Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla

Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla 
Tammi 2013, 420 sivua.

Iiro on mies, joka nauttii rauhallisista perjantai-illoista vaimonsa ja kouluikäisen Emilia-tyttärensä kanssa, niistä hetkistä, kun perhe käpertyy sohvannurkkaan pitsa-aterian jälkeen katsomaan yhdessä elokuvaa. Vaula on Iiron vaimo, kosmetologi, joka on ulkoisesti huoliteltu, hillitty ja hallittu, mutta joka kantaa sisimmässään kipeää menetystä ja vajavuuden tunnetta. Lilja on balettitanssija ja tyttärensä yksinhuoltaja, joka ajautuu toistuvasti suhteisiin varattujen miesten kanssa. Iiro ja Lilja kohtaavat yhteisen tuttavan juhlissa ja aloittavat salasuhteen. Vaula puolestaan huomaa miehensä muuttuneen. Annamari Marttisen kuudetta romaania pitää koossa jännite siitä, saako Vaula tietää suhteesta ja miten käy Iiron ja Liljan tunteille – lakkaako kielletty hedelmä jossain vaiheessa maistumasta vai syveneekö intohimo rakkaudeksi?

Viihdyttävän Ilta on julman jälkeen olisin mielelläni lukenut vaihteeksi taas jotain ei niin juonivetoista, mutta kirjastosta lainaamani Marttisen romaanin oli joku innokas lukija varannut, joten kirja piti lukea nyt loppuun. Mitä ilman ei voi olla on juoneltaan koukuttava, mutta kerrontaratkaisujen vuoksi se ei täysin tempaa mukaansa.Tapahtumat kerrotaan vuoroin Vaulan, Iiron ja Liljan näkökulmasta. Oli kiinnostavaa kurkata jokaisen ajatuksiin ja tunteisiin, mutta kerrontaan tuli ratkaisun myötä hieman liikaa toistoa. Usein jatkaessani kirjan lukemista hetken tauon ihmettelin, olinko eksynyt väärälle sivulle: minähän luin tämän kohdan jo! Eri henkilöiden näkökulmat ja kerronta eivät eroa riittävästi toisistaan, vaikka kerrontaratkaisu tarjoileekin lukijalle ajoittaisia pieniä yllätyksiä ja oivalluksia.

Marttisen romaanit sisältävät kaikessa viihdyttävyydessään viiltävän tarkkanäköisiä huomioita ihmissuhteista, niin myös Mitä ilman ei voi olla vaikka se jäi minulle vaisummaksi lukukokemukseksi kuin Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä tai Ero. Asetelma ja useat juonenkäänteet ovat turhan kuluneita: petoksen kohteeksi joutuva vaimo on hieman pidättyväinen ja (Liljan ystävättären Suskin sanoin) leidilaik, toinen nainen fyysiseltä olemukseltaan "täydellinen" ja mies siinä välissä varsinainen pelaaja, joka haluaa saada kaiken, sekä koti-illan että yön rakastajattaren kanssa. Kuitenkin myös Mitä ilman ei voi olla sisältää hienoja kohtauksia, joissa katsotaan henkilöiden ihon alle.

He olivat kuin kaksi katalaa kaverusta puhumassa kolmannesta tämän selän takana. Järjestelemässä tapaamisia salaa tältä. Kuin vaimo olisi ollut jotenkin tyhmä tai säälittävä. Lilja huomasi samantapaisen tunteen itsessään, kuin lapsena. Kun oli kahdestaan kaverin kanssa ja puhui kolmannesta, kuunteli toisen puhuvan tästä myös, sävyyn: tiesitsä muuten että se... älä kerro tätä sille mut... mä kerron tän vaan sulle, kukaan muu ei...


Annamari Marttinen Aamun kirjassa

Kirjasta ovat bloganneet myös Annika K., Karoliina, Jenni, Arja, Mari A., Jaana

Psst...! (Ilta on julma)

Karo Hämäläinen: Ilta on julma (Wsoy 2013)

Sormet sanoivat, että juhlat olivat parhaimmillaan, joten ne täytyi lopettaa. Nautinto on osattava leikata.

En lue kovinkaan paljon dekkareita ja olen niiden suhteen aika valikoiva – pidän klassisista whodunnit -dekkareista, suljetun huoneen arvoituksista ja cozy mystereistä ja viihdyn parhaiten Agatha Christien, P. D. Jamesin tai Vera Valan seurassa. Trillereitä en lue senkään vertaa. Gillian Flynnin kohuttu Kiltti tyttö, jota monet eivät voineet laskea käsistään ennen viimeistä sivua, jäi minulta kesken ja on nyt määrittelemättömän pituisella tauolla. Sen sijaan Karo Hämäläisen uusin romaani, Ilta on julma, koukutti ja viihdytti niin, että tämä pyytämättömänä ennakkokappaleena saapunut kirja ohitti kaikki muut lukupinossa olleet kirjat.

Yksi syy kirjan koukuttavuuteen oli varmasti siinä, että Ilta on julman henkilöt ovat, varsin erikoisiksi äityvistä toimistaan huolimatta, inhimillisiä ja uskottavia hahmoja. Halusin tosissaan tietää, mitä tapahtuu Robertille, Mikolle, Veeralle ja Eliselle, joista kaikilla on salaisuutensa eikä yksikään ole yksiselitteisesti hyvä tai paha.

Koska kirja ilmestyy vasta 12.8, en viitsi kirjoittaa siitä varsinaista blogiarviota vielä, mutta vinkkaan, että jos pidät Agatha Christiesta, vääjäämättömästi etenevistä tragedioista ja nautit Herman Kochin tarjoilemasta Illallisesta, kannattaa tehdä kirjastoon varaus Ilta on julma -romaanista. Luvassa on kutkuttava ilta Lontoolaisessa kattohuoneistossa, mutta pidä huoli, että omassa lasissasi ei ole myrkkyä...

