Joel Haahtela: Traumbach. Pienoisromaani.
iOtava 2012. 112 sivua.
Toinen suru on jonkinlaista elämänsurua. Se vain on, on aina ollut, eikä mene pois. Tuntuu melkein siltä kuin olisi ihmisiä, jotka on leimattu tuolla surulla jo syntyessään, jotka ovat perin pohjin surumielisen oloisia ilman, että elämässä ehtii tapahtua mitään sen kummempaan. Ja tekevät he sitten mitä tahansa, aina se on jollakin tapaa surullista; kertovat he miten hauskan jutun tahansa, aina siinä on melankolinen pohjavirta. Tämä mistään tulematon ja minnekään menemätön suru saa ihmisen hämmentymään, mutta ehkä silläkin on meille jokin erityinen tarkoitus.
Yllä oleva lainaus voisi kuvata myös Joel Haahtelan romaanituotantoa: "aina siinä on melankolinen pohjavirta". Haahtelan uusin pienoisromaani on hilpeämpi, lempeämpi ja lämpimämpi kuin aiemmin lukemani Haahtelat (olen lukenut kaikki paitsi Kaksi kertaa kadonnut, Tule risteykseen seitsemältä ja Katoamispiste), mutta jättää yhtä kaikki haikean olon.
Traumbachissa on paljon tuttuja, haahtelamaisia elementtejä: mies, joka etsii jotakin Keski-Euroopassa, muistamisen ja identiteetin kysymykset, tietynlainen ajattomuus, paikattomuus ja anonyymius. Tällä kertaa mukana on myös huumoria ja tapahtumia hyväntahtoisesti kommentoiva kolmannen persoonan kertoja. Luettuani kirjasta tuoreeltaan arvioita muutamasta kirjablogista olin hieman epäluuloinen: miten huumori istuu Haahtelan tunnistettavaan, kirpeänkauniiseen tyyliin? Yllättäen Traumbachista tulikin suosikki-Haahtelani (kenties vuosia sitten luetun, aivan toisenlaisen Naiset katsovat vastavaloon -romaanin ohella), juuri huumorinsa ja lempeän maailmankuvansa ansiosta.
Nuori toimittaja Jochen saapuu entisen itäsaksan alueella sijaitsevaan kaupunkiin aikomuksenaan haastatella salaperäistä herra Traumbachia. Jochen juuttuu kuitenkin byrokratian sokkeloihin ja Traumbachin esimiehen viehättävään olemukseen. Ylipäätään Jochen elää suloisesti hetkessä, vaellellen ajoittain päämäärättömästi kaupungin katuja, odottaen kärsivällisesti pääsevänsä tapaamaan Traumbachia. Kertojakin kadottaa toisinaan otteensa tarinaan, unohtuu pohtimaan syntyjä syviä ja jopa kadottaa hetkeksi Jochenin näkyvistään.
Traumbach muistuttaa minua jossain määrin Paul Austerin New York -trilogiasta, "metafyysisistä dekkareista", joissa selvitetään näennäisesti jotakin arvoitusta tai pyritään pääsemään perille jostakin henkilöstä - ja pohjimmiltaan kartoitetaan omaa, häilyävää identiteettiä. Traumbachin maailma on kuitenkin valoisampi ja vähemmän kaoottinen kuin esimerkiksi Austerin Lukitun huoneen. Kieli ja tuokiokuvat ovat kauniita, Haahtelan ajattomaan maailmaan on suloista uppoutua.
Jochen katselee puiden latvoja ja tuntee tuulen vapinan. Hän katselee maailmaa, joka näyttää muuttuva koko ajan, äsken se oli aivan toisenlainen! Kaikki muuttuu, pilvet ja taivas, joka hetki, jokainen ihmisen solu. Näin kuluu aika ja iltapäivän tunnit. Saapuminen on takana ja on aloitettava työ, mitä se sitten onkin. Jospa asioilla on taipumus alkaa tapahtua, kun vain tarpeeksi odottaa. Jospa lempeää iltapäivää seuraa yhtä lempeä ilta. Jochen istuu ja näyttää vaipuneen unelmiinsa, sillä tämä kaupunki kiehtoo häntä. Maailma liikkuu, leppäkerttu kapuaa kengän viertä ja tämän kaiken Jochen päättää kirjoittaa muistikirjaansa.
Jochenin mukana ovat kulkeneet myös ainakin Karoliina, Pekka, Katja, Sanna ja Tuulia.
Vaikka New York - trilogia ei minulla jokaisena hetkenä aivan auennutkaan, saa vertauksesi minut kiinnostumaan tästä Haahtelan uusimmasta uudella tavalla.
VastaaPoistaMinusta Haahtela ja lempeä huumori kuulostaa hyvältä. En nyt saa päähäni kuka siitä voisi tulla minulle mieleen mutta joku silti.
Odotan tämän lukemista, mutta varmaan ensin noita hyllyssä olevia (eikä tätä taida ihan heti saada kirjastostakaan, veikkaisin).
