Kesän paras lukuhetki

Elina haastoi Luettua elämää -blogissaan kuvaamaan kesän parhaan lukuhetken. Aavistelin jo etukäteen, että tehtävä olisi vaikea - jo senkin takia, että juuri sinä parhaana hetkenä, kun lukee jotain ihanaa kirjaa lämpimänä kesäiltana pihatuolissa ja siili vilistää nurmikon poikki, ei välttämättä ole kameraa käsillä. Olen kuitenkin siinä mielessä onnekas, että päättyvän kesän hyvissä lukuhetkissä riitti valinnanvaraa. Pariviikkoisen kesälomareissun (jolla en juurikaan ehtinyt lukea) jälkeen vietimme pari kolme helteistä kesälomaviikkoa kotona, tehden pieniä retkiä ja kyläilyjä, mutta enimmäkseen vain nauttien kiireettömyydestä ja siitä, että ei ollut pakko lähteä minnekään. Vedin lepolassen varjoon, kasasin tuolin viereen kasan hyviä kirjoja ja luin ja luin ja luin. Se oli kuin paluuta lapsuuden loputtomilta tuntuviin lukukesiin.

Kesän parasta lukuhetkeä saa nyt tässä haasteessa edustaa yllä oleva kuva. Olimme perheen kanssa viimeisenä kesälomapäivänä Arniwalkean satupiha -puistossa, jossa riittää lapsille loputtomasti tutkittavaa, katsottavaa ja leikittävää erilaisissa leikkimökeissä, kaniineissa ja satumetsässä. Tässä kuvassa istumme miehen kanssa puiston pihakeinussa. Mies tapailee nuotteja kitaralla ja minä luen Tanja Pohjolan esikoisteosta Lintu pieni. Lukuhetkessä yhdistyi yhdessäolo ja oma aika: perhe oli lähellä mutta omissa puuhissaan, ja sain hetkeksi uppoutua kirjaan, sen kauniiseen kieleen ja kiehtovaan, surumieliseen tunnelmaan.

Kesän parhaan lukuhetki -kuvan tittelistä kilpaili viime metreillä myös ylläoleva kuva, jossa istun heinäkuisena aamuna kuistilla juomasssa kahvia ja lukemassa Jhumpa Lahirin Tulvaniittyä. Romaanin alku tuntui hitaalta, mutta tuossa vaiheessa se oli jo alkanut vetämään ja tuntui kerrassaan upealta romaanilta. Kirjan kaunis kansi ja Mymmelin äiti -muki olivat vielä oikein osuvasti sävy sävyyn.

Kiitos Elinalle mainiosta haasteesta ja ihania lukuhetkiä loppukesääsi ja syksyysi, Sinisen linnan kirjaston lukija!

Kummallisen kirjoittajat – opas fiktiivisen maailman luomiseen

Upea kansi on Maija Pietiläisen käsialaa.

Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi ja Anne Leinonen: Kummallisen kirjoittajat.
Opas fiktiivisen maailman luomiseen.
Suomen scifi- ja fantasiakirjoittajat ry 2014, 243 sivua.

Suomen scifi- ja fantasiakirjoittajat ry.n julkaisema Kummallisen kirjoittajat opastaa viidessätoista artikkelissaan aloittelevaa ja vähän pidemmällekin ehtinyttä kirjoittajaa luomaan uskottavia fiktiivisiä maailmoja, lukijaa koskettavia henkilöhahmoja ja mukaansatempaavia tarinoita. Kirja on eräänlainen sisarteos samalta julkaisijalta muutama vuosi sitten ilmestyneelle kirjoitusoppaalle Kirjoita kosmos. Tuore Kummallisen kirjoittajat painottaa alaotsikkonsa mukaisesti fiktiivisen maailman luomista, ja mukana on muun muassa Liisa Rantalaihon artikkeli tarinan yhteiskunnan ja politiikan hahmottelusta sekä Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen artikkeli, jossa he avaavat Routasisarukset-trilogiansa syntyprosessia.

En itse kirjoita fiktiota, mutta minua kiinnostaa se, miten erilaiset tekstit rakentuvat ja millaisia kerronnan ja kuvauksen keinoja niissä käytetään. Luen paljon kirjoitusoppaita, ja niistä saa usein paljon irti riippumatta siitä, kirjoittaako juuri sitä tekstilajia tai genreä, jota ajatellen opas on ensisijaisesti kirjoitettu. Tulevaisuudessa työskentelen mahdollisesti äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana esimerkiksi yläkoulussa tai lukiossa, ja tällainen opas on sekä tuki ja ideapankki kirjoittamisen ohjaamiseen että teos, jota voisin suositella oppilaille ja opiskelijoille itsekseenkin luettavaksi.

Suosittelen Kummallisen kirjoittajia kaikille proosan kirjoittajille. Vaikka artikkeleissa on spefinäkökulma ja kirjallisuusesimerkeissä viitataan spekulativisiin teoksiin – niin fantsian ja kauhun kaikille tuttuihin klassikoihin Tolkienista Shelleyn Frankensteiniin kuin aivan uusiin kirjoihin – niin perusasiat pätevät fiktiivisiin teksteihin yleensäkin.

Esimerkiksi Tiina Raevaaran (joka kirjoittaa omien sanojensa mukaan "kirjoittaa realistisia tarinoita, joissa tarinan omaan realismiin kuuluvat vaikkapa hirviöt" ja jolta olen lukenut vaikuttavan pienoisromaanin Laukaisu) kirjoitus idean tärkeydestä, Saata Henrikssonin ja Anne Leinosen kirjoitus tarinan rakenteesta ja Tuomas Salorannan artikkeli tarinan punomisesta aina suunnittelusta raakatekstin hiomiseen antavat hyviä eväitä omien novellien tai romaanisikirjoituksen työstämiseen genrestä riippumatta.

Yhtä lailla hyödyllistä luettavaa kaikille kirjoittajille, ja itselleni yksi tämän kokoelman kiinnostavimmista, on Tommi Vännin artikkeli "Lukijan Hämäämisestä". Vänni avaa J. K. Rowlingin Harry Potter -romaanien enemmän tai vähemmän onnistuneita "sumutuksia" ja tarkoituksellisia, tarinankuljetusta palvelevia epäloogisuuksia. Samalla Vänni antaa ohjeita omaa tekstiään työstävälle kirjoittajalle vastaavanlaisiin, toisinaan tuiki tarpeellisiin hämäysstrategioihin. Markku Soikkeli kirjoittaa omassa artikkelissaan tavallaan lukijan hämäämisen vastakohdasta, selittelystä, jolla tarinan maailma ja muut tekijät tehdään lukijalle näkyviksi ja ymmärrettäviksi.

Jussi Katajalan artikkeli historiallisesta spefistä ja J. S. Meresmaan artikkeli romanttisesta fantasiasta soveltuvat hyvin niillekin, jotka kirjottavat historiallista tai romanttista fitiota ilman spekulatiivisia elementtejä. Meresmaa antaa vinkkejä muun muassa tarinan romanttisen jännitteen luomiseen ja rakastavaisten dialogin kirjoittamiseen, Katajala puolestaan historiallisen taustatutkimuksen tekemiseen ja ajankuvan rakentamiseen. Näiden yleisempien vinkkien lisäksi annetaan myös "spefimpiä" ohjeita: miten luodaan vaihtoehtoista historiaa, millasia sudenkuoppia aikamatkustamiseen perustuvaan juoneen voi liittyä tai millaisia mahdollisuuksia ja haasteita paranormaali maailma antaa ihmissuhteiden kehittelylle.

Opin Kummallisen kirjoittajia lukiessani paljon, ja lisäksi viihdyin sujuvien tekstien ja kiinnostavien aiheiden äärellä (etenkin lukiessani viime yönä Heikki Nevalan artikkelia kauhutunnelman rakentamisesta samalla, kun ulkona jyrähteli ja salamoi oikein klassisen goottilaiseen tyyliin). Ihan kaikesta en tietenkään ollut kaikkien kirjoittajien kanssa aivan samaa mieltä, sisäinen teoreetikkoni rypisti otsaansa esimerkiksi joillekin genremääritelmille tai -luokitteluille. Nämä olivat kuitenkin pieniä ja merkityksettömiä yksityiskohtia, ja pääosin olen vaikuttunut kirjoittajien asiantentmuksesta ja siitä, miten he ovat saaneet sanomansa jäsenneltyä ymmärrätettävästi ja sen verran yleistajuisesti, että kaltaiseni spefigenreä suhteellisen vähän tunteva jästikin pysyy kärryillä, samoin sellaiset lukijat, jotka ovat innokkaita kirjoittajia mutta eivät ole tottuneet miettimään tekstin tai yhteiskunnan rakenteita.

