Riikka Pulkkinen: Totta
Kahdeksas, täydennetty painos (sisältää uuden luvun).
Otava 2011.
Kun hän sanoo haluan, hän katsoo silmiin, silmien taakse, ja minä ajattelen, että oikeastaan ihmisen kasvot ovat jonkinlainen aukeama, kuin metsäaukea. Jokainen pyyntö ja toive, pelko ja salattukin ilo, lapsuuden ilo, avautuu kasvoilla kuin astuisi siimeksestä valoon silloin kun ihminen sanoo haluan.
Riikka Pulkkisen romaani Totta kertoo pian syöpään kuolevasta Elsasta, joka on tunnettu ja arvostettu psykologi ennen muuta lapsen tunne-elämän ja minäkuvan kehitystä koskevien tutkimustensa ansiosta. Elsa on myös kuvataiteilija Martin vaimo, lääkäri-Eleonooran äiti sekä nuoruuden unelmien ja parisuhteiden karikoissa luovivien Annan ja Marian isoäiti. Syövän saattohoitovaiheesta huolimatta eletään keskiluokkaista, hillittyä arkea, vaikka perheessä uskalletaan näyttää myös tunteita. Jotkut tunteet ja muistot on kuitenkin jouduttu tukahduttamaan, kauan sitten, kun perheessä työskenteli nuori kotiapulainen nimeltä Eeva.
Riikka Pulkkisen tavasta kuvata perhesalaisuuksia, naiseutta ja äitiyttä sekä nivoa yhteen eri sukupolvien kokoemuksia tuli mieleeni kaksi muuta suomalaista, 1980-luvulla syntynyttä kirjailijaa, Helmi Kekkonen (novellikokoelma Kotiin ja romaani Valinta) sekä Essi Tammimaa (toinen romaaninsa Paljain käsin). Pulkkisen Totan ja Tammimaan Paljain käsin -romaanin yhteys on lähinnä teeman tasolla; Pulkkisen kieli on silkoisen kaunista, Tammimaan rehevän, kaunistelemattoman kaunista. Tammimaan henkilöhahmojen elämäkin on rosoisempaa ja haavoittuvampaa kuin Pulkkisen henkilöiden, jotka vaeltelevat Ateneumin käytävillä ja joille saattoihoitokin on yksi iso piknikki, jolla juodaan punaviiniä.
Sen sijaan Kekkosen teosten kielessä ja tunnelmissa on paljonkin samaa kuin Pulkkisella: omenankukkia, vanhoja rakkaita kesäpaikkoja, joissa muistot tiivistyvät, sanoja, joita ei sanota vaikka ne olisivat totta. Tunnetasolla Kekkosen kirjat koskettivat minua enemmän kuin Totta, mutta Pulkkisen kerronta on todella taitavaa ja monivivahteista.
Pulkkinen rakentaa eri aikatasojen ja naishahmojen välille vastaavuuksia, kohtalot tuntuvat periytyvät äidiltä tyttärelle. Maalauksissa, valokuvissa ja romaanin kohtauksissa toistuu veteen astelevan kalevalaisen Ainon hahmo, puhdas tarkoittamatta lian puutetta. Punaisena lankana kulkee myös lapsen kiintymys äitiinsä, tai toiseen hoitajaansa.
Pulkkisen kieltä on arvosteltu liiankin hiotuksi. KirjAntila-blogin Jaakko kiteytti Totta-arvionsa kommentissa osuvasti: "Lauseet valmiita. Ihminen keskeneräinen." Toisaalta Koiranmutkia-blogissa luonnehditaan Pulkkisen kieltä "talouskieleksi" ja "koripalloproosaksi". Minua Pulkkisen kielessä ja kerronnassa (kirjallisuuden kieli saakin, tällaisessa vähäeleisessä, keskiluokkaisessa romaanissa, olla huoliteltua ja paikoin pakahduttavan kaunista) ei häirinnyt mikään muu kuin dialogi. Sanooko rakastajatartaan tapaamaan tullut keski-ikäistyvä aviomies - olkoonkin vaikka taiteilija! - näin: - Minun etsimäni naisen hellyys on niin tiheää, että se valuu sormenpäistä ?