TTT: Kymmenen ihanaa kesäistä asiaa

1. Mansikat, joita lapset poimivat villiversiona oman talon nurkalta ja joiden puutarhaversiot olivat tänään mukavan hintaisia ja ihanan makuisia – etenkin kermavaahdon ja vohvelin kanssa.

2. Mustikat – nämä on pakko mainita heti mansikoiden jälkeen. Pian ne kypsyvät, ja lapsilla ei ole enää kolmeen viikkoon hetkeäkään tylsää ulkona. Aina voi mennä lähimetsään poimimaan mustikoita!

3. Uiminen: lähes parasta kesässä on pulahtaa johonkin luonnonveteen, mieluiten lähteeseen tai järveen, mutta hiekkakuoppa, joki ja merikin käyvät. Sauna tekee elämyksestä jo täydellisen.

4. Aika, jota ei vie työssä tai koulussa käyminen vaan jota tuntuu keskellä kesää olevan rajattomasti: aikaa uida, grillailla ja herkutella, lukea ja leikkiä, aikaa vain olla.

5. Leikkipuistot, joissa lapsiperheen aika kuluu kuin siivillä.

6. Kirjastot, joista eräässä virkailijat olivat laittaneet esille valikoiman saariaiheista kirjallisuutta, joista mukaani tarttuivat Göran Schildtsin Dianan saari ja Tapio Koivukarin Luodetuulen maa (taustalla Sirpa Kähkösen Kuopion taivaan alla)

Ah autuutta, kun apila alkaa vallata alaa vuohenputkelta, kolmen vuoden sitkeän niittämisen jälkeen!

7. Oma piha, jossa lapset voivat kiipeillä, juosta, hyppiä trampoliinilla ja lotrata vedellä samalla kuin mäiskin hyttysiä luen kirjaa pihatuolissa.

Kolmivuotiaan pojat suosikkikirja juuri nyt – samastuukohan päähenkilöön?

8. Astrid Lindgrenin kirjat: Saariston lapset, Eemeli, Marikki, Lotta ja Melukylän lapset, nuo aurinkoiset, meren- ja mustikantuoksuiset tarinat.

9. Kukat – monet ihanat kukat, kuten kielot, sireenit ja omenankukat ovat jo kukkineet, mutta onneksi kukkaloistoa riittää pitkin kesää.

10. Matkat, reissut ja retket: pidemmälle reissulle lähdemme myöhemmin kesällä, mutta pienempiä retkiä olemme jo tehneet muun muassa Hämeenlinnaan sekä Tuusulan rantatielle. Tuusulanjärven taiteilijayhteisön taloista tutustuimme viime kesänä Ainolaan ja Halosenniemeen, tänä vuonna oli vuorossa Martta Wendelinin näyttely Erkkolassa sekä kurkistus Aleksis Kiven kuolinmökkiin.

Yksinkertaisimmillaan kesäretki syntyy siitä, kun kävelee lasten kanssa postiin ja löytää sen edestä mansikoita myyvän kojun. Aurinkoisia kesähetkiä kaikille!

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Jeg forbanner tidens elv, suom. Katriina Huttunen.
Otava 2011, 218 sivua.

Äitini kanssa taas oli aina veljeni, vanhin veli, sillä hän ei ollut ollut toivottu lapsi, hän oli syntynyt salassa ja häpeässä meren toisela puolella Tanskan rannikolla rantavehnän ja lampaiden keskellä saaressa nimeltä Læsø. Sinne äitini lähti kiireen vilkkaa kun veljeni sätki hohtavana kalana hänen mahassaan, ja se loi heidän välilleen luonnollisen siteen joka ei kattanut minua. Veljessäni oli auringonpaistetta ja kipua siinä vaahtopärskeisessä sinessä ja kimmeltävässä paikassa jossa hän oleskeli, huolettomana vaikka hän oli ei-toivottu ja lainsuojaton, ja ensimmäinen mitä hän näki elämässään olivat nummen poikki kirmaavat lammaskoirat, sataman yllä kieppuvat lokit ja saaren yläpuolella kaartuva sininen taivas. Minä taas näin ensimmäiseksi isäni kasvot, kolme harmaata, viluista kyyhkystä  pölyisellä ikkunalaudalla kyyhöttämässä heilahtelevien sälekaihtimien takana ja Vålerengattaa pitkin kolistelevan raitiovaunun.

Keski-ikäinen Arvid Jansenin muistelee elämäänsä ja suhdetta perheeseensä – etäiseksi jäävään isään, kolmeen veljeen, joista yksi oli erityisen läheinen (Muistin sen läheisyyden, sen luottamuksen) ja yksi kuoli nuorena, ja ennen kaikkea äitiinsä. Käännekohta on äidin mahasyöpädiagnoosi, jonka saatuaan äiti matkustaa välittömästi Tanskaan mökille. Arvid matkustaa pian perässä, ja niin lapsuuden kesät kuin monet äidin kanssa koetut riidat, ohipuhumisen ja ymmärryksenkin hetket nousevat muistoissa pintaan.

Samaan aikaan Arvidin avioliitto on hajoamassa, ja mies käy läpi myös suhteen alkuaikoja, jolloin maattiin vierekkäin kapealla sängyllä ja Arvid kertoi tytölle viimeksi lukemansa kohtaukset Victor Hugon Kurjista. Jonakin iltana niin hehkuva oli ihomme; kas kun siitä ei nouse liekkejä, mutta hehku on sammunut ja Arvidin road-tripeille, autoajeluille pitkin maanteitä, lähtevät mukaan vain pariskunnan pienet lapset.

