Juhani Aho: Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja

Juhani Aho: Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja
Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Juhani Niemi.
Karisto 2011. 214 sivua.

Viime syksynä luin toisen juhlavuoden kunniaksi julkaistun lastukokoelman, Valikoima lastuja (Wsoy 2011). Pidin Raimo Sallisen kuvittamasta kokoelmasta paljon, nauttien Ahon kielestä, jutustelusta ja tarinankerronnasta. Kariston kokoelmasta Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja sain kuitenkin kulttuurihistoriallisessa mielessä irti enemmän. Yksi syy oli se, että nyt olin lukenut Panu Rajalan elämäkerran Juhani Ahosta (Wsoy 2011), jossa avattiin monien lastujen syntyhistoriaa. Lastujen kontekstoimista ja tulkitsemista helpotti myös se, että Kariston kokoelmassa on Juhani Niemen kirjoittama johdanto ja luettelo lastujen alkuperäisistä julkaisupaikoista.

Esimerkiksi lastun "Taiteilija, joka oli maalannut paljaan naisen" teki entistä mielenkiintoisemmaksi Rajalan teoksesta lukemani tieto, että Aho kirjoitti alunperin Päivälehdessä julkaistun lastunsa vastauksena edellisenä syksynä julkaistun pienoisromaaninsa Yksin synnyttämään paheksuntaan ja moralistisiin reaktioihin. Lastussa nuori kuvataitelija on saanut paljon kiitosta fennomaanisesta ja ihanteellisesta maalauksestaan "Verkkoukko" (vrt. Ahon kertomus Rautatie) ja saa valtion apurahan Pariisissa työskentelyä varten. Taitelijan appiehdokas on kuitenkin epäilevällä kannalla:

Kunhan et siellä menettäisi ihanteellisuuttasi, arveli kamarineuvos hänelle, - ottaisi liian paljon vaikutusta noista ranskalaisista realisteista. Sinä et ole koskaan tehnyt etkä luultavasti tule tekemäänkään mitään niin todellista, mutta samalla niin ihanteellista kuin tuo sinun "Verkkoukkosi". Minä olen kuullut niiden, joiden arvosteluun minä panen suuren arvon, lausuvan samaa pelkoa kuin minäkin tuon "Pesurantasi" johdosta. Toivokaamme, että sinä saatat nämä epäilyksemme häpeään. 


Pariisissa taitelija maalaa kuvan uimaan menevästä Ainosta, joka on heittänyt hamehensa haapaselle/ kenkänsä vesikiville. Taitelija pyrkii kuvaamaan Ainon neitseellistä viattomuutta, mutta kun taulu asetetaan näytteille kotimaassa, se herättää suurta paheksuntaa, taitelijan kihlattu purkaa kihlauksen ja entinen anoppiehdokas ripittää nuoren miehen ihmetellen, miksei tämä voinut toimia kuten "häveliäs taiteilija", joka "vetää aina eteen milloin lehvän, milloin vaatteen liepeen". Taitelija vastaa: - Ja jos minä olisin ollut häveliäs, te olisitte olleet sitä hävyttömämmät! Jos minä olisin vetänyt lehviä eteen, te olisitte niiden alle kuitenkin tirkistelleet!


Toinen erityisesti mieleen jäänyt lastu on "Säveltäjän muistikirjasta" (1912), jossa kertoja kuulostelee myrskyä ja on kuulevinaan siinä tuskaa ja valitusta:

Korisi jossain kuin kuoleva. Ullakollako? Lattianko alla? Niin kuin kuristettaisiin kurkkua, päästettäisiin hetkeksi henki kulkemaan, kuristettaisiin taas. On, niinkuin joku estäisi tulemasta sisään jotakuta, joka pyrkii sisään. Se, joka pyrkii, tuntuu loikertelevan torvien läpi, monta kertaa uunin ympäri, pitenevän, venyvän, nyt se nuuskii uunin alapeltiä, rämähyttää sitä, säikähtää, nielaiseikse takaisin ja alkaa uudelleen. 


Tästä psykologisesta lastusta tulivat mieleeni Edgar Allan Poen kauhunovellit. Kertoja kokee, "niinkuin se ei olisi enää toisen tuskaa, vaan omaani". Lopulta hän hirmustuu ja repii talostaan ja sen ympäriltä kaiken - viiritangon, syreenipensaan - mikä pitää tuulella meteliä. Sillä

Minä tahdon ottaa todellisuuden taiteena, minä en tahdo kuulla siinä mitään, mikä ei soinnu, minä poistan siitä kaiken, mikä siinä vihloo ja särkee, uhallakin - väkivallallakin. Ei minään suru saa tulla minua niin lähelle, että se pakottautuisi omakseni. 


Taiteilijan työstä kertoo myös kokoelman, ja koko Ahon tuotannon viimeneinen lastu, "Tulivuori sammuessaan" (1920). Kertoja on vanha tulivuori, jota on ihailtu ja kunnioitettu, mutta joka on hiipuessaan jo unohdettu. Tulivuori on kuitenkin omanarvontuntoinen; vaikka sen luomisvoima ja uho onkin jo ehtynyt, se uskoo omaan vaikutusvaltaansa ja perintöönsä vielä tulevaisuudessakin:

Henkäisenkö kerran vielä hiillokseeni? - En. - Sillä vaikka minä nyt kuolen, en kuitenkaan kuole. Kaikki, mikä ympärilläni elää, elää minusta tästä lähtien niin kuin tähänkin asti. Missä minusta muinoin laavavirrat kuohuivat ja kiehuivat, siinä pulppuavat samoissa uomissa pian viileät vuoripurot ja karkeloivat kosket, ja minä kastelen heidän vainioittensa viljaa ja pyöritän heidän myllyjänsä ja riennätän rattaita. Minä sammuneenakin säihkyn heidän majakoissaan, hehkun tulena heidän kaduillaan ja pimeimmillä pihoillaan ja tuikaan heidän matalimmankin majansa katon alla, minä lämmitän heidän liesiään, ja mikä heissä on voimaa ja mikäli voima on valtaa, se on heissä minulta ja minun. 


(Juhani Ahon seuran sivuilla on vertailtu Wsoyn, Kariston ja SKS:n viime vuonna julkaistuja lastukokoelmia.)