Jane Austen: Viisasteleva sydän

Jane Austen: Viisasteleva sydän
Persuasion, suomentanut Kristiina Kivivuori.
Wsoy 1996 (toinen painos), 154 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 9h 27min.

Heidän kulkiessaan Union Streetiä pitkin Anne kuuli takaapäin lähestyviä nopeita askelia, joiden äänessä oli jotakin tuttua, ja ehti siten tuokion ajan valmistautua kapteeni Wentworthin kohtaamiseen. Tämä saavutti heidät; mutta ikään kuin epäröiden, liittyisikö seuraan vai menisikö ohi, hän vain katsoi päin eikä virkkanut mitään. Anne pakottautui vastaamaan tuohon katseeseen, eikä vastaus ollut torjuva. Posket, äsken vielä kalpeat, hehkuivat nyt punaa, ja epäröivät liikkeet muuttuivat varmoiksi. 

Olen rakastanut Jane Austenin romaaneja 12-vuotiaasta, eikä niiden lumo ole vuosien kuluessa haihtunut. Olin siitä onnekas, että Jane Austen -buumi elokuvineen ja tv-sarjoineen alkoi ollessani romanttisille tarinoille ja pukudraamoille otollisessa varhaisteini-iässä, jolloin muutenkin luin paljon ja jolloin oli itsestäänselvästi aikaa ja keskittymiskykyä paksuille romaaneille vanhentuneina käännöksinä, vain uusien filmatisointien kuvittamilla kansipapereilla freesattuina. Vähän myöhemmin luin teokset alkukielellä, vaaleankeltaisina Penguin popular classics -pokkareina, joiden selkämykset menivät lukemisesta ruttuun. Muistan lukeneeni nuo englanninkieliset uudelleen läpi ainakin esikoiseni vauva-aikana, imetyshetkien ilona, ja Ylpeyden ja ennakkoluulon uuden upean käännöksen (Kersti Juvan kynästä) muutama vuosi sitten. Vuosien myötä Austenin romaanit ovat avautuneet uusilla tavoilla, mutta niiden lumo on säilynyt.

Austenin viimeiseksi teokseksi jäänyt, postuumisti vuonna 1818 (eli tasan kaksisataa vuotta sitten!) julkaistu Persuasion, ei ole yhtä suosittu kuin edellä mainittu Elizabethin ja Darcyn tarina, Järki ja tunteet tai Emma, mutta minua tämä haikeansuloinen tarina on aina koskettanut jotenkin erityisellä tavalla. Toinen vähän vähemmälle huomiolle jäänyt suosikkini kirjailijan tuotannosta on Kasvattitytön tarina (Mansfield Park). Persuasionin suomennos on hassusti nimetty Viisastelevaksi sydämeksi, ja romaani alkaa niin tylsästi kuvauksella sir Walter Elliotin baronettikalenterin selailusta, että ei ihan heti arvaisi, millainen kaunis rakkaus- ja kehityskertomus siitä sukeutuu.

Usein Austenia lukiessani mietin, miten hän on onnistunut luomaan niin pitkiä ja koherentteja teoksia ajalla ennen tekstinkäsittelyä, kirjoittajakoulutuksista tai nykypäivän kustannustoimittajista puhumattakaan. Romaaneissa on aina draaman kaari, toisissa selkeämmin ja toisissa kenties vähän mutkittelevammin. Viisasteleva sydän etenee jouhevasti, ja alussa mainitun aateliskalenterinkin sivuille palataan lopuksi! Ei tarvitse ihmetellä sitä, että Austenin kaltaisen sanataiturin kieli ei vanhene, mutta myös Kristiina Kivivuoren suomennos vuodelta 1951 on hämmästyttävän toimiva; ei ehkä kaikilta osin tarkka, mutta soljuva ja kotoinen kaikessa tuttuudessaan. Erja Mannon lukijaääni on kuin luotu tällaiseen verkkaiseen ja lämminhenkiseen tarinaan. Tällä kertaa siis nautin Viisastelevasta sydämestä äänikirjana BookBeatin kautta.

