään Sindeyta, joka on aluksi toisella paikkakunnalla, herra Parker kuvailee seuraavasti:

Hän on hyvin älykäs nuori mies ja pystyy miellyttämään ketä tahansa. Hän elää liiaksi maailman pyörteissä asettuakseen aloilleen; se on hänen ainoa vikansa. Hän on siellä ja täällä ja joka puolella. Kunpa saisimme hänet Sanditoniin. Tahtoisin teidän tutustuvan häneen. Ja hän olisi todella etu tälle paikkakunnalle! Sidneyn kaltainen komea nuori mies upeine ajoneuvoineen! Sinä ja minä, Mary, tiedämme, millainen vaikutus hänellä olisi. Hän varmistaisi monen arvostetun perheen, monen huolehtivaisen äidin, monen sievän tyttären tulon tänne Eastbournen ja Hastingsin harmiksi.

Tämän ylistävän kuvauksen vuoksi romaanin täydentäjä pitää, kuten hän jälkisanoissaan mainitsee, Sidneyta itsestään selvästi tarinan sankarina eli Charlotten tulevana sulhasena. Teoria on uskottava, mutta en voi olla herkuttelematta ajatuksella, että Sidney on tarkoitettu "vääräksi sankariksi" Järjen ja tunteiden Willoughbyn tai Ylpeyden ja ennakkoluulon Wickhamin tapaan. Tämä ei kuitenkaan ole todennäköistä, sillä toisin kuin edellä mainituilla, Sidney Parkerilla on itsenäinen asema ja vakaa taloudellinen tilanne välillisen perinnön ansiosta, vaikka hän ei olekaan perheen vanhin poika.

Valittettavasti Sidney astuu romaanin näyttämölle vasta siinä vaiheessa, kun tarinaa kuljettaa "eräs toinen nainen". Sen enempää Charlotte kuin Sidneykaan eivät jää mieleen sellaisina säkenöivinä ja monitahoisina persoonina kuin esimerkiksi  Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth Bennet ja Mr. Darcy, mutta Charlotte on herttainen ja älykäs nainen ja Sidney puolestaan huumorintajuinen ja jokseenkin hyvän käsityksen itsestään omaava nuorukainen. Pariskunta mieltyy toisiinsa heti alkuun ja ilmassa on kevyttä flirttailua, mutta luonnollisesti väärinkäsitykset, kilpailevat ihailijat ja kaunottaret sekä huhut kihlautumisesta jonkun toisen kanssa sekoittavat pakkaa.

Loppua kohden romaani saa niin vauhdikkaan käänteen, että muistan sitä kovasti kummastelleeni ensimmäisellä lukukerralla, jolloin en vielä ollut lukenut Austenin goottilaista parodiaa Neito vanhassa linnassa. Austenin henkilöille ja hänen kuvaamalleen aikakaudelle on tyypillistä hillityn käytöksen säilyttäminen, vaikka sisällä kuohuukin, mutta Neito vanhassa linnassa -teoksessa sankaritar Catherine Morland lähetetään tylysti pois vierailupaikasta, kun hänen perheensä ja isäntäväen välit ovat viilenneet. Catherinen pelottavaan ja yksinäiseen vaunuajeluun halki englantilaisen maaseudun vertautuu Leikkiä ja totta -romaanin loppupuolen kohtaukseen, jossa seurapiirituttu sir Edward "ryöstää" Charlotten vaunuillaan. Tilanne ratkeaa onnellisesti, mutta en voi kuin ihmetellä, mikä on saanut anonyymin "romaanintäydentäjän" kirjoittamaan tuollaiset loppurytinät hienostuneen Austenin romaaniin!

Sanomattakin on selvää, että en erityisemmin suosittele lukemaan tätä romaania kokonaisuudessaan; kömpelöiden juonenkäänteiden lisäksi kukaan ei tietenkään pysty jäljittelemään Austenin kieltä ja tyyliä. Sanditonin ensimmäisissä, Austenin itsensä kirjoittamissa luvuissa on kuitenkin kirjailijalle luonteenomaista huumoria, osuvaa ihmiskuvausta ja hersyvää dialogia, joten Austenin vannoutuneimmille ihailijoille teksti antaa lisävalaistusta kirjailijan tuotannosta.

Liitän Leikkiä ja totta osaksi Totally British -haasteen alakategoriaa Silver Fork Novels.

Sweetest Blog -haaste

Sain Ankilta tämän ihanalla leivoksella kuvitetun haasteen, kiitos! Haasteen ideana on kertoa lempivärinsä, lempiruokansa sekä minne haluaisi matkustaa.

Lempivärini on vihreä, männyn- tai sammalenvihreäksi kutsuttu sävy. Melkein yhtä mieluisia värejä ovat viininpunainen ja violetti.

