Louise Pilsbury: On hienoa olla minä!

Louise Pilsbury (teksti) ja Mike Gordon (kuvitus): On hienoa olla minä!
It's Good to be Me!, suom. Terhi Leskinen.
Mäkelä 2013, 64 sivua.

Jos sinua moititaan jostakin, kuten epäsiististä käsialasta tai pallon potkaisemisesta ohi maalin, on parasta vain myöntää virhe ja pahoitella sitä. Älä jää murehtimaan asiaa. Pyydä anteeksi ja suuntaa katse eteenpäin. Muista, että jokaista virhettä kohti teet kymmeniä muita asioita oikein – sinun pitää vain muistuttaa itseäsi niistä.

Louise Pilsburyn On hienoa olla minä! on alakouluikäisille suunnattu tietokirja, opas vahvempaan itsetuntoon ja varmempiin sosiaalisiin taitoihin. Teos rohkaisee lukijaansa tutustumaan omiin heikkouksiin ja vahvuuksiin sekä antaa vinkkejä erilaisten ongelmien ratkaisemiseksi. Mitä voi tehdä, jos kateus valtaa mielen, kaverin kanssa tulee riitaa tai jokin asia nolostuttaa kovasti, mutta siitä olisi silti tärkeä kertoa esimerkiksi opettajalle tai luokkatovereille?

Kirjassa ei kierrellä vaikeampiakaan aiheita. Esimerkiksi ystävyys on ihana ja tärkeä asia, mutta siihenkin liittyy esimerkiksi riitoja, joita voi oppia ratkomaan rakentavasti. Jollekin ystävyyssuhteiden solmiminen voi olla vaikeaa, ja toisinaan joutuu miettimään, miten pääsisi "Eroon huonosta ystävästä". Hätkähdin ensin tuota viimeksi mainittua otsikkoa, mutta kirjan teksti puhui asiallisesti siitä, kuinka ystävyyden voi vakaan harkinnan jälkeen lopettaa, jos toinen toistuvasti pettää luottamuksen tai käyttäytyy muuten epäreilusti.

Mike Gordonin kuvitus (joka on tuttua varmaan ainakin Mäkelän helppolukuisista, vasta lukemaan oppineiden kirjoista) on kirjassa kohderyhmän iän mukaisesti tärkeässä roolissa. Usein tekstissä viitataan kuvitukseen tyyliin "Ota rento, itsevarma asento. (Matki kuvan vasemmanpuoleista poikaa.)" Kuvissa on huumoria, mutta mitään uusia oivalluksia ne eivät ehkä lukijalleen tuota vaan kulkevat uskollisesti tekstin rinnalla.

Kirjan tyyli on varsin opettavainen, kuten tällaisissa oppaissa sävy herkästi on, mutta käsikirjan tapaan kirjaa sieltä täältä lukiessa se tuskin häiritsee. Pohjimmiltaan kirjan sävy on kuitenkin ihanan kannustava, ja voisin kuvitella kirjasta olevan hyötyä monellekin kouluikäiselle, oli sitten pulmana liiallinen ujous tai vaikeus säilyttää malttinsa.

Kirjat – mikä ihana tekosyy!

Värikäs päivä -lastenkirjablogin ansiosta hoksasin, että Mäkkärillä on jälleen menossa kirjakampanja, jossa on jaossa muun muassa kampanjapainos muutoin tällä hetkellä loppuunmyydystä Camilla Mickwitzin klassikkokirja Jason muuttaa maasta. Viime viikolla vatsaa kurni sopivasti lasten harrastustunnin jälkeen, ja tarkistettuani Oi mutsi, mutsi -blogista löytyneestä yhteistyöpostauksesta, että kampanja oli tuolloin yhä käynnissä, suuntasimme pitkästä aikaa hampurilaisravintolaan.

Tiskillä kyselin lastenaterian kirjakylkiäisiä (joita ei ollut missään esillä, toisin kuin sammiollinen tyypillistä muovikrääsää), ja myyjä nosti jostain lähijemmasta tiskille kyseisen viikon kaksi kirjaa.

Minä: "Oliko teillä niitä aiempien viikkojen kirjoja vielä?"

Myyjä käy hakemassa jostain taaempaa muutaman erilaisen kirjan lisää ja sanoo: "Tuossa on melkein kaikki."

Minä: "Eikö sitä Jason-kirjaa ole enää?"

Myyjä käy taas siellä taaempana ja tuo kaivatun Jason-kirjan ja ehkä jonkun muunkin. Tässä vaiheessa olen jo hoksannut, että kampanjassahan on monta kiinnostavaa lastenkirjaa, kuinka ollakaan. Olisin ostanut kaikki (aterialla tai ilman) mutta mies rupesi puhumaan "järkeä" (mitä järkeä on kieltäytyä edullisista kirjoista?!) eikä antanut ostaa kaikkia... Koska puolitoistavuotias ei muka tarvinnut omaa ateriaa, valitsin itse lastenaterian kerroshampparin sijasta jolloin sain haalittua kylkiäisinä kaikkiaan viisi kirjaa:

Lena Anderson: Pikku siili ja possu ressu
Camilla Mickwitz: Jason muuttaa maasta
Inger & Lasse Sandberg: Isäkummitus uimakoulussa
Ulf Stark & Eva Eriksson: Kun isä näytti minulle maailmankaikkeuden
Martin Widmark & Helen Willis: Kirjaston arvoitus (Lasse-Maijan Etsivätoimisto)

Jason muuttaa maasta on näistä ainoa, jonka olemme lasten kanssa lukeneet aiemmin, mutta kaikkien muidenkin tekijöiden kynänjälki on tuttua. Esikoinen luki Pikku kummitus Lapanen -animaatioista tuttujen Sandbergien Isäkummitus-kirjan pikkusisaruksille ääneen siltä istumalta, ja Kirjaston arvoitus on jonossa seuraavaksi iltasatukirjaksi. Muitakin kirjoja ollaan luettu ja katseltu tässä viikon varrella, joistakin ehkä lisää myöhemmin.

Kirjojen takakannessa on infolaatikko, jossa kerrotaan kirjakampanjan yhteistyökumppaneista sekä kiitetään kirjailijoita ja kuvittajia (jotka ovat ehkä luopuneet rojalteistaan tämän painoksen osalta kampanjan hyväksi tms., tämä ei käy ilmi tekstistä). Pakko myös mainita, että jokaisen kirjan takakannessa lukee myös teksti: "Kirja ei sovi turvallisuussyistä alle 3-vuotiaille." Hmm, myönnän, että puolitoistavuotiaani on jonkinasteinen uhka kirjojen turvallisuudelle, mutta olen silti antanut hänen lukea niitä.

Ainakin Jokken kirjanurkassa on ollut arvioita kampajan kirjoista. Eksyikö joku muukin hampurilaisille kirjojen tuoksun houkuttelemana?

Kirjamessuilla ja niiden liepeillä

Esikoiskirjailijapaneelissa muun muassa Pauliina Rauhala, jonka Taivaslaulu vakuutti. Sunnuntaina Rauhalan romaani palkittiin vuoden kristillisenä kirjana.

Viime viikolla Helsingissä messuttiin kirjoista, ja minäkin sain, muista kiireistä ja välimatkasta huolimatta, oman ripaukseni kirjallisesta huumasta. Olisin riemumielin rientänyt messuille jo perjantaina (torstaista en rohjennut haaveillakaan), mutta kun en ehtinyt, keskityin nauttimaan täysillä nepalilaisesta illallisesta keskustassa kahdenkymmenen muun kirjanystävän kanssa. Oli aivan mahtavaa nähdä pitkästä aikaa monia tuttuja ja aivan yhtä ihanaa tavata ensimmäistä kertaa tähän asti vain virtuaalisesti tuttuja aina Norjasta ja Lapista asti. Osa illastajista tuli suoraan töistä tai kotoa, mutta monet tulivat kirjamessuilta ja jakoivat tunnelmiaan muun muassa Kjell Westön lukupiiristä (lue myös virallisen lukupiiribloggaajan, Hannan, perusteellinen raportti), antikvaaristen osastojen kiertelystä, Pekka Hiltusen haastattelusta, vuosien 1914–1918 Helsinkiä koskevasta keskustelusta ja esikoiskirjailijapaneelista.

Kirjamessujen lukupiirissä Kjell Westö ja monta hyvin onnellisen näköistä Kangastus 38:n lukijaa. Kuva: Messukeskus.

Torstaina kirjamessuilla oli perinteiseen tapaan annettu Rakkaudesta kirjaan -tunnustus, tällä kertaa lukukoira Börjelle. Pohdimme illallispöydässä blogikollegojen kanssa, että voisi olla terapeuttista lukea Börjelle ääneen vanhoja blogitekstejään – koirahan ei huomauta virheistä! Jatkokehittelimme ideaa: jos kärsii bloggaajan blokista, voisi Börjelle lukea tekstiluonnoksiaan ja saada näin rohkeutta jatkaa kirjoittamista. Onnittelut vielä Börjelle ja hänen ohjaajalleen, erikoiskirjastonhoitaja Raisa Alamerille! (Meidänkin lähikirjastossamme on muuten lukukoira, mutta olen nähnyt hänet vain vilaukselta – sympaattisen koiran "tapaamisajat" on varattu pitkälle joulukuuhun.)