Hauskasti satuin kuuntelemaan samoihin aikoihin äänikirjana myös Nuval Noah Hararin tietokirjaa Ihmisen lyhyt historia. Maalaispastorin tyttären 1800-luvun alussa ilmestyneillä englantilaisia seurapiirejä kuvaavilla romaaneilla ja pari vuosisataa myöhemmin syntyneen israelilaisen historioitsijan ihmislajin kehitystä kuvaavalla tietokirjalla ei äkkiseltään ajattelisi olevan kovin paljon yhteistä. Harari kuitenkin pitää juoruilua keskeisenä osana homo sapiens -lajin kehitystä ja maailmanvalloitusta, ja mitäpä muuta Austenin romaanit kuvaisivat enemmän kuin juoruilua! Juoruilu on Hararin mukaan olennainen osa ihmisyyttä: sen avulla saamme tietoa esimerkiksi siitä, onko puheena oleva ihminen luotettava ja siten sopiva esimerkiksi kumppaniksi tai liittolaiseksi. Tämän saman opimme myös Austenia lukemalla: hänen sankarittarensa saavat jatkuvasti tietoa sulhasehdokkaiden ja muiden yhteisön jäsenten luonteesta ja asemasta keskusteluista ja kirjeistä eli juoruista.

Juorujen lisäksi keskeistä toisen luonteen, tunteiden ja aikomusten tulkitsemisessa on tämän ilmeiden, eleiden äänenpainojen havainnointi. Viisasteleva sydän on melko pitkälti selostusta päähenkilön, Anne Elliotin mielenliikkeistä sen jälkeen, kun hänen pettynyt ja loukkaantunut nuoruudenkihlattunsa on saapunut vuosien jälkeen paikkakunnalle. Anne kiinnittää huomiota tunteidensa kohteen jokaiseen silmäykseen ja äänensävyyn ja päättelee niistä tämän tunteita ja ajatuksia, välillä tuskaisen realistisesti. Kuunneltuani kirjan loppuun kaivoin hyllystä muutama vuosi sitten lukemani tietokirjan Jane Austen, aikalaisemme (Avain 2014) ja kurkkasin, mitä kirjallisuudentutkija Heta Pyrhönen sanoikaan Viisastelevasta sydämestä. Yhtenä tälle romaanille ominaisena piirteenä Pyrhönen nostaa esiin juuri katseiden ja eleiden merkityksen Anne Elliotin ja kapteeni Frederick Wentworthin elpyvässä rakkaustarinassa. Pyrhönen kiinnittää huomiota myös siihen, miten sankaritar kokee mielenkuohunsa paitsi sielussaan, myös ruumiissaan.

Kenties juuri näistä katseiden ja niiden aikaansaamien sydämentykytysten vuoksi tätä romaania lukee sydän pamppaillen, vaikka tarina on tuttu ja ensikertalainenkin ymmärtää heti varhaisilta sivuilta, miten tulee käymään. Tässä tarinassa ei syöksytä viime hetkellä rakastetun perään julistamaan tunteita suureen ääneen ennen kuin tämä matkaa merien taa, vaan kaikki tapahtuu aikakauden etikettiin sopivalla säädyllisellä tavalla jännitteen siitä lainkaan kärsimättä. Annen ja Frederickin päästyä perille toistensa tunteista lukija jaksaa kärsivällisesti kuunnella heidän kertojan selityksiä siitä, miten kumpikin oli kokenut aiemmat tilanteet ja tapahtumat, niin kauniisti se tehdään.

P. D. James: Syystanssiaiset (ja pari sanaa TV-sovituksesta)

P. D. James: Syystanssiaiset
Death comes to Pemberley, suom. Maija Kauhanen.
Otava 2012, sivua.

Sekä Jane Austenin että P. D. Jamesin fanina laitoin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin henkilöiden tarinaa jatkavan Syystanssiaiset-romaanin lukulistalle heti kun kuulin sen ilmestymisestä. Yllättäen teos ei lähtenytkään vetämään, ja kun vielä suhtaudun varsin epäilevästi muiden kuin alkuperäisen tekijän kirjoittamiin jatko-osiin, jäi lukeminen pitkäksi aikaa. Viime kesänä vihdoin luin kirjan, ja viivästysteeman mukaisesti postaan kirjasta vasta nyt.

P. D. James rakentaa Pemberleyn maille sijoittuvan historiallisen murhamysteerinsä nokkelasti Ylpeyden ja ennakkoluulon onnellista loppua rikkovaa säröön. Elizabethin ja Darcyn avioliittoa varjostaa Elizabethin pikkusiskon Lydian liitto Darcyn kanssa välinsä rikkoneen keljun Wickhamin kanssa. Syystanssiaiset hyödyntää tätä jännitettä, kun Wickhamia syytetään Pemberleyn metsässä tapahtuneesta murhasta.

