Jukka Laajarinne: Tiloissa

Kirjan tyylikäs ulkoasu on Timo Mänttärin käsialaa.

Jukka Laajarinne: Tiloissa. Esseitä
Atena 2016, 260 sivua.

Joskus sitä on niin tiloissa jostakin kirjasta, eikä oikein tiedä, mitä kirjoittaisi siitä. Sitä lukee kirjaa aurinkoisessa puistossa tutunvieraassa kaupungissa ja miettii, miten paikka vaikuttaa lukukokemukseen ja miten tästä kirjasta on pakko kertoa muillekin, mutta miten? Jukka Laajarinteen Tiloissa on kokoelma esseitä, joissa on kävelyn rytmi, Alppien huimaus ja sivupolut.

Jukka Laajarinne kirjoittaa sujuvasti ja syvällisesti. Hän tarkastelee tilallisuutta toisinaan varsin filosofisesta kulmasta, mutta aina yleistajuisesti, nivoen pohdiskelut arkeen ja konkretiaan. Laajarinne kirjoittaa muun muassa siitä, miten ihmisen keho vaikuttaa siihen, millaisena koemme ympäristömme, miten identiteettimme rakentuu osin niiden paikkojen kautta, joissa olemme asuneet ja miten arkkitehtuuri ja mainosjulisteet ovat köyhtyneet yksityiskohdiltaan sitä mukaa, kun ihmisten liikkumisnopeus on kasvanut modernien kulkuvälineiden myötä.

Esseissä tutustutaan myös Kruunovuoren hylättyyn huvila-alueeseen,  tavarataloahdistukseen sekä muumitalon arkkitehtuuriin, joka saa muotokielensä kaakeliuunista. Tiloissa herättää miettimään tiloihin liittyviä valtarakenteita, mutta ennen kaikkea aistimaan sekä tuttuja ja vieraita ympäristöjä entistä valppaammin.

Tiloista toisaalla: Suketus kirjoitti kirjasta niin hyvin, että päätin oitis lukea sen.

"Luultavasti juuri silmien avaamiseksi matkailemme. Meidän on toisinaan aiheellista poiketa tutuilta poluiltamme, sillä vieraassa ympäristöissä näemme enemmän, tiedostamme enemmän ja elämme enemmän."

Teatteri Jurkan Maagisen ajattelun aika sai nauramaan kyynelten läpi

Kristiina Halkola Joan Didionina Teatteri Jurkan monologinäytelmässä Maagisen ajattelun aika. Kuva: Marko Mäkinen.

Nojaan kylmään tiiliseinään ja koetan mahduttaa jalkani penkkirivien kapeaan väliin. Ilma on sakeaa jännityksestä ja yleisön hengityksestä. Näyttämöllä istuu nainen vaaleissa vaatteissa ja mustissa aurinkolaseissa. Kun nainen alkaa kertoa surusta, rakkaudesta ja menetyksestä, jokainen meistä pääsee osaksi maagisen ajattelun taikapiiriä: jos Joan ei laita pois Johnin kenkiä, niin mies kenties vielä tulee takaisin, tuleehan?

Maagisen ajattelun aika
Teatteri Jurkka
Ennakkonäytös 6. 4. 2016

Teksti Joan Didinon
Roolissa Kristiina Halkola
Ohjaus ja lavastus Johanna Freundlich
Valosuunnittelu Jukka Kuuranne
Musiikki Rene Ertomaa

Ajatus suruvuosien muistelmiin perustuvasta monologinäytelmästä on raskas, mutta Kristiina Halkolan tulkitsemana teos on lämmin, intiimi ja lohdullinen: elämän ilo ja suru kietoutuvat yhteen.

Joan Didion on itse kirjoittanut näytelmän samannimisen muistelmateoksensa pohjalta. Siinä missä koin muistelmateoksen jossain määrin etäisenä, paikoin paperinmakuisena ja yksityiskohdiltaan ja viittaussuhteiltaan turhakin runsaana, on dramatisointiin tiivistetty olennainen. Paperinmakuisuudesta muistuttavat enää lavastuksessa käytetyt kopiopaperit ja liimalaput, joiden funktio ei minulle avautunut. Kuvastivatko ne kenties sitä, että kirjailija löytää lopultakin lohdun juuri tekstistä, tarrautuu kirjaimiin ja paperiin, kun kaikki muu rakas katoaa tavoittamattomiin?