Lukukoira Börje ja erikoiskirjastonhoitaja Raisa Alameri, Rakkaudesta kirjaan palkitut 2013. Kuva: Messukeskus.

Lauantai oli oma varsinainen messupäiväni, mutta valitettavasti ehdin messuila vain pari–kolme tuntia, sillä iltapäivälle oli muuta mukavaa ohjelmaa tiedossa. Kävin muutaman bloggaajakollegan kanssa lounaalla, kannoin ylpeänä blogger-korttiani (kiitos Messukeskukselle siitä!) ja haahuilin ympäriinsä. Keskityin tutkailemaan erityisesti antikvaarisen osaston tarjontaa. Messuruuhka oli tuolloin pahimmillaan, mutta jotenkin onnistuin jonkin verran kurkkimaan kustantamojen edullisia messutarjouksia ja antikvariaattien nostalgisia hyllyjä. Mukaan tarttui lopulta kolme kirjaa:

Charles Dickensin Saiturin joulu (suom. Tero Valkonen, kuvittanut Minna Alanko, Basam Books 2012tarttui matkaan klassikostatuksensa ansiosta, Katja Väänäsen Me villamyssymissit  (Otava 1955) puolestaan jälleen kerran uuteen hehkuun virinneen tyttökirjainnostukseni vuoksi. Soile Kaukovallalta olen lukenut aiemmin nuortenromaanin Teinitytön ikkuna, ja hänen pieni saturomaaninsa Tinttara, seikkaileva keijukainen (kuvittanut Hugo Trentzch, Karisto 1953) vaikutti kerrassaan suloiselta ja omien pikku keijutyttöjeni kirjalliseen makuun sopivalta kirjalta.

Vaikka messuvisiittini jäi tänä vuonna varsin lyhyeksi, minua jäi harmittamaan oikeastaan vain se, että en ehtinyt pariin bloggajatapaamiseen joissa olisin voinut tavata kauempana asuvia kollegoitani. Onneksi olen saanut lukea heidän messutunnelmiaan muun muassa Kannesta kanteen -blogista ja Poplaarista. Lopuksi lainaankin Luettua elämää -blogin Elinaa ja totean kaikille, joiden kanssa messupolut ja aikataulut menivät nyt ristiin: "Toivottavasti tapaan joskus teidätkin, ensi vuonna uudestaan!"

Stefan Moster: Rakkaat toisilleen

Stefan Moster: Rakkaat toisilleen
Lieben sich zwei, suom. Helen Moster.
Siltala 2013, 439 sivua.

Ines juoksee ja juoksee, kunnes pisteestä tulee pieni ihminen, joka seisoo vedenrajassa katse ulapalle päin, niin kuin joku menneisyyden maalari olisi voinut kuvitella kaiken mielessään, ylhäällä iso harmaa taivas joka vaihtuu sujuvasti harmaaksi mereksi jossa on alhaalla vähän sinistä, sen alla kapea kaistale merenvaahtoa rajaviivana rantaan, maalauksen alaosaan, johon Jumala panee rakkaansa pystysuoraan oikeaan kosmiseen asentoon.

Ines on nainen, joka kaipaa asumaan meren äärelle mutta tyytyy asuntoon Hampurissa, jonka ikkunasta avautuu näkymä edes suurelle joelle. Päivät kuluvat verkkaisesti oman viinimyymälän tiskin takana. Meren rantaan voi aina tehdä viikonloppuretkiä, mutta meri on oikullinen, ja joskus laskuveden jäljiltä on näkyvissä pelkkää liejua, meren kohistessa saavuttamattomana kauempana.

Daniel on menestyvä rakennussuunnittelun konsultti, jonka pää pursuaa jatkuvasti ideoita, joka katselee rakennuksia ja ihmisiä kiinnostuneena, vaistoaa herkästi ihmisten välisiä tunteita. Mies tuo mielellään töitä kotiin, uuteen moderniin asuntoon, loikoilee sohvalla läppäri sylissä – mutta laittaa koneen heti pois, kun vaimo tulee kotiin.

Ines ja Daniel ovat aviopari, jotka rakastavat toisiaan, nauttivat toistensa läheisyydestä, tuntevat toistensa pienimmätkin eleet. He ovat eräänlaisella vedenjakajalla muutettuaan Danielin työn perässä Hampuriin, Ineksen luovuttua tavoittelemasta kiinnostavaa työtilaisuutta toisaalla. Molemmilla on oma uransa ja työnsä, joka voi näyttäytyä enemmän tai vähemmän hohdokkaana, mutta Ineksellä ja Danielilla on myös yhteinen unelma: he haluavat lapsen. Kun lasta ei ala kuulua, he hakeutuvat hedelmöityshoitohin, jaksavat yrittää, toivoa ja haaveilla yhdessä. Yhteinen haave alkaa kuitenkin myös repiä paria edelleen.

Rakkaat toisilleen on yksi niistä tämän syksyn kirjoista, joita eniten odotin. Avioliitto on yksi kiinnostavimpia aiheita kirjallisuudessa (muiden perhesuhdekuvausten ohella, siskos- ja äitilukuhaasteita lämmöllä muistellen) Romaani on teemoiltaan, kerronnaltaan ja kieleltään kaunis – ei imelällä tavalla kaunis, vaan rosoinen, vähän viiltäväkin, ajatuksia herättävä. Ineksen ja Danielin tarinan rinnalla romaanissa vilautetaan kohtauksia muidenkin pariskuntien elämästä, joihin heidän tarinansa välillä paljastavasti peilautuu.

Moster kuvaa taitavasti sitä, miten parisuhteessa monet asiat kietoutuvat ja solmiutuvat yhteen. Miten lasta ei voi vain hankkia tai tilata, tavoitteli vauvahaavetta sitten millä keinoin hyvänsä. Ineksen ja Danielin suhteessa rakkaus, intohimo, läheisyyden ja toisaalta oman tilan tarve, mustasukkaisuus, pelot ja valheet, kipu ja anteeksianto vetävät pariskuntaa henkisesti yhteen ja erilleen.

Paikoin romaanin kerronta tuntui turhankin yksityiskohtaiselta ja hidassoutuiselta, mutta kerronnan tempo palveli kuitenkin tarinan etenemistä. Käynnit hedelmöityshoitoklinikalla kuvattiin osuvan kliinisesti ja merenrantakohtauksissa puolestaan haistoi meren. Mosterin kerronta on jollakin tapaa viileää, sileää ja etäistä, vaikka kertoja pääsee aivan henkilöiden ihon alle. Tunteet ovat romaanin keskiössä, mutta eivät räiskyvänä draamana vaan kuin pinnan alla tai lasin takana.


Haasteet: Teemamaana Saksa, Avioliittojuonia

Muuta kiinnostavaa:

Stefan Moster puhuu romaanistaan Rakkaat toisilleen Helsingin kirjamessuilla, Aleksis Kivi -lavalla sunnuntaina 27.10 klo 10.30.

Romaanin kääntäjä, kirjailijan vaimo Helen Moster on itsekin kirjailija, jonka esikoisromaani Hylky ilmestyi Avaimen kustantama vuonna 2011.

Leonid Tsypkin: Kesä Baden-Badenissa

Leonid Tsypkin: Kesä Baden-Badenissa
Venäjänkielinen alkuteos Leto v Badene 
ilmestyi 1982 Novaja Gazeta -lehdessä New Yorkissa.
Johdanto Susan Sontag.
Suom. Marja-Leena Jaakkola.
Tammi 2004, 230 sivua.

– vaunu heittelehti voimakkaasti puolelta toiselle, oikealta vasemmalle, sen tunsi varsinkin lähempänä eteistä, ja kun ulkona oli niin pimeää että ei näkynyt kuin valkean lumen kajo, kun Moskovan lähiseutujen huvilat olivat takanapäin ja kun ikkunassa vilisti enää oman kuvani lisäksi vain heijastuma vaunusta, sen katto- ja seinälampuista ja istuvista matkustajista, kaivoin pääni yläpuolelle verkkohyllylle nostamastani matkalaukusta kirjan, jonka lukemisen olin aloittanut jo Moskovassa ja jonka olin varta vasten ottanut mukaan tälle Leningradin-matkalle, avasin kirjan kirjanmerkin kohdalta, [– –] – kirja oli Anna Grigorjevna Dostojevskan omista pikakirjoitusmerkinnöistään purkama päiväkirja, jota hän oli pitänyt ensimmäisenä avioliittokesänään ulkomailla –

Ostin Leonid Tsypkinin romaanin Kesä Baden-Badenissa jo vuosia sitten, kauniin kannen ja hyvin kiehtovalta kuulostavan tarinan – sekä kirjan sisäisen tarinan että sen käsikirjoituksen ja kirjoittajan tarinan – vuoksi. Susan Sontagin, Tsypkinin uudelleenlöytäjän, esipuheen olenkin lukenut jo aiemmin usempaan kertaan. Venäjänjuutalainen lääkäri Leonid Tsypkin eli Neuvosto-Venäjällä vuosina 1926–1981 ja kirjoitti romaaniaan iltaisin päivätyönsä jälkeen, vailla toivoa julkaisemisesta. Tsypkin pelkäsi sensuuria ja työpaikan menettämistä, eikä hän kuulunut edes Moskovan kirjallisiin piireihin, joissa kiellettyjäkin tekstejä kierrätettiin monisteina kädestä käteen. Romaanin käsikirjoitus onnistuttiin salakuljettamaan Yhdysvaltoihi, Kesä Baden-Badenissa julkaistiin lopulta Amerikan venäläisemigranttien Novaja Gazeta -lehdessä vähän ennen Tsypkinin kuolemaa. Toisin kuin poikansa ja käsikirjoituksensa, Tsypkin vaimoineen ei päässyt Neuvostoliiton rajojen yli lukuisista anomuksista huolimatta.