Parasta romaanissa on P. D. Jamesin ilmeikäs ja Jane Austenin tyyliä heijasteleva kieli. Murhamysteeri ei ole kummoinen, mutta henkilöiden keskusteluja ja seurustelua on ilo seurata, ja menneisyyden varjot luovat tarinaan kiehtovaa tunnelmaa. Austen

Pemberley-tulkintojen ketjuun liittyy myös tv-dramatisointi Death comes to Pemberley. Suomessa sarja esitettiin nimellä Pemberleyn kartanon tragedia. Minulle BBC:n Ylpeys ja ennakkolon Jennifer Ehle ja Colin Firth ovat ne oikeat Pemberleyn isäntä ja emäntä, ja kieltämättä Anna Maxwell Martin ja Matthew Rhys tuntuivat vaisuilta, vaikka he sympaattisia ovatkin. Sarjassa häiritsi myös juonenkäänteiden ylidramatisointi ja raakojen tapahtumien, kuten hirttäjäisten, kuvaaminen eksplisiittisesti. Kun vielä P. D. Jamesin rikas kieli kuuluu vain repliikeissä, jää draama auttamatta kakkoseksi alkuteokselle. Viihdyttävää katsottavaa sarja kuitenkin oli.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (suom. Kersti Juva)

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Pride and Prejudice, suom. Kersti Juva.
Teos 2013, 504 sivua.

Huolimatta syvään juurtuneesta vastenmielisyydestään Elizabeth ei voinut olla ottamatta tällaisen miehen rakkautta kunnianosoituksena, ja vaikka hänen oma päätöksensä ei horjunut hetkeäkään, oli hän aluksi pahoillaan tuskasta, jota oli tuottava; kunnes kieli, jota mies sen jälkeen käytti, suututti hänet, ja hän kadotti kiukuissaan kaiken myötätunnon. Hän yritti kuitenkin rauhoittua ja vastata miehelle kärsivällisesti tään lopetettua. Mies päätti puheensa kuvaamalla hänelle vakavaa rakkauttaan, jota hänen kaikista yrityksistään huolimatta oli ollut mahdoton tukahduttaa; ja ilmaisi toiveen, että se palkittaisiin myöntävällä vastauksella kosintaan. Hän näki selvästi, ettei mies hetkeäkään epäillyt lopputulosta. Sanat puhuivat huolesta ja levottomuudesta, mutta ilme kertoi täydellisestä varmuudesta. Se oli omiaan ärsyttämään lisää, ja kun mies vaikeni, väri kohosi Elizabethin poskille ja hän sanoi: 

 »Tällaisissa tilanteissa lienee tapana ilmaista kiitollisuutta rakkaudentunnustuksesta riippumatta siitä, kuinka suurta vastakaikua se saa.On luonnollista tuntea kiitollisuutta, ja jos tosiaan voisin sitä tuntea, kiittäisin teitä nyt. Mutta en voi – en ole koskaan etsinyt suosiotanne, ja te suotte sen totisesti äärimmäisen vastentahtoisesti. Olen pahoillani, että olen aiheuttanut kenellekään tuskaa. Olen kuitenkin tehnyt sen täysin tahtomattani ja toivon, että se jää kestoltaan lyhyeksi. Niiden tuntemusten avulla jotka, kuten sanotte, ovat kauan estäneet teitä ilmaisemasta kiintymystänne, voitte varasti helposti voittaa sen tämän selityksen jälkeen.»

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin ilmestymisestä tuli vuonna 2013 kuluneeksi kaksisataa vuotta, ja sen kunniaksi Teos julkaisi kirjasta uuden, Kersti Juvan käsialaa olevan suomennoksen. Kauniskantinen kirja (graafinen suunnittelu Elina Warsta) ilmestyi parahiksi juuri joulun alla, joten sain viettää joulunpyhät yhden kaikkien aikojen lempikirjailijaninseurassa, lukien teosta, joka on yhtä aikaa tuttu ja kuitenkin uusi.