En osaa olla vertaamatta Kirottua ajan katoavaa virtaa kahteen muuhun lukemaani norjalaiseen, autofiktiiviseen tai -biografiseen teokseen, Gaute Heivollin romaaniin Etten palaisi tuhkaksi ja Karl Ove Knausgårdin Taisteluni Toiseen kirjaan. Pettersonin ilmaisu on huomattavasti tiiviimpää ja runollisempaa kuin elämästään tuhansia sivuja yksityiskohtaista kuvausta julkaisseella Knausgårdilla, mutta molempien lausahduksissa on samaa lakonisuutta. Aistin lauseiden taustalta myös samaa kipua, samaa vierauden tunnetta ja toivoa tulla hyväksytyksi, kompleksisuutta suhteessa vanhempiin, taustaan ja oman tien etsintään. Niistä teemoista kirjoittaa myös Heivoll, jonka kaunista, aisteihin vetoavaa kerrontaa Pettersonin proosa on lähempänä tyyliltään. Meri ja kesäyöt tuoksuvat Kirotun ajan katoavassa virrassa.

Niin Arvid (jossa lienee paljon kirjailija-Pettersonia itseään) kuin (puoli)fiktiiviset Gaute ja Karl Ovekin katsovat menneeseen, kasaavat muistoja muistojen päälle ja haahuilevat hieman hajamielisesti nykyhetkessä. Arvid tekee tiliä muun muassa nuoruutensa maolaisuuden kanssa, juo olutta kesämökkinaapurin portailla ja selaa hajamielisesti äitinsä pöydälle laskemaa Gunter Grassin romaania. Kertojan haahuiluun on ihana unohtua, vaikka monet tarinan säikeet jäävätkin vaille selitystä. Vain parisataasivuinen Kirottu ajan katoava virta tuntuu kätkevän niin monia pohjavirtoja, että kirja täytyy lukea joskus uudestaan.

Kirjasta toisaalla: Lumiomena, Maailmankirjat, Kiiltomato, Kannesta kanteen, Luettua, Kirsin kirjanurkka, Tarinauttisen hämärän hetket, Juuri tällaista, Vielä yksi rivi, Kulttuuri kukoistaa, Mari A:n kirjablogi, Kirjantila, Leena Lumi, Sonjan lukuhetket Lisäksi Les!Lue! -blogissa on sivuttu kirjaa otsikolla Ihanat norjalaiset miehet.

Kristiina Vuori: Siipirikko

Kansi: Markko Taina

Kristiina Vuori: Siipirikko
Tammi 2013, 464 sivua.

Selja ei ollut halunnut muuta, kuin olla vapaa. Se oli ajanut hänet tekoihin, joita hän katui ja joita ei voinut enää perua. Vapaudenkaipuussaan hän oli lisäksi unohtanut vanhan totuuden. Jos rakasti, ei ollut vapaa. 

Olen hieman jäävi arvioimaan Siipirikkoa, sillä en ole juurikaan lukenut muita historiallisen viihderomaanin genreen kuuluvia teoksia. Kaari Utrioltakin olen lukenut tietokirjojen lisäksi vain 1800-luvusta kertovan epookkiromaanin Oppinut neiti, joka on vähän toisentyyppinen genren edustaja kuin keskiaikaan sijoittuvat eeppiset romaanit.

Yksi syy siihen, että en juuri lue historiallista viihdettä, on kirjojen pituus: elämäntilanteessa, jossa ei lue ajankuluksi vaan pikemminkin koettaa varastaa hetken lukemiselle sieltä täältä, arvostaa tiivistä ilmaisua enemmän kuin lähes tuhatsivuisia monipolvisia tarinoita. (Siipirikko on kuitenkin lajissaan maltillisen pituinen, nelisensataa sivua.) Vierastan myös jossain määrin joitakin historiallisen viihteen konventioita, kaikkia niitä irstaskatseisia miehiä jotka yhyttävät sankarittaren jossakin hämärässä nurkassa ja joiden kynsistä pelastutaan viime hetkellä, jos pelastutaan. Historiallisen ajan kuvaus sen sijaan kiinnostaa, ja ihailen sitä taustatyön määrä, jonka Vuori ja muut historiallisten romaanien kirjoittaja tekevät, ja sitä taidokkuutta, jolla he saavat aikakauden elämään.

Siipirikossa minua kiehtoi etukäteen se, että osa romaanin tapahtumista sijoittuu Laatokan Karjalaan, Impilahdelle ja Viipuriin 1300-luvulla. Romaanin sankaritar, Selja, on ryöstetty kahdeksanvuotiaana kotoaan Hämeestä ja viety orjaksi Ahtilan tilalle. Selja osoittautuu luonnonlahjakkuudeksi Ahtilan tilalla kasvatettavien metsästyshaukkojen ja jopa kotkien käsittelyssä, ja osittain siksi hänen isäntänsä Mielo kaavailee neidosa morsianta pojalleen Pessille. Selja ei ilahdu suunnitelmasta, sillä "Harvoin orja lemmen saa, miniä ei milloinkaan", ja elämä väkivaltaisen Pessin vaimona tuntuisi entistäkin syvemmältä orjuudelta. Toisen orjan, ystävänsä Häkin, kanssa Selja tekee pakosuunnitelman. Selja joutuu maksamaan paosta kovemman hinnan, ja menneisyys tulee seuraamaan häntä monellakin tavalla koko elämän ajan. Seljan elämässä alkaa kuitenkin uusi vaihe, jossa hän on esiintyy varastetun kotkasormuksen turvin rälssineito Ceciliana, kulkee Viipurin kautta Turkuun ja Lietoon, kantaa Primus-kotkaa mukanaan niin kauan kuin mahdollista ja vaalii sydämessään salaista rakkautta ritari Aijoon.