Muutoin näytelmän lavastus on vaaleaa ja ilmavaa, kodikasta ja lempeää. Aivan tavallisessa olohuoneessa, takkatulen taikapiirissä. voi tapahtua pahin: Joan Didion kertoo siitä, kuinka hänen miehensä kuoli äkillisesti kesken illallisvalmistelujen. Tästä alkoi "maagisen ajattelun aika", jolloin kirjailija ei täysin käsittänyt tuskallista tosiasiaa vaan odotti Johnin palaavan hetkenä minä hyvänsä. Näytelmässä maagiseen ajatteluun johdattavat Halkolan elätyvän kerronnan rinnalla helisevä äänimaailma ja valojen leikki.

Kristiina Halkolan Joan Didion on humoristinen, viisas ja itseironinen nainen. Monologinäytelmässä on huumoria, jota en Didionin alkupeäisen muistelmateoksen riveiltä lukenut. Halkolan Didionin tuntuu sanovan: tämä käsittämättömän painava suru tapahtuu teillekin, mutta te selviätte siitä.

Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten

Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten.
Käytännön opas kulttuuriviidakkoon.
Avain 2016, 168 sivua.

Kustannustoimittaja Katja Jalkanen ja toimittaja Aino-Maria Savolainen ovat kirjoittaneet hersyvän kulttuurioppaan, joka rohkaisee tutustumaan uusiin taidelajeihin, jakamaan kokemuksia vaikkapa lukupiirissä ja ottamaan lapsetkin mukaan sopiviin kulttuuritapahtumiin. Korot kopisten on jo toinen kaksikon yhteistyönä syntynyt teos: Linnasta humisevalle harjulle - 50 parasta kirjaa ilmestyi pari vuotta sitten.

Kirja on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, huumorilla ja ripauksella itseironiaa. Mukana on leikkimielisiä testejä, hevonkakkabingo ja ajan henkeen sopivasti värityskuvakin. Teoksen sivuilta voi kuitenkin ammentaa myös ihan oikeaa tietoa vaikkapa oopperan tai baletin historiasta sekä poimia vinkkejä gallerioista ja teattereista, joissa kannattaa vierailla, sekä miten lähestyä itselle vierasta kulttuurin lajia pienin askelin.

Korot kopisten on limenvihreine kenkävinjetteineen ja puolipehmeine kansineen raikas ja rennon tyylikäs niin ulkoasultaan kuin sisällöltäänkin. Kirjaa elävöittävät osaltaan myös "ystäväkirjasivut", joissa mm. Jaakko Hämeen-Anttila, Minna Tervamäki ja Ville Tietäväinen paljastavat varhaisimmat ja rakkaimmat kulttuurielämyksensä ja lempisävellyksensä sekä haastavat itsensä ja lukijat vaikkapa tutustumaan suomalaiseen nykyrunouteen tai käymään enemmän teatterissa.

Kirjaa lukiessa tuli vähän haikeakin olo: oi niitä aikoja, kun tuli käytyä baletissa, oopperassa ja teatterissa aina silloin tällöin. Tekisi mieli syyttää nykyisestä, kulttuurin saralla lähes yksinomaan lukemiseen keskityttyvästä elämäntavasta kaikenlaisia arjen kiireitä ja velvotteita, mutta syy taitaa löytyä enemmänkin omasta saamattomuudesta ja kotihiiren luonteenlaadusta. Meillä on tapana "kulttuurikylvettää" koko perhe vuosittain Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla, jossa nautimme rautaisannoksen musiikkia, tanssia ja usein vähän sirkustaidettakin, mutta esittävää taidetta voisi käydä katsomassa myös talvi-iltojen piristykseksi. Ja museokortin hankin ehdottomasti heti tilaisuuden tullen!


Ihan viime aikoina olen onneksi päässyt nauttimaan teatterista, siitä lisää huomenna!