Lempiruoka: Hmm, kaikki oman äidin tekemä on hyvää, erityisesti lasange. Toivottavasti oma lapseni ajattelevat kokkauksistani samoin ;). Jos pääsen ravintolaan, valitsen mieluiten intialaista tai nepalilaista.

Haluaisin matkustaa Irlantiin, Prinssi Edwardin saarelle Kanadaan tai Roomaan. Irlannissa kiehtovat kirjalliset ja luonnonmaisemat, PEI:lle minua vetää Montgomery ja Roomaan kaupungin historia ja kulttuuriset kerrokset.

Ojennan tämän kuppikakun eteenpäin ihan kaikille, jotka haluavat tehdä nämä intiimit tunnustukset :). Aivan erityisesti haluan kuitenkin haastaa pari uusimman kiinnostavan blogilöytöni kirjoittajat: Sinisen polkupyörän Gammurin, Luetut, lukemattomat -blogin Liisan, Tarukirjan Margitin ja Just a little bit:n Johannan

Markku Pääskynen: Vihan päivä

Markku Pääskynen: Vihan päivä.
Tammi 2006, 117s.

Katson portailta tätä aurinkoista maisemaa surua täynnä, niin pohjatonta surua etten tiedä kuinka sen kanssa olla vaan tiedän ettei se suremalla lopu niin kuin ilo loppuu iloitsemalla. Itse olen suru, surusta tehty, mustista ajatuksista ja seisovasta vedestä, minut on tehty siitä että en pääse sängystä ylös ja jos pääsen en voi hampaitani harjata, puhua, syödä, katsoa lapsia, katsoa miestä, katsoa avonaisin silmin, rakastaa lapsia, rakastaa miestä, sanoa sitä heille, rakastaa, suudella, halata, hyväillä, rakastaa, sanoa surua ääneen, rakastaa, sanoa yhtikäs mitään tyhjässä talossamme joka kuitenkin on täynnä elämäänja perhettä ja valoa sillä tyhjyys on sisälläni, tämä autius, viha, murhe ja paremman elämän odotus.

Yleensä välttelen kirjoja, joissa on todella rankka ja ajankohtainen aihe, varsinkin jos se perustuu tositapahtumiin. Lionel Shriverin Poikani Kevin on varmasti ajatuksia herättävä kirja, mutta itse en ole siihen vielä jaksanut tarttua juuri synkän aiheen vuoksi. Markku Pääskysen Vihan päivä on myös kirja, joka luotaa ihmiselämän ja mielen pimeää puolta: taustalla on Suomessa pari vuotta ennen kirjan julkaisua tapahtunut perhetragedia. Pääskysen kirjan uskalsin lukea, koska se on hyvin lyhyt, ja itse lukeminen ei ollut raskasta sillä kieli on hyvin lyyrista ja minäkertoja, perheenäiti Elisa, kuvailee paljon maisemia ja uinuvan kylän tunnelmaa ja perheensä arkea, joka on lähes tavallista.

Perheen äiti, Elisa, on kuitenkin masentunut, on ollut jo vuosia, vaikka välillä on ollut parempia kausia: rakastuminen Askoon, toivottujen lasten syntymät ja asuminen mieltä rauhoittavassa porvoolaisessa puutaloidyllissä. Vaikeat asiat saavat kuitenkin vallan Elisan muistoissa ja unissa: lapsuus äidin kauas sysimänä, yksinäisenä tyttönä, nuoruuden sekavat vuodet, aika asunnossa jossa edellinen asukas oli murhannut miehensä raa'asti... Nämä muistot eivät auta Elisaa jaksamaan nykyhetkessä, jossa puoliso tuntuu etäiseltä, lapset saavat äidinäidiltään sen rakkauden, jota Elisa olisi kaivannut ja lipaston laatikko pursuaa maksumuistutuksia ja kirjeen ulosottovirastosta: Elisan perheen kodin huutokaupasta ilmoitetan lehdessä muutaman päivän päästä, ja silloin Asko, ja kaikki muut, saavat tietää, että Elisa on sotkenut raha-asiatkin.

Pääskysen kirjassa tarjotaan tragedialle useita selityksiä: rakkaudeton lapsuus, esineellistetty nuoruus, liian vähän tukea arkeen, Askon tuttavansa puolesta kotona mustassa jätesäkissä säilyttämä haulikko, huonosti hoidettu masennus ja näistä kaikista nouseva häpeä. Jollen olisi tiennyt tarinan karmeaa loppua, olisin voinut uskoa, että Elisaa ja hänen perhettään voidaan auttaa, että kaikki järjestyy, sillä perheenjäsenet rakastavat toisiaan, Asko on vastuullinen isä ja kahdeksan- ja kuusivuotiaat lapset ovat toki vaistonneet äitinsä mielialat, mutta ovat siitä huolimatta saaneet pysyä lapsina.