Kesä Baden-Badenissa sen sijaan ylittää monia rajoja; aikatasot limittyvät, tajunnantilat liukuvat ja Moskovasta Leningradiin matkaavasta junasta siirrytään hetkessä Baden-Badeniin. Tsypkin ihaili syvästi Fjodor Dostojevskia (kuten myös runoilija Marina Tsvetajevaa, joka esiintyy paitsi Baden-Badenissa, myös, päähenkilönä, Riikka Pelon tänä vuonna julkaisemassa romaanissa Jokapäiväinen elämämme) ja romaanin innoittaja toimivat Dostojevskin vaimon, Anna Dostojevskan julkaistut päiväkirjat. Romaanin kertoja (Tsypkin) lukee mainittuja päiväkirjoja junamatkalla Leningradiin (jonka taustalla sykkii Dostojeskin ajan Pietari), eläytyy Dostojevskien vaiheisiin ja samalla sukelletaan keskelle pariskunnan hienovireisesti kuvattua avioliittodraamaa:

– ja sitten yhtäkkiä hän havahtui siihen ahkeruuteen, jolla Anna Grigorjevna paikkasi kulunutta vaatettaan, kieli melkein pistäen suusta, ja hänen mielensä heltyi ja täyttyi säälistä vaimoa kohtaan, ja hän suuteli vaimonsa käsiä ja hänen hameensa lievettä ja laskeutui taas polvilleen – nyt täysin vilpittömänä – ja hyväili vaimonsa olkapäitä ja niskaa, josta hiukset oli kammattu ylös raskaaksi nutturaksi, mikä teki hänet vanhemman ja kenties viisaammankin näköiseksi – hiuksillaan hän piti lähes aina, silloinkin kun pysytteli kotosalla, kevyttä ja läpikuultavaa mutta aina mustaa guipurepitsistä huivia ikään kuin olisi surrut jotakuta, Fedja taas pyysi häntä aina riisumaan huivinsa, ja hän teki sen jostakin syystä vastahakoisesti –

Kuten näistä lainauksista voi päätellä, Tsypkin ei mitenkään ryöstöviljele pistettä ja jouduinkin ottamaan sitaatit aina jostain äärettömyyksiin jatkuvien lauseiden keskeltä. Pilkut ja ajatusviivat rytmittävät tekstiä, joka etenee kuin hengitys, välillä kiihtyen ja välillä taasaantuen. Katkokset lukemisessa eivät olleet eduksi lukukokemukselle, mutta onnistuin jotenkin pysymään Tsypkinin piirtämällä kartalla, vaikka sen maisemat vaihtelivatkin alituiseen. Kesä Baden-Badenissa on vaativuudestaan huolimatta vangitseva teos.

Kesä Baden-Badenissa osui silmiini, kun etsin (hieman viime hetken paniikissa, haaste päättyy huomenna) luettavaa Nannan kirjakimaran Teemamaana Saksa -haasteeseen. Saksalaista kirjallisuutta ei hyllystäni juurikaan löydy, ja venäläisen Tsypkinin romaanikin kelpaa haasteeseen sillä verukkeella, että se osittain sijoittuu Saksan Baden-Badeniin. Huomasin, että kirja sopii lisäksi kolmeen muuhun lukuhaasteeseen: Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjä-haasteeseen ja (modernina klassikkona) omaan Klassikkojen lokakuuhuni sekä Avioliittojuoniin. Haasteista riippumatta kannustan kaikkia romanttisen vatuloinnin, tajunnanvirran ja väkevän kerronnan ystäviä tarttumaan tähän hidaslukuiseen, mutta upeaan romaaniin.

Muualla sanottua: Oksan hyllyltä, Kiiltomato, Leena Lumi, Helsingin sanomat.

Haasteet: Teemamaana Saksa, Venäjää valloittamaan, Klassikkojen lokakuu, Avioliittojuonia

Marion Billet: Pentula

Marion Billet: Pentula
Littleland, suom. Raija Rintamäki.
Mäkelä 2013, 32 sivua.

Sinisen linnan kirjasto on ollut viime päivinä varsin (tyttökirja)klassikkopainotteinen, mutta nostanpa nyt esille erään uuden kuvakirjan, josta on tullut meidän lasten suosikki. Erityisesti kolmivuotiaani rakastaa kirjaa, ja hän taitaakin olla iältään juuri kirjan otollisinta kohderyhmää. Pentula-kirjassa on tarina, mutta ei varsinaista juonta: kirjassa seurataan Pentulan asukkaiden päivän kulkua auringon noususta hyvän yön toivotuksiin. Jokainen aukeama on eräänlainen tilannekuva, johon liittyy pieni sanallinen kuvaus, mutta kuvat ovat tärkeimmässä roolissa.

Kirja rohkaiseekin perheen pienimpiä enemmän toimijan ja keskustelijan kuin vain sadunkuuntelijan rooliin. Sivun alalaidassa on erillisinä kuvina muutama aukeaman ison kuvan yksityiskohdista, ja lasta kehotetaan etsimään esineet ja asiat aukeamalta. Lisäksi joillakin sivuilla esitetään lukijalle kysymyksiä, kuten "Osaatko matkia maatilan eläinten ääniä?" tai "Montako kirjaa pikkuväki on lukenut tänään?"

Olen lukenut kirjan lapsille ääneen useita kertoja, mutta he tykkäävät lukea ja katsella kirjaa myös itsekseen, ja kolmivuotiaskin saattaa viihtyä pitkään itsekseen kirjaan äärellä ja pyytää vain silloin tällöin apua pikkukuvien etsintään: "Äiti, mä en löydä tuota ikkunaa!" Pentulan kuvamaailma miellyttää monenlaista katsojaa, sillä kuvituksesta löytyy niin autoja kuin kukkia ja leikkikenttiäkin. Mukavan pehmeät kannet ja selkeät, värikkäät kuvat miellyttävät meidän puolitoistavuotiastakin (joka tosin, se on myönnettävä, "lukee" ihan mitä vain!). Arvelen, että tämä kirja vetoaa erityisesti sellaisiin lapsiin, jotka rakastavat erilaisia pienoismaailmoja, kotileikkejä, eläimiä ja erilaisia yksityiskohtia.

Vaikka yleensä ottaen, tietenkin, rakastan syvällisiä taidesatuja ja taidokkaita piirros- tai akvarellikuvituksia sekä aikaa kestäviä klassikoita, niin pakko myöntää, että Pentula on minustakin aika söpö. Lisäpisteitä kirja saa siitä, että kaiken muun touhun ja puuhailun ohella lukeminen on pikkuväen päiväohjelmassa tärkeässä roolissa, ja yhdessä kuvassa näkyy kirjakauppakin!

On tullut yö ja Pentulassa on hiljaista. Hyvää yötä, pikkuiset!

Satupäivän satoa

Kuunhohtoista Satupäivän iltaa! Tänään meidän perheessä ollaan eletty tavallista syyslomailevan lapsiperheen arkea, mutta päivään on kuulunut paljon leikkiä, satumaisuutta ja ripaus taikaa.

Heräsimme ja näimme ikkunoista ensilumen.

Rakensimme syksyn ensimmäiset lumiukot.

Leikimme, leikimme ja leikimme.

Väritimme, piirsimme ja askartelimme – muun muassa kultakaloja ja...

...kuvassa näkyvät suloiset prinsessa-tikkunuket, joiden kanssa voi leikkiä vaikka mitä satumaista...

Esitimme ja katsoimme nukketeatteria

Pukeuduimme prinsessa- ja keijukaisvaatteisiin

Luimme satuja ja suunnittelimme, mitä seuraavaksi luettaisiin

Tutuistuimme tarkemmin eilisen kirjastoreissun kirjoihin, muun muassa Prinsessa Wilhelmiinaan ja kohtalon lanttiin, joka esiteltiin tänään sattumalta Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogissa...

...ja Sinikka Nopolan kirjaan Anna Talven outo viivytys, johon esikoinen ihastui Turun kaupunginkirjastossa ja joka piti sitten etsiä lähikirjaston hyllystä – ja josta tänään sattumalta bloggasi Kirjavan kukon Velma!

