Tämän kesän muistot (5+5+5)

Rooibos haastoi minut kertomaan 10+10 muistoa kuluneelta, kalenterin mukaan tänään päättyvältä, kesältä. Rooiboksen mallin mukaisesti kerron aluksi ja lopuksi viisi ihanaa asiaa, ja siinä välissä sitten viisi ikävää asiaa tältä kesältä (enempää en keksi!)

Tässäpä ensin viisi hyvää asiaa kesästä, sattumanvaraisessa mieleentulojärjestyksessä:

1. Aarniwalkean satupiha, jossa vietimme esikoisen kaverisynttäreitä ja vierailimme vielä perheen kesken elokuussa. Aivan ihana retkipaikka, jonka kaikkiin leikkimökkeihin, nurkkauksiin ja poluille en tainnut ehtiä kurkistaa vielä toisellakaan, useita tunteja kestäneellä, vierailulla. Ensi kesänä uudelleen, varmasti!

2. Kaustinen ja sitä seurannut Pohjanmaan kierros: upeita tanssi- ja musiikkiesityksiä, leikkejä nurmella, vanhojen tuttujen tapaamista, grillaamista, kauniita vanhoja pikkukaupunkeja, kuten Iin Hamina ja Raahe, matkailuvaunuelämää.

3. Miehen pitkä, yhtenäinen kesäloma töistä, joka mahdollisti muun muassa edellä mainitun Kaustis-reissun. Muutamana aiempana vuonna mies ei ole pystynyt pitämään lomaa heinäkuussa juuri ollenkaan, vaan loma on ollut pilkottuna pariin jaksoon kesä- ja elokuulle. Yhtäjaksoisella lomalla ehtinemmän, heinäkuussa pääsi moniin kesätapahtumiin ja olin yksin lasten kanssa vain kesäkuussa, kun lähipuisto oli vielä auki ja monet muutkin perheet vielä "kaupungissa".

4. Säät: kyllähän ne olivat tänä kesänä aika täydelliset. Hellejakso ei ollut liian pitkä, ja silloin keskityin aina kun mahdollista kuistin tai puiden varjossa loikoiluun, kirjan kanssa tietenkin. Jäätelöäkin kului paljon. Satoi harvoin, ja suurin osa kesästä oli sopivan, mutta ei liian lämmintä, aurinkoista, poutaista ja puolipilvistä.

5. Naatali kahdestaan miehen kanssa: juhlimme yhdeksättä hääpäivää hieman etukäteen viemällä lapset mummilaan ja hurauttamalla itse Naantaliin kahdeksi yöksi. Majoituimme ihan Naantalin vanhan kaupungin sydämessä, kävimme kylpylässä ja Kultarannassa, söimme jäätelöä ja sorbettia ilta-auringossa. Oli ihanaa.

Väliin viisi ikävää asiaa tässä kesässä:

1. Ötökät, tuo jokakesäinen haittapuoli: hyttyset toukokuun kiusana, vanhat inhokkini hämppikset joihin tosin olen täällä rehevän luonnon keskellä jo aikalailla tutunut, kaikki ne ötökät, joista en ennen maalle muuttoa tiennyt mitään, ja ensimmäiset kohtaamiset punkin kanssa (Bleue on aika hyvin kuvannut blogissaan, millaisia tunteita niitä kohdatessa herää).

2. Se, kun jokin hauska loppui liian pian ja piti lähteä kotiin tai jatkaa matkaa eteenpäin.

3. Kaikkiin kiinnostaviin paikkoihin ei ehtinyt mennä, ihan kaikkea kivaa ei ehtinyt tehdä, kaikkia mukavia ihmisiä ei ehtinyt tavata, eikä kaikkia ihania kirjoja ehtinyt taaskaan lukea – sellaistahan se elämä on. (Onneksi tulee uusia kesiä ja pitkin vuotta voi retkeillä – ja lukinenhan on talvella jopa suotavampaa puuhaa kuin kesällä. Mutta nämähän ovat niitä hyviä asioita, siksi sulkeissa.)

4. Se, että poltin pellillisen korvapuusteja mustiksi tätä kirjoittaessani!

5. Kesän loppuminen ja arjen alkaminen. Vapautta, leikkejä, satuja ja myöhäisiä aamuja rakastava esikoinen piti laittaa taas kouluun, ja vaikka toisiksi vanhimmalla on eskarissa enemmän leikkiä, askartelua ja muuta mukavaa, niin kyllä häntäkin harmittaa, kun "viikonloppu on vain kaksi päivää". Miestäkin tulee arkipäivien mittaan ikävä.

Sitten taas viisi ihanaa asiaa, sokerina pohjalla:

6. Hyvät, toisinaan suorastaan pakahduttavat kirjat, kuten Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, Katja Kallion Säkenöivät hetket, Perheestä ja alastomana juoksemisesta, L. M. Montgomeryn päiväkirjat, Lokakuun iltana soudin järvelle, Tähtikirkas, lumivalkea... Lastenkirjoista mainittakoon Aika metka retki, Aatos ja Sofian meri, Ruben ja ratikkaralli sekä Noidanruohon salaisuus.

7. Se ihana yllätys, kun suuria ja meheviä mustikoita tuli sittenkin, myös tänne meidän kuivalle hiekkaharjullemme, elokuisten sateiden myötä.

8. Oma koti ja oma piha.

9. Kesän kääntyminen syksyyn ja pehmeä lasku arkeen: Vielä ei tarvita kurahousuja, ainakaan joka päivä. Arkeen on ollut helppo luiskahtaa, kun aurinko herättää aamulla ja lähteminen on helppoa, ei tarvita kuin kengät jalkaan. Vielä ei tarvitse työntää vaunuja sohjossa, ja väliajat kahden kohteen (esim. eskari ja puolitoista tuntia myöhemmin alkava kerho) kuluvat mukavasti ulkoillen. Päivien ja viikkojen rytmi tekee hyvää, ja lapset ovat aloittaneet tai pian aloittavat kivoja harrastuksia, joiden aikana voin itse mennä pienempien kanssa vaikka kirjastoon.

10. Yhdessäolo perheen kanssa: yhteiset tekemiset, reissaamiset ja ennen kaikkea oleilut. Ja perhe laajemmin ymmärrettynä, eli sukulaisten tapaamiset, yhteiset juhlat ja serkusten leikit.

Haastan seuraavien blogien emännät kertomaan kymmenen (tai sovelletun määrän) hyviä ja huonoja asioita kuluneesta kesästä: Luettua elämää, Sininen keskitie / Kirjapolkuni, Assyriologin lifestyle-blogi, Kirjava kammari, Les!Lue!, Lumiomena, P.S Rakastan kirjoja. Vastatkaa jos ehditte ja haluatte, ei paineita!

Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Susan Sellers: Vanessa & Virginia
Vanessa and Virginia, suom. Soili Takala.
Into 2013, 243 sivua.

Majakka oli eri asia. Siinä koin ensimmäisen kerran neroutesi täyden voiman. Sommitelman ja näkemyksen hienovaraisesta tasapainosta, jokaisen lauseen hienostuneesta toteutuksesta tiesin, että olit täydellinen taiteilija ja että mikään, mihin minä pystyisin, ei voisi koskaan kilpailla sen kanssa. Jälleen kerran olit kertonut meidän tarinamme, mutta tällä kertaa tavalla, joka silloitti kuilun elämäkerran ja taiteen välillä.

Susan Sellersin romaani Vanessa & Virginia on kuvataiteilija Vanessa Bellin pitkä fiktiivinen kirje sisarelleen kirjailija Virginia Woolfille. Se on myös elegia sisarelle, joka käveli jokeen kiviä taskussaan. Se on fiktiivinen kaksoiselämäkerta kahdesta tunnetusta, lahjakkaasta ja omaäänisestä taiteilijasta. Se on sujuvasti kirjoitettu, kaunis ja raadollinen tarina, joka ei kuitenkaan kaunokirjallisena teoksena jättänyt minuun kovin syvää jälkeä. Sen sijaan se herätti halun tietää enemmän sekä Virgianista ja Vanessasta.

Aiemmin tiesinkin tuskin mitään Vanessa Bellistä ja vain perusasiat Virginia Woolfista: lahjakkuuden etenkin modernin tajunnanvirtakerronnan kirjoittajana, kirjapainokäsityöläisyyden ja kulttuuritahtoisen kustannustoiminnan yhdessä aviomiehen ja liikekumppanin Leonard Woolfin kanssa, syvän ahdistuksen ja itsemurhan. Sellersin romaanin myötä opin, että Virginian ja Vanessan lapsuuteen kuului paljon surua (muun muassa äidin varhaisen kuoleman vuoksi), varhaista vastuuta kotitöistä, nuoremmista sisaruksista ja perheen miesväestä, pelkoa joidenkin perheenjäsenten käytöksen vuoksi sekä köyhyyttä, jos kohta myös jännittäviä leikkejä, mielikuvituksen lentoa ja orastavia taiteellisia pyrkimyksiä.

