Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
Otava 2009, 179 sivua.

Ilma haisee mullalta, maatuvilta lehdiltä ja savulta. Matalapaine työntää talon piippujen savut kattoa pitkin. Harmaassa valossa kaalinpäät ja salaattikerät hohtavat vihreinä. Thomas ei tee sunnuntaina töitä, mutta hän ei tiedä minne mieluummin menisi sillä kotona ahdistaa, vaikka hän lapsia rakastaakin. Hän kävelee tietä pitkin ja kukkuloilla ja puutarhassa kuin muka pystyisi harppomaan ajatuksia nopeammin, elämisen pakkoa ei hetkeen muista jos on muutakin tekemistä.

Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri on ollut lukulistallani iät ja ajat, olenpa merkinnyt sen myös "Sata kirjaa, jotka haluan joskus lukea" -listalleni. Tarvittiin vain pari ratkaisevaa sysäystä, jotta aikomus muuttuisi lukukokemukseksi: ensin Kujerrusten ihana Linnea lähetti kirjan minulle (kiitos!) ja sitten haalin kirjan luettavakseni kirjabloggaajien yhteishaasteen tiimoilta, josta saatte huomenna lukea lisää Kirjainten virrassa -blogista. Mutta nyt itse kirjaan!

Ihastuin Kristina Carlsonin kerrontaan ja tapaan kuvata ihmisiä ja miljöitä pari vuotta sitten lukemassani William N. päiväkirjassa. Sittemmin olen viitannut tuohon 1800-luvun lopun Pariisissa eläneeseen suomalaiseen jäkälätutkijaan muun muassa kirjoittaessani Joel Haahtelan uusimmasta romaanista Tähtikirkas lumivalkea ja toisaalta niinkin erilaisesta kirjasta kuin Mielensäpahoittaja. Minulla oli sellainen ennakkokäsitys, että Herra Darwin olisi hieman vaikeampi romaani kuin William N., ja niinhän se onkin, lähinnä kerronnaltaan ja rakenteeltaan. Tunnelmaltaan ja eetokseltaan nuo mainitut kaksi Carlsonin romaania ovat kuitenkin läheistä sukua toisilleen. Molemmissa tuoksuu multa, kummassakin luodataan ihmismieltä.

Herra Darwinin puutarhuri kertoo nimensä mukaisesti (fiktiivisestä) puutarhurista, leskimies Thomas Daviesista. Mies työskentelee herra Darwinin puutarhassa ja kenties omaksunut, luoja paratkoon, joitakin jumalattomia oppeja evoluutioon liittyen. Daviesin ja Darwinin kotikylässä Downissa mainittuihin herroihin suhtaudutaan vähintäänkin epäluuloisesti. Romaanin kertojina toimivat muutamat kyläläiset, jotka vuorottelevat Thomas Daviesin näkökulmasta kuvattujen jaksojen kanssa. Kyläläisten kerrontajaksot ovat hieman frakmentaaris´ta, lause- ja kappalejakoa rikkovaa tekstiä, muuten kerronta on samantapaista yksinkertaisen kaunista kuin William N. päiväkirjassa. 

Minua miellytti tämän kirjan hitaus, sen kaunistelematon mutta kuitenkin lempeä ihmiskuva, juuret syvällä maassa. Tämä kirja oli hyvä lukea juuri nyt, syyskuun viimeisenä päivänä, kun luonto on syksyn väkevissä väreissä, puutarha tuoksuu jo jäähyväisille ja sumuinen ilma saa minut kaipaamaan brittiläistä, tai edes saarivaltakuntaan sijoittuvaa, kirjallisuutta.

Herra Darwinin puutarhurista ovat bloganneet myös ainakin Penjami (joka kirjoittaa myös historiallisista Darwinin puutarhureista) Zephyr, Jum-Jum, Marjis ja Sanna.

Kristiina Carlson kertoo romaanistaan Ylen Elävästä arkistosta löytyvässä Aamun kirjassa.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Kristina Carlson: William N. päiväkirja.
Otava 2011. 159 sivua.