Kaiken kaikkiaan nautin Totan lukemisesta paljon. Aluksi minun oli vaikea eläytyä tarinaan ja kiintyä henkilöihin, mutta kirja avautui minulle uudella tavalla kun kerronta siirtyi 1960-luvulle, Eevan minäkerrontaan. Nämä menneisyyteen sijoittuvat jaksot olivat minulle kirjan koskettavimmat ja toivat henkilöt lähelle, ennen kaikkea Eleonoora-äidin, joka oli tuolloin vasta pieni lapsi, vuoroin äitinsä, vuoroin kotiapulaisen hoivissa.
Totta on luettu osana Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista -haastetta.
Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Hymyilevä eläkeläinen, Linnea, Valkoinen kirahvi, Katja ja Salla, joka käsitteli arviossaan jo käsitteeksi muodostunutta nakkipaperiongelmaa.
Siis onko tähän joku lisätty luku? Oho. Enpä tiennyt.
VastaaPoistaMinä pidin myös eniten siitä 60-luvusta, Helsingin kaduista ja Ateneumista ja Liisankadusta.
Toisaalta tämä oli minusta todella hyvä kirja, mutta sitten tosiaan joku työnsi kauemmas ja tarina jäi etäiseksi pikemminkin lopussa kuin alussa. Harmi.
Dialogi tökki minustakin tosi pahasti juuri siksi, ettei kukaan ihan oikeasti puhu niin. Lainaamasi lause oli hyvä esimerkki; Pulkkisen dialogit(kin) ovat ikään kuin filosofisia aforismeja - eivät puhuttua kieltä.
VastaaPoistaMinullakin tämä on osana Kuusi kovaa kotimaista -haastetta ja kirjankin sain joululahjaksi yli vuosi sitten. Mitä pidemmälle lykkään Pulkkisen lukemista sitä enemmän hermoilen, etten varmaankaan pidä juuri noin runollisesta kielestä (ja vieä dialogissa, uh!), mutta tänä vuonna otan siis asiasta selvän ja lupaan lukea mahdollisimman ennakkoluulottomasti.
VastaaPoistaEikä se sinällään vaikeaa ole, että kauhean mielelläni pidän tai pitäisin aina nuorista/tuoreista suomalaisista naiskirjailjoista. (Tietenkin muistakin, mutta tiedäthän.)
"Sanooko rakastajatartaan tapaamaan tullut keski-ikäistyvä aviomies - olkoonkin vaikka taiteilija! - näin: - Minun etsimäni naisen hellyys on niin tiheää, että se valuu sormenpäistä?"
VastaaPoistaEhkäpä tässä on kysymys intertekstuaalisuudesta, jota blogisti ei ole nähnyt esim. tuossa lainatussa. Mitä Flaubert tarkoitti, kun hän laittoi madam Bovaryn liehittelijät "runoilemaan" ihastukselleen? Kyllä Pulkkinen on Flaubertinsä lukenut.
Taidokas intertekstuaalinen viittaus upotetaan tekstiin niin, että se on silti ymmärrettävä ja uskottava henkilönsä suuhun, vaikka intertekstuaalinen viittaus jäisi ymmärtämättä.
VastaaPoistaTs. intertekstuaalisuus ei saa olla tekosyy sille, että tekee onnahtelevia ratkaisuja "mutku tää on intertekstuaalinen, etsä tajuu!".
Linnea, minähän en ole nähnyt tuota alkuperäistä versiota, tai siis olen selaillut kaupassa ennen kuin tiesin, että täydennys on tulossa. Jostakin haastattelusta muistelen lukeneeni, että Pulkkinen halusi vielä selventää jotain ja lisäsi uuden luvun. Viimeinen luku on nro 26 ja se on Annan minäkerrontaa. Kyllähän se muuttaa lopun tunnelman. (Lopusta tuli mieleen Kekkosen Valinnan viimeiset rivit, joissa Aava (oliko se päählön nimi?) saa puhelun.
VastaaPoistaMinulle tuo alun etäisyyden kokemus oli siksi niin tuntuva, että joidenkin kokemusteni/taustani vuoksi se olisi voinut koskettaa syvästikin, mutta niin ei käynyt.
Morre, niinpä! Minua ei tosiaan tuo kielen aforistisuus haitannut itse tekstissä, mutta dialogiin olisin kaivannut aitoutta. Ja olen samaa mieltä tuosta, mitä vastasit anonyymille.