Uskon, että Kummallisen kirjoittajien toimitustyöhön on todella panostettu, sillä usean kirjoittajan eri näkökulmia valottavat tekstit muodostavat tasapainoisen kokonaisuuden. Pidempien artikkelien langanpäät solmitaan hyvin yhteen "pähkinänkuoressa"-tyylisellä koonnilla. Useampikin kirjoittaja puhuu esimerkiksi ideoinnista tai henkilöhahmoista, mutta aina omasta käkökulmastaan niin, että häiritsevää toistoa ei tule, vain hyödyllistä kertausta ja uusia tarkastelukulmia. Suurin osa kokoelman teksteistä käsittelee tekstin työstämistä, siis kirjottamista, ja nämä artikkelit avaavat kokoelman rohkaisten ja innostaen kirjoittavaa lukijaa tekstin ääreen. Ulkokirjallisiin aiheisiin, kuten (spefi)kirjoittajan julkaisukanaviin ja kirjailijan toimeentulomahdollisuuksiin tai valmiin kirjan ulkoasuun tai markkinointiin keskittyvät artikkelit, kuten Boris Hurtan ja Irma Hirsjärven kirjoitus kaikesta teoksen liepeillä vaikuttavasta, mikä osaltaan ohjaa lukijoiden kirjavalintoja sekä Katri Alatalon pohdinnat perinteisen fantasian tulevaiuudesta nykyisillä kirjamarkkinoilla, on sijoitettu teoksen loppupuolelle – kuin vastatakseen käsikirjoituspinkkaa pyörittelevän kirjoittajan kysymykseen, että miten tästä eteenpäin.

Ilahduin siitä, miten kautta koko kirjan puhutaan monipuolisen lukemisen tärkeydestä kirjoittajalle. Aivan erityisesti siitä puhuvat Shimo Suntila kirjoituksessaan lukemisen, palautteen saannin ja palautteen annon kolmiyhteydestä, sekä Irma Hirsjärvi kokoelman päätösartikkelissa "Lue muutakin! Lyhyt johdatus siihen muuhun kirjallisuuteen". Lainaan lopuksi Hirsjärveä:

Kirjallisuus viittaa vahvasti kaikenlaisiin aikaisempiin teksteihin, ja merkittävä osa lukijan nautinnosta tulee näiden viittausten ja tehokeinojen tietoisesta tai alitajuisesta tunnistamisesta. Siksi laaja lukeneisuus on kirjoittajalle tarpeen.


Kirjasta on blogannyt myös Reta.

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati
Grand  final i skojarbranchen, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen.
Tammi 2014, 474 sivua.
Keltainen kirjasto 451.

Kiitos, kaikesta huolimatta kiitos. Hän tunnustaa, että minä olen työstänyt hänen tekstejään ja vaikuttanut niihin. Lillemor lukee uudestaan omaa työpanostaan koskevat rivit, mutta toisella lukukerralla tuntuu, että sitä lähinnä vähätellään. Hänestä näyttää, että hänet esitellään pätevänä kustannustoimittajana. Mutta itse asiassa tilanne on pahempi, paljon pahempi. He ovat olleet kuin kaksi ruukkukasvia, jotka on istutettu yhdessä aivan liian pieneen astiaan. Niiden juuret ovat kiertyneet toistensa ympärille ja takkuuntuneet yhteen. Ne ovat yrittäneet imeä toisiaan, kun on tullut liian ahdasta ja ravinteetonta. Mutta kuka siipeilee eniten? Kumpi on toiselle pääravinnon lähde?

Kumpi on se oikea kirjailija ja kirjan tekijä, se joka kirjoittaa, luo maailmat, tarinan ja henkilöt, vaiko se, joka antaa teokselle sen pinnan, muokkaa ja korjailee, sekä ennen kaikkea antaa kauniit kasvonsa kansiliepeeseen? Tästä nukkavieru ja hienostumaton, mutta kirjoittajana lahjakas Babba Andersson sekä kirjojen kanteen nimensä ja lehtien kirjailijahaastatteluihin kasvonsa ja mielipiteensä saanut Lillemor Troj vääntävät Kerstin Ekmanin uusimmassa romaanissa Huijareiden paraati.

Kaksikon yhteistyö on toiminut enemmän tai vähemmän sujuvasti jo vuosikymmenet: Babba kirjoittaa teokset ja Lillemor julkaisee ne ominaan. Kunnes eräänä päivänä Lilllemor huomaa Babban nousseen kapinaan. Tämä on kirjoittanut kirjan naisten yhdessä toteuttamasta huijauksesta, omasta näkökulmastaan, ja aikoo julkaista sen omalla nimellään. Lillemor saa Babbanin käsikirjoituksen mutkan kautta käsiinsä, lukee sen ja peilaa lukemaansa omia tunteitaan ja tavoitteitaan. Kumpikin naisista katsoo kokeneensa vääryyttä, niin julkisuudessa kilpenä toiminut elegantti kirjailijakasvo kuin hänen sisällään - ei kun vierellään - ääntään korottava taiteilijasielu. Ekman kuljettaa tarinaa halki vuosikymmenten, kummankin naisen hapuillessa paikkaansa.

Kerstin Ekmanin Huijareiden paraati oli minulle lukukokemuksena vähän kuin äskettäin lukemani Siri Hustvedtin Säihkyvä maailma: puitteet (Hustvedtilla taidemaailma ja Ekmanilla kirjalliset piirit – ovat ihanteelliset, mutta tyylilaji (parodia) ei ole se minuun parhaiten vetoava. Molemmissa romaaneissa on myös aimo annos politiikkaa ja naisasiaa, ne kutkuttavat älyä ja toki, etäännytyksestä huolimatta, tunnettakin. Näistä kahdesta Huijareiden paraati on kuitenkin jotenkin juurevampi ja maanläheisempi -tai kenties vain tutumpi sijoittuessaan kotoisaan Ruotsiin New Yorkin sijasta. Joka tapauksessa oma vaakani kallistuu tässä vertailussa Ekmanin hyväksi, ennen muuta tariunan mutta myös paremmin avautuvan huumorin ansiosta. Paljon ruotsalaisen kirjamaailman nimiä ja ilmiöitä jäi kuitenkin tunnistamatta ja ymmärtämättä ihan ajallisen etäisyydenkin vuoksi.

Huijareiden paraatin päähenkilöihin ei juuri voi kiintyä tai samastua, sen verran häikäilemättömiä ja itsekkäitä naisia he ovat. Ja kuitenkin heitä voi myös sääliä ja ymmärtää vähän, Kerstin Ekman puhaltaa hahmoihin eloa kuin itsekin tietäisi jotakin siitä, mitä on olla nainen ja kirjailija 1900-luvun Ruotsissa.


Muissa blogeissa sanottua: Cafe Voltaire, Anna minun lukea enemmän, Cafe pour les idiots, Ullan luetut kirjat, Mari A.:n kirjablogi

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Wsoy 2014, 334 sivua.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys kertoo neljän ihmisen tarinan yli sadan vuoden aikajänteellä, vuodesta 1895 vuoteen 1996, johon prologi ja epilogi sijoittuvat kuin kehystäen laajaa tarinaa. Maria on kätilöntyön uranuurtaja Kuusamossa, hänen tyttärensä Lahja avioliittonsa yksinäisyydessä katkeroituva valokuvaaja, tämän mies Onni sodan ja jonkin salatumman tuskan haavoittama, mutta lempeä mies, ja edellisten miniä Kaarina koettaa ymmärtää. Kaikki saavat paljon, toisten mielestä ehkä liikaakin, mutta jäävät silti jotakin vaille.

Romaanin alussa kuvataan Marian kätilöntyötä alkeellisissa oloissa sellaisella raadollisuudella ja tarkkuudella, että kätilöntyön ja synnytysten kulttuurihistoriaa 1700-luvulla kuvaava Kirsi Vainio-Korhosen Ujostelemattomat jää melkein toiseksi. Maria lunastaa paikkansa yhteisössä rankimman kautta, hän pitää käsissään niin uutta elämää kuin joskus, aivan liian usein, kuolemaakin.