Tietokirjoittamista oppimassa

Tietokirjallisuus ja -kirjoittaminen voi nykyään olla vaaleanpunaista, subjektiivista, juonellista ja kerronallista, ja yhä useammin se onkin. Tietokirjoittaja tarvitsee tietoa ja asiantuntemusta, mutta myös luovuutta, viihtyisän kirjoitusympäristön ja sekä tietysti kahvia ja tietokoneen, jonka kannessa olevan halkeaman voi peittää vaaleanpunaisilla tietokirjoilla.

Viime vuoden tammikuussa aloitin Kirjoittamisen perusopinnot Jyväskylän yliopiston Avoimessa yliopistossa. Taisin saada ajatuksen näistä opinnoista päähäni edellisenä syksynä Kirjojen kamarista, lukiessani Katjan aiheeseen liittyvää postausta. Olin vastikään palannut omien opintojeni pariin ja aloittanut gradun kirjoittamisen. Ruokahaluhan tunnetusti kasvaa syödessä, joten kohta huomasin olevani myös kirjoittamisen opiskelija. Haku opintoihin on muuten juuri meneillään, katso lisätietoa oppiaineen kotisivuilta!

Ensin gradusta, sittemmin työnhausta ja nykyään töistä johtuen kirjoittamisen perusopinnot ovat edenneet varsin hitaasti. Puolentoista lukuvuoden mittainen opinto-oikeus päättyy osaltani heinäkuun lopussa, ja puolet kaikkiaan kuudesta viiden opintopisteen laajuisesta opintojaksosta on vielä suorittamatta. Verkkokurssien aikataulut pitivät minut kohtuullisen hyvin ruodussa muista kiireistä huolimatta, mutta kolme viimeistä kurssia (tietokirjoittaminen, proosa ja tekstikokoelma) suoritan itsenäisinä opintoina, ja kummasti vain kuukaudet kuluvat, ilman että olen palauttanut oppimistehtävätiedostoa millekään mainituista kursseista. Haahuiltuani proosan parissa palasin taas tietokirjoittamisen pariin, käärin hihat ja ihmettelen, miksi en ole kirjoittanut sivuja täyteen jo aikapäiviä sitten.

Kurssikirjallisuudessa on pääosin ennalta tuttuja kirjoja: Kirjablogikirja, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Tieteen yleistajuistaminen, Tieto kirjaksi, Hyvä journalismi. Useimmat olen lukenut aiemmin joko kokonaan tai osittain. Myös kirjoitustehtävät ovat pitkälti tuttuja tekstilajeja: kirjoitan opiskeluesseetä, oppimispäiväkirjaa, analyysia, tietokirjasuunnitelmaa, esseetä, henkilöjuttua ja blogiartikkeleita (osa näistä on keskenään valinnaisia). Ehkä juuri näennäisen helppouden vuoksi nostan riman korkealle: koska asiat ja luettavat tekstit eivät ole haastavia, pitää minun panostaa juuri siihen olennaiseen, omaan kirjoittamiseen. Uraudun kirjoittamisessa helposti samaan tuttuun, tylsään asiatyyliin ja haluan nyt ehdottomasti oppia uutta, kirjoittaa kurssin harjoitustehtävät huolella, mutta samalla heittäytyen, rakentaen tekstejä vähän toisin kuin ennen.

Kevätaurinko kutsuu välillä ulos, mutta lupaan itselleni, että huhtikuun lopussa tietokirjoittamisen kurssi on valmis. Heleää sunnuntaita!

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi
Kustantamo S&S, 236 sivua.

Pauiina Vanhatalo on kirjannut Keskivaikeaan vuoteen muistiinpanoja maaliskuusta maaliskuuhun, Merkinnät kertovat vuodesta, jonka alussa hänellä diagnosoitiin keskivaikea masennus ja jonka päätteeksi kevät tuntui taas keväältä, valo piristi ja työ sujui ja maistui jälleen.