Karoliina, mielenkiintoista kuulla sitten, miten tämä sinuun uppoaa! Vaikka kieli tökkisikin, niin tässä on varmasti paljon muuta, mistä pidät. Ja sama juttu, kyllähän sitä aina mielellään tykkää oman sukupolvensa (nais)kirjailijoista, ja yleensä tykkääkin.
Anonyymi, Morre tuossa sinulle vastasikin hyvin, että dialogin olisi hyvä olla luontevaa, olis siinä intertekstuaalisuutta tai ei. Tuskinpa kukaan kyseenalaistaa Pulkkisen lukeneisuutta - juuri se osittain tekee Totastakin nautittavaa luettavaa - mutta jotkut tykkäävät autenttisemmasta dialogista.
Totta on kyllä jakanut lukijansa mielenkiintoisesti. Toiset ovat rakastaneet, toiset huomanneet nakkipaperit. Aika harva on jäänyt sinne välille, kuten nyt sinä ja Linnea. Onneksi. :)
VastaaPoistaItse rakastin Tottaa, mutta se johtuu isolta osaltaan siitä, että kirjan keskivaiheilla ilmeni sellainen seikka, joka toi minulle sellaisen henkilökohtaisen tarttumapinnan, ettei mikään muu teos ole vielä vastaavaa tehnyt. Sen vuoksi Totta on minulle "elämäni kirjoja". En tiedä, miten olisi jos tuota seikkaa ei kirjassa mainittaisi. Sen seikan vuoksi rakastan Tottaa eri tavalla kuin vaikkapa Helmi Kekkosen kirjoja, joita ihailen suuresti. Totta koskettaa minua enemmän.
Varmasti pitäisi Totasta joka tapauksessa, koska rakastan Pulkkisen lauseita, mutta saattaisin kiinnittää huomioita niihin "nakkipapereihin", joita huomasin paljonkin Pulkkisen esikoisessa. Raja on mielestäni vain piirun keskinkertaista parempi romaani, mutta Totta on minulle "totta". Se on itselleni malliesimerkki siitä, miten lukukokemuksen subjektiivisuutta ei voi ohittaa.
Katja, jännä juttu - minulla on juuri niin päin, että Kekkosen teoksissa, varsinkin Kotiin-kokoelmassa, oli mainitsemaasi henkilökohtaista tarttumapintaa (ei niinkään ulkoisten tapahtumien tasolla vaan tavassa kuvata kokemusta ja tunteita). Eli minulla tavallaan toisinpäin, rakastan Kotiin-kokoelmaa ja ihailen etäältä Tottaa :). Ymmärrän siis täysin, mitä tarkoitat.
VastaaPoista"Aika harva on jäänyt sinne välille, kuten nyt sinä ja Linnea. Onneksi. :)"
VastaaPoistaHuomasin kirjoittaneeni hieman huolimattomasti. Tarkoitin, että olen iloinen sinun ja Linnean arvioista. Saan itse eniten irti sellaisista blogiarvioista, joissa kirjaa osataan katsoa etäältä, huomaten teoksen eri piirteet. Sinä ja Linnea osasitte! Kiitos siitä. :)
Minulla Totta on vielä lukematta, mutta hirvittää vähän jo valmiiksi. Moni muukin on tainnut verrata Pulkkista Tammimaahan (tai päinvastoin), eikä Tammimaan kieli miellyttänyt minua yhtään.
VastaaPoistaTiedätkö, mihin väliin tuo uusi luku oli lisätty? Toiko se jotain oleellista lisää tarinaan?
Katja, ymmärsin kyllä :). Toki näitä "tykkään ja en tykkää" arvioita on ollut paljon muitakin.
VastaaPoistaMinusta Tammimaan ja Pulkkisen kielet ovat erilaisia.
VastaaPoistaTammimaan kieli on jotenkin maanläheistä ja sanoilla leikittelevää.
Pulkkisen kieli taas korkealentoisempaa, aforististakin ja hiotumpaa.
Oma makuni kulkenee näiden kahden puolivälissä, joten kumpikaan näistä ei myöskään kielellisesti oikein uponnut.
Maija, Pulkkisen ja Tammimaan kieli ovat hyvinkin erilaisia - yhdistävänä tekijänä se, että molemmat kirjoittavat mielestäni kauniisti. Mutta siinä missä Tammimaan kieli on ruumiillista, onomatopoeettista ja omaperäisiä uudis- tai murresanoja sisältävää, Pulkkisen kieli on kaunokirjallista, huoliteltua ja akateemista.
