Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito
Atena 2014, 272 sivua.

Paneutumalla eri aikakausilta peräisin olevaan, eri kulttuurisiin yhteyksiin kuuluvaan ja erilaisia sisältöjä ilmaisevaan kaunokirjallisuuteen ja näkemällä, miten ilmaisutapa on kulloinkin yhteydessä ilmaistavaan asiassisältöön, opiskelijalle avautuu kulttuurin tarjoama mahdollisuuksien maailma. [--] Kirjoittajalle annetaan kaavan sijasta vapaus, mutta tämä vapaus ei edelleytä, että runous kumpuaa itsestään yksinäisen sielun pohjattomista syvyyksistä. Kysymyksessä on yhteisössä elävän ihmisen vapaus rakentaa uutta tietoisena siitä, että erilaisia kulttuurin tarjoamia vaihtoehtoja hänellä on käytettävissään omien valintojensa pohjana.

Kirjoittamisen taide ja taito kartoittaa luovan kirjoittamisen teoriaa ja käytäntöä. Luova kirjoittaminen on yliopiston oppiaineena vielä suhteellisen tuore tulokas. Oppiaineen asema tiedeyliopistossa on kyseenalaistettu, sillä luova kirjoittaminen mielletään enemmän taiteeksi ja käytännöksi kuin tieteeksi. Luova kirjoittaminen on kuitenkin jo vahvasti juurtunut kahteen suomalaiseen tiedeyliopistoon, Turkuun (jossa Luovaa kirjoittamista voi opiskella aineopintojen laajuisena sivuaineena) sekä Jyväskylän yliopistoon (jossa voi valmistua kirjoittamisen maisteriksi ja jopa tohtoriksi). Turun yliopiston Yleisen kirjallisuustieteen professori Liisa Steinby hahmottelee artikkelissaan "luovan kirjoittamisen eurooppalaista mallia", jossa opiskelija tutustuu kaunokirjallisuuden perinteisiin ja tekniikoihin niitä jäljitellen ja muunnellen.

Kirjailijat jakavat tietotaitoaan kirjoittamisen ja kirjailijaelämän eri puolista. Kaksi historiallista romaania (Isänmaan tähden 2011 ja Malmi 1917 2013) julkaissut Jenni Linturi antaa vinkkejä aineiston hankintaan ja hyödyntämiseen. Kiitetyllä Katoamisen kirjalla muutama vuosi sitten debytoinut Ida Rauma kirjoittaa romaanin rakenteesta sekä (yhdessä Timo Harjun kanssa) henkilöhahmojen rakentamisesta - myös runoissa voi olla henkilöhahmoja, joita luonnostellaan ennen  muuta runon puhujaratkaisujen kautta, kuten Harju osoittaa.

Kirjailijat ja kirjoittajat luovivat tekstiensä maailmoissa, mutta heidän on tultava toimeen myös todellisen maailman karikoissa ja suvannoissa: kehityäkseen kirjoittajana täytyy osata ottaa vastaan palautetta ja muokata tekstiään sen pohjalta, omaata tyylistään ja äänestään tinkimättä. Kalle Vainon artikkelin otsikon mukaisesti  pitää osata "palautua vertaispalautteesta". Yhteisöllisyys on monelle kirjailijalle voimavara ja toisinaan hyvinkin kiinteä osa työtä - osa romaaneista syntyy kahden tai useamman kirjailijan tiimityönä, ja aloitteleville kirjailijoille vanhojen konkareiden tuki ja neuvot ovat kullan arvoisia. Niina Repo ja Kirjailijaliitossakin vuosia vaikuttanut Kari Levola mentoroivat artikkeleissaaan niitä, jotka ottavat ensiaskeliaan kirjallisen maailman kapeilla ja moneen suuntaan risteävillä poluilla.