Keskivaikea vuosi palautti mieleeni lukukokemuksen parin vuoden takaa, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Molemmat kirjat, niin Vanhatalon omaelämäkerrallinen teos kuin Rauhalan romaanikin, kertovat nuorehkon äidin masennuksesta. Molemmissa kuvataan kuitenkin paljon muuta,  paljon kaunista ja onnellistakin, kuten rakkautta puolisoon ja lapsiin sekä taiteen tekemiseen. Yhteistä   Taivaslaulun Viljalle ja Keskivaikean vuoden Pauliina Vanhatalolle on se, että he kokevat saaneensa paljon hyvää ja tärkeää – mutta joskus sitä hyvää ja tärkeää ei meinaa jaksaa.

Enemmän kuin masennusteema, minua kiinnosti etukäteen Hesarin haastattelussa esiin nostettu introvertin vanhemmuus. Vanhatalo kuvaakin paljon sitä ristiriitaa, mitä perhe-elämä tuottaa ihmiselle, joka haluaa vetäytyä omiin ajatuksiinsa ja tarvitsee riittävästi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä toipuakseen sosiaalisista kontakteista, niistä kaikkein antoisimmista kohtaamisista ja lämpöisimmästäkin yhdessäolosta.

Viime vuosina introverttiydestä on puhuttanut paljon, joskin aivan viime aikoina termin on osittain korvannut erityisherkkyys, josta on julkaistu suomeksikin useita kirjoja. Vanhatalo innostui masennuksensa keskellä lukemaan useita introvertin elämäntaidon oppaita, mutta päätyy lopulta hieman hymähtelemään niille. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, ei vertaa itseään, saavutuksiaan ja jaksamistaan muihin ja pyrkii tekemään sellaisia valintoja, että voi elää sovussa sekä itsensä että maailman kanssa.

Keskivaikea vuosi on aiheeltaan niin tärkeä ja rehellisydessään niin rohkea, että siitä kirjoittaessa tulee helposti puhuneeksi vain sisällöstä ja unohtaa luonnehtia lukukokemusta ja kaikkea sellaista, miksi ja miten masennusmuistiinpanot ovat jäsentneet kirjaksi. Rankasta aiheestaan huolimatta kirja ei ole ole raskas lukea, pikemminkin luin sitä kuin maaliskuisen valon läpi, kiinnitäen huomiota kaikkeen kauniiseen ja elämänjanoiseen, mitä sivuilla oli. Ajatellaan nyt vaikka sitäkin, että jo synkän vuoden aikana alkoi kehkeytyä romaani, josta me lukijat saimme nauttia nimellä Pitkä valotusaika. Ajatellaan sitä, miten kirjoittaminen, rakkaus ja kevät kantavat.



Muissa blogeissa sanottua: Kirjapolkuni, Tuijata, Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry him?

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika & Iltojen sinessä sekä pari sanaa teatterikritiikin kurssista

Joan Didion:

Maagisen ajattelun aika
The Year of Magical Thinking, suom. Marja Haapio.
Like 2012 (pokkaripainos), 221 sivua.

Iltojen sinessä
Blue Nights, suom. Kirsi Luoma.
Like 2012, 151 sivua.

Jännästi jotkut kirjat tulevat vastaan useaa eri reittiä, ennen kuin ne päätyvät lukulistalle. Muistan kuulleeni Joan Didionista ja hänen kirjoistaan Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä ensi kertaa joskus pari vuotta sitten, mainintana jonkun toisen kirjailijan teoksessa. Muutama kuukausi sitten eräs  kirjakaveri intoili Didionista facebookissa, Kirjatoukka ja herra Kamera -blogin Anna luonnehti Didionia "Amerikan Merete Mazzarellaksi" ja sitten tuli Teatteri Jurkan ja Liken Lue, koe ja kirjoita -haaste: kirjabloggaajat kutsuttiin lukemaan Didionin kirjat, oppimaan teatteriarvion kirjoittamista ja katsomaan Teatteri Jurkan monologia, jonka tähtenä loistaa upea Kristiina Halkola.