En tiedä, kuinka paljon Sellers on käyttänyt kirjailijan vapautta kirjoittaessaan sisarusten suhteista, mutta oletettavasti hänellä on ollut joitakin lähteitä, joiden perusteella hän on tehnyt tulkintojaan. Vanessa&Virginia -romaanissa sisarusten välillä on kateutta ja mustasukkaisuutta sekä kilpailua taiteellisesta menestyksestä, mutta myös syvää kiintymystä, uskollisuutta ja jopa insestiä hipovaa läheisyyttä.

Kirjassa oli useampikin kohtaus, joita lukiessani aprikoin, miksi ne ovat mukana. Näiden kohtausten merkitys avautuu ehkä paremmin niille, jotka tuntevat taiteilijasisarusten elämäkertaa ja seurapiirejä paremmin. Kiinnitin huomiota myös muutamiin ristiriitaisuuksiin, kuten että Vanessa sanoi eräässä kohtaa, että tuli Leonard Woolfille antamillaan harkitsemattomilla neuvoilla vaikuttaneeksi Woolfien liiton fyysiseen kylmyyteen, toisaalla taas, että Virginia sai avioliitossaan kokea aistillisia asioita, joista Vanessa saattoi vain haaveilla. En osaa sanoa, olivatko tämänkaltaiset ristiriidat tarkoituksellisia, onhan muistaminen aina aukkoista ja Vanessan ja Virginian suhde muutenkin ambivalentti; Vanessa saattaa hyvinkin tulkita asiat eri tavoilla kulloisista mielialoistaan riippuen.

Joka tapauksessa Vanessa&Virginia on ihan hyvä romaani. Sen kieli ja kerronta on kaunista ja soljuvaa, joskaan ei mitään erityisen säväyttävää tai havahduttavaa. Mikä parasta, siskokset Vanessa ja Virginia tulevat kirjassa lähelle – niin toisiaan kuin lukijaakin.

No niin, se on tehty. Sidon sivut yhteen ja menen eteiseen pukemaan ylleni takin ja saappaat. Kävelen joelle ja polvistun rantaan. Avaan pakettini ja kastan ensimmäisen sivun veteen. Sanat sekoittuvat. Odotan, kunnes paperi on läpimärkä, ettei tuuli vie sitä, ja päästän sitten irti. Virta nappaa sen sormistani ja vie sitä kiivaasti alavirtaan. Otan pinosta seuraaan paperin. Kun viimeinenkin on päästetty irti, teen omistuksen. Tämä kertomus on sinulle.

Muissa blogeissa: Leena Lumi, Täällä toisen tähden alla

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Tammi 2013, 159 sivua.

– Kanna minut nukkumaan, Jean sanoo.
– Mutta äiti ja isä ovat kylässä vielä pitkään. Me voisimme valvoa.
– Nukuttaa, Jean sanoo ja lähtee kävelemään sisälle taloon. Jalat kantavat hyvin.

Menen perässä, Jean kapuaa heti sänkyyn, ei jaksa vaihtaa ylleen edes yöpukua. Kiipeän yläpetille ja kurkistan alas. Jeanilla on silmät kiinni.

– Pikkuveli. Joko nukut?
– Sano se vielä, Jean pyytää.
– Pikkuveli.

Eräänä talvisena päivänä Heidi saa pikkuveljen. Heidi saa riisua kaksivuotiaan Jean-veljen toppahaalarista, jonka sisään lapsi olisi halunnut kääriytyä takaisin. Vähitellen Jean kuitenkin tottuu uuteen kotiinsa, ja Heidin ja Jeanin välille syntyy tiivis side, sisarussuhde. Jean jaksaa kammata vaikka kuinka kauan Heidin pitkiä, kiharia hiuksia, ja vastapalvelukseksi Heidi nipistelee Jeania ihanan kutittavasti korvista. Toisinaan Jeanin jalat eivät tahdo kantaa, ja silloin Heidi hieroo niitä, kunnes tunto palaa. Aina välillä Heidi viettää aikaa vanhemman ystävättärensä Marjan kanssa ja Jean leikkii naapurin Raimon kanssa autoilla, mutta illalla isosisko peittelee taas pikkuveljen vuoteeseen. Toisinaan Jeanin Mami, ranskalainen rouva paksussa turkistakissaan, käy tervehtimässä poikaa, mutta äiti ja isä kuiskivat Mamin lähdettyä, että ehkä voisi tapahtua sellainen ihme, että me saisimme pitää hänet.

Riitta Jalosen romaani Todistaja Brigitin talossa oli koskettava lukukokemus. Kirjoitin kirjasta kaksi vuotta sitten blogiini näin:

"Riitta Jalosen Todistaja Brigitin talossa (Tammi 1998) on hyväätekevän hidas ja lempeä romaani. Se ei ole kuitenkaan siloiteltu ja makea, vaan pikemminkin yksinkertainen ja harmaa kuin pellavaliina. Jokainen sana on tarkkaan harkittu, ja kirjan ajatukset ovat pieniä helmiä. Pinnalta katsoen rauhallinen kerronta vie kipupisteisiin."

Voisin kuvata Jalosen uusinta romaania Kuka sinut omistaa lähes samoin sanoin. Uusin romaani ei ole samalla tavalla hieman salaperäinen kuin Brigitin talo, sillä nyt kipupisteet ovat varsin selvästi näkyvillä, mutta romaaneilla on myös paljon yhteistä. Nytkin Jalonen kirjoittaa tiiviisti, kertoen pienoisromaanin mitassa paitsi perheen suuresta, vaietusta menetyksestä myös Heidin hitaasti sairauteensa haipuvasta mummista ja Heidin kurkistuksista aikuisten maailmaan. Yhtenä kesänä Heidi jättää lapsuuden taakseen, monella tavalla.

Romaanissa ei mainita tapahtuma-aikaa, mutta ajankuva rakentuu muutamista yksityiskohdista: eletään aikaa, jolloin naisen hankkima ajokortti on erityisen kahvittelun aihe ja ullakkohuone saattaa olla vuokrattuna vähän höpsähtäneelle, ketjussa polttavalle Urholle. Romaanin kannalta merkityksellisintä on, että eletään aikaa, jolloin lasten sijaishuollon käytännöt eivät olleet vielä vakiintuneet, ja aikaa, jolloin ikävistä asioista ja tunteista ei juuri puhuttu.

Jalonen kuvaa taitavasti ja vähäeleisesti lapsen ja nuoren mielenliikkeitä: sitä, kuinka Heidi hahmottaa paikkansa perheessä ja suhteensa isään, äitiin, mummiin ja Jeaniin, ja sitä, kuinka aikuisten asiat saattavat herättää sekä kuvotusta että uteliaisuutta. Jalonen kuvaa sitä, miltä tuntuu kuin ystävyys loppuu. Se tekee kipeää, mutta vielä kipeämpää tekee se, kun sisaruus loppuu äkkiä hiljaisuuteen. Jalonen, joka on kokenut saman kuin Heidi, omistaa optimistisesti kirjan kadottamalleen veljelle: Philippe, kesä tulee aina takaisin.

Kirjan ovat lukeneet myös Minna, Katja ja Marjatta.

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi
Att berätta sig själv, suom. Raija Rintamäki.
Tammi 2013, 219 sivua.

Juuri mikään ei ole kunniakkaampaa kuin herättää antoisia mielleyhtymiä.

Elämä sanoiksi on kirja omaelämäkerrallisesta, muistelevasta kirjoittamisesta. Se ei kuitenkaan ole kirjoitusopas – tai jos on, niin se on sitä hyvin mazzarellamaisella tyylillä: esseemäisesti, assosioivasti, luonnostelevasti ja suuntaa antavasti. Mazzarella ujuttaa tekstiinsä muutamia kirjoittajalle tärkeitä oivalluksia, kuten että ei kannata aloittaa alusta (sillä, hyvänen aika, mikä se alku oikeastaan on, kun mietitään ihmisen elämänkaarta), kannattaa mieluummin näyttää kuin sanoa ja kannattaa jättää kerrontaan aukkoja – juuri aukot tekevät tekstistä täydemmän. Elämäkerturin kannattaa myös muistaa, että vaikka kirjeet ja valokuvat ovat tärkeitä ja inspiroivia lähteitä, niitä kannattaa omassa tekstissä käyttää säästeliäästi.