Teoksen alussa  hahmotellun euroooppalaisen luovan kirjoittamisen mallin mukaisesti Kirjoittamisen taide ja taito  nojaa kokonaisuudessaaan vahvasti monipuoliseen kirjaillisuuden historian ja teorian tuntemukseen, vaikka toiset artikkelit ovat aiheensakin puolesta luonnollisesti soveltavampia kuin toiset. Teoria ja käytäntö nivoutuvat toisiinsa kauniisti Emilia Karjulan toimittaman kirjan sivuilla.

Voin suositella kirjaa lämpimästi paitsi kirjoittamisesta kiiinnostuneille, myös kirjallisuuden opistkelijoille, sillä siitä löytyy niin terävää teosanalyysia kuin kiinnnostavaa kirjallisuushistoriaa - jälkimmäisestä oivana esimerkkinä  Päivi Kososen artikkeli omaelämäkerrallisen kirjoittamisen historiasta. Osa artikkeleista vaatii sulattelua, ja teos onkin enemmän kirjoittajan käsikirja ja tietopankki kuin nopeasti lukaistavissa oleva inspiraatio-opas - vaikka insporoitumiselta tuskin voi välttyää näiden tekstien äärellä!


Kirjasta toisaalla: Nostetaan teksti pöydälle, Luonnostelua, Kirjallisia

Ritva Hapuli: Ulkomailla

Ritva Hapuli: Ulkomailla. 
Maailmansotien välinen maailma suomalaisnaisten silmin.
SKS 2003, 299 sivua.

Kulttuurihistorioitsija Ritva Hapuli tarkastelee kirjassaan Ulkomailla suomalaisten naisten ulkomaankokemuksia matkakirjojen, kirjeiden, päiväkirjojen ja sanomalehtitekstien kautta. Hapulin kiinnostus tutkimukseen heräsi sen hämmästelystä, että Olavi Paavolainen ja Mika Waltari muistetaan kyllä 1900-luvun ensimmäisen puoliskon maailmanmatkaajina ja eurooppalaisten virtausten ja mentaliteettien kotouttajina, mutta naismatkaajat ja heidän julkaisunsa on unohdettu. Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä -teoksesta ja Waltarin Yksinäisen miehen junasta on vuosikymmenten varrella otettu lukuisia uusintapainoksia, mutta Elsa Enäjärvi-Haavion Vanha iloinen Englanti -matkakirjaa joutuu etsimään varastokirjastojen kellareista. Naisten ulkomaankokemuksia on vähätelty, vaikka esimerkiksi Englannissa jatko-opintoja tehnyt Enäjärvi-Haavio, suurlähettiläspuolisonsa kanssa Lontoossa asunut kirjailija Aino Kallas ja edellisen sisar, toimittaja-kirjailija Helmi Krohn oleskelivat ulkomailla pidempiä aikoja kuin edellä maininut mieskirjailijat.

Krohn, Kallas, Enäjärvi sekä kirjailija-toimittaja Tyyni Tuulio muistetaan yhä ansioistaan taiteen ja tieteen saroilla. Heidän päiväkirjojaan ja kirjeitään on julkaistu runsaasti ja heidän elämästään ja tuotannostaan on tehty uutta tutkimusta aivan viime vuosinakin. Hapulin aineistossa on tekstejä myös vähemmän tunnetuilta kirjoittajilta, kuten Serp-nimimerkillä pakinoineelta Seere Salmiselta, Aino Malmbergilta, Aili Aholta, Irja Spiralta ja Hilja Haahdilta. Vaikka moni näistä naisista oli aikanaan suosittu kirjoittaja, suhtauduttiin naisten matkakokemuksiin jo aikalaiskeskustelussa hieman epäluuloisesti ja jopa naureskellen - esimerkiksi Paavolainen kirjoitti naismatkailijoista siihen sävyyn, kuin nämä eivät oppisi tai omaksuisi matkoillaan mitään uutta vaan palaisivat Suomeen pudistellen päätään suuren maailman meuhkeelle, tyytyväisinä pieniin piireihinsä ja lintukotoihinsa.