Teatterikritiikin iltapäivä

Vietin tänään mukavan ja innostavan iltapäivän teatterikritiikin intensiivikurssilla. Kymmenkunta kirjabloggaajaa – joukossa kaltaisiani teatterikritiikkiummikoita mutta myös muutamia, jotka käyvät viikottain teatterissa ja kirjoittavat kokemuksistaan blogiin – oli kokoontunut hakemaan työkaluja teatteriarvioiden kirjoittamiseen. Oppaana aiheeseen toimi teatterikriitikko ja bloggari Katri Kekäläinen, ja tunnit kuluivat leppoisasti keskustellen ja uutta oppien. (Tutustuin myös uuteen bloggajaan, ja kotimatkalla selasin Tuhat ja yksi kirjaa -blogia ja ihastuin sen riemastuttavaan huumoriin, suosittelen!)

Teatterikritiikki ei pohjimmiltaan poikkea kirja-arviosta: tuttu kolmijako kuvailusta, arvottamisesta ja tulkinnasta pätee siihenkin, samoin se, että hyväksi (teatteriarvioiden) kirjoittajaksi tullaan kirjoittamalla ja katsomalla paljon esityksiä. Erityisen hyödyllistä oli se, että kurssilla käytiin läpi teatteriesityksen eri puolia, kuten näyttelijäntyötä, ohjausta, dramaturgiaa, valaistusta ja äänimaailmaa, joihin on hyvä kiinnittää huomiota katsomossa ja kirjoittaessa. Oli myös hauska kuulla toisten ajatuksia heidän teatterielämyksistään, siitä, miten he ovat kokeneet esityksen erilaisia puolia.

Surua iltojen sinessä

On kuin vuodenaika vaihtuisi. Sää ei juuri lämpene, ei oikeastaan lainkaan, mutta äkkiä voi aistia kesän läheisyyden. Se näyttäytyy mahdollisuutena, jopa lupauksena. Kun kulkee ikkunan ohi tai kävelee Keskuspuistoon, huomaa kylpevänsä sinessä: valo itsessään on sinistä, ja noin tunnin kuluessa sinisyys vain syvenee, voimistuu vielä tummetessaankin ja alkaessaan hiljalleen häipyä näkyvistä.

Palaan Didionin kirjoihin vielä sitten, kun olen nähnyt Jurkan esityksen, mutta pari sanaa lukukokemuksesta jo nyt. Maagisen ajattelun aika kertoo Joan Didionin tyttären Quintanan vakavasta sairaudesta sekä aviomiehen, kirjailija John Dunnen, äkillisestä kuolemasta, Iltojen sinessä puolestaan keskittyy edesmenneen tyttären muisteluun. Molemmat kirjat käsittelevät siis pitkälti samoja teemoja: menetystä, kuolemaa ja surua.

Vaikka Joan Didion kirjoittaa todella surullisista asioista, hänen tyylinsä kertoa on jotenkin viileää tai etäännytettyä, niin että lukeminen ei tunnu liian raskaalta. Kuitenkin Didionin teksti myös koskettaa, ja ehkä se olenkin minä, joka otan etäisyyttä – en ehkä haluakaan eläytyä niihin suuriin menetyksiin sekä syyllisyyden tunteisiin, joita Didion käy läpi.

Lukukokemuksessa oli myös jotain samaa kuin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa lukiessa: hyppään tarinaan keskeltä. Joan Didion on mitä ilmeisemmin kotimaassaan varsin tunnettu kirjailija, mutta hänen teoksistaan on suomennettu vain nämä kaksi myöhäisempää teosta (Edit. Itse asiassa Didionilta on suomennettu 1977 romaani Keskipäivän illuusio). Didion myös kertoo paljon tuttavapiiristään, johon kuuluu monia kuuluisia näyttelijöitä ja ohjaajia – sekä toisaalta monia sellaisia, joita en tunnista. Omppu luonnehtiikin blogissaan varsin osuvasti, että Maagisen ajattelun aika on "elämäkerran palanen". Toki Didion piirtää myös laajempaa kaarta etenkin Iltojen sinessä muistellessaan esimerkiksi tyttärensä adoptiota ja lapsuusvuosia.