Elämä sanoiksi houkuttelee lukijaa muistelemaan, etsimään omia "elämänsymboleitaan" ja käännekohtiaan, kuuntelemaan, mitä aiemmilla sukupolvilla on sanottavana. Kirja kannustaa löytämään merkityksiä, kiinnittämään huomiota arkisiin yksityiskohtiin, arvostamaan tunteita ja henkilökohtaista kokemusta. Hieman ironisoiden Mazzarella viittaa suomenruotsalaiseen muistelmaperinteeseen, jossa (yleensä vanhojen herrojen toimesta) käsitellään laveasti lapsuudenperhettä ja työuraa, mutta kuitataan itse perustettu perhe yhdellä tai kahdella lauseella.

Mazzarella käyttää esimerkkejä monista sellaisista omaelämäkerrallisista ja autofiktiivisistä teoksista, joita olen viime aikoina lukenut ja jotka ovat tulleet minulle tärkeiksi: Märta Tikkasen esikoisromaanista Yötäpäivää, joka syntyi kun puoliso Henrik Tikkanen sivuutti Märtan hänelle kirjoittamat kirjeet; Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-teossarjasta; Torgny Lindgrenin puolifiktiivisestä Muistissa-kirjasta. Mazzarella houkuttelee myös tarttumaan sellaisten kirjailijoiden tuotantoon, jotka ovat minulle ennestään tuntemattomia tai joihin olen vasta tutustumassa: Tito Colliander, Benedict Zilliacus (jonka Kertomus kadonneesta saaresta -muistelmaa olen jo aloitellutkin), Henrik Tikkanen ja – itsestäänselvyys silloin kun puhutaan muistamisesta – Proust.

Kirjallisuudentutkijalle ominaisesti Mazzarella ammentaa paljon klassikoista – Dickensistä, Tolstoista, Fredrika Runebergista, mutta hän on kiinni myös nykypäivästä viitaten facebookiin, sähköpostiin ja blogeihin ihmisten muistojen tallentajina: "Viime vuosina minua on suuresti inspiroinut myös blogimuoto ja sen antamat mahdollisuudet yhdistellä suurta ja pientä, koettua ja ajateltua."

Mazzarellan mielestä kirjoihin pitäisi merkitä tekstin tempo samaan tapaan kuin musiikkikappaleisiin ja kehottaa lukemaan omia tekstejään hitaasti, laittamaan välillä kirjan pois ja vaipumaan omiin ajatuksiin. Juuri näin luinkin Elämää sanoiksi, joka ei ollut yhtä vaikuttava lukukokemus kuin Ainoat todelliset asiat, mutta mazzarellamaisen ajatteluttava, ihana ja inspiroiva kirja kuitenkin.

Martin Widmark & Helena Willis: Syntymäpäivän arvoitus (Lasse-Maijan etsivätoimisto -sarja)

Martin Widmark (teksti) ja Helena Willis (kuvat): Syntymäpäivän arvotus
LasseMajas detektivbyrå: Födelsedagsmysteriet, suom. Outi Menna.
Tammi 2013, 89 sivua.

Kyselin vuosi sitten kirjabloggaajakollegoilta kirjallisia joululahjavinkkejä tuolloin seitsenvuotiaalle kummipojalle, joka osaa lukea sekä suomeksi että ruotsiksi. Kirjava kukko -blogin Velma ehdotti Martin Widmarkin Lasse-Maijan etsivätoimisto -sarjaa, jonka alunperin Ruotsissa ilmestyneitä kirjoja on käännetty nopeaan tahtiin suomeksi. Olenkin sittemmin ostanut kummipojalleni Lasse-Maija –kirjoja sekä suomeksi että ruotsiksi, ja lainannut niitä kirjastosta meille kotiin, missä ne ovat päätyneet iltasatulukemistoon. Itse en ollut näitä kirjoja aiemmin lukenut, mutta bongattuani hiljattain kirjaston hyllystä sarjan uusimman kirjan, Syntymäpäivän arvoitus, päätin lukea kirjan itse lapsille ääneen. Pienimmätkin pyörivät yleensä ympärillä kun luen, vaikka kirja olisi vähän isommille suunnattu, ja arvelin, että sarjaan uutuutena tullut värikuvitus voisi kiinnostaa nuorempiakin lapsia.

Luimme kirjan lähes yhdeltä istumalta perjantai-iltapäivän iloksi (vähän samaan tapaan, kun koululaiset varmaan näitä kirjoja itsekseenkin lukevat eli ahmimalla). Lasse-Maija –kirjathan ovat lastendekkareita, ja ainakin tämä Syntymäpäivän arvoitus oli varsin klassinen suljetun huoneen mysteeri. Tällä kertaa kouluikäiset harrastelijasalapoliisit Lasse ja Maija selvittävät (poliisimestarin avustuksella) syntymäpäiväjuhlilla varastetun timanttikaulakorun kohtaloa. Hassua kyllä, en arvannut syyllistä (korun kätköpaikan kylläkin), ja olin itse asiassa vähän hämmästynyt tarinan mustavalkoisuudesta ja asenteellisuudesta, sillä syyllinen oli SPOILERVAROITUS juuri se epämiellyttävän oloinen ja alusta asti kärttyinen henkilö, ei suinkaan se Lucia-kiharainen täydellinen kakkumaakari SPOILER PÄÄTTYY. Hmm, minun täytyy lukea vielä ainakin pari sarjan kirjaa jotta osaisin sanoa, onko tämä Lasse-Maija –kirjoille tyypillinen maailmankuva.

Helena Willisin kuvitus toimii hyvin ja pääsee tosiaan oikeuksiinsa väreissä. Hahmojen lievä karikatyyrimaisuus ja rosoisuus varmasti vetoaa lapsilukijoihin ja erityisesti poikiin, jotka saattaisivat antaa pakit "liian kauniille" kuvitukselle.

Pertti Lassila: Ihmisten asiat

Pertti Lassila: Ihmisten asiat
Teos 2013, 166 sivua.

Minä en kaivannut draamaa ja tunnemyrskyä vaan rauhallista elämää, jota ei koko ajan tarvitse miettiä. En tuntenut salaista kiihtymystä enkä suurta intohimoa, mutta minun oli hyvä olla Jarnon kanssa. Elämisen ja elämän ei pidä olla oopperaa. Olen oppinut pitämään opperasta, se voi olla hienoa mutta se on sitä siksi, että se kestää sen kolme tuntia, ei paljon kauemmin. Ihmisen on elettävä vuosikymmeniä ennen kuolemaansa, ja siinäkin voi olla kestämistä, vaikka se olisi tavallista arkielämää.

Pertti Lassilan esikoisromaanissa Ihmisten asiat lapseton, noin seitsemänkymmentävuotias nainen tekee tiliä elämästään ja avioliitostaan miehensä Jarnon kuoleman jälkeen. Kertojan ja Jarnon avioliitto oli kahden tavallisen ihmisen liitto, haalea sellainen, ja jos vesi kattilassa on haaleaa, kuka sen tietää, onko se kylmästä lämmennyt vai kuumasta jäähtynyt. Jarnon lisäksi kertoja muistelee Ritvaa, joitakin vuosia aiemmin kuollutta läheistä ystäväänsä, sekä Eskoa, ensimmäistä rakastettuaan, joka oli vain hetken tärkeä mutta joka tulee yhä uniin. Kaikki läheiset ovat kuolleet, ja kertojan ääni on yksinäinen – ei katkera, mutta kenties hiukan hämmästynyt: näinkö tämä elämä menikin?

Romaanin kieli on kaunista ja kerronnan rytmi on rauhallinen, kenties jopa liian rauhallinen – tyylilaji pysyy koko ajan samana, vanha nainen muistelee verkkaisesti ja kertoo dramaattisetkin asiat hieman lakoniseen, tunteilemattomaan tyyliin. Romaanissa kuvataan monia kauniita, kuulaita hetkiä, mutta laajempi tarinan kaari ei ole niin kaunis eikä kertoja sellainen hurmaava viisas vanha rouva, johon haluaisi tutustua. Kertoja toteaa tyytyväisenä olevansa hyvin tavallinen ihminen, ja ehkä hän on oikeassa: tavalliset vanhat rouvat eivät ole ihania kyllikkivilloja, meretemazzarelloja tai märtatikkasia. Ihan tavalliset ihmiset saattavat toimia juuri niin kuin Ihmisten asioiden kertoja: tehdä välillä itsekkäitä tekoja, pelätä elämää, ajautua eteenpäin, kiintyvät sellaiseenkin puolisoon, jota eivät palavasti rakasta.