Kohtaus, jossa Maria ostaa pyörän (kauppias on omavaltaisesti tilannut hänelle naisten pyörän) ja lähtee ajamaan pitkin tietä musta viitta hulmuten, korostaa Marian itsenäisyyttä ja edistyksellisyyttä, joka puhaltaa kuin raikas ja tervehduttävä tuuli läpi vanhakantaisten kylien ja ummehtuneiden talojen. Polkupyörään kiteytyy paljon myös toisessa viime kevään esikoisteoksessa ja historiallisessa romaanissa, Anni Kytömäen Kultarinnassa, jossa heinistä yllättäen löytyvä vanha pyörä pelastaa Mallan pakomatkan. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan kuuluvassa Rautayöt-romaanissa Anna Tuomi vaipuu masennukseen, kun hänen polkupyöränsä varastetaan – ilman sitä hänen ei ole mahdollista käydä töissä, ja sotakesän 1940 niukka leipä uhkaa kaventua entisestään. Myös Marialle pyörä on välttämätön, jotta hän pääsee syrjäisiinkin torppiin synnyttäjien avuksi.

Yksi romaanin aiheista – homoseksuaalisuus toisen maailmansodan aikana ja jälleenrakennusvuosina – on ollut esillä useissa viime vuosina julkaistuissa kotimaisissa romaaneissa, kuten Sami Hilvon Viinakortissa (Tammi 2010), Heidi Köngäksen Dora, Dorassa (Otava 2012) ja Leena Parkkisen romaanissa Galtbystä länteen (Teos 2013). Myös Paula Havasteen Kaksi rakkautta (Gummerus  2010) sivuaa aihetta, joskin vähän eri näkökulmasta ja eri tyylilajissa. Jotkut aiheet tuntuvat jotenkin "leijuvan ilmassa", ja useampikin kirjailija tarttuu niihin, kukin omista lähtökohdistaan ja omalla tavallaan. Monet lähihistoriaan liittyvät aiheet nousevat tällä lailla esiin, kun niistä on lupa kirjoittaa.

Muutenkin sotavuosiin palaaminen ja uudet tulkinnat noista ajoista näkyvät vahvasti nykykirjallisuudessa. Neljäntienristeyksen aikajana ulottuu aina vuoteen 1996, mutta varhaisimpien ajanjaksojen kuvaukset piirtyivät mieleeni vahvimmin: Maria rakentamassa elämäänsä ja taloaan, Lahja haaveilemassa valokuvauksesta, liekkien loimu saksalaisia sotilaita pakenevien pohjoisen evakkojen taustalla.

Neljäntienristeys on taitavasti punottu, läpi vuosikymmenten vahvasti kulkeva tarina. Parasta kirjassa ei kuitenkaan ole rakenne tai kieli, vaikka niissä on paljon aihetta kiitokseen. Kauneinta on romaanin sivuilta välittyvä inhimillinen lämpö, ymmärrys omaa tietään joskus kompastellenkin kulkevaa ihmistä kohtaan.

Neljäntienristeys on luettu niin monessa blogissa, että linkitän tällä kertaa vain Luettua elämää -blogin hienoon arvioon, josta löytyy koko joukko linkkejä muihin blogiarvioihin.

Tanja Pohjola: Lintu pieni

Tanja Pohjola: Lintu pieni
Atena 2014, 285 sivua.

Oliko kokin asia, jota hän ei itse tajunnut, mutta jonka Taimi ymmärtäisi? Ehkä oli jokin viipurilainen tapa, jonka hän oli unohtanut mutta joka oli pinttynyt häneen. Kainaloihin kihosi hiki, kun hän solmi tyynyliian päätynauhat. Vaikka hän oli huolellinen, niin ehkä oli jokin pieni yksityiskohta. Tapa, miten hän oli asettanut kenkänsä eteisessä tai miten hän oli järjestänyt posliinikupit keittiön avohyllyyn. Hän muisteli kuumeisesti. Entäpä eteisen lipaston pitsiliinan kuviointi, olisiko se Taimille tuttu? Dorotea oli saanut liinan Pertteli-tädiltään, joka oli lähtöjään Inkeristä. Hän nousi seisomaan ja meni eteiseen. Toden totta: nyhdännäiskirjottu liina, jonka kuvioinnin aiheena oli Karjalan käki. Hän siirsi puhelinta, jotta sai otettia pitsimäisen liinan lipaston päältä. Hän taitteli liinan niin pieneksi kuin pystyi ja vei sen vaatekaappinsa päälle.

Tanja Pohjola on kirjoittanut vangitsevan esikoisromaanin. Pieni lintu on vangitseva monellakin tavalla: se vangitsee lukijan seuraamaan kahden tytön, kaksitoistavuotiaan Doran ja kolmivuotiaan Marin hitaasti kuluvia päiviä kesällä 1944, kun heidät on teljetty kahdestaan yläkerran vierashuoneeseen kovia kokeneessa huvilassa Viipurinlahdella. Isä on kuollut ja äiti on omituinen - kenties siksi, että hänen oma äitinsä on ehkä ollut huuhkaja, Dora ajattelee lapsena, mutta etsii aikuisea syytä itsestään.

Aikuisena, vuonna 1953 Dora on Dorotea ja vanki toisella tavalla: hän on avioitunut nopeasti ja harkitsemattomasti nuoren muusikon, Otto Rasin kanssa, mutta torjuu kaikki tämän fyysiset ja henkiset lähestymisyritykset. Avioliitto tuntui ajatuksena rauhan satamalta ja turvapaikalta kovien kokemusten jälkeen, köyhyyden ja epävarmuuden keskellä, mutta menneisyys estää antautumasta elämään nykyhetkeä. Henkisen vankilan seinät tuntuvat tulevan lähemmäs, kun Oton edesmenneen äidin vanha ystävätär Taimi pyytää majapaikkaa tuberkuloottisen tyttärentyttärensä Lahjan kanssa.Taimi on Viipurin evakkoja, ja Dorotea pelkää taustansa tulevan julki. Tämä´pelko sulkee Dorotean silmät muiden kipuiluilta.

Kerronta etenee vuoroin kummassakin ajassa, ja sekä Dora-lapsen että aikuisen Dorotean kohtalon hetkiä seuratessani minun oli pakko kääntää sivua nopeasti, saada tietää miten käy. Romaanissa on tosiaan ahdinkoon joutuneita lapsia useampiakin, mikä osaltaan selittää sen vahvan koskettavuuden ja koukuttavuuden, mutta Pohjola on myös taitava luomaan jännitteitä ja kauhunsekaista tunnelmaa.

Ajankuva rakentamisessa Pohjola onnistuu myös hyvin, makujen, tuoksujen, vaatteiden ja sisustuksen kautta se tulee eläväksi. Ihmettelin tosin sitä, miten pula-ajan ja sokerin säännöstelyn Suomessa istutaan lähentelevän kollegan kanssa muina miehinä kahvilassa nauttimassa leivoksia, tai että mielenkuohu saa nälkääkin nähneen naisen unohtamaan kaksi vastaostettua ranskanleipää kerrostalon alaovelle.

Pienen linnun kerronta on kaunista ja kuvailevaa. Kuvailua tuntuu paikoin olevan jopa liikaa, mutta se rakentaa tunnelmaa (ja jo mainittua ajankuvaakin) ja on sinällään paikallaan. Lauseet sitovat lukijan romaanin paikoin ahdistavaan maailmaan kuin seitti:

Huoneen pimeys on jähmeää siirappia, se maistuu palaneelle ruisleivälle ja voikukan juurille, piiskaa Doran vatsaa, sivelee häntä pienellä mustalla hännällään, kutittelee jalkapohjia ja saa kiskaisemaan varpaat lakanan alle piiloon.

Pieni lintu on jo kolmas tänä kesänä lukemani kirja (tosin ainoa romaani), jossa kerrotaan karjalaisista evakoista tai ihmisistä, jotka palaavat Karjalan kannakselle korjaamaan sodan tuhoja ja aloittamaan alusta - vain joutuakseen pian lähtemään uudestaan. Eeva Kilven omaelämäkerrallinen Välirauha, ikävöinnin aika kuvaa evakkoutta ja kaipuuta rajan taakse jääneeseen kotiin, Benedict Zilliacuksen muistelma Kertomus kadonneesta saaresta taas kuvaa hyvinkin samanlaista miljöötä ja tunnelmia kuin Pohjolan esikoisromaani: Laatokan rannalla sijaitsevaa kaunista huvilaa, jossa asukkaiden nopea evakuoiminen ja puna-armeijan miehitysaika ovat tehneet tuhojaan. Pienessä linnussa demonit ovat kuitenkin ennen kaikkea sisäisiä, siinä kuvattu huvila mätänee sittenkin enemmän asukkaiden sisimmässä kuin rakenteissa.

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma
The Balzing World, suom. Kristiina Rikman.
Otava 2014, 426 sivua.