En tietenkään halua paljastaa yksityiskohtia juonesta, mutta ainakin tällaiselle genrenoviisille useimmat juonenkäänteet olivat sopivan yllätyksellisiä. Mikä tärkeintä, tarina kantoi eteenpäin ja halusin kovasti tietää, miten Seljan, ja muutaman muun sympatiseeraamani henkilön käy. Pidin loppuratkaisusta, vaikka siihen luonollisesti päädyttiin lukuisten mutkien kautta. Romaanin loppupuolella tosin tapahtui eräs kauaskantoinen, harvinaisen vastenmielinen juonenkäänne, josta olisin toivonut Seljan säästyvän.

Selja, romaanin "siipirikko" on päähenkilöksi sopivan ihanteellinen – hän tuntee katumusta tekemistään virheistä ja jopa oppiikin niistä jotakin. Selja tuntee yhteenkuuluvuutta vangitun, mutta vahvan ja taitavan kotkansa kanssa, mutta on myös inhimillisen heikko ja rakkaudessaan tyttömäisen haaveellinen ja kypsymätön. Romaanissa on muutama muukin hieno naishahmo, joista mainittakoon tässä vain Lietolan Anna, ylväsryhtinen rälssinainen, jolla Seljan tavoin on omat haaveensa ja jonka kohtalo alkoi romaanin kuluessa kiinnostaa lähes yhtä paljon kuin Seljan. Romaanin miespäähenkilö on jo mainittu ritari Aijo, joka kantaa otsallaan ja sielussaan vanhojen virheidensä arpia, ja jonka näkökulmasta osa tapahtumista kerrotaan.

Vuori kirjoittaa kaunista, paikoin huumorilla höystettyä kuvausta ja kuljettaa juonta taitavasti, ilman tyhjäkäyntiä. Kerrontaa elävöittää se, että osa tapahtumista on kerrottu imperfektin sijasta preesensissä, näissä kohtauksissa tarinan intensiteetti kasvaa ja Seljan tunteet nousevat voimakkaasti esiin.

Kristiina Vuoren esikoisromaani Näkijän tytär on minulla vielä lukematta, mutta pidin Siipirikosta niin paljon, että todennäköisesti luen senkin jossain vaiheessa. . Tapasin Vuoren viikko sitten Tammen järjestämässä Marmeladia ja proosaa -tapahtumassa, jossa Vuori kertoi Siipirikon syntyvaiheista ja kirjailijantyöstään. Vuoren kirjailijanura on noussut niin komeasti siivilleen, että Vuori jättää aiemman päivätyönsä ja siirtyy vapaaksi kirjailijaksi. On ihanaa kuulla, kun jonkun pitkäaikaiset unelmat toteutuvat, siispä vielä lämpimät onnittelut, Kristiina Vuori!

Aura Sevón & Paula Lehto: Aika metka retki

Aura Sevón (teksti), Paula Lehto (valokuvat) ja Emilia Ahonen (piirrokset): Aika metka retki
Karisto 2013.

Ja silloin Elsi oivalsi, että mumman tarinoita kuunnellessaan hänkin ma oli tkustanut! Menneeseen aikaan ja sellaisiin paikkoihin, joita ei enää ollut olemassa. Tai olivat ne tavallaan olemassa, siinä mielessä, että mumma osasi herättää ne henkiin. Vau, olipa mahtavaa, että oma sukulainen oli aikakone! Jollakin merkillisellä tavalla Elsista tuntui siltä, että kaikkein suurin hänen tuntemistaan ihmisistä oli hänen pienenpieni, kumara ja kurttuinen isoäitinsä. 

Aika metka retki tuo mieleen toisen tänä vuonna ilmestyneen lastenkirjan, Marjo Ruolan Terveisin Neiti ja Clara. Ruolan kirjassa kuvataan kahden tytön elämää 1940-luvun lopun Turussa, Aika metkassa retkessä puolestaan kurkistetaan Elsi-tytön isöäidin ja tämän äidin, mumman, lapsuuteen ja nuoruuteen 1920–50 -luvuilla. Molemmissa kirjoissa on valokuvakuvitus: Ruolan kirjassa autenttisia mustavalkoisia kaupunkikuvia sekä uusia kuvia vanhoista esineistä, Paula Lehdon kuvat Aika metkassa retkessä puolestaan ovat vanhaa aikaa jäljittelevillä puvuilla ja esineillä lavastettuja kuvia entisajan arjen askareista ja lasten leikeistä. Kuvia on otettu muun muassa museomiljöissä ja Falkullan kotieläintilalla. Emilia Ahosen piirrokset täydentävät Aika metkan retken viehättävää visuaalista ilmettä.

Lempi-mumman ja isoäidin muistoissa tutustutaan niin pula-ajan pyykinpesuun kuin naisvoimistelijoiden edustusmatkaan Saksan olympialaisiin. Tarinaa elävöittävät seitsenvuotiaan Elsin mielikuvitus ja kirjaimelliset tulkinnat vanhanajan sanastosta: viljavalssi on tanssi, jonka tanssimisesta saa leipomossa palkan, ja kilometrisukat ovat tietysti hirmuisen pitkät.

Kuvien lisäksi kieli on kaunista ja kirja on lämminhenkinen ja kesäinen. Olisin kuitenkin kaivannut tarinaan enemmän yhteinäisyyttä, jonkinlaista kaarta, lapsilukijoiden mielenkiinnon säilyttämiseksi. Nyt kirja koostuu episodeista (joiden kehystarinana on se, että Elsi kuuntelee isoäitiensä tarinointia ja puuhailee heidän kanssaan). Tällaisenaan Aika metka retki on lähenee lasten historiallista tietokirjaa enemmän kuin satukirjaa, vaikka nimi ja kannnen suloinen huviretkikuva antavat odottaa enemmänkin mielikuvituksen lentoa. Sitäkin kyllä löytyy, ripauksina siellä täällä tarinallisen tietoaineksen lomassa. Suosittelenkin lukemaan kirjaa lasten kanssa pätkissä ja pysähtymään kuvien äärelle, etsimään niistä hauskoja ja sadunomaisia yksityiskohtia.