Söimme pullaa ja joimme kaakaota

Luimme (äiti ihan itsekseen!) omintakeisen satumaailman luoneen Tove Janssonin elämäkertaa Tee Työtä ja rakasta

Kirjoitimme muistiin (kirjastosta saadulle pitkälle tyhjälle kuittipaperirullalle) viisivuotiaan itse keksimää satua merenneidosta, prinssistä, noidasta ja tiikeristä ja kolmivuotiaan listaa omista tärkeistä asioistaan

Muistelimme viime kesän ihania vierailuja Aarniwalkean satupihalle

Ihmettelimme ikkunasta kirkkaana loistavaa täysikuuta

ja luimme iltasadun, kuten joka ilta.

Toivottavasti teilläkin on ollut ihana Satupäivä, rakkaat lukijat!

Sagan päivänä: Mikä oli ensimmäinen lukemasi tyttökirja?

Olen vieläkin ihan tyttökirjakirjan virittämissä tunnelmissa, etenkin kun posti toi tänään erään vanhan tyttöromaanin, jota olin jo kauan kaipaillut kirjahyllyyni. Tänään on Sagan päivä, ja kuin johdantona huomiselle Satupäivälle, jolloin tietysti kirjoitan saduista tavalla tai toisella, kiinnitän katseen tyttökirjoihin, jotka ovat vähän kuin kouluikäisten neitokaisten satuja herttaisuudessaan, suloisuudessaan ja vähän opettavaisuudessaankin. Oma esikoistyttöni on nyt tokaluokkalainen, ja mietin, milloin tarjoaisin hänelle luettavaksi tai lukisin ääneen vanhoja tyttökirjasuosikkejani. Ja mistä kirjasta kannattaisi aloittaa?

Monien tyttökirjojen päähenkilöt ovat teini-ikäisiä ja kirjat kertovat opinnoista, ammattihaaveista ja ensimmäisistä rakastumisista, pidempien sarjojen jatko-osissa kuvataan usein myös avioitumista ja perhe-elämää. Vaikka lapset tai ainakin varhaisteinit lukevat mielellään vähän vanhemmista henkilöistä kuin mitä itse ovat ja kurkistavat mielellään nuorten aikuisten elämään, en usko teini-ikäisistä kertovien kirjojen kiinnostavan vielä kahdeksanvuotiasta. Niiden kirjojen aika on myöhemmin. Tyttökirjagenreen kuuluu kuitenkin myös teoksia, jotka ovat enemmänkin lastenkirjoja ja joissa päähenkilöt ovat nykyisten alaluokkalaisten ikäisiä tai vähän nuorempiakin.

En laske varsinaisiksi tyttökirjoiksi Lindgrenin Marikista, Kurenniemen Onnelista ja Annelista, Tuula Kallioniemen Karoliinasta tai Mila Teräksen Telmasta kertovia kirjoja, joita meillä on luettu paljon ja joita kuuntelevat nuoremmatkin. En oikeastaan tiedä, miksi suunnilleen samanikäisistä kertovat Johanna Spyrin Pikku Heidi tai Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä tai Pieni talo preerialla sitten ovat mielestäni tyttökirjoja; ehkä kirjojen pituuden ja kirjoitustyylin vuoksi sekä siksi, että ne aloittavat sarjan, jonka kuluessa päähenkilö aikuistuu.

Ensimmäinen klassinen tyttökirja, jonka itse luin, oli Louisa M. Alcottin Pikku naisia (muutamat Anni Swanin nuortenkirjat, kuten Tottisalmen perillinen ja Arnellin perhe olin lukenut jo sitä ennen). Luin sen yhdeksänvuotiaana, ja vaikka jotkut 1800-luvun angloamerikkalaiseen kulttuuriin kuuluvat jutut menivät ohi (Mikä ihmeen Pickwick-kerho tai Kristityn vaellus? Mitä on popliinikangas, ja kuinka viisitoistavuotias voi käydä ansiotyössä koulunkäynnin sijasta?) rakastuin kirjaan ja luin tietysti jatko-osatkin saman tien. Tyttökirjan henkeen kuuluu, että päähenkilö voi mennä naimisiin ja saada lapsia, mutta sen jälkeen hän ei ole enää päähenkilö vaan haipuu taustalle lämminsydämiseksi äitihahmoksi. Hänen lapsistaan ja näiden ystävistä tulee uusia päähenkilöitä ja kaikki hauska alkaa alusta; ajatelkaapa vaikka Montgomeryn Sateenkaarinotkoa tai Alcottin Pikku miehiä. Kun alkuperäisten päähenkilöiden lapsetkin kasvavat aikuisiksi, on kirjailijan syytä lopettaa kirjasarja ja aloittaa vaikkapa uusi.

Seuraavien vuosien aikana luinkin sitten kaikki tyttökirjat, jotka vain käsiini sain: L. M. Montgomerya, F. H. Burnettia, Susan Coolidgen Katy-sarjaa, Anni Swania, Mary Marckia, Rauha S. Virtasta, Helen D. Boylstonin Helena-sarjaa ja monia muita. Keräsin kaikki tyttökirjasuosikkini omaan hyllyyn, jos vain suinkin ne löysin kirjakaupasta tai antikvariaatista – onnekseni 1990-luvulla otettiin todella monesta tyttökirjaklassikosta uusintapainokset ja yleensä vielä kauniina näköispainoksina tai ainakin alkuperäisin kansikuvin, jotka olivat muun muassa Maija Karman, Martta Wendelinin, Eeli Jaatisen tai Leena Purasen käsialaa.

Nyt kaivoin hyllystä esille muutamia sellaisia kirjoja, jotka saattasivat kiinnostaa jo alle kymmenvuotiaita. Tähän kategoriaan sopivat monet Anni Swanin kirjat, Burnettin Pikku prinsessa ja Salainen puutarha sekä jo mainitsemani Johanna Spyrin Pikku Heidi jatko-osineen ja Pieni talo preerialla-sarja kahta viimeisintä osaa lukuunottamatta. Montgomeryn Anna-sarjan ensimmäinen osa saattaisi myös sopia, ääneen luettuna. Kirjastosta tarttui tänään mukaan Maria Vuorion Eeva, jota en ole itse lukenut, mutta joka vaikutti kiinnostavalta ja juuri saturomaanien ja tyttökirjojen välimaastoon sijoittuvalta – sitä paitsi siinä on Maija Karman piirroskuvitus! (Kuvaan eksyi mukaan myös Eleanor Porterin Pollyanna, mutta huomasin, että se onkin Pollyannan aikuistumisesta kertova kirja ja siis jatko-osa lapsille suunnatulle kirjalle Iloinen tyttö). Kuvan ulkopuolelta tuli mieleeni ainakin Louisa M. Alcottin Sireenien alla, joka on enemmän lasten- kuin tyttöromaani.

Muistatko sinä, mikä oli ensimmäinen lukemasi tyttökirja? Mitkä kirjat sopivat mielestäsi parhaiten portiksi tyttöromaanien maailmaan?

Lopuksi on vielä pakko hehkuttaa, että löysin Tyttökirjaklassikot-verkkokaupasta Helga Nuorpuun Ruusulan tytöttöjen ensimmäisen kaksoisniteen (joka sisältää kirjat Anjan onni ja Tyttö veitikka), jota olen toivonut omakseni jo sellaiset kaksikymmentä vuotta. Kirja on käynyt jo harvinaiseksi, ja sarjan kahta viimeistä osaa / niiden yhteisnidettä (Pirkon uusi ystävä ja Ruusulan viimeinen tyttö) en ole vielä edes lukenut. Jos joku löytää kyseisiä kirjoja vinttinsä kätköistä ja olisi valmis niistä luopumaan, niin olisin ikionnellinen ostaja!

Ja kun varhainen kesäaurinko nousi ruusuisena ja kimalteisena, Ruusulan tytöt olivat tuskin vielä ennättäneet nukkua kolmeakaan tuntia. Auringon lämmin säde osui suoraan Pirkon silmiin. Hän raoitti hiukan niitä, katsahti ikkunaan ja mumisi puoliunessa hymyillen: 

"Aurinkolapsen sininen satu alkaa taas."

Näissä ruusuisissa tunnelmissa toivotan kaikille kauniita unia ja sadunhohtoista huomista!

Rebekka Räsänen: Anneli Juoniemen kartanossa

Rebekka Räsänen: Anneli Juoniemen kartanossa
Gummerus 1984 (4. painos), 223 sivua.

Hän ei ollut osannut kuvitellakaan, että Juoniemi olisi näin suurenmoisen ihana! Romanttisine kivimuureineen ja hurmaavine puistoineen se oli kuin ruusujen, unelmien ja satujen salaperäinen linna. Annelin, kaupunginlapsen, sydämeen ihan koski ja silmiin tahtoivat sirahtaa vedet vain näkemisen ja olemisen riemusta! Että joku voikin asua näin kauniissa paikassa!

Muutaman kanssabloggaajan ja juuri lukemani Rasavillejä ja romantikkoja -tietokirjan ansiosta tartuin alunperin 1950-luvulla julkaistuun Rebekka Räsäsen Juoniemi-sarjaan, jonka olin jostain syystä kokonaan onnistunut ohittamaan varsinaisessa tyttökirjojen ahmimisiässäni. Kolmiosaisen sarjan ensimmäinen kirja, Anneli Juoniemen kartanossa, käynnistyy perinteisen tyttöromaanin tapaan matkaan lähdön tunnelmissa: neljätoistavuotias Anneli Vaara nousee junaan mennäkseen viettämään kesää ystävänsä Hillevi Brennerin kotikartanoon Juoniemeen. Perillä Anneli tapaa Hillevin sydämellisen perheen ystävällisine vanhempineen ja hurmaavine villikkokaksosineen, isoveli Allan astuu näyttämölle myöhemmin.