VastaaPoistaEn tosiaan ole verrannut alkuperäiseen, mutta oletin, että viimeinen luku on se lisäys. (Ks. vastaukseni Linnealle ylempänä.)
Morre kerkisikin kommentoida tuohon väliin, mutta siis juurikin noin :). Totta- ja Paljain käsin -romaanien yhteydet ovat tosiaan enemmänkin teemojen ja aiheiden (äitiys, naiseus, menneisyyden haavat) tasolla.
VastaaPoistaKyllä tosiaan Pulkkisen, Tammimaan ja Kekkosen teksteissä ja jotenkin tarinoiden tematiikassa on paljon samoja kaikuja. Jotain kertoo sekin, että kaikkien kolmen kirjat ovat kolahtaneet minuun voimakkaasti :)
VastaaPoistaSusa, minäkin olen pitänyt kaikista (Pulkkiselta olen lukenut vain tämän, kahdelta muulta mainitulta molemmat teokset), vaikka pitämisessä onkin aste-eroja.
VastaaPoistaMielenkiintoista, että "jo vanhasta" kirjasta on tullut nyt parin päivän sisällä kolmeen eri blogiin tekstiä.
VastaaPoistaMorre & Maria: Puhuitte kielen aforistisuudesta. Mitähän sillä tarkoitatte? Minä jouduin palauttamaan juuri luetun Tottani jo kirjastoon, joten en voi palata tekstiin.
Hyllyssä odottaa edelleen Totan alkuperäisversio. Yritin alkaa lukea sitä pari kuukautta sitten, mutta yhtäkkiä tuli sellainen tunne, että miksi lukisin tämän kirjan, jos se kerran kirjailijankin mielestä oli keskeneräinen... Tästä uudesta versiosta on myös poistettu kaksi "turhaa" lausetta, jotka Pulkkinen kuulemma aina laittoi sulkeisiin vanhaa kirjaa signeeratessaan. Kummallista pelleilyä, jos minulta kysytään. (Pulkkisen ekasta kirjasta kyllä tykkäsin, kun sain sen vihdoin luettua.)
VastaaPoistaJaakko, minä naureskelin samaa :). Se, että itse luin Totan juuri nyt, johtui ihan siitä, että se tuli vihdoinkin kirjastossa vastaan.
VastaaPoistaTuosta aforistisuudesta, en voi Morren puolesta vastata mutta itse ymmärsin sen niin, että lähes joka lauseeseen on ladattu joku ajatelma, metafora tms. syvempi merkitys. Esim. tyyliin tuo arvioni aloittava lainaus.
Pekka, minua nauratti tuo perustelusi olla lukematta kirjaa vielä :). Nyt menet tietenkin ja ostat päivitetyn version! Olisipa kiinnostava verrata uutta ja vanhaa versiota.
Enpä taida ihan heti ostaa... Pulkkinen mainitsi jossain haastattelussa sen sivunkin, josta oli poistettu ne pari epätyydyttävää lausetta. Kaksisataaseitsemänkymmentäjotain? Perfektionismi on ihan ymmärrettävä luonteenpiirre, mutta joku raja voisi siinäkin olla. ;)
VastaaPoistaPekka, lainaat sitten kirjastosta ja kirjoitat vertailevan blogitekstin siitä, miten poistot/lisäykset vaikuttavat lukukokemukseen :D. Ei vaan, olisi oikeasti mielenkiintoista jos joku tekisi niin.
VastaaPoistaVoi, ei, voi ei! En nyt kyllä pidä siitä, että Tottaa on täydennetty - ja varsinkaan siitä, että on poistettu pari TURHAA virkettä. Onko sellaisia?
VastaaPoistaNo toisaalta silti kirjailija saa tehdä kirjalleen mitä huvittaa! Kyseessähän on ihan kiinnostavakin ilmiö: editors cuteja on nähty elokuvamaailmassa jo pitkään!
Minä pidin Totasta. En koskaan kiinnittänyt sen kieleen, en edes dialogiin, erityistä huomiota, mutta erilaisten blogikirjoitusten myötä huomasin, että ehkä kieli sittenkin jotenkin etäännytti, tai se ei ainakaan lämmittänyt. Silti pidin siitä kovasti, tosin Rajasta enempi. Kielen kanssa luotan kirjailijaan. Hän on valinnat tehnyt - minä kellun mukana. Joskus kieli tökkii, mutta ei minulle todellakaan Pulkkisella. Mielestäni hän kirjoittaa hyvin, vaikka onkin hyvin viimeistelty.