Kerronnan heikkous onkin mielestäni siinä, että Elisa ei vaikuta ihmiseltä, joka ajautuisi niin epätoivoiseen tekoon. Lisäksi olen jostain (kristevalaisista teorioista?) saanut sellaisen käsityksen, että masentuneen kieli olisi köyhää, ei sellaista rikasta ja tarkkanäköistä kuvailua kuin Elisalla. Elisa kulkee kuin sumussa mutta kykenee silti havainnoimaan tarkasti kesäkuista, heräävää luontoa, joka muodostaa tehokkaan vastakohdan synkille mielialoille ja tapahtumille. Välillä on kuin lukisi hieman kipuilevan nuoren naisen kasvutarinaa, mutta ongelmat, masennus ja onnettomien sattumien summa kumuloituvat niin, että lopulta kaikki murtuu.

Pääskysen kirjasta on kirjoittanut myös Jäljen äänen Penjami.

Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet

Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet
Like 2011, 112s.

Johannes, rakkaani silloin
Saat taas lukea sellaista minkä itsekin elit. Minä vain haluan pitää ne päivät ja illat elossa, kuin elokuvana jota katsoa silloin kun haluan.
"In italiano, cos'e? kysyit. Istuimme katukahvilan pöydässä, olimme tunteneet toisemme kolme päivää.

Elena Damianin kirjeet on kuulas pieni kirja, pituudeltaan enemmän novelli kuin romaani. Tarinassa on paljon samaa kuin Joel Haahtelan romaaneissa: mies saa tietää vuosia
salattuja asioita vanhemmistaan ja matkaa kirjeiden ja valokuvien avulla menneisyyteen. Kuten Haahtelan henkilöhahmot, myös Pakkalan kuvaamat ihmiset kantavat mukanaan historian rajujen käänteiden jättämiä traumoja.

Markus Lind on iäkäs dokumenttitoimittaja, joka on kolmetoistavuotiaana lähetetty Helsingistä maaseudulle juuri, kun kaupungissa kuhisi - oli vuosi 1952 ja Suomi isännöi Olympiakisoja. Nuo päivät ovat Markukselle kuin aukko nuoruudessa, jota hän pyrkii täyttämään valmistelemalla elokuvaa olympiakesän Helsingistä. Valkoinen stadionintorni ja raitiovaunut piirtyvät filmille, mutta voimakkaammin Markuksen mielessä alkaa elää tarina, joka hänelle selviää kuolevan isän antamista kirjeistä, jotka on kirjoittanut italialaisnainen Elena Damiani. Vuonna 1952 Markuksen isä Johannes oli nuori urheilutoimittaja, joka oli vähällä jättää perheensä ja kaiken entisen.

Elena Damiani, joka kirjoittaa italialaisesss illassa suomalaisen kesän paahteesta muistaakseen tärkeät hetket, on menettänyt rakastettunsa Alessandron Mussolinin kahakoissa ja purkaa tuskaansa kirjoittamalla. "Joskus elämä ja kirjallisuus kohtaavat toisensa kummallisesti", toteaa Elena, sillä luettuaan helsinkiläisestä runoilijasta hän saa urheilijaveljeltään kutsun lähteä mukaan Helsingin olympialaisiin. Suomalaiset kesäyöt lumoavat, mutta rakkaustarinan loppu on arkisen banaali, ja Elena kirjoittaa tuon muistiinsa piirtyneen kohtauksen eräässä kirjeessään kuin peilin Johanneksen silmien eteen: tällainen mies sinä olet.

Pakkasen kerronta ja kieli on kirkkaan korutonta. Yksinkertainen, moneen kertaan kerrottu tarina kasvattaa hiljaisia versoja, joissa sivuhenkilöiden tarinat pääsevät näkyviin Johanneksen, Elenan ja Markuksen tarinoiden rinnalla. Muutamalla sanalla piirretään paperille suru lapsettomuudesta, menestyneen koripalloilijan uran lopettanut depressio ja "elämänsä kanssa riitelevän" italialaiskirjailijan viimeinen kriisi. Elämän muuttavat hetket ikuistuvat kuin filmille.

Kirjallisia maisemia -haasteen yhteydessä moni on maininnut Helsingin yhdeksi kirjallista suosikkiympäristöistään. Elena Damianin kirjeet on ihana kirja niille, jotka rakastavat Helsingin katuja, kahviloita ja raitiovaunujen kolinaa.

Elena Damianin kirjeistä on kirjoittanut myös Mari A. Katso myös Kiiltomadon, Parnasson ja Hesarin kritiikit.