Hän piti ajatuksesta tehdä pikku kupru, mutta minun ideani olivat vanhanaikaisia, ne olivat hänestä vähän kesyjä. Mehän elämme postfeminististä sukupuolivapauden ja transseksuaalisuuden aikaa. Ketä kiinnostaa kumpi kukakin on? Nykyään on paljon naistaiteilijoita. Missä muka taistellaan?

Ei, minä sanoin hänelle, kyse on enemmästä kuin sukupuolesta. Tämä on koe, minä teen kokonaisen tarinan. Kaksi on jo tehty, yksi jäljellä. Ja sitten minä vetäydyn leikistä. Me löydämme projektin, minä sanoin. Eikö hänen näyttelynsä Glamourin arkisuus ollutkin keskittynyt enimmäkseen naisten kasvoihin ja vartaloihin? Tottahan hän tiesi, että naisilla on miehille tuntemattomia paineita. Minä olin kärsinyt kauneuskulttuurin julmuuksista. Minä tiesin mistä puhuin.

Ihastuin Siri Hustvedtin ensimmäiseen suomennettuun romaaniin Kaikki mitä rakastin (pidin enemmän hidastempoisesta, taiteilijoiden ja tutkijoiden työtä ja ihmissuhteita kartoittavasta alkuosasta kuin traagisia käänteitä ja rankkoja teemoja esittelevästä loppupuoliskosta; jotkut ovat kokeneet juuri toisin päin). Amerikkalaisesta elegiasta pidin tavallaan vieläkin enemmän, vaikka siitä puuttui se ihana piehtaroiminen taideteosten katselemisessa ja tulkitsemisessa, joka teki KMR-romaanista niin kiehtovan. Amerikkalaisessa elegiassa oli kuitenkin haikeaa nostalgiaa, sukupolvien ketjua ja tragedian jälkeen nousevaa toivoa. Lumous oli melko keskinkertainen lukukokemus, mutta jotain mystistä viehätysvoimaa siinäkin oli. Kesä ilman miehiä oli kovasti odotettu, mutta vähän pettymys, etäiseksi jäävä lukukokemus, vaikka paljon kiinnostavaa siinäkin oli. Omaelämäkerrallisuudesta ammentava tietokirja Vapiseva nainen odottaa vielä hyllyssä vuoroaan.

Entä tämä Hustvedtin uusin romaani, jonka pitkän linjan kääntäjä, taitava Kristiina Rikman on suomentanut heti tuoreeltaan käsikirjoituksesta? Säihkyvä maailma kuulosti lähtökohtaisesti juuri sellaiselta kirjalta, jossa on lähes kaikki mitä rakastan, nimittäin taidemaailmaa (Hustvedt kuvaa taitavasti niin taiteilijoita ja intellektuelleja kuin todellisia ja kuviteltuja taideteoksiakin), vallitsevien rakenteiden kyseenalaistamista, ihmissuhteita ja eräänlainen arvoitusjuoni, jossa ei jäljitetä kadonnutta arvomaalausta vaan taiteilijan "todellista minää" tai identiteettiä. 

Alkuasetelma – edesmennyt taiteilija Harriet Burden, joka on elinaikanaan pitänyt näyttelyitä kolmen eri "miestaiteilijan" identiteetillä – toi mieleen kaksikin Carol Shieldsin romaania, Ellein (josta pidin paljon) ja Kaiken keskellä Mary Swanin (joka oli minulle Shields-asteikolla pettymys, mutta jossa oli paljon kiinnostavaa). Ellei-romaanissa keski-ikäinen naiskirjailija punnitsee (mies)kriitikoilta saamaansa vähättelevää vastaanottoa. Kaiken keskellä Mary Swan taas kuvaa edesmenneen maatilanemännän jälkeenjääneistä kirjoituksista nousevaa myrskyä ja tätä kirjallista perintöä ja myyttistä "kirjailijahahmoa" eri intresseillä lähestyvää tutkijajoukkoa, joka kokoontuu seminaariin aihetta ruotimaan. Viimeksi mainitussa on tyylinkin tasolla jonkin verran yhteistä
Hustvedtin Säihkyvän maailman  kanssa: se on ironinen, parodinen ja esittää henkilöhahmonsa varsin raadollisessa valossa.

Tuo tyylilaji ehkä eniten vaikutti siihen, että lukumatkani Säihkyvässä maailmassa sujui vähän takellellen eikä kirja noussut Hustvedt-suosikkieni joukkoon. En häiriintynyt tekstilajien vaihdoksista enkä alaviitteistä, en teoreettisuudesta enkä vahvasta poliittisuudesta (vaikka kyllä ne, kuten runsas henkilögalleria, myös uuvuttivat), mutta olen romaaninlukijana siinämäärin huumorintajuton ja vakavahenkisyyden ystävä, että en juuri lämpene parodialle ja karnevalisoinnille. Olisin halunnut eläytyä ja samastua enemmän, mutta ei tämä huono lukukokemus ollut. Säihkyvä maailma ei oikeastaan heilauttanut lukijasuhdettani Siri Hustvedtiin mihinkään suuntaan: hän on yhä kirjailija, jonka uutudet panen aina merkille, mutta jonka romaanit eivät yleensä ole minulle täysosumia.


Muissa blogeissa sanottua: Reader, why did I marry him?, Maailmankirjat, Lumiomena, Ilselä, Leena Lumi, Kirjava kammari, Sininen keskitie, Lukuisa, Kirjoituksia,

Kannattaa kuunnella myös Ylen Viikon kirja, jossa Säihkyvän maailman suomentaja Kristiina Rikman ja toimittaja Nadja Nowak keskustelevat kirjasta.

Artikainen, Haapamatti, Heikkilä & Mäki (toim.): Rakkaani, romaanihenkilö

Rakkaani, romaanihenkilö
Toimittaneet Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä ja Merja Mäki.
Useita kirjoittajia.
Avain 2014, 144 sivua.

Henkilö voi olla aivan yhtä hyvin tavallinen poika kuin haltiaprinsessa tai hietakirppu, mutta hänen pitää olla sellainen hahmo, joka ei jätä lukijaa rauhaan. Lukijan täytyy haluta kulkea henkilön kanssa koko kirjan matka ja vielä siitä eteenpäin.

Rakkaani, romaanihenkilö muistuttaa idealtaan ja muodoltaan monia sellaisia teoksia kuin viime vuonna julkaistu Miten minusta tuli lukija, joissa eri henkilöt muistelevat omia lapsuuden, nuoruuden tai aikuisiän suosikkikirjojaan. Tällä kertaa ihailevien huokausten, hämmentyyneen pohdinnan tai ristiriitaisten tunteiden kohteena ei ole niinkään itse teos, vaan sen sivuilla - ja oikeastaan sivujen ulkopuolellakin - elävä henkilöhahmo. Kirjallisia ystäviään kuvaavat "intohimoiset lukijat", joista useimmat toimivat tavalla tai toisella ammatikseen kirjallisella kentällä, esimerkiksi kirjailijoina, äidinkielenopettajina, kirjastotyöntekijöinä tai kriitikoina.

Suurin osa kirjassa esitellyistä romaanihenkilöistä oli minulle ennalta tuntemattomia tai vain nimeltä tuttuja. Tämä oli hauskaa, sillä sain uusia tuttavia, joista osaan kenties tutustun joskus itsekseni lähemmin. Luulen kyllä, että Ivo Andrickin romaanin Neiti nimihenkilöä en ihan heti uskalla lähestyä, sen verran torjuvasti tämä suhtautui kirjailija Raili Mikkasen haastatteluyritykseen. Myös Gillian Flynnin Kiltin tytön Nick Dunne saa jatkaa vaimonsa katoamisen selvittämistä ihan keskenään, vaikka Hanna Johde kirjoittaakin miehestä varsin ymmärtäväisesti. Sen sijaan Minna Rytisalon lämmöllä ja huumorilla esittelemään Merri Vikin Lottaan pitäisi viimeinkin tutustua, kun tuo klassikkosankaritar jäi jostain syystä tyttökirjavuosina muiden rämäpäiden ja jokusen eteerisen runotytönkin jalkoihin.