21. 1. 1898 En jaksanut lähteä ulos, vaikka mieleni teki kävellä, joten tutkin muutaman näytteen. Ajattelin, että ihmiset rakastavat ruusuja ja pioneja ja leukoijia eli värikkäitä, tuoksuvia ja komeita puutarhakasveja samoin kuin he rakastavat komeljanttareita, joilla on upeat, kalliista kankaasta ommellut asut, peruukit ja sminkkiä naamassa, he rakastavat tauluja, joissa kuvataan kreikkalaisia jumalia ja taisteluja ja myrskyvävää merta, koska kaikki mahtipontinen kiihdyttää mieltä, mutta he eivät ymmärrä jäkäliä, jotka pieniä, usein vaatimattoman värisiä - vaikka totta kai näissäkin poikkeuksia on. Jäkälät ovat liian mitättömiä herättääkseen suuren yleisön mielenkiinnon, joten enemmän arvonantoa olisin saanut osakseni, jos en olisi ruvennut tutkijaksi, vaan olisin työskennellyt lääkärinä. 


Kristina Carlsonin Finlandia-ehdokkaaksikin nostettu William N. päiväkirja on kuin jäkälät, joita kirjan päähenkilö, Pariisissa työskentelevä luonnontieteilijä tutkii. Kirjasta on turha etsiä vetävää juonta, värikkäitä henkilöhahmoja tai minkäänlaista kosiskelua. Kantta myöten se on hieman harmaa kirja - mutta ah niitä harmaan sävyjä! Jäkälätutkija William Nylanderin (1822-1899) päiväkirjasta voisi siteerata lähes joka riviä, niin herkullisia ovat seuraelämän keimuroita halveksivan jäärpään fiktiiviset päiväkirjamerkinnät.

Helsingin yliopiston kasvitieteen professuurista asunto- ym. erimielisyyksien takia luopuneen, kansaivälistäkin arvostusta nauttineen Nylanderin päivät Pariisissa kuluvat pölyisessä ja talvisin kylmässä asunnossa värjötellessä, vähäsiä frangeja laskiessa, kadonnutta villasukkaa etsiessä ja ajoittain hyvästä ruuasta nauttiessa. Muutamat ystävät ja entinen siivooja ovat pysyneet äyskivälle tutkijavanhukselle uskollisina, samoin suomessa asuva, kirjeitä ja paketteja lähettelevä sisar.

Elise on ainoa sukulaisistani, joka on suhtautunut minuun myötämielisesti niin elämäni ylä- kuin alamäissäkin, enkä silti usko hänenkään ymmärtävän, että maailman silmissä menestyäkseen ei tarvitse olla nerokas, vaan keskinkertaisuuskin riittää, koska silloin yläpuolelle ja alapuolelle jää saman verran väkeä, eikä keskinkertaista henkilöä uhkaa alempien kateus eikä ylempien ylenkatse, ja niinpä useimmat akateemisten virkojen haltijat ovat keskinkertaisuuksia, kun taas tärkeän tieteellisen työn tekemiseen vaaditaan enemmän, nimitettäköön sitä nerokkuudeksi sitten. 

Vaikka William N. sijoittuu 1800-luvun Pariisiin, se kertoo luonnollisesti myös omasta ajastamme, joskus jopa anankronistisuuteen asti. William N. on muun muassa huolissaan luonnonvarojen riittävyydestä, kun naapurin perheeseen syntyy jälleen uusi pienokainen. Nylanderin aikana lapsikuolleisuus oli niin suurta ja käsitys luonnon kestokyvystä vielä aika hämärä, joten en usko tiedemiehellä olleen ihan noin profeetallisia kykyjä. Toisaalta pidän kirjassa juuri siitä, miten sen voi halutessaan tulkita rivien välissä kommentoivan aikamme pinnallisuutta, hektisyyttä ja luonnosta vieraantumista.

William N. tuhahtaa halveksivasti naiskauneudelle ja keimailulle, mutta havainnoi jatkuvasti luonnon pieniä yksityiskohtia. Kevättä odotellessa:

2. 3. 1898 Talon varjosta huolimatta lumikellot, krookukset ja helmihyasintit ovat nousseet mullasta ja kukkivat, ja iltapäivällä kadulla aurinko lämmitti ja häikäisi. 


Päiväkirjaa ovat lehteilleet myös ainakin Mari A., Joana, Linnea, Sanna, Valkoinen kirahvi, Ilse, Katja, Peikkoneito,  Jenni, Tessa, Nora