Kiitos arviostasi, Maria, ja mukavaa viikkoa!
Linnea, minullekin tuli tästä kirjasta (tuon mainitsemani Austerin lisäksi) mystisesti jokin kirja (tai elokuva, tai tapahtuma?) mieleen, mutta en saa päähäni mikä :D.
VastaaPoistaMinulla kävi tuuri ja löysin Traumbachin lähikirjastomme uutuushyllystä (olisko ollut ennakkoäänestysreissulla?) - se on vähän kuin Helmetin Bestseller-järjestelmä, paitsi että kirjoja saa kyllä uusia jos niistä ei ole varauksia ja laina-aika on kaksi viikkoa. Täällä "maalla" on vähemmän kappaleita kirjoista, mutta toisaalta vähemmän uutuuksista kiinnostuneitakin, luulen.
Mukavaa alkavaa viikkoa sinullekin, Linnea!
Luin tämän ihan vastikään, ja tämä oli ensimmäinen Haahtelani. Minulla oli kovat odotukset Haahtelan suhteen, ja tämä tuotti pienen pettymyksen. Ei kirja huono ollut, muttei myöskään niin hyvä mitä odotin. Aion kyllä jatkaa Haahtelan lukemista!
VastaaPoistaHauskaa, että tästä tuli suosikki haahtelasi. Minä pidin Traumbachista, pidin todella, mutta kuitenkin vähemmän kuin muista Haahtelan kirjoista. Ja tässä vapauksessa vähemmän ei todellakaan tarkoita vähää. En kuitenkaan haltioinut.
VastaaPoistaKieli on jälleen ihanaa, lempeä huumori sopii Haahtelalle, hänen hahmoihinsa rakastuu. Mutta minulle kirja oli ehkä hivenen liiankin ennalta-arvattava. Ihana silti. <3
Tuulia, tämä on tosiaan vähän erilainen haahtela, joten kannattaa kokeilla, josko pitäisit esim. Perhoskerääjästä tai Vastavalosta enemmän. Mutta Haahtelan tyyli jakaa mielipiteet: toiset fanittavat lujaa ja toisiin ei iske ollenkaan. Itsekään en ole ihan hc-fani verrattuna moneen muuhun kirjabloggaajaan :).
VastaaPoistaKatja, sikäli tietysti vaikea verrata, kun Elenan ja Vastavalon lukemisesta on ikuisuus, mutta esim. viimeksi lukemani Lumipäiväkirja oli makuuni liian synkkä. Yllätyin kyllä vähän itsekin, kun pidin tästä niin paljon :).
Minäkin tykkäsin tästä paljon, ja malttamattomana odotan jo ehtiväni seuraavan Haahtelan pariin. Onko blogeissa menossa pienoinen Haahtela-buumi? :) (ainoastaan positiivista, tottakai ;)
VastaaPoistaTosi mielenkiintoinen tuo New York -trilogia -vertauksesi! Tosiaan. Vaikka pidin Traumbachista tosi paljon ja New York -trilogiasta vähemmän, onhan niissä samoja elementtejä. Jännää.
VastaaPoistaJa minullakin oli Traumbachia lukiessa jonkinlainen määrittelemätön tuttuuden tunne päällä. En osaa yhtään sanoa, onko se joku kirja, elokuva tai tunnetila, mutta jotenkin maagiselta se tuntui. No, kertojaratkaisusta tuli mieleen Markku Pääskysen Enkelten kirja, mutta en minä sitä nyt hae. Täytyy yrittää miettiä.
Aika ihanaa, että tästä tuli suosikki-Haahtelasi! Minä olen lukenut vasta kaksi - toisena juuri tuon Naiset katsovat vastavaloon, johon ehkä ihastuin enemmän, mutta varmaan siksikin, että se oli ensimmäiseni.
En nyt sano Haahtelasta mitään, mutta haastoin sinua tekemään listaa asioista, joita valitsisit, jos kaikki olisi mahdollista.
VastaaPoistaSanna, on varmasti - Aamulehtikin mainitsi viime syksyn kirjablogijutussaan, että bloggaajaajat ovat innostuneita Haahtelasta, vaikka tältä silloin ei ollut noin 1,5 vuoteen tullut uutta kirjaa. Ennustan, että seuraava nouseva trendi on Johan Bargum :).
VastaaPoistaKaroliina, minulle tuli Traumbachista mieleen myös joku toinen Austerin teos, mutta en millään saanut päähäni, mikä! Googlailin vähän ja totesin, että taidan muistella Mies pimeästä -romaania/novellia. Siinäkin on tosin paljon synkempi tunnelma.
Aika hämyä, jos tällaisilla (muistamisen, unohduksen, hämäävän todellisuuden) teemoilla leikittelevä teos saa usemmankin lukijan tuntemaan, että tässä on jotakin tuttua, että melkein muistaa jotain, muttei ihan... :D
jaana, kiitos haasteesta - tulen kurkkaamaan :).