Luin Ihmisten asioita hitaasti, viipyilin sen lauseissa ja vanhan naisen kertomissa anekdooteissa. Mietin, mitä tämä ulkonaisesti hyvin tasainen kertomus haluaa sanoa, miksi kertojan elämäntarina kannattaa kuunnella? Kieli on tosiaan klassisen kaunista, jotenkin ajatonta, kuvat pinnalta siloisia. Lassilan pienoisromaanissa on joitakin samoja teemoja kuin Julian Barnesin niin ikään tiiviissä romaanissa Kuin jokin päättyisi, ja aivan viimeisillä riveillä Ihmisten asiatkin paljastaa simpukan kätkemän salaisuuden – on se sitten hohtava helmi tai vielä karkea hiekansiru. Siinä missä Barnesin romaanin lopun paljastus hieman laski romaanin arvoa mielessäni, Lassilan romaanin viimeiset rivit paransivat lukukokemustani keskinkertaisesta todella hyvään. Koin aavistelleeni oikein, mistä Ihmisten asiat kertoo. Merkityksellisistä hetkistä kannattaa pitää kiinni, jottei elämästä tule liian tavallista.

Poika käveli kohti majapaikkaansa, oli jo valoisaa, melkein aamu, eikä hän tiennyt, miten hänen laitansa oli. Hänestä oli kuin tyttö, jota hän oli likistänyt itseään vasten ja siksi tuntenut itsensä vahvaksi, olisi muuttunut, kasvanut vieraammaksi, ja hän kokeili ensimmäistä kertaa nimittää tyttöä naiseksi. Hän tajusi, että siinä hävisi jotakin, kuin eläin metsän piiloon, mutta se, mikä tuli tyhjäksi, alkoi täyttyä jollakin, mikä oli vierasta kieltä, käsittämätöntä mutta merkitystä täynnä, ja hän aavisti, että siltä hän ei eläessään rauhaa saisi.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Kansi: Päivi Puustinen

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Otava 2013, 270 sivua.

Kirjoitan jotta olisit olemassa, edes vähän. Jokainen sana on ajatus sinulle, pisara vettä maahan. Joskus tuntuu kuin kulkisi autiomaan halki, yöllä, tähtien alla. Näkisi teltan raosta kuvaelman, ääneti liikkuvat hahmot, ihmiset jotka ovat pitkään olleet poissa. Tai kuin selailisi kirjaa ja yrittäisi löytää kohdan, jonka muistaa; huteran lauseen joka on muuttunut jo toiseksi.

Joel Haahtelan uusimmassa romaanissa Tähtikirkas, lumivalkea nuori, kuvataidetta harrastava mutta lennätintoimistossa toimittajanuraansa aloitteleva mies kirjoittaa muistikirjaa Pariisissa vuonna 1889. Mies on lähtenyt kotimaastaan Suomesta vasten tahtoaan ja osoittaa päiväkirjamerkintänsä kuin kirjeen menettämälleen rakastetulle. Asetelmasta nousee mielleyhtymiä niin Juhani Ahon pienoisromaaniin Yksin (1890), Kristina Carlssonin 1800-lukulaisen jäkälätutkijan elämästä kertovaan romaaniin William N. päiväkirja (ilm. 2011, sijoittuu vuosiin 1898–9) sekä Anna Kortelaisen populaareihin historiantutkimuksiin, joissa kuljetaan muun muassa Albert Edelfeltin jalanjäljissä.

Olen lukenut kaikki Haahtelan romaanit lukuunottamatta esikoisteosta Kaksi kertaa kadonnut. Romaanit Naiset katsovat vastavaloon ja Elena luin ennen blogia enkä muista niistä juuri mitään, mutta ensinmainitun haluaisin lukea uudelleen ja ajallisesti etäisenäkin lukukokemuksena se on yksi suosikki-Haahteloistani. Myös Perhoskerääjästä pidin paljon, samoin romaanista Tule risteykseen seitsemältä. Viime vuonna ilmestynyt Traumbach oli hellyyttävä, pinnalta katsoen "ei niin minun kirjani", mutta vähän yllättäen teos varasti paikan sydämessäni. Lumipäiväkirja jätti minut kylmäksi, kun taas Katoamispisteestä pidin ehkä kaikkein eniten.

Edellä mainittujen kirjojen perusteella voin todeta, että Euroopassa harhaileva, suhdetta elämänsä naiseen (rakastettuun) ja elämänsä mieheen (isään) punnitseva mieshenkilö on varsin tavanomainen kuvio Haahtelan tuotannossa. Myös taaksepäin, menneisyyteen katsominen ja historian käänteiden merkityksen korostaminen on tyypillistä. Sen sijaan se, että romaanin kerronta alkaa 1800-luvulta – ylipäätään menneillä vuosikymmenillä liikutaan suurin osa kirjasta – ja että päähenkilön retket vievät aina Bangokiin ja Singaporeen asti tuntui yllättävältä. Haahtela ei kuitenkaan olisi Haahtela, ellei romaanissa olisi toinenkin kertoja-päähenkilö: päiväkirjojen kirjoittajan jälkeläinen, joka lukee, puhtaaksikirjoittaa ja kommentoi isoisoisosisänsä päiväkirjoja Helsingissä vuonna 2012.

Tähtikirkas, lumivalkea tuntuu Haahtelan romaaniksi suorastaan eeppiseltä ja runsaalta; se on paljon pidempi kuin useimmat aiemmat, pienoisromaaneiksikin luonnehdittavissa olevat kirjat. Paikoin ikävöin tutuksi tullutta tiivistä ilmaisua; Haahtela luo hienoa ajankuvaa ja paikallisväriä kuvatessaan Euroopan ja Kaukoidän kaupunkeja vuosisadanvaihteen molemmin puolin, mutta kiinnostavinta antia minulle oli jälleen kerran henkilöiden sisäiset tunnot ja merkityksellisten hetkien kiteytykset. Haahtela kertoo sydämeenkäypiä tarinoita (joille kyynikot ehkä hymähtelevät, mutta minä en), joissa jokainen hetki voi olla merkityksellinen, julma tai kaunis, ja jättää kauaskantoisen jäljen.

Minuunkin jäi jälki, Tähtikirkkaasta, lumivalkeasta. Ihan heti en halua aloittaa uutta kirjaa tai jatkaa vanhoja, kesken olevia, vaan haluan sulatella romaanin ihmiskohtaloita ja antaa Haahtelan kuulaiden lauseiden kaikua ajatuksissani. Ihana kirja, hyvin haahtelamainen. Ja kuitenkin vähän erilainen kuin aiemmat. Hyvällä tavalla.

Minä muistin, kuinka ystäväni puhui valkokohotuksesta jokseenkin haltioituneena ja selitti, että nimenomaan se toi maalauksen pimeimpiinkin kohtiin aavistuksen valonhohdetta, enkä silloin, kuunnellessani ystävääni, voinut välttyä ajatukselta, että kaiken maailmaan kertyneen romun, surun ja pettymysten alta kajasti kuitenkin aina valo, lumivalkea pinta.

P.S. Tässäkin romaanissa on perhosia!

Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli

Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli
Kuvitus ja kannen kuva Laura Valojärvi.
Wsoy 2013, 160 sivua.

Kirjat. Rouva Mallamudin sydän jyskytti yhä voimallisemmin. Vaunut olivat tulvillaan hiljaisia unelmia, mutta unelmien seasta kantautui pientä, pelokasta kuiskintaa, jollaista unelmien toteuttamiseen toisinaan liittyi. Hänen kirjasa lähtisivät nyt matkalle, jonka vaiheita hän ei voinut ennustaa, ja se, mikä hänen sisällään jysähteli, lähtisi samaiselle matkalle mukaan. Ehkä vaunu suistuisi kiskoilta tai ehkä se eksyisi reitiltä? Unohtuisi synkkään metsään petojen raadeltavaksi tai ajautuisi vieraaseen kaupunkiin, jossa kukaan ei ymmärtäisi kirjojen kieltä?

Viime syksynä luin Netta Walldénin Rubenin tutkimuksia -sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Ruben ja rouva Mallamudin tapaus sekä Ruben ja Harman kartano. Pidin (ja lapset sekä heille kirjat ääneen lukenut mieskin pitivät) Ruben-kirjoist niin paljon, että varasin sarjan kolmannen osan Ruben ja ratikkaralli kirjastosta heti kun huomasin kirjailijan facebook-sivulta sen ilmestyneen, hieman ennakoitua syyskuuta aiemmin. En ollut pitänyt Harman kartanosta ihan niin paljon kuin Rouva Mallamudin tapauksesta, joten tartuin Ratikkaralliin kohtuullisin odotuksin: liian usein kirjasarjat vähän väljähtyvät edetessään. Odotukseni kuitenkin ylittyivät, sillä Ratikka-rallista taisi tulla suosikki-Rubenini. Tutut hahmot pääsivät kunnolla vauhtiin ja tarina oli kertakaikkisen ihana ja lämminhenkinen.