Entä sitten ne itsellekin tutut ja rakkaat henkiöhahmmot, miten muut ovat heidät kokeneet? Pitkän linjan kirjailija Tuija Lehtinen kirjoittaa yhdestä kaikkien aikojen suosikikirjastani, joka on lainannut nimensä blogillenikin, eli L. M. Montgomeryn Sinisestä linnasta ja ennen kaikkea sen päähenkilöstä Valancy Stirlingistä. Kuten Lehtinen osuvasti toteaa, Sininen linna on "hurmaava satu aikuisille". (Kirjasta on ilmestynyt taas uusi painos, mikä on hienoa, mutta uusi suomennoskin tulisi tarpeeseen.) Lehtinen tunnustaa, että ei ole samastunut Valancyn hahmoon millään monista lukukerroista, mutta viehättyy tästä, sillä kirjailija Montgomeryn "taikasauva osui häneen ja teki hänestä kiehtovan olennon". Montgomeryn kynässä on totisesti taikaa, ja omasta mielestäni Valancyn viehätys perustuu myös siihen, miten hän muuttuu ja kehittyy kaiken kokemansa myötä.

Juhlavuottaan viettävän Tove Janssonin muumihahmoista on kirjassa mukana kaksikin tekstiä: kirjailija Sari Peltoniemi kirjoittaa Miskasta ja Tommi Koivisto Muumipeikosta. Peltoniemi samastui jo lapsena Vaarallisen juhannuksen omalaatuiseen ja surumieliseen Miskaan, ja samastuminen tuntui huojentavalta: "Samalla olin hyvin kiitollinen siitä, etten ollut yksin. En voinut olla ainoa tämmöinen, koska Jansson oli pannut meidät merkille ja tarkkaillut ominaislaatuamme." Tommi Koivisto puolestaan kirjoittaa muun muassa siitä ärtymyksestä, jota herätti Muumipeikon muuttaminen "kapinallisesta nuorukaisesta pikkulapseksi" japanilaisessa animaatiosarjassa, sekä haikeudesta, joka syntyi viimeistä muumikirjaa, Muumilaakson marraskuuta lukiessa: eikö Muumipeikko palaa kotilaaksoon enää koskaan, eikö häntä saa enää tavata uusien seikkailujen merkeissä?

Tällaisessa usean kirjoittajan henkilökohtaisiin muistoihin perustuvassa teoksessa jokainen teksti on tekijänsä näköinen, ja hyvä niin. Arvostan muutamien kirjoittajien tapaa laittaa itsensä peliin, kirjoittaa peilaten omiin tunteisiin ja elämänhistoriaan. Myös lukemisen hetki, ensimmäinen tutustuminen romaanihenkilöön, on merkittävä ja määrittää sitä, millainen suhde hahmoon muodostuu. Esimerkiksi se, että Merja Mäki luki J. K. Rowllingin Harry Potter -kirjoja tultuaan juuri äidiksi, esikoisen nukkuessa sylissä, määrittää hänen näkökulmaansa Harryyn. Ja niinpä Merja ei ole enää Merja, vaan Angervo, joka hakee vähän mustasukkaisesti paikkaansa Harryn äitihahmona Lilyn ja Petunian, Minerva McGarmivan ja rouva Weasleyn rinnalla...



Omista rakkaista romaanihenkilöistäni kerroin blogissani viime vuonna, ja kyseisen postauksen kommenteista löytyy blogin lukijoiden suosikkihahmoja.

Eila Pennanen: Tornitalo

Eila Pennanen: Tornitalo
Wsoy 1952, 203 sivua.

Ainoa, mitä jäi jäljelle noista sopottavista sanoista, oli tämä: äiti oli jollakin surullisella tavalla väärässä. Ahdistavaa, unisuuden lieventämää tuskaa tuntien hän koetti kuvitella vanhempiaan alakerran vuoteisiin, sillä hänestä tuntui. että kaikki parantuisi jos he olisivat siellä. Hän rupesi kuuntelemaan taloa, kuten hän usein teki. Talo oli muka hiljaa, pieni harmaanvalkoinen talo mäen rinteenssä. Se piileskeli ruusupensaiden takana ja oli pitävinään silmiään kiinni. Ei se kyennyt Kaijaa pettämään; talo tietenkin valvoi ja pöyhisteli yön tuunnoissa.

Eila Pennasen novellikokoelma Tornitalo osui silmiini kirjaston poistokirjojen nurkassa. Oman lähikirjastoni poistohyllystä teen harvoin löytöjä, sillä kirjoja poistetaan vähän ja ne ovat yleensä sellaisilta kirjailijoilta tai genreistä, jotka eivät minua kiinnosta. Isomman kaupungin poistohylly tai oikeammin usean laatikon rivi oli puolestaan varsinainen runsaudensarvi, josta lopulta ostin kolme kirjaa – useampikin olisi houkutellut, mutta sain puhuttua itselleni järkeä ja päätin lainata loput kiinnostavat jossain vaiheessa kirjastosta. Eila Pennasen kirjassa houkutteli runollinen nimi, kaunis selkämys ja uteliaisuus kirjailijaa kohtaan. Eila Pennasen nimi on tuttu, mutta en olisi osannut nimetä häneltä yhtään kirjaa tai muutenkaan sijoittaa häntä kirjallisella kentälle. Ilmeisesti Pennanen oli aikoinaan tunnettu paitsi kaunokirjallisen tuotantonsa, myös yhteiskunnallisen ja kirjallisuuspoliittisen toimintansa ansiosta.

Tornitalo sai minut miettimään sitä, milloin kaunokirjallinen teos on vanhentunut – ja ennen kaikkea, miksi jotkut laadukkaatkin romaanit ja novellit vanhenevat, ja toiset säilyvät ikivihreinä klassikoina. Tekstin kieli vaikuttaa varmasti paljon, mutta ei selitä kaikkea. Käännöskirjallisuuden klassikot kaipaavat, toiset enemmän ja pikemmin, uutta käännöstä tai vanhan käännöksen tarkistusta, mutta alkukielisen tekstin täytyy kestää ajan hammas omin voimin. Sisältö vaikuttaa tietysti myös: mitä ilmeisemmin kirjailija rakentaa tekstinsä jonkin aatteen ehdoilla, sitä nopeammin se vanhenee – siis nimenomaan kaunokirjallisessa mielessä, kulttuurihistoriallinen kiinnostavuus on sitten oma lukunsa. Toki monet ideologisetkin kirjat saattavat säilyttää ilmaisuvoimansa, ja paljon auttaa se, että teoksen edustamat arvot ovat säilyneet tärkeinä.

Kuten näistä pohdinnoista saattaa arvata, Eila Pennasen novellit saivat minut hämmentyneeksi. Aloin jo vähän epäillä omaa kykyäni lukea novelleja, kun heti kokoelman avaavassa niminovellissa lopetus tuntui niin äkkinäiseltä ja suorastaan hassulta. Seuraava novelli, "Tien alussa" on vahvempi ja kiinnostavampi kuvatessaan kahden pienen, eri taustoista tulevan tytön ystävyyttä ja sen säröjä sekä aikuisten asenteita ja puheita, jotka ovat lapselle arvoituksellisia. Tässä novellissa Pennanen kuvaa todella eläytyvästi lapsen kokemusmaailmaa. Silti siinäkin oli jotain sellaista pinnanalaista, menneeseen aikakauteen ja arvomaailmaan viittaavaa, joka ei minulle avautunut.

Novelli "Kuoriaiskesä" aiheutti kylmiä väreitä ja meni minulta jokseenkin ohi - pystyn kyllä kuvittelemaan nuoren avioparin, Arton ja Heeben, sekä Heeben mummun ja Arton kaverin Luukkosen tarinalle jonkinlaisia tulkintoja, mutta jään silti vähän neuvottomaksi: miksi tämä tarina on kerrottu ja miksi tällä tavalla? Kokoelman novellit ovat pääosin realistista kerrontaa, mutta kaikissa on jonkin verran vertauskuvallisuutta tai henkilöiden vilkasta mielikuvituksen tai tunteiden lentoa, unia tai harhoja, joka tuo kertomuksiin ripauksen mystistä tunnelmaa.

En ihastunut Tornitaloon ikihyviksi ja tunsin aikalailla vieraantumista sen kertomusten äärellä. Joillakin novelleista - oikeastaan kaikilla - oli kuitenkin hetkensä, jokin oivallus tai selkäpiihin asti käyvä kuvaus tai tunnelma. Uteliaisuuteni kirjailijaa kohtaan pikemminkin kasvoi kuin tuli tyydytetyksi tämän kokoelman myötä, mutta en koe suurta into lukea ihan heti lisää Pennasta, pikemminkin haluaisin lukea muiden tulkintoja tai tutkimusta hänen tuotannostaan, saada jotakin taustaa näille novelleille.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinson: Elämä elämältä
Life after Life, suom. Kaisa Kattelus.
Schildts&Söderströms 2014, 595 sivua.