Vaikka kirjoittavien naisten matkustaminen on helppo nähdä emansipatorisena ja edistyksellisenä, eivät tutkimuskohteena olevat matkakirjoitukset näyttäydy ainoastaan ihanteellisessa valossa. Joitakin kirjoituksista käy ilmi, että kirjoittajat kokivat olevansa aikansa poikkeusyksilöitä - kuten he olivatkin, mutta näin ajatellessaan he myös projisoivat kotimaassa ja kotona pysytteleviin naisiin kuvan alistetusta massasta. Kaikkein varattomimmilla naisilla ei yleensä ollutkaan mahdollisuutta matkustaa, vaikka siirtolaisiksi lähti toisaalta köyhempääkin väkeä.  Joistakin teksteistä käy ilmi myös naisten kolonialistisia ja jopa rasistisia asenteita esimerkiksi kiinalaisia tai juutalaisia kohtaan.

Koska itse olen parhaillaan lukemassa tutkimuskirjallisuutta nostalgiasta ja koti-ikävästä, oli hauska huomata, että Hapuli ottaa kirjassaan kantaa myös näihin käsitteisiin. Hapuli huomaa tätä matkakirjallisuustutkimusta tehdessään suhtautuvansa hieman negatiivisesti kodin käsitteeseen, olihan se hänen tutkimansa aikakauden naisille myös eräänlainen vankila, johon ajan vahvasti sukupuolittunut ajattelu yritti samaistaa ja kahlita naisen. Muun muassa Karin Johannissonin Nostalgia. En känslas historia -teoksessa esittämät laajemmat kodin luonnehdinnat saavat Hapulin suhtautumaan koti-käsitteeseen suopeammin. Koti on paitsi paikka, myös mielentila, muistoja ja ihmisiä, ja koti voi olla myös maailmalla.

Julia Donner: "Oi, terve tarhurineito..." Aino Sibeliuksen puutarha

Julia Donner: "Oi, terve tarhuríneito..." Aino Sibeliuksen puutarha.
Valokuvat: Taneli Eskola ja arkistolähteet.
Piirustukset Markus Konttinen, ulkoasu ja taitto Matleena Saarninki.
Multikustannus 2006, 111 sivua.

Aino Sibeliuksen kirjeenvaihtoa lukiessani kiinnittyi huomioni siihen, että "puutarha" oli kirjeissä läsnä tavalla tai toisella. Alkoi tuntua siltä, että puhe puutarhasta sisältää useita tasoja. Aino tuntui sulautuvan puutarhaansa - tai puutarha häneen. Edellä olen tarkastellut Ainolan puutarhaa viljelyn kannalta, mutta mielestäni sen voi nähdä ystävyyden ja huolenpidon metaforana, tunteiden ilmaisemisen väylänä.

Aino Sibelius (1971-1969) eli pitkän ja monella tavalla antoisan, joskin myös työntäyteisen ja ajoittain hyvinkin raskaan elämän. Hän syntyi Alexander ja Elisabeth Järnefeltin seitsemänneksi lapseksi, ja hänen sisaruksiaan olivat muun muassa taiteilija Eero Järnefelt, kirjailija Arvid Järnefelt, säveltäjä Armas Järnefelt sekä kriitikko Kasper Järnefelt. Aino avioitui säveltäjä Jean Sibeliuksen kanssa vuonna 1892, ja avioliitto kesti yli kuusi vuosikymmentä, Jean Sibeliuksen kuolemaan 1957. Avioliito oli rakkauden täyttämä ja onnellinen, mutta Aino kantoi vastuun arjen sujumisesta aviomiehen keskittyessä säveltämiseen ja työhön liittyviin, usein pitkiinkin ulkomaanmatkoihin. Miehen alkoholismi ja masennuskaudet eivät ainakaan keventäneet Aino Sibeliuksen taakkaa.