Koko Ruben-sarjan teema on kirjallisuus; kirjoittaminen, lukeminen ja kirjat. Ratikkarallissa teema yhdistyy hurmaavalla tavalla muutamiin vauhdikkaisiin (kiskon)käänteisiin, vaikka pääasiassa kirja koostuu, aiempien osien tapaan, varsin leppeätahtisista kohtauksista. Jännitys on pikemminkin arvoituksellisuutta ja salaperäisyyttä, ja suurin uhka on se, että puutarhaan "räjähtäneet" (!) kirjat saattavat kastua sateessa, jos niille ei äkkiä keksitä suojaa.

Kirjateeman lisäksi Ruben-kirjoja yhdistää aikuinen, joka etsii itseään ja omaa paikkaansa. Ensimmäisessä osassa se oli rouva Mallamud, joka löysi kirjailijankutsumuksen kirjapyykkäriaskareen tilalle, toisessa osassa salaperäinen tulokas "herra Harma" (josta ei hämmennyksekseni ollut Ratikkarallissa ainuttakaan mainintaa, vaikka ymmärsin hänen jääneen Saarnilaakson vakituiseksi asukkaaksi), joka pääsi sopuun menneisyytensä kanssa ja alkoi katsoa tulevaan. Tässä kolmannessa osassa paikkaansa etsii Rubenin ja Lisan isä Valdemar Pinterä. Valdemarin vaimo Virginia on sitä mieltä, että miehen paikka on kotona, nojatuolin ja sanomalehden välissä, mutta Valdemar kaipaa seikkailuja ja uusia haasteita kuin Muumipappa konsanaan.

Tuttuun tapaan näkökulmahenkilön mukaan nimettyjen lukujen alkuja koristavat Laura Valojärven ihanat piirrokset. Ilahduin kun huomasin, että erilaisia kuvia oli aiempaa enemmän, eikä jokaisella hahmolla ollut enää vain yhtä nimikkokuvaa – Valojärven kynänjälkeä katselee niin mielellään. Kansikin on jälleen kerran upea, tällä kertaa turkoosi ja vauhdikas.

Netta Walldén on onnistunut luomaan persoonallisen kirjasarjan, joka poikkeaa tunnelmiltaan monista muista (sinänsä ihanista) kotimaisista, koti- ja kouluarkea humoristisesti kuvaavista ahmimisikäisten kirjasarjoista. Mielikuvitus ja taianomaisuus hehkuvat Walldénin kirjojen sivuilta, ja henkilöhahmot ovat riemastuttavia persoonia inhimillisine tunteineen, heikkouksineen ja innoituksen hetkineen. Omintakeinen tunnelma syntyy paitsi onnistuneista fantasiaelementeistä myös kerronnan ja kielen salamyhkäisestä, mutta verkkaisesta rytmistä. Jälleen kerran suljin Ruben-kirjan hymy huulilla ja vähän liikuttuneenakin. Jään odottamaan jatkoa!

Sadepäivän tunnelmia: leppoisa lukuhetki ja kirjastokäynti

Maarit Gunnervallin ihanan värikäs pahvikirja Retkelle aurinkoon yksivuotiaan kätösissä.

Mukavaa keskiviikkopäivää! Täällä sataa, ja niin varmaan sielläkin? Esikoisen kouluunlähdön ja toiseksi vanhimman eskarin alkamisen välillä oli tänä aamuna pari tuntia väliä, ja koska märkä sää ei houkutellut (minua, lapsia kylläkin) ulos yhtään tarvittavaa aiemmin, päätin järkätä aamupäivän iloksi "lukupiirin". Meillä kotona lukupiiri tarkoittaa sellaista piirinkaltaista muodostelmaa, joka syntyy äidin tai isän ympärille, kun tämä alkaa lukea. Ehdotus saavutti sadan prosentin kannatuksen, ja kirjoja lukiessa ja kuunnellessa vierähtikin reilu tunti kuin hujauksessa.

Sateisen aamupäivän "lukupiirissä" luettua

Retrot Barbababa-kirjat ovat erityisesti kolmivuotiaan poikamme suosiossa, ja aloitimmekin lukuhetken lukemalla Barbababan saaren. Lukiessa piti tietenkin tuo tuosta pysähtyä tutkimaan, minkä muodon itse kukin barbaberheen jäsen oli ottanut, ja välillä tarkistaa sisäkansien "perhepotretista", mikä kenenkin hahmon nimi oli. Hyvänmielen kuvakirja, jonka herttaisin kuva oli mielestäni se, kun barbapienet nukkuivat Barbapapan ja Barbamaman muodostamissa teltoissa.

Seuraavaksi luimme pienten pahvikirjan, Retkelle aurinkoon, jonka tekstit ja kuvat ovat sen verran monivivahteisia, että niitä jaksavat katsella ja kuunnella vähän isommatkin. Olennaista kuitenkin oli, että yksivuotias sai käännellä rauhassa sivuja ilman (äidin) pelkoa siitä, että sivut repeäisivät, kuten paperikirjojen kanssa.

Walt Disneyn Peter Pan oli Disney-kuvakirjaksi yllättävän mukavalukuinen, sillä toisin kuin monissa (uudemmissa?) Disney-kirjoissa, tässä ei tarvinnut tihrustaa mustaa tekstiä tummista kokosivunkuvista, vaan teksti oli valkoisella pohjalla ja kuvat pienempiä. Siitä on jo aikaa, kun olen nähnyt Disneyn Peter Pan -elokuvan, mutta sanoisin, että tämä kirja noudatti varsin tarkoin leffan juonta eikä siis ollut mikään jatko-osa tai lisätarina. Isommille lapsille meillä on luettu parikin eri (lasten) versiota J. M. Barrien alkuperäisestä Peter Pan -tarinasta, ainakin tämä Tyyni Tuulion suomentama ja Björn Landströmin kuvittama laitos.

Lopuksi luimme vielä kaksi satua lumoavasta Rudolf Koivun satuja ja tarinoita, johon on koottu Rudolf Koivun upeasti kuvittamia satuja eri kertojilta. Ensin luimme eskarilaisen toivomuksesta jo entuudestaan tutun Topeliuksen sadun "Adalmiinan helmi" ja sitten vielä H. C. Andersenin "Pikku Iidan kukkaset", jota en muista itsekään aiemmin kuulleeni.

Sadetta pidettiin myös kirjastossa, jossa luettiin lisää kirjoja!

Koska idyllillä on aina kääntöpuoli, meille tuli tietysti kiire lounaan, kumisaappainen ja kuravaatteiden kanssa. Eskarilainen saatiin kuitenkin onnellisesti esikouluun, ja keskimmäisten kerhon alkua odotellessa suuntasimme pitämään sadetta kirjastoon. Siellä tuli tietysti luettua lisää kirjoja, ja mukaan lähti muun muassa Miinaa ja Manua, Minttu esikoulussa sekä Lasse-Maijan etsivätoimisto -sarjaan kuuluva Koulun arvoitus. Minulle oli saapunut kaksi varaamani kirjaa, Janne Oraan Tähtien suojatti sekä Maggie O'Farrellin Instructions for a Heatwave. Koska esikoinen on kaverillaan, toinen eskarissa, kolmas ja neljäs kerhossa ja kuopus päiväunilla, painunkin tästä sohvalle viltin alle teekupin ja kirjan kanssa. Leppoisaa iltapäivää kaikille!

Leena Krohn: Hotel Sapiens

Leena Krohn: Hotel Sapiens
Teos 2013, 164 sivua.

Mitä kauemmin tarkkailin taivaallisia ilmiöitä, sitä enemmän havaitsin seikkoja, joita toiset eivät nähneet. Löysin elämää ja merkitystä sieltäkin, missä muut näkivät vain tyhjän taivaan tai savun varjon tai peilin, johon kuvastui tuulen hulmuttava verho. Kerran, maatessani selälläni paikkakunnan korkeimman kukkulan, Peevelinvuoren, kalliolla, näin renkaan, kuin kultaisen kihlasormuksen, joka kiiti halki taivaan sateenkaaren väreissä salamoiden. Katselin sitä kauan. Sen keskellä oli palava reikä. Tuon renkaan jälkikuva nousee yhä toisinaan kaikessa täsmälläisyydessä unieni tiheydestä.

