Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
Wsoy 2015, 165 sivua.
Kansi: Anna Makkonen.
Aika mennyt palaa -romaanista tuttu Klarissa on ajautunut avioliitossaan umpikujaan ja matkustaa yksin Saimaalle, saaresta vuokraamaansa vanhaan huvilaan pohtimaan tunteitaan ja kirjoittamaan neljättä romaaniaan. Kirjoittaminen ei kuitenkaan etene, sillä Klarissa ajautuu helteisinä päivinä ja öinä tunnemyrskyihin, jotka estävät häntä keskittymästä työhönsä. Viereisen saaren, Variskallion (vaiko sittenkin Korppikallion?) miehet, viisikymppinen Olavi ja tämän parikymppinen poika Cédric, saavat vuoronperään Klarissan pään pyörälle. Se, mikä aluksi vaikuttaa harmittomalta flirtiltä tai harkitsemattomalta, mutta ohimenevältä lomaromanssilta, muuttuukin uhkaavaksi, käsittämättömäksi peliksi, josta Klarissa koettaa tempautua irti. Aviomies Mikael tuo saarelle hetkeksi turvallisen tuulahduksen normaalielämästä, mutta lähtee pian suuttuneena pois ja jättää Klarissan yksin, vain pahantahtoisten voimien armoille.
Timonen vahvistaa Kesäisellä illuusionilla sen, mitä osoitti jo esikoisromaanillaan Aika mennyt palaa: hän osaa rakentaa tiiviin tunnelman ja rikastaa viihdyttävän tarinan runsailla viittauksilla muihin teoksiin, tällä kertaa erityisesti kirjallisuuteen ja musiikkiin*. Heti romaanin ensi sivuilla ajattelin Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon -romaania, jonka lukemisesta on vuosia, mutta jonka miljöö, tunnelma ja ihmissuhteiden kompleksisuus ovat jääneet mieleeni, ja eikös Klarissa hetkeä myöhemmin lue (ilmeisesti) kyseistä kirjaa ja pohdiskele, "miksi naiset muka katsovat vastavaloon? Koska haluavat olla valokeilassa? Koska eivät näe sitä, mikä on heidän edessään? Koska tähyävät ulos, valoon, parempaan?
Vaikka Kesäinen illuusioni on täysin itsenäinen "jatko-osa" Aika mennyt palaa -teokselle, kirjaa on helpompi ymmärtää, jos on lukenut Klarissasta ennenkin ja on perillä esikoisromaanissa esitetystä jälleensyntymisen ajatuksesta. Pidin siitä, että Kesäinen illuusioni oli hieman edeltäjäänsä arvoituksellisempi, ei selittänyt asioita puhki – jopa siinä määrin, että uskon Klarissan tarinan vielä jatkuvan tulevien kirjojen sivuilla ja muutamien epäselviksi jääneiden seikkojen saavan selityksensä myöhemmin. Jonkin verran romaania voi pyrkiä tulkitsemaan sen keskeisten intertekstien, kuten Daphne du Maurierin Rebekan tai kotimaisten klassikoiden kautta, mutta Klarissan tarina on lopulta aivan omansa.
Vaikka Kesäisen illuusionin kerronta on pääosin varmaa ja etenevää, on Klarissan kertojanäänessä pientä hapuilua, joka saa kesken intensiivisen tarinan heräämään illuusiosta ja kiinnittämään huomiota kerrontatekniikkaan. Kenelle Klarissa kertoo tarinaansa ja miksi? Onko kerronta vain Klarissan sisäisten ajatusten ja tunteiden virtaa, ja jos on, niin miksi hän puhuu lapsistaan kuin kuvailisi heitä jollekin puolitutulle: "Nuorempaa en yrityksestä huolimatta saanut kiinni, mutta esikostyttäremme, joka oli 13-vuotias ja siirtymässä kesän jälkeen yläkouluun, vastasi heti – joskin haukotellen."
On aina ilo huomata, että kirjailija on kehittynyt ilmaisussaan, ja Timosen kohdalla tämän huomaa selvästi. Siinä missä esikoisen kieli oli hieman tavanomaista ja miljöökuvaus tuntui etäiseltä, Kesäisessä illuusionissa niin romaanin kieli kuin kuvattu ympäristökin heräävät eloon kauniina ja vivahteikkaina. Menneen ja nykyhetken sekoittumista ja tarinan taustalla vaikuttavia myyttejä korostaa ajoittain arkaaisia sävyjä saava kieli ja kotimaisiin klassikoihin assosioituvat vanhanaikaiset ilmaisut. Kesäisen saaren luonto herää kirjan sivuilla eloon.
Aamupäivää säesti pajulinnun melankolinen laulu. Se toi mieleen lapsuuden kesät, mutta ei mollistaan huolimatta saanut kaihoisaksi, kuten kuikan sydäntäviiltävä huuto, joka kaikui järveltä iltaisin.
*kirjan lopussa olevan inspiraatiolistan ansiosta löysin Maaria Ylipään laulut, kiitos!
Muissa blogeissa sanottua: Kirjamuistikirja, Lumiomena, Mari A.:n kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie, Järjellä ja tunteella, Kirjakirppu