Kate Atkinsonin romaani Elämä elämältä leikittelee taidokkaasti sattuman ja vaihtoehtoisten elämänkulkujen ajatuksella. Ursula Todd syntyy vuonna 1910 keskiluokkaisen brittiperheen kolmanneksi lapseksi. Kirja näyttää vaihtoehtoisen kulun Ursulan elämäntarinalle, yksi toisensa perään: ensin Ursulan elämä näyttää katkeavan heti alkuunsa, kun napanuora on kaulan ympärillä eikä lääkäri ehdi ajoissa paikalle. Toinen kohtalokas hetki on viisivuotiaana, kun Ursula hukkuu meren aaltoihin – eikä sittenkään, sillä rannalla lapsia maalaukseensa luonnosteleva harrastelijataiteilija onkii hänet kuiville. Ja niin edelleen, läpi vuosien ja vuosikymmenten. Näiden selkeiden vaihtoehtoisten, peräkkäin esitettyjen tarinalinjojen lisäksi olin huomaavinani useita muitakin vaaranpaikkoja ja läheltä piti -tilanteita Ursulan elämässä, kerrontaratkaisu sai sillä tavoin varpailleen – eikä suotta, sillä tytön syntymään ja varhaisvuosiin palataan kirjan kuluessa uudelleen ja uudelleen. Niin moni pienikin asia voi viedä kuolemaan, ja toisaalta pienikin väistöliike voi saada elämän jatkumaan. Ursulan ja hänen perheenjäsentensä elämät kerrostuvat kuin lumihiutaleet, joissa on lukemattomia variaatioita.

Elämä elämältä käynnistyy hitaasti ja vaihtoehtoisten kerrontapolkujen idea tulee vasta pikku hiljaa motivoiduksi. Ennen kuin vaihtoehtojen kudelman kiehtovuus pääsee täysillä lentoon, on tyydyttävä seuraamaan Toddin perheen verkkaista elämää La Belle Epoque -aikakauden Englannissa – paitsi että ei voi puhua tyytymisestä, sillä niin elävästi, koskettavasti ja usein ironisesti Atkinson kuvaa henkilöitään, heidän tunteitaan ja ajatuksiaan sekä pinnanalaisia konflikteja, jotka versovat osin luokkayhteiskunnan sekä naisten ja miesten erilaisten roolien ja mahdollisuuksien ristipaineista. Atkinson kuvaa osuvasti henkilöiden välisiä suhteita:

"Fox Corner – se olisi hyvä nimi talolle. Kenelläkään muulla ei ole sen nimistä taloa, ja eikös se juuri ole tarkoitus?
"Onko?" Hugh sanoi epäilevästi. "Vähän hupsu nimi ehkä, eikö sinusta? Kuulostaa satukirjalta. Kettukulman talo.
"Ei pieni hupsuttelu ketään vahingoita."
"Mutta voiko talo oikeastaan olla kulma, jos tarkkoja ollaan?" Hugh kysyi. "Eikö talo pikemminkin ole kulmassa?"
Tätä siis on avioliitto, Sylvie ajatteli.

Toddin perheen äiti Sylvie on aluksi huomattavan paljon kiinnostavampi hahmo kuin myöhemmin paikkansa päähenkilönä lunastava Ursula. Sylvie on tarkkanäköinen havainnoitsija, joka tuntee kohtalon viileät hipaisut poskellaan ja tulee vuosien mittaan useaan kertaan ihmetelleeksi tyttärensä outoja déjà vu -tuntemuksia. Sylvie on äitinä, vaimoja ja ystävänä inhimillinen vikoineen ja salattuine ajatuksineen.

Paikoin kylmää, kun lukee Toddin perheen ajatuksia ja kokemuksia maailmansotien kaaoksessa ja ehkä ennen kaikkea niiden kynnyksellä. Tieto Itävallan sadanjulistuksesta Serbialle ohitetaan olankohautuksella, vailla aavistustakaan tulevasta. Muutoin pidin Atkinsonin tavasta keriä Ursulan elämää eteenpäin ja taaksepäin, mutta eräs Saksan – ja koko maailman – historiaa heilauttaneisiin tapahtumiin viittaavaa episodi sai minut hieman huokailemaan ärtymyksestä, niin kuluneelta kyseinen ajatusleikki tuntui.

Olin ihastunut Atkinsonin kirjailijanlaatuun, tapaan kirjoittaa rumasta ja pahastakin vivahteikkaasti ja monisyisesti, jo lukiessani kolmea viime vuosina suomennettua Jackson Brodie -dekkaria. Vaikka Elämä elämältä ei olekaan dekkari, sen lukeminen oli minulle tutunomainen yhdistelmä jännitystä ja liikutusta, vastustamattomasti etenevää juonta (ja ikävä kyllä myös paikoin haukotuttavaa paikallaanjunnaamista) ja pysähtymään kutsuvia tunnelmakuvauksia ja oivalluksia. Ihana kirja, joka kenties vielä hellepäiviäkin paremmin olisi sopinut talvi-iltaan takkatulen ääreen, kuten peribrittiläinen romaani ainakin.

Muissa blogeissa sanottua: Lumiomena, Taikakirjaimet (joka luku kirjan alkukielellä), Luetutlukemattomat, La Petite Lectrice, Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja, Ullan luetut kirjat, Kirjavakammari, Lukuisa, Lukuneuvoja, Tuijata

Mila Teräs & Karoliina Pertamo: Olga Orava ja metsän salaisuus

Mila Teräs (teksti) ja Karoliina Pertamo (kuvitus): Olga Orava ja metsän salaisuus
Lasten Keskus 2014.

–Mikä kumma saa metsän soimaan noin kauniisti? Olga Orava ihmetteli.
–Kaikki laulavat metsän salaisuudesta, äitiorava sanoi.
–Mikä on metsän salaisuus? Olga kysyi.
–Se sinun täytyy itse löytää, äiti sanoi.

Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon yhteistyöstä syntyy kaunista jälkeä; molempien kynänjäljessä – Teräksen tekstissä ja Pertamon piirroksissa – on pehmeyttä, salaperäisyyttä ja lämpöä. Muun muassa ihanat Telma-lastenromaanit ovat tämän kaksikon yhteistyön tulosta, joskaan sen mustavalkokuvituksessa Pertamon tyyli ei pääse täysin oikeuksiinsa. Olga Oravan salaisuus sen sijaan on upea kuvakirja, jonka sivuilla metsän värit hehkuvat lämpiminä.

Pieni Olga Orava lähtee kulkemaan ympäri kotimetsäänsä pyrkien selvittämään sen kätkemän salaisuuden. Eri eläimiltä ja olennoilta Olga saa erilaisia vastauksia siihen, mikä tuo salaisuus voisi olla. Mielipiteensä kertovat niin poikasiaan hautova Sini Tiainen sekä aikaa vaaliva Arvo Kääpä sekä moni muu. Kaikilta Olga ei saa suoraa vastausta vaan joutuu pohtimaan ihan itse, mikä tuo vaikkapa muutahaisten elämään merkityksen.

Metsällä on yhtä monta salaisuutta, yhtä monta tärkeintä asiaa kuin sillä on asukkaitakin. Jälleen kerran käy niin, että matka, seikkailu, on tärkeämpi kuin sen päämäärä. Olga Orava ja metsän salaisuus jättää lukijoilleenkin hieman jännittyneen ja uteliaan, mutta onnellisen olon.

Unet ja unelmat, ne ovat metsän salaisuus, Toukka perhonen uskoi lujasti.

Muissa blogeissa sanottua: Värikäs päivä, Kirjakaapin kummitus, Sininen keskitie

Pia Maria Montonen & Niclas Warius: Rakkaudesta vanhaan taloon

Pia Maria Montonen (teksti) ja Niclas Warius (valokuvat): Rakkaudesta vanhaan taloon
Ulkoasu Marko Mäkinen.
Maahenki 2014, 191 sivua.

Sääksmäeltä, eräästä Vanajaveden saaresta löytyy pieni helmi. Visakoivujen ja suuren hiidenkiven taakse piiloutuu yli satavuotias kesähuvila, jota ympäröi pieni puutarha, 1930-luvun tenniskenttä, huvimaja kallion korkeuksissa ja vanha höyrylaivalaituri. Välirauhan aikana huvila sai suojatun venesatamansa luonnolliseen laguunin, poukaman suojaan. Saarniemessä on aina eletty kesää.