Hotel Sapiensissa – joka on joskus menneisyydessä ollut kenties aluehallintovirasto tai piirimielisairaala – toimii kaitsijoiden ja kaitsettavien, nunnien, peilien ja varjojen tarhana ja turvapaikkana. Hotel Sapiensissa he ovat paossa maailmaa, jota ei kenties ole enää olemassa. Hotel Sapiens on kuin museo, sillä "kaikki me olemme näytekappaleita menneisyydestä", ja lääketieteellinen tutkimuslaitos, sillä asukkaat ovat parantumattoman taudin kantajia, "taudin nimeltä ihmisyys".

Leena Krohnin uusin romaani Hotel Sapiens koostuu lyhyistä luvuista, joissa Hotel Sapiensin "asukkaat", erilaiset helpommin tai vaikeammin määriteltävät olennot, tarkastelevat itseään ja toisiaan, olemistaan eristyksissä ja kenties uudessa olomuodossa, kuten varjona ihmisen sijasta. Hotel Sapiensin tunnelma on epämääräisen uhkaava: hoitajina ja vartioina toimivat "Kaitsijat" eivät kuule mitään, mutta saavat tietoonsa kaikki potilaidensa/vankiensa ajatukset. Urkkijoina toimivat valoa heijastavat peilit, ja myöskään kynnysten ja ovien raoista vilahtavaa isännätöntä varjoa ei voi hätistellä pois kirjoituspöytänsä luota: Toisinaan iltaisin, kun lamput ovat syttyneet, näyttää siltä kuin myös tämän henkilön varjokuva kumartuisi muistikirjaninpuoleen ja tutkisi olkapääni yli merkintöjäni. Näin siis sekä valo että varjo lukevat merkintöjäni! Minulle se sopii, ihan sama. Lukekoot, ymmärtäkööt, jos osaavat

Entä Leena Krohnin romaanin lukija (jota myös ihmisyyden tauti vaivaa), joka kurkkii uteliaana Hotel Sapiensin asukkaiden merkintöjä? Ymmärtääkö hän, mistä tässä kirjassa on kysymys, mitä on tapahtunut kun romaanin maailma on kutistunut yhteen rakennukseen? Omasta puolestani voin vastata, että kaikkea en ymmärrä, mutta ei tarvitsekaan ymmärtää, sillä Krohnin romaani on upea kaikessa arvoituksellisuudessaan. Lauseet ovat uskomattoman kirkkaita ja kauniita, tunnelma kaikessa hyytävyydessäänkin jotenkin tyven.

Muissa blogeissa sanottua: Luettua elämää, Eniten minua kiinnostaa tie, Ilselä, Anna minun lukea enemmän, Opuscolo, Lukuneuvoja, Café pour les idiots

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen

Sinikka ja Tiina Nopola (teksti) & Salla Savolainen (kuvat):
Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Tammi 2013, 69 sivua.

Meidän kunnassa alkoivat tänään koulut (meidän esikoinen meni toiselle luokalle ja toinen lapsi aloitti esikoulun), ja kuin sen kunniaksi posti toi Tammelta pyytämäni arvostelukappaleen kirjasta Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen. Heinähattu aloittaa kirjassa ekan luokan ja Vilttitossu on varmaankin noin viisivuotias. Heinähattu on reipas ja innokas koululainen, mutta Vilttitossua harmittaa, kun isosisko ei enää ehdi leikkimään läksyjen viedessä osansa iltapäivästä. Myös luokan iloksi suunniteltu onkiretki herättää Vilttitossussa kateutta, ja pian uusi kepponen on muotoitunut vilkkaan Vilttitossun mielessä.

Ensimmäinen Kattilakosken siskoksista kertova kirja, Heinähattu ja Vilttitossu, ilmestyi 1989, kun olin kuusivuotias, ja paitsi että luin/kuuntelin kirjoja lapsena, muistan katsoneeni myös Heinähatun ja Vilttitossun joulukalenteria vuonna 1993. Tuntuu huikealta, että Nopolan sisarusten kirjasarja on yhä voimissaan ja että saan lukea kirjoja nyt omille lapsilleni. Meidän lapsille on sarjasta luettu ainakin Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset sekä Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen, ja tänään lainasimme kirjastosta kaksi sarjan ensimmäistä kirjaa.

Vuosi sitten sarja uudistui, kun kuvittajaksi Markus Majaluoman tilalle vaihtui Salla Savolainen. Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen oli myös aiempia, lastenromaanin mittaisia Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja kuvakirjamaisempi. Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen on taas hieman pidempi, vaikka kuvitus on Savolaisen tapaan runsasta ja värikylläistä. Tämä uusin kirja on siis mielestäni ehdottomasti lastenromaani, ei kuvakirja – joku sujuvasti lukeva kirjatoukka saattaa ahmaista kirjan yhdeltä istumalta, mutta kirjaa ääneen lukeva aikuinen ja perheen pienimmät kuuntelijat pitävät mielellään lukemisessa taukoja, ja kirja toimiikin varmasti hyvin esimerkiksi iltasatuna, luku kerraallaan.

Salla Savolaisen ihana kuvitus toimii tällä kertaa mielestäni vieläkin paremmin kuin Kalju-Koposessa (jonka suhteen tosin olen muistikuvien varassa, sillä kirja on palautettu kirjastoon). Eläväiset kuvat on aseteltu toimivasti tekstin lomaan, ja ilahduttavasti mukana on myös melko isoja kuvia. Savolainen osaa kuvata mainiosti vehreää pientaloidylliä – sekä sitä särmää, jota alueen persoonalliset asukkaat sinne tuovat.

Mitä kirjan tarinaan tulee, se etenee varsin tutun kaavan mukaan. Lukija saa kokea jännitystä, harmistusta, myötätuntoa ja riemua, ja ihanat Alibullenin neidit sekä poliisit Rillirousku ja Isonapa ovat luonnollisesti mukana menossa.

Turvallista ja iloista koulunalkua sekä (mahdollisimman) sopuisia sisarussuhteita kaikille!

Tua Forsström: Lokakuun iltana soudin järvelle

Tua Forsström: Lokakuun iltana soudin järvelle
En kväll i oktober rodde jag ut på sjön, suom. Caj Westerberg.
Siltala 2013, 43 sivua.

Keltasaappainen tyttö juoksi pitkin tienreunaa, 
  peruutti sitten vetisiin jälkiinsä varovasti astuen.
Ehkä meissä on paikkoja, joissa emme ole käyneet?
Hän mumisi itsekseen, hän näytti niin onnelliselta,
  keskittyneeltä. Tunnemme vetoa kaikkeen
mikä kätkee salaisuuden, kerron sinulle sitten,
  kun tapaamme. Laskeutuu lempeä valaistus

–katkelma runosta (Keltasaappainen tyttö)

Tua Forsströmin uusin runokokoelma Lokakuun iltana soudin järvelle on ihana. Kirja on, Anders Carpelanin suunnittelemaa ulkoasuaan myöten, pieni helmi. Ei ole vielä lokakuu, mutta elokuun viilenevät illat ja sateiset päivät sopivat myös hyvin kirjan tunnelmiin. Lokakuun illan tunnelmat ovat haikeita mutta kodikkaita, vähän surumielisiä mutta kuitenkin toiveikkaita.

Kokoelman romanttiselta kuulostava nimi viittaa siihen, kuinka runon puhuja soutaa järvelle upottamaan torilta kompostia varten haalimiaan, pakkasessa odottaneita kalanperkeitä. Tiiviissä, vain nelisenkymmentä sivua käsittävässä kokoelmassa ollaan ikään kuin risteyskohdassa, jossa tarkastellaan suhdetta elämään ja läheisiin. Samaan aikaan sävy on kuitenkin seesteinen kuin järven pinta utuisena syysiltana.

Pidän Tua Forsströmin runoista, sillä niiden kuvat ovat konkreettisia olematta liian arkisia tai yksitulkintaisia. Forsströminin säkeet eivät muodosta korkeaa kynnystä niillekään, jotka eivät lue runoja kovin usein, ja kuitenkin niiden takaa avautuu monia merkityksiä. Ihaninta runoissa on kuitenkin se rauha, mitä ne hengittävät.

Suosittelen kirjaa syksyn sateisiin iltoihin. Suloista sunnuntai-iltaa kaikille!

Brooke Allen: Satumainen Syyria

Brooke Allen: Satumainen Syyria. Matka loisteliaan kulttuurin ja historian maahan.
The Other Side of the Mirror – An American Travels Trough Syria.
Suom. Eila Salomaa.
Into 2013, 291 sivua.

Syyrian ensimmäiset kansannousut tapahtuivat suunnilleen samaan aikaan kuin tämä kirja julkaistiin englanniksi, mikä sai minut moittimaan itseäni siitä, että olin kirjoittanut, kuten ajattelin, historian huonoimmin ajoitetun matkakirjan. Kuitenkin jonain päivänä, ja mahdollisesti ei niin kaukaisessa tulevaisuudessa, Syyriassa tulee jälleen rauhallista. Kun se aika koittaa, maan tarjoamat monet ilot, historialliset, arkeologiset, kulinaariset, kadun ihmiset, ovat yhä jäljellä yllättämässä, valistamassa ja innoittamassa.

