Sanna Isto & Julia Vuori: Noidanruohon salaisuus (Tinka ja Taika 2)

Sanna Isto (teksti) ja Julia Vuori (kuvat): Noidanruohon salaisuus 
Wsoy 2013, 181 sivua.

Äkkiä Tinkan päässä alkoi raksuttaa. Jokin mummon tavassa lausua 'pikkunoidat' oli saanut sen aikaan. Taikankin ilme kirkastui: Ahaa! Sitä mummo siis ajoi takaa? Mummo tarkoitti, että pikkunoidat voisivat tehdä, mitä halusivat! Ja tottahan se olikin! Pikku peukaloisina he voisivat tehdä uimahyppyjä keskellä puutarhaa! Ja vaikka keskellä kirkasta päivää! Eihän siitä tarvitsisi kenenkään mitään tietää. 

Tinka ojensi käsivartensa ilmaan ja venytteli. Hän kohtasi mummon veikeän ilmeen ja virnisti takaisin. Hän kyllä virittäisi vuoristoradan saniaisten alle! Tai pitkän ja mutkittelevan vesiliukumäen.

Sanna Iston saturomaani Noidanruohon salaisuus on jatkoa pari vuotta sitten ilmestyneelle Tinka ja Taika -kirjalle. Ensimmäisessä kirjassa siskoksille selvisi, että heidän mumminsa on noita, jonka matka-arkku kätkee jännittäviä salaisuuksia. Tyttöjen äiti inhoaa taikuutta ja löytää onnen tavallisista arjen askareista, kuten leipomisesta ja puutarhanhoidosta, mutta Tinka ja Taika haluavat oppia loitsimaan. Noidanruohon salaisuus alkaakin leppoisissa tunnelmissa, kun mummi opettaa siskoksille, kuinka saniaisenlehtiä ja muutamia muita kasveja voi käyttää taikomiseen. Mutta mikä kasvi onkaan noidanruoho? Se tieto ei saa joutua vääriin korviin, mutta asiat käyvät monimutkaisiksi, kun vanha konna Montonen saapuu jälleen maisemiin ja useampikin hahmo muuttaa muotoaan, kokoaan ja olemustaan taikasanojen huminassa.

Noidanruohon salaisuudessa viehättää ennen kaikkea tunnelma, sympaattiset henkilöt ja idyllinen miljöö. Juonikin kulkee sujuvasti, mutta on hieman yksioikoinen ja toisteinen. Lähes kaikki juonenkäänteet pyörivät taikomisen, ja erityisesti muodonmuutostaikojen ympärillä: henkilöt taikovat itseään ja toisiaan isommiksi, pienemmiksi ja erilaisiin hahmoihin. Jännitystä pitää yllä muun muassa sen arvailu, minkä näköisenä ja kokoisena Montonen pyörii pihapiirissä. Montonen ei ole vastustajana erityisen kiinnostava, mutta hahmo saa hiukan syvyyttä eräästä menneisyyteen liittyvästä uudesta tiedosta. Pelkkä taikuus ei tietenkään ratkaise tapahtumien kulkua, vaan Tinka ja Taika tarvitsevat myös dekkarimaisia päättelytaitoja, rohkeutta ja nokkeluutta – sekä vähän pehmoisen leluhevosen, Lillin apua.

Toivon että saamme lukea vielä lisää Tinkan ja Taikan seikkailuista sekä tyttöjen leppoisasta isästä, puuhakkaasta äidistä ja hurmaavasta mummista, mutta Montosesta en välittäisi enää lukea, ainakaan samalla tutulla kaavalla. Taikuus kuuluu olennaisena osana "noitasiskosten" seikkailuihin, mutta sitäkin teemaa voi varmasti varioida monella tavalla. Taikuuden vastapainona Tinkan ja Taikan perhe on turvallinen ja pienistä sanaharkoista huolimatta sopuisa ja onnellinen. Keittiöstä leijailee hurmaava vadelmapiirakan tuoksu, olkoonkin, että osa marjoista on loihdittuja ja siitä on omat seurauksensa...

Julia Vuoren kuvitus on ihana, värikylläinen, lempeä ja kujeileva. Suuria, koko sivun kuvia olisi saanut olla kirjassa mielellään paljon enemmänkin, niiden lisäksi lukujen alkuja koristavat pienet kuvat kukista ja muista luonnon yksityiskohdista.