Rakkaudesta vanhaan taloon on pökerrytävän ihana kirja. Siinä esitellään sanoin ja kuvin toinen toistaan herttaisempia, komeampia ja sympaattisempia vanhoja taloja pienestä torpasta jykevään kartanoon. Niclas Wariuksen valokuvat ovat kerrassaan upeita ja välittävät kunkin talon persoonallisuuden ja hengen, ja Pia Maria Montonen kirjoittaa kohteista asiantuntemuksella ja innostuksella. Kaikista taloista kerrotaan rakennusajankohta ja kuvaillaan joitakin nykyisten (ja joskus entistenkin) asukkaiden tekemien korjaustöiden ja sisustusratkaisujen peruslinjoja, mutta muuten eri kohteista ja niiden asukkaista kerrotaan vähän erilaisia asioita, varmasti talon omistajien toivomustenkin mukaan mutta myös siksi, että jokaisella talolla on oma tarinansa ja omat erityispiirteensä, joihin kannattaa kiinnittää huomiota.

Esimerkiksi luvussa "Taitelijoiden pieni iso talo" viehättää - itse lumoavan talon ohella, tietysti - tarina siitä, kuinka kaupat hankolaisesta talosta tehtiin, vaikka perheen vastasynnyttäneen äidin piti matkustaa asuntoautolla makuuasennossa sitä katsomaan - kun se oikea osuu kohdalle, on toimittava. Luvussa "Tallin monet kasvot" taas esitellään talo, joka rakennettiin alunperin talliksi, mutta joka on noin 90-vuotisen olemassalonsa aikana ehtinyt olla niin kappelina, kanalana kuin leipomonakin ennen kuin sai uuden elämän siihen ihastuneen perheen talona.

Monet vanhoista taloista ja sisustuksesta kertovat kirjat ovat makuuni liian imeliä ja säröttömiä, mutta Rakkaudesta vanhaan taloon esittelee erilaisia, usein varsin rouheitakin ratkaisuja. Toki kuvat ovat silti eräänlaista fantasiaa, jossa vallitsee tahraton siisteys, remontoimattomat nurkat on yleensä rajattu pois ja valo on täydellinen. Kovinkaan monessa esitellyssä kohteessa ei tainnut asua pieniä lapsia tai ainakaan lastenhuoneista leluineen ei ollut kuvia. Sen sijaan kirjoja kyllä löytyi useastakin kodista paljon, ja huokailin ihastuneena ja kateellisena monen kirjahyllyratkaisun äärellä.

Kirjaan tuo mukavaa henkilökohtaisuuden tuntua se, että siinä esitellään myös kirjan tekijöiden vanhat talot, Niclas Wariuksen ja hänen puolisonsa 1930-luvulla rakennettu pieni puutalo sekä Pia Maria Montosen kesäpaikka, Montosen isoäidin itse piirtämä hirsihuvila saaressa.

1800-luvulla rakennetun länsisuomalaisen torpan uutta kukoistuskautta. Kuva: Niclas Warius,

Vanhat talot eivät ole pelkkää pintaa, eivät edes silloin, kun tuo pinta on kauneinta vanhaa paperitapettia tai ajan patinoimaa lankkulattiaa. Rakkaudesta vanhaan taloon ei ole vanhan talon remontti- tai huoltokirja, mutta siinä puhutaan myös talon ominaispiirteiden ja vuosisataisten rakennusperinteiden kunnioittamisesta ja remontin tekemisestä hitaalla pieteetillä. Kirjan lopussa on Wariuksen kirjoittama "Pieni opas vanhaan taloon", joka antaa yleisiä ohjeita vanhan talon ja puutarhan vaalijalle. Kirjallisuus- ja sivustoluettelo antaa vinkkejä lisätiedon äärelle.

Heli Vaaranen: Sunnuntaina Manhattanilla

Heli Vaaranen: Sunnuntaina Manhattanilla
Teos 2014, 272 sivua.

Voi, miten korret pistelivät oranssien froteeshortsien lävitse kun haaveilin itseni kehittämisestä heinäladon ylisillä! Charlotte Brontën romaaneissa sankarittaret osasivat piirtää, maalata, laulaa ja soittaa. Enää en ollut teini, eikä minun tarvinnut piiloutua heinälatoon lukemaan lainakirjoja. New Yorkissa kaikki näyttivät kehittävän taitojaan. Kukaan ei käskenyt heitä tekemään jotakin hyödyllistä. Osasin jo laulaa ja soittaa, mutten piirtää tai maalata niin hyvin kuin halusin. Nyt olisi niiden vuoro.

Tämä kirja päätyi kirjastokassiini oikeastaan kahdesta syystä: toinen oli Ilselän (osuvan!) piikikäs ja hersyvä bloggaus, toinen Heli Vaarasen kirjan pohjalta antama haastattelu jossakin tv-ohjelmassa keväällä. Heli Vaaranen on Väestöliiton Parisuhdekeskuksen johtaja, perhesosiologi ja psykoterapeutti, jolle toimittajat ilmeisen usein soittavat silloin, kun tekevät juttua jostakin rakkauteen tai perheen perustamiseen liittyvästä aiheesta. Muistelmateoksessaan Sunnuntaina Manhattanilla Vaaranen ei kuitenkaan jaa parisuhdeneuvoja vaan kertoo nuoruudenurastaan näytös- ja valokuvamallina ulkomailla ja vähän kotimaassakin.

Heli Vaarasen (tuolloin vielä Kokkala) lapsuus ja nuoruus maatilan tyttönä heinähangon varressa ja lypsykiulun ääressä muodostaa niin herkullisen kontrastin Manhattanin kulttuuri- ja muotiseurapiireille, gourmet-herkuille ja itselliselle elämälle, että omaelämäkerturi ei malta olla rinnastamatta näitä kahta maailmaa toisiinsa tuon tuostakin. Saatuaan luupiikin kuljettuaan liian korkeakorkoisissa kengissä pitkin kaupunkia Vaarala intoutuu muistelemaan lapsuusvuosiaan, jolloin hän paineli kaiket kesät paljain jaloin ja jatkoi empimättä matkaa "lehmänmiinaan" astuttuaankin, enimmät lannat varpaanväleistä putsattuaan.

Sunnuntaina Manhattanilla oli kohtuullisen viihdyttävää kesäsunnuntailukemista, vaikka se ei sen enempää aiheeltaan (mallimaailma) kuin esitystavaltaan ole sellainen muistelma tai omaelämäkerta, joita yleensä tykkään lukea. Vaarasen kuvauksessa lapsuudenperheestään ja maatilan elämästä ol lämpöä ja huumoria, voin kuvitella hänellä olleen onnellinen, joskin varmasti myös työntäyteinen lapsuus. Suurkaupunkien muotimaailman glamourista ja seuraelämästä on hauskaa ja eksoottista lukea, mutta tuon maailman karvas kääntöpuoli tulee myös kerrottua ja teki ihan pahaa lukea, kuinka Vaaranen laihdutti itsensä aivan luurangoksi. Jotkut kohdat kirjasta luin harppoen, mikä ehkä sopi kirjan aiheesta ja ajankohdasta toiseen harppovaan tyyliin. Lukemisen jälkeen jäin miettimään, miten jänniä polkuja joidenkin ihmisesten elämä kulkee, miten erilaisten maailmojen läpi, miten erilaiset asiat jättävät jälkiä tai ovat jättämättä.

Vesa Haapala ja Juhani Sipilä (toim.): Kiviaholinna. Suomalainen romaani

Vesa Haapala ja Juhani Sipilä (toim.): Kiviaholinna. Suomalainen romaani
Avain 2013, 414 sivua.

Tuurin ja Anhavan ajatuksia mukaillen voi sanoa, että romaani esittää väitteen todellisuudesta tai näkemyksen elämän kulusta ja periaatteista. Anhavan määritelmässä korostuu romaani esityksenä, Tuuri taas painottaa merkitystä. Kun nämän ajatukset yhdistetään, voidaan esittää seuraavaa: Romaani luo väitteensä siten, että lukija voi asettua omine kokemuksineen väitteen maailmaan – vaikka tuo asettuminen, eläytymisen mahdollisuus olisikin vastustusta herättävää eikä lainkaan nautinnollista. Nostaapa romaani esiin elämän kutsuvia tai torjuttuja puolia, on sen voima ennen kaikkea ihmisten toimien, ajatusten ja tapahtumien kulun esittämisessä siten, että niihin voidaan ottaa osaa ja eläytyä – tai ainakin tunnistaa ja ymmärtää oman kokemuspiirin ulottumattomiin jääviä asioita.