Kaiken kaikkiaan Aika metka retki on ihana kirja, joka avaa näkymää entisajan naisten elämään. Kirjan mehukestien ja vaapunkantuoksuisen ilman myötä toivotan hyvää juhannusta kaikille Sinisen linnan kirjaston lukijoille!

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä – Kirjablogikirja

Painotuore kirjablogikirja kiilasi lukupinon kärkeen, totta kai. Kirjan kansikuva Kira Leskinen, ulkoasu Tarja Kettunen.

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja
Avain 2013, 168 sivua.

Oma blogi, toisten blogit, kustantamot, kirjastot, kirjailijat, suuri lukijoiden yleisö. Kirjabloggaajat ovat tämän kirjan nimen mukaisesti monien rivien välissä. He lukevat tavallisesti yksin, mutta heidän lukemisensa on julkista. Bloggaajat ovat osa kirjakeskustelua niin lukijoina, kommmentoijina kuin yhä enemmän ja enemmän myös mielipidevaikuttajina. Bloggaajat kertovat harrastuksestaan aikakauslehtien palstoilla, vierailevat kirjastoissa ja kuten Rakkaudesta kirjaan -tunnustus osoitti, myös kirjamessujen lavoilla. Yksittäisen kirjablogin merkitys saattaa olla pieni, mutta satapäisenä joukkona kirjabloggaajat muodostavat ilmiön, joka tavoittaa kymmeniätuhansia lukijoita. (Katja Jalkanen ja Hanna Pudas kirjablogikirjan päätösluvussa, lisäsin HS:n sivuille vievän linkin)

Postilaatikossa odotti tänä aamuna ihana yllätys, arvostelukappale Lumiomenan Katjan ja Kirjainten virran Hannan juuri ilmestyneestä tietokirjasta Rivien välissä. Kuten varsin moni muukin kirjabloggaaja, olin odottanut kirjaa jo kovasti ja tehnyt siitä kirjastoon varauksenkin. Se, että sainkin kirjan Avaimelta, ei vaikuta tähän postaukseen mitenkään. Kirjoitan kirjasta subjektiivisen esittelyn kirjabloggaajana ja osana blogiyhteisöä, johon kirjan kirjoittajatkin kuuluvat.

Rivien välissä on ensimmäinen (kotimainen) kirjablogeja käsittelevä kirja. Vastaavaa kirjaa, joka käsittelisi esimerkiksi tyyli- tai ruokablogeja ei ole tietääkseni myöskään julkaistu. Katleena Kortesuon ja Jarkko Kurvisen Blogimarkkinointi-kirjan (josta on blogannut ainakin Mari A.) sivusi kyllä yritys- ja promo-blogien lisäksi harrasteblogeja, mutta keskittyi siihen, miten blogin avulla voi ansaita rahaa. Rivien välissä sen sijaan tarkastelee bloggaamista harrastuksena ja yhteisöllisenä toimintana. Kirjablogit eivät olekaan mitään rahasampoja; Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjabloggaajille lähettämään kyselyyn vastanneista vain kaksi sai bloggaamisesta palkaa (mediatalolta, johon kuuluvan lehden sivulla blogi ilmestyy) ja pääosin Bloggerissa, Wordpressissa ja Vuodatuksessa toimivista kirjabloggaajista vain ani harva on halunnut ottaa sivuilleen maksettuja mainoksia. Jaan Hannan ja Katjan näkemyksen siitä, että lukukokemusten jakaminen on kirjabloggauksen ydintä ja yhteisöllisyys sen suola. 

Kirjablogikirja esittelee muutamia blogiyhteisöllisyyden ilmenemistapoja, kuten lukuhaasteita, plagioinninvastaista flashmobia, kirjabloggaajien yhteistä joulukalenteria, bloggajien jakamia Blogistanian Finlandia/Globalia/Kuopus –palkintoja ja blogeissa järjestettyjä kaikille avoimia kirjojen kimppalukuja. Blogit itsessään ovat yhteisöllinen ja vuorovaikutteinen media, johon voi osallistua kuka vaan. Blogien lukijat innostuvat kommentoimaan erityisesti silloin, kun postaus käsittelee jotakin yleistä, lukemista käsittelevää aihetta.

Kirjablogikirja ilmestyi otolliseen aikaan, sillä viimeisen parin viikon aikana on keskusteltu kovasti siitä, mikä on kirjablogien asema kirjallisella kentällä. Keskustelua on kirvoittanut ennen kaikkea kirjablogipostausten suhde perinteiseen lehtikritiikkiin sekä pelko siitä, että kustantamot vaikuttavat arvostelukappaleiden ja markkinointitilaisuuksien kautta liikaa kirjablogien sisältöön. Onpa arvostelua herättänyt sekin, että kirjabloggaajat vaikuttavat paljon toistensa lukuvalintoihin. Hanna Pudas ja Katja Jalkanen sivuavat näitäkin näkökulmia, viitaten arvostelukappaleasiassa muun muassa Kuluttajaviraston  antamaan kirjablogeja koskevaan suositukseen ja ASML:n luonnokseen blogimainonnan ohjeistukseksi sekä kritiikki vs. blogien mutuhuttu –aiheessa kirjabloggaajien omaan keskusteluun ja itsereflektioon muun muassa Kirjasfääri-blogissa.

Kirjablogikirjan kuvitusta vuoden Blogistanian Globalia 2011 voittajaan, Sarah Watersin Vieras kartanossa -kirjaan liittyen. Kirjablogikirjan taustalla vilahtaa postaukseni Watersin kirjasta.

