Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Tammi 2013, 159 sivua.

– Kanna minut nukkumaan, Jean sanoo.
– Mutta äiti ja isä ovat kylässä vielä pitkään. Me voisimme valvoa.
– Nukuttaa, Jean sanoo ja lähtee kävelemään sisälle taloon. Jalat kantavat hyvin.

Menen perässä, Jean kapuaa heti sänkyyn, ei jaksa vaihtaa ylleen edes yöpukua. Kiipeän yläpetille ja kurkistan alas. Jeanilla on silmät kiinni.

– Pikkuveli. Joko nukut?
– Sano se vielä, Jean pyytää.
– Pikkuveli.

Eräänä talvisena päivänä Heidi saa pikkuveljen. Heidi saa riisua kaksivuotiaan Jean-veljen toppahaalarista, jonka sisään lapsi olisi halunnut kääriytyä takaisin. Vähitellen Jean kuitenkin tottuu uuteen kotiinsa, ja Heidin ja Jeanin välille syntyy tiivis side, sisarussuhde. Jean jaksaa kammata vaikka kuinka kauan Heidin pitkiä, kiharia hiuksia, ja vastapalvelukseksi Heidi nipistelee Jeania ihanan kutittavasti korvista. Toisinaan Jeanin jalat eivät tahdo kantaa, ja silloin Heidi hieroo niitä, kunnes tunto palaa. Aina välillä Heidi viettää aikaa vanhemman ystävättärensä Marjan kanssa ja Jean leikkii naapurin Raimon kanssa autoilla, mutta illalla isosisko peittelee taas pikkuveljen vuoteeseen. Toisinaan Jeanin Mami, ranskalainen rouva paksussa turkistakissaan, käy tervehtimässä poikaa, mutta äiti ja isä kuiskivat Mamin lähdettyä, että ehkä voisi tapahtua sellainen ihme, että me saisimme pitää hänet.

Riitta Jalosen romaani Todistaja Brigitin talossa oli koskettava lukukokemus. Kirjoitin kirjasta kaksi vuotta sitten blogiini näin:

"Riitta Jalosen Todistaja Brigitin talossa (Tammi 1998) on hyväätekevän hidas ja lempeä romaani. Se ei ole kuitenkaan siloiteltu ja makea, vaan pikemminkin yksinkertainen ja harmaa kuin pellavaliina. Jokainen sana on tarkkaan harkittu, ja kirjan ajatukset ovat pieniä helmiä. Pinnalta katsoen rauhallinen kerronta vie kipupisteisiin."

Voisin kuvata Jalosen uusinta romaania Kuka sinut omistaa lähes samoin sanoin. Uusin romaani ei ole samalla tavalla hieman salaperäinen kuin Brigitin talo, sillä nyt kipupisteet ovat varsin selvästi näkyvillä, mutta romaaneilla on myös paljon yhteistä. Nytkin Jalonen kirjoittaa tiiviisti, kertoen pienoisromaanin mitassa paitsi perheen suuresta, vaietusta menetyksestä myös Heidin hitaasti sairauteensa haipuvasta mummista ja Heidin kurkistuksista aikuisten maailmaan. Yhtenä kesänä Heidi jättää lapsuuden taakseen, monella tavalla.

Romaanissa ei mainita tapahtuma-aikaa, mutta ajankuva rakentuu muutamista yksityiskohdista: eletään aikaa, jolloin naisen hankkima ajokortti on erityisen kahvittelun aihe ja ullakkohuone saattaa olla vuokrattuna vähän höpsähtäneelle, ketjussa polttavalle Urholle. Romaanin kannalta merkityksellisintä on, että eletään aikaa, jolloin lasten sijaishuollon käytännöt eivät olleet vielä vakiintuneet, ja aikaa, jolloin ikävistä asioista ja tunteista ei juuri puhuttu.

Jalonen kuvaa taitavasti ja vähäeleisesti lapsen ja nuoren mielenliikkeitä: sitä, kuinka Heidi hahmottaa paikkansa perheessä ja suhteensa isään, äitiin, mummiin ja Jeaniin, ja sitä, kuinka aikuisten asiat saattavat herättää sekä kuvotusta että uteliaisuutta. Jalonen kuvaa sitä, miltä tuntuu kuin ystävyys loppuu. Se tekee kipeää, mutta vielä kipeämpää tekee se, kun sisaruus loppuu äkkiä hiljaisuuteen. Jalonen, joka on kokenut saman kuin Heidi, omistaa optimistisesti kirjan kadottamalleen veljelle: Philippe, kesä tulee aina takaisin.

Kirjan ovat lukeneet myös Minna, Katja ja Marjatta.