Kiviaholinna avaa erilaisia näköaloja ja katselukulmia kotimaiseen romaaniin. Kolme asemansa vakiinnuttanutta klassikkokirjailijaa, Aleksis Kivi, Juhani Aho ja Väinö Linna on nostettu kirjan nimessä etualalle, mutta parissakymmenessä artikkelissa tutkimuskohteena on laaja joukko vanhaa ja uutta kirjallisuutta Kjell Westöstä Antti Hyryyn ja Petri Tammisesta Sofi Oksaseen. Romaaneista etsitään niin inhimillistä primitiiviä (Riikka Rossi Joel Lehtosen Putkinotkosta), proosan ja runon kudosta (Satu Grünthal Volter Kilven Kirkolle-romaanista) kuin hanhikorppikotkia ja ronttosauruksia (Janna Kantola Veikko Huovisen tuotannosta). Artikkelikokoelman toimittajat Vesa Haapala ja Juhani Sipilä kysyvät esipuheessa, onko suomalaisella romaanilla jokin erityispiirre – vastausta en kirjasta löytänyt, sen sijaan löysin teosten ja lähestymistapojen kiinnostavan monipuoisuuden.

Jotkut artikkeleista ovat hyvinkin kiinni ajassa, kuten Saija Isomaan "Nykyajan Hannut ja Kertut" jossa tarkastellaan kaltoin kohdeltujen lapsien kuvauksia vuosituhannen vaihteen romaaneissa, sekä Pasi Saukkosen "Kotoutuuko kirjallisuus?", jossa aiheena on pikku hiljaa Suomessakin moniäänistyvä maahanmuuttajakirjallisuus. Pidän siitä, kun kaunokirjallisuutta peilataan todellisuuteen ja toisinpäin, mutta yhtä lailla nautin sellaisten artikkelien lukemisesta, joissa fokus on kaukana päivänpolttavista kysymyksistä. Niissä ammennetaan sen sijaan historiasta, katsotaan tekstiä läheltä ja kerrotaan jotain uutta rakkaista, joskus vähän pölyttymään unohdetuistakin klassikoistamme, kuten Elise Nykäsen artikkelissa, jossa analysoidaan Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät -romaanin Annin henkilökuvauksen yhteyksiä sillanpääläisyyteen. Vesa Haapala puolestaan tarkastelee Antti Hyryn Aittaa, joka on hänen mukaansa "todellinen aarreaitta paitsi rakentamisesta myös kerronnan rakentumisesta ja maailmankuvasta kiinnostuneelle." Voi että, Aitta pitää lukea pian, samoin kuin Kjell Westön Missä kuljimme kerran, jossa "Romaania hallitseva valon ja pimeyden kuvasto ja sitä täydentävä mustan ja valkoisen kuvasto ilmentävät yhteiskunnallista vastakkainasettelun ilmapiiriä mutta toisaalta myös ihmisen sisäistä jakautuneisuutta, kykyä sekä hyvään että pahaan", kuten Tuomas Juntunen toteaa.

Vaikka Kiviaholinnassa on kirjallisuudentutkimuksen terminologianja lähdeviitteet kohdillaan, se on kauttaaltaan varsin yleistajuinen ja kannustan kotimaisen kirjaliisuuden ystäviä tarttumaan siihen, vaikka kirjallisuuden teoria tuntuisi vieraalta. Kirjan lähtöajatuksena on tarkastella sitä, mitä suomalaiset romaanit kertovat meistä ja yhteiskunnastamme, ja näkökulma koskettaa meitä jokaista.

Kirja on luettu innostuksella myös Ilselässä ja arvioitu muun muassa Kiiltomadossa ja Luutiissa.

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö
Kuvitus Salla Savolainen
(Uudelleen kuvitettu laitos v. 1999 ilmestyneestä samannimisestä teoksesta)
Tammi 2014 (painos), sivua.

Hanna ja Vilttitossu istuivat käsi poskella keittiön pöydän ääressä.
- Mitä ihmettä Heinähatun kanssa pitäisi tehdä? Hanna kysyi.
- Viedään se kasvatuslaitokseen, Vilttitossu ehdotti.
- Mutta hänhän on käyttäytynyt aina niin hyvin verrattuna esimerkiksi sinuun, Hanna jatkoi. Nyt hän on vähän kuin sinä pahimpina päivinäsi.

Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö on kertomus siitä, kuinka (etenkin aikuisen) innostus leikkiin voi viedä kiperään tilanteeseen, jossa ei auta kuin loihtia ilmoille "Littoisten riiviö" joka saattaakin sitten alkaa elää omaa elämäänsä niin että vilkkaat Kattilakosken siskoksetkaan tuskin pysyvät perässä. Kirja on ilmestynyt ensi kerran vuonna 1999 Markus Majaluoman kuvittamana. Salla Savolainen on kuvittanut aiemmin kaksi uutta Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa, Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen sekä Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen. Syksyllä ilmestyy Savolaisen kuvittama laitos kirjasta Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa, ja arvelen, että pikku hiljaa koko sarja julkaistaan uusilla kuvituksilla. Nähtäväksi jää, muodostuuko jompi kumpi kuvitus - Savolaisen tai Majaluoman - tulevien sukupolvien erityiseksi suosikiksi. Molemmat jäävät varmasti klassikoina elämään siinä missä Nopolan siskosten tekstikin. Tänä vuonna sarja täyttää 25 vuotta!

Littoisten riiviö on varsin pitkä, lukuihin jaettu tarina, mutta kohtuullisen kokoinen fontti ja väljä taitto tekevät siitä helposti lähestyttävän pienille, omaa lukemistaivalta vasta hetken kulkeneille koululaisillekin. Ehdottomasti parhaiten Heinähattu ja Vilttitossu -kirjat toimivat kuitenkin ääneen luettuina ja yhdessä naurettuina, jolloin lukutilanteen ja itse tarinan yhteisöllisyys ja sukupolvien välinen hengenheimolaisuus kohtaavat. Meillä jo kaksivuotias viehättyi Savolaisen värikkäistä kuvista, mutta ihan parhaiten kirja kolahti seitsevuotiaaseen, jossa on aimo annos Vilttitossun henkeä.

En ole lukenut kaikkia Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja, mutta aika monessa niissä tuntuu olevan mukana eräänlainen roolinvaihdos kiltin ja rauhallisen Heinähatun ja hänen pippurisemman pikkusiskonsa Vilttitossun välillä. Niin myös Littoisten riiviössä, jossa Vilttitossu härnää hellepäivänä Heinähattua kunnes tämä menettää malttinsa ja huitaisee Vilttitossua märällä tiskirätillä naaamaan. Vilttitossu kaatuu teatraalisesti maahan ja esittää hetken tajutonta (toeten vasta, kun aletaan puhua lääkäristä) ja Heinähattu saa aikuisilta toruja. Heinähattu loukkaantuu epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, onhan Vilttitossun aiempi kiusanteko jäänyt aikuisilta lähes huomaamatta, ja aloittaa mykkäkoulun. Mitä myrtyneempänä ja hiljaisempana Heinähattu on, sitä herttaisemmin Vilttitossu käyttäytyy saaden äitinsä aika lailla puolelleen - täytyy tunnustaa, että Heinähattua tuli välillä vähän surku, Vilttitossun isosiskona ja vähän höpsöjen vanhempien lapsena ei varmasti ole helppo olla!

Turvallinen, joskin hieman eksentrinen pikkukaupunkiyhteisö on iso osa Heinähattu ja Vilttitossu -kirjojen viehätystä. Samaan aikaan kun siskoksen selvittelevät välejään, poliisiparivaljakko Isonapa ja Rillirousku jäljittää salaperäistä "Littoisten riiviötä", jonka Vilttitossu on väittänyt olevan Kattilakosken parvekkkeelta pudotettujen vesi-ilmapallojen takana. Yksi vesi-ilmapalloista on kastellut Rillirouskun, joka puhkuu tarmoa saada syyllinen kiinni. Suloisenhassut Alibullenin neidit puolestaan järjestävät Heinähatulle ruusu-, vesi- ja taikunaterapiaa, jotta tämä avaisi taas sanaisen arkkunsa. Heinähatun ja Vilttitossun vanhemmat Hanna ja Matti ovat myös keskeisiä hahmoja (toisin kuin uudemmissa Heinähattuissa ja Vilttitossuissa, joissa he jäävät valitettavasti enemmän taustalle) ja käyvät tahollaan vähän samantapaista tahtojen taistelua ja väärinymmärrysten ja anteeksiannon vuoropuhelua kuin tyttärensä. Tarinan lopussa salaisuudet tulevat julki ja kaikki palaavat omiin vanhoihin rooleihinsa - rauha ja tyytyväisyys laskeutuu taas sireenipensaiden katveeseen ennen seuraavia seikkailuja.