Jalkanen ja Pudas ovat haastatelleet kirjaansa varten paitsi kirjabloggaajia, myös kustantamojen edustajia ja kirjailijoita. Kirjailijat saavat blogien kautta lukijapalautetta aiempaa enemmän ja monipuolisemmin. Pasi Ilmari Jääskeläinen on jopa omistanut ensi syksynä ilmestyvän romaaninsa kirjabloggaajille. Kirjailija Marko Hautala painottaa kuitenkin, että "Perinteisen kirjallisuuskritiikin "virallisemmalla" tyylillä on vahva paikkansa, jonka en soisi katoavan. Pikemminkin toivoisin sen muuttuvan entistäkin analyyttisemmaksi." Tähän näkemykseen voi varmasti yhtyä jokainen kirjabloggaaja, niin fiilistellen ja huudahdellen kuin analyyttisemminkin kirjoista blogiinsa kirjoittava. Blogit ovat tuoneet julkiseen kirjapuheeseen paljon uutta, mutta eivät voi eivätkä haluakaan syrjäyttää niin kutsuttua ammattikritiikkiä.

Rivien välissä on tekijöidensä näköinen katsaus kirjablogeihin – siihen, mitä kirjablogit ovat nyt ja vähän siihenkin, mitä ne kenties tulevaisuudessa ovat. Se toimii varmasti hyvänä johdantona blogeihin ja bloggaukseen niille, joille kirjablogiskene on tuntemattomampaa. Kirjaloggaajana on ihanaa nähdä oma harrastuksensa "kansien välissä"ja palata muistoissa moniin kirjablogistanian tempauksiin ja tapahtumiin. Kirjablogikenttä ja oma suhteeni kirjabloggakseen on muuttunut jonkin verran niiden reilun kahden vuoden aikana, kun olen Sinisen linnan kirjastoon kirjoittanut, siitä kenties lisää joskus myöhemmin.

Vielä kerran onnea Katjalle ja Hannalle hienosta kirjasta!

TTT: Kymmenen vähälevikkistä kirjaa

Kuva: Wikimedia Commons

Viime päivien aikana käydyn "kirjablogikeskustelun" tuoksinassa on esitetty sellainenkin arvelu, että kirjablogeissa kirjoitettaisiin pääosin uutuuksista (erityisesti niistä, joita kustantamot ovat bloggaajille lähettäneet), "tusinakirjallisuudesta" ja aina niistä "samoista kirjoista" blogista toiseen. Muutamakin on toivonut, että kirjablogeissa kirjoitettaisiin ennen muuta omakustanteista, pienkustantamojen kirjoista, vanhoista kirjoista ja yleensäkin vähälevikkisemmästä kirjallisuudesta. Keskustelua aiheesta on käyty muun muassa Luutii-blogissa. Kannattaa lukea kriitikko ja bloggaaja Maaria Pääjärven hieno alustus kirjablogien asemasta kirjallisuuden kentällä ja sitä seuraava kiinnostava kommentti-ketju, josta löytyy varsin kattavasti linkkejä muihin aiheesta kirjoitettuihin postauksiin. (En ole ehtinyt juuri osallistua keskusteluun mutta kirjablogeihin toisenlaista sisältöä toivoville haluan sanoa Gandhin sanoin: "Ole se muutos jonka haluat maailmassa nähdä" – oman kirjablogin perustaminen on ilmaista, nopeaa ja varsin helppoa).

"Vähälevikkisyyden" käsite on tietysti aika monitulkintainen. Esimerksi Inka Nousiaisen ihanaa romaania Kirkkaat päivät ja ilta tuskin (valitettavasti) myydään kuin oksasia tai remeksiä, mutta asemansa vakiinnuttaneen laatukustantamon uutuuskirjana se on toki ollut suhteellisen mukavasti esillä viime aikaisissa blogi- ja lehtiarvioissa. Tosiasissa kirjabloggaajien suurimmat suosikit, ainakaan Blogistanian Finlandiassa ja Blogistanian Globaliassa menestyneiden kirjojen perusteella ovat harvemmin niitä suurimpia, kirjakaupoissa ja perinteisissä medioissa eniten esillä olevia hittejä. Ajatus siitä, että bloggaajat kirjoittaisivat pääasiassa vain kohutuimmista suurten kustantamojen kirjoista lienee näköharha: blogeja seuraavan lukijan katse kiinnittyy helpommin tuttuun kirjankanteen ja -nimeen kuin tuntemattoman omakustannekirjailijan tuotosta esittelevään postausotsikkoon.

Ainakin Salla, Morre ja Katja ovatkin tahoillaan listanneet kymmenen vähälevikkisen kirjallisuuden blogiarviotaan. Top Ten Tuesdayn kunniaksi seuraankin esimerkkiä ja kaivelin blogiarkistojeni kätköistä kymmenen sellaisen kirjan esittelyn, jotka ovat joko pienkustantamojen kirjoja, katveeseen jäänyttä genreä tai kauan sitten unohtuneita kirjoja.

1. Johan Bargum: Syyskesä – jo parikymmentä vuotta sitten ilmestynyt hieno kirja, josta tuli pari vuotta sitten pienimuotoinen blogihitti.

2. Kate Chopin: Herääminen – pienen Faros-kustannuksen kulttuuriteko, 1800-luvulla kirjoitetun feministisen romaanin klassikon suomennos vuodelta 2009.

3. Kuick & Karlsson: Kirjoittamisen ihanuus. Nuoren kirjoittajan opas – ihan kaikki eivät ehkä äkkiseltään ajattele olevansa nuorten kirjoitusoppaan kohderyhmää, mutta suosittelen kirjaa kaikenikäisille!