Aino Sibelius oli monin tavoin lahjakas, muun muassa musiikissa ja kielissä, mutta hän ei hankkinut omaa ammattia (vaikka tekikin satunnaisia suomennostöitä mm. Päivälehteen) vaan omistautui perheelleen. Sibeliuksille syntyi kuusi tytärtä, ja Aino huolenhti sekä tyttöjen kasvatuksesta ja opetuksesta että Tuusulanjärven rannalle vuonna 1904 valmistuneen kansallisromanttisen Ainola-huvilan taloudesta. Tärkeää oli myös pitää talo hiljaisena ja rauhallisena silloin, kun säveltäjän työ sitä vaati. Puutarha muodostui Ainolle omaksi tilaksi, pakopaikaksi suuren perheen ja palveluskunnan hälystä, jossa hän saattoi toteuttaa luovuuttaan ja kätkeä murheensa ravitsevaan multaan.

1900-luvun alussa säätyläis- ja porvarisperheiden ei katsottu voivan viettää kesiään kaupunkien hälyssä ja etenkin taiteilijat kaipasivat enemmän tilaa ja rauhaa ympärilleen. Näin syntyi muun muassa Tuusulanjärven taiteilijayhteisö, johon kuuluivat Sibeliukset, Eero ja Saimi Järnefelt perheineen, taitelija Pekka Halosen perhe kuin Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofelt sekä runoilija J. H. Erkko. Perheenemäntien velvollisuuksiin lisättiin aikakauden arvomaailmassa tärkeänä puutarhanhoito: hyvä emäntä tuotti perheensä tarpeisiin juureksia, vihanneksia, hedelmiä ja marjoja ja kaunisti talon sisältä ja ulkoa huolella vaalitulla kukkaloistolla. Pulavuosina hyveestä tuli välttämättömyys, tärkeä osa perheen ruokataloutta.

Julia Donner yhdistää kirjassaan "Oi, terve tarhurineito..." Aino Sibeliuksen puutarha kiehtovalla tavalla taide- ja naishistoriaa ja puutarhanhoitoon liittyviä aatteita ja estetiikkaa. Kirjassa puhutaan ystävyydestä ja rakkaudesta, tilasta ja paikoista, tunteista ja aatteista. Donner tekee taidehistorian väitöstutkimusta Helsingin yliopistossa 1900-luvun suomalaisesta kotipuutarhasta Aino Sibeliuksen, Saimi Järnefeltin ja Jenny Elfvingin puutarhojen ja kirjoitusten kautta. Tarhurineidon (joka perustuu ilmeisesti Donnerin pro graduaan varten tekemiin tutkimuksiin) lähteinä ovat toimineet paitsi Sibeliuksien ja lähipiirin välillä kulkeneet kirjeet ja monet kotoisat tai virallisemmat asiakirjat laskuista ruokaresepteihin ja karttoihin, myös aikakauden puutarhanhoidon oppaat, joita Aino Sibelius luki ahkerasti.

"Oi, terve tarhurineito..." on viehättävin kirja, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Donnerin teksti avaa kiinnostavia ikkunoita 1900-luvun kulttuurihistoriaan ja naisen asemaan, ja kirja on myös esteettinen elämys. Arkistovalokuvat ja Taneli Eskolan tuoreemmat väriotokset Ainolan puutarhasta
sekä Markus Konttisen kauniit piirrokset ovat olennainen osa kokonaisuutta.



Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä ja sen asukkaista on julkaistu paljon kirjoja, suosittelen tutustumaan ainakin Riitta Konttisen tuoreeseen teokseen Onnellista asua maalla  sekä SuviSirkku Talaksen toimittamiin kirjekokoelmiin, esimerkiksi Aino Sibeliuksen ja hänen sisarustensa Elisabeth Järnefeltille lähettämistä kirjeistä koostuvaan Rakas äitini!

Christina De Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa

"Oriana Fallaci (1929-2006) oli italialainen toimittaja ja kirjailija, joka muistetaan erityisesti toimimisestaan sotakirjeenvaihtajana Vietnamissa ja Libanonissa sekä musliminaisten huivipakon vastustamisesta itsensä ajatollah Khomenin edessä. Fallaci syntyi ja kuoli Firenzessä, mutta asui vuosia New Yorkissa. Christina De Stefano kertoo polulaarissa elämäkerrassaan Oriana Fallaci – Nainen ristitulessa Fallacin perhetaustasta, lapsuudesta, työstä ja matkoista, mutta koettaa jäljittää myös 'aukkoja suojamuurissa', päästä Fallacin henkilökohtaisten tunteiden ja kipupisteiden jäljille."


