Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä
Teos 2017, 187 sivua.

Iso maailma asettuu raiteilleen, Aino sanoi, mutta vaikka se taas suistuisi, ei se meihin osu niin kuin ei nytkään osunut. Meidän pieni maailma, jossa tavalliset ihmiset elävät tavallista elämäänsä, on suojassa ja turvassa kuin Eedenin puutarha tai meidän puutarhapiha, johon myrskytuuli ei löydä. Oli kylmä tai leuto, lumeton tai lumitalvi, keväällä siellä nuput paisuvat ja omenapuut ja luumupuut alkavat kukkia, ja kesä kypsyttää hedelmät.

Näin sanailee Elsan sisko ja pienen Taimin täti Aino. Perhe ja valkoinen talo Hangossa ovat selvinneet sisällissodasta vähin vaurioin. Ainon optimistinen ennustus ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä pian Elsa kuolee espanjantautiin ja vuosia myöhemmin talvisota iskee rajusti Hankoon ja sekä Ainon että nuorta aikuisuuttaan elävän Taimin elämään.

Miljöö, useamman sukupolven naisten tarina ja Camilla Pentin lämminsävyinen, graafinen kansikuva assosioituvat Katja Kallion ihanaan Säkenöivät hetket -romaaniin (jonka kansi on Emmi Kyytsösen käsialaa). Tyylilaji ja kerronta on kuitenkin toki erilaista; Kallio kirjoittaa ajasta jotenkin täyteläisesti,  romaanin nimen mukaisesti hetkissä viipyillen, Lassila taas ikään kuin viitteellisesti ja hieman etäännyttäen.

Pidin paljon Lassilan esikoisromaanista Ihmisten asiat (2013), Finlandia-ehdokkaaksikin noussut Armain aika (2015) sen sijaan on vielä lukematta, mutta lukulistalla sekin. Kesän kerran mentyä huokuu samanlaista haikeutta ja illuusioiden särkymistä kuin esikoisromaanikin.

Kesän kerran mentyä on naisten tarina, ja ennen kaikkea Taimin. Pari vahvaa mieshahmoakin on; Taimin entisen poikaystävän kohtalossa näyttäytyy jatkosodan mielettömyys ja iäkkään taiteilijan nuoresta Taimista maalaama muotokuva – tai pikemminkin Taimin kokemus hänen katsoessaan maalausta vuosien jälkeen – kiteyttää romaanin teeman.

Muissa blogeissa sanottua: Aina joku kesken, Kirjan pauloissa, Kirjasta kirjaan

Pertti Lassila: Ihmisten asiat

Pertti Lassila: Ihmisten asiat
Teos 2013, 166 sivua.

Minä en kaivannut draamaa ja tunnemyrskyä vaan rauhallista elämää, jota ei koko ajan tarvitse miettiä. En tuntenut salaista kiihtymystä enkä suurta intohimoa, mutta minun oli hyvä olla Jarnon kanssa. Elämisen ja elämän ei pidä olla oopperaa. Olen oppinut pitämään opperasta, se voi olla hienoa mutta se on sitä siksi, että se kestää sen kolme tuntia, ei paljon kauemmin. Ihmisen on elettävä vuosikymmeniä ennen kuolemaansa, ja siinäkin voi olla kestämistä, vaikka se olisi tavallista arkielämää.

Pertti Lassilan esikoisromaanissa Ihmisten asiat lapseton, noin seitsemänkymmentävuotias nainen tekee tiliä elämästään ja avioliitostaan miehensä Jarnon kuoleman jälkeen. Kertojan ja Jarnon avioliitto oli kahden tavallisen ihmisen liitto, haalea sellainen, ja jos vesi kattilassa on haaleaa, kuka sen tietää, onko se kylmästä lämmennyt vai kuumasta jäähtynyt. Jarnon lisäksi kertoja muistelee Ritvaa, joitakin vuosia aiemmin kuollutta läheistä ystäväänsä, sekä Eskoa, ensimmäistä rakastettuaan, joka oli vain hetken tärkeä mutta joka tulee yhä uniin. Kaikki läheiset ovat kuolleet, ja kertojan ääni on yksinäinen – ei katkera, mutta kenties hiukan hämmästynyt: näinkö tämä elämä menikin?

Romaanin kieli on kaunista ja kerronnan rytmi on rauhallinen, kenties jopa liian rauhallinen – tyylilaji pysyy koko ajan samana, vanha nainen muistelee verkkaisesti ja kertoo dramaattisetkin asiat hieman lakoniseen, tunteilemattomaan tyyliin. Romaanissa kuvataan monia kauniita, kuulaita hetkiä, mutta laajempi tarinan kaari ei ole niin kaunis eikä kertoja sellainen hurmaava viisas vanha rouva, johon haluaisi tutustua. Kertoja toteaa tyytyväisenä olevansa hyvin tavallinen ihminen, ja ehkä hän on oikeassa: tavalliset vanhat rouvat eivät ole ihania kyllikkivilloja, meretemazzarelloja tai märtatikkasia. Ihan tavalliset ihmiset saattavat toimia juuri niin kuin Ihmisten asioiden kertoja: tehdä välillä itsekkäitä tekoja, pelätä elämää, ajautua eteenpäin, kiintyvät sellaiseenkin puolisoon, jota eivät palavasti rakasta.

Luin Ihmisten asioita hitaasti, viipyilin sen lauseissa ja vanhan naisen kertomissa anekdooteissa. Mietin, mitä tämä ulkonaisesti hyvin tasainen kertomus haluaa sanoa, miksi kertojan elämäntarina kannattaa kuunnella? Kieli on tosiaan klassisen kaunista, jotenkin ajatonta, kuvat pinnalta siloisia. Lassilan pienoisromaanissa on joitakin samoja teemoja kuin Julian Barnesin niin ikään tiiviissä romaanissa Kuin jokin päättyisi, ja aivan viimeisillä riveillä Ihmisten asiatkin paljastaa simpukan kätkemän salaisuuden – on se sitten hohtava helmi tai vielä karkea hiekansiru. Siinä missä Barnesin romaanin lopun paljastus hieman laski romaanin arvoa mielessäni, Lassilan romaanin viimeiset rivit paransivat lukukokemustani keskinkertaisesta todella hyvään. Koin aavistelleeni oikein, mistä Ihmisten asiat kertoo. Merkityksellisistä hetkistä kannattaa pitää kiinni, jottei elämästä tule liian tavallista.

Poika käveli kohti majapaikkaansa, oli jo valoisaa, melkein aamu, eikä hän tiennyt, miten hänen laitansa oli. Hänestä oli kuin tyttö, jota hän oli likistänyt itseään vasten ja siksi tuntenut itsensä vahvaksi, olisi muuttunut, kasvanut vieraammaksi, ja hän kokeili ensimmäistä kertaa nimittää tyttöä naiseksi. Hän tajusi, että siinä hävisi jotakin, kuin eläin metsän piiloon, mutta se, mikä tuli tyhjäksi, alkoi täyttyä jollakin, mikä oli vierasta kieltä, käsittämätöntä mutta merkitystä täynnä, ja hän aavisti, että siltä hän ei eläessään rauhaa saisi.