4. Sara Razai: Olen etsinyt sinua – suomenruotsalaisen kirjailijan esikoisromaani sivuaa myös erästä vähemmistöteemaa.

5. Jouni Tossavainen: Kesäpäivä – hieno, viime tammikuussa ilmestynyt proosarunoteos, josta en muista nähneeni muita blogiarvioita.

6. Kirsti Kuronen: Ammeiden aika – pienkustantamon julkaisu, jonka kirjoittaja kuuluu nuortenkirjailijana eräänlaiseen kirjallisuuden marginaaliin itsekin.

7. Vilja-Tuulia Huotarinen: Taskunovellit – kaksi sanaa: novellit ja antologia, jossa tosin on mukana myös romaaneillaan hyvinkin suosituiksi nousseitakin tekijöitä.

8. Elaine Showalter: A Literature of Their Own – naiskirjallisuuden historiaa ja teoriaa englanniksi, olkaa hyvät!

9. L. M. Montgomery: Chronicles of Avonlea – alkukielinen kokoelma rakastetun kirjailijan alunperin aikakauslehdissä julkaistuja kertomuksia.

10. Maria Gripe: Salaisuus varjossa – monikerroksinen ja kiehtova nuortenromaani, josta ei ole taidettu ottaa uutta suomenkielistä painosta pariinkymmeneen vuoteen.


Nyt koottuani pikaisella blogiselauksella tämän listan huomasin maininneeni tässä monia sellaisia teoksia, joista olen pitänyt todella paljon tai jotka ovat jonkun lempikirjailijani tuntemattomampaa tuotantoa. Onko listassa sinulle tuttuja kirjoja?

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Katja Kallio: Säkenöivät hetket
Otava 2013, 413 sivua.

Katja Kallion Syntikirja vakuutti minut kirjailijan taidosta kuvata arkea, ihmissuhteita ja tunteita. Säkenöiviin hetkiin ajattelin tarttua "sitten joskus, kun kirja tulee vastaan", mutta blogisiskojen kirjoitukset (katso linkkilista alla) saivat minut ostamaan kirjan omakseni. Senkin uhalla, että bloggaajia on nyt yhdellä jos toisellakin taholla moitittu liiasta vaikutteiden ottamisesta toisiltaan, samojen, isojen kustantamojen kirjojen lukemisesta ja kehumisesta, luin kirjan, tykkäsin ja kirjoitan siitä positiiviseen sävyyn.

Syntikirja oli aikalaisromaani, kuten Kallion muutkin romaanit ovat tavanneet olla. Säkenöivät hetket sen sijaan sijoittuu Hankoon vuonna 1914 ja 1930-luvun puolivälissä, ja se kuvaa kolmen eri sukupolven naisia, Ingaa, Ellya ja Beataa. Äitiä, tytärtä ja tyttärentytärtä yhdistää paitsi eräs tietty ihmissuhdekuvio myös se, että he eivät (Beatan sanoin), osaa elää tätä elämää. Jonkinlainen sisäinen sopeutumattomuus vallitseviin normeihin, haaveellisuus ja kaipuu jonnekin pois, toisenlaiseen elämään (jos voisi vaikka nousta laivaan Hangon satamassa) yhdistää kaikkia naisia.

Inga poistuu romaanin näyttämöltä varsin varhain, hänen tarinansa jää ikään kuin aihioksi tai kiinnostavaksi taustaksi Elly-tyttären ja tämän tytärten (ennen muuta Beatan, mutta myös tämän sisaren Harrietin) kohtaloille. Kirja etenee vetävästi mutta kerronta on hidasta, siinä tunnemoidaan naisten arjen askareissa vähän samaan tapaan kuin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa ja tarkkaillaan toisten ilmeitä ja eleitä seurapiiritapahtumissa kuin Jane Austenin romaaneissa ikään. Tahrojen poisto ei ole vain tahrojen poistoa eikä mustikkapiirakka ole vain mustikkapiirakka, sillä siihen leivotaan rakkautta ja syyllisyyttä, muistoja ja tulevaisuuden unelmia.

Kallio on vanginnut romaaninsa sivuille taitavasti aikakauden tunnelmia ja naisten ajatuksia. Hän kuvaa hyvin kompleksisia sisarus- ja ystävyyssuhteita, pelkoa, kateutta, rohkeutta ja kätkettyä tuskaa. Työläisnaisten elämän hetket maailmansotien aattona ja välillä eivät ole läheskään aina kovinkaan säkenöiviä, mutta aina silloin tällöin voi varastaa hetken omille unelmille.

Säkenöivistä hetkistä ovat nauttineet myös Jenni, Arja Susa, Katja, Mai, Minna, Karoliina, Anneli; Mari A:lta sen sijaan kirja jäi kesken.

TTT: Kymmenen syksyn esikoisteosta

Kuvissa Pasi Pekkola (Otava) ja Pauliina Rauhala (kuva Pekka Niittyvirta, Gummerus)

Huomenta! Top Ten Tuesdayn iloksi keräsin tulevan syksyn esikoiskirjahelmiä, yhdeksän kotimaista ja yhden käännöskirjan.

1. Antti Heikkinen: Pihkatappi (Siltala)

Romaanin kuvaus kuulostaa sopivan hervottomalta: "Tämän matkan aikana lukija tapaa joukon unohtumattomia henkilöhahmoja aina Kekkosesta hurmoshenkiseen pyhäkoulunopettajaan, rääväsuisesta Rissasen Jallusta oman arvonsa tuntevaan Rauha-mummoon – ja siinä sivussa pääsee seuraamaan aidosti koskettavaa tarinaa isästä ja äidittömästä pojasta, sukulaisrakkaudesta joka kaiken voittaa ja etenkin kärsii, sukupolvien sekä maaseudun ja kaupungin välisestä kuilusta, menneisyyden risteistä joita kannetaan, synneistä jotka anteeksi annetaan ja toivosta, joka sinnikkäästi leijuu lannanhajuisen navetan yllä silloinkin, kun lehmien ammunnan sijaan sisältä kuuluu karaokelaulua."