Kirjoitin kirjasta arvion (josta ylläoleva lainaus) Lukulamppuun, käykäähän lukemassa! Vinkkaan vielä, että De Stefano vierailee Helsingin kirjamessuilla 23.-25.10.

Jukka Pakkanen: Antonella

Jukka Pakkanen: Antonella
Like 2014, 142 sivua.

hän olisi voinut elää sen miehen kanssa, rakasti sen sinisiä silmiä otsalle putoavaa vaaleaa tukkaa kömpelöiden sormien avuttomia kosketuksia sen vaiteliaisuutta häivähtäviä hymyjä, yksikin sana
olisi voinut pelastaa sen mitä enää oli
vielä kiintymys, mutta sitten
marraskuun sateisena yönä tanssiravintolan värivalot
Antonellalla vielä mielessään

Kun kolme vuotta sitten luin ensi kertaa Jukka Pakkasta, Elena Damianin kirjeet, vertasin pienoisromaania aiheensa ja tunnelmansa osalta Joel Haahtelan tuotantoon. (Sittemmin olen lukenut Haahtelalta monta romaania lisää, ja sanonpa niille, jotka ovat hurmaantuneet Haahtelan haikeasta romaanista Tule risteykseen seitsemältä, että lukekaa Pakkasen Antonella!) Kirjoitin myös, että "Elena Damianin kirjeet on ihana kirja niille, jotka rakastavat Helsingin katuja, kahviloita ja raitiovaunujen kolinaa." Voisin sanoa samaa myös Pakkasen uusimmasta romaanista Antonella, jossa niin ikään liikutaan sekä Helsingissä (ertyisesti Lauttasaaressa) että Italiassa (erityisesti uneliaassa pikkukylässä nimeltä Traminia), juodaan kahvia tunnelmallisissa kuppiloissa, tutustutaan eläkkeelle siirrettyyn raitiovaunuun (!) sekä etsitään kauan sitten näköpiiristä kadonnutta naista ja ennen kaikkea omaa identiteettiä:

Minä vain olen syntynyt itseeni. Kuka minä olen? Samat silmät ja aivot ja sydämensykintä ja verenkierto kuin silloin, kun radiosta kuului: "you are my dream come true..." ja valo syttyi Antonellan huoneeseen. Olen sama, ja olen joku toinen. Kuka?

Tätä identiteettityötä tekee Johan, viisikymppinen mies, joka saa postikortin, jossa on italialainen postileima ja vähän arvoituksellista tekstiä mutta ei lähettäjän nimeä eikä allekirjoitusta. Tekstin pienet vihjeet saavat Johanin uskomaan, että kortti on italialaiselta laulajattarelta Antonellalta, nuoruuden aikaiselta palvonnan kohteelta. Muistot alkavat virrata Johanin mieleen, ja hän matkustaa etsimään aikanaan yhtäkkiä, jäljetyömiin kadonnutta naista. Kuten tällaisissa miehen identiteetitarinoissa usein, salaperäisen naisen lisäksi tärkeä hahmo on oma isä.

Osa romaanin jaksoista (ne, joissa kuvataan Antonellaa kolmannen persoonan kertojan sanoin) on kirjoitettu runollisesti ja jotenkin ilmavasti, ilman isoja alkukirjaimia. Teksti virtaa eteenpäin – se ei ole tajunnanvirtaa vaan pikemminkin havaintojen virtaa, tunnelmia ja kauniita häivähdyksiä ohikiitävistä hetkistä, muistijäljistä.

Jukka Pakkasen Antonella on ihana kirja, kuin kesäinen iltatuuli tai auringonlasku. Varmaan arvasittekin tämän jo, mutta varoitan vielä: tämä kirja ei ole kyynikoille.