Oma Jane Austen -suhteeni alkoi samoin kuin monella muullakin nykyään, dramatisointien kautta. Olin otollisessa iässä, noin 12–13 -vuotias, kun Jane Austen -villitys levisi elokuvateattereissa ja televisiossa ja Austenin klassikoista otettiin uusia painoksia Suomessakin. Ihastuin BBC:n televisiosarjaan, joka esitettiin Ylellä 1996, ja sen innostamana luin kirjankin. BBC:n dramatisointi (jonka katsoi ties kuinka monennen kerran muutaman viime päivän aikana Yle Areenasta) on taiten tehty ja näyttelijäsuoritukset ovat valloittavia, mutta Jane Austenin kieli ei tietenkään pääse oikeuksiinsa muuta kuin jossain määrin dialogin osalta. Pidin Austenin kerronnasta lukiessani Sirkka-Liisa Norko-Turjan jo tuolloin hieman vanhentunutta suomennosta (1. painos Wsoy 1947), mutta vasta lukiessani Pride and Prejudicen alkukielellä, pääsin todella jyvälle Austenin lahjakkuudesta kielenkäyttäjänä ja siitä, kuinka rikasta ja vivahteikasta Austenin englanti on. Olen myös erityisen iloinen, että Kersti Juvan ansiosta saan lukea kirjaa nyt uudestaan äidinkielelläni, tarvitsematta arvailla joidenkin vanhentuneiden ilmausten merkityksiä. Juvan teksti on sujuvaa ja helppolukuista, mutta suomentaja onnistuu myös välittämään alkutekstin rikkaan kielenkäytön.

Suunnittelin vertaavani vanhaa ja uutta suomennosta toisiinsa – en arvottavassa mielessä, sillä Norko-Turjan käännös on syntynyt omassa ajassaan, silloisen kirjakielen puitteissa – mutta olinkin lainannut Wsoy:n Ylpeyden ja ennakkoluulon siskolleni (ja kirjaston kappaleetkin ovat kaikki lainassa!), eikä alkukielistä Penguin-pokkariakaan löytynyt. Uuden suomennoksen käännösprosessista kiinnostuneille suosittelen Kersti Juvan blogia Kotuksen sivuilla, erityisesti artikkeleja Sanastopulmia ja Herra Darcyn kosinta.

Ylpeyden ja ennakkoluulon viehätys perustuu tietenkin kielen ohella valloittavaan rakkaustarinaan ja 1800-luvun alun englantilaisen maalaisaatelin seurapiirien herkulliseen kuvaukseen. Ennen kaikkea sankaritar, Elizabeth, on elävästi kuvattu. Elizabethin mielenliikkeet – ja juonen kannalta erityisen tärkeät mielenmuutokset! – välittyvät lukijalle niin keskusteluissa kuin kertojan kuvaamina. Herra Darcy taas on virkistävä miespäähenkilö, sillä hän on kaikkea muuta kuin siloiteltu ja täydellinen. Lukija voi täysin eläytyä Elizabethin ennakkokäsityksiin Darcysta: tämä käyttäytyy todellakin epämiellyttävästi, ja mikä pahinta, ei osaa heti ensisilmäyksellä arvostaa Elizabethin kauneutta ja älykkyyttä. Sekä Elizabeth että Darcy ovat alkuun turhan ylpeitä ja ennakkoluuloisia suhteessa toisiinsa, mutta kylliksi älykkäitä, rehellisiä ja lopulta rakastuneitakin muuttaakseen käsityksiään.

Bennetin seitsenhenkinen perhe – hysteerisyyteen taipuva, typerä rouva Bennet, kuivaa huumoria viljelevä ja naisväen hupsutuksiin enemmän tai vähemmän kärsivällisesti suhtautuva herra Bennet sekä heidän viisi tytärtään, lempeä Jane, eloisa Elizabeth, kirjaviisasteleva moralisti Mary, hupsu Kitty ja huikentelevainen Lydia – on monella tavalla etuoikeutettu perhe, jonka joutilaan ja ylellisen elämäntavan perusta on Britannian siirtomaavallassa ja alempien luokkien raadannassa. Yläluokan piirissä he ovat kuitenkin vaatimatonta maalaisaatelia, ja rouva Bennetin sukulaiset ovat ammatinharjoittajia, kuten kauppiaita ja lakimiehiä. Bennetin tyttärien asemaa aikansa avioliittomarkkinoilla ja heidän tulevaisuudennäkymiään ylipäätään heikentää kuitenkin eniten se, että herra Bennetin isännöimä Netherfield on sääntöperintötila, joka siirtyy aina lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle, tässä tapauksessa herra Bennetin serkulle. Kunkin tyttären tuleva perintöosuus on vain tuhat puntaa, eikä sillä juurikaan houkutella kosijoita.