Kartano ja sitä ympäröivät puistot ja puutarhat ovat hurmaavan kauniita, etenkin vaatimattomassa kerrostalohuoneistossa leskiäitinsä kanssa asuvan Annelin mielestä, mutta Juoniemen asukkaat ovat murheen vallassa. Vastikään paljastuneen testamentin mukaan Annelin isoisä olisikin jättänyt koko omaisuutensa, mukaanlukien Juoniemen irtaimistoineen, hulttiomaiselle poikapuolelleen. Ei auta, vaikka itse kuningas on aikoinaan lahjoittanut kartanon Annelin esi-isälle ja se, sekä niin ikään kuninkaan lahjoittama kultainen malja, on kuulunut suvulle iät ja ajat. Epärehelliseen elämään langenneen Einar Langenfeldtin on määrä saada kartano haltuunsa heti kesän jälkeen. Annelista tuntuu, että jotain pitäisi tehdä, mutta hän ei tiedä mitä. Ennen kartanon luovuttamista muiden haltuun olisi ainakin jännittäävää päästä maanalaisten, unohdettujen salakäytävien jäljille...

Anneli Juoniemen kartanossa on viehättävä ja kevyt, romanttissävyinen tyttökirja. Asetelmassa, jossa perheen ulkopuolinen nuori mies on perimässä sukukartanon, on kaikuja Jane Austenin romaanien kuvaamista epäoikeudenmukaisista, miessukupuolta suosivista perintöjärjestelmistä. Tulee mieleen Mr. Collins kuljeskelemassa omistajan elkein Longbournin mailla. Ystävykset, joista toinen on tarinan alussa köyhä ja toinen rikas, on tuttu parivaljakko monesta tyttökirjasta, kuten Anni Swanin Sarasta ja Sarrista ja Louisa M. Alcottin romaanista Tytöistä parhain – ja taisipa niissäkin olla "rikkaasta köyhäksi" -juonikuvio. Tyttökirjaperinteeseen sointuu myös Räsäsen kirjan hahmojen ihanteellisuus, optimistisuus ja reipashenkisyys.

Kirjan kauhuromanttiset piirteet taas nostivat mieleeni suuren nuortenkirjasuosikkini, ruotsalaisen Maria Gripen 1980-luvulla ilmesteen Varjo-sarjan, jonka romaanit toki ovat Juoniemi-sarjaa syvällisempiä ja juoneltaankin monimutkaisempia. Kaikenkaikkiaan Anneli Juoniemen kartanossa oli viihdyttävä, lämminhenkinen lukukokemus, ja luen ehdottomasti myös sarjan seuraavat osat Jälleen Juoniemessä ja Juoniemeä ei voi unohtaa.

Juoniemi-kirjoista ovat kirjoittaneet myös Sara, kirsimaria ja Miia.
Kirja on luettu osana Klassikkojen lokakuuta.

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat
Avain 2013, sivua.

Sara Kokkonen ja Alcottin Tytöistä parhain v. 1890.

Tutkija Sara Kokkosen tietokirja Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat johdattaa kotimaisten tyttökirjojen ihanaan ja nostalgiseen maailmaan kirjailijaelämäkertojen, teosesittelyjen ja lukijoiden muistojen kautta. Kirjassa esitellään tarkemmin kymmenen suomalaista kirjailijaa, kronologisessa järjestyksessä Anni Swanista Tuija Lehtiseen.

Kokkonen keräsi kirjaansa aineistoa kirjoituskutsulla, jossa kyseltiin muun muassa kotimaista tyttökirjasuosikkia ja samastumiskohteita. Kaikkiaan 83 vastaajaa kirjoitti lukukokemuksistaan ja -muistoistaan tyttökirjojen parissa. Vastasin itsekin kyselyyn ja löysin kirjasta omia sitaattejani, samoin kuin muutaman muun tutun kirjabloggaajaan kirjoituksia. Kokkonen mainitsee inspiraation lähteekseen Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittaman Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt -antologian, jossa suomalaislukijat kertovat suhteestaan kanadalaisen L. M. Montgomeryn klassisiin tyttöromaaneihin.

Lukukokemukset tuovat Rasavillejä ja romantikkoja -kirjan tyyliin ja rakenteeseen virkistävää vaihtelua, kun lukijan subjektiivisuus vuorottelee tutkijan objektiivisen tekstin kanssa. Lukumuistojaan jakavat kirjoittajat kertovat suoraan, mistä ovat pitäneet ja mistä eivät – esimerkiksi Rauha S. Virtasen rakastetun Selja-sarjan 2000-luvulla ilmestyneet, osittain 1970-luvun Chilen tapahtumiin kytkeytyvät kaksi viimeistä osaa saavat lukijoilta moitteita liian surullisista tapahtumista ja liiallisesta poliittisuudesta. Aikuislukijat ovat saattaneet myös lukea uudestaan lapsuutensa suosikkeja ja ihmetellä, mikä jossakin hyvinkin opettavaisessa ja yksioikoisessa tyttöromaanissa on aikanaan kiehtonut. Parhaimmillaan suosikkikirjojen lumo on kuitenkin säilynyt.

Rasavillejä ja romantikkoja, Uuden kuun ja Vihervaaran tyttöjä.

Erityisen antoisaa oli lukea itselleni vähän tuntemattomanpien kirjailijoiden elämäkertoja ja lukijoiden muistoja sellaisista kirjoista, joita en itse ole lukenut. Haluan ehdottomasti viimeinkin lukea Rebekka Räsäsen Juoniemi-sarjan, josta kiinnostuin jo Illuusioita-blogin kirsimarian kirjoitettua siitä Tuntemattomat tyttökirjat -haasteen aikana. Lukulistalle päätyi muutama muukin kirja, esimerkiksi Annikki Sankarin Tuomirannan kesä ja Merja Otavan tuntemattomampi tuotanto. Toisaalta oli mielenkiintoista lukea, mitä muut lukijat sanovat omista tyttökirjasuosikeistani, kuten jo mainitusta Selja-sarjasta, Anni Swanin nuortenkirjoista ja Mary Marckin koululaisromaaneista. Ilokseni muutama muukin muistaa vielä myös muutaman melkein unohduksiin painuneen vanhan kirjan, kuten Helga Nuorpuun Ruusulan tytöt -sarjan, Marjatta Kurennniemen Kesälinnun ja Merja Otavan Priskan.

Monien vanhempien vastaajien kirjamuistoja tai varhaisimpien tyttökirjailijoidemme elämäkertoja lukiessa ajattelin jälleen kerran (kuten myös lasten- ja nuortenkirjailijoiden lapsuuden lukukokemuksia luotaavan Miten minusta tuli lukija -teoksen kohdalla) millaisen kirjojen yltäkylläisyyden keskellä elämmekään. Vielä muutama vuosikymmen sitten harvassa suomalaiskodissa oli kovinkaan paljon kaunokirjallisuutta hyllyssä ja yleisten kirjastojen lainausmäärät saattoivat olla rajoitettuja. Nykyään uutta nuortenkirjallisuutta, kotimaisia ja käännettyjä nimikkeitä, ilmestyy enemmän kuin juuri kukaan ehtii lukea, ja kirjoja (niitä uusimpia, vanhemmat valitettavasti usein makuloidaan mutta sittenkin niitä onneksi löytyy antikvariaateista ja kirjastoista) on jokaisen ulottuvilla. Silti, tässä uusien kirjojen tulvassakin, vanhat tyttökirjat säilyttävät paikkansa lukijoiden sydämissä.

Rakkaita suomalaisia tyttökirjoja.

Sara Kokkonen valmistelee suomalaisesta tyttökirjaillisuudesta myös väitöskirjaa Turun yliopiston kasvatustieteen laitokselle, mutta Rasavillejä ja romantikkoja on kirjoitettu yleistajuisesti ja suosittelen sitä kaikille tyttökirjojen ja kotimaisen nuorisokirjallisuuden ystäville. Kirjassa ei sivuta genren teoreettisia kysymyksiä, mutta Kokkosen käsitys tyttökirjallisuudesta muuttuvana ja elinvoimaisena kirjaillisuudenlajina tulee kirjan sivuilta ilmi. Lajityypin reunamille sijoittuvat Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -saturomaanit ja Merja Jalon hevoskirjat tulevat Rasavilleissä ja romantikoissa esitellyiksi, mutta historialliset nuortenromaanit sekä uusimmat tyttökirjaperinteen jatkajat, vahvoihin tyttöpäähenkiöihin nojaavat dystopiat ja fantasiakirjat on jätetty kirjan ulkopuolelle.

Rasavillejä ja romantikkoja on kuvitettu mustavalkoisin kirjailija- ja kansikuvin. Olen erityisen iloinen, että kauneutta ja suloisuutta henkivistä tyttökirjoista kertova tietokirja on saanut arvoisensa ulkoasun, kauniit kannet ja viehättävän typografian.