Jäädä tänne vai lähteä täältä? Jään, yöt ja päivät seuraavat toisiaan ja raitiovaunut kulkevat reittejään. Lähden, Helsingissä muista Traminian etääntyvänä unena.

Bengt Renander: Luovan prosessin tunteet

Bengt Renander: Luovan prosessin tunteet
Himmel – helvete tur och detur: en bok on kreatvitetens känslor, 
suom. Virpi Näsänen.
Nemo 2003, 172 sivua.

Ruotsalaisen kouluttajan ja elokuvantekijän Bengt Renanderin kirja Luovan prosessin tunteet osui silmiini Kirjavan kammarin Karoliinan kuvasta, jossa näkyvät muut kirjat (Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen, Antti Tuurin Kuinka kirjoitan romaanin, Stephen Kingin Kirjoittamisesta  ja -- jos oiken arvaan Karoliinan pinossa alimmaisena lymyilevän kirjan nimen, myös Claes Anderssonin Luovan mielen) olin jo lukenut - kärsinhän parantumattomasta fiksaatiosta kirjoitusoppaisiin ja kirjoittamista tavalla tai toisella käsitteleviin teoksiin. Renanderin kirjahan ei ole kirjoitusopas vaan kertoo luovasta prosessista yleensä, mutta peilaan jatkuvasti kirjan antia nimenomaan kirjoitus- ja tutkimusprosessiin. Kirjoitan itse paraikaa opinnäytetyötä ja on hauska vertailla omia kirjoitustyöhön liittyviä tunteitaan Renanderin esittämään kaavaan, jossa kuljetaan

1. Kaipauksesta
2. Kiihkon
3. Epäröinnin
4. Tyhjyyden
5. Innostuksen
6. Turhautumisen
7. Pelon
8. Ahdistuksen
9. Halun
10. Ilon ja
11. Kiukun kautta
12. Rauhaan

Luovan prosessin tunteet perustuu siis edellä mainittuun kuuden vaikean ja kuuden ihanan tunteen kaavaan. Renander vertaa luovaa prosessia kertomukseen, jonka voi yksinkertaisimmillaan jakaa kolmeen eri osaan, alkuun, keskikohtaan ja loppuun – tai, luovan prosessin kannalta kuvaavammin, tehtävään, ideointiin ja toteuttamiseen. Kuhunkin kolmeen vaiheeseen kuuluu sitten neljä tunnetta, jotka toimivat työn etenemisen katalysaattoreina tai hetkellisinä hidastajina, mutta yhtä kaikki prosessille olennaisina.

Renanderin näkökulma luovaan prosessiin on tärkeä; tunteet ja niiden vaihtelut huipusta alhoon ovat tosiaan olennainen osa kaikkia vähänkään pidempiä, henkistä kapasiteettia vaativia töitä. Vierastan kuitenkin ajatusta, että kaikki luovat prosessit olisivat palautettavissa johonkin tiettyyn sabluunaan, ja vaikka Renander ei yritäkään tarjota tunnekaaviotaan minään ainoana totuutena, niin valmis kertomuksen rakenne vei Reinanderin oman luovan työn tulokselta (siis tältä kirjalta) pois jännitteen. Renanderin psykologisoinnit pysyvät aika yleisellä tasolla ja tekstiä elävöittävät tosielämän esimerkitkin aika yleisellä tasolla. Silti, Luovan prosessin tuteet tarjoaa ihan hyvää vertaistukea esimerkiksi opinnäyteprosessin tunteisiin, rohkaisee vaikkapa tällaisilla mainioilma vertauksilla:

Kun hankin lapsilleni vaatteita, ostan aina vähintään yhden koon liian suuria. Vaatteissa on oltava kasvunvaraa, sillä lapset kasvavat nopeasti.

Sama periaate pätee myös luoviin tehtäviin. Ota vastaan tehtäviä, jotka ovat sinulle koon liian suuria ja joiden edessä tunnet itsesi epävarmaksi. Fake until you make it. Kasvat tehtävän mukana, kunhan ensin otat sen hoitaaksesi. Todella suurissa tehtävissä kasvunvaraa on paljon.