Ylpeys ja ennakkoluulo ei kuitenkaan varmaan olisi saavuttanut klassikkoasemaansa ja yhä uusien lukijapolvien suosiota, ellei siinä kannatettaisi kaikkien taloudellisten ja käytännöllisten seikkojen uhallakin romanttisen rakkauden ideaalia ja puolisoiden keskinäistä yhteensopivuutta. Kirja on aito aikuisten satu siinä mielessä, että niin hyvä kuin pahakin saavat pitkälti palkkansa ja niille, jotka haluavat mennä naimisiin rakkaudesta ja rehellisin tarkoitusperin, annetaan avio-onnen lisäksi kaikki maallinenkin hyvä.

En voi kuin ihailla Jane Austenin kykyä kuljettaa juonta, jossa ei sadoista sivuista huolimatta ole lainkaan tyhjäkäyntiä vaan jonka rytmi on miellyttävä suvantoineen ja nopeampine virtauksineen. Lukijalle paljastetaan asioden kulusta sopivasti, ja tarinan jännite toimii silloinkin, kun lukija jo tietää lopputuloksen. Jane Austenillakin oli toki edeltäjänsä ja esikuvansa, kuten Frances Burney ja Ann Radcliffe (jonka Udolphoa Austen parodioi romaanissaan Neito vanhassa linnassa), mutta yhtä kaikki Austen oli aikanaan todellinen romaanikerronnan uranuurtaja, ja hänen romaaneistaan tehdään yhä uusia sovelluksia Helen Fieldingin Bridget Jonesista P. D. Jamesin Syystanssiaisiin. Mutta vaikka Austenin romaanien henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä voidaan jäljitellä, ei hänen lämmintä mutta terävää kerrontaansa niin

Jane Austen: Leikkiä ja totta

Tänne Sinisen linnan kirjastoon on viime päivinä tultu pari kertaa hakusanalla "Jane Austen Leikkiä ja totta", joten nostan tämän kirjan tänne kirjaston tärppihyllyyn. Olen maininnut kirjan Kevätkirja-postauksessani, mutta se sopii hyvin luettavaksi näin syksyn kynnykselläkin, kepeänä romanssina tai Jane Austen -fania kiinnostavan kuriositeettina. Ihan varauksetta en osaa kirjaa rakastaa, sillä se on vain noin neljäsosaltaan Austenin käsialaa. Austen kirjoitti romaania, jonka työnimi oli "The Brothers" mutta jonka perikunta nimesi Sanditoniksi, tammikuusta maaliskuuhun vuonna 1817, ollessaan jo vakavasti sairaana. Romaanikäsikirjoitus jäi kesken Austenin sairauden pahentuessa ja johtaessa kuolemaan saman vuoden heinäkuussa. Romaanin alku, yksitoista ensimmäistä lukua, julkaistiin ensimmäisen kerran 1925 ja siihen on kirjoitettu useita eri "täydennyksiä" 1900-luvulla. Itse sain kuvassa näkyvän Kariston suomennoksen 13-vuotiaana Austen-hulluna tädiltäni, (joka puolestaan oli saanut sen vanhemmiltaan suunnilleen samanikäisenä) ja uusintapainos on ilmestynyt 1998 hieman ajanmukaisemmalla kansikuvalla (vuoden 1974 painoksessa kuvan naisella on selvästi myöhemmän aikakauden puku yllään).

Jane Austen ja "Eräs toinen nainen": Leikkiä ja totta.
(Sanditon). Suom. Marja Helanen-Ahtola
Karisto 1974.

Leikkiä ja totta alkaa Jane Austenin romaaniksi epätavallisen lennokkaasti: herra ja rouva Parker joutuvat pieneen onnettomuuteen matkatessaan hevosvaunuilla kohti Sussexin rannikolla sijaitsevaa (kuvitteellista) Sanditonia, asuinpaikkaansa ja luonnonkaunista pikkukylää, jonka Parkerit haluavat nostaa seurapiirien suosimaksi kylpyläpaikaksi.Vaunuonnettomuuden johdosta Parkerit joutuvat turvautumaan Heywoodin herrasväen vieraanvaraisuuteen, ja vastapalvelukseksi Parkerit kutsuvat perheen tyttären, 21-vuotiaan
Charlotte Heywoodin mukaansa - "erinomaisen terveenä - kylpemään ja tulemaan
parempikuntoiseksi, jos vain voisi, saamaan kaikkea mahdollista mielihyvää, jota hänen
matkakumppaniensa kiitollisuus saattoi Sanditonista tarjota, ja ostamaan uusia päivänvarjoja,
uusia käsineitä ja uusia rintaneuloja sisarilleen ja itselleen kirjastosta, jota herra Parker kiihkeästi kannatti".