Tutustu myös kirjan facebook-sivuun ja kirjailijan Saran kirjat -blogiin.

Alice Munro: Dear Life

Alice Munro: Dear Life
Chatto&Vindus 2012, 319 sivua.

An expert at losing, she might be called — himself a novice by comparison. And now he could not remember her name. Had lost her name, thought he'd known it well. Losing, lost. A joke on him, if you wanted one.

He was going up his own stairs when it came to him.
Leah.
A relief out of all proportion, to remember her.

Joskus on ihana nojatuolimatkustaa Kanadaan, mieluiten syrjäiseen pikkukaupunkiin, kenties ajassa taaksepäin, rivien väleihin ja merkitysten kerroksiin. Silloin kannattaa tarttua Alice Munron proosaan. Nautin Munron novelleista Julkisia salaisuuksia ja Liian paljon onnea -kokoelmissa, mutta en ole kiirehtinyt lukemaan kanadalaisnovelistin koko tuotantoa läpi. Munron teksti on väkevää tavaraa, joka toimii ainakin minulla parhaiten kohtuullisina annoksina. Aiemmin olen lukenut Munroa Kristiina Rikmanin erinomaisina käännöksinä, toistaiseksi suomentamaton Dear Life -kokoelma on ensimmäinen, jonka luen alkukielellä. Poimin kirjan lähikirjastomme piskuisesta englanninkielisen kaunokirjallisuuden hyllystä osittain silkasta hämmästyksestä – tällaista herkkua täällä, kauhtuneiden klassikkopokkareiden välissä! Upea, syksynpunaisen villiviinin koristama kansi sinetöi päätöksen lukea taas pitkästä aikaa Munron novelleja. Luin kirjasta saman tien pari kertomusta. Eilen, kun Alive Munrolle myönnettiin ensimmäisenä kanadalaisena Nobelin kirjallisuuspalkinto, totesin olevani kerrankin ajan hermolla ja luin kirjan loppuun.

Alice Munron novellin luettuani olen usein jäänyt miettimään, "mitä todella tapahtui" – niin myös Dear Lifen tarinoita lukiessani. Englanniksi lukiessa ei ollut eroa; ilmitason tapahtumat ja repliikit on helppo ymmärtää, mutta merkitykset niiden takana vaativat pohdintaa. Munron englanti on nautittavan vivahteikasta, muttei vaikeaa. Epäilen, että novellien pinnanalaisten arvoitusten avaimet ovat osittain kielellisiä vihjeitä, mutta vaikka luin nyt englanniksi (tai ehkä juuri siksi?) ei novellien tulkitseminen ollut sen helpompaa.

Novellissa "Leaving Maverley" seurataan keski-ikäisen poliisimiehen Rayn ja tiukan uskonnollisen kodin otteesta irti pyrkivän nuoren Leahin elämiä, jotka risteävät hetken Rayn saattaessa Leahia kotiin tämän työpaikalta elokuvateatterista. Myöhemmin nämä kaksi kohtaavat uudelleen, mutta silloin moni asia on muuttunut, kumpikin on menettänyt jotakin. Maverley, novellin tapahtumapaikkana toimivan pikkukaupungin nimi, toi mieleeni Daphne du Maurierin goottilaissävyisen Rebekka-romaanin Manderleyn kartanon ja loi alusta saakka pahaenteistä tunnelmaa. Alice Munron novellit eivät kyllä ikinä ole mitään hyvän mielen tarinoita, mutta "Leaving Manderleyn" tapahtumat ja tunnelmat eivät olleet lainkaan traagisimmasta tai oudoimmasta päästä. Mutta miten Rayn ja Leahin kohtalot liittyvät yhteen, mikä heidän erilaisia elämäntilanteitaan yhdistää?

Kokoelman niminovellissa nainen muistelee köyhää ja osin ahdistavaa lapsuuttaan, jonka ankeutta lieventää mielestäni vain se, että saatavilla oli sellaisia kirjoja kuin niin ikään kanadalaisen L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables ja Pat of Silver Bush. Annan ja Patin tavoin kertoja koettaa nähdä kauneutta ympärillään, vaikka isän turkistarhauselinkeino lihateuraaksi joutuvine vanhoine hevosineen ei ollut varsinaisesti inspiroiva. "Dear Life" -novellin keskiössä on vanha maalaistalo, kertojan lapsuudenkoti, jonka ikkunoista sen entinen asukki on kurkistellut kertojan ollessa vauva pelokkaan äitinsä sylissä.

Munron novellit todella haastavat lukijansa ja vaativat usein (ainakin minulta!) toisenkin lukukerran avautuakseen. Ne ovat arkisia tarinoita, mutta usein kryptisempiä kuin arvoitusdekkarit ja usein hyytävämpiä kuin goottilaiset kauhukertomukset. Nautinnollisia lukea. Onnea vielä, Alice Munro!

P.S. Helsingin sanomien mukaan Kristiina Rikman on jo suomentanut tämän kokoelman ja se ilmestyy parhaassa tapauksessa jo jouluksi nimellä Kallis elämä.

Aleksis Kiven päivänä: 10 tärkeää kotimaista klassikkoa

Tämän postauksen idean nappasin, otsikkoa myöten, Jenniltä Koko lailla kirjallisesti -blogista. Jenni puolestaan oli saanut innoituksen Luettua elämää -blogin Elinalta, joka listasi kymmenen kotimaista klassikkoa Top Ten Tuesdayssaan. Aleksis Kiven päivän ja klassikkolokakuun kunniaksi julkaisen minäkin listan vanhoista (ennen 1930-lukua ilmestyneistä) kotimaisista suosikeistani:

1. Juhani Aho: Papin rouva
2. Minna Canth: Salakari
3. Aaro Hellaakoski: Jääpeili
4. Kanteletar
5. Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
6. P. Mustapää: Laulu ihanista silmistä
7. Teuvo Pakkala: Pieni elämäntarina
8. J. L. Runeberg: Hanna
9. Z. Topelius: Tähtien turvatit
10. Anni Swan: Iris rukka

+ Aleksis Kiven Seitsemän veljestä päivän bonuksena, tietenkin!

Aleksis Kiven patsas Nurmijärvellä.

Kaikki mainitut kirjat ovat koskettaneet syvältä, tarinoillaan ja kielellään. Erityisesti Topeliuksen Tähtien turvatit haluaisin lukea uudelleen, sillä luin sen joskus alun toisella kymmenellä ja monikerroksisesta, kiehtovasta historiallisesta romaanista meni varmasti paljon ohi. Ahon, Canthin ja Pakkalan kirjat kertovat kukin omalla tavallaan traagisesta naiskohtalosta ja linkittyvät sellaisiin maailmankirjallisuuden klassikoihin kuin Tolstoin Anna Karenina ja Flaubertin Rouva Bovary. Hellaakoski ja P. Mustapää ovat suosikkejani kotimaisesta runoudesta, ja yksi tyttöklassikkokin, Iris rukka, piti mainita, etenkin kun olen parhaillaan lukemassa Sara Kokkosen tietokirjaa Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat.

Muutama päivään sopiva lukuvinkki tuoreemmasta kirjallisuudesta:

Maijaliisa Dieckmann: Metsän poika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina. Aleksis Stenvallin lapsuudesta ja nuoruudesta kertova varhaisnuortenromaani.

Helttunen, Saure & Suominen: Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja. Upeasta kirjoitettu ja kuvitettu teos, jossa esitellään myös Aleksis Kiven asumuksia.

Aleksis Kiven kuolinmökki Tuusulan Rantatiellä.

Maailmallakin kohistaan tänään kirjallisuudesta, sillä kanadalaisesta novelistista tuli nobelisti. Onnea Alice Munro! (Ja terkkuja veljelleni Kanadaan!) Sain kimmokkeen lukea loppuun jokin aika sitten aloittamani Munron novellikokoelman Dear Life, siitä luultavasti lisää huomenna. Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää!

Enna Airik: Korppipäinen mies

Enna Airik: Korppipäinen mies
Karisto 2013.

Esikoisteoksessaan Haavemaa (Karisto 2012) kirjailija-kuvittaja Enna Airik kertoi lapsen vaikeasta sairaudesta, orpoudesta ja kuolemasta. Juuri ilmestyneessä toisessa kuvakirjassaan Airik tarttuu jos mahdollista vieläkin vaikeampaan aiheeseen: mitä lapsi voi tehdä, jos joku aikuinen on paha ja pelottava sellaisella tavalla, jota ei oikein saa sanoiksi? Airik kertoo herkän Emi-tytön tarinan vertauskuvallisesti ja kauniisti, mutta aikuislukijalle on selvää, mistä kirja kertoo. Lapselle goottilaistyylisiä kauhuelementtejä sisältävä tarina voi olla pelottava, mutta koska kauheimmat asiat kuvataan verhotusti, ei lapsi joudu käsittelemään liian vaikeita asioita. Lapsikin varmasti ymmärtää, että kirjan "korppipäinen mies" eli makeiskauppias Krook on paha, ja että on tärkeää kertoa turvallisille ja kilteille aikuisille, jos on kokenut jotain mikä tuntuu pahalta.