Iltojen sinessä -kirjan nimi tulee siitä, kuinka äkkiä ja lopulta yllättäen onni särkyy, juuri kun kaikki tuntui olevan ihanimmillaan. Tytär halvaantuu pian sen jälkeen, kun on juhlittu hänen häitään ja Joan ja John ovat haaveilleet lapsenlapsista. Toisaalta Didion on näkevinään retrospektiossaan myös ennakoivia merkkejä ja kehityskulkuja, joiden uskoo vaikuttaneen tyttärensä kohtaloon. Rakkaus, syyllisyys, onni ja menetys kietoutuvat yhteen.

Iltojen sinessä tuntuu, ettei päivä lopu koskaan. Kun siniset illat päättyvät (niin kuin väistämättä käy, voi aistia vilunväreen, hiipivän aavistuksen sairaudesta huomatessaan ensimmäisen kerran sinisen valon hiipuvan, päivien lyhenevän jo, kesän olenvan ohi.

Autismitietoisuuden päivä: Erityismielenkiinnon kohteeni-haaste

Tänään lauantaina, 2.4., vietetään paitsi Kansainvälistä Lastenkirjapäivää, myös Autismitietoisuuden päivää. Silmiini osui tiedote, jossa Autismi- ja Aspergerliitto haastaa jokaista kertomaan omasta erityisen mielenkiinnon kohteestaan. Kaikilla meillähän on omia kiinnostuksenkohteita, ja mikä olisi mukavampaa kuin kertoa niistä muille sanoin, kuvin tai videoin? Omasta mielenkiinnonkohteestaan voi kertoa millä tahansa somekanavalla ja käyttää halutessaan hastagia #munekko. Itse päätin jakaa ekkoni täällä blogissa, sillä blogit itsessään ovat usein varsin ekkomaisia: blogin aihepiiri on usein kirjoittajansa ekko.

Kirjat ja kirjallisuus on tietysti oma erityismielenkiinnon kohteeni, mutta koska se on kirjablogissa lähes itsestäänselvyys ja kirjoitan aiheesta täällä koko ajan, päätin kertoa nyt toisesta aiheesta. Olen aivan erityisen syvästi ja pitkäaikaisesti kiinnostunut opiskelusta ja oppimisesta. Tämä ei ole aivan sama asia kuin se, että haluan jatkuvasti oppia uutta – niinhän lähes jokainen haluaa, oppimisen kohteet vain vaihtelevat. Minua kiinnostaa opiskelu myös siinä mielessä, että minusta on hauska perehtyä eri koulutusten tutkintovaatimuksiin, selata opinto-oppaita ja tutkia kurssien sisältökuvauksia. Myös oppimisprosessit, opiskelutekniikat ja oppimisen psykologia kiehtovat. Minusta on hauska myös kuunnella tai lukea toisten ihmisten opiskelusta, esimerkiksi usean kirjoittajan Elämää ja opintoja -blogista tai kirjoittamisen opiskelijan Kirjoittamo-blogista.

Opettajana tästä erityismielenkiinnon kohteesta on tietysti paljon hyötyä. Harkitsen kouluttautuvani jossain vaihessa opinto-ohjaajaksi, vaikka rakastan juuri oman oppiaineeni (äidinkieli ja kirjallisuus) opettamista. Kiinnostuksenkohteeni näkyy kuitenkin myös vapaa-ajalla: pari vuotta sitten tajusin, että  Avoimessa yliopistossa voi opiskella vaikka mitä varsinaisen tutkinnon päälle, elämäntilanteesta ja asuinpaikasta riippumatta, sillä nykyään on tarjolla paljon etäopintoja. Olen aikalailla hurahtanut kulttuurihistoriaan ja luovaan kirjoittamiseen, ja kieltämättä haaveilen jo siitä, mitä kaikkea muuta voin opiskella, kun saan nämä kokonaisuudet valmiiksi.

Mikä on sinun erityisen mielenkiinnon kohteesi?

P. S. Tässä vielä linkki parin vuoden takaiseen postaukseeni Maria Aution nuortenromaanista Varjopuutarha, jonka päähenkilö on lievästi autistinen, lukioikäinen Pihla.