Colm Tóibín: Nora Webster
suom. Kaijamari Sivill.
Keltainen kirjasto 471.
Tammi 2016, 410 sivua.
Colm Tóibín on minulle tärkeä kirjailija – hänen romaaninsa, novellinsa ja esseensä koskettavat syvästi ja jättävät jälkeensä tunteen, että sain jo paljon, mutta vielä joskus ymmärrän tästä tarinasta ja näistä henkilöistä tai vaikkapa Tóibínin kirjallisuuskäsityksestä enemmänkin. Ensikosketukseni irlantilaiskirjailijan tuotantoon oli haikensuloinen siirtolaistytön tarina Brooklyn, ja tein gradunikin romaanin nostalgiasta. Palkitsin itseni gradu-urakasta viime keväänä ostamalla Tóibín uutuuden alkukielellä, mutta niin siinä vain sitten kävi, että hankin ja luin toukokuunkeltaisen suomennoksenkin Nora Websteristä.
Siinä missä Brooklyn on nuoren tytön kasvutarina, kertoo Nora Webster keski-ikäisestä naisesta, jonka elämän perustukset ovat mullistuneet aviomiehen kuoleman myötä. Aikuistuvat tyttäret ovat jo omillaan, mutta kouluikäiset pojat asuvat yhä kotona. Pahimmasta järkytyksestä selvittyään Nora herää huomaamaan lastensa oireilun. Koko elämä on kuin pahaa unta, mutta siitä on herättävä, jatkettava eteenpäin, hapuiltava jonkinlainen ote.
Tóibínia ei suotta verrata Alice Munroon. Molemmat kirjailijat osaavat kuvata arkea, ihmistä, elämää. Molempien tarinoissa suuret asiat tapahtuvat pienisssä hetkissä, pinnan alla, merkitykset siinä mitä ei sanota. Molempien tuotannossa ajankuva – Munrolla usein 1900-luvun alkuvuosikymmenet, Tóibínin Nora Websterissä 1960-luku – piirtyy esiin konstailemattomasti mutta tarkasti. Molempien teksti kertoo enemmän kuin sanoo suoraan. Sanat saattavat tuudittaa suloiseen uneen, mutta äkkiä ne vetävät maton jalkojen alta tai paiskaavat räpiköimään viileään veteen.
Hän sulki silmät ja ui ponnistelematta, hiljakseen ohi siitä missä aallot murtuivat. Hän huomasi, miten aurinko alkoi lämmittää kun hän kääntyi selälleen ja kellui. Hänellä oli laiska ja väsynyt olo, mutta aamulla herännyt tarmo oli edelleen tallella. Hän viipyisi vedessä niin kauan kuin suinkin, hän ajatteli, käyttäisi kaikki voimansa. Hän tiesi, ettei ihan pian saisi nauttia tällaisesta aamusta, kun varhainen valo oli niin kaunis ja rauhallinen, meri niin kutsuva ja edessä niin lupaava pitkä päivä ja ilta, jonka hän saisi viettää taas yksinään ja kenenkään häiritsemättä, saisi nukkua.
 |
| Kun aloittelin Nora Websterin lukemista, oli maisema vielä tällainen – kieltämättä enemmän kirjan haikeaan tunnelmaan sopiva, vaikka tämänhetken heleä toukoukuu hivelee silmää. |