Brooke Allen on yhdysvaltalainen toimittaja, joka matkusti Syyriaan viranomaisten varoituksista välittämättä ja löysikin jotain muuta kuin vaaroja, amerikkalaisiin kohdistuvaa epäluuloa hankalaa byrokratiaa: Syyria olikin vieraanvarainen, kulttuuriltaan ja historialtaan satumaisen rikas ja elävä maa, jossa satunnainen kahvilatuttavuus saattoi aloittaa keskustelun vanhasta englantilaisesta runoudesta ja "pieni lounas" tarkoittaa yhdeksän ruokalajin ateriaa tuoreista lähiraaka-aineista.

Syyriassa Rooman valtakunnan aika on lähihistoriaa, sillä alueella oli kukoistavia kaupunkeja jo kolmannella vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua. Syyriassa historia ei tarkoita museoita ja raunioita (vaikka niitäkin toki on), vaan monet vanhat rakennukset esimerkiksi Aleppon tai Damaskoksen keskustassa ovat yhä alkuperäisessä käytössään esimerkiksi majataloina ja rukoushuoneina. Maassa kunnioitetaan monia vanhoja perinteitä ja tapoja, mutta moderni maailma on myös läsnä – Allenin sanoin välimerellisyys kohtaa arabimaailman ja aavikko metropolit.

Allen kirjoittaa kiehtovasta aiheestaan asiantuntemuksella ja lämmöllä. Syyrian salaisuudet tarjoaa avartavan nojatuolimatkan maahan, johon ei tällä hetkellä arvaisi matkustaa ja jonka kuvissa näkyvistä rakennuksista ja muinaismuistoista osa on ehkä jo tuhoitunut levottomuuksissa. Kirjan kirjoitusajankohtana Syyriaa myöhemmin kohtaavista myllerryksistä ei ollut vielä tietoa, mutta Allen miettii omaleimaisen kulttuurin ja autenttisten miljöiden tulevaisuutta toisesta näkökulmasta: länsimaistuuko ja nykyaikaistuuko maa liikaa? Allen vertaa muutamaankin otteeseen Syyrian historiallisesti kerrostunutta elämäntapaa ja kulttuuria kotimaahansa, jossa satavuotias talo on jo vanha, jossa vähänkään vanhemmat kaupunginosat muutetaan helposti ulkoilmamuseoiksi ja jossa joutuu usein asioimaan ankeissa, suurissa kauppakeskuksissa: Nämä basaarit ovat pysyneet parituhatta vuotta tunnistettavasti samoina kuin niiden on täytynyt olla varhaisina arabi- tai ehkä varhaisina roomalaisaikoina. Miten niiden käy ostoskeskusten aikakaudella? 

Vaikka Allen on selvästi ihastuksissaan Syyrian ihmisten vieraanvaraisuudesta ja historiaa huokuvista kaduista, hän kertoo myös näkemistään vähemmän kauniista asioista, kuten tienvarsien roskista, kaupungin keskustan ympärille levittäytyneistä ankeista, kauniin joen alleen tukahduttaneista lähiöistä ja aavikon ilmastoon täysin soveltumattomista moderneista rakennuksista. Päällimmäiseksi nousee kuitenkin kokemus kauneudesta, niin ihmisten, rakennusten kuin luonnonkin kauneudesta.

Kulkiessamme takaisin roomalaisleiriin kohtaamme absurdin romanttisen näkymän: poika arabialaisen hevosen selässä harjoittelemassa ilmeisesti dresyyriliikkeitä. Aurinko on laskemassa horisontin taakse. Huomaamme, että nuori kamelinajaja on viimein saanut englantilaistytön koukkuunsa. He istuvat nyt huovalla yhdessä pojan äidin ja pikkusiskon – karamellitytön – kanssa juomassa teetä. Yhteisten sanojen loppuessa he hymyilevät. Idyllinen näkymä.

Satumaiseen Syyriaan on matkustettu myös Assyriologin lifestyle-blogissa (jonka kirjoittajalle Syyria on omakohtaisesti tuttu) sekä blogissa Nipvet.

Maijaliisa Dieckmann: Metsän poika tahdon olla

Maijaliisa Dieckmann: Metsän poika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina
Schildts&Söderströms 2013, 188 sivua.

Aleksi astelee alas mäkeä, ja mikä on astellessa. Metsä kohoaa kummallakin puolen kuin suojaisa linnoitus, Tapion vihreä holvisto. Hän astelee Tapion vainiota kuin kotonsa leveitä lattialankkuja. Orava kiipeää vikkelästi puun runkoa ylös ja tirkistelee häntä sieltä. Eikö se veitikka pudota kävyn hyppysistään juuri kun hän on kohdalla!

Maijaliisa Dieckmann on yksi niistä kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden grand old ladyista, joita ihailen. Dieckmannin esikoisteos Pakene luostariin (jota en muista lapsena lukeneeni, mutta jonka löysin hiljattain antikvariaatista omaan hyllyyn) ilmestyi vuonna 1977, ja kirjailija julkaisee yhä varsin tiheään tahtiin. Vuonna 1980 ilmestynyt Piilopirtin tytöt teki minuun lapsena niin suuren vaikutuksen, että haluaisin lukea sen uudelleen. Viime vuosina Dieckmann on kirjoittanut lasten "elämäkertaromaaneja", kirjoja muun muassa Fredrika Runebergista (Fredrika-rouvan koulu) ja Sakari Topeliuksesta (Satujen kuningas), joista jälkimmäinen keskittyi historiallisen henkilön lapsuusvuosiin. Myös Dieckmannin uusin kirja, Metsän poika tahdon olla, kertoo merkkihenkilön lapsuudesta. Metsän poika on tietysti kansalliskirjailija Aleksis Kivi.

Metsän poika kuvaa Aleksin lapsuutta Nurmijärven Palojoella, räätäli Stenvallin nuorimpana, mutta nokkelimpana poikana: arjen askareita, kyläläisten kertomien jännittävien tarinoiden kuuntelua, huolettomia leikkejä metsissä ja ajoittain katkeralta kalkilta maistuvaa koulunkäyntiä. Kutsumus kirkastuu lahjakkaalle, ympäristöään valppaasti tarkkailevalle pojalle jo varhain: Hänen kuuluu kirjoittaa. Jos ei nyt ihan runoja niin ainakin tarinoita kaikesta mitä näkee ympärillään, kotonaan ja Paloon kylässä. Dieckmannin lasten(tai varhaisnuorten)romaanin sävy on kansallisromanttinen, ja sen kieli on viehättävän vanhahtavaa.

Vaikka Metsän poika kuvaa periaatteessa tietyn kehityskaaren Aleksis Stenvallin lapsuudesta nuoruuteen, on se luonteeltaan ennemminkin erillisistä kohtauksista koostuva episodiromaani kuin yhtenäinen tarina. Kirja etenee enemmän Aleksis Kiven elämäkerran ja ajankuvauksen kuin juonen ja jännitteen ehdoilla, ja siksipä en ehkä suosittelisi tätä kaikkein juonivetoisimpiin kirjoihin mieltyneille nuorille lukijoille – ainakaan itsekseen luettavaksi.

Kirjan vahvuus on sen piirtämässä uskottavassa, joskin varmasti ihannoidussa, kuvassa kirjailijan poikavuosista. Toinen erityinen vahvuus on kieli, joka on kaunista, kuvailevaa ja ilmeikästä. Dieckmannin tekstissä on kaikuja Aleksis Kiven runoista ja muista teoksista. Kirjan nimen ja Kiven oman tuotannon mukaisesti metsä, luonto ja eläimet ovat vahvasti läsnä Metsän pojassa. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjan pauloissa ja Ketun luola

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset
Venäjänkielisestä alkuteoksesta suom. Elina Kahla.
Siltala 2013, 182 sivua.
(Kirja on ilmestynyt aiemmin suomeksi Tammen kustantamana v. 2002)

Alik kiskottiin makuuhuoneesta ja istutettiin nojatuoliin, missä hänet tuettiin joka puolelta tyynyin. Se oli hänen vakiopaikkansa. Muut kiersivät huoneistoa verkkaisesti, naukkailivat hiukkasen ja rupattelivat äänekkäästi. Pöydällä oli jonkun tuomisia: siinä hupeni valtaisa pähkinätortty, vieressä suli jäätelö. Tuntui kuin oltaisiin pikemminkin näyttelyn avajaisissa kuin kuolevan luona.