Valo ja pimeys vaihtelevat Korppipäisen miehen kuvituksessa vähän samaan tapaan kuin Haavemaassa; molemmissa kuvitus kertoo samoilla aukeamilla kahta rinnakkaista tarinaa. Emillä on rakastava perhe ja turvallinen koti, mutta rotkon toisella puolella näkyy yksinäinen autiotalo, jossa korppipäinen mies asuu. Autiotaloon on vangittuna toinen, Emin ikäinen ja oloinen tyttö, joka varoittaa Emia ylittämästä rotkoa: autiotalosta ei ole paluuta. Autiotalo, korppipäinen mies ja toinen tyttö esiintyvät Emin painajaisissa, mutta pahojen unien uhkilla on vastineensa valvemaailmassa. Tytön kanssa käymänsä kirjeenvaihdon ja viisaan ja hyvän lintuparantajanaisen kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen Emi saa kerrottua herra Krookista vanhemmilleen, ja poliisit vievät makeiskauppiaan pois. Kirjan lopussa toinenkin tyttö on jälleen vapaa. Sekä kuvat että teksti jättävät jonkin verran tulkinnanvaraa, mutta itse haluan tulkita tarinan niin, että kenellekään lapselle ei tapahtunut mitään lopullisen kauheaa, vaan vangiksi kuvattu tyttö oli Emin pelkojen värittämä kuva siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jonkinlainen kaksoisolento siis.

Enna Airikin piirrosjälki on viehättävän vanhanaikaista, siroa ja kaunista. Kuvituksen yleistunnelmassa on jotakin brittiläistä, talot taas ovat tyyliltään vähän kuin Keski-Euroopan vanhat kaupunkitalot. Korppipäisen miehen hahmosta minulle tuli mieleen Edward Goreyn kirjan The Doubtful Guestin salaperäinen lintumainen hahmo; kahdeksanvuotiaani taas hoksasi oitis yhdennäköisyyden Emin pelkojen "korppipäisen miehen" ja herra Krookin välillä. Kuvituksen yksityiskohtiin ja moniin tasoihin voisi syventyä vaikka kuinka pitkäksi aikaa; toisaalta ensimmäisellä lukukerralla kirja oli pakko lukea nopeasti loppuun, niin vangitseva ja lumoava tarinan tunnelma on.

Sekä kuvituksessa että tarinassa on sen verran pelottavaa ainesta – vastavoimana toimivan kauniin ja heleän ohella – että suosittelen vanhempia lukemaan kirjan ensin itse ja vasta sitten, harkinnan mukaan, lapsille. Korppipäinen mies on ennen kaikkea upeasti kerrottu ja kuvitettu taidesatu, mutta aiheensa puolesta se voisi toimia (sanon tämän ilman mitään psykologin tai terapeutin koulutusta) myös terapiakirjana lapsille, jotka ovat kokeneet jotakin, mistä on vaikea puhua. Ihan jokaiselle lapselle, ja aikuisellekin, kirja korostaa kauniisti kertomisen tärkeyttä ja sanojen voimaa vaikeuksista ja peloista selviämisessä.

Viime vuoden Blogistanian Kuopus -äänestyksessä äänestin Airikin Haavemaan vuoden parhaaksi lastenkirjaksi, ja myös Korppipäinen mies nousee korkealle tänä vuonna lukemieni lastenkirjojen joukossa.

Päivä Turussa: Kirjaston kummitus, sukulointia ja kirjamessut

Turun pääkirjaston lastenosaston Peppi Pitkätossu -ikkuna.

Vaikka olisi kuinka lukutoukka ja kotihiiri, joskus on hyvä lähteä vähän tuulettumaan. Eilen lauantaina suuntasin Turkuun heti aamusta, sillä kirjabloggaajille oli tarjolla kaikenlaista mukavaa. Ensimmäinen etappi oli Turun kaupunginkirjasto, jossa saimme kuulla Lukulamppu-hankkeesta ja pääsimme kiertelemään kirjaston kellareissa. Tämän mukavan ja kirjantuoksuisen aamupäivän meille järjesti Turun kaupunginkirjastossa työskentelevä Erja Erjan lukupäiväkirjasta – kiitos Erja!

Informaatikko Ritva Hapuli vei meidät tutustumaan Aurian kellarin suljettuun varastoon, jossa hyllyjä kansoittivat kirjaston vanhimmat kokoelmat, muun muassa 1800-luvulla painetut romaanit ja kellastuneet Turun sanomien vuosikerrat. Kirjabloggaajat aivan villiintyivät kaikkien näiden repaleisten ja kauniiden kirjojen keskellä, ja kamerat kävivät tiuhaan – kurkatkaa vaikka erästä mainiota tilannekuvaa, joka löytyy Ja kaikkea muuta -blogin postauksesta!

Tietyt kirjat ja tietyt lukijat ovat varmastikin luotuja kohtaamaan. Ei varmasti ollut sattumaa, että juuri Saran kirjojen Sara, jolta ilmestyi vastikään tietokirja Rasavillejä ja romantikkoja - rakkaat suomalaiset tyttökirjat, poimi muuton jäljiltä vielä varsin epäjärjestyksessä olevista hyllyistä Tytöistä parhain -tyttöromaanin suomennoksen ensipainoksen vuodelta 1890. Kyseessä on siis tyttökirjagenren äidin, Louisa M. Alcottin An Oldfashioned Girl -nimellä alunperin ilmestynyt romaani, jonka suomentajaksi oli tuossa vanhassa kirjassa merkitty Aatos S. Kirjan kieliasua on tuon sitten Aatos S.:n ainakin uudistettu, ellei kirjaa ole suomennettu kokonaan uudelleen. Sara hehkutti, että tätä varhaista suomennosta kotimaisen tyttö- ja poikakirjallisuuden uranuurtaja Anni Swan on lukenut! Itsekin olen tuon herttaisesta Polly-tytöstä kertovan kirjan lukenut lapsena ja tykännyt, sen varsin opettavaisesta eetoksesta huolimatta, vaikka Alcottin teoksista Pikku naisia on tietysti ylitse muiden.

Tietokirjan kotimaisista tyttökirjoista juuri julkaissut Saran kirjojen Sara Kokkonen poseeraa Louisa M. Alcottin Tytöistä parhaimman suomalaisen ensipainoksen (1890) kanssa. 

Matkalla Mikä-mikä-maahan -blogin Anna puolestaan löysi hyllystä (1800-lukulaisen?) englanninkielisen lastenkirjaihanuuden A Birthday Gift for Boys and Girls, jossa oli upeat kohokuvioiset kangaskannet. Kirjassa oli mustavalkoinen piirroskuvitus ja yksi värikuva, joka hehkui uskomattoman upeissa väreissä. Ritva Hapuli taas nosti esille muutaman erityisen kiinnostavan ja kauniin kirjan, esimerkiksi oppineiden naisten elämäkertoja sisältävän teoksen sekä vanhan Lontoon-matkaoppaan, jossa esiteltiin oikein värikuvien kera, miten erottaa eri yhteiskuntaluokkien edustajat väenpaljoudessa!

 

Seuraavaksi lähdimme kirjaston kummituksen jäljille kirjastonhoitaja Virva Suvitien opastamana. Vaikka varastokäytävissä oli kierroksen aikana hyvin hämärä valaistus, ei edesmenneeksi kirjastotyöntekijäksi arveltu kummitus rohjennut näyttäytyä yli kymmenpäiselle hihittelevälle ja kirjojen selkämyksiä taskulampun valossa tiirailevalle bloggarijoukolle.

Kirjastokierroksen jälkeen minulla oli vaativa tehtävä saada mies ja lapset pois kirjaston lastenosastolta. Lattiaan ja kirjahyllyihin oli upotettu niin ihania "satuikkunoita", joista saattoi bongata lastenkirjoista tuttuja hahmoja, kuten Herra Hakkaraisen, Pekka Töpöhännän, Franklinin, Eemelin, Pikku-Iidan tai Peppi Pitkätossun, että niitä tutkiessa meni tovi jos toinenkin. Vitriineissä oli esillä myös vanhoja kirjasto- ja kirjoitustarvikkeita, kirjoja ja nukkeja.

Turussa asuva ihana tätini kutsui meidät kotiinsa lounaalle, ja siellä olikin mukava vähän hengähtää ennen kirjamessuille suuntaamista. Messuilla olisi ollut paljon kiinnostavia kirjailijahaastatteluja, muun muassa Taivaslaulullaan lumonnut Pauliina Rauhala ja Café pour les idiots -blogista tuttu, Veristen varjojen oopperalla tänä syksynä debytoinut Marissa Mehr, mutta en tällä kertaa ehtinyt seurata muuta messuohjelmaa kuin Kirjabloggaajailtapäivää.

Kirjabloggaajailtapäivässä yläkerran kokoustilassa kuuntelimme Kirjablogikirjan kirjoittajien, Lumiomenan Katjan ja Kirjainten virran Hannan vuoropuhelua kirjablogeista. Tämän jälkeen alkoi Kirjasfäärin Taikan järjestämä kirjablogipaneeli, johon osallistuivat Kirsin kirjanurkan Kirsi Hietanen, Ja kaikkea muuta -blogin Minna Vuo-Cho, Morren maailman Hanna Matilainen sekä Into-kustannuksen Mika Rönkkö ja Like-kustantamon Nora Varjama. Paneelissa puhuttiin muun muassa kirjablogien roolista mediakentällä, arvostelukappaleista ja piilomainonnasta sekä siitä, saako kulttuurituotteita lytätä julkisesti.