Intertekstuaalisuudesta olen sitä mieltä, ettei viitteiden tarvitse todellakaan olla alleviivattuja. Ilman muuta ne saa olla hyvinkin peiteltyjä - se huomaa, ken taitaa. Silti tietenkään tyylirikkoja ei voi selittää vain intertekstuaalisuudella! Minä en miellä esillä ollutta lainausta intertekstuaaliseksi viitteeksi, eikä se edes minua häiritse. Olkoon vaikka kuinka epärealistinen. Minusta se on upea virke! Tätä varten on kaunokirjallisuus.
Ai sinäkin olet lukenut tämän, Paula :). Taas muistelen "jotain haastattelua", mutta olisiko Pulkkinen sanonut, että nuo nyt poistetut virkkeet ohjaavat tulkintaa liikaa tiettyyn suuntaan?
VastaaPoistaNimenomaan kirjailijan ei tarvitse alleviivata intertekstuaalisia viitteitään - ei myöskään kenenkään yksittäisen lukijan, joka saattaa keksiä ihan omiakin "intertekstuaalisuuksiaan". Jokaisella lukijalla on oma luku- ja elämänhistoria, siksi kirja avautuu jokaiselle tavallaan ja hyvä niin.
Minullekin kieli on tärkeää kirjallisuudessa, mutta lukuromaaneissa on tärkeää myös eläytyä tarinaan, samastua ja ehkä ihastua/vihastua henkilöhahmoihin. Sitä taas vaikeuttaa se, jos henkilöhahmot eivät ole "inhimillisiä" puheissaan ja ajatuksissaan, siis kielen tasolla.
Kiitos ihanan pitkästä ja pohtivasta kommentistasi, Paula!
Maria vastasi hyvin minunkin puolestani tuohon aforistisuuteen kielessä.
VastaaPoistaTarkoitan tosiaan sillä juuri sitä, että jokaisen lauseen voisi irroittaa asiayhteydestään ikään kuin aforismiksi; lauseilla on syvempi merkitys.
Tietyllä tapaa minusta Kari Hotakaisella on samaa aforistisuutta, mutta hänellä se on kärkevämpää, pistävämpää ja ironisempaa.
Marian kanssa myös pitkälle samaa mieltä tuosta "intertekstuaalisesta virkkeestä". Se ON hieno virke, mutta dialogiin (so. ihmisen suuhun) se vain ei ollut uskottava edes Totta:n maailmassa.
(makuasia toki)
Maria, kyllä, luin tämän kuten Rajankin ennen omaa blogia :-). Sen tähden ne on siellä muistaakseni vain aiemmin luettujen listassa ihan blogin alkumetreillä.
VastaaPoistaKiva kuulla Morre, etten kauheasti väärintulkinnut termiä :).
VastaaPoistaPaula, minusta tuntuu, kuin ennen blogia luetut kirjat eivät olisi "oikeasti olemassa", kun niitä ei ole blogissa :D. Ihanaa, kun blogi saa ikää ja yhä useampi lukukokemus on "tallessa".
Jotain tuollaista minä teidän ajattelinkin aforistisuudella tarkoittavan. Hotakainen on aforistinen, hänen kirjoistaanhan on poimittu juuri "aforismikokoelma". Aforismin sanotaan olevan mm. lakonian taidetta. Hotakainen on sitä.
VastaaPoistaLinturin Isänmaan tähden oli jonkun mainoksen, ehkä takakannen, mukaan aforistinen. Siinä aforistisuus oli erilaista, sillä "aforismit" olivat esimerkiksi jotain mieleen jääneitä napakoita opetuksia joltain vanhemmalta ihmiseltä.
Samaa mieltä siitä, että Pulkkisen lause on kovin täyteen pakattu, jopa ilman niitä intertekstuaalisia viitteitä. Tietynlaista aforistisuutta kyllä siinä mielessä löytyy, mutta epäilen, saisiko hänen kirjoistaan poimittua "aforistista" kokoelmaa. Sen verran erilaista taitaa tämä Pulkkisen aforistisuus olla.