Yhdysvaltoihin emigroitunut venäjänjuutalainen taiteilija Alik tekee kuolemaa New Yorkissa. Hänen asuntoonsa on kokoontunut varsin boheemi joukko ystäviä, entisiä ja nykyisiä rakastettuja ja hieman satunnaisia vierailijoitakin. Alik on heikossa kunnossa, mutta silti tapahtumien keskiössä ja vahvasti läsnä niin kuluvassa hetkessä kuin läheistensä muistoissa. Kesken surun ja sairauden tulee uutinen vallankumouksesta Venäjällä: vanha kotimaa on myllerryksen tilassa, jälleen kerran, ja yksi jos toinenkin amerikkalaistunut venäläinen tuntee napanuoran entiseen kotimaahansa olevan vahva.

Pidin kovasti Naisten valheista ja suorastaan rakastin romaania Medeia ja hänen lapsensa. Tartuin siis Ljudmila Ulitskajan varhempaan tuotantoon kuuluvaan Iloiset hautajaiset -romaaniin melko suurin odotuksin, mutta lyhyehkön kirjan lukeminen kesti kauan. Kirjassa on vahvat teemat – juuret, muukalaisuus, identiteetti – ja tunnelmatkin tulevat ajoittain iholle kuin New Yorkin tukahduttava helle, mutta Iloisissa hautajaisissa Ulitskajan hienoisesti etäännyttävä, viittauksenomainen tyyli jätti minut tarinan ulkopuolelle. Tiiviissä romaanissa on, sinänsä viehättävään ulitskamaiseen tapaan, runsas henkilögalleria, ja henkilöt ovat kiinnostavia ennen kaikkea suhteessa toisiinsa, vaikka jokaisella onkin oma elämänhistoriansa ja selviytymistarinansa. Nyt kuitenkin Alikin eksät ja nyksät, ystävät ja viholliset, ordodoksipapit ja juutalaiset rabbit menivät iloisesti sekaisin päässäni, ja henkilöistä mieleeni jäivät lähinnä Ira ja hänen tyttärensä T-shirt.

Romaanin lukeminen oli minulle varsin utuinen kokemus, josta ei juurikaan jäänyt pysyvää jälkea. Parhaiten mieleeni jäi se, kuinka Alikin vaimo halusi palavasti saada Alikin kastetuksi ennen tämän kuolemaa ja kutsui paikalle papin – ja tasapuolisuuden nimissä paikalle piti saada myös rabbi. Sekä se, kuinka Alik esitteli rakastetulleen New Yorkin sataman kalatoria aamuvarhaisella, jolloin merenelävät kimmelsivät jäämurskan päällä ja ravintoloitsijat ja kauppiaat parveilivat niiden vaiheilla, vain hävitäkseen pian heräävän suurkaupungin humuun. Loppua kohden Iloiset hautajaiset yltyy varsin farssimaiseksi kuvaukseksi, mutta minulle jäivät parhaiten mieleen vakavat, lähes riipaisevat hetket, jolloin henkilöt oivalsivat jotakin tärkeää mutta usein myös kipeää itsestään tai toisistaan.

Ja kun vuodet vierivät, oli heidän ruumiinsakin koostumus muuttunut. Heidän verensä ja lihaksensa koostuivat nyt Uuden mantereen vedestä ja sen molekyyleistä, ne olivat syrjäyttäneet kaiken vanhan, sinne toisaalle kuuluvan. Heidän reaktionsa, käytöksensä ja ajattelutapansa muuttivat vähitellen muotoa. [– –] Mutta kukaan ei ollut kyennyt ennakoimaan, miten kipeästi kaikki tuossa kaukaisessa, entisessä, elämästä pois pyyhityssä maassa – piru sen periköön! – tapahtuva heitä nyt koskettaisi. Tuntui kuin tuo maa olisi iskostunut heidän munaskuihinsa ja sieluunsa, ja mitä he siitä sitten ajattelivatkin – ja kukin ajattali omalla tavallaan – side siihen osoittautui murtumattomaksi.

Haasteet: Venäjää valloittamaan - vaikka kirja kerrallaan (Naiskirjailijat-kategoria)

Iloisista hautajaisista ovat bloganneet myös ainakin Minna J., Tuulia ja Marissa, ja kirja on arvioitu myös muun muassa Kiiltomadossa ja Helsingin sanomissa.

Sanna Isto & Julia Vuori: Noidanruohon salaisuus (Tinka ja Taika 2)

Sanna Isto (teksti) ja Julia Vuori (kuvat): Noidanruohon salaisuus 
Wsoy 2013, 181 sivua.

Äkkiä Tinkan päässä alkoi raksuttaa. Jokin mummon tavassa lausua 'pikkunoidat' oli saanut sen aikaan. Taikankin ilme kirkastui: Ahaa! Sitä mummo siis ajoi takaa? Mummo tarkoitti, että pikkunoidat voisivat tehdä, mitä halusivat! Ja tottahan se olikin! Pikku peukaloisina he voisivat tehdä uimahyppyjä keskellä puutarhaa! Ja vaikka keskellä kirkasta päivää! Eihän siitä tarvitsisi kenenkään mitään tietää. 

Tinka ojensi käsivartensa ilmaan ja venytteli. Hän kohtasi mummon veikeän ilmeen ja virnisti takaisin. Hän kyllä virittäisi vuoristoradan saniaisten alle! Tai pitkän ja mutkittelevan vesiliukumäen.

Sanna Iston saturomaani Noidanruohon salaisuus on jatkoa pari vuotta sitten ilmestyneelle Tinka ja Taika -kirjalle. Ensimmäisessä kirjassa siskoksille selvisi, että heidän mumminsa on noita, jonka matka-arkku kätkee jännittäviä salaisuuksia. Tyttöjen äiti inhoaa taikuutta ja löytää onnen tavallisista arjen askareista, kuten leipomisesta ja puutarhanhoidosta, mutta Tinka ja Taika haluavat oppia loitsimaan. Noidanruohon salaisuus alkaakin leppoisissa tunnelmissa, kun mummi opettaa siskoksille, kuinka saniaisenlehtiä ja muutamia muita kasveja voi käyttää taikomiseen. Mutta mikä kasvi onkaan noidanruoho? Se tieto ei saa joutua vääriin korviin, mutta asiat käyvät monimutkaisiksi, kun vanha konna Montonen saapuu jälleen maisemiin ja useampikin hahmo muuttaa muotoaan, kokoaan ja olemustaan taikasanojen huminassa.

Noidanruohon salaisuudessa viehättää ennen kaikkea tunnelma, sympaattiset henkilöt ja idyllinen miljöö. Juonikin kulkee sujuvasti, mutta on hieman yksioikoinen ja toisteinen. Lähes kaikki juonenkäänteet pyörivät taikomisen, ja erityisesti muodonmuutostaikojen ympärillä: henkilöt taikovat itseään ja toisiaan isommiksi, pienemmiksi ja erilaisiin hahmoihin. Jännitystä pitää yllä muun muassa sen arvailu, minkä näköisenä ja kokoisena Montonen pyörii pihapiirissä. Montonen ei ole vastustajana erityisen kiinnostava, mutta hahmo saa hiukan syvyyttä eräästä menneisyyteen liittyvästä uudesta tiedosta. Pelkkä taikuus ei tietenkään ratkaise tapahtumien kulkua, vaan Tinka ja Taika tarvitsevat myös dekkarimaisia päättelytaitoja, rohkeutta ja nokkeluutta – sekä vähän pehmoisen leluhevosen, Lillin apua.

Toivon että saamme lukea vielä lisää Tinkan ja Taikan seikkailuista sekä tyttöjen leppoisasta isästä, puuhakkaasta äidistä ja hurmaavasta mummista, mutta Montosesta en välittäisi enää lukea, ainakaan samalla tutulla kaavalla. Taikuus kuuluu olennaisena osana "noitasiskosten" seikkailuihin, mutta sitäkin teemaa voi varmasti varioida monella tavalla. Taikuuden vastapainona Tinkan ja Taikan perhe on turvallinen ja pienistä sanaharkoista huolimatta sopuisa ja onnellinen. Keittiöstä leijailee hurmaava vadelmapiirakan tuoksu, olkoonkin, että osa marjoista on loihdittuja ja siitä on omat seurauksensa...

Julia Vuoren kuvitus on ihana, värikylläinen, lempeä ja kujeileva. Suuria, koko sivun kuvia olisi saanut olla kirjassa mielellään paljon enemmänkin, niiden lisäksi lukujen alkuja koristavat pienet kuvat kukista ja muista luonnon yksityiskohdista.