Lähdin paneeliyleisöstä hieman etuajassa, sillä kauhukseni tajusin messujen sulkeutuvan heti tilaisuuden jälkeen enkä ollut ehtinyt kierrellä osastoilla vielä yhtään. Ilokseni törmäsin erään pienkustantamon osastolla rakkaaseen ystävääni, jota en ollut nähnyt hetkeen, ja jäin hetkeksi vaihtamaan kuulumisia. Tämän jälkeen kiisinkin vauhdilla kirjapöytiä läpi ja ihme kyllä ehdin tehdä joitakin hyviä löytöjä:

Aurinko-kustannuksen osastolta löysin ihanan lasten kuvakirjan Prinsessa vailla valtakuntaa, jonka olen blogissanikin esitellyt mutta jota olin turhaan yrittänyt ostaa nettikirjakaupasta painoksen ollessa jossain vaiheessa loppuunmyyty. Sammakon (kirjakaupan) osastolta puolestaan ostin Jarmo Ihalaisen esikoisromaanin Perheestä ja alastomana juoksemisesta, jonka luin kesällä mutta jonka niin ikään halusin omaan hyllyyn. Antikvariaattiosastolta ostin Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian kaksi ensimmäistä osaa (kolmatta en löytänyt), sillä haluan lukea monen kehuman laajan teoksen ajan kanssa, ilman kirjaston eräpäiviä hengittämässä niskaan. Kaikki kirjat maksoivat kympin, paitsi Viimeinen uitto oli 12,50. Ostoksista ei tullut edes shoppailukrapulaa, sillä kaikki kirjat olivat sellaisia, että olin niiden ostamista jo aiemmin harkinnut. Moni muukin kirja houkutteli, mutta en tällä kertaa olisi edes ehtinyt sortua heräteostoksiin.

Kirjallisesta lauantaipäivästä ovat bloganneet myös (aiemmin linkittämäni Minnan ohella) myös ainakin Kirsi, Salla, Taika, Sara ja Katja. Oli mukava nähdä teitä ja kaikkia muita paikalla olleita kirjabloggaajakollegoja!

Tapahtumarikkaan lauantain ja sen vastapainoksi vietetyn leppoisan sunnuntain jälkeen on mukava kääntää katse kohti alkavaa viikkoa. Aurinkoisia ja kirjaisia päiviä kaikille!

Haltiakuusen alla

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen: Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja.
Avain 2013, 272 sivua.

Ahvenanmaan repaleinen ja tuulinen saaristo, luotojen yksinäinen tunnelma, sileät kalliot ja meren nöyryyttämät katajat ovat kirjailija Anni Blomqvistin maisemaa. Kun ajaa kiemurtelevia, punertavalla asvaltilla päällystettyjä teitä pitkin ja keinahtelee tuokion odottelun jälkeen ensin yhdellä ja sitten toisella lossilla Simskälän saareen, tuntee tulleensa Myrskyluodon Maijan maisemiin. Kaksikerroksinen, valkoinen talo, saaristolaiskirjailija Anni Blomqvistin kotitalo, näyttää kallioisella mäennyppylällä kutsuvan kodikkaalta. 

Suomalaisia kirjailijakoteja esittelevä Haltiakuusen alla vie sekä tuttuihin että tuntemattomiin tupiin, monella tavalla: en ole koskaan käynyt esimerkiksi Mika Waltarin kesämökillä, mutta olen lukenut siellä työskentelystä ainakin teoksista Kirjailijan muistelmia sekä Neljä päivänlaskua; en ole ikinä nähnyt Zacharias Topeliuksen kotikartanoa tai sen puiston romanttista huvimajaa, mutta olen varmasti aistinut niiden henkeä Topeliuksen romaaneissa ja saduissa. Olen rakastanut Aino Kallaksen tekstejä ja nyt etärakastuin hänen kauniiseen taloonsa Hiidenmaalla. Nils-Aslak Valkeapään taiteellinen tuotanto ei ole minulle tuttua, mutta nähtyäni kuvat hänen upeasta talostaan Jäämeren rannalla haluan tutustua hänen töihinsä, ennen muuta tuohon mainittuun taloon taideteoksineen.

Haltiakuusen alla herättää lukuhalun ja matkakuumeen: haluan ehdottomasti lukea (lisää) Anni Blomqvistia ja käydä hänen talossaan Ahvenanmaan saaressa, talossa, jonka keittiön pöydän ääressä on katsottu merelle ja kirjoitettu Myrskyluodon Maija. Tuollaiset vähän vaikeapääsyisemmissä paikoissa olevat kirjailijakodit tuntuvatkin kiehtovan kaikista eniten; sellaiset, joissa ei ole käynyt jo koulun luokkaretkellä tai perheen kanssa lauantaireissulla. Olen käynyt ainakin Runebergeilla ja Juhanin ja Vennyn Aholassa sekä Aleksis Kiven synnyin- ja kuolinmökeissä, muutaman muun olen saattanut nähdä ohimennen ulkopuolelta. Olen tietenkin jo kauan halunnut käydä Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Klovharussa, jossa K-blogin Jenni kirjoitti kesällä ihanan postauksen, ja joitakin vuosia sitten ihastuin Hartolaan ja haluaisin päästä sinne uudelleen paremmalla ajalla, sisältäen visiitin Maila Talvion kirjailijakotiin (joka, kuten Haltiakuusesta selviää, ei ollut Talvion asunto mutta jonne hänen helsinkiläiskotinsa irtaimisto on siirretty).

Haltiakuusen alla esittelee luonnollisesti myös monia sellaisia kirjailijakoteja, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Esimerkiksi Ilmari Kiannon värikkässti sisustettu koti vei kuvien perusteella sydämeni! Kianto tunnetaan ennen kaikkea kainuulaista köyhälistöä kuvaavista romaaneistaan Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi, mutta tällaisessa miljöössä olisi voinut kuvitella syntyvän kuolematonta lastenkirjallisuutta vähän Astrid Lindgrenin tyyliin:

Ikin tupa, Ilmari Kiannon kesäkoti.

Lauri Viidan lapsuudenkoti Tampereen Pispalassa.

Runoilija Einari Vuorelan kesäkoti Jukojärvellä on säilynyt pitkälti 1930-luvun asussaan yksityiskohtia myöten.

Pidin kovasti lämpimästä ja kuvailevasta tavasta, jolla Haltiakuusen alla on kirjoitettu. Anne Helttunen ja Annemari Saure ovat aistineet paikkojen tunnelmia ja osaavat välittää ne kirjan sivuilla. Monen kirjailijan elämäntarina tulee lähelle ja koskettaa. Kirjailijoiden mukaan nimetyt luvut johdattavat ensin kotipihoille, poluille ja kamareihin ja luonnehtivat kirjailijaa ja tämän elämää muutamilla anekdooteilla. Tämän jälkeen kirjailijakuvaa, taiteilijan asemaa kotiseudullaan tai ympäristön antamia virikkeitä ja vaikutteita syvennetään lyhyemmillä artikkeleilla. Jari Suomisen valokuvat kirjailijamiljöistä ovat upeita. Monet vanhoissa taloissa otetuista sisäkuvista jäävät pakostakin hieman hämäriksi, eivätkä kaikki kuvat pääse täysin oikeuksiinsa mattapintaisilla sivuilla, mutta kokonaisuus on todella kaunis. Isojen miljöö- ja interiöörikuvien asettelua rytmittävät pienemmät kuvat kirjailijakotien arkisista, mutta tärkeistä yksityiskohdista, keinutuoleista, sulkakynistä, pihapuun kukista, kirjoituskoneista ja kahvipannuista.

Haltiakuusen alla on varsinainen aarre kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita kirjailijoista, historiasta, vanhoista taloista ja kulttuurimaisemista. Kirja nostaa esille sen, kuinka materiaalinen ja henkinen, ulkoinen miljöö ja sielunmaisema eivät ole toistensa vastakohtia vaan vahvasti sidoksissa toisiinsa. Anni Blomqvist ei olisi voinut kirjoittaa Myrskyluodon Maijaansa, ellei hän olisi itsekin asunut saaristossa, Minna Canthin salongissa muotoituivat monien teosten, muidenkin kuin Canthin omien, aiheet ja ideat. Monelle kirjailijalle juuri suojainen kesäpaikka on ollut ehdoton edellytys luovalle työlle, monen kirjoissa näkyvät lapsuuden maisemat.

Huvimaja Topeliuksen lapsuudenkodin, Kuddnäsin kartanon puistossa.

Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän mökki Klovharun luodolla.

Aleksis Kiven kirjoituspöytä (uudelleenrakennetussa) Fanjunkarsissa – tämän pöydän ääressä syntyi ensimmäinen suomenkielinen romaani Seitsemän veljestä.

Haltiakuusen alla ovat tunnelmoineet myös Jenni ja Leena Lumi.