Sanditonissa Charlottelle esitellään paikkoja ja hänet tutustutetaan Parkerien sukuun. Veljeään Sindeyta, joka on aluksi toisella paikkakunnalla, herra Parker kuvailee seuraavasti:

Hän on hyvin älykäs nuori mies ja pystyy miellyttämään ketä tahansa. Hän elää liiaksi maailman pyörteissä asettuakseen aloilleen; se on hänen ainoa vikansa. Hän on siellä ja täällä ja joka puolella. Kunpa saisimme hänet Sanditoniin. Tahtoisin teidän tutustuvan häneen. Ja hän olisi todella etu tälle paikkakunnalle! Sidneyn kaltainen komea nuori mies upeine ajoneuvoineen! Sinä ja minä, Mary, tiedämme, millainen vaikutus hänellä olisi. Hän varmistaisi monen arvostetun perheen, monen huolehtivaisen äidin, monen sievän tyttären tulon tänne Eastbournen ja Hastingsin harmiksi.

Tämän ylistävän kuvauksen vuoksi romaanin täydentäjä pitää, kuten hän jälkisanoissaan mainitsee, Sidneyta itsestään selvästi tarinan sankarina eli Charlotten tulevana sulhasena. Teoria on uskottava, mutta en voi olla herkuttelematta ajatuksella, että Sidney on tarkoitettu "vääräksi sankariksi" Järjen ja tunteiden Willoughbyn tai Ylpeyden ja ennakkoluulon Wickhamin tapaan. Tämä ei kuitenkaan ole todennäköistä, sillä toisin kuin edellä mainituilla, Sidney Parkerilla on itsenäinen asema ja vakaa taloudellinen tilanne välillisen perinnön ansiosta, vaikka hän ei olekaan perheen vanhin poika.

Valittettavasti Sidney astuu romaanin näyttämölle vasta siinä vaiheessa, kun tarinaa kuljettaa "eräs toinen nainen". Sen enempää Charlotte kuin Sidneykaan eivät jää mieleen sellaisina säkenöivinä ja monitahoisina persoonina kuin esimerkiksi  Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth Bennet ja Mr. Darcy, mutta Charlotte on herttainen ja älykäs nainen ja Sidney puolestaan huumorintajuinen ja jokseenkin hyvän käsityksen itsestään omaava nuorukainen. Pariskunta mieltyy toisiinsa heti alkuun ja ilmassa on kevyttä flirttailua, mutta luonnollisesti väärinkäsitykset, kilpailevat ihailijat ja kaunottaret sekä huhut kihlautumisesta jonkun toisen kanssa sekoittavat pakkaa.

Loppua kohden romaani saa niin vauhdikkaan käänteen, että muistan sitä kovasti kummastelleeni ensimmäisellä lukukerralla, jolloin en vielä ollut lukenut Austenin goottilaista parodiaa Neito vanhassa linnassa. Austenin henkilöille ja hänen kuvaamalleen aikakaudelle on tyypillistä hillityn käytöksen säilyttäminen, vaikka sisällä kuohuukin, mutta Neito vanhassa linnassa -teoksessa sankaritar Catherine Morland lähetetään tylysti pois vierailupaikasta, kun hänen perheensä ja isäntäväen välit ovat viilenneet. Catherinen pelottavaan ja yksinäiseen vaunuajeluun halki englantilaisen maaseudun vertautuu Leikkiä ja totta -romaanin loppupuolen kohtaukseen, jossa seurapiirituttu sir Edward "ryöstää" Charlotten vaunuillaan. Tilanne ratkeaa onnellisesti, mutta en voi kuin ihmetellä, mikä on saanut anonyymin "romaanintäydentäjän" kirjoittamaan tuollaiset loppurytinät hienostuneen Austenin romaaniin!

Sanomattakin on selvää, että en erityisemmin suosittele lukemaan tätä romaania kokonaisuudessaan; kömpelöiden juonenkäänteiden lisäksi kukaan ei tietenkään pysty jäljittelemään Austenin kieltä ja tyyliä. Sanditonin ensimmäisissä, Austenin itsensä kirjoittamissa luvuissa on kuitenkin kirjailijalle luonteenomaista huumoria, osuvaa ihmiskuvausta ja hersyvää dialogia, joten Austenin vannoutuneimmille ihailijoille teksti antaa lisävalaistusta kirjailijan tuotannosta.

Liitän Leikkiä ja totta osaksi Totally British -haasteen alakategoriaa Silver Fork Novels.