2. Pertti Lassila: Ihmisten asiat (Teos)

Pakkohan se on selvittää, millaisen romaanin kirjallisuustieteilijä kirjoittaa. Ja "kotimaisen keskiluokan arki" ihmissuhdekiemuroineen kiinnostaa aina.

3. Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera

Marissa on tuttu Café puor les idiots -blogistaan. Haastattelin Marissaa Kulttuurivihkojen uusimpaan numeroon, ja tekstityöläisen arjesta kertovassa jutussa sivutaan hieman myös pian ilmestyvää romaania.

4. Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori (Tammi)

Kirja, jossa itäsuomalainen miniä ja länsisuomalaisen miehen sukulaiset kohtaavat, kuulostaa nauruhermoja kutittelevalta lukuromaanilta.

5. Pasi Pekkola: Unelmasieppaaja (Otava)

Koripallomaailmaa sivuava romaani nuorten aikuisten haaveista.

6. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus)

Nuoren lestadiolaisparin rakkaustarina.

7. Susan Sellers: Vanessa ja Virginia 

Käännösesikoista saa kotimaisten kirjojen joukossa edustaa kiehtovankuuloinen romaani siitä, kuinka Vanessa-sisko näki kirjailija Virginia Woolfin.

8. Päivi Storgård: Keinulaudalla (Schildts & Söderströms)

Romaani naisesta, jolla kaikki on päällisin puolin hyvin, mutta elämä on kuin keinulaudalla.

9. Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle (Minerva)

Siina kirjoittaa niin hersyvän hauskaa ja salaviisasta blogia, että kirjankin on pakko olla hyvä! (Viime hetkellä aloin miettiä, onko blogin tarkoitus pysyä puolianonyyminä, joten jätän sen varmuuden vuoksi linkittämättä).

10. Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö (Like)

Kirjailija Maria Vaaran tyttären omaelämäkerrallinen romaani


Oletko suunnitellut lukevasi jonkun näistä kirjoista tai heräsikö nyt kiinnostus kirjaa kohtaan? Aurinkoista tiistaipäivää!

Riitta Jalonen & Kristiina Louhi: Aatos ja Sofian meri

Riitta Jalonen (teksti) ja Kristiina Louhi (kuvat): Aatos ja Sofian meri
Tammi 2013, 37 sivua.

Kevät kuljettaa kesää mukanaan, Aatos sanoo Sofialle, joka on ehtinyt tulla vierelle.

Yhdessä he katsovat ylös koivun latvaa. Pian alkava kesä on jossakin siellä valmiina odottamassa. 

He kävelevät veden äärelle ja Aatos ottaa muovipussin ja kaataa kymmenet pienet kumikalat rantaveteen. Sofia vahtii kaloja siivilä kädessään ja on valmiina pelastamaan turvaan niitä, jotka lähtevät uimaan liian kauas.

Kirjassa Aatos ja Sofian sokeriletit rakennettiin lumilyhtyjä, mutta Aatos ja Sofian meri vie koulun kevätjuhlatunnelmiin ja orastavan kesän vehreyteen. Kirjan nimessä mainittu meri on oikeastaan järvi, joka Aatoksen ja Sofian leikeissä, mielikuvituksessa ja unissa on kuin meri. Järven sulaminen keväällä mahdollistaa uudenlaiset leikit: voi heittää pussillisen kumikaloja veteen ja pelastaa siivilällä niitä, jotka meinaavat uida liian kauas. Kumikalat muodostavat delfiiniparven, ja Aatoksen silmissä Sofia on kuin merenneito.

Kuten aiemmissakin Aatos ja Sofia -kirjoissa, myös tässä uusimmassa tapahtumia tarkastellaan Aatoksen näkökulmasta. Aatos on nimensä mukaisesti pohtiva ja herkkä lapsi, jolla on rikas sisäinen maailma. Hän arvelee, että oma äiti on aina kesäkunnossa, koska hänen ei tarvitse käydä keväisin jumpassa kuten Sofian äidin. Hän on huolissaan järven roskaamisesta ja siitä, että joku pieni kala saattaa saada järveen viskatun pullon päähänsä. Aatos aistii kauneutta ympärillään, koivun vihreissä lehdissä, musiikissa ja ennen kaikkea Sofiassa. Seistessään yksin tyhjällä koulun pihalla Sofia on Aatoksen mielestä kuin kaunis puu, mutta topakka Sofia palauttaa Aatoksen todellisuuteen tokaisemalla: Mitä sinä tuijotat? On aika juosta yhdessä uusiin leikkeihin.

Yksi kirjan esiin nostamista ajatuksista on se, voiko tytön ja pojan ystävyys jatkua vielä kouluikäisenä. Aatoksen ja Sofian ystävyys ainakin voi, mutta ääneenlausumaton sääntö on, että koulun välitunneilla he puuhaavat omissa porukoissaan ja leikkivät yhdessä vasta koulun jälkeen. Onneksi alkaa kesäloma: edessä on monia aurinkoisia päiviä, joina lapset ja heidän mielikuvituksensa saavat temmeltää vapaasti.

Näyttämöllä on silkkikankainen vaalea tausta, joka aaltoilee samalla lailla kuin rauhaisa meri.

Kun laulu alkaa, Aatos on jo muualla, purjehtimassa kohti tuntematonta tutkimatonta maailmaa. Luokkakaverit katoavat ja opettajat katoavat. Odotus tulevista todistuksen numeroista katoaa.

Jäljelle jää vain Sofian laulu.



Soundrack:

Jäähyväiset

On laiva valmiina lähtöön